Nuoli yli-ihmiseen osa 3: Ilo ja tieto

Pyyhin terän farkkujani vasten ja kävelin sisälle baariin. Oli keskipäivä, hyvin kuuma ja tyyni. Baari oli tyhjillään. Tilasin viskin. Baarimikko katseli verta ja kysyi:
”Jumala?”
”Jeps.”
”Oli jo aikakin, että joku pistää sen tekopyhän nulikan pois päiviltä. Aina leveilemässä faijansa vallalla…”
(Nick Land: The Thirst For Annihilation, s. 75)

Jumalan kuolema on Nietzschelle suuri ilon hetki. Tämä ilo ei ole mielentyyneyttä tai tasaista onnellisuutta, vaan riemua, juhlaa ja tanssia. Nietzschen iloon kuuluu tiettyä väkivaltaisuutta ja aggressiota. Iloista tuhoa. Kyseessä ei ole jumalan kielto, vaan hänen murhaaminen.

Vaikka jumala tulee murhatuksi, niin kristitty moraali jatkaa elämäänsä tieteellisessä maailmankatsomuksessa. Tämä Nietzschen tiede-kritiikki on yksi vaikeimmista asioista ymmärtää. Samoin se on keskeisin syy, minkä takia Nietzsche jää suurelta osalta tiedemiehiltä lukematta. Mutta Nietzschen kritiikkiä ei voida verrata esimerkiksi aikakautemme ”rokotekriittisyyteen”. Nietzschen tarkoituksena on kritisoida kohdettaan, jotta se saavuttaisi uuden kypsyyden… meissä on ihan liikaa kristittyä saastetta.

Ja tästä tiede- ja tietokritiikissä on kyse; kokonaan uuden henkisen kypsyyden saavuttaminen. Tieteelliseen tietoon sisältyy vielä paljon kaunaa elämää kohtaan. Ehkä nykypäivänä ekokatastrofin aikakaudella on helpompi nähdä, että tiede ja teknologia eivät ole lunastaneet lupausta luonnon herruudesta. Ja juuri tuo herruuden tavoitteleminen muodostaa ongelman ytimen.

Kuten näemme, tiedekin pohjautuu uskoon, ei ole mitään ”edellyksetöntä” tiedettä. Kysymys tarvitaanko totuutta, täytyy olla jo ennakolta ratkaistu myönteisesti, vieläpä siinä määrässä, että siinä tulee ilmi tämä väite, usko, vakaumus: ”mikään ei ole tarpeellisempaa kuin totuus, ja siihen verrattuna on kaikki muu vain toisarvoista”.
(Iloinen tiede, 344)

Nietzschen mukaan ei ole olemassa mitään ”pyyteetöntä tiedettä”, vaan kuten kaikki muukin maailmassa, niin se on pyyteellistä. Tieteellä ja tiedolla on omat intressinsä. Niiden taustalla vaikuttaa ”totuudentahto”, joka kumpuaa ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Luonto nähdään viekkaana huijarina ja erehdyksen tyyssijana. Totuus tarjoaa keinon ottaa haltuun luonto ja välttää erhe ja petos.

Tämä ”totuudentahto” on suoraan verrannollinen kristittyyn moraaliin, jonka mukaan tämä maailma on puutteellinen. Tosi maailma on kuoleman tuolla puolen. Kuuliaisen kristityn tulee laittaa kaikki toivo tuonpuoleiseen ja kääntyä pois maailmasta. Samoin tiede ja tieto kääntävät selkänsä maailmalle ja keskittyvät tekemään siitä mahdollisimman tarkkaa mallia.

Nietzschen mukaan erhe, virhe ja epätäydellisyys kuuluvat maailmaan ja niitä ei tulisi välttää. Tieteen välineellinen arvo pyrkii helpottamaan meidän elämäämme (rokote laittaa kehomme muodostamaan immuniteetin vaaralista sairautta kohtaan). Mutta elämä ja etenkin ajatteleminen syntyvät kivusta ja vaikeuksista. Meidän tulisi oppia rakastamaan ongelmiamme eikä päästä niistä eroon. Liian helppo elämä vieraannuttaa meidät ajattelusta ja elämästä itsestään.

