Eliitti ja jälkikristillisyys

Viime aikoina on puhuttu paljon eliitistä. Suomalaiseen keskusteluun oman panoksensa toi Karina Jutilan pamfletti Pilaako eliitti Suomen?. Jutila vaikuttaa keskustaa lähellä olevassa Ajatuspaja e2:ssa. Äänenpainoissa tämä tulee erittäin hyvin ilmi. Ehkä sen olisi voinut tuoda voimakkaammin esille itse tekstissä.

Se, että keskustalainen ajatusmaailma on minulle vieras, ei ole mitään uutta. Jutilan määritelmien mukaan kuulun itsekin ainakin osittain hänen ”eliittiin”. Miten Jutila sitten näkee eliitin ilmenemisen maassamme?

Keskustelu luokkaeroista on palannut Suomeen. Osa menestyjistä nimenomaan haluaa, että luokkaerot näkyvät – koti vauraalta alueelta, lapsi parempaan kouluun ja Lidlin ohi käveleminen voivat olla merkkejä halusta erottua edukseen. Etumatka on tärkeää, samoin sen näyttäminen.

Osittain tämä varmasti pitää paikkansa, mutta milloin näin ei maassamme ole ollut? Jutilan haikailemana Kekkosen aikana esim. Helsingissä Stockmannilla kävi ainoastaan parempi väki tai jos sinne huonompi aines eksyi, niin ei saanut palvelua. Monet heistä ajettiin myös ulos pilaamasta paremman väen ostospäivää.

Kun katsotaan Helsinkiä, niin vaurasta aluetta näyttää olevan miltein koko kaupunki, jos asuntojen hintoja verrataan muuhun maahan. Vanhat työläiskorttelistot (Kallio ja Punavuori) kilpailevat asuntojen neliöhinnoilla Tukholman ja Lontoon kanssa. Joka näillä alueilla haluaa asua kuuluu siis automaattisesti eliittiin. Suurin osa vanhemmista haluaa tarjota lapsilleen parhaat mahdolliset eväät elämää varten. Jos tätä haluaa toteuttaa valitsemalla hyvän koulun lapselleen, niin kuuluu eliittiin. Mitä Lidlin ohi kävelemiseen tulee, niin tälloin ”eliitti” missaa hyvän mahdollisuuden ostaa hieman parempaa einestä kuin mitä perus-alepasta (joita suurin osa lähikaupoista alkaa kohta olemaan) saisi.

Tehän kaikki tunnette sen vanhan ”tarinan” suomalaisesta kateudesta, jossa naapurin uusi auto herättää toisissa panettelun ja selän takana kuiskuttelun vimman. Ulkomainen kateus taas johtaa paremman auton tavoitteluun kovemmalla työllä. Tarina pitää sisällään piilotetun sanoman, että suomalainen on perusluonnoltaan pahansuopa ja laiska kusipää.

Voi tietenkin olla, että vuosikymmeniä tällaisia tarinoita kuultuamme, olemme alkaneet käyttäytyä oppien mukaisesti. Silti minun on vaikea nähdä, että ”etumatkan tärkeys ja sen näyttäminen” olisivat mitenkään lisääntyneet yhteiskunnassamme. Se, mikä on lisääntynyt, on näiden ilmiöiden paisuttelu ja liioittelu mediassa ja mielipidevaikuttamisessa.

Räikein esimerkki oli keväällä 2015 persujen agittaattorin Marko Hamilon kirjoittelu punaviherkuplasta. Olen näinä vuosina tutustunut muutamaan persu-vaikuttajaan ja ymmärrän sen sakin olevan kirjavaa. Mutta siitäkin huolimatta mainitsen Hamilon kirjoittelun olleen riitaa haastavaa ja kaikkea muuta kuin keskusteluun osallistuvaa. Se oli ihan selvää vittuilua, jonka päämääränä oli eripuran lietsominen. Hamilon agitaatiota ei oltu suunnattu kalliolaiseen punaviherkuplassa eläville ja heidän herättelemiseksi, vaan kaikille muille jotka eivät ole heitä. Kirjoittelun tarkoituksena oli nostattaa vihaista kateutta muussa kansassa.

Syntyperäisenä helsinkiläisenä olen tottunut siihen, että syntyperääni saa joidenkin mielestä avoimesti halveksua ja murrettani suorastaan tulee pilkata. Persoonanikin saa siinä samassa olla jotenkin vähemmän kuin muilla ns. aidoilla suomalaisilla. Rakkikoirat haukkuvat kurkku suorana, kun karavaani kulkee kaupungin läpi. Näin on aina ollut.

