Mitäs sitten kävikään…

Reilu vuosi sitten Kansalaistorille kerääntyi reilut 15 000 kansalaista osoittamaan mieltä eduskuntaankin pesiytynyttä rasismia vastaan. Immosgate oli lähtenyt lapasesta, kuten asiaa jo tuolloin kommentoin. Ainoastaan silmät rotuopin pimeyteen ummistaneet ”maahanmuuttokriitikot” kykenivät sanomaan, että kyseessä oli ylireagointi yksittäistapaukseen.

Tämän jälkeen pakolaiskriisi kärjistyi ja laantui. Mutta kansan mielenilmaus ei suuremmin kuulunut hallituspuolueiden korviin, vaan flirttailu natsismilla hyssyteltiin maton alle. Olli Immonen piti Timo Soinin toimesta oikein harjata kunnolla. Vieläkin tuota harjausta odotetaan. Ei näy eikä kuulu…

Viime viikonloppuna tämä pitkään jatkunut hiljainen natsisympatia näyttää saaneen ensimmäisen kuolonuhrinsa. Tässä kohden on mainittava, että me emme itse asiassa tarkkaan tiedä kuoliko uhri potkun seurauksena päähän saadusta iskusta vai ei. Ruumiinavauksessa kovakalvonalainen verentuoto voidaan todentaa. Tämän aivoverenvuodon tyyppi syntyy useimmiten fyysisen päävamman seurauksena.

Paikalla mielenosoitusta harjoittanut SVL on jo syyllistynyt tosiasioiden vääristelyyn, koska valvontakameroista käy ilmi, että uhria ei vähän tönäisty vaan potkaistiin oikein reilusti. Kuvioon kuuluu, että uhria on SVL:n ja heidän tukijoidensa toimesta demonisoitu piri-nistiksi. Aivan kuin lain edessä narkomaanin tappaminen olisi jotenkin sallitumpaa kuin ei-narkomaanin.

Kaikkein räikeimmin itsensä on munannut pääministeri Sipilä, joka asetti samalle viivalle Helsingin ja Kajaanin tapahtumat. Tappo on aina tappo vaikka se tapahtuisi mistä syystä. Mutta Kajaanissa turvapaikan hakijat surmasivat ryöstön yhteydessä kanta-suomalaisen (termi, joka on suorastaan absurdi, mutta käytetään sitä tässä kohdassa). Helsingissä Elielinaukiolla kuolemaan oletettavasti johtanut päällekäyminen oli leimallisesti poliittisista ja ideologisista syistä johtuvaa. Myöhemmin pääministeri Sipilä yritti tarkentaa kantaansa A-studiossa, mutta aika ontuvaksi se jäi. Pääministeri jäi kiinni siitä hyssyttelystä ja ohipuhumisesta, jota poliittisen eliittimme toimesta on harjoitettu jo vuosia.

Meillä Suomessa on selkeä natsi-ongelma. Kyseessä näyttää olevan lukumäärällisesti pieni, mutta sitäkin äänekkäämpi ryhmä. SVL ei ole rekisteröitynyt yhdistys, joten siltä ei voida vaatia lain edellyttämiä velvollisuuksia täytettäväksi. Katsotaan, että täten sen toimintaan ei voida puuttua. Tietääkseni poliisin innolla jahtaamat moottoripyöräjengitkään eivät ole yhdistysrekisterissä. Ei näytä estävän heidän toimintaansa puuttumista virkavallan toimesta.

Poliisilla ei näytä olevan myöskään ongelmia jahdata vasemmisto-anarkisteja. Heinäkuussa 2015 Joukkovoiman mielenosoituksen yhteydessä Hakaniemen torilla anarkistien ryhmä päätti vallata kadun, joka jo muutenkin mielenosoituksen johdosta oli katkaistu liikenteeltä. Poliisi oli paikalla mellakkavarustein (kuva alla). Dallapépuistossa loppukesästä otettiin uudestaan yhteen anarkistien kanssa. Voi tietenkin olla, että näistä tapahtumista tiedotetaan virkavaltaa ja ne näkyvät sosiaalisessa mediassa; poliisilla on aikaa varustautua. Mutta kun väkivaltaisen historian omaava järjestö järjestää tilaisuuden pääkaupunkimme keskeisimmillä aukioilla ja paikalla ei ole poliisin poliisia, niin kysymyksiä on vaikea olla esittämättä.

poliisit

On esitetty, että maamme poliisivoimissa esiintyisi sympatioita uusnatseja kohtaan. Yhteinen nimittäjä löytyisi juuri maahanmuuttokriittisyydestä. Haluan uskoa, että tämä on yliampuva tulkinta. Mutta maassamme on selkeästi pidempi ja tutumpi traditio, jossa vasemmistoradikaalia pamputetaan herkemmin kuin uusnatsia.