Olemme historiallisessa vaiheessa, jossa emme enää kykene ummistamaan silmiämme niiltä toimilta, joihin me ihmiskuntana olemme syyllistyneet luonnon tuhoamisessa. Ekokatastrofi ei ole Nietzschen iloista destruktiota, vaan suoranaista idiotismia, jossa ihminen sahaa omaa oksaansa poikki. Tieteen piiristä voidaan aina mainita, että se ei ole syyllinen tähän, koska sen tarjoamia löydöksiä on käytetty väärin ja tutkimusta ei ole tehty tarpeeksi. Nietzschelle tämä ei riittäisi, vaan koko meidän suhteemme luontoon ja maailmaan pitää muuttua.

Tieteellinen tieto tulee ajatella uusiksi. Ja tässä on kritiikissä kyse; se ei ole vastaisuutta, vaan aito pyrkimys parantaa ja syventää kritiikin kohdetta tutkimalla kaikkia sen ulottuvuuksia. Esimerkiksi maassamme harjoitettu ”maahanmuuttokriittisyys” ei ole mitään kriittisyyttä. Se on vain ja ainoastaan maahanmuuttovastaisuutta. Olemme päätyneet tuhoamaan miltein koko biosfäärin ja vaikka kuinka pyörittelemme asiaa, niin me olemme sen osa eli samalla olemme tuhoamassa itseämme. Ihminen on kuin itsemurhapommittaja tai kouluampuja, joka tappaessaan itsensä ottaa mukanaan mahdollisimman monta viatonta ja sivullista uhria. Niin paljon me vihaamme elämää…

Erheen tunnustaminen elämän edellytykseksi: se tosin merkitsee tavanomaisten arvontunteiden vastustamista vaarallisella tavalla: ja filosofia, joka uskaltaa sen tehdä, sijoittuu jo yksin siten hyvän ja pahan tuolle puolen.
(Hyvän ja pahan tuolla puolen, 4)

Nietzschelle elämä on prosessi. Hahmoton, rajaton ja epämääräinen elämä. Tieto taas edellyttää tämän prosessin pysäyttämistä. Se on kuin maailman ylle laskettu koordinaatisto; tiheä ja hyvin tarkka, mutta siitäkin huolimatta se ei ole itse maailma. ”Totuudentahto” ei voi sietää erhettä. Se pyrkii tarkentamaan tietoa jatkuvasti, mutta itse suhde totuuteen pysyy kyseenalaistamattomana.

”Hyvän ja pahan tuolla puolen” voidaan myös ymmärtää toden ja erheen tuolla puolen. Mitä on ajattelu, joka ei enää ole palautettavissa totuuteen ja erheeseen. Ajattelu, joka on tuon kysymysen tuolla puolen. Samoin kuin jumalan murha asettuu teismin ja ateismin väliin kummankin ulkopuolelta, tulee totuuden ja erheen ulkopuolelta asettua kokonaan uudenlainen ajattelu.

Tämä uusi ajattelun kuva kyseenalaistaa meidän käsityksemme itsestämme ja tietoisuudestamme. Samoin kuin maailma sinänsä, niin me olemme prosessi. Yhtenäinen identiteetti on kristillisen moraalin viimeisiä linnakkeita keskuudessamme. Me luulemme tietävämme keitä me olemme, mutta olemme itsellemme suuria vieraita. Nietzsche ei pyri tekemään itseämme meille tutuksi, vaan iloitsee tuosta suuresta tuntemattomasta meissä. Me emme edes tiedä, mihin me kykenemme. Olemme muutoksen tila ja altistumme jatkuvasti uusille kytkennöille maailman kanssa.

