Kehoon kirjoitetut

Alkuviikosta törmäsin Twitterissä kampanjaan Tissiviikko. Kyseessä on kampanja, jossa naiset haluavat normalisoida rintansa. Ja tässä mielessä kampanjan ideoilla on pointti. Mitään muuta ihmisen kehon osaa ei ole yliseksualisoitu kuin naisten rintoja. Mies voi kulkea julkisella paikalla ilman paitaa, mutta nainen ei.

Ei myös mennyt kovinkaan kauan aikaa, kun tämäkin kampanja leimattiin militantti-feministien hyökkäykseksi miehiä vastaan. Jotkut tähän kampanjaan osallistuneet varmaan tähän kategoriaan lukeutuvat. Minä en Twitter-kamppista tällaisena näe. Näen sen oireena huomattavasti laajemmasta ilmiöstä.

Se, että ihminen on yliseksualisoinut jonkun ruumiin osan, ei ole yllättävää eikä sen edes pitäisi meitä hämmentää. Silläkin uhalla, että hieman astun Tissiviikon sanoman varpaille, väitän ihmisen ylimerkityksellistäneen koko ihmiskehon. Rintojen yliseksualisointi on vain räikein ja ilmiselvin ilmentymä tästä ilmiöstä.

Punahiuksiset ovat temperamentisia ja äkäisiä. Lihavat ovat leppoisia. Matalaotsaiset ovat yksinkertaisia. Kierosilmäiset ovat vajaaälyisiä… listaa voidaan jatkaa vaikka kuinka pitkään. Samoin kulttuurilliset erot tuottavat vielä lisää esimerkkejä. Kysymys on samasta asiasta; kehollisille ominaisuuksille annetaan merkityksiä, joita niillä ei ole. Ja mikään tieteellinen edistys ei näytä tätä tendenssiä vähentävän arjessa.

kraniometriaa

Kraniometria eli kallonmittaus katsottiin aikoinaan tieteelliseksi metodiksi, jolla voidaan erotella älykkäät ihmiset vähemmän älykkäistä. Se kuului laajempaan tieteenhaaraan, jota kutsuttiin antropometriaksi, jossa mitattiin ihmisen kehon suhteita ja rakennetta. Vaikka me tänään voimme naureskella tälle pseudotieteelliselle touhotukselle, niin me toimitamme joka päivä jatkuvasti samanlaista mittaamista. Me mittailemme toisiamme ja itseämme sekä merkityksellistämme kehojamme sen pohjalta.

Vaikka Tissiviikko taistelee naisten rintojen yliseksualisointia vastaan (aivan oikeutetusti!), niin siitä huolimatta tämän kaiken takana on meidän seksuaalisuutemme. Itse asiassa näen koko meidän aikakautemme ongelmien johtuvan seksuaalisuudesta, mutta palaan siihen joskus toisten tarkemmin. Puhutaan asiasta tällä kertaa teoreettisella ja filosofisella tasolla.

Valaistakseni näkökulmaani on pysähdyttävä Arthur Schopenhauerin (1788 – 1860) rakkauskäsityksen äärelle. Schopenhauer on tunnettu pessimismistään, mutta samalla hän on yksi niistä harvoista filosofeista, jotka ovat ottaneet rakkauden ja rakastumisen vakavasti. Filosofien tympeys rakkautta kohtaan on varmaankin johtunut siitä, että heidän ylistämä ihmisen rationaalisuus heittää häränpyllyä rakkauden kohdalla. On siis parempi sulkea ulos tuo anomalia ja työntää pää pensaaseen (tai perseeseen) kuvitellen, että sitä ei ole olemassa.

Schopenhauer ei luovuttanut näin helposti. Tämä ihmisen irrationaalinen puoli vaati oman selityksensä. Miten muuten niin rationaalinen ihminen käyttäytyy irrationaalisesti rakastuessaan? Schopenhauer katsoi, että ihmisen toiminnan taustalla vaikutti voimakas elämäntahto (Wille zum Leben). Se on kaikkien olentojen sisäsyntyinen pyrkimys elää ja lisääntyä (lisätä elämää).