Aina löytyy ihmisiä, jotka katsovat että heidän elämäntapa ja -tyyli on jotenkin parempi kuin muiden ja tämä antaa heille jonkinlaisen moraalisen oikeuden panetella ja painaa muita alaspäin… tai ainakin sitä pitää yrittää vähäisimmänkin tilaisuuden ilmaannuttua. Ei siihen Jutilan kuvaamaa eliittiä tarvita. Ellemme sitten määrittele eliittiä uudestaan täksi ylimieliseksi oman elämäntavan ja -tyylin tyranniaksi. Usein tuntuu, että nämä arkielämän tyrannit löytyvät ihan muualta kuin eliitin keskuudesta.

Jutila peräänkuuluttaa eliitiltä joustamista ja ymmärrystä. Sen pitäisi lopettaa ylimielinen asennoituminen heikommassa asemassa olevia kohtaan. Kuulostaa hyvin ylevältä, mutta mitä on tämä ylimielisen asennoitumisen lopettaminen? Helsingin itäisessä kantakaupungissa asuvan pariskunnan tulisi luopua siellä asumisesta ja muuttaa jonnekin vähemmän ”pöhinää” omaavaan lähiöön? Tai sitten ottaa oikein kunnolla etäisyyttä omaan elitismiinsä ja asettua johonkin kehyskuntaan Lohjan takamaille?

Kansalaisilla tulisi olla oikeus toteuttaa elämässään sitä elämäntapaa ja -tyyliä, jonka he omaksi kokevat. Tämän toteuttaminen elämässä ei tulisi olla keneltäkään toiselta pois. Mutta näin ei meillä saa olla. Viimeisin ”eliittikohu” esiteltiin ruokatrendien kautta. Hyväosaiset tekevät eroa muihin ruoalla. Ja taas voidaan esittää kysymys – milloin näin ei ole ollut? Pitää muistaa, että aikoinaan (ei edes kovin kauaa aikaa sitten) melkein kansallisruoaksi noussut pitsa oli eliitin herkkua (sitä kutsuttiin tuolloin ”pizzaksi” [suom. huom.]). Kahvinkeitinkin oli joskus 1960-luvulla statussymboli, jota ei työläiskodeista löytynyt.

Heitän ihan pokkana, että meistä suomalaisista on tullut herkkähipiäisiä valittajia. On totta, että eriarvoisuutta esiintyy keskuudessamme, mutta näin on aina ollut. Ennen siitä ei valitettu joka tuutista ja se ei ollut mikään kansaa repivä ilmiö. Tämän lisäksi heitän samalla tavalla lonkalta, että eriarvoisuuden jyrä on huomattavasti kevyempi kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Nykymenoa valittavien olisi ollut hyvä elää 1980-luvun ”juppivuosina”. Silloin törsättiin ja oltiin olevinaan toisten kustannuksella. Vaikka ei ollut edes varaa.

Näitä noloja juppivuosia seurannut 1990-luvun lama oli nöyryyttävä. Ennen kaikkea se oli nöyryyttävä ja epäreilu niitä kohtaan, jotka eivät olleet lamaan syyllisiä. Nykyinen polarisaatio kansan keskuudessa jountaa juurensa 1990-luvun lamasta. Mutta näin ei tarvitsisi olla. Meillä on ryhmiä, joiden vaikutusvalta perustuu tämän kansallisen tragedian ja sen seurausten korostamiselle. On voimia, jotka imevät elinvoimansa tuosta lamasta ja sen muistoista. Ja nämä voimat eivät ole rakentamassa yhteisymmärrystä kansan keskuudessa… eivät vaikka he siitä pamfletein saarnaavat.

*****

Siirtykäämme toiselta todellisuuden vääristymäalueelta toiselle. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov osoitti taas oman ajatukselliset akrobatiataitonsa antamalla lausunnon länsimaista.

Jos puhutaan läntisistä ja eurooppalaisista arvoista, joita meille koko ajan ja joka paikassa esimerkkinä esitellään, eiväthän ne niitä arvoja ole, joita eurooppalaisten isät ja esi-isät noudattivat. Ne ovat jotain uutta ja uudistettua, sanoisin että kaiken sallivaa. Ne ovat arvoja, joita voisi nimittää jälkikristillisiksi.

