Meissä jokaisessa asuu pieni millenniaali

Jo jonkin aikaa on Facebookissa, Twitterissä ja muualla netissä levinnyt video Simon Sinekin avautumisesta millenniaaleista työpaikalla:

Simon Sinek on tunnettu motivaatiopuhuja ja markkinointikonsultti. Uskon hänen tuntevan aiheensa ja kieltämättä hän käyttää ansiokkaasti retorisia keinoja painottaakseen asiaansa. Mutta en anna tämän hämätä itseäni, koska Sinek kuuluu ehtymättömään luonnon varaan, joka koostuu oman aikansa aikuisista, jotka jaksavat sukupolvesta toiseen närkästyä ”nykyajan nuorista”.

Millenniaalien päähän potkimisesta on tullut sukupolvilaji meille ei-millenniaaleille. Ja juuri tuohon rakoon Sinek takoo. Hän ei puhu millenniaaleille, vaan meille heitä vanhemmille. Osuvasti Sinek näkee, että sosiaalisen median tuoma välitön feedback-tyydytys on verrattavissa alkoholismiin ja uhkapeliin. Kaikki ne aiheuttavat nopean dopamiini-ruiskeen aivoissa. Tähän pieneen annostukseen aivoissamme perustuu kaikki riippuvuus… ja mielihyvä.

Oi sitä ylemmyyden tunnetta, joka meidät valtaa oivaltaessamme uuden heikkouden nykynuorisossa. Mikä ihana mielihyvän aalto sisällämme liikahtaakaan… ja jo tässä vaiheessa oivaltavimmat huomaavat, että olemme astuneet samaan dopamiini-ansaan, mistä Sinek millenniaaleja arvostelee. Auringon alla ei ole edelleenkään mitään uutta.

maisema

Tunnustan, että minulla ei ole suuremmin kokemusta teini-ikäisistä sitten 1980-luvun lopun. Voi hyvinkin olla, että ”epäonnistunut vanhemmuus” on tuottanut täysin katastrofaalisia lopputuloksia koulujemme penkkejä kuluttamaan, mutta noin 15 vuotta 20 – 30 -vuotiaita kollegoja seuranneena en ole huomannut suurempaa eroa varhaisempiin sukupolviin… samat ongelmat, samat typeryydet, samat lahjakkuudet – ihan samaa kuin aikaisemminkin.

Yhdellä poikkeuksella. Me (siis me kaikki; sinä, minä ja kaikki millenniaalit) elämme poikkeuksellisen aivotonta aikakautta. Kuten kaikki aikaisemmat nykynuorison päivittelijät, niin mekin astumme samaan henkiseen liukumiinaan. Nuorison päivittelyn sijasta meidän tulisi kohdistaa kriittinen katseemme meidän aikakauteemme ja siihen kulttuuriin, jota me elämme, hengitämme ja kulutamme päivittäin.

Harvempi meistä sanoo sen suoraan: ”Voi helvetti, että me olemme tyhmiä!” On helppo naureskella toiselta puolelta aitaa Brexitin ja Trumpin puolesta äänestäneille. Voi kun ne osaavatkin olla niin tyhmiä. Vaikka meidän tulisi ymmärtää kaikkien olleen osana rakentamassa sitä kulttuuria, jossa Donald J. Trumpista tuli maailman vahvimman valtion johtaja. Jopa me, joilla ei ollut äänestysoikeutta noissa vaaleissa.

Sinä päivänä, kun me luovutimme television herruuden reality-viihteelle Trump sinetöi voittonsa Yhdysvaltojen presidenttinä. Jos Trump ei olisi astunut ehdolle, niin meillä olisi joku toinen ”trump” hänen paikalla. Me teimme sen; eivät punaniskat bible-beltillä tai autoteollisuuden työttömiksi jättäneet detroitilaiset. Innostuneesti me eurooppalaisetkin kuluttajat ostamme halvempia tuotteita, jotka on valmistettu halpatuotantona muualla. Suomessa kitaristit intoilevat Meksikossa valmistettuja Fenderin kitaroita, joiden hinta/laatu-suhde on erinomainen. Vähemmän tulemme ajatelleeksi, että tuon innostuksen taustalla loistaa kirkkaana punainen ”Make America Great Again” -lippis.

stilldont

Tyhmyyden lisäksi aikakauttamme leimaa korostunut välinpitämättömyys. Me emme välitä suuremmin toisistamme tai luonnosta. Ja tässä kohden suuntaan osoittavan sormeni erityisesti kaikkia ”maailman parantajia” kohtaan. Ihmisten luontoa kuluttavaa elämäntapaa kritisoivia leukojen lonksuttelijoita riittää ihan liiaksi. He itse omassa itseriittoisuudessaan ovat valmiita luopumaan vaikka mistä maallisesta, mutta oikeasti maailmaa he eivät halua muuttaa. Eivät ainakaan maailman ehdoilla.

Jos ihmisellä olisi palava halu muuttaa maailmaa ja siinä eläviä ihmisiä, niin hän ei tuhlaisi aikaansa askeettisten harrasteiden parissa, vaan kouluttaisi itsensä mainosmaailman suurmestariksi. Todellisella maailman parantajalla olisi miljoona seuraajaa Twitterissä ja Instagramissa. Hän osaisi perfomance marketingin optimoinnin kaikki salat ja päivässä hän käyttäisi A/B -testausta sanomansa sanamuotojen hiomiseen enemmän kuin suurten ajatuksen kehittämiseen nenä kirjassa. Käsi ylös te viherpiipertäjät, antifasistit ja muut ituhipit, kuinka monta tuntia tuli näitä asioita hoitaessa tänään käytettyä? – Aivan niin. Minuuttiakaan ei tullut käytettyä näiden asioiden hoitamiseen koko edellisenä vuotena. Ja te ihmettelette miksi ihmiset eivät kuuntele teidän syvällistä sanomaa.

Tämän kaiken taustalla vaikuttaa syvä välinpitämättömyys ympäröivästä maailmasta. Maailmaa ja siinä eläviä ihmisiä ei haluta nähdä sellaisina kuin  he ovat, vaan maailma ja ihmiset halutaan pakottaa siihen muottiin, joka korvien välissä on heille valmiiksi tuotettu. Kun maailma ja ihmiset halutaan pakottaa johonkin ylhäältä päätettyyn muottiin, niin sillä on oma nimi, jonka me kaikki tunnemme – tyrannia. Maailman parantaja ja taivaanrannan maalari ovat savuverhoja joiden taustalla piileksii moni arkielämän pikku-tyranni… mitä enemmän maailman parantamisesta saarnaa, sitä vähemmän omaa napaansa pidemmälle oikeasti osaa katsoa – mark my words!

burn

Diogenes Koira oli yksi tunnetuimmista antiikin Kreikan kyynikoista. Hän asui perimätiedon mukaan saviruukkussa (kyllä, saviruukussa), omisti viitan ja matkamiehen sauvan. Diogenes elätti itsensä kerjäämällä ja hänen kerrotaan olleen ensimmäinen ”kosmopoliitti” (maailman kansalainen), jolla koti oli kaikkialla ja ei missään.

Tarina kertoo, että Aleksanteri Suuri astui eräänä päivänä ulos paistattelemaan päivää palatsinsa ulkopuolelle. Harmikseen hän teki tämän peittämällä Diogeneksen varjoonsa. Aleksanteri tiesi varsin hyvin kuka tämä kerjäläinen oli ja kehotti filosofia pyytämään mitä tahansa ja hän saisi sen. Diogenes vastasi suurelle valloittajalle: ”Siirry pois auringon edestä!” Aleksanteri Suuren kerrotaan vastanneen filosofille seuraavasti: ”Jos en olisi Aleksanteri, haluaisin olla Diogenes.”