Rakkauden päämäärä ei ole yhteenkuuluvuus, yhteisymmärrys eikä viihtyminen. Romantiikka on elämäntahdon ilmentymä, jonka päämääränä on lisääntyminen eli elämän lisääminen. Aikakautensa mukaisesti Schopenhauer typisti lisääntymisen lasten hankkimiseen, mutta se voidaan nähdä enemmän teoreettisena ja filosofisena elämän lisäämisenä. Rakkauden on niin sanotusti kannettava hedelmää (sic). Näin esimerkiksi homoseksuaalinen suhde voidaan myös selittää schopenhauerilaisittain (palaan tähän tuonnempana… just wait for it!).

Kun elämä ei lisäänny, niin rakkaus ei voi syntyä. Näin ns. täydelliset pariskunnat eivät löydä toisiaan vaikka jokainen heidän ympärillään näkee asian toisin. He eivät näe heidän elämäntahtojen väliseen ristiriitaan. Ja samoin läheiset jaksavat ihmetellä toisten parinvalintaa. ”Mitä he näkevät toisissaan?” Ja siinäpä se – he eivät näe yhtään mitään, vaan ovat elämäntahdon vietävänä. Schopenhauer katsoi, että meidän rationaalinen minämme on sulaa vahaa elämäntahdon edessä, joka on tiedostamatonta.

Meidän elämäntahto etsii toista tahtoa, johon yhtymällä syntyisi entistä parempi tahto tai ihmisyksilö. Yksinkertaistaen voidaan katsoa, että iso- ja pieninenäisen yhtyessä he saavat sopusuhtaisella nenällä varustettuja jälkeläisiä. Sen takia elämäntahto ajaa heidät yhteen. Mutta tämä on esimerkkinä banaali ja sitä ei tule ottaa liian kirjaimellisesti. Mutta mainio esimerkki siitä, miten me ylimerkityksellistämme toistemme ulkoisia ominaisuuksia. Ja kaikkihan me tiedämme, mitä isonenäisistä miehistä sanotaan… ja he ovat aivan oikeassa, heillä on iso nenä.

Patsas

Ennen kuin lähdemme tuomitsemaan Schopenhaueria, niin meidän tulee ymmärtää ettei hänellä ollut meidän aikakautemme tiedettä takanaan. Siitäkin huolimatta hän kuvaa meidän arkista elämäämme kaikessa raakuudessaan hyvin tarkasti. Se, että me mittaamme jatkuvasti toisiamme, johtuu meidän seksuaalisuudesta. Voimme selittää itsellemme ja toisillemme kuinka ulkoiset tekijät eivät merkitse meille mitään, mutta ne merkitsevät.

Me (tai ainakin osa meistä) etsimme suurta rakkautta, joka täydellistää elämämme, mutta Schopenhauerilla on ikäviä uutisia meille; onnellisuus parisuhteessa on mahdottomuus, koska sen päämäärä on elämän lisääminen ei onnellisuus. Meistä jokainen on varmaankin ollut tilanteessa, jossa toinen edessämme on se ”täydellinen pari”, mutta mikään ei romanttisesti meissä liikahda. Ystävyys ei kuulu rakkauteen.

Ja ehkä tässä piilee meidän aikakautemme suuri ongelma; me etsimme mieluummin onnellisuutta kuin elämän lisäämistä. Elämäntahdolla on aivan muut tarkoitusperät kuin meidän onnellisuutemme. Illico post coitum cachinnus auditur Diaboli (Yhdynnän jälkeen kuuluu paholaisen nauru). Meistä on kasvanut elämälle vihamielisten sukupolvi…

Eikö siis Tissiviikon nostamaa kritiikkiä saisi esittää? Vain idiootti kieltäisi sen. Ihminen oppii parhaiten konkreettisten esimerkkien kautta. Valitettavasti hän usein jää kiinni näihin esimerkkeihin ja ei näe laajempaa ilmiötä niiden taustalla. Mitä enemmän me ymmärrämme antavamme kehojemme ominaisuuksille merkityksiä, joita niillä ei itse asiassa ole, niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä me voimme nähdä merkittävät asiat.

