Apina rinnassa

Ajattelen usein apinaa rinnassani. Tästä saan kiittää Noah Levinen teosta The Heart of the Revolution (2011). Levine kuuluu ns. punk-buddhalaisiin, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen levittää buddhalaisuuden sanomaa länsimäisille nuorille ymmärettävämmässä muodossa kuin perinteiset sutrat.

En laske itseäni buddhalaiseksi. Olen enemmän spinozalainen, mutta siitä huolimatta tunnen suurta lukkarinrakkautta punk-buddhalaisuutta kohtaan. Tuoda vanha viisaus nykypäivän muotoon on aina kunnioitettavaa. Voi  kun voisin edes osittain tehdä samaa Spinozalle joskus. Mutta siitä joskus toisten.

Piti kirjoittaa apinasta. Levine vertaa teoksessaan meidän harjaantumatonta sydäntä villiin apinaan (ja tässä kohdassa ei puhuta siitä sisäelimestä rinnassa, vaan siitä toisesta… jos on vaikeuksia hahmottaa asiaa, niin en voi kuin tuntea surumielisyyttä teitä kohtaan). Tunteemme herättävät tämän sydämen ja voi hemmetti, kun se poukkoilee äärilaidasta toiseen… yhdessä hetkessä katossa roikkuu lampussa ja toisessa hetkessä nuohoaa lattiaa ollakseen seuraavassa hetkessä jossain niiden välissä tai sitten ei. Ei sitten mitään kontrollia. Ja nyt siis puhun omasta sisäisestä tykyttimestäni.

Kun ajattelee sydäntä villinä apinana, niin ainakin omalla kohdalla osutaan hämmästyttävän oikeaan. Menoa ja meininkiä riittää. Kaaos ja sekasorto seuraavat sitä minne sitten meneekin. Järkeä ja sivistystä voidaan hankkia ja syventää, mutta mitä sydämeen tulee, niin hellurei… ei suuremmin tartu lukeneisuudesta siihen. Järki ymmärtää, mutta sydämen viedessä se vikisee. Ja lopputulos ei ole kaunista katseltavaa.

Noah Levine maalaa teoksessaan kuvan tästä apinasta. Se on pelokas. Se ei tiedä kuinka käyttäytyä siinä ympäristössä, johon se on heitetty. Ennen kaikkea se on pelokas. Jotta voisimme tulla toimeen sydämemme kanssa, niin tälle villille luontokappaleelle tulisi muodostaa turvallinen pesä rinnassamme.

Itse näen apinani pelokkaana pentuna, joka pitää ottaa syliin. Painaa rintaa vasten ja yrittää rauhoittaa sen pelko luottamukseksi. Ja voi hemmetti kun se on vaikeaa. Hetken se tuntuu rauhoittuvan, mutta seuraavassa hetkessä alkaa kiukkuinen rimpuilu ja lopulta se pääsee vapaaksi tekemään tuhojaan. Ja se vituttaa.

Voin elää muutamia hetkiä seesteisesti ja sitten sattuu jotain… all hell’s breakin’ loose. Ei tarvita esimerkiksi kuin pieni ihastuksen leimahdus ja olen taas täysin kuutamolla apinan kesyttämisessä. Onhan se romanttista ajatella, että ollaan sydämen vietävänä, mutta lopputulos ei ole kovinkaan romanttista. Kun ajattelen niitä turhia ja epätoivoisia ihmissuhteiden alkuja, joihin olen ajautunut, niin kovin suurta harkinta ei niiden kohdalla ole käytetty. Puhe sydämestä ja sen seuraamisesta on romanttista höttöä, joka johtaa suuremmalla todennäköisyydellä katastrofiin kuin onnelliseen lopputulokseen.

Puhuuko Levine siis kylmästä harkinnasta? Ei todellakaan. Tuo rimpuileva ja kaikkialle poukkoileva apina tulee rauhoittaa rinnassa, jotta voisimme edes hetken käyttää harkintaa. Voi hemmetti  kun se apina kirkuu ja riehuu. Siinä ei kuule omia ajatuksiaan. Mutta sydämen apinaa ei pidä ulkoistaa ja sulkea ulos. On annettava sille aikaa ja tilaa rauhoittua. Se on osa meitä… valitettavan rauhaton ja villi, mutta osa meitä. Kun se rauhoittuu, niin meille jää myös omaa rauhaa katsella ympärille.

Ja tässä tullaan omaan spinozalaisuuteeni:

Affekti, joka on passio, lakkaa olemasta passio heti, kun muodostamme siitä kirkkaan ja selvän idean.
(Spinoza: Etiikka V, prop. 3)

Populaarikulttuurimme on osittain syypää sekavuuden ylistämiseen. Toisaalta se on siinä ollut oikeassa, koska liiallinen rationaalisuus on johtanut aikamme surkeuteen. Mutta spinozalaisittain voidaan sanoa, että rationaalisilta kuulostaneet selitykset eivät ole perustuneet kirkkaisiin ja selkeisiin ideoihin. En lähde tässä sen pidemmälle tähän keskusteluun, vaan keskityn omien kokemuksieni avaamiseen.

Villi ja rimpuileva apina rinnassa on samalla hyvin viekas. Jollakin hetkenä, kun on heittäytynyt sen vietäväksi, niin kaikki on tuntunut erittäin fiksulta ja järkevältä. Hetken kuluttua mieleen tulee: ”Mitä vittu mä ajattelin?”… ja siitähän siinä oli kysymys; ei tullut ajateltua. On tietenkin niitä hetkiä, jolloin vaan tulee laukaista lonkalta ja joka kerralla osuu häränsilmään. Mutta voi, kun ne hetket ovat niin harvassa.

Apina rinnassa tuntuu olevan elämäni tarina. Sen kesyttämiseen ei riitä ihmiselämä… tai ei ainakaan minun elämä. Tulen tässä paremmaksi vuosi vuodelta, mutta voi hemmetti kun se vintiö keksii uusia keinoja huiputtaa mieltä ja järkeä. Uskomattoman kekseliäs pirulainen. Mutta en valita. Eipä tule tylsiä päiviä eteen.

Mainokset

Työllä on merkityksensä

Vuosia sitten olin viettämässä iltaa ystävieni luona. Heillä oli tuolloin vierailulla pariskunnan ystävä Lontoosta. Aikamme keskusteltuamme ja muutaman viinilasillisen jälkeen tulin kysyneeksi erittäin fiksuksi osoittautuneen ja sympaattisen lontoolaisen ammattia. Hämmästyksekseni sain vastaukseksi hiljaisuuden. Lontoolainen katseli isäntäpariskuntaa kyselevästi ja he vastasivat, että minulle voi asian kertoa. Mies kertoi työnsä kuvaksi auttaa vankilasta vapautuvien pedofiilien sopeutumista yhteiskuntaan.

Välittömästi tämän jälkeen hän korosti, että pyrkii ymmärtämään pedofiileja, mutta ei missään nimessä hyväksy heidän rikoksiaan. Olin yllättynyt. En niinkään hänen työnsä johdosta, vaan siitä kuinka vaikeaa tämän ilmoittaminen oli hänelle. Mutta ymmärsin hyvin, että hänen ammattinsa voi joidenkin mielessä nostaa voimakkaita reaktioita. Mitä apua jotkut pedofiilit tarvitsevat? Telkien taakse ja avain kaivoon. Mutta me emme elä brutaalissa yhteiskunnassa… toivottavasti. Hetken keskusteluamme ymmärsin, että minua vastapätä istui erittäin arvokasta työtä tekevä henkilö. Olkoot ihmisen rikos mikä tahansa, niin rangaistuksensa kärsimisen jälkeen yhteiskunnalle on arvokasta, että hän kykenee osallistumaan omalta osaltaan sen pyörittämiseen ilman rikosta.

Samaa arvostusta ei aina tunnu saavan osakseen vaikka tekisi yhtä lailla laillista ja rehellistä työtä ns. kasvualalla. Tänään työnantajani ilmoitti toistamiseen YT-neuvotteluiden aloittamisesta vuoden sisällä. Tällä kertaa kilometritehdas uhkaa miltein kaksinkertaista määrää työntekijöitä kuin aikaisemmin. Tunnelma työpaikalla ja korvieni välissä ei ollut riemukas. Lehdet tietenkin repivät uutisesta kaiken irti – Techcruch vetäisi reippaasti riman kaikkein alimalle tasolle. Mutta eniten taas puhuttelee kotimaisten verkkosaittien kommenttiosastot.

Tuollaistahan tuo IT-alalla on. Idiootin diplomin voisi antaa kaikille alan valinneille. Toivottavasti mukana ei ole yli 40-vuotiaita, koska sellaiset ovat IT-alalla jo kehäraakkeja joita ei kukaan palkkaa.

Loistava uutinen. Rovio onkin niin epäisänmaallinen yritys, joten mahtavaa, että se on menossa konkurssiin. Malja sille!

Odotettavissa oli, kuten aina turhuuden markkinoilla.

Tuohan on aina ongelma kun pukumiehet marssivat powerpoint esityksineen yritykseen… oikein kuolemansuudelmaa… 😉

Tällaiset tähdenlentoyritykset kannattaisi myydä ajoissa, koska on erittäin todennäköistä, ettei menestynyttä tähdenlentoa saa ylläpidettyä loputtomiin tai tilalle uusia tähdenlentoja.

En nyt mene kirjoitusvirheiden määrään lainauksissa, mutta kollektiivinen nauramisen ja työn vähättelyn tendenssi on huolestuttavaa. Ennen näitäkin uutisia olen kyllä kuullut ”selän takana” kuiskuttelut lume- ja keinotodellisuusalasta sekä siitä helvetin turhasta työstä, jota muka teen. Suomessa ollaan edelleen aika kaukana siitä, että ymmärrettäisiin markkinoinnin merkitys.

Mutta vielä kauempana ollaan siitä, että työllä on sen tekijöille merkitystä. En minäkään ymmärrä kaikkien alojen hienouksia, mutta kutsua aloilla työskenteleviä idiooteiksi ja täysin turhiksi, on jo aika kova väite. Kapitalistisesta tuotantomekanismista ja markkinoinnista voidaan olla montaa mieltä, mutta sen äärellä työskentelevien syyllistäminen tuntuu kohtuuttomalta.

Don’t hate the players hate the game.

Mutta en mene nyt työni yksityiskohtiin, koska se harvempaa oikeasti kiinnostaa. Mielenkiintoisempaa on keskittyä tähän syyllistämisen ja sormellaosoittamisen ilmapiiriin, johon niin helposti astutaan. Olen käymässä YT-kierroksen toistamiseen vuoden sisällä. Sinänsä ei mitään uutta IT-alalla. Sehän on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta sama pätee firman sisällä kuin sen ulkopuolella; sormellaosoittajat ovat kaikkein onnettomimpia kuviossa.

Kun henkilökunnan vähennyksiin joudutaan turvautumaan, niin se ei ole helppo paikka kenellekään. Varsinkin potku-uhan alla elävien työntekijöiden on helppo suunnistaa syyllistävät sormensa johdon suuntaan. Niin paljon kuin turhautumista tilanne herättääkin, se ei aina ole oikein. On tapauksia, jossa voidaan selkeästi osoittaa syylliset yrityksen kulloiseenkin tilaan, mutta nykyisessä monimutkaisessa maailmassa se tulee vaikeammaksi ja vaikeammaksi.

Tulee ymmärtää, että ison yrityksen johto joutuu tekemään eritasoisia päätöksiä päivittäin ja jokaisen päätöksenteon hetkellä ei kyseisen päätöksen seurauksia ole mahdollista tiedostaa. Samoin heidän briiffaajansa istuvat isojen asioiden päällä. Se, joka osaa parhaiten tehdä ns. ”elevator pitchin” voittaa, koska hän osaa selittää selkeimmin asiansa. Kun tilinteon aika tulee, niin he loistavat poissaolollaan.

Mutta toisaalta, yrityksen johdolle maksetaan korkeaa liksaa siitä, että rahoille saadaan vastinetta. Paras vastine korkealle liksalle on voitollinen tulos. Vastuunkanto on vaikea laji. Silti en haluaisi nähdä yritystä, jonka koko johto sanoo itsensä irti vaikeuksien kohdatessa ja jättäisi rypemään vaikeuksissaan.