Tarina halutaan nähdä suurena kertomuksena askeetin voitosta suuren valloittajan edessä. Mutta tosiasiassa kyseessä on kahden millenniaalin tapaaminen sosiaalisessa mediassa. Kumpikin on optimoinut sanansa saavuttaakseen mahdollisimman voimakkaan lopputuloksen. Aleksanterin ja Diogeneen tapauksessa lopputulos oli kuolematon tarina, mutta laadullisesti ero ei ole suuri nykyaikaan verrattuna. Hyvä läppä jää elämään…

Mistään sen merkityksellisemmästä ei ollut kyse antiikin kyynikon ja suuren valloittajan välisessä tapaamisessa. Mutta maailmaa nämä kaksi muuttivat enemmän kuin yksikään meistä meidän aikakaudellamme. Vaikken voi sitä tietää, mutta olen siitä täysin varma, että meidän aikakaudestamme ei jää elämään yhtäkään tarinaa niin pitkälle kuin Aleksanterin ja Diogeneksen tapaamisesta kertova tarina. Tallenneita tulee jäämään enemmän omasta aikakaudestamme, mutta yksikään niistä ei jää elämään. Tarinat ovat tänä päivänä syntyneet kuolleina.

Aikakaudellamme luku- ja kirjoitustaito ovat huippulukemissa, mutta samaa en voi sanoa luetun ymmärtämisestä ja kirjoittamisesta. Se, että osaa lukea ei vielä tarkoita ymmärryksen lisääntymistä. Kun kysyy nykyihmiseltä lukea 200 sivua asiatekstiä, niin 95% kansasta pitää sitä ylivoimaisena vaatimuksena. Jäljelle jääneestä 5% ehkä juuri ja juuri 5% osaa kirjoittaa ymmärrettävää asiatekstiä omista ajatuksistaan. Ainoastaan näin osaamaton yleisö voi nostaa maamme yhdeksi luetuimmaksi blogiksi kahden kirjoitustaidottoman idiootin ”parisuhdeblogin”, jonka päättyminen (tuli bänät) noteerataan maamme luetuimpien iltapäivälehtien palstoilla.

naamio

Hyvät millenniaalit. Teissä ei ole mitään vikaa. Te olette samalla tavalla oman aikakautenne tuotteita, kuten me aikaisemmatkin sukupolvet. Ei ole teidän vika, että me olemme epäonnistuneet paremman maailman luomisessa. Ja tosiasiassa, maailman parantaminen ei meitä ole suuremmin kiinnostanut, koska yltiökapitalistinen hedonismi voitti taistelun 60-luvun idealismin kuoltua. Uhmamielellä heittäydyn klišeen syleilyyn ja lausun: ”Älkää ottako meistä mallia. Rikkokaa traditio ja kulkekaa toista reittiä!”

En sano uskovani nuorisoon tai muuta sen sellaista. Todistakaa minun olevan väärässä sanoessani, että teistä tulee samanlaisia kuin meistä. Aivan kuten meistä tuli samanlaisia kuin meidän vanhemmista. Siitäs saitte oma sukupolveni! Onko nyt ylpeä tunne? En nyt hirveästi lähtisi keulimaan ”saavutuksillamme”. Missä vaiheessa me kadotimme suunnan? Piti vaeltaa maailman ääriin, mutta emme päässeet Porin Jazzia pidemmälle. Ja mitä me olemme oppineet tällä matkalla? – Lytätään nuorempi sukupolvi alas, jotta tuntisimme itsemme astetta paremmaksi.

Motivaatiopuhujat ja huonosti kirjoitetut elämänhallintaoppaat ovat korvanneet teatterin ja kirjallisuuden. Ja me kutsumme tätä edistykseksi? Fuck this shit! Me olimme se sukupolvi, joka riemuiten otti vastaan Real Worldin ja kylvimme siemenet sille kaikelle, jota nyt kauhistelemme. Me emme edes osaa nauttia omien saavutuksiemme hedelmistä. Mutta osaamme kyllä syyttää lapsiamme juuri niistä virheistä, joihin sorrumme päivittäin heidän edessä esimerkkiä näyttäen. Ylevää?

Mutta älkäämme vaipuko epätoivoon tämän kaiken edessä. Meissä jokaisessa piileksii pieni millenniaali, joka kaipaa huolenpitoa kasvaakseen joksikin paremmaksi kuin mitä me tällä hetkellä olemme. Vain tämän kasvun kautta meistä voi ehkä vielä tulla jotain enemmän kuin aikaisemmista sukupolvista. Ja tämä on sanoma millenniaaleille ja muille. Ylittäkää itsenne. Olkaa enemmän kuin ihminen, joksi teidän kulttuurinne kasvatti teidät.

Mainokset

Haistakaa paska koko valtiovalta

Me suomalaiset rakastamme renttujamme. Suurin suomalaisista rentuista on tietenkin Irwin Goodman. Juoppo renttu, joka antoi täyslaidallisen hyville tavoille, herroille ja milloin millekin. Kansan syvien tuntojen ja olojen tulkki. Aito suomalainen mies… koska Irwin on kuollut, niin hänestä ei saa sanoa mitään pahaa. Joten puhutaan jostain ihan muusta, mutta hyvin samanlaisesta ilmiöstä.

Yhdysvaltojen seuraava presidentti tulee olemaan Donald J. Trump. Mikään ei voisi meidän suomalaisten mielestä tällä hetkellä olla vastenmielisempää kuin tämän tosiasian hyväksyminen. Ei näytä Suomessa asuvilla amerikkalaisillakaan menevän. Työpaikallani yhdysvaltalaiset työkaverini näyttivät aamulla voivan pahoin. Joku sanoi käyneensä oksentamassa aamulla kuultuaan uutiset äänestystuloksesta.

Miten tässä näin pääsi käymään? Kaikkenhan piti näyttää hyvältä Clintonin voiton suhteen. Uutisfiltterien luomasta kuplasta katsoen Trumpin voitto piti olla sula mahdottomuus. Ja niin siinä siitäkin huolimatta pääsi käymään. Amerikan-Irwinistä tuli presidentti. Trump on renttu siinä missä Irwin, mutta hän on helvetin rikas ja ainakaan julkisesti hän ei rehvastele päihdeongelmallaan. Kaikella muulla hän näyttää rehvastelevan, mutta ei mennä siihen…

Miksi meillä suomalaisilla sitten on niin vaikea sulattaa Trumpin voittoa? – Me emme yksinkertaisesti ymmärrä kovinkaan hyvin amerikkalaisia. Trumpia äänestäneet eivät olleet pelkkiä punaniskaisia valkoisia vihaisia miehiä raamattu-deltan sisäpuolelta. Heidän äänillään Trump ei olisi koskaan saavuttanut voittoa. Trumpia äänekkäimmin kannattaneet ja häntä rakastaneet äänestäjät olivat varmasti juuri näitä vihaisia WASPeja, mutta enemmistö häntä äänestäneitä edustivat aivan muita sosioekonomisia ryhmiä. He eivät välttämättä ihannoineet Trumpia eivätkä rakastaneet häntä, mutta vielä vähemmän he ihannoivat ja rakastivat Hillary Clintonia. Ja tätä meidän on hyvin vaikea ymmärtää.

Mutta kävelläänpä muutama maili entisen amerikkalaisen keskiluokan saappaissa. Vielä 1990-luvulla tuolla keskiluokalla meni suhteellisen hyvin. Detroitissa valmistettiin autoja, kansa äänesti demokraatteja ja tulevaisuus näytti siltä, miltä se oli näyttänyt vuosikymmeniä… hyvältä. Heinäkuun 18. päivänä 2013 kaupunki hakeutui konkurssiin. Siis kaupunki hakeutui konkurssiin. Nykyään kaupunki on suosittu valokuvauskohde, koska siellä on niin paljon hylättyjä kortteleita, joiden rapistuminen innostaa hipsteri-kansaa etsimään sitä täydellistä kuvakulmaa ubraanista dekadenssista.

Michiganin osavaltio (jossa Detroit sijaitsee) on aina ollut voimakasta demokraattien kannatusaluetta. Eilen Donald Trump voitti Hillary Clintonin juuri tällä vahvalla demokraattien alueella. Ja sama ilmiö näkyi kaikkialla pienillä teollisuusalueilla Ohiossa, Pennsylvaniassa ja Wisconsissa, joissa perinteisesti ei ole ollut koulutettua väestöä. Ja äänestyspäivänä sosioekonomisesta statuksesta huolimatta jokaisella äänestäjällä on yksi ääni annettavana.