Ovathan nämä anarkistit ja muut radikaalit todella ärsyttävää sakkia, mutta he ovat kunnostautuneet lähinnä meluamisen ja omaisuuden tärvelemisen saralla. Ja tässä tullaankin keskeiseen kohtaan. Tässä maassa on ollut tapana, että herrojen varpaille ei astuta ja nenille hypitä. Tämä tehtiin selväksi jo sisällissodan vankileireillä, joilla kuoli neljä valkoista ja 11 652 punaista. Sellaista oli punainen terrori ja valkoinen isänmaallisuus.

Ehkä tähän kansallissosialistien vähäiseen kurissapitämiseen on syynä hieman läheisempi historia. Suomen allekirjoittama rauhansopimus vuodelta 1947 sanoo toisen luvun kahdeksannessa artiklassa seuraavaa:

Suomi, joka välirauhansopimuksen mukaisesti on ryhtynyt toimenpiteisiin hajoittaakseen kaikki Suomen alueella toimivat fascisminluontoiset poliittiset, sotilaalliset tai sotilaallisluontoiset järjestöt sekä muut järjestöt, jotka harjoittavat Neuvostoliitolle tai muille Yhdistyneille Kansakunnille vihamielistä propagandaa, sitoutuu olemaan vastaisuudessa sallimatta senluontoisten järjestöjen olemassaoloa ja toimintaa, joiden tarkoituksena on kieltää kansalta sen demokraattiset oikeudet.

Neuvostoliiton hajottua Suomi sanoutui yksipuolisesti irti rauhansopimuksen aserajoituksia koskevista osista (poislukien ydinaseet). Venäjä ja Yhdistyneet kansakunnat eivät vastustaneet tätä irtisanoutumista. Mutta tietääkseni muilta osin Suomi on edelleen sitoutunut tähän rauhansopimukseen. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Valvontakomission poistumisen jälkeen Suomi kykeni valvomaan vuosikymmeniä menestyksekkäästi näitä ”fascisminluontoisten” järjestöjä ja estämään niiden syntyminen ja leviäminen. Paitsi nyt ollaan otettu pahasti takapakkia asiassa. Olisiko virkavallan edustajien keskuudessa pieni ryhdistäytymisen paikka? Samanlaista ryhdistäytymistä odottaisin oikeuslaitokselta. On suorastaan absurdia, että spray-maalilla seinää töhrivä voi saada yhtä kovan rangaistuksen kuin raiskauksesta tai pahoinpitelystä. Tämä antaa selkeän sanoman; ruumiillinen koskemattomuus ei ole erityisessä asemassa oikeuslaitoksemme toimesta.

torkya

Kun ottaa huomioon maassamme vallitsevan väkivaltaisen ilmapiirin, niin onko ehdonalainen mikään rangaistus toisen ruumiillisen koskemattomuuden rikkomisesta? Ainakaan se ei näytä toimivan minkäänlaisena pelotteena. Elielinaukiolla törkeästä kuolemantuottamuksesta epäilty henkilö omaa pitkän listan tuomioita väkivaltarikoksista. Mitä helvettiä hän teki vapaalla jalalla? Eikö hän ole omalla toimellaan osoittanut toistuvasti olevansa vaarallinen ympäristölleen?

Olen ollut jo pitkään huolissani maan kiristyneestä ilmapiiristä. En väheksy samasta asiasta huolestuneita tutkijoita, jotka pyrkivät löytämään selityksen tähän kaikkeen yhteiskunnallisista rakenteista ja niissä ilmenevistä ongelmista. Mutta yksi selitys voi löytyä kulttuuri-historiallisesta epäkohdasta, joka ei näytä muuttuneen sitten valtiomme perustamisen jälkeen. Tämä epäkohta on se sokeapiste, jossa lausutaan: ”Kommaria on oikeus lyödä… ja ehkä tappaakin”.

Tätä sokeaa pistettä ei tulla koskaan valaisemaan natsien näkökentässä, mutta virkavallan olisi jo aika herätä. Tämän päivän ”kommari” on anarkisti ja vasemmisto-radikaali. Natsien näkökulmasta tuo ”kommari” on myös suvakki, narkkari ja kaikki muut, jotka eivät natseja ole. Tämän tulisi huolestuttaa meitä kaikkia, jotka emme natseja ole.

Myyntipuheesta ja sielunkumppanin löytämisestä

Viimeisten päivien aikana ajatukseni ovat liikkuneet enimmäkseen kahden aiheen ympärillä; myyntipuheen pitämisessä ja sielunkumppanin löytämisessä. Ensimmäinen on ollut mielessä työstä johtuvista syistä ja jälkimmäinen on noussut mieleen, koska Facebook jaksaa muistuttaa, että on kulunut viisi vuotta siitä kun jätin Lauttasaaren kämpän taakseni ja ymmärsin avioliittoni olevan lopullisesti ohi.