Lähdettäessä osoittelemaan sormella syyllisiä, niin tulisi pohtia myös sitä, mitä tuo osoittelu tekee itse osoittelijalle. Kuten jo sanoin, niin oman kokemukseni pohjalta nuo sormea osoittelijat ovat kuviossa niitä kaikkein onnettomimpia. Mitä syyllistäminen tekee meille? – Se estää meitä toimimasta, koska niin paljon energiaa tuhlataan syyllisten etsimiseen ja solvaamiseen. Oma viehätyksensä siinä on, mutta loppujen lopuksi syyllistäminen johtaa kurjuuden maksimointiin. Hyvin usein syytetyt ovat niitä, joiden kurjuus ei siitä muutu suuntaan taikka toiseen.

Tämä ei tarkoita etteikö yritysten johdossa olisi täysin laskelmoivia koneita töissä, joiden maailmaan ei mahdu mitään muuta kuin voiton maksimointi. Nämä ihmiset ovat maksaneet kylmyydestään oman hintansa. Heidän johtamien yritysten alaisuudesta pääseminen pitäisi olla enemmänkin riemun kuin surun hetki. Karma hoitelee heidän kohtalonsa. Miksi turhaan vaivata omaa elämäänsä tai energiaansa heihin? Suurin osa yrityksissä työskentelevistä ihmisistä ovat tavallisia ihmisiä osaamisineen ja vikoineen. Johto tekee virheitä aivan samoin kuin muutkin. Kuka meistä on suorittanut täysin virheettömän uran?

Meidän jokaisella työllä on merkityksensä. Voi olla, että toisen työtä ei ymmärrä, mutta älkää hyvät ihmiset vähätelkö toisten työtä. Se merkitsee heille hyvin suurella todennäköisyydellä paljon. Sillä on heille merkitystä. Ja meistä kukaan ei ole niin hyvä ennustaja, että osaa 100% varmuudella kertoa, mikä työ on 10 – 20 vuoden päästä se ”kasvuala”,  johon varautemme perustuu… aivan samoin kuin kukaan ei osaa sanoa, että sellaista yhtä alaa ei ole.

Mutta yksi on varmaa. Ilman työtä tekemällä, me emme koskaan voi nähdä mikä on se tulevaisuuden menestystekijä. Oli se sitten yksi ala tai sata pientä alaa, mutta työtä se kaikki vaatii. Älkää siis väheksykö työtä. Ihan jo senkin takia, että se merkitsee tekijälleen… ei välttämättä ole elämän tärkein merkitys, mutta ei vähäisinkään.

Kuri ja kontrolli

Olen kesän aikana osallistunut kahteen mielenosoitukseen. Se on sinänsä merkittävä määrä, koska ennen tätä kesää olen tainnut osallistua mielenosoitukseen viimeksi 1970-luvulla, kun äidin kanssa seurattiin Hakaniemen torin laidalla isän vappumarssiin osallistumista. Ympyrä sulkeutui eilen, kun seurasin hetken Joukkovoiman järjestämää  suurprotestia ”Hyvinvointia, ei leikkauksia”. Aikaisemmin kesällä kävin piipahtamassa Kansalaistorilla ”Meillä on unelma” -tapahtumassa.

Kumpaakin protestia kuvaa ennemminkin sana ”tapahtuma”. Kansanedustaja Immosen monikulttuurisuus-möläytyksestä syntynyttä ”Meillä on unelma” -tapahtumaa ei voi kutsua millään mitalla mielenosoitukseksi. Kun kansa suivaantuu persujen piiriin pesiytyneestä natsi-sympatioista, niin paikalle ei kutsuta persu-natsia ja aleta käymään dialogia. Mielenosoitus ei ole keskustelun paikka, vaan yksisuuntainen mielenilmaus. Rupattelu ja diskuteeraaminen käydään muilla forumeilla.

Eilinen Hakaniemen torilla järjestetty mielenosoituksen päätapahtuma muutamilla osallistujalla fiilistelyksi. ”Mahtava fiilis” tai jotain muuta sen sellaista kantautui keskusteluista korviini. Toistakymmentä häirikköä nautti täysin siemauksin mellakkafiilistelystä, kun poliisit hajoittivat heidän kadun valtauksen. Heidän kannatusjoukot huusivat: ”Kissoja, ei kyttiä!”. Poliisien heikosta palkkauksesta osattiin myös huutaa turvallisen matkan päästä. Myötähäpeän määrää sisälläni ei voi sanoin kuvata.

cheke

En haluaisi olla bileiden pilaaja, mutta en usko eilisessä mielenosoituksessa riehuvien fiilistelijöiden suuremmin ymmärtävän mitä vastaan he osoittivat mieltään. Heidän ymmärryksensä vajavaisuus on käänteisesti verrannollinen nykyisen hallituksen kykenemättömyyteen hoitaa heille asetettua tehtävää. Mutta se ei ole henkilöistä tai puolueista kiinni. Perinteiset hallinnan ja vastarinnan muodot eivät kykene enää vastaamaan nykyisen yhteiskunnan asettamiin ongelmiin.

Kuriyhteiskunta

Toistamisen uhallakin otan taas esille Michel Foucault’n. Teoksessaan Tarkkailla ja rangaista (1975, suom. 1980) hän kuvaa kuinka kapitalistinen kuriyhteiskunta syntyi ja kehittyi 1700- ja 1800-luvuilla. Toimiakseen tehokkaasti kapitalistisen tuotantojärjestelmän oli valjastettava yksittäisen työläisen ruumis tuotannon palvelukseen.

Tehtaan suljetussa tilassa työläinen luovutti vapautensa palkkaa vastaan. Hänen elämänsä jaksottui työn, kodin, vapaa-ajan ja loman muodostamaan matriisiin. Tätä varten tarvittiin erilaisia kurinpidollisia tekniikoita, jotta työntekijä alistuisi mahdollisimman tehokkaasti kapitalistisen tuotantojärjestelmän edessä.

Vanha valta muutti muotoaan. Ruhtinaat, presidentit ja hallitukset jatkoivat tehtäviään, mutta todellinen valta siirtyi abstraktille pääomalle. Kaikkein vahvin valta piiloutuu ja sitä vastaan kapinoimisesta tulee entistä vaikeampaa.

Foucault katsoi, että teollisen kapitalismin kurimatriisin arkkityyppi muodostui panoptikonista.  Lieriömäisesti rakennetussa vankilassa voidaan tehokkaasti tarkkailla vankeja. Sellit on sijoitettu rakennuksen ulkokehälle ja keskellä sijaitsee vartiotorni. Vanginvartijat näkevät suoraan selleihin, mutta vangit eivät näe milloin heitä tarkkaillaan. Tämän takia he elävät jatkuvan tarkkailun illuusiossa; koskaan ei voi tietää milloin voi jäädä kiinni sääntöjen rikkomisesta, joten on parempi totella jatkuvasti.

Panopticon

Tähän perustuu kuriyhteiskunnan tehokkuus ja ylivoimaisuus 1900-luvulla. Mutta 1900-luvun loppupuolella tämä kaikki alkoi muuttumaan.

Kontrolli

Gilles Deleuzen lyhyt artikkeli ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin” (1990, suom. teoksessa Haastatteluja, 2005) pyrki jatkamaan siitä mihin Foucault analyysissään jäi. Deleuze katsoi, että me olemme siirtymässä kuriyhteiskunnasta kohti kontrolliyhteiskuntaa. Vaikka kirjoitus on jo 25 vuotta vanha, niin sen ajankohtaisuus tuntuu konkreettisemmalta juuri tänään.

378760866_c79110d3d6

Kontrolliyhteiskunnassa tehtaat vaihtuvat yrityksiin. Ollaan yrityksessä töissä, ei tehtaassa. Vanhat suljetut tilat (tehdas, sairaala, koulu, perhe) ajautuvat kriisiin yhteikunnan muutoksessa.

Toinen toistaan pätevämmät ministerit eivät tee muuta kuin ilmoittavat välttämättöminä pidettävistä uudistuksista. On uudistettava koulua, teollisuutta, sairaalaa, armeijaa, vankilaa; jokainen kuitenkin tietää, että nämä instituutiot ovat lopussa, pidemmän tai lyhyemmän eräpäivän päässä. On vain huolehdittava niiden kuolinkamppailusta ja pidettävä ihmiset työn touhussa siihen saakka, että uudet jo portilla kolkuttavat voimat astuvat paikoilleen.
(Gilles Deleuze: Haastatteluja, s. 119)

Maamme tilanteesta on vain sanottava, että tätä muutosta varten ei tarvita enää edes päteviä ministerejä. Tolloillakin saadaan sama homma tehtyä. Mutta Deleuzen analyysi istuu meidän päiväämme täydellisesti. Kaikkialla vaaditaan uudistuksia, mutta todellinen päämäärä on näiden instituutioiden lakkauttamisessa.

Sairaala kotiuttaa entistä useammin potilaansa kotihoitoon, joka luo heille tunteen vapaudesta. Mutta samalla potilaiden ja heidän omaistensa elämää kontrolloidaan koti- ja omaishoidon mekanismeilla. Ihmiset laitetaan osallistumaan kontrolliin. Yritysmaailmassa työskentelevä työläinen osallistutetaan kilpailuin ja haastein. Hyvää tulosta tekevä työläinen nauttii tulospalkkausta. Hänelle maksetaan bonuksia paremmasta tuloksesta. Työläisten keskinäinen kilpailu toimii heidän kontrollina.

Sivuhuomautuksena on mainittava, että Deleuze näki nerokkaasti television visailuohjelmien olevan osa tätä kilpailuhengen istuttamista meihin. Kun katsoo nykyistä televisio-ohjelmien tarjontaa, niin tulee aika typeryttävä olo. Voiko Donald Trumpin Diiliä peittelemättömämpää ohjelmaa olla, jolla kylvetään kilpailuhenkeä kansalaisten keskuuteen. Ja nyt tämä kilpailuhengen ylipappi haluaa asettua ehdolle Yhdysvaltojen presidentiksi.

hallitus

Kuriyhteiskunnan piirissä muodostetut vastarinnan muodot ovat tehottomia kontrolliyhteiskunnassa. Työläiset voivat ryhtyä lakkoon, mutta heidän työnsä on muuttanut toiseen maahan ennen kuin he ovat saaneet laadittua vaatimuslistan työnantajalle. Heidän työtaistelunsa on vahingoittanut yrityksen toimintaa ja yrityksen on toteutettava sille asetettu tehtävä jossain muualla.

Deleuze katsoo, että kuriyhteiskunnassa toimineet käskyt vaihtuvat kontrolliyhteiskunnassa salasanoiksi ja tunnuksiksi. Pääsy informaatioon tulee keskeiseksi ”pääomaksi”. Meistä kerätty tieto on yrityksille kultaakin arvokkaampaa ja siihen ei pääse kuka tahansa käsiksi. Informaatio kulutustottumuksistamme määrittelee tulevat tuotteet ja niiden hinnat. Samalla niiden kautta meidän kontrollointi vain lisääntyy. Uusi iPhone on aina tapaus, jonka uudet ominaisuudet otetaan suurella riemulla vastaan –  ”En voi ymmärtää miten olen tullut aikaisemmin toimeen ilman tätä ominaisuutta”. Ei ole mikään sattuma, että koemme tällaisia kokemuksia selaillessamme uuden Jeesus-luurin ominaisuuksia.