Miksi näillä alueilla asuva amerikkalainen antaisi äänensä sitä perinteistä poliittista järjestystä edustavalle ehdokkaalle, joka ei ole tuonut heidän elämäänsä mitään muuta kuin kurjuutta viimeisten 20 vuoden aikana? Eivät he välttämättä Trumpista pidä, mutta hän edustaa jotain muuta kuin sitä status quo’a, joka on pettänyt heidän luottamuksen kerta toisensa jälkeen. Mitä väliä sillä on, että ehdokas on öykkäri ja käyttäytyi kampanjan aikana täysin epäpresidentillisesti.

Presidentillisiä puheita pitänyt Obama ei heidän omanarvontuntoa kyennyt parantamaan vaikka työllisyys näillä alueilla oli kohentunut huomattavasti viimeisten vuosien aikana. Taloudellisen aseman kohentuminen ei ollut tarpeeksi suuri kompensoidakseen sitä nöyryytystä, mitä tuo kansanosa on saanut osakseen. Olisiko mikään riittänyt? – Hyvä kysymys, johon kukaan ei osaa varmuudella antaa vastausta.

donald-trump-make-america-great_asd

Me kaikki eurooppalaisessa kuplassamme ymmärsimme väärin Trumpin sloganin ”Make America Great Again!”. Levitimme sosiaalisen mediassa kuvaa, jossa Trumpin kampanjalippiksen sisäpuolella oli ”Made in China” -merkki vaikka se oli feikki. Aidot Trumpin lippikset oli valmistettu Yhdysvalloissa… tai ainakin niin niissä luki. Nyökyttelimme päitämme, kun meidän suosikki Hillary ihmetteli Trumpin slogania, koska Amerikkahan on edelleen suuri. Vaikka neljä vuotta sitten ihailimme Jeff Danielsin roolisuoritusta The Newsroomin ensimmäisessä jaksossa, jossa hän murtaa Amerikan suuruuden.

Yhdysvallat voi olla suuri talouden mittapuilla, mutta nöyryytetyn keskiluokan mielissä se ei sitä ole. Kun luin muutama kuukausi sitten Michael Mooren blogipostauksen ”5 Reasons Why Trump Will Win” ajattelin mielessäni ”voi vittu!”. Jossain mieleni perimmäisessä nurkassa tiesin hänen puhuvan totta. Suuri Amerikka, josta Trump puhui tarkoitti keskiluokan menetetyn itsetunnon palauttamista. Tunnetta siitä, että voi nostalgisesti kuunnella työmatkalla Bruce Springsteenin ”The Riveriä” työväen uurastuksesta, mutta kotona odottaa se keskiluokkainen unelma.

Jostain kumman syystä demokraatit osaavat mokata ”miljoonan taalan paikkansa”. Suurella todennäköisyydellä Bernie Sanders olisi voittanut Trumpin vaaleissa. Mutta Sanders oli myrkkyä Wall Streetille, jota Hillary edusti (ja jota on kaikki nämä vuodet edustanut Obama). Trump tuli politiikan ulkopuolelta ja sen takia hänessä nähtiin mahdollisuus ja osittain melkein messias. Meillä Suomessa samanlaista politiikan ulkopuolelta tullutta vapahtajaa edusti Martti Ahtisaari vuonna 1993. Suomi oli tuolloin syvällä lamassa ja demareilla välähti ottaa Ahtisaari ehdokkaaksi. He järjestivät avoimet esivaalit, jossa oli suurta amerikan-tunnelmaa. Ja loppupeleissä Ahtisaari luuttusi lattiaa Elisabeth Rehnillä helmikuussa 1994.

Meidän ei siis tule ajatella Trumpia Soinina, vaan Ahtisaarena; politiikan outsiderina, joka ei ole systeemin saastuttama. Samalla tavalla Ahtisaari esti lasikaton murtamisen kuin eilen Trump Yhdysvalloissa. Euroopassa halutaan eilinen tulos nähdä esimerkkinä amerikkalaisesta misogyniasta ja osittain se onkin sitä. Mutta hyvin suurelta osin se on ihan jotain muuta.

Aina yhtä ärsyttävä Katie Hopkins avasi sanaisen (ja saastaisen) suunsa Daily Mailin sivuilla päivällä.

Trump’s triumph has crushed the lefty luvvies, useless pollsters, multicultural mafia and gender Nazis who refuse to listen to regular people. So, from a Brexiteer, thank you America

Trumpin voitossa ja brexitissä ei ole pelkästään kyse valkoisen vihaisen miehen (ja heidän mielisten) protestista. Nykyinen monimutkaistunut digi-urbaanikulttuuri näyttäytyy uhkana oman arvonsa menettäneelle elämäntavalle. Samoin hurskastelun määrää ei voi edes mitata. Olen istunut baaripöydässä alkuillasta kuunnellen kuinka Trumpin ”grab ‘em by the pussy” -puheita kauhistelevat kaverini, joiden kanssa on tullut puhuttua ja tehtyä huomattavasti törkeämpiäkin. Myönnetään, että emme ole kampanjoimassa maailman vaikutusvaltaisimpaan virkaan, mutta kuiteskin… ja kuinka me olemme saattaneet unohtaa Bill Clintonin ja Monica Lewinskyn ”sikarituokiot”? Oikeasti?

Ei mennä ”rapakon taakse” vaan ajatellaan tuota aitoa suomalaista miestä. Meneekö hänellä hyvin? Kohdatessaan vihaisen anarko-feministin, hänen kasvoilleen räkäistään ”miesoletettu!”. Ranskalaisen nykyfilosofian kiemuroita opiskelleena teoreettiset koukerot tuon räkäisyn takana avautuvat minulle helposti, mutta meidän antisankarimme pyyhkii sylkeä kasvoiltaan ja ihmettelee, mitä juuri tapahtui. Itsekin tulen joskus ajatelleeksi, että onko naisena oleminen noin kivuliasta vai onko kyseessä vain äärifiiliksen hakemista. Valitettavasti usein näyttäa, että jälkimmäinen vaihtoehto on se primus motor toiminnan taustalla.

Välillä tuntuu, että me emme oikein pidä toisistamme. Ja painotan tuota sanaa (toinen) tarkoituksella. Kaiken hössötyksen keskellä meidän sietokykymme toiseudelle on vähentynyt merkittävästi. Toista mieltä ei saa olla. Eri mieltä saa olla, mutta vain hyväksyttyjen rajojen sisäpuolella. Elän niin sanotussa puna-viherkuplassa, jossa maahanmuuttokriittisiä ei siedetä. Jos myöntäisi julkisesti äänestäneensä perussuomalaisia, niin olisi auttamattomasti sosiaalisessa paitsiossa. Viimeisten vaalien jälkeen ihmeteltiin, että miten joku voi äänestää persuja. Eihän sellaisia edes kukaan tunne.

Emme taida tuntea toisiamme kovinkaan hyvin. Meillä suomalaisilla ei ole sitä luksusta, että voisimmme olla yhtä jakautuneita kuin amerikkalaiset. On luotava suhteita toisiimme näkökantojen eroista huolimatta. Ja ehkä näin me voimme nähdä, että eivät ne näkemykset niin kaukana toisista ole. Me olemme rakentaneet aika helvetin hyvän maan ja emme me kovinkaan huonoa kansaa ole. Erimielisyys kuuluu demokratiaan ja sitä on siedettävä. Ei pidä olla pikkumainen näissä asioissa.

Aikoinaan ”Höblärillä” oli hieno kampanja, jonka sanomana oli ”Rakastu suomenruotsalaiseen”. Sen voisi päivittää: ”Rakastu ihan toisenlaiseen”. Ja ei tarkoita, että pitää mennä naimisiin, mutta ymmärrätte järkevinä ihmisinä, mitä tarkoitan. Rakkautta toiseen. Rakkautta kauimmaiseen, ei vain siihen lähimmäiseen…

Syväsukellus prekaarimaailmaan osa 2 – Rakkautta niinku ja vähän muutakin

Jatketaan tätä eeppisiin mittoihin laajenevaa kirja-arvostelua, joka ei ole kirja-arvostelu. Perinteinen arvostelu katselisi kohdettaan jostain establisoituneesta näkökulmasta ja arvostelisi teosta suhteessa arvostelijan allekirjoittamaan instituutioon. Perinteinen arvostelu on aina oidipaalisessa suhteessa kirjaan, kirjailijaan ja kirjallisuuteen. Suuri diskurssi möllöttää taustalla isähahmona rankaisemaan diskurssista poikkeamia ja valmiina oidipaalistamaan kohteensa heti kun siihen tulee tilaisuus… ja sellainen tilaisuus aina tulee ennemmin tai myöhemmin.