Aloitan myyntipuheesta. Yksi elämäni suurista ”raamatuista” on Roger Mavityn ja Stephen Bayleyn Life is a Pitch: How to Sell Yourself and Your Brilliant Ideas (2009). Teos alkaa määrittelemällä mitä kaikkea on myyminen ja myyntipuhe. Myyntipuheen keskeinen päämäärä on saada aikaan muutos kohteesta. Moni harjaantumaton puhuja ajattelee, että vahvat argumentit ja faktat ovat paras tapa saada aikaan tämä muutos. He kaikki ovat täysin väärässä. Kun me esimerkiksi pyydämme lainaa pankista, niin me pyrimme vakuuttamaan, että me kykenemme maksamaan lainan takaisin tulevaisuudessa. Mutta kukaan ei voi tietää mitään tulevasta.

Tätä ei tietenkään pankkisektorilla koskaan sanota ääneen. Nykyään pankkivirkailijat eivät suuremmin käytä omaa harkintaa lainaa käsiteltäessä, vaan asiakkaan luottokyky tarkistetaan luvuista. Lainan myöntäminen perustuu ”kalkyloituun arvaukseen”, mikä ei muuta asiaa miksikään. Arvaus, mikä arvaus. Ja tästä johtuen erittäin vakuuttavasti esiintyvä lainan hakija kykenee saamaan lainan helpommin kuin epävarmasti esiintyvä (olettaen, että kummallakin on yhtälaiset luottotiedot).

Varsinkin Suomessa on sosiaalisesti hyväksyttävää suhtautua negatiivisesti itsensä myymiseen ja markkinoimiseen. Ja siitä huolimatta me teemme sitä ja olemme sen kohteina päivittäin. Myyminen on jotain hyvin inhimillistä. Ja myyminen vetoaa aina ensiksi tunteisiin. Faktat ja argumentit ainoastaan tukevat emootioihin vetoamista. Sama pätee meidän ”ostopäätöksiin”; ne tehdään tunteella. Tietojen hakeminen ennen ostopäätöstä on enemmänkin jo alitajuisesti tehdyn päätöksen tueksi tehtävää vakuuttelua itselle kuin aitoa tietojen hakemista ja niiden pohjalta tehtävää päätöstä.

Ehkä kaikkein kovin ja yleisin myyntipuhe, mitä me teemme, on toisen vakuuttaminen parisuhteeseen. Tämän pitchin ultimaattinen kohokohta on kosinta. Yritämme vakuutta toisen (ja itsemme), että olemme hyvä partneri ja pystymme takaamaan onnellisen tulevaisuuden. Tulevaisuuden, josta kenelläkään ei voi olla mitään varmaa tietoa. Ja tässä jos jossain kaikki tehdään emootiot edellä.

Vaikka asia voi aluksi vaikuttaa vähän etäältä, niin ei ole mitenkään ihme, että myyntipuheen ajatteleminen vie ajatukset lähelle sielunkumppanin etsimistä ja löytämistä. Jos Mavityn ja Bayleyn teos on mainio teos myyntipuheesta, niin nykyaikaisesta rakkaudesta hilpein ja huimaavin teos on koomikko Aziz Ansarin ja yhteiskuntatieteilijä Eric Klinenbergin Modern Romance – An Investigation (2015). Suosittelen teosta kaikille, jotka ovat hämmentyneitä näinä Tinderin aikoina.

Jos jotain internet on muuttanut, niin se on ostaminen. Nykyään on helppo istuutua läppärin äärelle ja alkaa shoppailemaan. Halvimmat tarjoukset löytyvä muutamalla klikkauksella ja parhaat arvostelut ohjaavat meidän valintoja entistä enemmän. Tämä ei ole ristiriidassa aikaisemmin esitetyn kanssa, koska meidän päätös luottaa noihin arvosteluihin on edelleen tunnepohjainen. Meidän tekemämme valinnat vain voimistavat tuota valintaa.

Internet mahdollistaa valintojen yltäkylläisyyden ympärillämme. Ja toisin kuin heti tulisi luulleeksi, niin tämä ei välttämättä tuota onnellisuuden lisääntymistä. Tätä ilmiötä kutsutaan valintojen paradoksiksi. Kun lukemattomat vaihtoehdot ovat saatavilla, niin osa meistä ei kykene tekemään valintaa, vaan odottaa löytävänsä vielä paremman, kunhan vain jatkaa etsimistä. Tällaisia henkilöitä voidaan kutsua maksimoijiksi. Tarpeeksi hyvän vaihtoehdon löytäviä voidaan kutsua tyytyjiksi.

Se, onko ihminen tyytyjä vai maksimoija, riippuu myös tilanteesta. Minä voin etsiä päiviä ja viikkoja oikeaa objektiivia kameraani, mutta autooni otan lähimmän bensa-aseman bensaa tankkiin. Autoni bensan laatu ei minua kiinnosta. Mutta löytyy ihmisiä, joille ei ole täysin sama mitä bensaa autonsa tankkiin tankkaa.