Ei mitään niin absurdia etteikö siinä voisi piillä jonkinlainen totuuden (ja järjellisyyden) siemen. Lavrovin lausunnot olivat taas yksi sumuverho, jolla hän yrittää peitellä Venäjän pyrkimyksiä. Mutta tunnistan hänen ilmaisemansa messiaanisen asenteen, joka meillä länkkäreillä näyttää välillä olevan. Meidän arvot ovat jotain sellaista, että niitä pitää kaikkien toteuttaa. Jos ei niitä seuraa, niin on natsi tai ainakin fundamentalisti (uskonnosta riippumatta).

Minä, jos joku, olen länsimaisen liberalismin kannattaja ja pyrin toteuttamaan omassa elämässäni sen edellyttämiä arvoja. Valitettavasti on ihmisiä, jotka eivät tyydy ainoastaan toteuttamaan näitä arvoja omassa elämässään, vaan vaativat myös toisia noudattamaan näitä arvoja. Näin tehdessämme he eivät näe, että samalla he jyräävät omassa moraalisessa ylimielisyydessä toisia allensa.

Meidän tulee käydä dialogia toistemme kanssa. Mutta dialogia ei voi syntyä tapauksessa, jossa toiselta osapuolelta vaaditaan omasta elämäntavasta luopumista ennen kuin saa osallistua keskusteluun. Se ei olisi tuolloin dialogia, vaan saman arvopohjan omaavien keskinäinen selkääntaputtelusessio. Meillä ihmisillä on erilaisia arvoja ja tapoja. Välillä ne ovat törmäyskurssilla, mutta sitä on dialogi. Välillä tulee mustelmia, kun otetaan yhteen.

Kunhan pysytään mustelmien tasolla, niin törmäily kasvattaa paksumman nahkan ja lujemman luonteen. Meidän aikakauden ongelma on, että nahkaa ei näytä olevan paikoitellen laisinkaan ja luonnetta sitäkin vähemmän. Huvittuneena olen seurannut sivusta nykyistä sukupuolikeskustelua somessa. Välillä kinastelu jumiutuu pelkkien käytettyjen termien tasolle. Käsitehygienia on niin konkreettista, että mitään hajua tai makua on turha edes etsiä keskustelusta. Tärkeintä on löytää toisen argumentaatiosta edes pieni vivahde cis-diskurssia ja natsi-kortit alkavat viuhumaan ilmassa. Tärkeintä on olla ilmaisematta tiettyjä termejä. Ajatukset sinänsä ovat toisarvoisia. Arvoista nyt puhumattakaan. Jopa Derrida kieromielisimmillään ei olisi pystynyt tähän dekonstruktioon.

En tiedä voinko omaa ajatteluani kutsua jälkikristilliseksi. Se on enemmänkin antikristillistä tai ääriateistista. Siitäkin huolimatta olen alkanut ymmärtämään dialogin tärkeyden elämässä. Muutama kuukausi sitten löysin itseni aukomassa päätäni Rytmi baarissa pöytäseurueeseemme eksyneelle naispapille. Kristinusko sitä ja sen moraalin arvo tätä… loukkasin toista. Oli siihen syytä tai ei, niin havahduin itsekin omaan ehdottomuuteeni ja sen sisältämään typeryyteen. Vaikutinko hänen elämäänsä mitenkään? En varmasti yhtään mitään. Avasinko omaa näkemystäni hänelle? En. Kuuntelinko toista? Olin kuuro kuin voi vain olla. Annoin toiselle mustelmia oikein olan takaa, mutta yhtään en ottanut omalle iholleni. Tuossa kohtaan olin todellakin eliittiä. Läpsin poskelta toiselle… vain tunteakseni itseni tyhmäksi ja vähän vielä sitäkin tyhmemmäksi.

Valittaa, että yhteiskunnassamme on luokkaeroja tai että niistä puhutaan, on epärehellistä hurskastelua. Ne ovat aina olleet keskuudessamme. Nuo erot ovat jokaisessa yhteiskunnassa aina läsnä. Meistä on tullut piloille hemmoteltuja kakaroita, jotka eivät kestä vähäisintäkään vastustusta. Kaiken pitäisi olla valmiiksi pureskeltua puuroa, jota vain tarvitsisi niellä kurkusta alas. Mutta elämä ei ole sitä.