Oma skitsoanalyyttinen projektini pyrkii väistämään tämän. On sanomattakin selvää, että tämä projekti on tuomittu epäonnistumaan. Mutta ei sillä väliä, koska prekaarikulttuuriin kuuluva kapitalismikritiikki on jo ymmärtänyt vastarinnan tehottomuuden. Vastarinnan pesäkkeet ovat aina potentiaalisia uusia markkinoita, kuten Ekholmin teoksessa todetaan.

Mitä radikaalimpaa vastarinnan muotoa esiintyy sitä suuremmat markkinat se mahdollistaa ajan myötä. Vuonna 1991 The Clash paljasti todelliset kasvonsa, kun Levi’s Jeans valjasti ”Should I Stay or Should I Go” -biisin mainokseensa.

Se siitä markkinatalouden vastustamisesta. Raha voittaa aina…

CARITAS: Kyllä säkin kohta saat taas tehä duunii! Mä oon ihan varma siitä!

JOONAS: Pelkään vaan että minkälaista. Kapitalismin toimivuuden yks perusedellytys on, että huomattava osa väestöstä pidetään työttöminä, ja näillä näkymin näiden työttömien ei jatkossa edes anneta olla rauhassa työttömiä, vaan niille keksitään väkisin kaikenlaista pakkotyötä rangaistukseks omasta huonoudestaan ku ne ei edes oo LinkedInissä. Samalla kun vaaditaan markkinoiden vapautta, lisätään valvontaa ja poliiseja, kaikkien pitäis olla niin vitun vapaata, mut oikeesti saa olla vapaa vaan tietyllä ennalta määrätyllä tavalla. Oman luovan hulluuden saa päästää valloilleen omassa ruokablogissa, mut kadut ja torit on yritysten omistuksessa. Roskasakki rajataan omille alueilleen, rikkaat omilleen.

Valitettava tosiasia on, että kapitalismi kasvattaa tällä hetkellä hyvinvoinnin sijasta tuloeroja ja epäoikeudenmukaisuutta. Luonnonvarojen ja ruoan ehtyessä varallisuus keskittyy entistä pienemmälle vähemmistölle. Ja ennen kuin alamme tätä päivittelemään sen enempää, niin meidän tulee ymmärtää olevamme osa tätä pienenevää vähemmistöä. Mistä luulette nykyisen uhkaavan ulkopoliittisen tilanteen johtuvan? Maailmalla on käynnissä entistä verisempi taistelu elintilasta, joka pienenee päivä päivältä. Sodat ovat ainoastaan jäävuoren huippu.

Olisi epäreilua syyttää Johannes Ekholmia siitä, että hän ei ota kantaa tähän aikakautemme suurimpaan historialliseen kriisiin ja katastrofiin. Mutta hänen kuvaamiensa nuorten ajelehtijoiden elämä on arjessa ilmeneviä oireita tästä ”megatrendistä”. Sen aiheuttama juurettomuus kyseenalaistaa kapitalistista elämää yllättäviltäkin suunnilta.

Yksi keskeisistä kritiikin kohteista on palkkatyö. Toisaalta meillä on kansalaispalkkaa ajavat tahot ja toisaalla palkatonta työtä härskisti tarjoavat ”työnantajat”. Meilläkin laajalevikkiset lehdet tarjoavat verkkosivuillaan bloggaajan työtä näkyvyyttä vastaan. Ei siis rahapalkkaa, vaan näkyvyyttä. Jos meillä olisi toimiva järjestelmä, joka takaisi kaikille kansalaisille kansalaispalkan, niin tällainen ”työtilaisuus” voisi olla selitettävissä. Mutta meillä sellaista ei ole. Palkaton ”työ” ei ole työtä, vaan harrastus. Ja jokainen tietää, että harrastustoiminnan ammattilaiset kykenevät tarjoamaan harrastamiselle huomattavasti paremmat puitteet kuin työnantaja.

Vanha katulegenda tietää kertoa, että Kuubassa kaikki sikarinmyyjät saavat samaa palkkaa riippumatta siitä, että kuinka paljon he myyvät sikareita. Tämän takia heitä ei töissä suuremmin näy ja jokainen Havanan kaduilla myytävä sikari ei ole kuubalainen. Kaikki kuubalaiset sikarit menevät vientiin. Terve ja kaikille osallistujille reilu kilpailu johtaa kieltämättä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Mutta missä vallitsee terve ja reilu kilpailutilanne? Niinpä niin. – Ei missään. Terve, reilu ja vapaa kilpailu on samanlainen utopia kuin mitä oli kommunismi Neuvostoliitossa. Jo Leninin aikana nähtiin, että pystytetty järjestelmä ei tule toimimaan. Siitä asti Suuri ja mahtava eli tekohengityksellä.

Samaa tekohengitystä on taidettu antaa kapitalismille jo muutaman vuosikymmenen ajan. Viimeistään Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen huomattiin, että ilman arkkivihollista ei markkinataloudella näytä olevan sitä pohjaa jolle se oli perustunut. Piti keksiä nopeasti uusi vihollinen. Persianlahdensodat olivat helvetin hyviä tekosyitä, mutta Saddamin kuoleman jälkeen oltiin taas tyhjän päällä. Nyt meillä on uusia kriisejä uusine vihollisine, mutta mitään ratkaisua ei ole edelleenkään tehty. Tyhjäkäynti jatkuu katastrofaalisin seurauksin.

Mutta kouriintuntuvimman muutoksen prekaarikulttuuri on tuonut seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen. Painopiste tällä hetkellä on jälkimmäisessä, mutta sen seuraukset ensin mainittuun ovat ilmeiset. Aikaisempi seksuaalinen vallankumous, joka alkoi 1960-luvulla tyssähti omaan mahdottomuuteensa. Mitään vallankumousta ei tapahtunut, koska muutos tapahtui määrällisellä alueella. Oidipaalinen ja patriarkaalinen seksuaalisuus räjähti ihmisten kasvoille, mutta se oli sitä samaa seksuaalisuutta kuin aina aikaisemminkin. Seksuaalisesti vapautunut nainen vapautui fallogosentriseen seksuaalisuuteen.

Olen valkoinen CIS-mies (cis = se sukupuoli, johon on syntynyt ei ole ongelma). Keho johon olen syntynyt on turvallisin mahdollinen mitä maailmasta löytyy. Se on hyväksytty kaikkialla… paitsi viimeisimmän sukupuolivallankumouksellisten keskuudessa. Oikeutetusti on aktivisteja, jotka eivät halua edes puhua miehestä, vaan miesoletetusta. Biologinen sukupuoli (sex) on toisarvoista, kun huomio keskitetään sosiaaliseen sukupuoleen (gender). Naisesta ja miehestä puhutaan täysin erilaisin tavoin mediassa (kuten olympialaisten aikaan näimme iltapäivälehtien otsikoissa).

SAD91RL
nainen rakastaa liikaa se on hullu
mies rakastaa liikaa se on traaginen sankari
naisella on ahdistuskohtaus se on epävakaa
miehellä on ahdistuskohtaus se on eksistentialisti-nero
siks en nää itteeni naisena
ei kiinnosta kuukautiset/munasolut/raskaus/
parimuoto/vanheneminenyhdessä
”jag är varken kvinna ellen man, jag är lag i mej själv”

En tiedä kuinka yleistä tällainen ”sukupuolisuuteen” kyllästyminen on, mutta ainakin olen huomannut sen saavan vastakaikua nuoremmassa sukupolvessa. On ymmärrettävää, että voimakas hyökkäys patriarkaalista sukupuolidiskurssia vastaan herättää voimakkaan vastareaktion. En minäkään pidä siitä, että minut leimataan sukuelinteni johdosta, mutta samalla en lähde provosoitumaan. Meillä on nuoria naisia ja miehiä, joilla kulttuurimme muodostamat sukupuoliroolit ovat aito ongelma. Ja pahinta on, että näiden ongelmien käsittelemiseksi ei ole luotu mitään keinoja samaisen kulttuurin toimesta. Siksi toivotan tervetulleeksi tämän kritiikin. Järkyttäkää nyt tätä setä-miestä oikein kunnolla. Annetaan asioiden mennä todella hulluun suuntaan…

SAD91RL
nimenomaan, tollast possessive bullshittii…
ja yhe tutkimuxen mukaa poikii ala-asteella kosketetaan
vaa kuritusmielessä kun taas tyttöi halataan ja taputetaan
ja silitetään (ei-sexuaalisesmieles!) enemmän,
mikä osaltaa vaikuttaa siihen et tytöt opetetaan
responsiivisiks ja et niiden kehojen pitää olla jatkuvasti
available. toi on nii ”pervasiivista”, niin ainaista!