Minulla ei ole tutkittua dataa esittää tämän tueksi, mutta omien kokemusteni pohjalta ihmissuhteissa maksimoijien määrä näyttää lisääntyneen yleisen maksimoinnin yleistyessä. Kukaan ei vaan yksinkertaisesti riitä. Ja pois se minusta, että lähtisin näitä henkilöitä tuomitsemaan. Itsekin olen elänyt ihan omasta tahdostani viisi vuotta sinkkuna, koska oma elämä on ollut sen verran solmussa ettei ihmissuhteelle ole ollut mahdollisuutta. Vaikka muutaman kerran turhaan on tullut ihastuttua. Mutta ei niistä sen enempää.

Sitoutua toiseen henkilöön on vakava paikka. Tai ainakin se sellaista tulisi olla. Varsinkin sitoutuminen loppuelämäksi on vielä tätäkin vakavampi paikka. Ei siis ihme, että sitä haluaisi löytää sen sielunkumppanin rinnalle elämän matkalla. Mutta onko tämä suuri etsintä lisännyt meidän onnellisuuttamme?

Rajoitettujen vaihtoehtojen muodostamassa kulttuurissa (syrjäseuduilla ja agraarisemmissa maissa) maksimoinnille ei jää tilaa. On oltava olosuhteiden pakosta tyytyjä. Kun ei paremmasta mitään tiedä, niin tyytyy vähempään. Meidän ääriurbaanista kulttuurista me emme voi siirtyä massoittain yksinkertaisempaan agraarikulttuuriin. Mutta tyytyjien määrä tulisi jollakin keinolla lisätä. Jo siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat tyytyväisempiä elämäänsä.

Maksimoijat ovat parisuhteissaan ja työelämässään onnettomampia kuin tyytyjät. Mistä tämä johtuu? Maksimoija etsiessään aina vain parempaa löytämisen sijaan rakentaa vaihtoehtojen viidakosta ideaalisen ja kuvitteellisen kohteen. Vaihtoehtoja hylkäämällä tästä idealisesta kohteesta tulee aina vain täydellisempi ja täydellisempi. Samalla se irtaantuu todellisuudesta kauemmaksi ja kauemmaksi. Sitä ei koskaan saavuta. Yksikään ihminen maailmassa ei kykene tyydyttämään mahdotonta vaatimusta, joka maksimoijan korvien välissä on kehittynyt.

Elämämme tärkein valinta jää tekemättä. Väärät valinnat sisältävät nimittäin erittäin positiivisen mahdollisuuden; niistä voi sanoutua irti. Vaatii tietenkin suurta taitoa sanoutua irti esimerkiksi avioliitosta. Mutta mahdottomaksi muodostunut tilanne kannattaa puhaltaa poikki… mutta sitä ennen kannattaa ottaa selvää tekeekö sen maksimoimisen vai tyytymättömyyden pohjalta.

Täydellinen myyntipuhe tulevalle sielunkumppanille? Jos vaikka aloittaisi puheen parantamisesta, jolla erottaa tyytyjät maksimoijista. Ensimmäinen puheeni kohde löytyy peilistä…

Kukaan ei oo kenenkään

Jatkan edellisen postaukseni lopussa esille tullutta ajatusta. Se ei näytä jättävän minua rauhaan. Samalla jatkan sukellusta kotimaisen populaarikulttuurin syvänteisiin.

Ajatus pulpahti pinnalle työmatkalla kuunnellessani Iisan kappaletta ”Kukaan ei oo kenenkään” (saman nimiseltä albumilta). Kappaleen voi ohittaa perinteisenä ja yksinkertaisena erolauluna tai äidin tunnemaailmaa kuvaavana romanttisena lyyrisenä kuvaelmana suhteessa lapseen, mutta minulle se aiheutti huomattavasti monimutkaisemman ajatusketjun (yllätys, yllätys).

Jokaisesta pitäis voida vaan irrottaa
Niin et se palata voi jos se haluaa
Helppo sanoo mutta vaikeampi toteuttaa
Ketään ei milloinkaan pysty omistaa
Helppo vaan sanoo mutta ei niin helppo toteuttaa
Ei todellakaan
Ei todellakaan

Toisessa kiinni roikkuva rakkaus on tuomittu miltein poikkeuksetta epäonnistumaan. Se ei itse asiassa ole rakkautta laisinkaan, vaan omistamishalua ja toisen autonomisuuden kieltoa. Mutta mitä jos nämä sanat merkitsevät jotain suhteessa itseemme?

Meidän rakkain ja syvin omistussuhde on suhde meihin itseemme. Toitotamme itsellemme ja toisille kuinka meistä jokainen on vastuussa itse itselleen ja kuinka meillä on oikeus päättää itse meitä koskevissa asioissa. Mitä jos tämä kaikki onkin harhaa ja täysin väärin?

Elämä meissä ei ole meidän. Meillä ei ole omistussuhdetta elämäämme eikä toisten elämään. Kukaan ei todellakaan ole kenenkään… ei edes me itsellemme. Kukaan ihminen ei ole täysin toisista irrallinen. Minulla on useita suhteita toisiin ihmisiin, joista jokaisesta saan olla kiitollinen (vaikka joskus tulee toistakin emootiota heitä kohtaan tunnettua). Missä minun elämäni ja läheisimpieni elämän raja kulkee? Kielen kautta olen suhteessa vielä suurempaan populaatioon. Itse asiassa kielijärjestelmän kautta olen suhteessa koko ihmiskuntaan. En voi sanoutua siitä irti vaikka kuinka yrittäisin.