Yritysten keskeisimmäksi osastoksi muodostuu markkinointiosasto. Markkinointi muokkaa jo olemassaolevia tuotteita entistä haluttavammiksi. Yritykset tekevät vähemmän kokonaan uusia tuotteita. Vanhoista tuotteista tuodaan päivitettyjä versioita. Elokuvien jatko-osat ovat siirtyneet tuotteisiin – iPhone, iPhone 3G, iPhone 3GS, iPhone 4, iPhone 4S, iPhone 5, iPhone 5C, iPhone 5S, iPhone 6, iPhone 6 Plus…

Markkinoita valloitetaan kontrollin saamiseksi eikä niinkään kurin lisäämiseksi, fiksaamalla eikä supistamalla kustannuksia, muuntelemalla tuotteita eikä erikoistumalla tuotannossa. Korruptio saa uutta voimaa. Markkinointiosastosta tulee liiketoiminnan keskus tai ”sielu”. Näin opimme, että yrityksellä on sielu; järkyttävin kaikista uutuuksista.
(Gilles Deleuze: Haastatteluja, s. 123)

Rahasta tulee entistä abstraktimpaa. Ennen lompakon varastamisessa oli järkeä, koska sen sisältämillä seteleillä varas kykeni ostamaan. Nyt lompakon varastaminen antaa varkaalle pankkikortin, jonka tunnusta hän ei tiedä. Ilman käteistä lompakko on varkaalle ainoastaan nahkainen muovikorttien säilytysesine, jonka varastaminen ei hyödytä häntä mitenkään.

Mutta samalla rahasta on tullut kurssivaihteluja, sijoituksia, kotiutuksia ja osinkoja. Rahasta itsestään on tullut merkityksettömämpää. Keskeisempää on tuntea sen erilaiset modulaatiot. Enenevässä määrin me emme enää osta tuotteita, vaan maksamme niiden käyttöoikeudesta – maksamme oikeudesta käyttää Spotifyä, mutta emme osta enää levyjä tai edes äänitiedostoja. Nike ei omista yhtään tossutehdasta, vaan tossutehtailijat ostavat yrityksen lisenssin valmistaa sen tossuja. Lisenssin saa ainoastaan määräajaksi, joka kontrolloi tossutehtailijaa pitämään yllä Niken säätämä tason.

Kaikesta tästä johtuen en ole huolissani siitä, että hallituksemme lähtisi lisäämään meidän kotrollointia. Se ei ole siihen tarpeeksi kyvykäs. Mutta ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Koska hallituksemme ja osittain teollisuutemme elää vahvasti kuriyhteiskunnan disipliinin mukaisesti, niin meidän kontrollista vastaavat monikansalliset yritykset, joiden kotimaa on hyvin usein Yhdysvallat.

Venäjän aggressiivinen geopolitiikka halutaan meillä nähdä ilmeisenä uhkana maamme suvereniteetille, mutta harvemmin puhutaan ”lännen uhasta”. Itse asiassa lännestä puhuttaessa ei pidä puhua enää uhasta, vaan suoranaisesta invaasiosta. Mitä kykenemättömämpi hallitus meillä on, sitä vähemmän maassamme kyetään tekemään vastarintaa lännen invaasiolle. Ulkoministerimme voi puhkua riippumattomuuttaan päätöksiä tehdessään, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että hän on pelkkä kumileimasin suuremmassa pelissä.

On ymmärrettävä, että elämme edelleen osittain kuriyhteiskunnassa. Me olemme vasta siirtymävaiheessa kohti totaalista kontrolliyhteiskuntaa. Mutta perinteiset vastarinnan muodot eivät pysty puuttumaan tähän muutokseen. Vastarinnan tulee uudistua. Uudet muodot näyttäytyvät tällä hetkellä tietomurtoina ja piratismina. Ne kykenevät uhkaamaan yritysten kontrollivaltaa huomattavasti tehokkaammin kuin mielenosoitukset ja julkiset protestit.

Mellakkafiilistely mielenosoituksen seassa ampuu itseään jalkaan. Mellakkavarustein puetut poliisit kantamassa mustalippua liehuttelevaa kansalaista poliisiautoon ei ole mikään vastarinnan korkein muoto. Se vastarinnan karnevalisoinnin vähä-älyinen ilmentymä, joka saa minut voimaan pahoin. Orja, joka on rakastunut kahleisiinsa… alhaisin ihminen.

Seksuaalisuus, parisuhde ja valta

Olen viimeisten parin kuukauden aikana alkanut kiinnittämään huomiotani enenevässä määrin ihmisten parisuhteisiin, niiden puutteeseen ja niihin hakeutumiseen.  Samaiset huomiot vievät ajatukset väistämättä myös seksuaalisuuden alueelle. Tuttavapiirissäni on hyviä parisuhteita, huonoja parisuhteita ja pariskuntia, jotka eivät tiedä missä menevät. Vielä enemmän tuttavapiirissäni on sinkkuja. Toiset heistä hakevat aktiivisesti toista elämäänsä. Toiset taas tekevät kaikkensa elääkseen onnellisesti yksin. Ja sitten on heitä, jotka ajelehtivat suhteesta ja suhteettomuudesta toiseen.

Olen elänyt ”uussinkun” elämää kohta neljä vuotta. Sen aikana olen käynyt kaikki mahdolliset vaiheet läpi ja tällä hetkellä en tiedä, missä vaiheessa menen. Toisaalta elämän jakaminen toisen kanssa tuntuisi ideaalilta. Toisaalta taas lukuisten parisuhdekarikoiden seurauksena itsenäinen elämä ei tunnu mahdottomalta vaihtoehdolta.

Ystäväni kysyi Facebookissa mitä hänen kaverinsa ovat alkaneet opiskelemaan aikuisiällä. Uusien asioiden opiskeleminen on kuulunut elämäntapaani koulusta asti, mutta hetken kysymystä pohdittuani vastasin ”ihmissuhdetaitoja”. Ainakin olen pyrkinyt ymmärtämään itseäni, suhdettani toisiin ja toisten suhdetta minuun mahdollisimman monesta näkökulmasta. Se, mitä olen oppinut, jää nähtäväksi.

Olen aikaisemmin maininnut, että meidän on turha tuntea itseämme yksinäiseksi omien ongelmiemme kanssa. Kirjallisuuden historia on täynnä tekstejä, joissa meidän ongelmaamme muistuttavia ongelmia on käyty useita kertoja. On vain osattava löytää teksti, jossa ongelma on jo esitetty ja mahdollisen ratkaisunkin se voi sisältää. Tämä ei ole mitään uutta. Isaac Newton jo totesi, että hän pystyi näkemään kauas, koska seisoi jättiläisten harteilla. Nämä jättiläiset olivat kaikki se tieto, joka oli jo olemassa ennen häntä. Kirjallisuus on parhaimmillaan meille tuo jättiläinen, joka nostaa meidät omien ongelmiemme ja huoliemme seasta niiden yläpuolelle nähdäksemme tien niistä ulos.

Kuvitteellinen tukahduttaminen

Michel Foucault’n kolmiosainen Seksuaalisuuden historia (alkup. 1976 – 1984, suom. 1998) on hämmentävä, häiritsevä ja silmät avaava tutkielma seksuaalisuudestamme. Mutta samalla se pyrkii avaamaan meille niitä tekniikoita ja mekanismeja, joiden kautta me muodostamme ymmärryksen itsestämme. Kuten kaikissa analyyseissään, niin Foucault ei näe seksuaalisuutta minään luonnollisena ominaisuutena meissä, vaan se on historiallisesti rakentunut ja täten luotu ”taito” kuten arkkitehtuuri tai musiikki.

foucaulta29

Foucault’n tuotannon kantavana voimana oli osoittaa luonnollisiksi ja muuttumattomiksi tulkisemamme ilmiöt historiallisesti rakentuneiksi. Hänen tarkoituksena oli järkyttää lukijaa, mutta samalla osoittaa laajemmaksi se alue, johon me voimme vaikuttaa. Mitä pienemmäksi ikuisten ”elämän totuuksien” alue supistuu, niin sitä laajemmaksi meidän oman vaikuttamisen alue kasvaa. Vanha viisaus: ”Hyväksy se, mitä et voi muuttaa; muuta se, mitä et voi hyväksyä” tulee pitää Foucault’a lukiessa mielessä. Järkyttäessään maailmaamme meille avautuu kokonaan uusia mahdollisia maailmoja, jotka ovat käsiemme ulottuvilla tässä ja nyt.

Seksuaalisuuden historia lähtee liikkeelle ns. repressiohypoteesin pyörtämisellä. Perinteisesti on katsottu, että porvarillinen yhteiskuntamme perustuu seksuaalisuuden tukahduttamiselle. Puhutaan ns. viktoriaanisen aikakauden siveydestä, jossa seksuaalisuus tukahdutettiin ja ulkoistettiin yleisestä diskurssista, joksikin josta tuli vaieta. Tämän tukahduttamisen kautta yhteiskunta käytti valtaansa ihmisiin. Samoin ainoaksi hyväksyttäväksi seksuaalisuuden muodoksi katsottiin perinteinen heteroseksuaalinen käytäntö, joka tähtäsi lisääntymiseen ja kuului kristilliseen avioliittoon. Repressiohypoteesin mukaan me emme ole vieläkään päässeet kokonaan irti viktoriaanisen aikakauden siveydestä. Kaikesta avautumisesta ja vapautumisesta huolimatta meidän seksuaalisuutemme on tukahdutettua.

Foucault piti repressiohypoteesiä vääränä ja keksittynä. Itse asiassa viktoriaaniselta aikakaudelta lähtien seksuaalisuutta käsittelevien diskurssien määrä on vain kasvanut. Seksuaalisuutta alettiin käsittelemään mm. lääketieteellisenä, juridisena ja psykologisena ilmiönä. Seksuaalisuus liitettiin oleellisesti totuuteen, joka kertoi aivan uudenlaista tietoa ja totuutta meistä itsestämme. Seksuaalisuudesta tuli kanava, jota kautta avattiin näkemys yksilön moraaliin, terveyteen, haluun ja identiteettiin. Luonnollinen ja terve seksuaalisuus, jota porvarillinen yhteiskunta pyrkii tukahduttamaan näyttäytyykin keinotekoisena ja keksittynä… aivan kuten koko repressiohypoteesi.

Vallan luonne

Foucault’a ennen kysymys vallasta oli ollut lähinnä marxilaisten teoreetikoiden ominta aluetta. Vaikka he olivat oikeassa vallan analyysissään, niin heidän suurin ongelmansa oli, että he ymmärsivät vallan pelkästään taloustieteellisenä ilmiönä. Valta oli marxilaisille teoreetikoille jotain, jota voitiin kerätä ja omistaa.

Foucault katsoi vallan jokisin sellaiseksi, joka oli olemassa ainoastaan, kun sitä käytettiin. Valta hänelle oli jotain dynaamista, joka toimii ihmisten välisissä suhteissa. Se muodostaa suhteiden verkoston, joka kulkee koko yhteiskunnan läpi. Vallan todellinen luonne ei avaudu seuraamalla ylhäältä alas kulkeutuvaa komentoketjua, vaan se paljastuu analysoimalla niitä lukuisia tapoja, joiden kautta me muodostamme itsemme. Valta on olemukseltaan ”tiedostamatonta”. Se ilmenee epäsuorasti ja on aina toimijoiden välissä.

Valaistakseen valtakäsitystään Foucault esitteli kaksi erilaista valtasuhdetta: a) strateginen suhde ja b) dominoinnin tila. Strategisessa suhteessa ihmiset pyrkivät vaikuttamaan toisiinsa ja ohjaamaan toisiaan. Tämä valtasuhde ei välttämättä ole pahansuopaista tai negatiivista. Esimerkiksi oppilaan ja opettajan välinen suhde on strateginen. Kitaraopettajan ja -oppilaan välinen suhde voi muuttua, kun opettajalla ei ole enää mitään opetettavaa. Oppilas on valmistunut. Tai oppilas voi antaa opettajastaan palautetta opiston johtokunnalle. Strategisessa suhteessa valtasuhteet voivat kääntyä.

Dominoinnin tilassa taas valtasuhde pysyy järkkymättömänä. Vankilassa vartijalla on sellin oven avaimet ja ne eivät koskaan päädy vangin käsiin. Dominoinnin tilat vallitsevat instituutioissa. Niissä valtasuhteilla on hyvin vähän liikkumatilaa. Osoittaessaan näiden instituutioiden historiallisuuden ja kontingentin luonteen, Foucault pyrki raivaamaan dominoinnin tilojen pinta-alaa yhteiskunnassamme mahdollisimman pieneksi. Luonnollisiksi katsottujen järjestysten keinotekoisuuden osoittaminen ei vapauta meitä vallasta, vaan asettaa valtasuhteet strategisiksi suhteiksi.