Touché SAD91RL! Ei ole mitenkään ihme, että osa naisista eivät pidä miehen rakkautta kaikkein tärkeimpänä päämääränä elämässään. Ja näen näiden naisten määrän kasvavan entisestään. Näen myös miesten olevan yhtä kyllästyneitä siihen, että mieheltä odotetaan sitä ja tätä, jotta voisi kutsua itseään mieheksi.

Rakkaus niinku päähenkilö Joona voidaan nähdä jonkinlaisena tyhjiöön pyörimään jääneenä miehenä. Hänen suhteensa vanhan koulukunnan edustajaan – isäänsä – on ongelmallinen, mutta samalla itse ongelma tuntuu jäävän peittoon. Se vaan nyt on ongelmallinen. Samoin hänen suhteensa ystäviinsä ja naisiin on ongelmallinen. Partiarkaalinen rakkaussuhde ei hänelle toimi ja siitä poikkeavan suhteen mallia hänellä ei ole. Joona lukee queer-teorioita, mutta ei näytä oppivan niistä keinoja päästä omasta itsekkyydestään ja alkeellisesta narsismista. Tartuntapinta maailmaan on kadoksissa ja keinot hyväksyä tämä osaksi omaa elämää loistavat poissaolollaan. Jäljelle on jäänyt ainoastaan päämäärätön haahuilu ja ahdistuminen.

Ainoa strategia tarjotaan ryyppyreissuun lyöttäytyneen Mikon toimesta.

MIKO: Älä ajattele. Älä edes yritä ajatella. Koska ajattelemalla sä vaan tajuut miten vitun perseestä kaikki on. Älä yritä pelastaa maailmaa. Koska sä et tuu ikinä tekemään mitään, mikä vois pelastaa mitään. Sä et tuu ikinä muuttamaan mitään. Ainoastaan sen ymmärtämällä sä voit vapautuu siit systeemistä, mikä muuten tulee hallitsee sun elämää ja tuhoamaan sut.

Prekaarikulttuurissa pärjäämisen strategia on jättää kyseenalaistaminen taakse ja keskittyä hiomaan työhakemuksia ja CV:tä. Jatkuvien nopeiden voittojen maailmassa ajatteleminen ei ole enää hyve, vaan este pärjäämiselle. Onko ajattelu koskaan ollut kovinkaan suuressa huudossa valtaa pitävien toimesta? – Ei hirveästi, mutta tässä aikakaudessa ajattelemattomuudesta on tullut edellytys. Kun ei ajattele juuri tällä hetkellä tapahtuvaa ekokatastrofia eikä monimutkaista omaa sukupuolisuutta, niin pärjää sen aikaa kun vielä voi pärjätä. Kohta tämä kaikki loppuu ja jäljelle ei jää mitään kaunista…

Olen käyttänyt tämän ”kirja-arvostelun” yhteydessä hyvin varomattomasti käsitettä ”prekaarikulttuuri”. Tällä olen yrittänyt kuvata sitä kaikkea mitä Johannes Ekholm teoksessaan Rakkautta niinku kuvaa. Aina voi kirjoittaa marginaaliin punakynällä ”väärin!”, mutta se kriitikoille suotakoot.

Ilahtuneena huomaan, että maassamme on uusia rohkeita kirjoittajia, jotka uskaltavat sukeltaa esitysmuodossa ja teemoissa uusiin altaisiin. Minusta ei saa kulttuurijäärää, joka ei tällaista ilmiötä tervehtisi ilolla. Olen seurannut maailmalla pari vuotta Alt Lit -ilmiötä ja on hienoa huomata, että kotimaisessa kirjoittamisen genressä kyseinen ilmiö ei ole jäänyt huomaamatta. Odotan jo innolla seuraavaa NaNoWriMoa. Jos vaikka tällä kertaa saisin puserrettua itsestäni ulos sen käsikirjoituksen, joka on muhinut harmaassa massassa pääkopan sisällä pari vuotta.

Mutta sitä ennen odotan seuraavaa kotimaista sensaatiota kirjallisuudessa, teatterissa, lyriikassa ja proosassa. Keep it coming – you write it, I read it!

Osa yksi

Amatöörien kupla

Jokin aika sitten ystäväni Facebook-wallilla ihmeteltiin ammattinimikettä ”Content Guru”. Kyseisen nimikkeen sisälle lueteltiin lähinnä bloggaajia. Markkinointi viljelee mitä kummallisempia titteleitä ajoittain. Näin ala yrittää myydä vanhaa osaamista uudella nimikkeellä. Välillä se toimii ja välillä taas ei. (lisää…)

Julkinen aivopieru

Pidin vuoden vaihtuessa parin päivän vapaaehtoisen lakon sosiaalisesta mediasta, koska liikuttelin peukaloitani Playstationin ohjaimella ja pyrin etenemään mahdollisimman pitkälle Fallout 4:ssa (kun vihdoinkin oli aikaa). Palattuani tähän todellisuuteen huomasin Facebook wallini olevan täynnä imetyskuvia ja ihmisten vauhkoamista henkilöstä nimeltä Teri Niitti.

Koska en suuremmin seuraa kotimaisesta televisiosta muuta kuin uutisia, niin Teri Niitti oli minulle aikaisemmin tuntematon henkilö. Onneksi nykyinen tietoteknologia mahdollistaa nopean informaation haun ja ei tarvinnut pitkään tuntea itseään tietämättömäksi.

Vuoden ensimmäinen kotimainen some-raivo näytti syntyneen lentokoneessa otetusta kuvasta, jossa äiti imettää lastaan stylisti Niitin silmien edessä. Sinänsä tässä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä. Pienen lapsen on saatava ruokaa silloin kun on nälkä. Se ei kysy aikaa tai paikkaa. Sekään ei pitäisi olla kenellekään mikään uutinen, että lasten kasvatuksesta mitään ymmärtämättömät (yleensä miehet) päästelevät ilmoille mitä kummallisimpia aivopieruja lapsista ja äideistä.

Tämä on aikakautemme selkäydinreaktiota, jossa ilmoille möläytetään mitä sylki suuhun sattuu nostamaan ja vasta myöhemmin pohditaan, mitä tuli ulos päästettyä. Tai no, oikeastaan näinhän on aina ollut olemassa. Se, mikä tekee tästä ajasta erilaista, on näiden aivottomuuksien julkisuus. Niitti ei viitsinyt pitää vähäjärkisyyksiään omana ja kaveripiirin tietona, vaan julkaisi kuvan ja  idioottisen kommenttinsa kaikille avoimessa Instagram-tilissä. Nyttemmin näyttää tili menneen yksityiseksi – aiheesta.

Valitettavasti vahinko oli päässyt jo käymään. Sosiaalisessa mediassa nostetaan ja poljetaan maahan milloin mitäkin ja ketäkin sellaisella intensiteetillä, että aikaisemmin samanlainen kohtelu koski ainoastaan suuria julkkiksia. Andy Warholin ”15-minuutin julkisuus” on tätä päivää tässä ja nyt. Valitettavasti nämä some-kohut ja -raivot kuuluvat hyvin suurelta osin samaan julkisten selkäydinreaktioiden luokkaan kuin Niitin aivopieru Instagramissa.

Ymmärrän hyvin, kun imetystään häpeilemään joutunut äiti haluaa avautua Niitille julkisesti. Hänelle ja kaikille saman kokeneille se suotakoot. Olisi kuitenkin aina hyvä ymmärtää, että on parempi puhua laajemmasta ilmiöstä kuin yksittäisistä henkilöistä. On tietenkin selvää, että yksittäisen esimerkkitapauksen kautta voidaan valaista ja kritisoida laajempaa ilmiötä, mutta hyvin usein se jää taustalle, kun kansa keskittyy lynkkaamaan yksittäistä henkilöä.