On siis väärin sanoa Nietzschen olleen tiedevastainen. Hän olisi lähinnä halveksinut aikamme rokotekriittisiä idiootteja. Samoin lujuuslaskelmat kannattaa taloa rakentaessa osata laskea. Nietzsche peräänkuulutti toisenlaista suhdetta maailman kanssa. Hän näki jo 1800-luvun loppupuolella, että moderni tiede ei tarjoa tietä parempaan maailmaan, vaan sen sydämessä sykkii vanha ja likainen elämän kielto. Meidän on helpompi nykyään ymmärtää Nietzschen osuneen jo tuolloin johonkin hyvin perustavaan ongelmaan. Ja kyseessä ei ole ainoastaan meidän suhteestamme tietoon, vaan kyse on meistä itsestämme. Meidän tulee kasvaa ja kypsyä joksi muuksi kuin ihmisiksi… kurottaa ihmisen tuolle puolen.

Mainokset

Nuoli yli-ihmiseen osa 2: ”Jumala on kuollut”

Lause: ”Jumala on kuollut.” on yksi Nietzchen tunnetuimpia lauseita, mutta samalla se on yksi väärinymmärretyimpiä. Nietzsche ei ole akateeminen ateisti, joka palauttaa kysymyksen jumalan olemassaolosta loogiseen ristiriitaan tai kielelliseen sekaannukseen. ”Jumala on kuollut” tuo jumalan ajattomuudesta ajan tälle puolen ja tekee jumalasta maallisen. Se ei sano, että jumalaa ei ole olemassa, vaan julistaa elävän jumalan kuolleeksi. Jumala oli olemassa.

Ensimmäisen kerran ajatus jumalan kuolemasta esiintyy Nietzschellä Iloisen tieteessä (108).

Hullu ihminen hyppäsi heidän keskelleen ja lävisti heidät katseellaan. ”Minne Jumala on joutunut?” hän huusi, ”minä sanon sen teille! Me olemme tappaneet hänet – te ja minä! Me kaikki olemme hänen murhaajiansa!
(Iloinen tiede, 125)

Ihminen on murhannut luojansa. Seilaamme siis hyvin erilaisilla vesillä kuin peruskuiva akateeminen ateismi, joka kieltäytyy edes puhumasta jumalan olemassaolosta. Itse asiassa Nietzsche pilkkaa ateisteja. He eivät mene tarpeeksi pitkälle jumalan kiellossaan. Tätä on Nietzschen ”iloinen tiede” (”La gaya scienza”) ; uusien ajatusmuotojen kokeilua, jotka eivät mahdu perinteisten totuuden ja tieteen raamien sisäpuolelle. Ajattelua perinteisen moraalin ja konventioiden tuolla puolen.

Tämän ”iloisen tieteen” sydämen muodostaa ajatus jumalan kuolemasta. Jumalasta on tullut ihminen ja tappaessaan jumalan, on ihminen kohottanut itsensä Jumalaksi.  ”Iloinen tiede” ei etsi vastauksia, vaan kehittää uusien vapainen henkien ajattelua. Vapaiden henkien, jotka ovat jättäneet taakseen vanhan maailman moraalisen taakan ja suuntaa matkansa kohti uusia kartoittamattomia seutuja.

Miten iloisuutemme laita on? –Suurin uudempi tapahtuma – että ”Jumala on kuollut”, että usko kristilliseen Jumalaan on menettänyt uskottavuutensa – alkaa jo luoda ensimmäistä varjoaan Euroopan ylle. Ainakin niille harvoille, joiden silmät, joiden silmien epäluulo on kyllin voimakas ja hieno tätä näytelmää varten, näyttää juuri jokin aurinko menneen mailleen, jokin vanha syvä luottamus vaihtuneen epäilykseksi: heistä täytyy vanhan maailmamme näyttää päivä päivältä iltaisemmalta, epäluuloisemmalta, vieraammalta, ”vanhemmalta”.
(Iloinen tiede, 343)

kristus_hajalla

Nietzsche puhuu erityisesti Euroopasta ja eurooppalaisesta ihmisestä. Hän katsoo, että juutalais-kristillinen moraali ja jumala on pilannut eurooppalaisen kulttuurin. Jumalan kuolema on uuden eurooppalaisen ihmisen aamurusko. Hän tanssii humaltunutta tanssiaan, jolla ilmaisee sitä iloa, joka jumalan murha hänelle on tuonut. Hän on lopulta vapaa eurooppalaiselle kulttuurille vieraasta moraalista… Dionysos on tehnyt comebackin.