Seksuaalisuus

Mitä seksuaalisuus on? Foucault’lle seksuaalisuus on jotain sellaista, joka voi olla olemassa ainoastaan yhteiskunnassa. Seksuaalisuutta ei tukahduteta yhteiskunnassa, vaan yhteiskunta luo sen. Puhe tukahduttamisesta olettaa seksuaalisuuden, joka meillä on luonnostaan. Jotakin sellaista, joka on ollut vangittuna ja joka odottaa vapaaksi pääsyään.

Foucault riisuu meiltä tämän romanttisen käsityksen. Mitään alkuperäistä ja luonnollista seksuaalisuutta ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Voi vain kuvitella kuinka tyrmäävä hänen näkemyksensä on ollut 60-luvun seksuaalisen vallankumouksen jälkeisenä aikakautena. Suuri vallankumous osoitetaan vain yhdeksi vallan muodoksi. Mitään villiä ja vapaata ei päässyt valloilleen. Kahleet vaihtuivat toisiin; vapautuminen yksistä normeista tapahtuu aina omaksumalla toiset normit, jotka eivät ole sen vapaampia kuin aikaisemmat. Puhe vapaudesta ja vallankumouksesta näyttäytyy itsepetoksena ja harhana. Sen keskeisin päämäärä on ollut saada meidät uskomaan vapautumiseen.

Valta on siis luova voima yhteiskunnassa. Erinäisten diskurssien, tekniikoiden ja käytäntöjen kautta valta luo kokemuksen seksuaalisuudesta. Foucault ristii tämän vallan biovallaksi. Tämä valta ei ole tukahduttavaa, vaan tähtää elämän suojelemiseen. Äärimmäisessä muodossaan se on elämän päättämisen ja hallitsemisen valtaa. Päätös hankkia jälkeläisiä voidaan nähdä hyvänä esimerkkinä arkipäivän biovallasta. Myös päätös pitää ja synnyttää ”vahinkolaukaus” on osa biovaltaa. Me olemme kiinni vallassa jo ennen syntymäämme.

Koska seksuaalisuus on vallan luomaa, niin se voi aina olla toisin. Tästä johtuen me emme voi sanoa yhden seksuaalisuuden muodon olevan enemmän ”luonnollista” tai ”totta” kuin jonkun muun. Kysymys homoseksuaalisuuden luonnollisuudesta tai luonnottomuudesta ei ole kysymys laisinkaan. Se on pseudokysymys samassa mielessä kuin kysymys Jumalan olemassaolosta. Objektiivinen vastaus kysymykseen on periaatteessakin mahdotonta.

Miten esimerkiksi pedofilia tai raiskaus suhteutuvat Foucault’n näkemykseen seksuaalisuudesta? Vastaan tähän kuten olen itse Foucault’n ymmärtänyt. Kummatkin ovat ilmeisiä vallankäytön muotoja. Tässä on palattava jakoon strategisesta suhteesta ja dominoinnin tilasta. Pedofilia ja raiskaus ovat dominointia, jossa valta-asemaa ei voi vaihtaa. Kummatkin ovat pakottamista seksiin. Strategisessa suhteessa voidaan seksuaalisesta kanssakäymisestä. Pedofiliassa ja raiskauksessa ei voida puhua kanssakäymisestä. Sitomis- tai alistamisleikeistä innostuneet ovat alisteisessa suhteessa omasta tahdostaan ja yhteisestä sopimuksesta, joka voidaan lopettaa tahdottaessa.

Vaikka valta ympäröi meitä kaikkialla, niin kaikki sen muodot eivät ole hyväksyttäviä. Nekin dominoinnin tilat, joita ilman yhteiskuntamme ei voi pysyä pystyssä (vankila, armeija, poliisi), on rajoitettava ja jos mahdollista, niin arvioitava uudestaan voidaanko ne muuttaa ainakin osittain strategisiksi suhteiksi.

[—]

Lasken Seksuaalisuuden historian käsistäni. Ihmettelen edelleen miksi niin moni suhteeni on siirtynyt strategisesta suhteesta dominoinnin tilaan. Se näyttää olevan piste, jossa huomataan rakkauden loppuneen ja jonka jälkeen on lähdettävä kulkemaan omia teitämme kohti seuraavaa strategista suhdetta. On myös ollut tilanteita, jossa dominoinnin tilaksi jäätynyt suhde on jatkunut liian pitkään. Nuo kaudet elämässäni ovat olleet yksinäisempiä kuin yksikään yksinäinen ilta sinkkuna.

Iloitsen niistä eroista, jotka ovat tapahtuneet yhteisessä ymmärryksessä. Joskus suhde voi olla erittäin onnistunut vaikka se päätyykin eroon. Välttämättä sillä kyseisenä hetkenä kumpikaan ei näin ole voinut ajatella, mutta ajan kuluttua olemme ymmärtäneet tehneemme parhaan mahdollisen ratkaisun.

Me elämme monimutkaistuvassa kulttuurissa. Strategiamme pärjätä ihmissuhteiden kanssa näyttävät jämähtäneen jonnekin 1900-luvulle. Seksuaalisuuden tuomat ongelmat ovat joillekin meille ylivoimaisia. Seuraan edelleen toisten ja itseni soutamista ja huopaamista näissä tyrskyissä. Mitään suurempaa ratkaisua en voi sanoa löytäneeni, mutta ainakin ymmärrän ongelman monimutkaisuuden. Ei välttämättä ensimmäisenä masennu, kun mitään selkeää vastausta ei löydy. Siinä sitä on oppimista loppuelämän ajaksi – ihmissuhdetaitoja.

Sotaa apatiaa vastaan

Kalliossa Alppikadulla Työväenopiston betoniaidassa oli yksi kaupungin pitkäaikaisemmista seinäkirjoituksista, jossa luki ”Sotaa apatiaa vastaan”. Sittemmin aita maalattiin ja seinäkirjoitus peitettiin astetta liian pirteällä maalilla. Kirjoitus on peräisin Maukka & Nahkatakkien saman nimisestä kappaleesta. Kappale taas kumpusi siitä nuorten turhautumisesta, jota he tunsivat tapahtumaköyhässä Suomessa 1970-luvun loppupuolella.

Tänään HSTV:n suuressa apatiakeskustelussa Suvi-Anne Siimes muisteli tuota nuoruuteensa kuulunutta kappaletta ja peräsi sen sanomaan perään. Keskustelu muuten liikkui vähäpätöisyyden ja merkityksettömien ajatusten ympärillä. Päivän Helsingin Sanomissa taas alustettiin lähetystä ”asiantuntijalausunnoin”, joiden mukaan Suomi on vajonnut apatian suohon. Mielenkiintoista tässä keskustelussa on, että taas kerran estradille on nostettu filosofeja (tai sellaisiksi itseään tituleeraavia). Filosofit ovat näköjään medialle ”hengen miehiä”, jotka soitetaan apuun suuren hädän keskellä.

Suomea sanotaan vaivaavan ”innottomuus ja neuvottomuus”. Kaukana näyttävät olevan ne vuodet, jolloin Manuel Castells kutsui Suomea maailman edistyneimmäksi tietoyhteiskunnaksi.  Mutta oliko Suomi koskaan niin edistynyt ja edellä aikaansa? Maamme teknologisessa maineessa näytti olevan paljon ilmaa. Muistan kuinka joskus vuosituhannen vaihteessa Helsingissä vieraili ryhmä teknologiavaikuttajia tutustumassa tähän ”pohjolan ihmeeseen”. Ryhmän mukana Suomeen saatiin yksi EFFin perustajista ja Grateful Deadille sanoituksia tehnyt John Perry Barlow. Kun miehelle esiteltiin limuautomaattia, josta kykeni ostamaan tölkillisen sokerilitkua kännykän tekstiviestillä, niin miehen reaktio oli lähinnä: ”Meh…”. Ja sitähän se oli – täysin yhdentekevä innovaatio.

Jos Suomen menestys olisi perustunut johonkin  konkreettiseen, niin me emme olisi vaipuneet alle kymmenessä vuodessa maailman huipulta pohjalle. Meille toitotetaan lehtien sivuilla ja uutislähetyksissä kuinka talouden tilanne on katastrofaalinen ja Kreikan kohtalo ei ole kaukana. Minne se vauraus ja hyvinvointi katosi? Harvemmin kysytään niitä syitä, jotka meidät tähän tilaan on sysännyt. Oliko aikaisempi menestys pelkkää harhaa? Kuka munasi näin pahasti?

Nykyinen hallitus tuputtaa meille yhteiskuntasopimusta (joka meidän tulee pakon edessä allekirjoittaa), mutta vastuullisten nimiä ei haluta huudella. Ei ole mitään sellaista yhteiskunnallista katastrofia etteikö joku siitä hyötyisi. Jos kaikki hyötyisivät vakaasta ja vauraasta yhteiskunnasta, niin sellainen meillä olisi edelleen. Kotimaisilla finanssitaloilla näyttää menevän erittäin hyvin. Tämän menestyksen arkkityypiksi on noussut Nalle Wahlroosin hymyilevät kasvot. En nyt suoraan osoita sormella Wahlroosia, mutta eräillä näyttää porskuttavat helvetin hyvin muun Suomen rämpiessä.

Vai rämpiikö koko Suomi? Tämä on hyvä kysymys. On ilmeistä, että perinteisillä teollisuusaloilla ollaan pahassa alasuhtanteessa, mutta toisaalta nuorten yrittäjien ”start-up” -skenessä näyttää menevän lujaa. Tai ainakin sellaista näytellään. Toinen asia on, tehdäänkö siellä kovinkaan merkittävää tulosta. Esimerkiksi seksikäs peliala nostetaan nopeasti framelle kovasta menestyksestä, mutta se ei työllistä kuin pari tuhatta ihmistä ja alan menestys on erittäin kausiluontoista. Yhtenä vuonna olet kukkulan kuningas ja parin vuoden päästä kukaan ei muista peliäsi (saatikka yrityksesi nimeä). Sitten on tietenkin Remedyn kaltaisia studioita, jotka ovat porskuttaneet jo 20 vuotta alalla. Valitettavasti tällaiset tapaukset ovat poikkeuksia.

Tästä päästäänkin kaikkein olennaisimpaan kysymykseen: kuinka todellinen koko suomalaisuuden käsite on? Onko mitään yhtenäistä ”suomalaisuutta” oikeasti olemassa? Koko ajatus yhtenäisestä kansasta on todella nuori ja kirjoitetun kielemmekin historia on hyvin lyhyt. Ennen Neuvostoliiton kanssa käytyä sotaa kansa ei ollut kovinkaan yhtenäinen. Eikä se sodan alussakaan sellainen täysin ollut. Sisällissodan arvet olivat syvät ja arvet eivät olleet kunnolla arpeutuneet. Tämän takia itsenäisyyden keskeisimmäksi symboliksi on noussut sota. Itsenäisyyspäivänä televisiosta katsotaan Tuntematon sotilas ja sotaveteraanit ovat pyhä aihe, joiden nimissä voidaan oikeuttaa vähän mitä tahansa (makaaberein ilmiö on skini-rasistin päällä oleva ”kiitospaita”).

Onko miellä mitään muita yhteenkokoavia kokemuksia kuin sota, jonka me hävisimme? Onhan meillä Lasse Virénin kaatumisen kautta voittoon juostu juoksu (München 1972 4eva!), Juha Mieto, Matti Nykänen ja tietenkin lätkän MM-voitto 1995. Liittykö meidän suuret yhteinäiskokemukset aina taisteluun? – Onhan meillä Sibelius, Aalto, Kivi ja Linna. Totta tuokin, mutta kuinka hyvin me tunnemme Sibeliuksen tuotannon? Entä Aallon? Kiven? Linnan? Ja ennen kaikkea, onko heidän tuotantonsa jotain sellaista, joka oikeasti on suomalaista?