Yrittäkääpä ajatella ilman sanoja ja kieltä… Aivan! Ajattelu on kielellistä. Voin tietenki harjoittaa meditaatiota, jossa pyritään tyynnyttämään tämä mieli, joka on kiinni kielessä. Meditaatiossa saavutetut kokemukset tulee pukea kieleksi, jotta voisin ilmaista niitä toisille ja omalle mielelleni. Voidaan sanoa, että mieli kielii kielessä (tai jotain muuta heideggerilaista, mutta ei mennä siihen nyt). Tärkeintä on ymmärtää, että ajatus mielestämme tai elämästämme yksityisomaisuutena on jotain hyvin keinotekoista.

Sanoisin, että ajatus irrallisesta yksilöstä on suorastaan myrkyllinen. Tämä tulee erittäin hyvin esiin itsemurhan käsitteessä. Edellisessä postauksessani kirjoitin elämän asettavan meidän velvollisuudeksi tavoitella hyvää elämää. Kun elämä ei enää kykene täyttämään tätä velvoitetta, niin sillä on kaikki syyt sammua – kuolla pois. Mutta niin kauan kuin elämä kykenee tavoittelemaan hyvää elämää, niin sen sammuttaminen on rikos elämää vastaan. Itsemurhan julkeus ilmenee räikeimmin kuolleen omaisille. Riistäessään henkensä itsemurhaaja kiistää elämän sosiaalisen luonteen ja kieltää sen toisilta.

joutsen_2

Meidän ei kuitenkaan tarvitse mennä näin äärimmäisiin esimerkkeihin. Pysyttäydytään toisessa riippuvassa rakkaudessa ja sen sisältämässä omistushalussa. Usein katsomme kuinka mustasukkaisesti toisessa riippuva henkilö tukahduttaa toista toiminnallaan. Mutta samalla hän tukahduttaa hänessä itsessään olevan kyvyn rakastaa. Omistushalu toiseen ei itse asiassa ole toisen aitaamista, vaan rajojen vetämistä omalle itselleen.

Läheisyysriippuvainen ihminen ei kestä elämään sisältyvää ambivalenttia suhdetta itseen. Me tarvitsemme käsityksen itsestä, eli mielestä, toimiaksemme maailmassa, mutta se ei ole mitään todellista sinänsä. Minää ei ole. Se on vain tapa käsitellä asioita. Me tiedämme, että aurinko ei nouse eikä laske, mutta tavan takia me sanomme niin. Ihailemme auringonlaskua vaikka todellisuudessa me katsomme maapallon kääntymistä. Mutta läheisriippuvainen on kuin maapallon muodon kieltäjä, joka uskoo maan olevan litteä. Hänelle aurinko nousee ja laskee. Ihminen on maailmankaikkeuden keskipisteessä. Rakkauttaan tunnustaessaan läheisriippuvainen itse asiassa pönkittää omaa itseään. Hän pystyttää muurin itsen ja maailman väliin. Ja hän epäonnistuu aina, koska maailma ja minä ovat aina yksi ja sama.

Jokainen buddhalaisuuden perusteet omaksunut ymmärtää tämän. En kuitenkaan halua sukeltaa tässä länsimaiselle kulttuurille valitettavan vieraaseen perinteeseen. Tämä ei nimittäin ole mitään vierasta meidän kulttuurillemme. Suuri mielen ja maailman välisen dikotomian kaataja oli Marcel Proust (1871 – 1922). Hänen massiivinen Kadonnutta aikaa etsimässä romaanisarja perustui hyvin pitkälle näkemykselle, että yksilö murentuu ajan virrassa.

Tänään rakastunut mies kohtaa ajan, jolloin tuosta romantiikan sankarista ei ole enää mitään jäljellä. Elämä Proustille oli sarja erilaisia kausia, joiden välillä ei aina ollut mitään yhteistä. Jokainen kausi elämässä näytti sisältävän kokonaan toisen minän, joka sitä eli. Rakastunut minä ei voi edes kuvitella sitä minää, joka ei enää rakasta. Minä kohtaa elämänsä aikana lukuisia kuolemia. Aamulla herätessämme voimme olla hetken hämmentyneitä omasta itsestämme, mutta hetken kuluttua omaksi hämmästykseksemme jatkamme tavan takia elämäämme samana henkilönä, joka illalla meni nukkumaan. Minä rakentuu muistissamme ja muistoissamme. Minä on aina virtuaalista tässä hetkessä. Se on kuvitteellinen konstruktio. Meidän kehomme ja mielemme ovat ajan säiliöitä. Tämän takia Proust lähtee etsimään kadonnutta aikaa. Ja siihen ei muutama hassu sivu riitä.