Mutta Nietzsche ei haikaile vanhan kreikkalais-roomalaisen kulttuurin perään. Hän ymmärtää erittäin hyvin, että eurooppalaisen kulttuurin kulta-aikaa ei koskaan saada takaisin. Tämän takia Euroopan on löydettävä itsensä uudestaan. Sen on palattava uudistuneena, toisena. Meille on tätä uudistusta tuputettu usealta suunnalta ja monia kertoja, mutta jokainen näistä yrityksistä on paljastunut juutalais-kristilliseksi moraaliksi.

absinthe

Erityisesti 1900-luvun alkupuoli tuotti suuria ”vaihtoehtoja” uudelle eurooppalaisuudelle. Amerikkalainen kulttuuri mainosti itseään ”uuden mantereen” vaihtoehtona, joka oli irtaantunut ”vanhan mantereen” tunkkaisesta ilmapiiristä. Kerta toisensa jälkeen amerikkalainen kulttuuri on paljastunut vanhaksi kunnon konservatismiksi. Neuvostoliiton ”kommunistinen vaihtoehto” ei puhunut enää jumalasta, mutta johtajiensa palvontakultti paljasti senkin kynnet ja hampaat. Kansallissosialistinen Saksa pyrki vain toistamaan vanhan Rooman valtakunnan kulissit ilman sen syvempää muutosta. Eurooppa on kärsinyt kaksi maailmansotaa ja kylmän sodan näiden ”pseudo-vaihtoehtojen” kamppaillessa sieluistamme. Nykyinen ”itäinen vaihtoehto” näyttää johtavan kolmanteen suursotaan. Vapaiden henkien ilo ja tanssi moraalin haudalla ovat edelleen kaukaisia haaveita. Jumalan murhanneen ihmisen tulee vielä murhata itsensä luovuttaakseen maailman vapaille hengille.

nauravat

Jumalan kuoleman monet kasvot

Jumala kuolee Nietzchen teoksissa useita kuolemia. Gilles Deleuze on kiinnittänyt huomionsa tähän jumalan useisiin kuolemiin teoksessaan Nietzsche et la philosophie (1962). Juutalais-kristillinen käsitys jumalasta pitää sisällään tahdon ei-mihinkään. Jumala on elämän tuolla puolen, ei-missään. Jumala on ihmisen ekspressio elämän vihasta. Jumalan kautta ihminen laittaa kaiken toivonsa elämän jälkeiseen elämään, eli ei-mihinkään. Hän raukkamaisesti luopuu ainoan omistamastaan asiasta. Sama raukkamainen luopuminen tehdään amerikkalaisen konsumerismin nimiin tai ”suuren johtajan” edessä.

Nietzschen teosten sivuilla jumalat kuolevat tukehtumalla sääliin; nauruun, koska yksi heistä väitti olevansa ainoa; ihmisen murhaamana… Jokainen näistä kuolemista kohottaa vapaiden henkien iloa ja nautintoa elämästä. Mutta vaikka ihminen murhaa jumalan, on hänen siitä huolimatta väistyttävä, koska hän on viimeinen jumala, jonka on kohdattava kuolemansa.

