Maammelaulu – #suomi100

Olen teini-iästä asti arvostanut Jörn Donneria. Erityisesti hänen suhde Suomeen ja suomalaisuuteen on ollut yksi yhteen oman käsitykseni kanssa. Suomen 100-vuotisjuhlavuotena me tarvitsemme Jörn Donneria enemmän kuin koskaan. Ja hän ei ole pettänyt meitä. Aikaisemmin tänä vuonna julkaistiin teos SuomiFinland©, joka on tavallaan jatko-osa 50 vuotta sitten julkaistulle Uusi maammekirja – raportti Suomesta (1967).

Valitettavasti Donnerin teosta eivät tule lukemaan ne, joiden se pitäisi lukea. Suomalaiset ovat kaivanneet itsensä poteroihin, joiden syvyyksistä ei käydä mitään dialogia. Ja tähän syyllistyy koko kansa. Tälle kaikelle on keksitty uusi termi – kupla. Lähinnä sillä viitataan ns. puna-viherkuplaan, joka sijaitsee Helsingin itäisessä kantakaupungissa (Kallio – Vallilla – Alppila – Harju etc.). Tämä perussuomalaisten agitaattorien kehittelemä termi on pesiytynyt onnistuneesti Helsingin Sanomien ja YLEn kaltaisten ”vanhan median” jättiläisten yleiseen kielenkäyttöön.

Harvemmin puhutaan siitä kuplasta, jossa muuttotappiollisessa kunnassa asuvat huonosti toimeentulevat elävät. Usein saan kuulla, että minunkin tulisi vierailla näillä paikkakunnilla ja käydä itse toteamassa kuinka huonossa asemassa siellä asuvat ihmiset elävät. Mitäköhän minun vierailu tuolla paikkakunnalla auttaa heidän asemaansa? Miten se, että ajattelisin heitä joka päivä, muuttaisi heidän asemaa mitenkään?

Ei tässä puna-viherkuplassa elävät mitään yli-ihmisiä ole. Mistään kuplasta käsin harjoitettu huoli ei muuta yhtään mitään. Ei vaikka kuinka kaikki tekisivät aamuisin ja iltaisin katumusharjoituksia. Mutta juuri tähän persujen agitaattorit tähtäsivät. Kun kansa revitään irralleen toisista, voi sille syöttää mitä tahansa pajunköyttä. Toisaalla oman asemansa reilusti pinnan yläpuolelle hilanneet hyvin toimeentulevat tekevät kaikkensa, että he erottautuisivat ”taviksista”. Artesaanioluita litkitään vaikka ei osata erottaa sokkotestissä pilsneriä lagerista. Vanha vitsi Helsinkiin muuttaneesta maaseudun kasvatista, joka pyrkyrinä peittelee omaa maalaisuuttaan keinoja kaihtamatta iskeytyy Kallion kaduilla päin kasvoja kiihtyvällä intensiteetillä.

Poteroituminen kiihtyy samaan tahtiin. Arvo-liberaaliin vasemmistoon kuuluva keski-ikäinen ekoaktiivi haukkuu baaritiskillä saman ikäistä AY-aktiivia, johon toinen vastaa samalla mitalla. Syyttävät lauseet lentävät toisten ohi ja mitään dialogia ei ole käyty. Eikä siihen kummallakaan ole aikomustakaan. Heidän huutamisessa kiteytyy koko maan henkinen tila. Tärkeintä ei ole, mitä sanotaan, vaan miten se sanotaan. Parhaimmalta kuulostava läppä voittaa faktat ja yleisö hurraa ympärillä. Ketään ei kiinnosta, että ainoa asia, joka kohtasi humaltuneessa keskustelussa olivat ne pienet sylkipisarat, jotka kummankin kasvoille lensivät.

Saman typeryyden maksimointi näkyy päivittäin täkäläisessä suvaitsevaisuus keskustelussa. Näsäviisastelun ilosanoma kuuluu seuraavasti: jos kerran te olette suvaitsevaisia, niin teidän tulee suvaita meidän suvaitsemattomuutta. Ja tämä argumentti uppoaa kuin kuuma veitsi voihin älykääpiöiden henkisessä onanointiringissä. Valitettavasti asian on jo ratkaissut Karl Popper suvaitsevaisuuden paradoksissaan. Antakaa, kun selitän sen.

Suvaitsevainen yhteiskunta ei voi suvaita suvaitsemattomuutta, koska rajatonta suvaitsevaisuutta ei voi olla olemassa. Rajaton suvaitsevaisuus johtaisi suvaitsevaisuuden itsetuhoon, koska suvaitsemattomat alkaisivat vainota suvaitsevaisia. Suvaitsevaisuus tulee aina olla rajallista. On kuitenkin idealismia uskoa, että tämä johdonmukaisen ajattelemisen alkeisiin kuuluva oppi voisi koskaan saavuttaa pirstaloituneen kansan. Poliittinen keskustelu muodostuu jatkuvista argumentaatiovirheistä. On suoranainen kunnia puhua ristiriitaisuuksia; niistä voidaan johtaa mitä tahansa ja ei mitään.

Ja kyllä sitä osataan aidan toisellakin puolella. Muutama viikko sitten järjestettiin taas yleisen närkästyksen aihe eli Flow-festivaalit. Tietenkin jokainen, joka ei ole kyseisessä tapahtumassa käynyt arvostelee sitä, koska… no, koska Flow. Mutta todellisen rimanalituksen hoiti taas kerran Helsingin Sanomien kolumnisti Arttu Seppänen kyhäelmässä ”Flow on kasvanut liian isoksi eikä enää kelpaa massasta erottujien identiteetti­projektiksi – ainutlaatuiset kokemukset haetaan nyt pieniltä festivaaleilta”. Eksklusiivisuutta etsivä eksynyt hipsteri haikailee pienempien massatapahtumien perään, jotta voisi erottautua massasta. Voiko enää olla enemmän eksyksissä. Massasta erottautuminen tarvitsee tuekseen massatapahtuman, mutta ei liian isoa. Massatapahtumassa (oli sitten koko mikä tahansa) identiteettiänsä rakentava on pohjimmiltaan massasielu. Tätä ristiriitaa eivät kovin monet kykene näkemään. Jos massasta erottautuminen on ongelma, niin tälloin ollaan massasieluisuuden pimeimmässä keskiössä. Paikoitellen Hesaria lukiessa pohdin, että onko tämä jotain kieromielistä teekkaripilaa? Valitettavasti eteen on vain avautunut maamme journalismin irvokas tila…

Jörn Donnerin tavoin en pidä meneillään olevaa maamme juhlavuotta juhlimisen arvoisena. Itse asiassa juhlavuosi pitäisi perua. Suomalaiset kansana eivät ole ansainneet mitään juhlia. Jo pelkästään se, että 100-vuotisen valtion kunniaksi filmatisoidaan kolmannen kerran Tuntematon sotilas. Yksi filmatisointi olisi riittänyt varsin hyvin. Jos Väinö Linnan teoksista olisi pitänyt tehdä filmatisointi, niin Täällä pohjantähden alla trilogia olisi ollut parempi vaihtoehto. Muutenkin itsenäisyydestä puhuttaessa pitäisi jo päästä sodan yli. Hävitty sota itsenäisyyden merkittävimpänä puheenaiheena on noloa ja häpeällistä.

Ainoa valon pilkahdus #suomi100 -hössötyksessä oli Dome Karuskosken Tom of Finland (2017). Suomen sateenkaari-historia ei ole kunniallinen, mutta lähemmäksi tätä päivää tultaessa alkaa maamme parempi puoli näyttäytymään. Kun katselen taaksepäin, niin jaksan ihmetellä, että minne hävisi 1990-luvun lopun avoin ilmapiiri. Mutta vastausta ei tarvitse hakea kaukaa. Kun lama saatiin nujerrettua maamme eli yhden kortin varassa – Nokia. Yhtiö loi pääkaupunkiseudun lisäksi Saloon ja Ouluun työtä ja vaurautta. Nokian romahduksen jälkeen on maamme vauraus keskittynyt pelkästään pääkaupunkiseudulle.

Tästä kehityksestä ei tule syyttää nykyisiä yhtiöitä. Syylliset löytyvät ihan muualta. Jotta tässä maassa voidaan luoda tervettä liiketoimintaa muualle kuin Helsinkiin ja sen ympärille, pitää toimijan olla Nokian kokoinen jättiläinen. Sellaista jättiläistä meillä ei tällä hetkellä ole. Meillä on valtava rakenteellinen eriarvoisuutta ruokkiva valuvika yhteiskunnassa, jota kukaan ei kykene korjaamaan. Tämän tietävät kaikki politiikassa toimivat tahot. Siitä ei kukaan vain halua puhua suoraan. Ei siis ole ihme, että kansassa on kasvava osa, joka tuntee kaunaisuutta. Valitettavasti meidän poliittiseen kenttään on pesiytynyt syöpäläisiä (enkä puhu pelkästään persuista), jotka ruokkivat tätä mielialaa ja tähtäävät toimillaan eriarvoisuuden tunteen maksimointiin. Heistä ketään ei kiinnosta puuttua eriarvoisuuden syihin.

Unohtakaa tämä juhlavuosi. Meillä ei ole mitään juhlittavaa. Linnan Täällä pohjantähden alla alkaa jo kliseeksi muodostuneella lauseella: ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Meillä on edessämme samanlainen urakka kuin Jussi Koskelalla. Ei ole aikaa juhlille. Palataan niihin sitten, kun tämä suo on kuokittu kuntoon.

 

Mainokset

… ja minä sanon: ”Ei”

Olen tarkoituksella ollut hiljaa ajankohtaisista asioista. Ei niin etteikö minulla olisi ollut asioista sanottavaa ja kirjoitettavaa. En yksinkertaisesti ole halunnut tuhlata aikaani erinäisten asioiden vatvomiseen, koska ne ahdistavat omalla epämielyttävyydellään. On kuitenkin tullut aika avata suu. Aion olla kielteinen ja sanon näille asioille: ”Ei”.

Jotkut voivat näistä sanoista loukkaantua, mutta se kuuluu elämän rosoiseen luonteeseen. On opittava olemaan eri mieltä asioista ja tuo oppi menee perille loukkaantumisen kautta. Loukkaaminen sinänsä ei ole päämäärä tai edes keino. Se on ikävä sivutuote ja ylijäämä.

Aloitan seuraavilla postulaateilla:

Kaikki maahanmuuttokriittiset eivät ole natseja, mutta jokainen natsi on maahanmuuttokriittinen.

Kukaan maahamuuttokriitikko ei julistaudu natsiksi, mutta jokainen natsi julistautuu maahanmuuttokriitikoksi.

Harvempi maahanmuuttokriittiseksi itseään kutsuva ymmärtää, mitä ”kritiikki” edes tarkoittaa ja yhtä moni heistä ei edes välitä tietää sitä.