joutsen_3

René Descartesin (1596 – 1650) suuri oivallus oli, että on yksi asia, jota ihminen ei voi epäillä. Ja se on hänen ajattelemisensa. ”Ajattelen, siis olen!” Descartesin ajattelu vaikutti voimakkaasti modernilla aikakaudella vallalla olleeseen dualismiin hengen ja materian välillä. Samoin kahtiajako ihmisyksilön ja ympäristön välillä jyrkkeni. Ajatus yksilöstä itsenäisenä yksikkönä valtasi kulttuurin. Individualismin ja dualismin ajatukset sopivat täydellisesti länsimaissa vallalla olleeseen kristilliseen ihmiskäsitykseen. Kärjistäen voisin sanoa, että kartesiolainen filosofia saavuttaa lakipisteensä protestanttisessa kristinuskossa. Yksilö on vastuussa omasta kohtalostaan ja omalla työllään hän lunastaa taivaspaikkansa.

Koska kaikki tämä perustuu kuvitteelliselle perustalle, niin ei ole mikään ihme, että se on päätynyt kriisiin. Tämä kriisi on jatkunut jo reilut sata vuotta. Ajatus oman itsemme kuvitteellisesta luonteesta on niin vieras länsimaiselle ihmiselle, että muutos ei tapahdu yhdessä yössä. Yksilöinä me voimme omaksua uuden käsityksen itsestämme, mutta kulttuurina ja yhteisönä se kestää pidempään.

”Kukaan ei oo kenenkään”. Ei niin. Sinä et myöskään ole sinun.

Kun sinä katsot mua se ei vaikeaa uskoa, ettei oo ollenkaan tulevaa
Tai menneisyyttäkään koska se on ongelma
Tai kasa muistoja vaan jotka voi romuttaa
Minä koitan oppia tajuumaan sen että niin tiukkaan kii susta pitää voi en
Etteikö tuuli vois temmata sua mukanaan
Ja musta kauaksi, kauaksi pois kuljettaa

Tuota raikasta tuulta meistä moni tarvitsisi elämään. Kepeä tuulahdus raitista ilmaa, joka kuljettaa minuuden hieman kauemmaksi, jotta siihen saisi kriittistä etäisyyttä. Hieman sitä mielettömyyttä keskelle elämää, jotta voisi taas päättömästi rakastua maailmaan ja ihmisiin sen päällä. Päästää irti edes hetkeksi minästä ja nähdä kuinka se on ainoastaan pinttynyt tapa, keino pärjätä pilvilinnojen kaupungissa.

Ehkä nyt saan hieman rauhaa tältä ajatukselta. Ja nyt sitten se Iisan biisi, niin voitte muodostaa näkemyksen ihan itse (voi tätä kielen mahdollistamaa ironiaa).

Kauniiden ihmisten ongelmaton elämä

Jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus tehdä omasta elämästään mahdollisimman hyvä. Tämän toteaminen tuntuu niin triviaalilta, että sen ilmaisemiselle ei tulisi olla mitään syytä. Mutta näin ei tässä epätäydellisessä maailmassa ole.

Kun sanon, että jokaisella on tämä oikeus, niin se pitää sisällään velvoitteen huolehtia, ettei oma hyvän elämän tavoittelu estä toisten hyvän elämän tavoittelemista. Mutta haluan mennä tässä maksiimissa vielä pidemmälle. Sanon, että meillä on velvollisuus tehdä elämästämme mahdollisimman hyvä. Ja kuten kaikkien velvollisuuksien laiminlyömisestä, niin siitä seuraa sanktioita.

Meillä Suomessa on esimerkiksi oppivelvollisuus ja ainakin jokaista miestä koskee tämän lisäksi kansalaisvelvollisuus (johon naisetkin saavat ottaa osaa vapaaehtoisesti). Lain asettamat velvollisuudet ovat kontingentteja; ne eivät ole välttämättömiä. Meillä voisi olla toinen laki, joka asettaisi muita velvollisuuksia.

Mutta elämän asettama velvollisuus on välttämätön ja se ei voi toisin olla. Hyvän elämän velvollisuuden rikkominen on rikos itse elämää vastaan – tahtoa kuolemaan ja kaipuuta olemattomuuteen. Elämän velvollisuudesta irtisanoutuminen on elämän nihilointia, nihilismiä par exellence.

Nämä ajatukset nousivat mieleeni luettuani viikolla Kyösti Niemelän kolumnin ”Elokuvat ovat väärässä – kauniiden elämä on muita helpompaa”. On tietenkin epäreilua sanoa  mitään kolumnin kirjoittajasta pelkän tekstin pohjalta, mutta siitä huokui karvas nihilismin haju sieraimiini. Perussanoma Niemelän lyhyessä kolumnissa on, että ”kauniit kasvot tai luontainen karisma antavat runsaasti apua seksikumppanien löytämiseen, parisuhteen muodostamiseen ja rakkaudentäyteiseen elämään”. Tämä etumatka tulisi tiedostaa samoin, kuten me tiedostamme huonoista oloista lähtöisten vaikeudet elämässä. Hyvästä kodista, jossa arvostetaan koulutusta on helpompi nousta hyvään sosio-ekonomiseen asemaan kuin riitaisesta alkoholistiperheestä, jossa vanhemmat eivät tue lapsiensa koulunkäyntiä ja niin edespäin.