Keskittymällä ulkoisiin ominaisuuksiin me katsomme elämäntahdon ohi. Keskitymme epäolennaiseen ja elämä menettää tilaisuuden lisääntyä. On nimittäin yksi elämä jonka lisääntymisen meidän tulee ottaa tosissaan; meidän oma elämämme. Meidän aikakaudellamme ei ole tavatonta rakastua ja elää parisuhteessa ilman jälkeläisiä. Rakkauden hedelmän ei välttämättä tarvitse olla hiekkalaatikolla temmeltävä kura-asuinen pieni lapsi, vaan se voi aivan hyvin olla meidän oma elämämme. Ja tavallaan se palosammuttimen kokoinen kiusankappale on oman elämänsä lisäksi juuri tätä (parhaimmillaan) vanhemmilleen… oman elämän jatke.

Olen aikaisemminkin ilmaissut, että näen aikakautemme elämälle vihamieliseksi. Se ei välttämättä ole tarkoituksellista. Kulttuurimme ja teknologiamme on asettanut ihmisen sellaiseen positioon, johon hänellä ei ole edellytyksiä olla. Tissiviikon kaltaiset kampanjat osallistuvat omalta osaltaan herättämään meidät tähän tosiasiaan. Mutta kunhan niistä ei tule itsetarkoituksellisia projekteja, jotka toimivat ainoastaan uusina lappuina silmiemme edessä.

Schopenhauer vaikutti suuresti toiseen tahto-filosofiin Nietzscheen, joka peräänkuulutti yli-ihmisen aikaa; ei uutta suurta ihmistä, vaan ihmisen käsitteen ylittävää. Ja juuri sinne meidän tulee tähdätä… ei pelkkiin tisseihin, mutta niistä on hyvä aloittaa.

Mainokset

Haistakaa paska koko valtiovalta

Me suomalaiset rakastamme renttujamme. Suurin suomalaisista rentuista on tietenkin Irwin Goodman. Juoppo renttu, joka antoi täyslaidallisen hyville tavoille, herroille ja milloin millekin. Kansan syvien tuntojen ja olojen tulkki. Aito suomalainen mies… koska Irwin on kuollut, niin hänestä ei saa sanoa mitään pahaa. Joten puhutaan jostain ihan muusta, mutta hyvin samanlaisesta ilmiöstä.

Yhdysvaltojen seuraava presidentti tulee olemaan Donald J. Trump. Mikään ei voisi meidän suomalaisten mielestä tällä hetkellä olla vastenmielisempää kuin tämän tosiasian hyväksyminen. Ei näytä Suomessa asuvilla amerikkalaisillakaan menevän. Työpaikallani yhdysvaltalaiset työkaverini näyttivät aamulla voivan pahoin. Joku sanoi käyneensä oksentamassa aamulla kuultuaan uutiset äänestystuloksesta.

Miten tässä näin pääsi käymään? Kaikkenhan piti näyttää hyvältä Clintonin voiton suhteen. Uutisfiltterien luomasta kuplasta katsoen Trumpin voitto piti olla sula mahdottomuus. Ja niin siinä siitäkin huolimatta pääsi käymään. Amerikan-Irwinistä tuli presidentti. Trump on renttu siinä missä Irwin, mutta hän on helvetin rikas ja ainakaan julkisesti hän ei rehvastele päihdeongelmallaan. Kaikella muulla hän näyttää rehvastelevan, mutta ei mennä siihen…

Miksi meillä suomalaisilla sitten on niin vaikea sulattaa Trumpin voittoa? – Me emme yksinkertaisesti ymmärrä kovinkaan hyvin amerikkalaisia. Trumpia äänestäneet eivät olleet pelkkiä punaniskaisia valkoisia vihaisia miehiä raamattu-deltan sisäpuolelta. Heidän äänillään Trump ei olisi koskaan saavuttanut voittoa. Trumpia äänekkäimmin kannattaneet ja häntä rakastaneet äänestäjät olivat varmasti juuri näitä vihaisia WASPeja, mutta enemmistö häntä äänestäneitä edustivat aivan muita sosioekonomisia ryhmiä. He eivät välttämättä ihannoineet Trumpia eivätkä rakastaneet häntä, mutta vielä vähemmän he ihannoivat ja rakastivat Hillary Clintonia. Ja tätä meidän on hyvin vaikea ymmärtää.