En missään nimessä puolustele Niitin tolloa käytöstä. Hänen olisi pitänyt paremmin tietää. Mutta tässä tullaankin kaikkein oleellisimpaan kohtaan; hän ei välttämättä kyennyt hahmottamaan asian laajuutta. Meidän Facebookissa postaamat päivitykset, Twitterin tweetit, Instagramin kuvat ja niin edespäin ovat holtittoman julkista materiaalia. Harvempi meistä ymmärtää rajoittaa hengen tuotostemme julkisuutta asetuksista. Meillä on käytössämme tiedonvälityksen instrumentit, jotka aikaisemmin olivat voimakkaasti rajoitettuja luvilla. Ja tähän rajoittamiseen oli vahvat syyt ja perusteet.

Digitaalinen ja sosiaalinen media on karannut varkain näiden rajoitusten ulottumattomiin. Rajoitusten asettaminen jälkikäteen on tuhoon tuomittu yritys. Se vain johtaisi entistä kaoottisempaan tilanteeseen. Ja tämä itse asiassa sopii erittäin hyvin nykyiselle vallankäytön muodoille. Maailmasta ei koskaan tullut Orwellin 1984:n tapaista totalitaristista häkkiä, vaan Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman kaltainen avovankila. Siinä kuin Orwellin utopian painajainen muodostui kirjojen kieltämisestä, niin Huxleyn tulevaisuudessa kirjoja ei tarvitse kieltää, koska ei ole enää ketään joka niistä välittäisi.

Kirjojen sijaan todellinen huoli on joukkotiedotus ja journalismi. Sosiaalisesta mediasta ei ole neljänneksi valtiomahdiksi. Myöskään mitään ”isoveljeä” ei tarvita meitä vahtimaan, kun meistä on tullut ”jokaveljiä” vahtien toinen toisiamme. Siinä missä yhdessä kohdassa sosiaalinen media painaa alas jonkun, niin se antaa instant-julkisuutta toiselle. Lopulta me emme enää muutaman kuukauden kuluttua muista kuka sen ”imetys-gaten” aiheutti ja mistä siinä oikeasti oli kyse. Samoin me emme muista sitä ”uskomattoman hienoa blogi-postausta”, joka sanoi siitä jostakin jotain… mutta hieno se oli.

The Smashing Pumpkingin Billy Corgan avasi suunsa hiljattain sosiaalisesta mediasta:

But if people can’t have open conversations…if you have people like Jerry Seinfeld come out and saying, ‘It’s not worth playing at colleges anymore because social justice warriors will be all over you the moment you step out of line. So you’re right about a comedian using Facebook or a musician using Facebook, but I guarantee you the minute they put something up that doesn’t align with the social justice mob mentality, the risk is too high. So you have a watering down of diversity and homogenizing of general messaging. That, as an artist, is death.

Mediasta, jonka piti taata rikas ja moniääninen keskustelu, on tullut tasapäistävä sosiaalinen kone, joka hio loputkin särmistä pois. Meistä kaikista ollaan tekemässä hajutonta ja mautonta massaa, joka ei muodostu uhkaksi kenellekään. Ja me olemme tekemässä sen itse itsellemme.

Tämän kaiken taustalla toimii aktiivinen vallankäyttö ja niin kauan kun some-kohu toisensa jälkeen nousee, niin ketään ei kiinnosta miten meihin käytetään valtaa. Tätä on sosiaalisen median spektaakkeli. Oli sitten kyseessä puolijulkkiksen täysijulkinen aivopieru tai mitättömän kansanedustajan kännissä kirjoittama aivottomuus, niin me olemme oman valheellisen vallantunteen sokaisemia. ”Sainpahan sanotuksi minäkin asiasta oman painavan sanani!”

Viimeisten päivien aikana julkiseen keskusteluun nousseet katupartiot ovat hyvä esimerkki samasta ilmiöstä. Järjestyksen valvonta katsotaan kuuluvan jokaiselle haluavalle. Valitettavan monelle nämä partiot vain toimivat omien väkivaltaisten mielihalujen toteuttamiskanavana. Mitään turvallisuuden lisääntymistä eivät nämä porukat kaduilla tule luomaan – päinvastoin. Yksikin vääräksi tulkittu liike ja konflikti räjähtää meidän silmille.

Teknologia on ajanut meidän kulttuurimme ohi. Jotta me kykenisimme elämään sosiaalisen median mahdollistamassa maailmassa, niin meidän tulisi kasvaa ihmisinä. Valitettavasti tämä ei todellakaan tule sopimaan suurelle osalle kansasta eikä missään nimessä valtaa käyttävien etupiirille. Sekasorto lisää ahdistusta, joka toimii polttoaineena vielä suuremmalle sekaannukselle. Kun seuraavan kerran törmäät some-raivoon, niin kysy itseltäsi: ”Kuka tästä oikeasti hyötyy?”, ennen kuin otat osaa. Tämä ei tarkoita, että mihinkään ei tulisi ottaa kantaa, mutta ehkä vanha keino laskea hitaasti kymmeneen auttaisi monessa tapauksessa.

Digitaalisella kulttuurilla on AIDS

Jatkan edelleen saman aiheen käsittelyä.

Wikipedia määrittelee AIDSin seuraavasti: ”AIDS (Acquired Immune Deficiency Syndrome) on kädellisten immuunikatotauti, jonka ihmisissä aiheuttaa retroviruksiin kuuluva HI-virus eli HIV ja apinoissa SI-virus (SIV, simian immunodeficiency virus), josta hivin arvellaan kehittyneen. HI-virus hyökkää immuunijärjestelmää vastaan, ja hoitamattomana hiv-infektio johtaa immuunikatoon eli aidsiin.”

Olen maininnut aikaisemmin, että digitaalinen liiketoiminta on sairastunut AIDSiin. Olen pyöritellyt tätä ajatusta ja pohtinut sitä laajemmasta näkökulmasta. Lopulta päädyin johtopäätökseen, että itse asiassa digitaalinen kulttuuri on sairastunut ja liiketoiminnan ongelmat ovat niitä oheistauteja, joihin potilas lopulta kuolee. AIDSia sairastava potilas kuolee oheistauteihin, koska hänen elimistönsä ei enää kykene tuottamaan tarvittavaa määrää valkosoluja, jotka pitävät yllä immuunijärjestelmää.

Kulttuurin valkosolut on se toimeentulo, jonka ihmiset ansaitsevat. Jos halutaan mennä analogiassa vielä pidemmälle, niin yhtenä soluna voidaan nähdä pienin mahdollinen rahayksikkö (joudumme tässä olettamaan, että muita laajalle levinneitä toimeentulon muotoja ei ole kuin rahaan perustuva talous). Meidän tapauksessa esimerkiksi tämä on yksi sentti. Mutta tässä analogiassa ei pidä mennä liian pitkälle. Maslow’n tarvehierarkiaa seuraten voimme sanoa, että perustarpeiden turvaamisen jälkeen ihmiselle jää aikaa ja energiaa tuottaa sitä kulttuuria, jossa tässä tapauksessa ”kulttuurilla” viitataan.

Palasin reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen Siva Vaidhyanathanin vuonna 2004 julkaistun teoksen The Anarchist in the Library äärelle. Teos on mainio esimerkki siitä kuinka teknologian lyhytaikaiset vaikutukset yliarvioidaan, mutta sen pitkäaikaiset vaikutukset aina aliarvioidaan. Vaidhyanathan asettuu selkeästi vuosituhannen vaihteen digi-hurmoksen vietäväksi. Hän näkee kulttuurin vallankumouksen tulevan tuolloisia vertaisverkkoja (Napster, LimeWire, Kazaa, Gnutella… mitä niitä nyt oli?) pitkin. Tavallaan Vaidhyanathan oli oikeassa; vallankumous tuli, mutta ei siinä muodossa kuin osattiin odottaa.