Vaikka huonommista oloista lähtevien lasten asema tiedostetaan, niin se ei tarkoita että heitä arvosteltaisiin peruskoulussa ja myöhemmissä opinahjoissa löyhemmillä asteikoilla. Sehän tekisi heistä vähemmän osaavia ja rohkaisi laiskuuteen (Miksi tsempata, kun vähemmälläkin pärjää?). He kyllä tarvitsevat tukitoimia, jotta he pärjäisivät maailmassa aivan kuten kaikki muutkin.

kukkaaaAAA

Ja sama pätee elämässä yleensä. Maailmankaikkeuden sokea sattumanvaraisuus heittää meidät elämään ja antaa meille ne kortit, jotka meillä kädessä on. Tässä kohden on huomautettava, että elämä ei ole korttipeliä, mutta ymmärrätte varmaan vertauksen. Me olemme saaneet erilaiset kortit kuin toiset. En sano parempia tai huonompia, vaan erilaiset. On totta, että kauniiksi katsomamme henkilöt saavat jonkinlaista etumatkaa sosiaalisissa tilanteissa, mutta se ei anna vähemmän kauniille tai viehättäville mitään oikeutta alkaa protestoimaan kakaramaisesti tilanteen epäreiluutta.

Niemelä samaistaa infantiilisti kolumnissaan seksikumppanien määrän parisuhteiden solmimiseen ja rakkauteen. Jokainen vähänkin normaalia elämää elänyt tietää, että helposti seksisuhteita luovat ihmiset eivät automaattisesti päädy helpommin hyviin parisuhteisiin tai löydä rakkautta. Kauniiksi ja viehättäviksi tulkittujen ihmisten elämä ei ole mitenkään sen ihmeellisempää kuin kenenkään muun. Ja heidän elämä sisältää saman velvoitteen tehdä elämästä mahdollisimman hyvä kuin kaikilla muillakin.

Kauniiden ja viehättävien ihmisten demonisointi on heidän hyvän elämän tavoittelun eteenastumista. Mutta vielä enemmän se on tielle astuneen hyvän elämän tavoittelulle vastaista. Täten tämä rakkaudessa epäonnistunut katkeroitunut kaunainen protestoija syyllistyy elämän velvollisuuden kaksinkertaiseen kieltämiseen. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä tämä protestoija ei kuitenkaan onnistu sabotoimaan kauniin ja viehättävän hyvän elämän tavoittelua, vaan lähinnä ampuu itseään jalkaan.

Ja kuinka helppoa ja ongelmatonta tämä kauniiden ja viehättävien elämä oikeasti on? Elämässäni olen saanut kohdata monia ihmisiä monista lähtökohdista. Varsinkin poikkeuksellisen kauniit naiset eivät aina loista elämän auvoisaa ihanuutta. Päinvastoin. Olen kuullut itkuista avautumista hirveästä kohtelusta ja yksinäisyydestä, koska harvempi näkee muuta kuin kauniin ulkokuoren.

Mitään niin sallittua sylkykuppia meidän kulttuurissa ei ole kuin poikkeuksellisen kaunis nainen. Häntä saa (ja joidenkin näkemyksen mukaan suorastaan pitää) haukkua, painaa alas ja syrjiä. Koska hänellä on niin valtava etumatka muihin nähden. Jos kaunis ja viehättävä nainen ei satu olemaan poikkeuksellisen älykäs, niin siitä vasta riemu repeää. Tyhmä ja kaunis! Ei kun lyömään niin paljon kuin sielu sietää.

Uskoisin, että harvempi on tullut ajatelleeksi miksi kaunis ja vähän yksinkertainen on niin suuri rikos. Keskivertoälykkyydellä varustetut ihmiset ja siitä alaspäin edustavat aika laajaa osaa ihmiskunnasta (uskoisin, että se on enemmistö). Pitäisikö näitä kaikkia katsoa alaspäin ja solvata avoimesti heitä älykkäämpien toimesta? Kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat eivät kysy suurtakaan älyllistä pääomaa. Miksi ne näyttävät olevan suorastaan ylivoimaisia suurelle osalle älykkäitä ihmisiä? Ehkä siksi, että eivät he kovin älykkäitä oikeastaan olekaan.

diesel-smart-may-have-the-brains-but-stupid-has-the-balls-small-56141

Asettamaani hyvän elämän tavoittelun velvoitetta ei tule sekoittaa kristilliseen ”kaikki elämä on pyhää” höpinään. On tilanteita, jossa hyvän tavoittelu on lopullisesti estynyt elämässä. Se ei millään teolla muutu enää hyväksi. Terminaalivaiheessa eläville sairaille tulisi suoda oikeus elämän päättämiseen. Tuolloin yksittäisen ihmisen elämän ulkoiset tekijät ovat ottaneet vallan ja ihminen on niiden vietävänä. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta ottaa elämäänsä haltuunsa.