Aina yhtä kunnioitettava Jarkko S. Tuusvuori repi auki perussuomalaisissa valtaan päässeiden halla-aholaisten ”maahanmuuttokriittisyyden” Niin & näin -lehden sivuilla. Olla suhteessa johonkin asiaan tai ilmiöön ”kriittinen” kuulostaa vähemmän hyökkäävältä kuin ”vastainen” tai ”kielteinen”. Mutta jälkimmäisiä termejä ”maahanmuuttokriittisyyden” kohdalla tarkoitetaan poikkeuksetta… ja sitten käsitteellisen pohdinnan myötä itse asiaan.

Viikolla vihdoinkin purettiin ”Suomi ensin” -natsimielisten laiton leiri pääkaupunkimme keskeisimmällä torilla. Yhtä laiton ”Oikeus elää” -leiri torin toisella puolella saa jäädä, koska he eivät ole aiheuttaneet laitonta häirintää ohikulkijoille. Leiriytymissääntöä hekin rikkovat.

Kuten kuvaan kuuluu, niin ”Suomi ensin” -leirin aktiivit vetivät protestinsa taas kerran överiksi. Ensin he huutelivat ”Sieg heil” -huutoja ja heti perään haukkuivat heidän leiriään purkamaan tulleita poliiseja natsien kätyreiksi. Tällaisen huutelun järjettömyys on ilmeistä ja juuri siihenhän nämä agitaattorit haluavat meidän kiinnittävän huomiomme.

Heille tulee sanoa välittömästi: ”Ei! Emme lähde teidän huuteluun mukaan”. Valitettavasti tämän äänekkään lauman olemassaoloa ei voida kieltää ja heihin välinpitämättömästi suhtautuminen tulee päivä päivältä vaikeammaksi. Oikea lähestymistapa on kysyä heidän tarkoitusperiä huutelulleen. Tähän he eivät lähde. Jos näiltä ”maahanmuuttokriitikoilta” kysyy, miksi he ovat kriittisiä ja mitä erityistä asiaa he kritisoivat, niin heidän vastauksen on, että he ovat ”maahanmuuttokriittisiä” ja he vastustavat maahanmuuttoa. Heidän todellinen agenda jää piiloon ja se on tarkoituksellista.

”Suomi ensin” -leirin tarkoitus on herättää eripuraisuutta ja -mielisyyttä meissä. Heillä ei ole enemmistön tukea vielä, mutta sen he aikovat saada asettumalla uhrin asemaan. Kun nykyajan puukkojunkkarit ajetaan pois julkiselta paikalta häiritsemästä yleistä rauhaa, niin he tietenkin pyrkivät uhriutumaan. Heidän kansalaisoikeutta on loukattu. Valitettavasti häiriköinti, pahoinpitely ja mölyäminen eivät kuulu kansalaisoikeuksien piiriin; ei vaikka sitä kuinka kutsuisi mielenosoitukseksi.

Tästä kaikesta muistui mieleen vuosia vanha tapahtuma aamuyön tunteina Helsingin Hakaniemessä. Olimme joukolla liikenteessä ja yksi ystävistäni oli meitä muutaman kymmenen metriä edellä. Kulman takaa hänen rinnuksiinsa tarttui hänelle aikaisemmin tuntematon mieshenkilö, joka ilmoitti aikovansa vetää turpaan ystävääni. Onneksi me muut saavuimme paikalle ennen kuin mitään oli ehtinyt tapahtua. Otimme tämän onnettoman nyrkkisankarin kiinni ja emme päästäneet häntä menemään.

Emme kuitenkaan turvautuneet sen suurempaan väkivaltaan, vaan halusimme tietää miksi tämä henkilö halusi hakata ystäväni, jota hän ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt eikä täten ollut antanut väkivaltaiselle käyttäytymiselle mitään syytä. Emme päästäneet häntä menemään vastustelusta huolimatta ja muutaman kymmenen minuutin jälkeen saimme vastauksen, että miehellä oli mennyt poikki tyttöystävän kanssa ja potkut oli tulossa työpaikasta. Eli hänellä oli paha olla.

Kyseessä oli hyvin suomalainen tunteensiirto eli transferenssi; sisäinen paha olo tulee ulkoistaa aiheuttamalla pahaa oloa jollekin toiselle. ”Maahanmuuttokriittisten” tunteensiirto tapahtuu nimeämällä heidän ulkopuolisia ”suvakeiksi”, jotka asuvat ”punaviher-kuplassa” ja näiden lisäksi on ”mamuja” ja muita rotuja. Jotta asioista ei puhuttaisi niiden oikeilla nimillä, niin soppaan sekoitetaan islamofobiaa ja paikan tullen vanhaa kunnon antisemitismiä. Silti todellinen agenda jää piiloon. Palaan siihen tuonnempana.

Tässä välissä on aika tuoda esille todellinen kritiikki, jota maahanmuuttoa kohtaan voidaan esittää. Esitän tässä siis oman maahanmuuttokritiikkini. Miksi maahanmuutto juuri nyt on noussut sille paikalle, jossa se tällä hetkellä on? – Helpoin vastaus olisi sanoa, että länsimaiden aiheuttaman katastrofaalisen politiikan johdosta ihmiset kehitysmaissa ovat lähteneet liikkeelle. He eivät enää kykene elämään kotimaissaan. Ja keskeinen tekijä tälle ilmiölle on ilmastonmuutos, joka on alkanut tekemään alueista asumiskelvottomia.

Länsimaiden on kannettava vastuu ja avattava rajansa tänne pyrkiville, koska muutoin nämä ihmiset kuolisivat niissä oloissa, jossa he tällä hetkellä joutuvat elämään. Me emme yksinkertaisesti voi katsoa vierestä, kun tuhannet ja miljoonat ihmiset pakenevat henkensä uhalla toivotonta tilannettaan.

Tämä kaikki kuulostaa hyvin ylevältä ja nöyrältä, mutta se on täyttä valhetta ja silmänlumetta. Länsimailla ja etenkin Euroopalla ei ole koskaan aikaisemmin ollut mitään vaikeutta estää tänne tunkeutuvia ihmismassoja. Tällä hetkellä se on teknisesti jopa paljon yksinkertaisempaa kuin koskaan aikaisemmin. Ja mistään vastuunkannosta tai altruismista ei myöskään ole kyse. Todellinen syy pakolaiskriisiin on puhdas raha.

Kun länsimaahan saapuu työhön kykenevä pakolainen, niin tämä maa säästää uskomattoman määrän rahaa. Tätä työhön kykenevää aikuista ihmistä (yleensä vielä mies) ei ole tarvinnut kasvattaa ja jos hän on vielä koulutettu, niin säästö sitä suurempi. Maahanmuutto on yksinkertaisesti länsimaille taloudellisesti kannattavaa. On totta, että monia joudutaan istuttamaan tyhjän panttina vastaanottokeskuksissa, mutta se on halpaa verrattuna siihen voittoon, jonka tämä meille toimitettu halpatyövoima mahdollistaa.

Tästä ei haluta puhua. Etenkään näiden ”kriitikoiden” toimesta. Heille on tärkeämpää pitää erillään se kapitalismia kritisoiva ”ituhippi” osa kansasta, johon yllä oleva business-maailman raakuus ja laskelmoivuus uppoaisi. Näiden kanssa ei haluta marssia käsi kädessä vaikka kummallakin puolella on sama agenda; järjettömän maahanmuuton vastustaminen ja sen kautta mahdollistettava palkkojen ja hyvinvointi-valtion alasajo.

Ja tästä päästäänkin todelliseen agendaan, joka vaikuttaan ”maahanmuuttokritiikin” taustalla. Tänne muuttavat työläiset murskaisivat suomalaisen työläisen myytin. Rehti ja ahkera suomalainen työläinen paljastuisikin pata-laiskaksi tyhjäntoimittajaksi, jonka ainoa saavutus elämässä on pahaksi äitynyt alkoholismi. Maahanmuuton myötä me joutuisimme katsomaan itseämme peiliin ja huomaamaan, että ”talvisodan hengestä” ei ole mitään jäljellä ja jälleenrakentamisen uroteot ovat kaukana menneisyydessä.

Riistokapitalismi pääsi valloilleen maassamme 90-luvun laman myötä. Tuolloin lyötiin maahan osa kansasta ja se ei tähän päivään mennessä ole kyennyt sieltä nousemaan työelämään. Tämän vaistosi aikoinaan Timo Soini, mutta häneltä puuttui näiden henkilöiden esitaistelija. Hänestä itsestään ei sellaiseksi ollut, koska oli aivan liian plösö ja flegmaattinen. Hän tarvitsi lihakset ja sellaiset hän löysi Toni Halmeesta. Ilman Halmea ei olisi persuja ja Halmen mukana kylvettiin persujen tuhon siemenet.

Halla-aholaiset ovat nyt vallassa ja Soini potkittu ulos puolueesta. Puolue on oppositiossa, josta käsin se ei kykene tekemään yhtään mitään muuta kuin soittamaan suuta. Mutta Soini oli se ladon ovi, jota kautta elämälle kaunainen natsi-ideologia luikerteli maamme parlamenttiin ja aina hallitukseen asti.

Jos maassamme olisi aitoa kriittisyyttä raakalaismaista maahanmuuttoa hyväksi käyttävää politiikkaa kohtaan, niin ”Meillä on unelma”, ”Suomi ensin” ja ”Oikeus elää” -leirit kävelisivät käsi kädessä yhdessä rintamassa vastustamassa nykyaikaista riistoa. Näin ei kuitenkaan tule käymään kahdesta syystä.

Yksi. Natsit haluavat kalifiksi kalifin paikalle. Heille ei riitä, että maailmassa oikeudenmukaisuus toteutuisi, vaan he tietävät olevansa sen toteutuessa häviävä osapuoli. Oikeudenmukaisuus ei ole se, mitä he hakevat. He hakevat epäoikeudenmukaista tilannetta, jossa he olisivat etuja kahmiva vähemmistö. Tämä palautuu perinteiseen herra-orja -dialektiikkaan ja jokainen Nietzschensä lukenut tietää, että tämän kaiken taustalla vaikuttaa elämälle vihamielinen tahto ei-mihinkään eli elämän ressentiment.

Kaksi. Taistelu hallitsematonta maahanmuuttoa vastaan johtaisi kaikista hyvistä tarkoitusperistä riippumatta rajojen väkivaltaiseen sulkemiseen. Mikä tarkoittaisi ”rautaa rajalle”; eli kylmää kansanmurhaa ennen kuin länteen pyrkivät massat pääsisivät rajoille asti. Tämä ei kävisi ns. suvakeille. Mutta ei se kävisi maahanmuutto-natseillekaan. Pakolaiskriisin synkkä murha-ratkaisu pakottaisi tänään ”Sieg heilia” -heilaavat tekemään huutamisen ja räyhäämisen sijaan raskasta työtä. Sitä työtä, jota he natseilullaan ovat paossa.

