Elämäni oli katkolla jouluaaton aattona. Lumisella ja jäisellä kylätiellä autoni perä lähti liirtoon ja en saanut enää kulkuneuvoa hallintaan. Kuskista tuli matkustaja. Törmäsin reilulla 60km/h nopeudella ojaan, josta auto vielä keikahti katolleen. Onneksi nykyaikainen insinööritaito on tehnyt autot niin turvallisiksi, että törmäyksessä ainoaksi ruumiilliseksi vaurioksi tuli vasemman käden peukalon kynnen murtuminen. Toisin olisi voinut kuitenkin käydä.
Turvatyynyn iskeytyessä vastoin kasvojani ja pää alaspäin istuessani elämäni ei näkynyt nopeutettuna filminä silmissäni. En nähnyt mitään suurta valoa, tajunnut elämän arvoa tai muuta sen sellaista hölynpölyä, jota sanotaan tällaisissa tilanteissa tapahtuvan. Ainoa asia, mikä lievän shokin lisäksi mielessäni oli oli voimakas vitutus. Olin juuri maksanut itseni kipeäksi auton korjauksesta ja katsastuksesta. Sen päälle joulu oli pilalla. Kampesin itseni ulos autosta joulukinkku kainalossa päästellen kaikki osaamani ärräpäät suustani ulos. Vasta myöhemmin järkytys valtasi mieleni.
Kun tuona yönä painoin pääni tyynyyn alkoi onnettomuus kiertää ajatuksissani ja en saanut nukuttua. Yön pitkinä tunteina aloin ajattelemaan elämää itsessään. Mieleeni ei tullut ottaa oma elämäni uudestaan haltuun ja alkaa elämään sitä kuten minun olisi pitänyt sitä elää jo vuosikaudet. Monet samanlaisen kokemuksen jälkeen tekevät näin. Niin sanotut ”läheltä piti” -tilanteet, pitkäaikaisesta sairaudesta tervehtyminen ja muut ne hetket, kun elämässä meitä muistutetaan elämän katkeamisesta, saavat useissa aikaan järkyttävän itsekkäitä reaktioita. Työ jätetään, muutetaan ulkomaille, huono parisuhde jätetään taakse tai uppoudutaan siihen rakkaaseen harrastukseen, jonka pitäisi tuoda sisältöä elämään.
Lopulta nämä suuren heräämisen saaneet palaavat häntä koipien välissä entiseen elämäänsä. Sillä erotuksella, että takana poltettujen siltojen savu leijuu edelleen ilmassa ja siellä vastarannalla seisovat entisen läheiset keskisormi pystyssä. Kun oma elämä otetaan haltuun ja aletaan elämän omaa elämää, niin siinä väistämättä tulee loukanneeksi toisten elämiä. Ja tässä tulee se suuri uutinen näille itsensä löytäneille narsisteille: elämä ei ole yksityisomaisuutta.
Jopa sellainen ihminen, joka olisi elänyt koko elämänsä autiolla saarella ilman kontaktia toisiin ihmisiin, ei omista omaa elämäänsä yksin. Hän on elämänsä velkaa kaikille niille kasveille ja eläimille, jotka hänen on elääkseen täytynyt syödä. Meidän elämä on riippuvaista toisista elämistä ja täten me emme koskaan saavuta mitään autonomiaa muualla kuin meidän itsekkäissä ajatuksissa. Elämä ei ole lahja. Kaikki elämä ei ole pyhää. On elämäntilanteita, joissa elämän päättäminen on parempi ratkaisu kuin sen jatkaminen. Kipu ja kärsimys voimistavat elämän tuntua, mutta liiallisina ne musertavat allensa ja murskaavat ilon elämästä. Sellainen elämä ei ole enää elämisen arvoista.
Ja tämä olikin, mikä yöni synkkinä hetkinä nousi mieleeni. Mitä on elämisen arvoinen elämä? – Elämää eletään. Elämä on tekemistä ja tapahtumaa. Se ei vain ole. Ja ennen kaikkea elämä on yhteistyötä toisten kanssa. Huvittuneena keksin ennen nukahtamista, että elämä on yhteentörmäystä. Kukaan ei voi elää niin varovaisesti ettei se satuttaisi jotain toista. Satuttaminen kuuluu elämään. Elämä on ajoittain väkivaltaakin. Mutta ennen kaikkea elämä ilman toisia elämiä ei ole elämää. Eikä täten elämisen arvoista elämää.