Meille ei välttämättä ole luotu näitä yhtenäiskokemuksia. Valta ei ole niin yksioikoinen. Ennemminkin voidaan sanoa, että meihin on istutettu tämän suuren yhtenäiskokemuksen kaipuu. Kun yksittäinen urheilija voittaa, niin siinä voittaa Suomi, mutta hänen hävitessään häviön kokee urheilija. Samoin HIMin menestys Yhdysvaltojen levylistalla on suuri kansallinen saavutus, mutta limboksi osoittautunut uutuuslevy johtuu Ville Valon luovuuden ehtymisestä. Rintamatoveruutta ei kansalta heru. Kaveri jätetään tantereelle, koska vitut hänestä… luuseri!

Olkoot apatia todellista tai keksittyä, niin sitä vastaan tarvitaan taistelua. Apatia on myrkkyä mielelle ja se johtaa järjettömään paranoiaan. Paranoiassa ympärillä nähdään kuviteltuja uhkia, joita vastaan tulee puolustautua keinoja kaihtamatta. Kuulostaako tutulta? Suomen nykyistä ilmapiiriä leimaa paranoia. Sama pätee persulais-rasististon kuin puna-vihreistön piirissä. Ja harvempi kysyy sen kysymättä jääneen kysymyksen – kuka hyötyy eniten tästä tilanteesta? Vastaus tuohon kysymykseen paljastaa meille sen todellisen yhtenäiskokemuksen kohteen. Sen kohteen, jota vastaan meidän tulisi käydä sotaa. Mutta kuten nykyisessä maailmassa, niin todellinen valta piiloutuu ja toimii kulissien takana.

Ehkä Maukka & Nahkatakkien biisin sanoma on edelleen ajankohtainen.

Meiltä viedään rahat
Meitä potkitaan päähän
Meille sanotaan älä kysy
Me emme ole mitään

Inhoon, vihaan, inhoon
Täältä tullaan vaan
tahdon, tahdon
Sotaa APATIAA vastaan

Sanat iskevät tähän aikaan. Ehkä vielä paremmin kuin vuonna 1979. Maukka Perusjätkän tavaramerkiksi noussut moottorisaha johtaa juurensa siitä, että mies haki isänsä moottorisahan, kun nuorten jengi murtautui hylättyyn taloon josta tuli Kill City. Talo purettiin pari vuotta myöhemmin kuntien talon tieltä, mutta osa liikkestä siirtyi Lepakkoluolaan. Irvokkainta koko kuviossa on, että Nokia lunasti Lepakon tontin, rakennutti sinne toimistorakennuksen ja vuokrasi sen eteenpäin (koska poiketen alkuperäisestä suunnitelmastaan ei tehnyt toimistolla mitään… mutta se piti saada). Sota apatiaa vastaan lannistettiin… olisiko uuden taistelun aika?

Onnellinen orjuus

Roomalaiset olivat suuria keksijöitä. Heidän tieverkostonsa ja viemärijärjestelmänsä ovat edelleen ylivoimaisia saavutuksia kun otetaan huomioon olosuhteet, joissa ne toteutettiin. Nämä suursaavutukset saatiin aikaiseksi massiivisella orjatyövoimalla. Roomalaisten orjainstituutio voi kuulostaa meidän korvissa raakalaismaiselta, mutta orjien asema on suoraan verrannollinen teollisen aikakauden työväestöön. Osittain voidaan sanoa, että Rooman valtakunnan orjilla oli jopa paremmat oltavat kuin 1800-luvun alun tehdastyöläisillä. Orjat olivat kallista omaisuutta, josta pidettiin hyvää huolta… jos he tottelivat käskyjä.

Teknologisia saavutuksia merkittävämpiä olivat roomalaisten hallinnalliset saavutukset. He kehittivät huippuunsa ne teknologiat, joilla jatkuvasti kasvava kansa kyettiin pitämään aisoissa. Me tunnemme nämä teknologiat lentävinä lauseina: hajoita ja hallitse (Divide et impera), leipää ja sirkushuveja (Panem et circenses). Jälkimmäinen lausahdus on Juvenaliksen käsialaa, jolla hän kuvasi keisarikauden kansaa, joka oli luopunut kaikista poliittisista oikeuksistaan tyytyen ilmaiseen viljaan ja sirkushuveihin. Tänäkin päivänä roomalaisten hallintamekanismit toimivat miltein sellaisinaan.

Ehkä kaikkein kontroversiaalein ”löydös” roomalaisten hallinnasta on Jeesus Kristus. On esitetty, että Jeesus olisi ollut alunperin roomalaisten keksintö. Roomalaiset olivat kyllästyneitä jatkuviin juutalaiskapinoihin. He kehittivät tarinan uudesta profeetasta ja messiaasta, joka neuvoi kääntämään toisen posken ja ”antamaan keisarille sen mikä keisarille kuuluu” (Mark. 12:17). Se, oliko Jeesus roomalaisten keksimä hallintakeino, on toisarvoista. Kiistaton tosiasia on, että kristinuskosta tuli hallinnan mekanismi Rooman valtakunnassa 390-luvulta lähtien.

Miksi roomalaisten hallintamekanismi oli niin voitokas? – Roomalaisten suuri keksintö oli ”roomalainen”. Roomalaisuus ei perustunut etniseen perimään, vaan se oli korostetusti juridinen oikeus. Rooman valloittamista kansoista osa sai kansalaisuuden, joka takasi heille parempia etuja kuin Rooman vihollisena oleminen. Samoin roomalaisuus merkitsi tietyn minuuden omaksumista. Kun katsomme Jeesusta opettajana, niin ymmärrämme hyvin kuinka hänen sanomansa sopii roomalaisten tarkoitusperiin kuin nyrkki silmään. Nietzsche oli oikeassa kutsuessaan kristinuskoa orjamoraaliksi. Sen tarkoitus oli orjuuttaa kansa, josta oli liian itsepäinen alistumaan Rooman valtakunnan tahdon alle.

Kun 300-luvun lopussa ja 400-luvun alussa kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan virallinen uskonto ja muut uskonnot kiellettiin, niin Rooman kansalainen alkoi vaihtumaan kristityksi. Vaikeuksiin ajautuneen valtakunnan pelastus nähtiin siinä, että vapaat kansalaiset alkoivat haluamaan omaa orjuuttamistaan. Kristitystä orjamoraalista tuli roomalainen hyve ja roomalaisen minän malli.

Tässä piilee kristinuskon viheliäisyys; se on minädisipliini ja identiteetin muodostamisen kurimatriisi. Jeesuksen asettama lähetyskäsky (Matt. 28:19) on itseorjuuttamisen sodanjulistus kaikille vapaille hengille maailmassa. Varsinkin länsimainen ihminen on kristinuskon itseorjuutuksen saastuttama. Me emme edes kunnolla tiedä, mitä voisi olla ihminen, joka ei haluaisi vimmaisesti omaa sortoansa. Jokainen vapautukseen tähdännyt pyrkimys on päätynyt uudeksi orjuuden muodoksi. Hyvä esimerkki on seksuaalinen vallankumous, joka on johtanut nykyiseen pakkoseksualisuuteen. Aseksuaalisuus on sairaus, joka tulee parantaa. Tukahdutetun seksuaalisuuden vapauttaminen on johtanut uusiin kahleisiin. Kahleisiin, joihin meillä on eroottinen rakkaussuhde.

Kulttuurien yhteentörmäys Euroopassa on johtanut identiteetin muodostamisen kurimatriisin kriisiin. Yhdysvalloissa samainen kriisi käytiin jo liittovaltion alkutaipaleella ja se kykeni muodostamaan ”amerikkalaisuuden”. Jopa maailman suurin kulttuurien sulatusuuni New York pelastaa itsensä newyorkilaisuudella. Voit olla ulkomaalainen Yhdysvalloille, mutta tarpeeksi kauan asuttuasi kaupungissa voit kutsua itseäsi newyorkilaiseksi. Tähän Eurooppa ei kykene vastaamaan. Me olemme liian tiukasti kiinni kristinuskon minädisipliinissä. Yleiseurooppalainen identiteetti on liian löyhä meille. Se ei orjuuta meitä tarpeeksi. Me tarvitsemme tiukempaa otetta ja jämäkämpää piiskaa tunteaksemme itsemme minäksi.

Euroopasta on tullut orjamoraalin pyhä maa ja temppeli. Kun Berliinin muuri murtui ja Neuvostoliitto romahti, elettiin muutama ihmeellinen vapauden kyllästämä vuosi. Ja voi kuinka tuota tunnetta pelästyttiin. Jugoslavian sisällissodan puhjettua Euroopassa oli taas kerran keskitysleirejä ja etnisiä puhdistuksia. Vieras minä haluttiin eliminoida, jotta itseorjuuttaminen voisi jatkaa rauhassa omaa elämäänsä.

Kun nyt vuonna 2015 puhutaan monikulttuurisuuden epäonnistumisesta, niin mistä siinä oikein puhutaan? Siinä puhutaan siitä, että meidän minädisipliinille vieraat minuudet eivät ole omaksuneet meidän itseorjuutusta. Maahanmuuttajat nähdään laiskoina siipeilijöinä, mutta meidän luterilaista uutteruutta (lähinnä uutteruutta valittaa) ei kyseenalaisteta. Rooman valtakunnan ajoista asti kaikuvat hallitsemisen käskyt kantautuvat edelleen korviimme ja ainoa keino miten me osaamme niihin reagoida on totteleminen. Kaikki ne, jotka eivät tottele samoin, on pantava tottelemaan tai tuhottava. Ja mieluummin tuhottava, koska vähäinenkin muistutus kurimatriisin kyseenalaisuudesta on uhkaksi oman identiteetin olemassaololle. Mikä voisikaan olla hirveämpi muistutus kuin toisen ihmisen tummempi pigmentti ihossa.

Tämä aikakausi tarvitsisi uutta ymmärrystä eikä vanhojen mekanismien toisentamista meissä. Uuden ymmärryksen rakentaminen lähtee minuuden historiallisen luonteen hyväksymisestä. Kesti oman aikansa ennen kuin Darwinin evoluutioteoria tuli mahdolliseksi omaksua. Ennen Darwinia elolliset olennot katsottiin hyvin pitkälle ikuisiksi ja muuttumattomiksi. Evoluutioteorian vallankumouksellisuus oli elollisen luonnon historiallisuuden osoittamisessa. Muuttumattomaksi ja ikuiseksi nähty järjestys osoittautuikin kontingentiksi (toisissa olosuhteissa se olisi lähtenyt kehittymään toiseen suuntaan). Sattuma astui Jumalan pelilaudalle ja se johti Ison Miehen kuolemaan.

Vaikka me voimme hyväksyä evoluutioteorian, niin meidän identiteetin historiallisuus näyttää olevan edelleen meille liian suuri pala kakkua. Ihminen on historiallinen konstruktio ja sellaisena se voidaan muodostaa aina toisin. Samoin kuin ”ihminen” olisi voinut yhtä hyvin polveutua niin linnuista kuin apinoistakin. Meille niin rakas käsitys seksuaalisuudesta syntyi vasta 1700-luvulla lähtien. Mikään siinä ei viittaa siihen etteikö se olisi voinut kehittyä aivan toisenlaiseen käsitykseen. Se, mikä meillä nyt on vallalla on monen sattuman summa. Ja tässä pitää ymmärtää, että seksuaalisuudella ja lisääntymisellä ei ole juuri mitään tekemistä keskenään. Vaikka suurin osa ihmisistä olisi meidän määritelmin sanottuna homoseksuaaleja, niin lisääntyminen voitaisiin hoitaa aivan yhtä tehokkaasti kuin nytkin. Jos lisääntyminen olisi seksuaalisuuden ennakkoehto, niin homoseksuaalisuus olisi täysi mahdottomuus. Koska homoseksuaalisuutta esiintyy, niin lisääntyminen ei voi olla seksuaalisuuden ennakkoehto (tämä on jotain niin spinozalaista todistamista, että itseäni huimaa).