Kaiken tämän huutamisen ja meuhkaamisen taustalla vaikuttaa kylmä ja laskelmoiva politiikka, joka saa toimia rauhassa niin kauan, kun me emme kykene käymään dialogia toistemme kanssa. Erimielisyys ei tarkoita riitaa tai väkivaltaa. Sanotaan, että yhteiskunnassa meillä on pieni, mutta äänekäs ääriaineisto. Kutsuttakoot heitä natseiksi ja anarkisteiksi. Nykyisen liturgian mukaan kuuluu sanoa, että muu kansa muodostuu ”tolkun ihmisistä”. Tämä ”tolkun ihminen” pyrkii kompromissiin näiden ääripäiden välillä. Hänen odotetaan olevan välittäjä, jonka kautta löydetään konsensus. Mutta mitä jos mitään ”tolkun ihmistä” tai kuten muualla sanotaan ”kansa” ei ole, vaan on aktiivinen kansalainen, joka sanoo kummallekin ääripäälle: ”Ei!”.

Niin kauan kun me emme irtisanoudu tästä järjettömyydestä, niin se nakertaa ahkerasti rakentamamme yhteiskunnan perusteita. Ja siihen nämä ääripäät pyrkivät. Kaaokseen, jossa heille ilmaantuu tilaisuus varastaa mahdollisimman paljon. Tämä meidän tulee kieltää ajoissa ennen kuin on liian myöhäistä. Paras keino tälle kiellolle on kysyä miksi joku tekee kuin hän tekee. Eikä tule päästää häntä irti ennen kuin vastaus on saatu. Ja jos sitä vastausta ei tule, niin ainoa oikea reaktio on: ”Ei!”. Käännä selkä ja kieltäydy provokaatiosta. Tämä ei tarkoita kristillistä toisen posken kääntämistä; passiivinen vastarinta on myytti, joka ei ole koskaan toiminut. Provokaation nihilointi ei ole vastaprovokaatio, vaan aktiivinen välinpitämättömyys.

Isänmaallisuus on komealta kuulostava sana, mutta nykyisessä ”maahanmuuttokriittisessä” -keskustelussa siitä on tehty jotain hyvin rumaa; se on keino nostaa oma mitättömyys ja saavutusten puuttuminen jalustalle. Tulisi puhua suomalaisuudesta, joka on kuin kieli; se muuttuu ajan mukaan. Kuten kaikki kulttuurit, niin mekin olemme pluralistinen. Se on Suomi, missä minä haluan elää ja suomalaisuus, jota haluan hengittää. Me olemme kauniita kansalaisia. Sellaista kuin ”kansa” ei ole olemassa. Ei ole koskaan ollut eikä koskaan tule olemaan. Minä olen kansalainen…

Kansalaisuus on jotain, joka on tässä ja nyt. ”Kansa” on pelkkä tyhjä abstraktio, joka ei tarkoita mitään eikä se tiedä mitään. Älä ole kansaa, ole kansalainen.

Pelkoa ja inhoa: manosfääri

Kehitys ei tapahdu mukavuusalueella. Edistyäkseen on mentävä sinne, minne ei muuten tulisi lähdettyä. Viimeisten kuukausien aikana olen yrittänyt kehittää itseäni tutustumalla itselleni vieraisiin maailmankatsomuksiin, filosofioihin ja poliittisiin suuntauksiin. Omaan poteroon kaivautuminen ei enää riitä.

Postauksen otsikko on tuttu kaikille Hunter S. Thompsonia lukeneille. Hänen ”fear and loathing” -kirjoitukset ja teokset  käsittelivät hänelle pelottavia ja inhoa herättäviä ilmiöitä. Yritän samaa, mutta en edes kuvittelekaan kirjoittavani kuin Thompson. Siihen ei kykene kukaan muu kuin Hunter S. Thompson.

Aloitan tämän kirjoitussarjan käsittelemällä manosfääriä. Käsiteltävä ilmiö on kuitenkin määriteltävä ja rajattava, jotta voitaisiin jostain kirjoittaa. Käsittelemäni manosfääri koostuu lähinnä amerikkalaisesta miesliikkeestä, joka sai alkunsa 1990-luvun loppupuolella lähinnä nuorten miesten kerhona, jossa opeteltiin iskemään naisia. Tämän liikkeen alkuna voidaan pitää virolaista julkaisua Tony’s Lay Guide

Tästä nuorten miesten naisten pokaamiskerhosta kasvoi internetin välityksellä kansainvälinen liike, joka ei enää rajoitu iskumetodien opettamiseen. Ensin tulivat suuret tähdet, jotka leveilivät naisten kaatamisillaan. Suurin näistä tähdistä on kiistattomasti Erik von Markovik, joka tunnetaan paremmin nimellä Mystery. Ja kyllä. Tuo on hänen iskuartistinimi (saa nauraa).

Jos manosfääri keskittyisi ainoastaan pääsemään naisten pöksyjen sisälle, niin liike olisi hyvin harmiton. Mikäs siinä, jos jotkut opettelevat lähestymään toista sukupuolta vaikkakin hyvin pinnallisesta lähtökohdasta. Uskoisin näin kaltaistensa löytävän toisensa yhteiskunnassamme. Mutta manosfääristä on kasvanut poikkeuksellisen laaja ja vaarallinen poliittinen liike (vaikka se ei itseään poliittiseksi liikkeeksi laske).

Tunnusomaista manosfääri-liikkeelle on, että länsimainen yhteiskunta ja kulttuuri katsotaan sairaaksi ja turmeltuneeksi. Tämä rappion alku ja juuri on naisten aseman nouseminen 1900-luvulla. Manosfäärin näkulmasta katsottuna miehet ovat jääneet alakynteen ja suoranaisesti ilman ihmisoikeuksia. Naisten oikeuksista puhuvat miehet nähdään itsekastroituina valittajina ja pettureina.

Naisten aseman nouseminen koetaan uhkaksi, koska miestä ei enää tarvita. Naiset eivät tarvitse miestä elättämään ja suojelemaan heitä. Miehestä on tullut pelkkä seksuaalisen tyydytyksen väline ja lisääntymiseen tarvittava ikävä instrumentti. Radikaaleimmat mansofäärin edustajat lietsovat suoranaista sotaa sukupuolien välille. Esimerkiksi yksi radikaaleimmista manosfäärin propagandisteista on Daryush Valizadeh eli Roosh V (miksi nämä miehet eivät vain esiinny omilla nimillään?).

Roosh V:n podcastin lähetys ”How The Manosphere Crushed Feminism” kertoo jo otsikossa mistä on kyse. Samoin tämä alla oleva tilitys naisten koulutuksesta (ja miksi se pitäisi kieltää) on hyvin surullista seurattavaa.

Ja Roosh V jää kokonaan toiseksi Roissyn rinnalla, jonka blogi on yhtä sodan julistusta naisia vastaan. Näille miehille on kauhistus, jos nainen ei välittömästi halua heidän kanssaan sänkyyn ja yli 30-vuotias nainen on täysin menetetty tapaus. Esimerkiksi Roosh V jaksaa kauhistella podcastinsa jaksossa ”The Death Of Night Game” nuoria naisia, jotka eivät enää anna edes katseita vaan tuijottelevat yökerhossa iPhonejansa. Näitä nuoria naisia ei voi enää pokata, koska pitää kilpailla huomiosta Tinderin, WhatsAppin ja Instagramin kanssa. Miehelle ei tule mieleen, että hän on jo 37-vuotias. Juuri ja juuri 20-vuotiaat tytöt eivät välttämättä enää syty melkein nelikymppisestä ikäraakista.

Nämä manosfäärin ärhentelijät voisi ohittaa pelkällä olan kohautuksella elleivät he olisi näytelleet merkittävää osaa Donald Trumpin kampanjassa. Nämä agitaattorit toimivat ruohonjuuritasolla levittäessään sanomaan Donald Trumpin suuresta johtajuudesta. He katsovat omaavansa totuuden, jonka feministinen vasemmisto haluaa peittää kansalta ja johtaa heitä harhaan.

red_and_blue_pill

Manosfäärin keskeinen symboli on ”punainen pilleri”, joka tulee elokuvasta Matrix (1999). Elokuvassahan Keanu Reevesin näyttelemä sankarihakkeri Neo joutuu valitsemaan Morpheuksen tarjoamista pillereistä joko sinisen tai punaisen. Sininen ei aiheuta mitään, mutta sen jälkeen Neo saa jatkaa elämäänsä kuten on siihenkin asti jatkanut. Punainen pilleri taas paljastaa totuuden. Totuuden, joka ei välttämättä ole mukavaa, mutta kuitenkin totuus. Ja tietenkin Neo valitsee punaisen pillerin.

Matrix on Hollywood elokuvaksi poikkeuksellisen moniulotteinen ja jopa filosofinen. Mutta tämä ei tarkoita, että se olisi kovinkaan syvällinen elokuva. Koko elokuvan perusajatus peilaa vanhaa Platonin luolavertausta ja Descartesin ajatusta ilkeästä demonista; todellisuus on jotain muuta kuin miltä päällepäin näyttää. Heijastusten takana sijaitsee todellinen todellisuus – perimmäinen totuus. Nykyajan filosofia on jo aikoja sitten osoittanut Platonin ja Descartesin ajatusten ongelmallisuuden ja suoranaisen virheellisyydenkin. Mutta tämä ei ole tavoittanut manosfäärin ”suuria ajattelijoita”. Eikä koskaan tule tavoittamaankaan, koska he ovat läpensä vanhoillisia.

Mitä taas Matrixin valintaan tulee, niin harvempi pohtija on tullut ajatelleeksi, että mitä väärää on jos vaikka eläisimmekin tietokonesimulaatiossa ja biologiset kehomme toimisivat energian lähteinä koneille. Mikä moraalinen korkeampi arvo ”todellisella todellisuudella” on keinotodellisuuteen nähden? Jos keinotodellisuudessa eläminen on moitteetonta, niin miksi ”herätä” todelliseen todellisuuteen? Nämä kysymykset jäävät usein vaille vastausta, koska todellisen todellisuuden harha on niin voimakas. Mitä jos todellisuus on sipuli, joka muodostuu lukemattomista kuorista ilman mitään ydintä? Olisi suoranaista hulluutta ottaa punainen pilleri. Vielä pahempaa hulluutta olisi asettaa kukaan tuon valinnan eteen. Koska mitään valintaa ei koskaan ole ollutkaan. Pinnan alla on uusi pinta.