”Ketään en ole vielä kohdannut, joka olisi syvemmin itseään halveksunut: sekin on korkeutta. Oi, oliko hän ehkä se korkeampi ihminen, jonka huudon kuulin?
Minä rakastan suuria halveksuvia. Mutta ihminen on jotain, mikä täytyy voittaa.”–
(Näin puhui Zarathusta IV, ”Rumin ihminen”)

Uusi henkinen kypsyys lunastetaan ihmisen kuoleman kautta. Mutta mikä on tämä kuolema? Samoin kuin jumalan kuoleman kohdalla, niin Nietzsche ei puhu biologisesta kuolemasta. ”Ihminen täytyy voittaa.” On siis menossa taistelu ja kilvoitus ihmisen sisällä. Meidän perinteinen ajatus ihmisestä juutalais-kristillisen moraalin kantajana on vastustaja, joka meidän tulee voittaa. Ja tämä moraali ei tule nujerretuksi vain kieltämällä jumalan olemassaolo. Tämän takia Nietzsche ei voi asettua samaan rintamaan perinteisen ateistien rinnalle. Heidän ajattelussaan on liian paljon  jumalan saastuttamaa ainesta ja rakennetta.

Vanha teistien vasta-argumentti ateisteille on, että he palvovat aina jotain vaikka eivät sitä kutsu jumalaksi, on täysin oikea ja osuva. Nietzschen näkökulmasta katsottuna ateismi on vain saman kolikon toinen puoli teismin kanssa. Se ei pääse irti jumalan ajatuksesta, koska on siihen liimaantunut kiellon kautta. Jumalan murha taas astuu tähän keskusteluun ulkopuolelta. Se ei kiellä jumalan olemassaoloa, mutta laskee keskustelun olemassaolon tälle puolen. Tähän eivät kykene teismi eikä ateismi.

Vain jumalan murha kykenee kohottamaan Nietzschen peräämien vapaiden henkien iloa. Iloa, joka ei ole palautettavissa onneen ja riemuun. On uskomatonta, että suurillakin Nietzsche-skolaareilla on ollut vaikeuksia ymmärtää Nietzschen ja Spinozan välistä yhteyttä (tästä on poikkeuksena Gilles Deleuze). Nietzschen vapaiden henkisen ilo on suoraan verrannollinen Spinozan vapaan ihmisen iloon. Spinozan Etiikka on myös jumalan murha. Spinozan jumala on maailmankaikkeus tässä ja nyt; itse aika par exellence. Mitään ei ole olemisen ”tuolla puolen”.

Nietzschen lause ”Jumala on kuollut” on hyvä esimerkki siitä kuinka Nietzscheä tulee lukea. Pintapuolinen selailu tuottaa banaaleja tulkintoja, jotka valitettavasti ovat voitolla. Mutta Nietzsche ei kirjoitakaan ihmiselle, vaan hänen ylimenolleen. Hänen kirjoituksensa on ihmisen tuolla puolen ja aina meidän saavuttamattomissa. Eurooppalainen ihmisen paluu uutena ja parempana… jumalan murhasta syntyneenä.

dionysos

Nuoli yli-ihmiseen osa 1: Miksi luen Nietzscheä?

Olen huomannut, että minulla on kummallinen tapa kiintyä filosofeihin, joiden nimessä on kirjain ”z” – Spinoza, Deleuze ja Nietzsche. Olen aloittanut kahdesta ensin mainitusta kirjoitussarjan, jotka kummatkin ovat edelleen kesken (valmistuvat sitten joskus). On siis syy aloittaa kolmas sarja Nietzschestä.

Friedrich Nietzsche (1844 – 1900) on vaarallinen kohde kirjoitukselle. Vaara ei piile Nietzschen ajattelussa tai sen akateemisessa väärin ilmaisemisessa. Todellinen vaara piilee lukiopoikamaisuudessa, johon Nietzsche vetoaa. Ja tunnustan lukeneeni ensimmäisen kerran Nietzscheä juuri lukiossa. Siitä saakka hänen teoksensa ja ajattelunsa ovat kulkeneet mukana enemmän tai vähemmän elämään vaikuttavina voimina.