Oman elämäntavan toteuttaminen ei saisi seisoa toisten elämäntavan toteuttamisen tiellä. Tiedän olevani tavallaan oikeutettu eläessäni itäisessä kantakaupungissa Helsingissä, mutta miten järkyttävän ylihintaisen vuokran maksaminen ja oman elämäntapani toteuttaminen on jotenkin pois muuttotappiokunnassa elävän arjesta? Ainakin maksamani verorahat hänelle kelpaavat erittäin hyvin. En näe syytä muuttaa täältä hänen naapuriinsa osallistumaan hänen elämäntapaansa. Mutta valitettavasti jotkut näin haluaisivat minun tekevän… vielä kun joku osoittaisi siinä piilevän järjellisyyden. Miten se parantaisi jomman kumman elämää mitenkään? Anyone?

Meissä jokaisessa asuu pieni millenniaali

Jo jonkin aikaa on Facebookissa, Twitterissä ja muualla netissä levinnyt video Simon Sinekin avautumisesta millenniaaleista työpaikalla:

Simon Sinek on tunnettu motivaatiopuhuja ja markkinointikonsultti. Uskon hänen tuntevan aiheensa ja kieltämättä hän käyttää ansiokkaasti retorisia keinoja painottaakseen asiaansa. Mutta en anna tämän hämätä itseäni, koska Sinek kuuluu ehtymättömään luonnon varaan, joka koostuu oman aikansa aikuisista, jotka jaksavat sukupolvesta toiseen närkästyä ”nykyajan nuorista”.

Millenniaalien päähän potkimisesta on tullut sukupolvilaji meille ei-millenniaaleille. Ja juuri tuohon rakoon Sinek takoo. Hän ei puhu millenniaaleille, vaan meille heitä vanhemmille. Osuvasti Sinek näkee, että sosiaalisen median tuoma välitön feedback-tyydytys on verrattavissa alkoholismiin ja uhkapeliin. Kaikki ne aiheuttavat nopean dopamiini-ruiskeen aivoissa. Tähän pieneen annostukseen aivoissamme perustuu kaikki riippuvuus… ja mielihyvä.

Oi sitä ylemmyyden tunnetta, joka meidät valtaa oivaltaessamme uuden heikkouden nykynuorisossa. Mikä ihana mielihyvän aalto sisällämme liikahtaakaan… ja jo tässä vaiheessa oivaltavimmat huomaavat, että olemme astuneet samaan dopamiini-ansaan, mistä Sinek millenniaaleja arvostelee. Auringon alla ei ole edelleenkään mitään uutta.

maisema

Tunnustan, että minulla ei ole suuremmin kokemusta teini-ikäisistä sitten 1980-luvun lopun. Voi hyvinkin olla, että ”epäonnistunut vanhemmuus” on tuottanut täysin katastrofaalisia lopputuloksia koulujemme penkkejä kuluttamaan, mutta noin 15 vuotta 20 – 30 -vuotiaita kollegoja seuranneena en ole huomannut suurempaa eroa varhaisempiin sukupolviin… samat ongelmat, samat typeryydet, samat lahjakkuudet – ihan samaa kuin aikaisemminkin.

Yhdellä poikkeuksella. Me (siis me kaikki; sinä, minä ja kaikki millenniaalit) elämme poikkeuksellisen aivotonta aikakautta. Kuten kaikki aikaisemmat nykynuorison päivittelijät, niin mekin astumme samaan henkiseen liukumiinaan. Nuorison päivittelyn sijasta meidän tulisi kohdistaa kriittinen katseemme meidän aikakauteemme ja siihen kulttuuriin, jota me elämme, hengitämme ja kulutamme päivittäin.

Harvempi meistä sanoo sen suoraan: ”Voi helvetti, että me olemme tyhmiä!” On helppo naureskella toiselta puolelta aitaa Brexitin ja Trumpin puolesta äänestäneille. Voi kun ne osaavatkin olla niin tyhmiä. Vaikka meidän tulisi ymmärtää kaikkien olleen osana rakentamassa sitä kulttuuria, jossa Donald J. Trumpista tuli maailman vahvimman valtion johtaja. Jopa me, joilla ei ollut äänestysoikeutta noissa vaaleissa.