Mutta tämä ei tietenkään kiinnosta manosfäärin sukupuoli-jihadisteja. Heidän agendalla on valkoisen rodun hengissä säilyminen. Erityisesti fallogosentrisen ja patriarkaalisen länsimaisen valkoisen kulttuurin säilyminen. Sen suuria vihollisia ovat feministit, vasemmisto ja älymystö. Etenkin sivistys nykyisessä muodossa nähdään petollisena. Kun ensimmäisen kerran törmäsi Return of Kings -sivustoon olin innostunut sen sisältämästä filosofisesta pohdinnasta. Mutta hyvin nopeasti kävi ilmi, että kyseessä oli patavanhoillisesta filosofoinnista, jossa ei ollut mitään sijaa nykyaikaiselle ajattelulle. Vain ne satoja vuosia vanhat ajatukset kelpasivat, jotka ajoivat sivuston edustamaa asiaa, joka oli hyvin pitkälle naisvihamielistä konservatismia.

Manosfäärin huoli valkoisen rodun ja länsimaisen kulttuurin puolesta on täynnä ylitsepääsemättömiä ristiriitaisuuksia. Samalla kun he haukkuvat islamilaista kulttuuria, niin he itse pyrkivät palauttamaan haukkumaansa kulttuuriin kuuluvaa sukupuolista eriarvoisuutta. Naisen tehtävä on synnyttää ja pitää yllä kotia. Mies tuo perheeseen elannon ja tämän takia naisen tulee olla siitä kiitollinen. On esitetty jopa osittaista luopumista teollisuudesta, koska naisten yhteiskunnallisen aseman nousun on mahdollistanut juuri teollisuus (teollinen kapitalismi tarvitsi naisetkin työhön ja täten he alkoivat ansaitsemaan palkkaa).

Manosfäärin patavanhoillinen aatemaailma on valitettavasti ajasta jälkeenjäänyttä. Maailma ei tarvitse heidän pelastusoperaatiota. Ei ole mitään todellista todellisuutta, joka tulee paljastaa ihmisille. Meillä on suuria ongelmia ja ihmiskunta on suoranaisen katastrofin partaalla, mutta paluu entiseen kulta-aikaan ei ole mikään vastaus. Varsinkin, kun mitään kulta-aikaa ei koskaan ole ollut olemassakaan.

Mutta onko manosfääri kaikessa täysin väärässä? Olisi älyllistä epärehellisyyttä kieltää heidän olevansa täysin väärässä. Suomessakin 39% solmituista uusista avioliitoista päätyy eroon. Avioero on henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen tragedia. Syntyvyys laskee maassamme hälyyttävästi vaikka ihmiskunta kokonaisuudessaan paisuu. Nämä samat ongelmat ovat myös Yhdysvalloissa ja muissa länsimaissa. Me olemme saavuttaneet paljon tasa-arvon saralla, mutta valitettavasti yhtä paljon on menetetty perheinstituution kehityksessä. Parisuhde ja perhe ovat edelleen samanlaisia kuin 1900-luvun alussa. Samoin sukupuolirooleissa miehen rooli on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Ei ole mikään ihme, että nämä manosfäärin puolestapuhujat kertovat itsestään hyvin samanlaista tarinaa. Nuorena oltiin arkoja ja ujoja. Saatiin rukkasia tytöiltä ja katseltiin kaukaa kun muilla oli hauskaa. Sitten eräänä päivänä saatiin tarpeeksi ja alettiin tekemään asioille jotain. Opittiin pokaamaan naisia ja sitten annettiin mennä elämän ohituskaistalla tuhatta ja sataa naisesta toiseen. Harvempi manosfäärin agitaattori kertoo suosittuna nuorena, jolle kaikki on loksahdellut paikoilleen vähän niin kuin itsestään. Aina on ollut seuraa ja sellaista löytyy. Elämä hymyilee jatkuvasti ja onnistumisista seuraa lisää onnistumisia.

Olisi epäreilua leimata manosfääri pelkäksi kaunaisten nörttien kostoksi, mutta kovin kaukana siitä ei olla. Älkäämme kuitenkaan sortuko samaan ansaan manosfäärin leukojen lonksuttelijoiden kanssa. Yhteiskuntamme ja kulttuurimme pitävät sisällään ulossulkemisen mekanismeja, joiden seurauksina osa yhteiskuntamme jäsenistä tuntevat itsensä äärimmäisen ulkopuolisiksi. Tämä ulkopuolisuus on suoranaista helvettiä. Näistä ulkopuolisista osa katkeroituu. Se on hyvin inhimillistä vaikkakin valitettavaa. Älkäämme tuomitko näitä ihmisiä, vaan yrittäkäämme ymmärtää. Samoin jokainen meistä voisi ajatella miten tätä ulossulkemista toteutamme itse omassa toiminnassamme ja miten sitä voisi muuttaa.

Olen aikaisemmin jo sanonut, että aikakautemme ongelman ydin on seksuaalinen. Tämä seksuaalinen ongelma on huomattavasti vaikeampi ja pahempi kuin repression aikakaudella. Repressiosta syntyi psykoanalyysi, mutta meidän aikakautemme seksuaalista ongelmaa ei voida enää ratkaista psykoanalyyttisin keinoin (ei vaikka psykoanalyysi on kehittynyt huomattavasti Freudin ajoista). Ongelmamme ratkaisu on yhteiskunnallinen, teknologinen ja henkilökohtainen. Mutta paluu entiseen ei ratkaise mitään. On mentävä eteenpäin.

En sano, että kaikkien tulisi tehdä kuten minä olen tehnyt, mutta tutustuminen itselleen vieraisiin ja suoranaista inhoa synnyttäviin ajatuksiin on rikastuttavaa. On vain varottava, että ei kadota itseään tällä matkalla. Sukellus manosfääriin muistutti mieleeni Peter Gabrielin biisin ”Digging in the dirt”:

The more I look, the more I find
As I close on in, I get so blind
I feel it in my head, I feel it in my toes
I feel it in my sex, that’s the place it goes

Omien kouluaikojen tuntemukset nousivat pintaan useaan otteeseen. Ja juuri tuohon infantiilisuuteen manosfääri näyttää iskevän. Nuorena tunnetut sydäntä riistävät kivut ovat painuneet syvälle alitajuntaamme ja sieltä nousseina ne ruokkivat irrationaalisuutta enemmän kuin liiaksi. Miten muuten voitaisiin selittää, että nelikymppinen mies jaksaa raivota podcastissaan, kun nuoret tytöt selaavat mieluummin Tinderiä ja Instagramia kuin antautuvat hänen iskuyrityksilleen?

Infantiilit emootiot ja nykyteknologia ovat vaarallinen yhdistelmä. Meissä kaikissa asuu edelleen se pieni lapsi, joka tuntuu puskevan esille vähän joka puolella. ”Vanhan” sanonnan mukaan ennen hullut huutelivat torien laidoilla, nyt heillä on internet. Yhdessä heistä muodostuu vaarallinen tekijä yhteiskunnassamme. Manosfääri ei ole harmiton liike, vaan länsimaiden vastine Isikselle. Jos sen leviämiseen ei osata vastata ajoissa, niin ei kestä kauaa, kun he lähtevät perustamaan omaa juutalais-kristillistä kalifaattia. Eli älkää ihmetelkö miten Isis pääsi valtaan. Meillä on samanlaisen liikkeen siemenet kylvetty keskuuteemme.

Eliitti ja jälkikristillisyys

Viime aikoina on puhuttu paljon eliitistä. Suomalaiseen keskusteluun oman panoksensa toi Karina Jutilan pamfletti Pilaako eliitti Suomen?. Jutila vaikuttaa keskustaa lähellä olevassa Ajatuspaja e2:ssa. Äänenpainoissa tämä tulee erittäin hyvin ilmi. Ehkä sen olisi voinut tuoda voimakkaammin esille itse tekstissä.

Se, että keskustalainen ajatusmaailma on minulle vieras, ei ole mitään uutta. Jutilan määritelmien mukaan kuulun itsekin ainakin osittain hänen ”eliittiin”. Miten Jutila sitten näkee eliitin ilmenemisen maassamme?

Keskustelu luokkaeroista on palannut Suomeen. Osa menestyjistä nimenomaan haluaa, että luokkaerot näkyvät – koti vauraalta alueelta, lapsi parempaan kouluun ja Lidlin ohi käveleminen voivat olla merkkejä halusta erottua edukseen. Etumatka on tärkeää, samoin sen näyttäminen.

Osittain tämä varmasti pitää paikkansa, mutta milloin näin ei maassamme ole ollut? Jutilan haikailemana Kekkosen aikana esim. Helsingissä Stockmannilla kävi ainoastaan parempi väki tai jos sinne huonompi aines eksyi, niin ei saanut palvelua. Monet heistä ajettiin myös ulos pilaamasta paremman väen ostospäivää.

Kun katsotaan Helsinkiä, niin vaurasta aluetta näyttää olevan miltein koko kaupunki, jos asuntojen hintoja verrataan muuhun maahan. Vanhat työläiskorttelistot (Kallio ja Punavuori) kilpailevat asuntojen neliöhinnoilla Tukholman ja Lontoon kanssa. Joka näillä alueilla haluaa asua kuuluu siis automaattisesti eliittiin. Suurin osa vanhemmista haluaa tarjota lapsilleen parhaat mahdolliset eväät elämää varten. Jos tätä haluaa toteuttaa valitsemalla hyvän koulun lapselleen, niin kuuluu eliittiin. Mitä Lidlin ohi kävelemiseen tulee, niin tälloin ”eliitti” missaa hyvän mahdollisuuden ostaa hieman parempaa einestä kuin mitä perus-alepasta (joita suurin osa lähikaupoista alkaa kohta olemaan) saisi.

Tehän kaikki tunnette sen vanhan ”tarinan” suomalaisesta kateudesta, jossa naapurin uusi auto herättää toisissa panettelun ja selän takana kuiskuttelun vimman. Ulkomainen kateus taas johtaa paremman auton tavoitteluun kovemmalla työllä. Tarina pitää sisällään piilotetun sanoman, että suomalainen on perusluonnoltaan pahansuopa ja laiska kusipää.

Voi tietenkin olla, että vuosikymmeniä tällaisia tarinoita kuultuamme, olemme alkaneet käyttäytyä oppien mukaisesti. Silti minun on vaikea nähdä, että ”etumatkan tärkeys ja sen näyttäminen” olisivat mitenkään lisääntyneet yhteiskunnassamme. Se, mikä on lisääntynyt, on näiden ilmiöiden paisuttelu ja liioittelu mediassa ja mielipidevaikuttamisessa.