Informaatioteknologia ja erityisesti sen mahdollistama tiedonvälitys on ohittanut meidän identeettimme rakennustekniikat. Me tunnemme olevamme hukassa. Meille on annettu käteen avaimet vapauteen, mutta hyvin suuri osa meistä ei tiedä mitä vapaudella tehdä. Olemme täysin avuttomia ilman painavia kahleita. Osa meistä pröystäilee vapaudella ja tekee siitä makaaberia pilanäytelmää. Siitä tulee irvailua, joka lopulta johtaa entistä vahvempien kahleiden omaksumiseen. Ja siihen osa meistä todella haluaa viedä elämänsä. He ovat kokemattomia kakaroita, jotka tarvitsevat isällistä kuria ja vitsaa takamukselle. Orjan pitää saada syyttää yläpuolella hallitsevaa Herraa omasta kurjuudestaan. Muuten hän ei voi tuntea itseään siksi, mitä hän perimmäiseltä olemukseltaan on – alistettu ja kahlittu orja. Valitettavasti nämä alhaiset ihmisen irvikuvat ovat päättäneet viedä mahdollisimman monta viatonta mukanaan vaikka väkisin. Onnellinen orja on ihmiskunnan tuho.

Ja näin päätteeksi todettakoot, että työpöydällä on ollut jo jonkin aikaa Michel Foucaultin tuotanto uudelleen arvioitavana.

Asian vierestä puhumisesta

Kotimaiseen debattiin on pesiytynyt syöpä nimeltä ”asian vierestä puhuminen”. Etenkin poliittisessa keskustelussa tämä syöpäläinen on levittäytynyt viime vuosina laajalle. Mutta asian vierestä puhuminen on alkanut leimaamaan laajempaakin keskustelua. Siitä on ajoittanut tullut jopa hyväksyttävä tapa argumentoida. Kuten kaikkien virhepäätelmien tapauksissa, niin sekin johtaa hyvin suurella todennäköisyydellä vääriin johtopäätöksiin ja epätotuuksiin.

Osa asian vierestä puhumisista tapahtuu tahattomasti ja johtuu yleensä puhujan rajallisesta argumentatiivisesta ymmärryksestä. Mutta valitettavan usein asian vierestä puhumista käytetään tietoisesti harhauttamaan keskustelu, jonnekin muualle kuin minne se on menossa. Vaikka tässä en sinänsä keskity perussuomalaisiin, niin heidän poliittinen retoriikkansa tarjoaa mehukkaimmat ja ajankohtaisimmat esimerkit asian vierestä puhumisesta. Samoin he näyttävät käyttävän virheargumentaatiota räikeästi omien tavoitteidensa ajamiseksi.

Asian vierestä puhuminen ei sinänsä ole mitään uutta. Siitä on vain kasvanut voimistuva trendi, jonka virheellisyyttä ei osata kohta tunnistaa. Me elämme entistä monimutkaisemmassa yhteiskunnassa, jossa vanhat selviytymismekanismit kyseenalaistuvat kiihtyvällä tahdilla. Kysymyksiä sukupuolisesta suuntautumisesta, kansalaisuudesta, uskonnosta tai sukupuolirooleista käsitellään huomattavasti monimutkaisemmin kuin esimerkiksi 50 vuotta sitten. On ilmiselvää, että osa yhteiskunnan jäsenistä tuntee jääneensä jälkeen kulttuurin kehityksestä ja heille helpolta kuulostavat vastaukset uppoavat kuin kuume veitsi voihin.

Tästä syystä selkeän ja johdonmukaisen argumentaation käyttäminen ei ole ainoastaan hyvä argumentatiivisessa mielessä; se on myös eettisesti ylevää. Maassamme tämä eettinen paatos ei ole löytänyt tietänsä poliittisen keskustelun ytimeen. Itse asiassa siitä ollaan tarkoituksellisesti pyritty etääntymään. Elämäntilanteensa sekavaksi tuntevien elämää ei halutakaan selventää, vaan heidän sekavuutta käytetään poliittisen agendan ajamiseksi (jolla ei suuremmin ole mitään tekemistä näiden ihmisten edun ajamisella).

Asian vierestä puhuminen tulee erottaa uuden näkökulman esittämisestä asiaan. Jälkimmäisessä tarkoitus on syventää ja laajentaa näkökulmaa puhuttuun asiaan. Asian vierestä puhuminen taas pyrkii kohdistaan yleisön ja puhujien huomion pois puhutusta asiasta. Filosofinen keskustelu voi tuntua siihen vihkiytymättömälle (tai kärsimättömälle mielelle) vieraalta, mutta sen tarkoitus on syventää näkemystä käsiteltävästä asiasta. Näin siis ideaalitapauksessa. Ei ole kovinkaan tavatonta, että filosofin sanoutuessa irti tieteellisestä argumentaatiosta, häntä syytetään tieteellisen argumentaation puutteesta. Tässäkin tapauksessa on tarkoituksellisesti puhuttu asian vierestä ja viety keskustelu sinne, minne sitä ei oltu edes tähdätty.

Yleinen asian vierestä puhumisen muoto on julistautua julkisesti jostain asiasta irti silti tekemättä mitään todellista irtiottoa asiasta. Kun vihapuheeksi tulkittua tekstiä julkaissut kansanedustaja sanoutuu irti vihapuheista ja väkivallasta, mutta ei tee yhtään mitään Facebook-kirjoituksensa kommenteissa olleille avoimille ”niskalaukaus” -kommenteille, niin hänen ”irtisanoutumisensa” on yhtä tyhjän kanssa.

Nykyisessa debatissa unohdetaan se, että puhe ja kirjoitus ovat tekoja. Ne eivät nauti mitään muista teoista irrallista vastuuvapautta. Sananvapauteen vedotaan hyvin mielellään, mutta siihen oleellisesti kuuluvasta vastuusta sanoudutaan irti heti, kun sitä puhujalta tai kirjoittajalta vaaditaan. Ja tässä piileekin nykyisen asian vierestä puhumisen olemus. Se on pakokeino ottaa vastuu sanomisista. Tämä harhainen näkemys, että kaikkea saa sanoa ja pitääkin sanoa, mutta vastuuta ei kanneta edes pakon edessä, tuli varsin hyvin esille parin viikon takaisen anti-rasistisen mielenosoituksen jälkipuinnissa. Hommaforumin vetäjä ja Perussuomalainen -lehden päätoimittaja (jos joku titteli jäi mainitsematta, niin korjatkaa) Matias Turkkila pahoitti mielensä, että hänen avoimen rasistiset näkemyksensä saivat osan yleisöstä buuamaan. Hän myös sanoutui irti rasismista julkisesti, mutta mitään sen suurempaa merkitystä sanoilla tuskin lienee ollut. Tilannetta voidaan verrata itsestään epävarman henkilön mielistelyyn cocktail-kutsuilla, kun hän yrittää voittaa puolellensa ventovieraiden ihmisten suosion.

Jos minä olen julkisesti esittänyt inhoavani pizzaa, niin onko mikään ihme, jos minun pizza-makuani arvostellaan pizza-entusiastien joukkokokouksessa? Toinen hyvä kysymys kuuluu, että mitä ihmettä minä tekisin mokomassa tilaisuudessa? Josta päästään itse anti-rasistiseen mielenosoitukseen. Mielenosoituksen tarkoituksena on osoittaa mieltä. Se ei ole mikään keskustelutilaisuus, jossa annetaan kaikille näkökulmille ”tilaisuus puhua”. Näin koko mielenosoituksesta tuli yhtä suurta asian vierestä puhumista. Kun osoitetaan mieltä, niin osoitetaan sitä mieltä eikä lässytetä mitään keskustelusta. Keskustelu käydään muualla.

Pysytään vielä hetki mielenosoituksessa. Anti-rasistinen mielenosoitus kirvoitti välittömästi vastalauseita, jotka voidaan myös laskea asian vierestä puhumiseksi. Nämä vastalauseet kuuluivat tyyliin: ”On tuokin nyt syy osoittaa  mieltä. Meillä on kuulkaas paljon vakavampiakin ongelmia.” – No voi mielensä pahoittajan paha mieli! Jos tälle tielle lähdetään, niin ehdotan siihen ratkaisuksi seuraavaa. Järjestetään kaikkia kansalaisia sitova kansanäänestystä ”Maailman suurin ongelma”. Kun äänestystulos on laskettu, niin meillä on tiedossa kansan mielestä ”Maailman suurin ongelma”, joka on ainoa ongelma jota saa vastustaa ja osoittaa mieltä. Täten ei tule mielenosoituksia järjestettyä turhaan. Jokainen mielenosoituksen mielekkyyttä tuosta näkökulmasta arvostellut ymmärtää ehdottamani ratkaisun mielettömyyden… joka käänteisesti verrannollinen heidän omaan närkästykseensä. Aina on olemassa jokin vielä suurempi vääryys ja ongelma. Mutta ihmiset reagoivat siihen, mikä juuri silloin tuntuu sytyttävän. Olen pahoillani, että se ei ollut juuri sinun Suuri vääryys tällä kertaa.

Asian vierestä puhujat ovat aina poikkeuksetta älyllisesti epärehellisiä. He odottavat aina sopivaa hetkeä, jolloin heittää täysin asian vierestä puhuva argumentti peliin ja täten yrittävät saada vastapelurin hämmentymään. Tarvitaan paljon harjaantumista, että tämän ei anna katkaista ajatusta. Poliittinen keskustelu näyttää olevan täynnä tätä älyllistä epärehellisyyttä, joka itse asiassa johtaa aina älyttömyyksiin. Jos tieteelliset tutkimustulokset eivät tue poliittisia näkemyksiä, niin tieteilijät eivät tee tarpeeksi hyvää tutkimusta. Sosiaalityön kentällä toimivien kokemukset eivät merkitse mitään, kun puhutaan ”faktoista” maahanmuuttajien saamista eduista. Kun oma poliittinen agenda on tyhjää täynnä, niin keksitään puhaltamalla ilmaa kupliin, jotka paisuvat kokoaan suuremmiksi. Agitaattorit juoksevat pois paikalta, kun tilanne kärjistyy avoimeksi yhteenotoksi tai palkkaavat juristit pelottelemaan journalistit kimpustaan.

Viime aikainen keskustelu rasismista ja fasismista sekä niiden vastustamisesta on saanut mitä absurdeimpia piirteitä. Kun kolme tummaihoista suomalaista käy poseeraamassa ja ottamassa kuvan ”Isänmaan puolesta” -muistomerkillä, niin verkkossa alkaa hirveä rähinä kuvan loukkaavuudesta.

11817167_650711005065992_5588803578498573010_n

Pojat (tai siis itse asiassa nuoret miehet, mutta ette varmaan pane pahaksenne) ovat ottaneet kuvan provokaatio mielessä. Mutta he eivät trollaa. Heidän kuva on statement. Miksi maahanmuuttaja nuoret (tai miksei vanhemmatkin) eivät voisi osoittaa kunniaa sodissamme kärsineille? Maamme itsenäisyys on myös heidän turvallisuuden tae. Kuinka monta päivää nämä loukkaantuneet palvelivat sodassa? Ehkä heidän isoisänsä ottiva osaa sotaan, mutta he eivät ole heidän isoisiään. Älkää ottako kunniaa jostain sellaisesta, johon teillä ei ole mitään osaa eikä arpaa.

Pidetään sana aitona ja näppäistään jokaista asian vierestä puhunutta näpeille… toivottavati en tullut itse puhuneeksi asian vierestä.

Vapiseva mieli – tarina ahdistuksesta

Poikkeuksellisesti olen hyvin henkilökohtainen tällä kertaa… anteeksi.

Yleensä se alkaa joko palana kurkussa tai sydämen tykytyksinä. En tiedä kumpi on ensin: fyysinen oire vai mielen valtaava huoli. Ehkä ne syntyvät samanaikaisesti. Ensimmäisten oireiden jälkeen olotila vain pahenee pahenemistaan. Hikoilu lisääntyy, kädet vapisevat, nipistelevä tunne leviää raajoissa. Pään sisälle nousee myrsky muutamassa sekunnissa. On päästävä pois, mutta mistä? Aivan sama minne menee, niin ahdistus seuraa mukana. Haluaisi vain päästä omasta itsestä ulos ja juosta mahdollisimman kauas siitä. Edvard Munchin Huuto ei kuvaa lähellekään sitä tilaa, kun koko maailmankaikkeuden painolasti on juuri sillä hetkellä korvien välissä ja mikään rationalisointi ei auta.