Mutta kävelläänpä muutama maili entisen amerikkalaisen keskiluokan saappaissa. Vielä 1990-luvulla tuolla keskiluokalla meni suhteellisen hyvin. Detroitissa valmistettiin autoja, kansa äänesti demokraatteja ja tulevaisuus näytti siltä, miltä se oli näyttänyt vuosikymmeniä… hyvältä. Heinäkuun 18. päivänä 2013 kaupunki hakeutui konkurssiin. Siis kaupunki hakeutui konkurssiin. Nykyään kaupunki on suosittu valokuvauskohde, koska siellä on niin paljon hylättyjä kortteleita, joiden rapistuminen innostaa hipsteri-kansaa etsimään sitä täydellistä kuvakulmaa ubraanista dekadenssista.

Michiganin osavaltio (jossa Detroit sijaitsee) on aina ollut voimakasta demokraattien kannatusaluetta. Eilen Donald Trump voitti Hillary Clintonin juuri tällä vahvalla demokraattien alueella. Ja sama ilmiö näkyi kaikkialla pienillä teollisuusalueilla Ohiossa, Pennsylvaniassa ja Wisconsissa, joissa perinteisesti ei ole ollut koulutettua väestöä. Ja äänestyspäivänä sosioekonomisesta statuksesta huolimatta jokaisella äänestäjällä on yksi ääni annettavana.

Miksi näillä alueilla asuva amerikkalainen antaisi äänensä sitä perinteistä poliittista järjestystä edustavalle ehdokkaalle, joka ei ole tuonut heidän elämäänsä mitään muuta kuin kurjuutta viimeisten 20 vuoden aikana? Eivät he välttämättä Trumpista pidä, mutta hän edustaa jotain muuta kuin sitä status quo’a, joka on pettänyt heidän luottamuksen kerta toisensa jälkeen. Mitä väliä sillä on, että ehdokas on öykkäri ja käyttäytyi kampanjan aikana täysin epäpresidentillisesti.

Presidentillisiä puheita pitänyt Obama ei heidän omanarvontuntoa kyennyt parantamaan vaikka työllisyys näillä alueilla oli kohentunut huomattavasti viimeisten vuosien aikana. Taloudellisen aseman kohentuminen ei ollut tarpeeksi suuri kompensoidakseen sitä nöyryytystä, mitä tuo kansanosa on saanut osakseen. Olisiko mikään riittänyt? – Hyvä kysymys, johon kukaan ei osaa varmuudella antaa vastausta.

donald-trump-make-america-great_asd

Me kaikki eurooppalaisessa kuplassamme ymmärsimme väärin Trumpin sloganin ”Make America Great Again!”. Levitimme sosiaalisen mediassa kuvaa, jossa Trumpin kampanjalippiksen sisäpuolella oli ”Made in China” -merkki vaikka se oli feikki. Aidot Trumpin lippikset oli valmistettu Yhdysvalloissa… tai ainakin niin niissä luki. Nyökyttelimme päitämme, kun meidän suosikki Hillary ihmetteli Trumpin slogania, koska Amerikkahan on edelleen suuri. Vaikka neljä vuotta sitten ihailimme Jeff Danielsin roolisuoritusta The Newsroomin ensimmäisessä jaksossa, jossa hän murtaa Amerikan suuruuden.

Yhdysvallat voi olla suuri talouden mittapuilla, mutta nöyryytetyn keskiluokan mielissä se ei sitä ole. Kun luin muutama kuukausi sitten Michael Mooren blogipostauksen ”5 Reasons Why Trump Will Win” ajattelin mielessäni ”voi vittu!”. Jossain mieleni perimmäisessä nurkassa tiesin hänen puhuvan totta. Suuri Amerikka, josta Trump puhui tarkoitti keskiluokan menetetyn itsetunnon palauttamista. Tunnetta siitä, että voi nostalgisesti kuunnella työmatkalla Bruce Springsteenin ”The Riveriä” työväen uurastuksesta, mutta kotona odottaa se keskiluokkainen unelma.