Räikein esimerkki oli keväällä 2015 persujen agittaattorin Marko Hamilon kirjoittelu punaviherkuplasta. Olen näinä vuosina tutustunut muutamaan persu-vaikuttajaan ja ymmärrän sen sakin olevan kirjavaa. Mutta siitäkin huolimatta mainitsen Hamilon kirjoittelun olleen riitaa haastavaa ja kaikkea muuta kuin keskusteluun osallistuvaa. Se oli ihan selvää vittuilua, jonka päämääränä oli eripuran lietsominen. Hamilon agitaatiota ei oltu suunnattu kalliolaiseen punaviherkuplassa eläville ja heidän herättelemiseksi, vaan kaikille muille jotka eivät ole heitä. Kirjoittelun tarkoituksena oli nostattaa vihaista kateutta muussa kansassa.

Syntyperäisenä helsinkiläisenä olen tottunut siihen, että syntyperääni saa joidenkin mielestä avoimesti halveksua ja murrettani suorastaan tulee pilkata. Persoonanikin saa siinä samassa olla jotenkin vähemmän kuin muilla ns. aidoilla suomalaisilla. Rakkikoirat haukkuvat kurkku suorana, kun karavaani kulkee kaupungin läpi. Näin on aina ollut.

Aina löytyy ihmisiä, jotka katsovat että heidän elämäntapa ja -tyyli on jotenkin parempi kuin muiden ja tämä antaa heille jonkinlaisen moraalisen oikeuden panetella ja painaa muita alaspäin… tai ainakin sitä pitää yrittää vähäisimmänkin tilaisuuden ilmaannuttua. Ei siihen Jutilan kuvaamaa eliittiä tarvita. Ellemme sitten määrittele eliittiä uudestaan täksi ylimieliseksi oman elämäntavan ja -tyylin tyranniaksi. Usein tuntuu, että nämä arkielämän tyrannit löytyvät ihan muualta kuin eliitin keskuudesta.

Jutila peräänkuuluttaa eliitiltä joustamista ja ymmärrystä. Sen pitäisi lopettaa ylimielinen asennoituminen heikommassa asemassa olevia kohtaan. Kuulostaa hyvin ylevältä, mutta mitä on tämä ylimielisen asennoitumisen lopettaminen? Helsingin itäisessä kantakaupungissa asuvan pariskunnan tulisi luopua siellä asumisesta ja muuttaa jonnekin vähemmän ”pöhinää” omaavaan lähiöön? Tai sitten ottaa oikein kunnolla etäisyyttä omaan elitismiinsä ja asettua johonkin kehyskuntaan Lohjan takamaille?

Kansalaisilla tulisi olla oikeus toteuttaa elämässään sitä elämäntapaa ja -tyyliä, jonka he omaksi kokevat. Tämän toteuttaminen elämässä ei tulisi olla keneltäkään toiselta pois. Mutta näin ei meillä saa olla. Viimeisin ”eliittikohu” esiteltiin ruokatrendien kautta. Hyväosaiset tekevät eroa muihin ruoalla. Ja taas voidaan esittää kysymys – milloin näin ei ole ollut? Pitää muistaa, että aikoinaan (ei edes kovin kauaa aikaa sitten) melkein kansallisruoaksi noussut pitsa oli eliitin herkkua (sitä kutsuttiin tuolloin ”pizzaksi” [suom. huom.]). Kahvinkeitinkin oli joskus 1960-luvulla statussymboli, jota ei työläiskodeista löytynyt.

Heitän ihan pokkana, että meistä suomalaisista on tullut herkkähipiäisiä valittajia. On totta, että eriarvoisuutta esiintyy keskuudessamme, mutta näin on aina ollut. Ennen siitä ei valitettu joka tuutista ja se ei ollut mikään kansaa repivä ilmiö. Tämän lisäksi heitän samalla tavalla lonkalta, että eriarvoisuuden jyrä on huomattavasti kevyempi kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Nykymenoa valittavien olisi ollut hyvä elää 1980-luvun ”juppivuosina”. Silloin törsättiin ja oltiin olevinaan toisten kustannuksella. Vaikka ei ollut edes varaa.

Näitä noloja juppivuosia seurannut 1990-luvun lama oli nöyryyttävä. Ennen kaikkea se oli nöyryyttävä ja epäreilu niitä kohtaan, jotka eivät olleet lamaan syyllisiä. Nykyinen polarisaatio kansan keskuudessa jountaa juurensa 1990-luvun lamasta. Mutta näin ei tarvitsisi olla. Meillä on ryhmiä, joiden vaikutusvalta perustuu tämän kansallisen tragedian ja sen seurausten korostamiselle. On voimia, jotka imevät elinvoimansa tuosta lamasta ja sen muistoista. Ja nämä voimat eivät ole rakentamassa yhteisymmärrystä kansan keskuudessa… eivät vaikka he siitä pamfletein saarnaavat.

*****

Siirtykäämme toiselta todellisuuden vääristymäalueelta toiselle. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov osoitti taas oman ajatukselliset akrobatiataitonsa antamalla lausunnon länsimaista.

Jos puhutaan läntisistä ja eurooppalaisista arvoista, joita meille koko ajan ja joka paikassa esimerkkinä esitellään, eiväthän ne niitä arvoja ole, joita eurooppalaisten isät ja esi-isät noudattivat. Ne ovat jotain uutta ja uudistettua, sanoisin että kaiken sallivaa. Ne ovat arvoja, joita voisi nimittää jälkikristillisiksi.

Ei mitään niin absurdia etteikö siinä voisi piillä jonkinlainen totuuden (ja järjellisyyden) siemen. Lavrovin lausunnot olivat taas yksi sumuverho, jolla hän yrittää peitellä Venäjän pyrkimyksiä. Mutta tunnistan hänen ilmaisemansa messiaanisen asenteen, joka meillä länkkäreillä näyttää välillä olevan. Meidän arvot ovat jotain sellaista, että niitä pitää kaikkien toteuttaa. Jos ei niitä seuraa, niin on natsi tai ainakin fundamentalisti (uskonnosta riippumatta).

Minä, jos joku, olen länsimaisen liberalismin kannattaja ja pyrin toteuttamaan omassa elämässäni sen edellyttämiä arvoja. Valitettavasti on ihmisiä, jotka eivät tyydy ainoastaan toteuttamaan näitä arvoja omassa elämässään, vaan vaativat myös toisia noudattamaan näitä arvoja. Näin tehdessämme he eivät näe, että samalla he jyräävät omassa moraalisessa ylimielisyydessä toisia allensa.

Meidän tulee käydä dialogia toistemme kanssa. Mutta dialogia ei voi syntyä tapauksessa, jossa toiselta osapuolelta vaaditaan omasta elämäntavasta luopumista ennen kuin saa osallistua keskusteluun. Se ei olisi tuolloin dialogia, vaan saman arvopohjan omaavien keskinäinen selkääntaputtelusessio. Meillä ihmisillä on erilaisia arvoja ja tapoja. Välillä ne ovat törmäyskurssilla, mutta sitä on dialogi. Välillä tulee mustelmia, kun otetaan yhteen.

Kunhan pysytään mustelmien tasolla, niin törmäily kasvattaa paksumman nahkan ja lujemman luonteen. Meidän aikakauden ongelma on, että nahkaa ei näytä olevan paikoitellen laisinkaan ja luonnetta sitäkin vähemmän. Huvittuneena olen seurannut sivusta nykyistä sukupuolikeskustelua somessa. Välillä kinastelu jumiutuu pelkkien käytettyjen termien tasolle. Käsitehygienia on niin konkreettista, että mitään hajua tai makua on turha edes etsiä keskustelusta. Tärkeintä on löytää toisen argumentaatiosta edes pieni vivahde cis-diskurssia ja natsi-kortit alkavat viuhumaan ilmassa. Tärkeintä on olla ilmaisematta tiettyjä termejä. Ajatukset sinänsä ovat toisarvoisia. Arvoista nyt puhumattakaan. Jopa Derrida kieromielisimmillään ei olisi pystynyt tähän dekonstruktioon.

En tiedä voinko omaa ajatteluani kutsua jälkikristilliseksi. Se on enemmänkin antikristillistä tai ääriateistista. Siitäkin huolimatta olen alkanut ymmärtämään dialogin tärkeyden elämässä. Muutama kuukausi sitten löysin itseni aukomassa päätäni Rytmi baarissa pöytäseurueeseemme eksyneelle naispapille. Kristinusko sitä ja sen moraalin arvo tätä… loukkasin toista. Oli siihen syytä tai ei, niin havahduin itsekin omaan ehdottomuuteeni ja sen sisältämään typeryyteen. Vaikutinko hänen elämäänsä mitenkään? En varmasti yhtään mitään. Avasinko omaa näkemystäni hänelle? En. Kuuntelinko toista? Olin kuuro kuin voi vain olla. Annoin toiselle mustelmia oikein olan takaa, mutta yhtään en ottanut omalle iholleni. Tuossa kohtaan olin todellakin eliittiä. Läpsin poskelta toiselle… vain tunteakseni itseni tyhmäksi ja vähän vielä sitäkin tyhmemmäksi.

Valittaa, että yhteiskunnassamme on luokkaeroja tai että niistä puhutaan, on epärehellistä hurskastelua. Ne ovat aina olleet keskuudessamme. Nuo erot ovat jokaisessa yhteiskunnassa aina läsnä. Meistä on tullut piloille hemmoteltuja kakaroita, jotka eivät kestä vähäisintäkään vastustusta. Kaiken pitäisi olla valmiiksi pureskeltua puuroa, jota vain tarvitsisi niellä kurkusta alas. Mutta elämä ei ole sitä.

Oman elämäntavan toteuttaminen ei saisi seisoa toisten elämäntavan toteuttamisen tiellä. Tiedän olevani tavallaan oikeutettu eläessäni itäisessä kantakaupungissa Helsingissä, mutta miten järkyttävän ylihintaisen vuokran maksaminen ja oman elämäntapani toteuttaminen on jotenkin pois muuttotappiokunnassa elävän arjesta? Ainakin maksamani verorahat hänelle kelpaavat erittäin hyvin. En näe syytä muuttaa täältä hänen naapuriinsa osallistumaan hänen elämäntapaansa. Mutta valitettavasti jotkut näin haluaisivat minun tekevän… vielä kun joku osoittaisi siinä piilevän järjellisyyden. Miten se parantaisi jomman kumman elämää mitenkään? Anyone?

Meissä jokaisessa asuu pieni millenniaali

Jo jonkin aikaa on Facebookissa, Twitterissä ja muualla netissä levinnyt video Simon Sinekin avautumisesta millenniaaleista työpaikalla:

Simon Sinek on tunnettu motivaatiopuhuja ja markkinointikonsultti. Uskon hänen tuntevan aiheensa ja kieltämättä hän käyttää ansiokkaasti retorisia keinoja painottaakseen asiaansa. Mutta en anna tämän hämätä itseäni, koska Sinek kuuluu ehtymättömään luonnon varaan, joka koostuu oman aikansa aikuisista, jotka jaksavat sukupolvesta toiseen närkästyä ”nykyajan nuorista”.