Kuten aikaisempienkin kirjoitussarjojen kohdalla on mainittava, että näistä on turha etsiä akateemisen tarkkaa luentaa. Näissä postauksissa tullaan oikomaan polkuja ja kulkemaan omia teitä aina kun siltä tuntuu. Kuitenkin jokainen lainaus, viite ja esitetty fakta tulevat olemaan oikeita. Mahdolliset virheet tulevat olemaan näppäilyvirheitä tai muusta huolimattomuudesta johtuvia virheitä, mutta eivät tarkoituksellisia. Tulkinta on minun ja edustaa enemmän omaa ajatteluani kuin kenenkään muun.

nietzsche_biitse

Nuoli yli-ihmiseen

Alusta asti minua on kiehtonut Nietzchen ajatus yli-ihmisestä (saks. übermench). Vasta myöhemmin ajatus ikuisesta paluusta alkoi kiehtomaan. Senkin kohdalla minulle on tutumpi differenssifilosofian näkökulmaa korostava ranskalainen tulkinta. Mutta yli-ihmisen käsite näyttää sisältävän kaiken keskeisen Nietzschen ajattelussa. Se pitää sisällään arvojen uudelleen arvioinnin, genealogian, jumalan kuoleman, tiedon ja totuuden perspektiivioptiikan ja vitalismin.

Ihminen on jotain, mikä täytyy voittaa: ja sentähden sinun pitää rakastaa hyveitäsi -: sillä niihin sinä hukut. –
(Näin puhui Zarathusta I, ”Ilo- ja intohimoista”)

”Ihminen on jotain, mikä täytyy voittaa”… Tämän voiton toisella puolella häämöttää yli-ihminen. Staattiseksi minuudeksi ymmärretty ihminen on tästä taistelusta kieltäytymistä; koska voittoa ei voi olla ilman kilvoittelua ja taistoa. Minuus prosessina on vastaus Nietzschen esittämään matkakutsuun. Ihminen on matka tai silta yli-ihmiseen.

Nietzsche ei pyri ajattelullaan tekemään meistä parempia ihmisiä, vaan ymmärtämään meinä-olemassaoloa perusteellisimmin; mihin ihmisenä oleminen perustuu. Mitkä ovat ne arvot, joista meidän olemassaolomme saa oman arvonsa. Ihminen erinomaisuutensa keskellä harvemmin tulee näitä kysymyksiä kysyneeksi. Näiden asioiden pohtiminen ei kuulu ihmisenä olemisen arvoihin.

Me emme tunne toisiamme, me tietävät, emme tunne itseämmekään: siihen on täysi syy. Me emme ole etsineet itseämme, – kuinka voisikaan sattua, että me jonakin päivänä löytäisimme itsemme?
(Moraalin alkuperästä, ”Alkulause”, 1)

Olemme jopa itsellemme vieraita. Ei siis ole mikään ihme, että meillä on ylittämättömiä vaikeuksia ymmärtää toisiamme, elämää ja maailmaa. Ihminen yrittäessä ymmärtää ihmisen positiosta itseään on kuin kuuro taluttaisi sokeaa.

Me olemme kuuroja olemassaolon äänille ympärillämme ja sokeita elämän kauneudelle. Ihminen pyrkii korvaamaan tämän tiedolla ja totuudella, mutta ne vain upottavat hänet syvemmälle vierauden suonsilmään. Tieto ja totuus ovat ihmisen määrittelemiä arvoja, jotka nostetaan maailmaa ja elämää vastaan. Jos ne eivät vastaa niitä, niin niitä ei ole olemassa. Missään vaiheessa näiden ihmisten instrumenttien tehtävänä ei ole kyseenalaistaa itse ihmisen positiota, vaan löytää sille entistä vahvempia perusteita. Tämän takia Nietzsche ei voi olla ”tieteellinen” tai ”totuudellinen”.