Jostain kumman syystä demokraatit osaavat mokata ”miljoonan taalan paikkansa”. Suurella todennäköisyydellä Bernie Sanders olisi voittanut Trumpin vaaleissa. Mutta Sanders oli myrkkyä Wall Streetille, jota Hillary edusti (ja jota on kaikki nämä vuodet edustanut Obama). Trump tuli politiikan ulkopuolelta ja sen takia hänessä nähtiin mahdollisuus ja osittain melkein messias. Meillä Suomessa samanlaista politiikan ulkopuolelta tullutta vapahtajaa edusti Martti Ahtisaari vuonna 1993. Suomi oli tuolloin syvällä lamassa ja demareilla välähti ottaa Ahtisaari ehdokkaaksi. He järjestivät avoimet esivaalit, jossa oli suurta amerikan-tunnelmaa. Ja loppupeleissä Ahtisaari luuttusi lattiaa Elisabeth Rehnillä helmikuussa 1994.

Meidän ei siis tule ajatella Trumpia Soinina, vaan Ahtisaarena; politiikan outsiderina, joka ei ole systeemin saastuttama. Samalla tavalla Ahtisaari esti lasikaton murtamisen kuin eilen Trump Yhdysvalloissa. Euroopassa halutaan eilinen tulos nähdä esimerkkinä amerikkalaisesta misogyniasta ja osittain se onkin sitä. Mutta hyvin suurelta osin se on ihan jotain muuta.

Aina yhtä ärsyttävä Katie Hopkins avasi sanaisen (ja saastaisen) suunsa Daily Mailin sivuilla päivällä.

Trump’s triumph has crushed the lefty luvvies, useless pollsters, multicultural mafia and gender Nazis who refuse to listen to regular people. So, from a Brexiteer, thank you America

Trumpin voitossa ja brexitissä ei ole pelkästään kyse valkoisen vihaisen miehen (ja heidän mielisten) protestista. Nykyinen monimutkaistunut digi-urbaanikulttuuri näyttäytyy uhkana oman arvonsa menettäneelle elämäntavalle. Samoin hurskastelun määrää ei voi edes mitata. Olen istunut baaripöydässä alkuillasta kuunnellen kuinka Trumpin ”grab ‘em by the pussy” -puheita kauhistelevat kaverini, joiden kanssa on tullut puhuttua ja tehtyä huomattavasti törkeämpiäkin. Myönnetään, että emme ole kampanjoimassa maailman vaikutusvaltaisimpaan virkaan, mutta kuiteskin… ja kuinka me olemme saattaneet unohtaa Bill Clintonin ja Monica Lewinskyn ”sikarituokiot”? Oikeasti?

Ei mennä ”rapakon taakse” vaan ajatellaan tuota aitoa suomalaista miestä. Meneekö hänellä hyvin? Kohdatessaan vihaisen anarko-feministin, hänen kasvoilleen räkäistään ”miesoletettu!”. Ranskalaisen nykyfilosofian kiemuroita opiskelleena teoreettiset koukerot tuon räkäisyn takana avautuvat minulle helposti, mutta meidän antisankarimme pyyhkii sylkeä kasvoiltaan ja ihmettelee, mitä juuri tapahtui. Itsekin tulen joskus ajatelleeksi, että onko naisena oleminen noin kivuliasta vai onko kyseessä vain äärifiiliksen hakemista. Valitettavasti usein näyttäa, että jälkimmäinen vaihtoehto on se primus motor toiminnan taustalla.

Välillä tuntuu, että me emme oikein pidä toisistamme. Ja painotan tuota sanaa (toinen) tarkoituksella. Kaiken hössötyksen keskellä meidän sietokykymme toiseudelle on vähentynyt merkittävästi. Toista mieltä ei saa olla. Eri mieltä saa olla, mutta vain hyväksyttyjen rajojen sisäpuolella. Elän niin sanotussa puna-viherkuplassa, jossa maahanmuuttokriittisiä ei siedetä. Jos myöntäisi julkisesti äänestäneensä perussuomalaisia, niin olisi auttamattomasti sosiaalisessa paitsiossa. Viimeisten vaalien jälkeen ihmeteltiin, että miten joku voi äänestää persuja. Eihän sellaisia edes kukaan tunne.