Millenniaalien päähän potkimisesta on tullut sukupolvilaji meille ei-millenniaaleille. Ja juuri tuohon rakoon Sinek takoo. Hän ei puhu millenniaaleille, vaan meille heitä vanhemmille. Osuvasti Sinek näkee, että sosiaalisen median tuoma välitön feedback-tyydytys on verrattavissa alkoholismiin ja uhkapeliin. Kaikki ne aiheuttavat nopean dopamiini-ruiskeen aivoissa. Tähän pieneen annostukseen aivoissamme perustuu kaikki riippuvuus… ja mielihyvä.

Oi sitä ylemmyyden tunnetta, joka meidät valtaa oivaltaessamme uuden heikkouden nykynuorisossa. Mikä ihana mielihyvän aalto sisällämme liikahtaakaan… ja jo tässä vaiheessa oivaltavimmat huomaavat, että olemme astuneet samaan dopamiini-ansaan, mistä Sinek millenniaaleja arvostelee. Auringon alla ei ole edelleenkään mitään uutta.

maisema

Tunnustan, että minulla ei ole suuremmin kokemusta teini-ikäisistä sitten 1980-luvun lopun. Voi hyvinkin olla, että ”epäonnistunut vanhemmuus” on tuottanut täysin katastrofaalisia lopputuloksia koulujemme penkkejä kuluttamaan, mutta noin 15 vuotta 20 – 30 -vuotiaita kollegoja seuranneena en ole huomannut suurempaa eroa varhaisempiin sukupolviin… samat ongelmat, samat typeryydet, samat lahjakkuudet – ihan samaa kuin aikaisemminkin.

Yhdellä poikkeuksella. Me (siis me kaikki; sinä, minä ja kaikki millenniaalit) elämme poikkeuksellisen aivotonta aikakautta. Kuten kaikki aikaisemmat nykynuorison päivittelijät, niin mekin astumme samaan henkiseen liukumiinaan. Nuorison päivittelyn sijasta meidän tulisi kohdistaa kriittinen katseemme meidän aikakauteemme ja siihen kulttuuriin, jota me elämme, hengitämme ja kulutamme päivittäin.

Harvempi meistä sanoo sen suoraan: ”Voi helvetti, että me olemme tyhmiä!” On helppo naureskella toiselta puolelta aitaa Brexitin ja Trumpin puolesta äänestäneille. Voi kun ne osaavatkin olla niin tyhmiä. Vaikka meidän tulisi ymmärtää kaikkien olleen osana rakentamassa sitä kulttuuria, jossa Donald J. Trumpista tuli maailman vahvimman valtion johtaja. Jopa me, joilla ei ollut äänestysoikeutta noissa vaaleissa.

Sinä päivänä, kun me luovutimme television herruuden reality-viihteelle Trump sinetöi voittonsa Yhdysvaltojen presidenttinä. Jos Trump ei olisi astunut ehdolle, niin meillä olisi joku toinen ”trump” hänen paikalla. Me teimme sen; eivät punaniskat bible-beltillä tai autoteollisuuden työttömiksi jättäneet detroitilaiset. Innostuneesti me eurooppalaisetkin kuluttajat ostamme halvempia tuotteita, jotka on valmistettu halpatuotantona muualla. Suomessa kitaristit intoilevat Meksikossa valmistettuja Fenderin kitaroita, joiden hinta/laatu-suhde on erinomainen. Vähemmän tulemme ajatelleeksi, että tuon innostuksen taustalla loistaa kirkkaana punainen ”Make America Great Again” -lippis.

stilldont

Tyhmyyden lisäksi aikakauttamme leimaa korostunut välinpitämättömyys. Me emme välitä suuremmin toisistamme tai luonnosta. Ja tässä kohden suuntaan osoittavan sormeni erityisesti kaikkia ”maailman parantajia” kohtaan. Ihmisten luontoa kuluttavaa elämäntapaa kritisoivia leukojen lonksuttelijoita riittää ihan liiaksi. He itse omassa itseriittoisuudessaan ovat valmiita luopumaan vaikka mistä maallisesta, mutta oikeasti maailmaa he eivät halua muuttaa. Eivät ainakaan maailman ehdoilla.

Jos ihmisellä olisi palava halu muuttaa maailmaa ja siinä eläviä ihmisiä, niin hän ei tuhlaisi aikaansa askeettisten harrasteiden parissa, vaan kouluttaisi itsensä mainosmaailman suurmestariksi. Todellisella maailman parantajalla olisi miljoona seuraajaa Twitterissä ja Instagramissa. Hän osaisi perfomance marketingin optimoinnin kaikki salat ja päivässä hän käyttäisi A/B -testausta sanomansa sanamuotojen hiomiseen enemmän kuin suurten ajatuksen kehittämiseen nenä kirjassa. Käsi ylös te viherpiipertäjät, antifasistit ja muut ituhipit, kuinka monta tuntia tuli näitä asioita hoitaessa tänään käytettyä? – Aivan niin. Minuuttiakaan ei tullut käytettyä näiden asioiden hoitamiseen koko edellisenä vuotena. Ja te ihmettelette miksi ihmiset eivät kuuntele teidän syvällistä sanomaa.

Tämän kaiken taustalla vaikuttaa syvä välinpitämättömyys ympäröivästä maailmasta. Maailmaa ja siinä eläviä ihmisiä ei haluta nähdä sellaisina kuin  he ovat, vaan maailma ja ihmiset halutaan pakottaa siihen muottiin, joka korvien välissä on heille valmiiksi tuotettu. Kun maailma ja ihmiset halutaan pakottaa johonkin ylhäältä päätettyyn muottiin, niin sillä on oma nimi, jonka me kaikki tunnemme – tyrannia. Maailman parantaja ja taivaanrannan maalari ovat savuverhoja joiden taustalla piileksii moni arkielämän pikku-tyranni… mitä enemmän maailman parantamisesta saarnaa, sitä vähemmän omaa napaansa pidemmälle oikeasti osaa katsoa – mark my words!

burn

Diogenes Koira oli yksi tunnetuimmista antiikin Kreikan kyynikoista. Hän asui perimätiedon mukaan saviruukkussa (kyllä, saviruukussa), omisti viitan ja matkamiehen sauvan. Diogenes elätti itsensä kerjäämällä ja hänen kerrotaan olleen ensimmäinen ”kosmopoliitti” (maailman kansalainen), jolla koti oli kaikkialla ja ei missään.

Tarina kertoo, että Aleksanteri Suuri astui eräänä päivänä ulos paistattelemaan päivää palatsinsa ulkopuolelle. Harmikseen hän teki tämän peittämällä Diogeneksen varjoonsa. Aleksanteri tiesi varsin hyvin kuka tämä kerjäläinen oli ja kehotti filosofia pyytämään mitä tahansa ja hän saisi sen. Diogenes vastasi suurelle valloittajalle: ”Siirry pois auringon edestä!” Aleksanteri Suuren kerrotaan vastanneen filosofille seuraavasti: ”Jos en olisi Aleksanteri, haluaisin olla Diogenes.”

Tarina halutaan nähdä suurena kertomuksena askeetin voitosta suuren valloittajan edessä. Mutta tosiasiassa kyseessä on kahden millenniaalin tapaaminen sosiaalisessa mediassa. Kumpikin on optimoinut sanansa saavuttaakseen mahdollisimman voimakkaan lopputuloksen. Aleksanterin ja Diogeneen tapauksessa lopputulos oli kuolematon tarina, mutta laadullisesti ero ei ole suuri nykyaikaan verrattuna. Hyvä läppä jää elämään…

Mistään sen merkityksellisemmästä ei ollut kyse antiikin kyynikon ja suuren valloittajan välisessä tapaamisessa. Mutta maailmaa nämä kaksi muuttivat enemmän kuin yksikään meistä meidän aikakaudellamme. Vaikken voi sitä tietää, mutta olen siitä täysin varma, että meidän aikakaudestamme ei jää elämään yhtäkään tarinaa niin pitkälle kuin Aleksanterin ja Diogeneksen tapaamisesta kertova tarina. Tallenneita tulee jäämään enemmän omasta aikakaudestamme, mutta yksikään niistä ei jää elämään. Tarinat ovat tänä päivänä syntyneet kuolleina.

Aikakaudellamme luku- ja kirjoitustaito ovat huippulukemissa, mutta samaa en voi sanoa luetun ymmärtämisestä ja kirjoittamisesta. Se, että osaa lukea ei vielä tarkoita ymmärryksen lisääntymistä. Kun kysyy nykyihmiseltä lukea 200 sivua asiatekstiä, niin 95% kansasta pitää sitä ylivoimaisena vaatimuksena. Jäljelle jääneestä 5% ehkä juuri ja juuri 5% osaa kirjoittaa ymmärrettävää asiatekstiä omista ajatuksistaan. Ainoastaan näin osaamaton yleisö voi nostaa maamme yhdeksi luetuimmaksi blogiksi kahden kirjoitustaidottoman idiootin ”parisuhdeblogin”, jonka päättyminen (tuli bänät) noteerataan maamme luetuimpien iltapäivälehtien palstoilla.

naamio

Hyvät millenniaalit. Teissä ei ole mitään vikaa. Te olette samalla tavalla oman aikakautenne tuotteita, kuten me aikaisemmatkin sukupolvet. Ei ole teidän vika, että me olemme epäonnistuneet paremman maailman luomisessa. Ja tosiasiassa, maailman parantaminen ei meitä ole suuremmin kiinnostanut, koska yltiökapitalistinen hedonismi voitti taistelun 60-luvun idealismin kuoltua. Uhmamielellä heittäydyn klišeen syleilyyn ja lausun: ”Älkää ottako meistä mallia. Rikkokaa traditio ja kulkekaa toista reittiä!”

En sano uskovani nuorisoon tai muuta sen sellaista. Todistakaa minun olevan väärässä sanoessani, että teistä tulee samanlaisia kuin meistä. Aivan kuten meistä tuli samanlaisia kuin meidän vanhemmista. Siitäs saitte oma sukupolveni! Onko nyt ylpeä tunne? En nyt hirveästi lähtisi keulimaan ”saavutuksillamme”. Missä vaiheessa me kadotimme suunnan? Piti vaeltaa maailman ääriin, mutta emme päässeet Porin Jazzia pidemmälle. Ja mitä me olemme oppineet tällä matkalla? – Lytätään nuorempi sukupolvi alas, jotta tuntisimme itsemme astetta paremmaksi.