Sinä päivänä, kun me luovutimme television herruuden reality-viihteelle Trump sinetöi voittonsa Yhdysvaltojen presidenttinä. Jos Trump ei olisi astunut ehdolle, niin meillä olisi joku toinen ”trump” hänen paikalla. Me teimme sen; eivät punaniskat bible-beltillä tai autoteollisuuden työttömiksi jättäneet detroitilaiset. Innostuneesti me eurooppalaisetkin kuluttajat ostamme halvempia tuotteita, jotka on valmistettu halpatuotantona muualla. Suomessa kitaristit intoilevat Meksikossa valmistettuja Fenderin kitaroita, joiden hinta/laatu-suhde on erinomainen. Vähemmän tulemme ajatelleeksi, että tuon innostuksen taustalla loistaa kirkkaana punainen ”Make America Great Again” -lippis.

stilldont

Tyhmyyden lisäksi aikakauttamme leimaa korostunut välinpitämättömyys. Me emme välitä suuremmin toisistamme tai luonnosta. Ja tässä kohden suuntaan osoittavan sormeni erityisesti kaikkia ”maailman parantajia” kohtaan. Ihmisten luontoa kuluttavaa elämäntapaa kritisoivia leukojen lonksuttelijoita riittää ihan liiaksi. He itse omassa itseriittoisuudessaan ovat valmiita luopumaan vaikka mistä maallisesta, mutta oikeasti maailmaa he eivät halua muuttaa. Eivät ainakaan maailman ehdoilla.

Jos ihmisellä olisi palava halu muuttaa maailmaa ja siinä eläviä ihmisiä, niin hän ei tuhlaisi aikaansa askeettisten harrasteiden parissa, vaan kouluttaisi itsensä mainosmaailman suurmestariksi. Todellisella maailman parantajalla olisi miljoona seuraajaa Twitterissä ja Instagramissa. Hän osaisi perfomance marketingin optimoinnin kaikki salat ja päivässä hän käyttäisi A/B -testausta sanomansa sanamuotojen hiomiseen enemmän kuin suurten ajatuksen kehittämiseen nenä kirjassa. Käsi ylös te viherpiipertäjät, antifasistit ja muut ituhipit, kuinka monta tuntia tuli näitä asioita hoitaessa tänään käytettyä? – Aivan niin. Minuuttiakaan ei tullut käytettyä näiden asioiden hoitamiseen koko edellisenä vuotena. Ja te ihmettelette miksi ihmiset eivät kuuntele teidän syvällistä sanomaa.

Tämän kaiken taustalla vaikuttaa syvä välinpitämättömyys ympäröivästä maailmasta. Maailmaa ja siinä eläviä ihmisiä ei haluta nähdä sellaisina kuin  he ovat, vaan maailma ja ihmiset halutaan pakottaa siihen muottiin, joka korvien välissä on heille valmiiksi tuotettu. Kun maailma ja ihmiset halutaan pakottaa johonkin ylhäältä päätettyyn muottiin, niin sillä on oma nimi, jonka me kaikki tunnemme – tyrannia. Maailman parantaja ja taivaanrannan maalari ovat savuverhoja joiden taustalla piileksii moni arkielämän pikku-tyranni… mitä enemmän maailman parantamisesta saarnaa, sitä vähemmän omaa napaansa pidemmälle oikeasti osaa katsoa – mark my words!

burn

Diogenes Koira oli yksi tunnetuimmista antiikin Kreikan kyynikoista. Hän asui perimätiedon mukaan saviruukkussa (kyllä, saviruukussa), omisti viitan ja matkamiehen sauvan. Diogenes elätti itsensä kerjäämällä ja hänen kerrotaan olleen ensimmäinen ”kosmopoliitti” (maailman kansalainen), jolla koti oli kaikkialla ja ei missään.

Tarina kertoo, että Aleksanteri Suuri astui eräänä päivänä ulos paistattelemaan päivää palatsinsa ulkopuolelle. Harmikseen hän teki tämän peittämällä Diogeneksen varjoonsa. Aleksanteri tiesi varsin hyvin kuka tämä kerjäläinen oli ja kehotti filosofia pyytämään mitä tahansa ja hän saisi sen. Diogenes vastasi suurelle valloittajalle: ”Siirry pois auringon edestä!” Aleksanteri Suuren kerrotaan vastanneen filosofille seuraavasti: ”Jos en olisi Aleksanteri, haluaisin olla Diogenes.”