Vähemmän tunnettu asia minusta on se, että olen elänyt vaikean ahdistuneisuushäiriön kanssa koko elämäni. Kaikki alkoi jo hyvin pienenä lapsena ja paheni nuoruudessa. Opin vahingossa nuoruudessani ”katkaisemaan” mieleni sisäisen maailman ja ulkoisen olemukseni välisen yhteyden. Korvieni välissä oli käynnissä täysi pyörremyrsky, mutta ulkoisesti tallustin kuin mitään ei olisi sattunutkaan. En koskaan saanut apua vaivaani, koska en osannut sellaista hakea. Ajattelin sen olleen täysin normaalia.

Kaikki ei kuitenkaan ollut normaalia. Yön pimeinä hetkinä kirosin vaivaani. Kerran löin itselleni mustan silmän, kun olin taas kerran ollut sen verran lamaantunut, etten ollut toiminut normaalisti. Toisinaan ahdistukseni peitteleminen vaati ylilyöntejä käytöksessä. Jokaiseen keskusteluun on osallistuttava ja kaikesta mahdollisesta on oltava valmis mielipide. Ahdistukselle ei saa antaa hetkeäkään tilaa kasvaa sisällä. On vain kohdistettava huomio muualle. Mutta siellä se lymyää taustalla ja kulisseissa. Pienenä kuiskutuksena ajatuksissa se muistuttaa olemassaolostaan. ”Et ole päässyt minusta eroon. Täällä sitä edelleen ollaan.”

Olen onnekas, että olen oppinut tulemaan toimeen oman ahdistukseni kanssa. Aikanaan paniikkihäiriöksi äitynyt ahdistuneisuus ei ole kyennyt pilaamaan elämääni kokonaan. Voi myös katsoa, että häiriöni on tehnyt minusta sen, mitä olen. Minusta ei kuitenkaan saa tekemälläkään ”vapaaksi ahdistuksesta” -mallia. Kaikki nämä oppaat ja opit lähinnä pilkkaavat häiriöstä kärsiviä. Törmäsin jokin aika sitten Hello Gigglesissä (ja kyllä, seuraan naisille tarkoitettuja kulttuurisaitteja) hienoon artikkeliin ”7 things people with anxiety want their loved ones to know” (tai no, siis se herätti minussa ajatuksia). Päätin muokata artikkelin neuvoja omakohtaisesta näkökulmasta eteenpäin. Eli, kun elämässäsi kohtaat ahdistuneisuushäiriöisen, niin muista ainakin nämä.

Vakuuttelu ei auta

Ahdistusneisuushäiriön syistä ollaan hyvin montaa mieltä. Pitkäkestoisen ahdistuneisuuden ja aivojen mantelitumakkeiden toimintahäiriöiden välillä on löydetty vahva yhteys. Mantelitumakkeet osallistuvat tunteiden käsittelyyn aivoissa. Ei siis ole mitenkään kaukaa haettua, että häiriö niiden toiminnassa voi synnyttää irrationaalisia pelkotiloja ja ahdistusta. Kun ahdistuneisuushäiriöistä yrittää vakuutella pois ahdistuksesta, niin se on vähän sama kuin puhuisi seinälle. Yleensä nämä vakuuttelut vain pahentavat häiriöön kuuluvaa häpeää. Eli ymmärrä, halaa tai ole vain lähellä, mutta älä yritä ylipuhua ahdistusta pois. Se lähtee pois aikanaan… valitettavasti vain tullakseen takaisin joskus tuonnempana.

Voi kun toisin voisi olla

Jos ahdistunut voisi olla ahdistumatta, niin usko pois, hän olisi ahdistumatta. Tämä muuten pätee aika moneen muuhunkin vaivaan. Se, että jokin sisällä synnyttää sen myrskyn, niin se vain syntyy. Asian kanssa voi oppia elämään ja jopa elää kuin sitä ei olisikaan, mutta kyllä se kaikilla häiriintyneillä siellä on. Moni tietää pelkojen olevan täysin irrationaalisia, mutta silti se pelon tunne lymyilee sisällä.

Olet niin helvetin tärkeä

Vaikka joskus tulee juostua pois paikalta, niin se ei tarkoita etteikö sinulla olisi merkitystä. Jokainen ystävä ja läheinen on tärkeä koko ajan. Ahdistuneisuushäiriö voi johtaa sosiaaliseen eristäytymiseen. Ahdistuksen iskiessä haluaa vain paeta paikalta ja kun se helpottaa, niin tuntuu siltä kuin kaikki sillat on poltettu. Ei ole ketään, jolle soittaa ja pyytää kävelyllä, kahville tai bisselle.

Ihan helvetin ärsyttävää sakkiahan ahdistuneet ovat. Yhtenä päivänä paras kaveri ja toisena taas käpertyy itseensä ja ei halua ottaa osaa mihinkään. Mutta se on se häiriö, ei ihminen sen taustalla. Ihminen on niin kiitollinen kaikista niistä rakkaista ihmisistä, jotka ympärillä jaksavat katsella hänen friikkailuaan.

Häiriön ei pidä antaa määrittää siitä kärsivää ihmistä. Kun ajatellaan aivojemme monimutkaista rakennetta, niin ei ole mikään ihme, että aika monella meillä on jotain pientä vaivaa niiden kanssa. Samoin me elämme monimutkaisessa sosiaalisessa maailmassa, jossa täysin priimakuntoisellakin harmaalla massalla varustetut menevät sekaisin. Täysin normaali ja terve ihminen taitaa olla harvinaisuus… eli hän jos joku on todellinen ”luonnonoikku”.

Vaikka ahdistuneisuushäiriöstä kärsivää ei voi vakuutella ulos ahdistuksesta, niin hänelle voi olla avuksi ja häntä kannattaa rohkaista etsimään apua vaivaansa. Joillekin sopii lääkitys. Toisille taas kognitiivinen terapia on ollut avain ratkaisuun. Mitään takuuvarmaa keinoa ei ole. Esimerkiksi nämä ahdistusoppaat on yleensä kirjoitettu jonkun tietyn keinon näkökulmasta ja niissä vakuutetaan sen auttavan kaikkia. Täyttä paskaa. Psyykkisten ongelmien kanssa ollaan sen verran monimutkaisten asioiden edessä, että niihin tuskin löytyy koskaan yhtä varmaa parannuskeinoa. Voi myös olla, ettei niitä koskaan kyetä täysi parantamaan. Oireita voidaan vähentää ja niiden aiheuttamaa vaivaa pienentää, mutta kokonaan niistä ei päästä eroon.

Päätän tämän avautumisen tähän. Toivottavasti antoi edes jotain jollekin… lupaan olla vastaisuudessa vähemmän henkilökohtainen.

Epädemokraattinen alue

housees

Filosofi Alain de Bottonin vetämä verkkoprojekti The Book of Life on yksi parhaista elämänfilosofian lähteistä verkossa. En ole kaikkien sen sisältämien kirjoitusten kanssa samaa mieltä, mutta kirjoitusten ja videoiden taso on ansainnut kiistattoman ihailuni. Viikolla pysähdyin kirjoituksen ”On Not Liking the Way One Looks” äärelle. Aina silloin tälloin vastaan tulee tekstejä, jotka sisältävät sen yhden lyhyen pätkän, joka aiheuttaa ajatuksien ketjuuntumisen (tai näiden ketjujen katkeamisen) pääni sisällä. Tällä kertaa tämä lyhyt katkelma jäi vaivaamaan päiväkausiksi.

[…] personal appearance simply is one of the least democratic parts of life […]

Oma suhteeni kehollisuuteeni (jota tässä pidän samana kuin ulkonäkönä) on aina ollut vähintäänkin ongelmallinen. Tämä problemaattinen suhde voidaan helposti selittää pienen miehen dilemmalla, mutta se on perustavampi. Ihmetykseni lähde on tietenkin omakohtainen kokemukseni, mutta samalla se on haastanut ajatteluani yleismaailmallisemmallakin tasolla.

Meidän kehomme ja kehollisuutemme on maailmamme epädemokraattisin alue. Kukaan ei tullut meiltä kysymään minkälaisessa kehossa me elon taivalluksemme haluamme kävellä. Meidän kehollisuutemme ei ole neuvottelukysymys. Voimme yrittää vaikuttaa omaan ulkonäköömme ruokavaliolla, liikunnalla, kosmeettisilla keinoilla, vaatetuksella, kineettisellä harjoituksella tai kirurgisesti. Näillä keinoilla on omat rajoituksensa ja nekään eivät poista sitä tosiasiaa, että me olemme kehollisia.

Sanotaan, että elämä on lahja. Samalla voidaan myös mainita, että kukaan ei antanut meille mahdollisuutta kieltäytyä tästä lahjasta. Näin katsottuna jälkeläisten hankkiminen on julkean väkivaltainen tapahtuma, jossa elämää jatketaan jatkettavalta elämältä mitään kysymättä. Itsetietoisena oliona ihminen tietenkin voi oman käden kautta lopettaa hänelle annetun elämän, mutta hänen on itse nähtävä kaikki se vaiva. Voimme myös riistää toiselta hengen. Sen ollessa tyrmistyttävä loukkaus alkuperäistä lahjanantoa kohtaan; yhtä peruuttamatonta kuin jälkeläisten hankkiminen.

Kirottu osa

Tarkoituksenani ei ole viedä tätä tekstiä elämälle kaunaiseen suuntaan, vaan pohtia kehollisuutemme epädemokraattisuutta ja kaikkea sitä, mitä siihen liittyy. Kehollisuutemme epädemokraattisuus on se kirottu osa meissä, jota pyrimme pakenemaan mahdollisimman tehokkaasti. Ja voi kuinka vaikeaksi me sen itsellemme ja toisillemme teemmekään. Ei tarvitse kuin katsoa sitä vimmaisuutta, jolla me käymme toistemme ulkonäön kimppuun. Pienikin poikkeama yleisestä standardista ja olemme valmiit mainitsemaan siitä mahdollisimman kuuluvaan ääneen. Aivan kuin se ei olisi ilmeistä jo ilman sitäkin. Tämä ääneen julistaminen viiltää syvältä ja saa meidät puolustuskannalle. Pilkka iskee ja osuu maaliinsa, koska se muistuttaa meitä siitä epädemoraattisesta alueesta, jossa elämme. Sama kuin meidät tuomittaisiin rikoksesta, johon emme ole syyllisiä. Me emme kehoamme valinneet, mutta meidät tuomitaan kuin se olisi meidän valintamme.

Sama pätee myönteiseen palautteeseen, jota kehostamme saamme. Se hivelee meidän turhamaisuuttamme voimakkaasti, koska syvällä itsessämme tiedämme ettemme ole sitä ansainneet. Mutta älkäämme kieltäkö itseltämme tätä nautintoa. Kun se kohdallemme sattuu, niin ottakaa se vastaan. Älkää tunteko syyllisyyttä, vaan nauttikaa siitä. Muistelkaa kuinka hyvältä se tuntuu ja painakaa mieleenne, että pilkatessamme toistemme ulkonäköä levitämme yhtä voimakasta mielipahaa mitä myönteisen palautteen mielihyvä meissä herätti.

Kehollisuuden kielto – kaunan moninkertaistaminen

Osa meistä sanoo nousseensa tämän kaiken yläpuolelle, mutta näistä ihmisistä lähes 100% valehtelee niin sanoessaan. Vaikka kehollisuutemme sisältää oman kirotun osansa, niin sen viisaus on jotain niin arvokasta, että sille ei tule kääntää selkää. Nietzschen Näin puhui Zarathustra sisältää kehollisuuden Korkean veisun ja Vuorisaarnan.

Mutta herännyt, tietävä sanoo: ruumiista minä olen kokonaan enkä mitään sen lisäksi; ja sielu on vain sana jotakin ruumiiseen kuuluvaa varten.