Kun Nietzscheä syytetään natsi-ideologian filosofiksi, niin ollaan astuttu samaan ansaan natsien kanssa. Nietzschen yli-ihminen ei koskaan tarkoittanut ”ylintä ihmistä”, vaan hän puhui siitä, mikä ylitää ihmisen ja menee sen tuolle puolen. Ihminen täytyy voittaa, ei voittaa ihmisenä.

Ihminen on nuora, eläimen ja yli-ihmisen välille jännitetty, – nuora kuilun yllä.
Vaarallinen ylimeno, vaarallinen matkallaolo, vaarallinen taaksekatsahdus, vaarallinen väristys ja pysähdys.
Suurta ihmisessä on se, että hän on silta eikä mikään tarkoitus: rakastaa voidaan ihmistä siksi, että hän on ylimeno ja mailleenmeno.
(Näin puhui Zarathustra, ”Zarathustran esipuhe”, 4)

Kun katsoo ihmisen ”saavutuksia” niin tämän ekokatastrofin keskellä ei voi tuntea suurtakaan ylpeyttä. Meidän suuret saavutuksemme luonnon orjuuttamiseksi ovat kostautuneet pahemman kerran. Herrasta on tullut orja, koska hän ei ole ymmärtänyt oman asemansa edellyttämää vakavaa iloa. Ihminen ei ole tarkoitus tai päämäärä, vaan prosessi kohti ihmisen tuolle puolen.

nietzshe_pop

Miksi lukea Nietzscheä?

Nietzschen teokset ovat jo lähtökohdiltaan ansoja väärinymmärrykselle. Tämän takia hänen teoksensa ovat olleet suoranaista bensaa niille liekeille, joiden äärellä on juhlittu ihmisen riemuvoittoa luonnosta… tai toisista ihmisistä. Hänen ajatustensa liekkien lämmössä on juhlittu alhaisen ihmisen voittoa, jota Nietzsche kutsui meitä voittamaan ja pääsemään eroon.

On siis ymmärrettävä, että Nietzsche ei puhu biologisesta ihmisestä. Ja uskokaa pois, mutta tämän ilmiselvän asian ymmärtäminen on ollut eräille akateemisen maailman edustajille poikkeuksellisen vaikea asia ymmärtää. Piirilevyn upottaminen aivoihin ei ole askel kohti Nietzschen übermenchia. Samoin geneettinen modifikaatio ei suuremmin auta, jos ajattelu pysyy edelleen ihmisen ymmärryksen piirissä. Tämän takia tieteellis-teknologisesti ei voida saavuttaa yli-ihmistä. Jo ajatus ”saavuttamisesta” on inhimillistä, liian inhimillistä. Nietzschen nuoli kohti yli-ihmistä on jotain hyvän buddhalaista ja samalla ei sinnepäinkään. Nietzscheä on vaikea kategorioida. Hän on Nietzsche ja that’s it.

Ja juuri tämän takia Nietzschen lukeminen on niin antoisaa. Aforistinen tyyli ei päästä helpolla. Aforismi on kuin hampurilainen. Pikaruokaketju tai nakkikioski tarjoavat meille helpon ratkaisun, joka on hampurilaisen irvikuva, mutta todellinen paneutuminen kaikkien osa-alueiden täydelliseen hallintaan edellyttää parhaat ainekset ja vuosien hioman taidon käyttää grilliä. Onneksi paskaa tekstiä ei voi korjata teollisen majoneesin maulla.

Hampaiden upottaminen Nietzschen teoksiin ja ajatteluun on kuin puraisisi todellista gourmet-hampurilaista, mutta niiden pintapuolista tarkastelua voidaan verrata Hesessä ruokailuun. Pahimmassa krapulassa sen antaa itselle anteeksi, mutta ei siellä ole syönyt hampurilaista; jotain sämpylän, pakastetun jauhelihapihvin ja teollisesti tuotetun majoneesin sekaista sössöä tuli syötyä.

Siksi luen Nietzscheä ja en asioi Hesessä…