Tarina halutaan nähdä suurena kertomuksena askeetin voitosta suuren valloittajan edessä. Mutta tosiasiassa kyseessä on kahden millenniaalin tapaaminen sosiaalisessa mediassa. Kumpikin on optimoinut sanansa saavuttaakseen mahdollisimman voimakkaan lopputuloksen. Aleksanterin ja Diogeneen tapauksessa lopputulos oli kuolematon tarina, mutta laadullisesti ero ei ole suuri nykyaikaan verrattuna. Hyvä läppä jää elämään…

Mistään sen merkityksellisemmästä ei ollut kyse antiikin kyynikon ja suuren valloittajan välisessä tapaamisessa. Mutta maailmaa nämä kaksi muuttivat enemmän kuin yksikään meistä meidän aikakaudellamme. Vaikken voi sitä tietää, mutta olen siitä täysin varma, että meidän aikakaudestamme ei jää elämään yhtäkään tarinaa niin pitkälle kuin Aleksanterin ja Diogeneksen tapaamisesta kertova tarina. Tallenneita tulee jäämään enemmän omasta aikakaudestamme, mutta yksikään niistä ei jää elämään. Tarinat ovat tänä päivänä syntyneet kuolleina.

Aikakaudellamme luku- ja kirjoitustaito ovat huippulukemissa, mutta samaa en voi sanoa luetun ymmärtämisestä ja kirjoittamisesta. Se, että osaa lukea ei vielä tarkoita ymmärryksen lisääntymistä. Kun kysyy nykyihmiseltä lukea 200 sivua asiatekstiä, niin 95% kansasta pitää sitä ylivoimaisena vaatimuksena. Jäljelle jääneestä 5% ehkä juuri ja juuri 5% osaa kirjoittaa ymmärrettävää asiatekstiä omista ajatuksistaan. Ainoastaan näin osaamaton yleisö voi nostaa maamme yhdeksi luetuimmaksi blogiksi kahden kirjoitustaidottoman idiootin ”parisuhdeblogin”, jonka päättyminen (tuli bänät) noteerataan maamme luetuimpien iltapäivälehtien palstoilla.

naamio

Hyvät millenniaalit. Teissä ei ole mitään vikaa. Te olette samalla tavalla oman aikakautenne tuotteita, kuten me aikaisemmatkin sukupolvet. Ei ole teidän vika, että me olemme epäonnistuneet paremman maailman luomisessa. Ja tosiasiassa, maailman parantaminen ei meitä ole suuremmin kiinnostanut, koska yltiökapitalistinen hedonismi voitti taistelun 60-luvun idealismin kuoltua. Uhmamielellä heittäydyn klišeen syleilyyn ja lausun: ”Älkää ottako meistä mallia. Rikkokaa traditio ja kulkekaa toista reittiä!”

En sano uskovani nuorisoon tai muuta sen sellaista. Todistakaa minun olevan väärässä sanoessani, että teistä tulee samanlaisia kuin meistä. Aivan kuten meistä tuli samanlaisia kuin meidän vanhemmista. Siitäs saitte oma sukupolveni! Onko nyt ylpeä tunne? En nyt hirveästi lähtisi keulimaan ”saavutuksillamme”. Missä vaiheessa me kadotimme suunnan? Piti vaeltaa maailman ääriin, mutta emme päässeet Porin Jazzia pidemmälle. Ja mitä me olemme oppineet tällä matkalla? – Lytätään nuorempi sukupolvi alas, jotta tuntisimme itsemme astetta paremmaksi.

Motivaatiopuhujat ja huonosti kirjoitetut elämänhallintaoppaat ovat korvanneet teatterin ja kirjallisuuden. Ja me kutsumme tätä edistykseksi? Fuck this shit! Me olimme se sukupolvi, joka riemuiten otti vastaan Real Worldin ja kylvimme siemenet sille kaikelle, jota nyt kauhistelemme. Me emme edes osaa nauttia omien saavutuksiemme hedelmistä. Mutta osaamme kyllä syyttää lapsiamme juuri niistä virheistä, joihin sorrumme päivittäin heidän edessä esimerkkiä näyttäen. Ylevää?

Mutta älkäämme vaipuko epätoivoon tämän kaiken edessä. Meissä jokaisessa piileksii pieni millenniaali, joka kaipaa huolenpitoa kasvaakseen joksikin paremmaksi kuin mitä me tällä hetkellä olemme. Vain tämän kasvun kautta meistä voi ehkä vielä tulla jotain enemmän kuin aikaisemmista sukupolvista. Ja tämä on sanoma millenniaaleille ja muille. Ylittäkää itsenne. Olkaa enemmän kuin ihminen, joksi teidän kulttuurinne kasvatti teidät.