Motivaatiopuhujat ja huonosti kirjoitetut elämänhallintaoppaat ovat korvanneet teatterin ja kirjallisuuden. Ja me kutsumme tätä edistykseksi? Fuck this shit! Me olimme se sukupolvi, joka riemuiten otti vastaan Real Worldin ja kylvimme siemenet sille kaikelle, jota nyt kauhistelemme. Me emme edes osaa nauttia omien saavutuksiemme hedelmistä. Mutta osaamme kyllä syyttää lapsiamme juuri niistä virheistä, joihin sorrumme päivittäin heidän edessä esimerkkiä näyttäen. Ylevää?

Mutta älkäämme vaipuko epätoivoon tämän kaiken edessä. Meissä jokaisessa piileksii pieni millenniaali, joka kaipaa huolenpitoa kasvaakseen joksikin paremmaksi kuin mitä me tällä hetkellä olemme. Vain tämän kasvun kautta meistä voi ehkä vielä tulla jotain enemmän kuin aikaisemmista sukupolvista. Ja tämä on sanoma millenniaaleille ja muille. Ylittäkää itsenne. Olkaa enemmän kuin ihminen, joksi teidän kulttuurinne kasvatti teidät.

Suuri kusetuksen metsästys

Tällä viikolla katsoin pitkään ”listalla” olleen Requiem for the American Dream (2015). Heti alkuun pitää mainita, että en ole mikään suuri Noam Chomsky -fani, koska osittain hän edustaa sitä arvokonservatismia ja -traditionalismia, jota vastustan.

Elokuva on hyvin pitkälle hänen monologia, mutta ansaitsee tulla mainituksi (on katsottavissa YLEn Areenassa vielä jonkin aikaa). En käy läpi kaikkea Chomskyn argumentteja, mutta avaudun niiden herättämistä ajatuksista, koska luulen ymmärtäneeni jotain… ainakin itselleni tärkeää.

Vaikka dokumentin nimi on Requiem for the American Dream, niin sitä voidaan tarkastella länsimaisesta näkökulmasta laajemminkin. Halusimme tai emme, niin amerikkalainen kulttuuri on ollut valtakulttuuria länsimaissa 1900-luvun jälkipuoliskolta tähän päivään. Ja nyt se on romahtamassa silmiemme edessä. Tähän ei ole syynä Donald Trump, vaan hän on pelkkä oire sairaudesta, joka kulttuurillamme on ollut jo pitkään.

Tiivistän ja kärjistän Chomskyn esittämän kritiikin kahteen hyvin kontroversiaaliseen väittämään:

  1. Raha pyrkii rajoittamaan demokratiaa.
  2. Pääoma vihaa kapitalismia.

Kummatkin tähtäävät samaan päämäärään; vapauden rajoittamiseen ja sen lopulliseen kieltämiseen.

Aloitan ensimmäisestä. Raha ja demokratia eivät kulje käsikkäin. Eivät ole koskaan kulkeneet. Jo Aristoteles ymmärsi, että valtion kansalaisten täydellinen vapaus johtaisi enemmistönä olevan köyhälistön hyökkäykseen rikkaita vastaan. On tietenkin kansanosia, jotka pitävät tätä jopa haluttavana, mutta jokainen vähäiselläkin älyllä varustettu yksilö ymmärtäisi tämän johtavan kaikkia repivään anarkiaan… koska rikkaiden ryöstäminen johtaisi siihen, että jotkut kykenisivät haalimaan suuremman ryöstösaaliin ja heistä tulisi seuraavan ryöstöaallon kohteita… loputon kierre.

Rationaalisin ja rauhanomaisin ratkaisu tähän sosiaalisen eriarvoisuuden esiintymiseen yhteiskunnassa olisi eriarvoisuuden vähentäminen. Tämä ei tarkoita eriarvoisuuden päättymistä, mutta sen aiheuttamien vahinkojen vähentämistä. Käytännössä tämä tarkoittaa tulonsiirtoja varakkaammilta vähemmän varakkaammille… eli veroja.

Irrationaalisin ja vihamielisin ratkaisu on sosiaalisen eriarvoisuuden kärjistäminen ja vähemmän varakkaan enemmistön varallisuuden vähentäminen ja varakkaimman vähemmistön varallisuuden lisääminen. Valitettavasti tämä jälkimmäinen vaihtoehto näyttää olevan se polku, jota olemme koko maailmassa lähteneet kulkemaan.

Nihilismin riemuvoitto

Miten me olemme voineet päätyä globaalisti näin järjettömään lopputulokseen? – Nujertamalla meidän eettinen selkäranka. Jos jollain voitaisiin aikakauttamme kuvata, niin se olisi selkärangattomuus. Ja tämä kritiikki, koskee niin itseäni kuin sinuakin. Me olemme arvomaailman matelijoita… alimmassa liejussa luikertelivia myötäilijöitä. Mutta älkäämme masentuko, koska tämä on ollut johdonmukaisen ja järjestelmällisen (ei välttämättä täysin tietoisen) agitaation päämäärä.

Dokumentissa Noam Chomsky muistelee hartaasti 1960-luvun ihmisoikeusliikkeen nousua. Valtaa pitänyt eliitti huomasi asemansa olevan oikeasti uhattuna. Oli siis tehtävä jotain ja nopeasti. Kuusikymmentäluvun radikalismi nosti kaksi hyvin voimakasta vastaliikettä: massamedian parjauskampanja radikalismia vastaan ja finanssitalouden nousun.

Ei mennyt kauaakaan, kun 60-luvun ”hipistä” tehtiin yleinen naurunaihe. Yhteisöllisyys vaihtui hedonismia ihannoivaan glitteriin. Yksilö nousi kaiken keskipisteeseen (ja on ymmärrettävää, että tämä tendenssi oli jo käynnissä kauan ennen 60-lukua, mutta painotukset muuttuivat huomattavasti). Ehkä räikein esimerkki tästä nähtiin Oliver Stonen elokuvassa Wall Street (1987) legendaarisen ”greed is good” -puheen myötä.

Tätä ei vähennä elokuvan tarinan lopputulos tai Stonen ”kuuskytlukulaisuus”. Oliko ohjaaja-Stone suuren kusetuksen avustaja vai höynäytetty pelle? – Itse olen jälkimmäiseen lopputulokseen päätyvällä kannalla.

Oli miten oli, mutta ammattiliittoihin kuuluvien työläisten määrä on vähentynyt radikaalisti nuoremmissa sukupolvissa, niin Yhdysvalloissa kuin meillä Suomessakin. Vaikka palkkatyötä tekevien määrä ei ole vähentynyt. Huvittavinta on, että ehkä kaikkein puhtaimmin kapitalismin sääntöjä noudattava instituutio yhteiskunnassa, on leimattu vähiten kapitalistiseksi. On kysynnän ja tarjonnan välinen ristiriita, joka määrittää hinnan. Yksittäinen työntekijä ei voi omata samaa neuvotteluasemaa oman työnsä hinnasta kuin järjestäytynyt… that’s capitalism in your face.

Tämä onnistuu kieltämällä yhden yhteiskunnan perustavan arvon yksilön sisällä – solidaarisuuden. Kun yksilöt pistetään taistelemaan omasta hyvinvoinnistaan toisiaan vastaan, niin metsää ei enää nähdä puilta. Suurempi kuva hämärtyy ja lopulta sille tullaan sokeaksi. Vain peto voi ajatella, että yhteisön elättämiseen ei tarvitse osallistua, koska ei itse sitä tarvitse. Tarvitseeko sen enempää viitata esim. verojen kiertäjiin yhteiskunnassamme? – Ihminen heidän sisällä on kuollut. Arvot ovat vaihtuneet hinnoiksi. Vain kvantiteeteillä on ”merkitystä”.

Radikaali regressio

Ei ole sattumaa, että 1960-luvun radikalismiin kuului silloisen tietotekniikan haltuunotto. Hipit olivat ensimmäisiä nörttejä (ja ei ole sattumaa, että termistä ”nerd” tuli suuri pilkan kohde 1970-luvulta lähtien). Internetin vapautuminen kaikkien saataville saattoi olla pahemman luokan virhearvio pääoman näkökulmasta. Yhtäkkiä periaatteessa jokaisella kansalaisella oli sama mahdollisuus levittää tieto kuin perinteisellä medialla. Taas oli tehtävä jotain ja äkkiä.

Koska netin leviämistä ei voitu estää, niin sen avaamat mahdollisuudet tuli pilata tehokkaasti. Jos kerran kaikilla oli mahdollisuus levittää informaatiota, niin sen räjäyttäminen kaikkien kasvoille näyttäytyi keinona. Mitä hervottomampaa silmille räjähtävä informaatio oli, sitä parempi… ergo valhemedia. Pistetään kansa tappelemaan siitäkin mitä heillä leivän lisäksi voi olla – sisällöstä (panem et circenses – leipää ja sirkushuveja kuuluu oikea lause, mutta huvikin on sisältöä).

Kun seuraa mediassa käytävää ”juupas-eipäs” huutelua, niin lähin vertauskohta näyttää löytyvän lastentarhasta. Olemme saavuttaneet ristiriitaisuuden suurimman saavutuksen, mitä kehittyneempää kulttuurimme on, sitä lapsellisimpia meistä tulee. Jossain vaiheessa vaipoista tulee muotia… en yhtään ihmettelisi.

Murheellisinta tässä kaikessa on, että yhteiskuntamme terävin kärki (akateeminen maailma) näyttää astuvan tähän samaan paskamiinaan siinä, missä kuka tahansa muukin. Kun Suomessa yliopistot laitetaan tappelemaan määrärahoista, niin yhteinen etu hämärtyy ja selkäänpuukottamisesta tulee ”uusi normaali”. Asiaa ei edes ymmärretä hävetä. Vanha roomalainen ”hajoita ja hallitse” toimii älykkäimpiinkin kansalaisiin. Ei siis ole ihme, että se osuu ja uppoaa kaikkiin muihinkin… kyse ei ole lukeneisuudesta tai älykkyydestä. Me kaikki elämme samassa arvotyhjiössä (joo joo joo, on vanha termi, mutta sopii tähän).

Se, mikä Noam Chomskyssä minua häiritsee, on hänen haikailu menneiden perään. Myönnän, että itseänikin koskettaa 1960-luvun idealismi ja jonkinlainen viattomuus, mutta se on pelkkä ylimenovaihe kohti jotain muuta. Oma nietzscheläisyyteni peräänkuuluttaa uutta etiikkaa ja koko ihmisen ylittämistä. Paluuta vanhaan ei ole. Raha ja pääoma haluavat seisoa tämän polun edessä… siitä on vahvat todisteet.

En tiedä kuinka sekopäiseltä tämä kaikki näyttäytyy. Vaikka yksityiskohdat voivat heittää metrillä tai parilla, mutta kaukana horisontissa piirtyy selkeä näköala… jotain hyvin merkittävää tässä on.