Ruumis on suuri järki, moneus, jossa on yksi mieli, sota ja rauha, lauma ja paimen.

(Näin puhui Zarathustra, ”Ruumiin halveksujoista”)

Vaikka kehomme on elämän kirouksen kohtu, niin samalla se sisältää kaiken sen viisauden, jota me tarvitsemme elääksemme elämän arvoista elämää. Kun me puhumme kehojemme välisestä hierarkiasta, niin me samalla sisällytämme kehoihimme merkityksiä, joita niissä ei ole eikä koskaan tule olemaan. Kiellämme kehon kehollisuuden. Meistä tulee Nietzschen ruumiiden halveksujia. Olemme henkisyyden saastuttamia ruumiin kieltäjiä. Lihavasta tulee laiska, leppoisa ja saamaton. Punahiuksisista naisista tulee äkäpusseja. Pienistä miehistä tulee äkäisiä. Pitkistä ihmisistä kömpelöitä… jatkakaa itse listaa – kyllä te siihen pystytte. Mutta kaiken tämän taustalla vaikuttaa kehon kehollisuuden kielto. Me emme kuuntele kehomme viisautta ja suurta järkeä.

Kirotun osan kirotuin puoli

Kun ajattelemme omaa kehollisuuttamme, niin keskeisin kehollisuuttamme määrittelevin asia on sukupuolemme. Voimme venyttää sukupuolirooleja (gender), mutta siitä tosiasiasta me emme pääse yli, että synnymme sukupuoleen (sex). Olen seurannut typertyneenä ja omasentuneena nykyistä sukupuolikeskustelua. Varsinkin niin sanottujen miesasiamiesten argumentaatio on ollut poikkeuksetta luokatonta. Sen päämääränä ei ole ollut edes käydä keskustelua, vaan haastaa riitaa ja pönkittää olematonta itsetuntoa.

Yrittäkäämme ajatella sitä situaatiota, johon asetumme syntymämme seurauksena. Me olemme sukupuolisia olentoja. Meille opetetaan välittömästi, että sukupuolia on kaksi (koska genitaaliero voidaan rekisteröidä binaarisesti). Jos toinen näistä dikotomian puolista on alusta asti erotettu vähäisemmäksi, niin ymmärrämme kehollisuuden epädemokraattisuuden periaatteen kautta, että jokainen muistutus tästä vähäisyydestä riipaisee syvältä. Ei siis ole ihme, että historian tässä vaiheessa alkaa jo aika monelle riittämään. Mutta kehon viisaus (että mitään dikotomioita ei oikeasti ole olemassakaan) ohitetaan ja alhaisuudesta ei haluta päästä irti. Jotkut kutsuvat tätä kunniaksi. Minä näen tässä kohden ainoastaan elämän alhaisuutta ja halventamista – henkisyydelle huoraamista tai jotain lähinnä taskuvarkauteen verrattavaa halpamaisuutta.

Mitä tästä kaikesta sitten voi oppia? Jos ei muuta, niin ainakin sen, että kehollisuutemme ominaisuuksien pilkkaaminen on aina alhaista ja osoittaa meidän ymmärtäneen elämän väärin. Vaikka kuinka me asiaa kääntelemme, niin se sattuu. Me ihmiset olemme näköaististamme riippuvaisia (ainakin hyvin suurelta osin). Se, että joku on lyhyt, lihava, pieni- tai isorintainen, paksuperseinen, kalju, laiha… tai mitä nyt on, niin on ilmeistä ilman, että siitä tarvitsee kaikkia muistuttaa. Ja kun tulee se hetken huuma, jolloin vimmainen tarve asiasta tulee suureen ääneen ilmoittaa kaikille ympärillä oleville, niin kyllä me jo sen kaikki olemme aistineet. Tuo mainitsemisen akti vain on osa pakenemista kehollisuudesta ja samalla korvien sulkemista sen viisaudelta.

Ja sentähden te olette nyt vihaisia elämälle ja Maalle. Tiedotonta kateutta on teidän halveksuntanne karsaassa katseessa.

Minä en käy teidän tietänne, te ruumiin halveksujat! Te ette ole minulle mitään siltoja yli-ihmiseen! –

(Näin puhui Zarathustra ”Ruumiin halveksujoista”)

Meitä kaikkia yhdistää sama kirottu osa, jonka viisauden kuulemista meidän kaikkien tulisi vaalia. Opastakaamme henkisyyden labyrintteihin eksyneitä takaisin kehollisuuden multaiselle polulle. Muistakaa ja tuntekaa, mikä oikeasti sattuu. Kipu kuuluu elämään, mutta elämä itsessään tuo mukanaan niin paljon sitä, että meidän ei tarvitse kipua sen enempää lisätä. Elämä on lahja. Ei ainoastaan meidän elämä meille, vaan myös toisten elämä. Mitä jos oltaisiin kiitollisia kaikista näistä lahjoista ympärillämme – ei pelkästään omasta lahjastamme.

Peace and out…

Spinoza ja elämä osa 10: Vapaa ihminen 1

spiiiinoza

Spinozan vapaa ihminen (homo liber)  on samanlainen idealisoitu ihmisen malli kuin Nietzschen yli-ihminen (übermensch). Vapaa ihminen on täydellisen ihmisen kuva. Hän elää ainoastaan järjen ohjeiden mukaan. Vapaan ihmisen ajattelu muodostuu pelkästään adekvaateista ideoista. Kuten kaikkien ihmisten kohdalla, niin vapaan ihmisen toiminta on hänen halujensa johdattamia, mutta hänen toimintansa ei ole ulkoisten tekijöiden rajoittamaa. Koska meidän toimintamme on aina passioiden rajoittamaa, niin me emme koskaan voi saavuttaa vapaata ihmistä.

Ennen kuin voimme ymmärtää paremmin vapaata ihmistä ja hänen luontoaansa, niin meidän tulee ymmärtää, mitä Spinoza tarkoittaa vapaudella. Spinozan vapauden käsite kietoutuu hyvän, oikean, adekvaattien ideoiden ja vallan ympärille. Vapaus on ulkoisten rajoitteiden puuttumista. Vapaus on valtaa päättää omista asioista. Vapaudessa ihmisen oma conatus toteutuu ilman ulkoisia rajoitteita. Vapauden käsite esitellään Etiikassa heti sen alussa ja sen toteutumiseen voidaan teoksen tähtäävän. Vapauden käsite on siis Spinozan ajattelun keskiössä.

Vapaaksi sanotaan sitä oliota, joka on olemassa pelkästään oman luontonsa välttämättömyydestä ja määräytyy toimintaan yksinomaan itsestään käsin; välttämättömäksi, tai pikemminkin pakonalaiseksi taas sitä, jota jokin toinen määrää olemassaoloon ja toimintaan tietyllä ja määrätyllä tavalla. (E1, määr. VII)

Meidän valtamme ja voimamme on aina määrällistä. Me eroamme Jumalasta ainoastaan vallan ja voiman määrän pohjalta. Tässä korostuu taas kerran Spinozan naturalismi: me olemme osa maailmankaikkeusta, jossa ei ole mitään sellaista, jota ei olisi meissä (siis aineellisina olioina me olemme yhtä ja samaa maailmankaikkeutta). Ääreelliset oliot ja ääretön maailmankaikkeus selitetään samalla tavalla ja ne eroavat toisistaan ainoastaan aste-erojen pohjalta.

Samoin olioiden vapauden välillä vallitsee aste-ero. Palauttakaamme mieleen, että Spinozalle hyvää on kaikki se, mikä lisää ihmisen toimintakykyä. Täten näemme, että vapaus on määritelmällisesti hyvää ja tavoiteltavaa. Pahuus ja väärien tekojen tekeminen ovat vähemmän vapaita kuin hyvyys ja oikeat teot. Pahuus ja väärät teot ovat seurausta ulkoisten rajoitteiden vaikutuksen alaisena olemisesta.

Tässä pääsemme Spinozan kontroversiaaliseen näkemykseen pahuudesta ja vastuusta. Koska ihminen, joka on vapaa voi olla vastuussa tekemisistään. Ihminen, joka ei ole vapaa vaan olosuhteiden uhri, ei voi olla samassa mielessä vastuussa tekemisistään. Jos vapaa ihminen tekee luonnostaan hyviä tekoja, niin tarkoittaako Spinoza ettei pahojen tekoja voida tuomita? Spinozan vastuun ajatus tähtää ihmisen mielenrauhaan. Kun pahat teot selittyvät vapauden vähäisellä määrällä, niin me emme voi syyttää pahantekijää. Meidän tulee ymmärtää hänen tekojensa luonne vain tietämättömyyden ilmentymänä.

Yritän valaistaa asiaa rakkaudella. Mitä enemmän toinen rakastaa minua hänen omasta vapaudestaan, sitä voimakkaampaa rakkautta voin tuntea häntä kohtaan. Jos taas toisen rakkaus minua kohtaan selittyisi esimerkiksi hormoonitasapainoon vaikuttavan lääkkeen vaikutuksena, niin tunteeni häntä kohtaan vähenisivät. Rakkauden teot kummassakin tapauksessa olisivat samat, mutta jälkimmäisessä tapauksessa tekojen syyt olisivat ulkoisia. Hän ei rakastaisi minua vapaudestaan vaan orjuudestaan. Mutta samalla tämän asian tiedostaminen vapauttaisi minut syyllistämisen orjuudesta. Voin siirtyä elämässäni eteenpäin enkä jää vatvoman asiaa ja tuhlaa aikaani.

Tästä seuraa, että syyttäminen ja tuomitseminen eivät kuulu vapauteen. Ne tekevät meistä vähemmän vapaita. Syyttäminen ja tuomitseminen johtavat aina affekteihin, jotka ovat passioita. Spinoza ehdottaa niiden tilalle kirkkaita ja selviä ideoita.

Affekti joka on passio, lakkaa olemasta passio heti, kun muodostamme siitä kirkkaan ja selvän idean. (E5, prop. III)

Spinoza näyttää tässä ennakoineen Freudia. Selkeämpi näkemys sekavista ajatuksistamme johtaa onnellisempaan ja tasapainoisempaan elämään. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää kuinka paljon tämä ajatusrakennelma on velkaa juutalaiselle filosofiselle traditiolle. Valittettavasti tässä ei siihen ole aikaa ja tilaa.

Miten Spinoza sitten käsittelee pahantekijöiden rangaitsemista yhteiskunnassa? Jos ainoastaan vapaan ihmisen voidaan katsoa olevan vastuussa tekemisistään, niin tälloinhan me emme voisi tuomita rikollisia. Hehän ovat ulkoisten rajoitteiden vallassa ja täten he eivät ole vapaita. Mutta Spinoza ajaa toimivaa yhteiskuntaa, koska vapaa ihminen elää vapaammin valtiossa kuin yksinäisyydessä (E4, prop. LXXIII).

[…] Sairas syö sellaista, mistä hän ei pidä, koska pelkää kuolemaa: terve taas nauttii ruuasta ja iloitsee näin elämästään paremmin kuin jos pelkäisi kuolemaa ja haluaisi välittömästi välttää sitä. Samoin tuomari, joka ei vihasta eikä kiivaudesta tms., vaan yksistään yleisen edun rakkaudesta tuomitsee syyllisen kuolemaan, toimii yksinomaan järjen johtamana. (E4, prop. LXIII, korol. huom.)

Rikollisten tuomitseminen ja vangitseminen tulee tapahtua järjen pohjalta. Tämä tulee muistaa näin some-lynkkausten aikakaudella. Järki on harvemmin lynkkausten eteen ajavana voimana, vaan juuri kiivaus ja sokea viha. Tämän takia tuomitseminen tulisi jättää sen ammattilaisille eli tuomareille.

Näemme kuinka nykyinen sosiaalinen media toimii helposti spinozalaisesta näkökulmasta katsottuna adekvaattien ideoiden ja passioiden levittämisen mekanismina. Internet on erittäin vapaa media, jonka kautta me pääsemme käsiksi sellaiseen vapauteen, jota me emme osaa käyttää. Teknologia on ohittanut ihmisen omaksumiskyvyn. Me tarvitsemme Spinozaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.