Tästä huolimatta meidän länsimainen juutalais-kristillinen ihmiskuva perustuu elämän privatisaatiolle. Sen tradition perusta on hakattu elämän yksityisomaisuuden luoteeseen. Jokainen on itse vastuussa synneistään ja meidät tullaan tuomitsemaan niiden mukaan viimeisellä tuomiolla. Lähimmäisenrakkaudestakin me olemme itse vastuussa. Tekojemme ja valintojemme seuraukset ovat painolasti meidän harteillamme. Vedän tämän ajatuksen vielä hurjempaan sfääriin ja väitän ajatuksen yksityisomaisuudesta olevan juutalais-kristillinen viirus, joka erottaa meidät elämisestä (tapahtuma) elämään (asia).
Ja kun puhun länsimaisesta juutalais-kristillisestä kulttuurista, niin eipä nuo muutkaan kulttuurit sen paremmin elämisestä mitään tiedä. En siis haikaile aasialaisten kulttuurien perään. Samanlaisia idiootteja on koko maapallo täynnä. On joitakin poikkeuksellisia hetkiä historiassa, kun eläminen pääsee valoon jostakin raosta ja repeämästä. Ensimmäisenä tulee mieleen Nietzschen Näin puhui Zarathustra. Teoksen alaotsikko on valaiseva: ”Kirja kaikille ja ei kenellekään”. Nietzsche kirjoitti teoksensa jokaiselle ihmiselle, mutta se käsitteli jotain, jota ihminen ei koskaan kykene olemaan. Me ihmiset olemme unohtaneet miten elämää eletään. Kaupunkiemme kaduilla kävelee paljon eläviä kuolleita. Zombie on nykyihmisen vertauskuva; aivoton haahuilija, jonka ainoa tehtävä maailmassa on tartuttaa omaa sairauttansa.
Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isä, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.
(Matt. 28:19-20)
Katselkaapa hieman tarkemmin näitä urheita herännäisiä, jotka astuvat ulos ”oravanpyörästä”. Niistä jokainen on tuomittu epäonnistumaan, koska mitään pyörää tai oravaa ei ollut alunperinkään olemassa. Jos jostain tulisi astua ulos, niin itse ihmisyydestä. Antaa elämän tapahtua ja tappaa viirus meidän sisuksissamme.
Hölisinkö yön pimeydessä pehmoisia pääni sisällä? Shokki alkoi laukeamaan kehossa ja mielessä ja ajatukseni alkoivat harhailemaan umpikujilla, joihin johdonmukaisuuden puute minut oli johdattanut? – Mielestäni en. Kun me katsomme miten ihmiskunta elää, niin voimmeko sanoa meidän osanneen elää? Biosfääri alkaa olla tuhottu. Meidän ja muiden elollisten olentojen ennakkoehto elämälle on sammumassa. Ja me omassa sokeudessamme olemme sen sammuttaneet. Huudamme suoraa huutoa kärsimyksestä, joka aiheutuu meidän sahatessamme omaa jalkaamme poikki. Kannamme suurta syyllisyydentuntoa synneistämme, mutta emme ymmärrä hävetä omaa aivottomuuttamme.
Voiko sellainen olento, joka elää elämisen arvoista elämää päätyä lopputulokseen, jossa kaikki elämä tuhoutuu? Rakastaako sellainen olento elämää, joka haluaa kaiken tuhoa? On aivan turha vedota omaan tietämättömyyteen, kun tietämisen pitäisi olla meidän korkein ominaisuutemme. Kun keskittyy elämässään harhaiseen käsitykseen omasta elämästä, päädytään lopputulokseen, jossa kaikki elämä tuhotaan. ”Kunhan pelastan oman elämäni, niin millään muulla ei ole väliä.” Näin omasta pelastumisestaan huolestunut ihminen kieltäytyy elämisestä ja jatkaa kävelyään kuolleena. Jotta elämä pelastuisi, on meidän uhrattava ajatus erillisestä itsestämme.
”Cogito ergo sum” ei ollut Descartesin suuri oivallus, vaan valtava harhanäky ja kuumeinen houre. Mitään minää ei ole, joka ajattelee. On elämistä, jossa tapahtuu ajattelua. Jokainen ihminen, eläin, hyönteinen ja kasvi on elämisen tapahtuma. Ei ole mitään autiota saarta keskellä valtamerta. On vain tapahtumia elämän virrassa. Jos emme tätä ala oppimaan nopeasti, niin meidän elämämme ei ole elämisen arvoista… koska se ei ole elämistän laisinkaan.
SchizoBlog 