Emme taida tuntea toisiamme kovinkaan hyvin. Meillä suomalaisilla ei ole sitä luksusta, että voisimmme olla yhtä jakautuneita kuin amerikkalaiset. On luotava suhteita toisiimme näkökantojen eroista huolimatta. Ja ehkä näin me voimme nähdä, että eivät ne näkemykset niin kaukana toisista ole. Me olemme rakentaneet aika helvetin hyvän maan ja emme me kovinkaan huonoa kansaa ole. Erimielisyys kuuluu demokratiaan ja sitä on siedettävä. Ei pidä olla pikkumainen näissä asioissa.

Aikoinaan ”Höblärillä” oli hieno kampanja, jonka sanomana oli ”Rakastu suomenruotsalaiseen”. Sen voisi päivittää: ”Rakastu ihan toisenlaiseen”. Ja ei tarkoita, että pitää mennä naimisiin, mutta ymmärrätte järkevinä ihmisinä, mitä tarkoitan. Rakkautta toiseen. Rakkautta kauimmaiseen, ei vain siihen lähimmäiseen…

Born Under a Bad Sign

Albert Kingin levyttämä kappale ”Born Under a Bad Sign” (1967) on pyörinyt useasti mentaalisella levylautasellani viimeisten viikkojen aikana. Yritän olla kuulostamatta huonolta blues-kappaleen tulkinnalta, mutta Kingin biisin voidaan sanoa kuvaavan viimeisiä kuukausia elämässäni.

Olen jo kirjoittanut isäni altzheimerista. Sen myötä äitini horjuva terveys näyttää huonontuneen lopullisesti. Alkusyksyn tuoma toiveikkuus on poissa ja olen taas viettänyt aikaa äitini sairasvuoteen vierellä. Ennen osaston eristyshuoneeseen astumista on vedettävä suru pois kasvoilta ja pyrittävä hymyilemään; olkoot kuinka vaikeaa tahansa. Onni onnettomuudessa on suun eteen vedettävä hengityssuoja, mutta silmien on hymyiltävä. Käsiin vedettävät kumihanskat estävät tehokkaasti kosketuksen hellyyden.

Äitini puhuu avoimesti kuolemastaan. Yritän kääntää keskustelun muualle, mutta tiedän ettei amerikkalainen feelgoodismi auta. On pilviä, joilla ei ole hopeisia reunoja. Ne ovat synkkiä ja mustia; tämän huoneen pilviä. Ja kaikesta huolimatta tässä huoneessa on lämpöä. Kaikki ne vuosien repimät ristiriidat ovat kaukana selän takana. On tullut aika puhua asioista niiden omilla nimillä ja niihin oikeasti kuuluvilla tunteilla.

Isäni istuu omassa huoneessaan katsellen pari viikkoa sitten tuotuja neilikoita; hänen mielikukkiaan. En tiennyt aikaisemmin isäni olleen kukkien kauneudesta herkistyvää laatua. Lapsena hän kuulemma kasvatti neilikoita ja ihaili niiden punaista hehkua pohjois-pohjanmaan lyhyessä kesässä. Isäni istuu sängyllään eikä enää tunnista minua. Vasta kun kerron hänelle kuka olen, isäni muistaa minut ja alkaa hymyilemään.

Born under a bad sign
I been down since I begin to crawl
If it wasn’t for bad luck, I wouldn’t have no luck at all

Kumpikin vanhemmistani on syntynyt 1938. He kasvoivat Suomen jälleenrakennuksen aikana aikuisiksi eikä kummankaan ennuste ollut kehuttava. Äitini menetti suuren osan kuulostaan sairauden seurauksena vauvana. Koulussa hän ei pärjännyt, koska ei kyennyt seuraamaan opetusta. Mitään avustajaa hänellä ei koskaan ollut. Huono kuulo oli tuohon aikaan oma vika eikä mikään vamma. Koulun jälkeen hän ei päässyt opiskelemaan vammaisten kouluihin, koska ei ollut tarpeeksi vammainen ja normaaliin jatkokoulutukseen ei kuuroja otettu. Ainoa mahdollisuus, mitä hänelle jäi, oli muuttaa umpimielisestä maaseudulta Helsinkiin. Täällä hän sai ensimmäisen kuulokojeensa ja sai osan kuulostaan takaisin.