Teknologia ei ole koskaan neutraalia. Sillä on aina oma ”ideologiansa”. Esimerkiksi autojen yleistyminen mahdollisti yksityisautoilun ideologian, joka taas korosti ihmisten riippumattomuutta. Samalla autosta tuli yksityistila, jossa tehtiin kaikkea syömisestä seksiin. Sillä ei ollut suuremmin mitään väliä vaikka kummankin harjoittaminen auton ulkopuolella on huomattavasti käytännöllisempää ja mukavampaa. Yksityisautoilun ideologia selittää myös miksi autoilun rajoittaminen nostattaa niin voimakkaita tunteita. Siinä ei ainoastaan rajoiteta autoilua, vaan meidän yksityisyyttä ja vapautta. Ja kuten ideologioiden kohdalla usein käy, niin ne korvaavat järjenkäytön. Mitä luonnosta ja biosfääristä, kunhan me saamme pitää vapautemme.

Vaidhyanathan katsoo, että vertaisverkoillakin on oma ideologiansa. Se muodostuu seuraavista olettamuksista:

  • Kulttuuri on jaettua.
  • Epämääräisyys jäljittelee anonymiteettiä.
  • Yksityinen liiketoiminta ei voi vahingoittaa suuria ja voimakkaita instituutioita.
  • Paikallinen toiminta näyttäytyy oikeutettuna, jopa laajemmasta perspektiivistä katsottuna.
  • Laajaa, levinnyttä ja koordinoimatonta toimintaa ei voida valvoa helposti, tarkasti ja kohtuullisesti.

Osa näistä olettamuksista voidaan selittää digi-hurmoksella, mutta jälkimmäinen olettamus on ollut kaikkein tuhoisin. Ääniteteollisuus tapettiin vertaisverkkojen laittoman digitaalisen jakelun toimesta. Applen iTunes Store oli viimeinen yritys pelastaa se, mitä oli pelastettavissa, mutta edes sen menestys ei kyennyt nostamaan ääniteteollisuutta jaloilleen. Nykyiset streaming-palvelut ovat haudanryöstöön verrattavaa toimintaa.

Hyvin ei näytä pyyhkivän esimerkiksi maamme suosituimmilla tubettajillakaan. Viikolla julkaistut verotiedot paljastivat, että harvempi heistä ylsi edes €20 000 vuosituloihin. Tosin tiedot olivat vuodelta 2014, mutta mikään ei anna olettaa, että heillä menisi kovinkaan hyvin tänäkään vuonna. Some-julkkisten tuloharha on samaa luokkaa kuin huumekaupassa. Jos huumekauppa todella olisi niin tuottavaa kuin annetaan olettaa, niin miksi suurin osa huumekauppiaista asuu vanhempiensa luona? Vain kaikkein korkein porras rikastuu huumekaupalla; muut keräävät roposia. Sama pätee some-julkkiksiin.

 

Mutta kuten jo mainitsin, niin kulttuurimme AIDS ei ole mahdottomaksi muodostunut toimeentulo kulttuuria tuottamalla (tässä kohdassa ”kulttuurin tuottaminen” tulee ymmärtää sinä toimintana, joka luo merkityksiä, sisältöjä ja taidetta). Todellinen tauti on ilmaiseksi saatu sisältö, jolle ei aseteta laatukriteerejä. Olen seurannut jo jonkin aikaa sitä sisältöä, joita kotimaiset ja ulkomaiset some-julkkikset tuottavat. Miltein poikkeuksetta sisältö on ala-arvoista. Snapchatin mahdollistaman kertakäyttö-sisällön keskeisin ominaisuus on, että se päivittyy mahdollisimman usein. Kuten kertakäyttöastia, niin sen tehtävä on toimittaa asia nopeasti eikä jäädä muistuttamaan itsestään tiskinä.

Me tunnemme teknologian hurmosta. Sisällön laadulla ei ole suurtakaan merkitystä, kun se toimii toistuvana tekosyynä antautua teknologian syleiltäväksi. Mutta tämä syleily ei ole yksipuolista. Saman hurmoksen vallassa ovat sisältöä tuottava osapuoli. Ja kuten tavaksi on tullut, niin hyvin usein sisällön kuluttajasta tulee ennemmin tai myöhemmin sisällön tuottaja… koska kaikki kykenevät olemaan kumpaakin, jopa samanaikaisesti.

Klikkijournalismi luo satunnaisille surffaajille median kohinasta erottautuvia otsikoita, joita satunnaiset surffaajat jakelevat sosiaalisessa mediassa (hyvin usein pelkän otsikon luettuaan). Pseudouutissivustojen räikeät otsikot ja kirjoitukset ovat tästä kaikkein äärimmäinen muoto. Sisällön keskeisin tehtävä on synnyttää mahdollisimman voimakkaita fiiliksiä ja mahdollisimman nopeasti. Pseudouutiset ovat informaatioteknologian crack-kokaiinia, joka tarjoaa lyhyen fiksin pitkäaikaiseen turtuneisuuteen.

Mutta tätä kaikkea ei tule ottaa kulttuuri-jäärän vihaisena kritiikkinä. Myönnetään, että tunnen tiettyä turhautumista seuratessani esimerkiksi YLEn Kioskia. Se on osin luokatonta paskaa, jossa keksitään pyörä kerran viikossa uudestaan. Mutta samalla ymmärrän Kioskin yrittävän seurata nykyisen tubettajien ja Snapchat-julkkisten muodostamaan media-paradigmaa. Valitettavasti tuo paradigma ei ole löytänyt omaa ääntänsä ja samalla sen edustajat eivät selkeästikään taida menneiden paradigmojen taitoja.

Suurin osa bloggaajista ei osaa kirjoittaa tai valokuvata. Tubettajat harvemmin tietävät, mitä on editointi tai montaasi. Vertaukset punkkiin ovat kaukaa haettuja, koska sen työkalut (laulu, kitarat, basso ja rummut) olivat olleet ihmisille tuttuja jo vuosikymmenien ajan soittajille. Nykyteknologia mahdollistaa pääsyn välineisiin, joiden käytöstä harvemmalla on syvällistä kokemusta. Etsisin ennemminkin yhtymäkohtia hip-hopista. Oli suoranaista nerokkuutta tehdä levysoittimesta soitin. Koska hip-hop on nykyään valtavirtaa (tosin hyvin hyvin hyvin vesittyneenä), niin sen vallankumouksellisuus ei tule mieleen niin usein. Olen yrittänyt etsiä nykyajan scratchingia, joka tapahtuisi esimerkiksi iPhonella. Ehkä se on jossain tuolla jossain, mutta en ole löytänyt (hyviä vinkkejä otetaan vastaan).

Niin kauan kuin teknologia kykenee hurmaamaan meidät, me olemme erotettuja kyvyistämme ottaa se haltuun. Uuden teknologian mahdollistama yksityisyyden loukkaukset eivät ole mitään verrattuna siihen, mitä teknologian hurmos mahdollistaa. On ymmärrettävä, että kaikkein salakavalin hallinta on lempeän ja vaarattoman tuntuista. Sinä hetkenä, kun massat ottavat haltuun teknologian mahdollistamat ilmaisukeinot, alkaa todellinen muutos. Ja koska tämä tiedetään, niin seuraavassakin iPhonessa on taas sata uutta ominaisuutta, joiden keskeisin tehtävä on erottaa meidät ottamasta haltuun teknologian mahdollisuudet. On aivan sama tarvitsemmeko näitä uusia ominaisuuksia; tärkeintä on, että niitä tuotetaan jatkuvalla syötöllä meidän hurmaamiseksi.

Koska meitä ei voi erottaa meidän kulttuuristamme, niin suurin osa nykyihmisistä on saanut tartunnan kulttuurin AIDSista. Kuten oikeankin AIDSin kohdalla, niin ainoastaan noin kahdella prosentilla kansasta on synnynäinen resistenssi tautia vastaan (täysin stetsonista heitetty tilastollinen analogia… ei pidä ottaa tosissaan vaikka se ei tarkoita sen olevan täysin oikeassa). Muiden on tyydyttävä jatkuvaan lääkehoitoon ja ymmärrettävä sairauden olevan krooninen. Kaikkein vaikein tilanne on vähiten kehittyneiden kohdalla. Heille ei saada tehokasta hoitoa tarpeeksi halvalla ja helposti omaksuttavassa muodossa. Heidän tilanteensa on toivoton. Valitettavasti tämä tulee olemaan kulttuurillisen AIDSin kohtalokkain piirre. Se ei tule koskaan poistumaan keskuudestamme ja sen takia ne, jotka hyötyvät lääkityksestä tarvitsevat sitä toistuvasti.