Mutta elämälle kaunainen ihminen ei tällaisessa tilanteessa ole. Hän vain ei ole oppinut elämään oikein omaa elämäänsä. Koska kauna on ottanut luovutusvoiton hänessä, niin kaunainen ihminen alkaa syyttämään maailmaa omasta huonosta kohtalostaan. Hänen tilanteensa tulisi tiedostaa. Mitä vielä hänen vuoksi pitäisi ihmiskunnan tehdä? Lopettaa oman hyvän elämän tavoittelu ja antaa hänelle kaikki valmiiksi pureskeltuna kultalusikassa? – Jokainen normaalilla älyllä ja jonkinlaisella elämän kokemuksella varustettu ihminen ymmärtää näiden vaatimusten mahdottomuuden ja lapsellisuuden.

Seksi, parisuhde ja rakkaus ovat suurimmalle osalle ihmiskuntaa elintärkeitä elämässä. On erakkoja, munkkeja ja muita poikkeusyksilöitä, jotka näyttävät kieltäytyvän ainakin seksistä ja parisuhteesta. Ja on totta, että ihminen kykenee elämään biologisesti täysin tervettä elämää ilman seksiä. Mentaaliseen elämään ei mennä tässä kohdassa. Kun meidän kehomme saa oikeaa ravintoa, puhdasta vettä ja ilmaa, niin se kykenee elämään.

Seksi, parisuhde ja rakkaus eivät kuitenkaan ole samanarvoisia kuin ravinto, vesi ja ilma. Sanokaamme, että ihminen on vaeltanut aavikolla päiväkausia ilman ravintoa ja vettä (ilmaa siellä riittää) ja on nääntymäisillään saapunut talon ovelle. Hänellä on suoranainen oikeus vaatia ainakin vettä juotavakseen. Muutoin hän kuolee. Jos talon asukkaat eivät hänelle tätä suo (olettaen, että heillä on ainakin vettä yli omien tarpeidensa), niin he syyllistyvät kuoleman tuottamukseen.

Jotkut meistä vaeltavat yhtä näännyksissä seksin, parisuhteen ja rakkauden puutteessa. Osa näistä nääntyvistä on suorastaan kuolemassa yksinäisyyteen ja rakkauden puutteeseen elämässään. Tästä huolimatta he eivät voi koputtaa ovelle ja vaatia: ”Seksiä! Parisuhde! Rakasta minua!”. Seksiä voidaan tietenkin järjestää ilman parisuhdetta ja rakkauttakin, mutta se ei ole kuin hetkellinen helpotus eikä siitä ole ratkaisuksi huomattavasti syvempiin ongelmiin. Todellinen ratkaisu on, että ihminen oppii tavoittelemaan mahdollisimman hyvää elämää omista lähtökohdistaan. Mitään oikotietä onneen ei ole… ei edes kauniilla ja viehättävillä.

Elämän asettama velvollisuus hyvän elämän tavoitteluun edellyttää vielä enemmän. Tämä ehkä voi kuulostaa aluksi aika räikeältä väitteeltä, mutta yritän avata ajatusta. Hyvän elämän tavoitteleminen ei kosketa ainoastaan meitä, vaan kaikkia elämiä. Oman elämänsä velvollisuuden laiminlyöminen on samalla toisten elämää vastaan lyömistä. Niin kauan kuin hyvän elämän tavoittelu on mahdollista, niin me emme ole vastuussa siitä itsellemme vaan kaikille. Koska yksinkertaisesti meidän elämä ei ole irrallista toisten elämistä. Jokainen erakko ja syrjään vetäytynyt on jossain vaiheessa elämäänsä ollut yhteydessä toisiin ja jakanut täten elämäänsä heidän kanssa. Erakko ei ainoastaan vetäydy yksinäisyyteen, vaan samalla kääntää selkänsä toisille. Se on julkean itsekäs teko. Sama pätee itsemurhaan, joka päättää elämän jolla olisi ollut vielä potentiaalia hyvään elämään.

Samoin, kun me puhumme tai kirjoitamme elämästämme, niin me emme pelkästään löpertele itseksemme niitä näitä, vaan levitämme omaa asennettamme elämää kohtaan. Tämän takia en voi olla puuttumatta Niemelän kolumniin. Se huokuu kaunaisuutta ja pahantahtoisuutta elämää kohtaan. Tavallaan se on merkityksetön ja voitaisiin ohittaa olan kohautuksella, mutta nykyisessä mediaympäristössä tällaiset elämälle vastenmieliset kirjoitukset alkavat olemaan enemmänkin maan tapa kuin poikkeus. Hyvän elämän tavoittelun velvollisuuden takia en voinut jättää tätä kirjoitusta kirjoittamatta.