Isäni oli kotoisin köyhistä oloista. Lapsuudessa nälkä oli hyvin tuttu vieras kotona. Yksi talvi jäi koulua käymättä, koska hänellä ei ollut kenkiä. Kuulostaa melkein uskomattomalta näinä yltäkylläisyyden aikoina, mutta sellaista elämä oli 1940-luvun Pohjois-Suomessa.

Vanhempieni lohduttomasta alusta huolimatta (tai ehkä juuri siksi) he opettivat minut aina suuntaamaan elämäni eteenpäin. Koskaan ei saanut syyttää olosuhteita, vaan aina tuli tehdä jotain oman tilanteen parantamiseksi. Ja se piti tehdä itse. Älkää siis ihmetelkö mistä ärsyttävyyteen saakka yltyvä jääräpäisyyteni on kotoisin.

Mutta vanhempieni elämän ehtoolla olen oppinut heiltä vielä tärkeämmän asian. Kaikesta kivusta ja vaivasta huolimatta he rakastavat toisiaan järkkymättömästi. Vaikka isäni sairaus romahdutti äitini terveyden, niin silti kaipaus toisen luokse on kova. Jokainen mahdollisuus vierailla toisen luona käytetään vääjäämättä. Ajatukselle väsymyksestä tai kyllästymisestä ei suoda mitään tilaa; toisen luokse mennään.

Kun kuuntelen tuttavapiirini ihmissuhdeongelmia, niin ne tuntuvat pikkumaiselta kitinältä. Tämä ei ole näiden ongelmien vähättelyä, mutta samalla meidän tulisi pitää mielessä se etuoikeus, mikä meillä on. Meillä on varaa valittaa pikkujutuista. Kyllähän ne ongelmilta tuntuvat, kun suuremmista ei ole kokemusta tai tietoa. Vaimon paksuuntunut perse on toiselle ylivoimainen este; on pakko hakea merkityksetöntä ja puolta nuorempaa panoseuraa baarista. Mies ei ymmärrä, kun nainen on hiljaa. Koska ei viitsitä itse aukaista suuta, niin on pakko hakea eroa miehestä. Kaikkea muuta tulee tehtyä, mutta ei oltua rehellinen toiselle tai itselleen.

Vanhempieni joutsenlaulua seuratessa kaikki tämä tuntuu niin vieraalta. Ja kuka minä olen ketään arvostelemaan? En kukaan. Enkä siksi lähde osoittelemaan sormella tätä enempää. Kuvailen vain tätä vierauden tunnetta, joka mieleni on vallannut näiden viimeisten viikkojen aikana. Kuoleman lopullisuus ja vaihtoehdottomuus muistuttavat avoimuuden ja vaihtoehtojen merkityksestä. Tulee aika, jolloin se kaikki päättyy; ei ole enää seuraavaa kulmaa kulman takana. Mahdollisuudet on kaluttu loppuun. Edessä on tyhjyys ja ei-mitään. Päätepiste ja loppu ilman uutta alkua.

Hard luck and trouble is my only friend
I been on my own ever since I was ten

Ehkä noilla riveillä piilee se kaikkein syvin viisaus. Jos epäonni ja ongelmat ovat ainoat ystävät, niin miten voi hävitä… niihin voi elämässä luottaa. Näin Albert Kingin biisi on itse asiassa kappale onnesta ja pärjäämisestä. Kuten lopulta jokainen blues-biisi… juuri näiden synkkien pilvien alla, joilla ei ole hopeisia reunuksia eikä valoa tunnelin päässä löytyy se tumma meri, jossa sijaitsee niemi… Toivoniemi.