En haluaisi olla kulttuuripessimisti, mutta valitettavasti kaikesta henkilökohtaisesta optimismistani huolimatta se on ainoa, mitä minulle jää käteen.

2000-luvun viihde osa 1: Immersio

Italo Calvinon teos Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (1993, suom. 1996) on merkittävä puheenvuoro tulevaisuuden kirjallisuudesta. Teos perustuu Calvinon luentoihin, jotka hänen oli tarkoistus pitää Harwardissa vuonna 1985. Valitettavasti Calvino ehti kuolla ennen luentojen pitämistä. Onneksi meille jäi valmiit käsikirjoitukset viidestä luennosta, jotka julkaistiin postuumisti.

Koska en ole Calvino, niin en puutu kirjallisuuteen. Mutta olen työni johdosta pyöritellyt paljonkin ajatuksia viihteestä ja sen luonteesta 2000-luvulla. En ole koskaan välittänyt rajasta korkea- ja populaarikulttuurin välillä. Minulle kaikki on yhtä kulttuuria, joka muodostuu paremmista ja huonommista artefakteista. Käsittelen siis vähän sitä sun tätä, joilla pyrin valaisemaan näitä muutamia kirjoitussarjassa esiteltäviä teemoja.

Immersio

Heti alkuun on mainittava, että termi ”immersio” on hirveä. Sillä kuvataan virtuaaliympäristön tai käyttöliittymän ominaisuutta luoda illuusio virtuaalitilan sisällä olemisesta. On ymmärrettävä, että ”virtuaaliympäristöllä” tarkoitetaan tässä kaikkea median muodostamaa maailmaa; ei ainoastaan kolmiulotteista digitaalista maailmaa, johon astutaan sisään virtuaalilasit silmillä.

Immersio on mahdollista luoda käyttämällä vanhaa 1900-luvun teknologiaa ja ilmaisumuotoa. Otetaan esimerkiksi jo 26 kautta esiintynyt The Simpsons animaatiosarja. Sarja on käyttänyt hyväkseen digitaalista ilmaisua jo CD-ROMien aikakaudella.

Keskeinen immersiivinen ulottuvuus sarjassa on kuvitteellinen kaupunki Springfield. Monet sarjan ystävät tuntevat kaupungin kadut, maamerkit, liikkeet ja palvelut aivan kuin he olisivat käyneet kyseisessä kaupungissa. Sarjan fanit uppoutuvat Springfieldiin sarjaa seuratessaan. Vaikka samanlainen mahdollisuus olisi saada aikaiseksi perinteisen television avulla, niin animaation voima osoittautuu ylivoimaiseksi. Ehkä lähimmäksi The Simpsonien luomaa immersiota kuvitteelliseen paikkaan pääsi aikoinaan Twin Peaks (1990 – 1991).

Immersion voimistuminen (onhan samanlaista uppoutumista ollut tarjolla jo vuosisatoja tarinankerronnassa) mahdollistui digitaalisen median myötä. Perinteinen passiiviseen seuraamiseen perustuva viihde harvemmin aiheuttaa voimakasta ajan ja paikan katoamista mielestä. Digitaalisen median äärellä katsojasta tulee pelaaja – enemmän tai vähemmän hänen on osallistuttava median kuluttamiseen.

Pelaaja on pelin maailmaan astuessaan kuin uimaan opetteleva lapsi. Hänen tulee opiskella kulkemaan ja toimimaan pelin maailmassa. Miltein jokainen peli alkaa tutoriaalivaiheella, jossa opiskellaan pelissä liikkumisen ja toimimisen alkeet. Pelin kerronnan kannalta nämä tutoriaalit osallistuvat immersion luomiseen.

Toinen keskeinen immersiota luonnehtiva ominaisuus on maailman rajallisuus. Vaikka virtuaaliympäristöt alkavat moderneissa peleissä olemaan massiivisia, niin itse immersioon liittyy rajallisuus. Koska pelissä ei voi tehdä täysin mitä haluaa, niin sen luoma immersio on voimakkaampi. Pelaaja keskittyy voimakkaammin rajalliseen määrään toimintoja, koska hänen tapahtuma-avaruutensa on rajallinen.

Ehkä yllättävin immersion luomismekanismi on käyttöliittymä. Pelkkä tietokoneen käyttö voi olla immersiivinen kokemus. Erityisesti nettikommunikaation tapahtuma-avaruuden rajallisuus voi johtaa immersiivisen kokemuksen syntymiseen. Viimeisimmät Facebook-skandaalit Suomessa osoittavat kuinka kaikille ei ole selvää nettivälitteisen kommunikaation ”rajattomuus”. Yksityiseltä tuntuva tila sumentaa todellisuuden ja julkiseksi tulee päästettyä mielipiteitä, joita ei sellaisiksi ollut tarkoitettu (tässä on kyllä mainittava, että eräiden skandaalien taustalla vaikutti alkoholilla sumennettu todellisuus).

Immersiivisen kokemuksen luomiseksi ei tarvita edes kovin hienostunutta virtuaaliympäristöä. David Sudnow’n Pilgrim in the Microworld (1979) on 250-sivuinen kertomus varhaisesta Atarin Breakout -pelistä ja siihen uppoutumisen kokemuksesta. Breakout oli muuten alunperin Atarilla tuolloin työskennelleiden Steve Jobsin ja Steve Wozniakin yhteinen projekti.

Tämän vuosituhannen viihde kiihdyttää teokseen uppoutumisen kokemusta. Mutta nämä kokemuksen luomisen tekniikat ovat vielä  alkeellisia. Peleistä puhuttaessa ollaan vielä kaukana niistä kehittyneistä keinoista, joita esimerkiksi kirjallisuus, kuvataiteet tai musiikki tarjoavat. Me olemme kuin juuri kortin saaneet myöhäisteinit, joiden käteen on annettu Ferrarin avaimet. Me emme osaa kunnolla edes ajaa ja siksi kolaroimme jatkuvasti.

Juuremme ovat vielä liiaksi kiinni 1900-luvussa, jonka viihteen arkkityyppi on elokuva. Se saavutti tuon vuosisadan aikana lopullisen muotonsa ja on nyt menettänyt kykynsä uudistua. Sen takia elokuvan voidaan katsoa olevan kuolemassa. Samaa ei voida sanoa televisiosta, mutta palaamme siihen myöhäisemmässä kirjoituksessa. Elokuvallisuus vaivaa nykyistä digitaalista viihdettä liiaksi. Se ei ole katkaissut napanuoraansa ja pyrkii apinoimaan jo tehtyä.

Tämä on ainoastaan ylimenovaiheen ilmiö. Lähteistä riippuen Gutenbergin kirjapainon keksimisestä kesti reilut sata vuotta (jotkut lähteet sanovat pari sataa vuotta) ennen kuin sivunumerot ilmestyivät painetuille sivuille. Näinä päivinä ihastellaan nykyisten digitaalisten pelien realistista grafiikkaa ja naureskellaan nuoruudessa niin hienoilta vaikuttaneiden pelien grafiikan yksinkertaisuutta.

Todellinen huomio pitäisi kohdistaa itse pelien pelattavuuteen ja pelimekanismiin. Ohjaimet ovat tarkentuneet ja käyttökokemus parantunut, mutta itse pelien toimintaperiaate on pysynyt miltein muuttumattomana kohta 40 vuotta. Pelit ovat typerryttävän samanlaisia ja pelimekaniikassa innovaatiot loistavat poissaolollaan.

Nykyaikaisten mobiilipelien genrestä noussut F2P (free to play) -malli toisintaa 1970- ja 1980-lukujen pelihallien pelien ansaintalogiikkaa. Peleistä on tullut hyvin samanlaisia. Nykyiset mobiilipelit näyttävät asettuvan kategorioihin: match-3, bubble shooter ja build & battle. Business on parissa vuodessa paisunut pisteeseen, jossa seuraavan vallankumouksen voi odottaa tapahtuvan millä hetkellä tahansa.

Mistä ja miten vallankumous tulee, niin yksi asia on varmaa; se vie immersion luomisen tekniikkaa taas askeleen eteenpäin… ehkä jopa parikin askelta.