Haistakaa paska koko valtiovalta

Me suomalaiset rakastamme renttujamme. Suurin suomalaisista rentuista on tietenkin Irwin Goodman. Juoppo renttu, joka antoi täyslaidallisen hyville tavoille, herroille ja milloin millekin. Kansan syvien tuntojen ja olojen tulkki. Aito suomalainen mies… koska Irwin on kuollut, niin hänestä ei saa sanoa mitään pahaa. Joten puhutaan jostain ihan muusta, mutta hyvin samanlaisesta ilmiöstä.

Yhdysvaltojen seuraava presidentti tulee olemaan Donald J. Trump. Mikään ei voisi meidän suomalaisten mielestä tällä hetkellä olla vastenmielisempää kuin tämän tosiasian hyväksyminen. Ei näytä Suomessa asuvilla amerikkalaisillakaan menevän. Työpaikallani yhdysvaltalaiset työkaverini näyttivät aamulla voivan pahoin. Joku sanoi käyneensä oksentamassa aamulla kuultuaan uutiset äänestystuloksesta.

Miten tässä näin pääsi käymään? Kaikkenhan piti näyttää hyvältä Clintonin voiton suhteen. Uutisfiltterien luomasta kuplasta katsoen Trumpin voitto piti olla sula mahdottomuus. Ja niin siinä siitäkin huolimatta pääsi käymään. Amerikan-Irwinistä tuli presidentti. Trump on renttu siinä missä Irwin, mutta hän on helvetin rikas ja ainakaan julkisesti hän ei rehvastele päihdeongelmallaan. Kaikella muulla hän näyttää rehvastelevan, mutta ei mennä siihen…

Miksi meillä suomalaisilla sitten on niin vaikea sulattaa Trumpin voittoa? – Me emme yksinkertaisesti ymmärrä kovinkaan hyvin amerikkalaisia. Trumpia äänestäneet eivät olleet pelkkiä punaniskaisia valkoisia vihaisia miehiä raamattu-deltan sisäpuolelta. Heidän äänillään Trump ei olisi koskaan saavuttanut voittoa. Trumpia äänekkäimmin kannattaneet ja häntä rakastaneet äänestäjät olivat varmasti juuri näitä vihaisia WASPeja, mutta enemmistö häntä äänestäneitä edustivat aivan muita sosioekonomisia ryhmiä. He eivät välttämättä ihannoineet Trumpia eivätkä rakastaneet häntä, mutta vielä vähemmän he ihannoivat ja rakastivat Hillary Clintonia. Ja tätä meidän on hyvin vaikea ymmärtää.

Mutta kävelläänpä muutama maili entisen amerikkalaisen keskiluokan saappaissa. Vielä 1990-luvulla tuolla keskiluokalla meni suhteellisen hyvin. Detroitissa valmistettiin autoja, kansa äänesti demokraatteja ja tulevaisuus näytti siltä, miltä se oli näyttänyt vuosikymmeniä… hyvältä. Heinäkuun 18. päivänä 2013 kaupunki hakeutui konkurssiin. Siis kaupunki hakeutui konkurssiin. Nykyään kaupunki on suosittu valokuvauskohde, koska siellä on niin paljon hylättyjä kortteleita, joiden rapistuminen innostaa hipsteri-kansaa etsimään sitä täydellistä kuvakulmaa ubraanista dekadenssista.

Michiganin osavaltio (jossa Detroit sijaitsee) on aina ollut voimakasta demokraattien kannatusaluetta. Eilen Donald Trump voitti Hillary Clintonin juuri tällä vahvalla demokraattien alueella. Ja sama ilmiö näkyi kaikkialla pienillä teollisuusalueilla Ohiossa, Pennsylvaniassa ja Wisconsissa, joissa perinteisesti ei ole ollut koulutettua väestöä. Ja äänestyspäivänä sosioekonomisesta statuksesta huolimatta jokaisella äänestäjällä on yksi ääni annettavana.

Miksi näillä alueilla asuva amerikkalainen antaisi äänensä sitä perinteistä poliittista järjestystä edustavalle ehdokkaalle, joka ei ole tuonut heidän elämäänsä mitään muuta kuin kurjuutta viimeisten 20 vuoden aikana? Eivät he välttämättä Trumpista pidä, mutta hän edustaa jotain muuta kuin sitä status quo’a, joka on pettänyt heidän luottamuksen kerta toisensa jälkeen. Mitä väliä sillä on, että ehdokas on öykkäri ja käyttäytyi kampanjan aikana täysin epäpresidentillisesti.

Presidentillisiä puheita pitänyt Obama ei heidän omanarvontuntoa kyennyt parantamaan vaikka työllisyys näillä alueilla oli kohentunut huomattavasti viimeisten vuosien aikana. Taloudellisen aseman kohentuminen ei ollut tarpeeksi suuri kompensoidakseen sitä nöyryytystä, mitä tuo kansanosa on saanut osakseen. Olisiko mikään riittänyt? – Hyvä kysymys, johon kukaan ei osaa varmuudella antaa vastausta.

donald-trump-make-america-great_asd

Me kaikki eurooppalaisessa kuplassamme ymmärsimme väärin Trumpin sloganin ”Make America Great Again!”. Levitimme sosiaalisen mediassa kuvaa, jossa Trumpin kampanjalippiksen sisäpuolella oli ”Made in China” -merkki vaikka se oli feikki. Aidot Trumpin lippikset oli valmistettu Yhdysvalloissa… tai ainakin niin niissä luki. Nyökyttelimme päitämme, kun meidän suosikki Hillary ihmetteli Trumpin slogania, koska Amerikkahan on edelleen suuri. Vaikka neljä vuotta sitten ihailimme Jeff Danielsin roolisuoritusta The Newsroomin ensimmäisessä jaksossa, jossa hän murtaa Amerikan suuruuden.

Yhdysvallat voi olla suuri talouden mittapuilla, mutta nöyryytetyn keskiluokan mielissä se ei sitä ole. Kun luin muutama kuukausi sitten Michael Mooren blogipostauksen ”5 Reasons Why Trump Will Win” ajattelin mielessäni ”voi vittu!”. Jossain mieleni perimmäisessä nurkassa tiesin hänen puhuvan totta. Suuri Amerikka, josta Trump puhui tarkoitti keskiluokan menetetyn itsetunnon palauttamista. Tunnetta siitä, että voi nostalgisesti kuunnella työmatkalla Bruce Springsteenin ”The Riveriä” työväen uurastuksesta, mutta kotona odottaa se keskiluokkainen unelma.

Jostain kumman syystä demokraatit osaavat mokata ”miljoonan taalan paikkansa”. Suurella todennäköisyydellä Bernie Sanders olisi voittanut Trumpin vaaleissa. Mutta Sanders oli myrkkyä Wall Streetille, jota Hillary edusti (ja jota on kaikki nämä vuodet edustanut Obama). Trump tuli politiikan ulkopuolelta ja sen takia hänessä nähtiin mahdollisuus ja osittain melkein messias. Meillä Suomessa samanlaista politiikan ulkopuolelta tullutta vapahtajaa edusti Martti Ahtisaari vuonna 1993. Suomi oli tuolloin syvällä lamassa ja demareilla välähti ottaa Ahtisaari ehdokkaaksi. He järjestivät avoimet esivaalit, jossa oli suurta amerikan-tunnelmaa. Ja loppupeleissä Ahtisaari luuttusi lattiaa Elisabeth Rehnillä helmikuussa 1994.

Meidän ei siis tule ajatella Trumpia Soinina, vaan Ahtisaarena; politiikan outsiderina, joka ei ole systeemin saastuttama. Samalla tavalla Ahtisaari esti lasikaton murtamisen kuin eilen Trump Yhdysvalloissa. Euroopassa halutaan eilinen tulos nähdä esimerkkinä amerikkalaisesta misogyniasta ja osittain se onkin sitä. Mutta hyvin suurelta osin se on ihan jotain muuta.

Aina yhtä ärsyttävä Katie Hopkins avasi sanaisen (ja saastaisen) suunsa Daily Mailin sivuilla päivällä.

Trump’s triumph has crushed the lefty luvvies, useless pollsters, multicultural mafia and gender Nazis who refuse to listen to regular people. So, from a Brexiteer, thank you America

Trumpin voitossa ja brexitissä ei ole pelkästään kyse valkoisen vihaisen miehen (ja heidän mielisten) protestista. Nykyinen monimutkaistunut digi-urbaanikulttuuri näyttäytyy uhkana oman arvonsa menettäneelle elämäntavalle. Samoin hurskastelun määrää ei voi edes mitata. Olen istunut baaripöydässä alkuillasta kuunnellen kuinka Trumpin ”grab ‘em by the pussy” -puheita kauhistelevat kaverini, joiden kanssa on tullut puhuttua ja tehtyä huomattavasti törkeämpiäkin. Myönnetään, että emme ole kampanjoimassa maailman vaikutusvaltaisimpaan virkaan, mutta kuiteskin… ja kuinka me olemme saattaneet unohtaa Bill Clintonin ja Monica Lewinskyn ”sikarituokiot”? Oikeasti?

Ei mennä ”rapakon taakse” vaan ajatellaan tuota aitoa suomalaista miestä. Meneekö hänellä hyvin? Kohdatessaan vihaisen anarko-feministin, hänen kasvoilleen räkäistään ”miesoletettu!”. Ranskalaisen nykyfilosofian kiemuroita opiskelleena teoreettiset koukerot tuon räkäisyn takana avautuvat minulle helposti, mutta meidän antisankarimme pyyhkii sylkeä kasvoiltaan ja ihmettelee, mitä juuri tapahtui. Itsekin tulen joskus ajatelleeksi, että onko naisena oleminen noin kivuliasta vai onko kyseessä vain äärifiiliksen hakemista. Valitettavasti usein näyttäa, että jälkimmäinen vaihtoehto on se primus motor toiminnan taustalla.

Välillä tuntuu, että me emme oikein pidä toisistamme. Ja painotan tuota sanaa (toinen) tarkoituksella. Kaiken hössötyksen keskellä meidän sietokykymme toiseudelle on vähentynyt merkittävästi. Toista mieltä ei saa olla. Eri mieltä saa olla, mutta vain hyväksyttyjen rajojen sisäpuolella. Elän niin sanotussa puna-viherkuplassa, jossa maahanmuuttokriittisiä ei siedetä. Jos myöntäisi julkisesti äänestäneensä perussuomalaisia, niin olisi auttamattomasti sosiaalisessa paitsiossa. Viimeisten vaalien jälkeen ihmeteltiin, että miten joku voi äänestää persuja. Eihän sellaisia edes kukaan tunne.

Emme taida tuntea toisiamme kovinkaan hyvin. Meillä suomalaisilla ei ole sitä luksusta, että voisimmme olla yhtä jakautuneita kuin amerikkalaiset. On luotava suhteita toisiimme näkökantojen eroista huolimatta. Ja ehkä näin me voimme nähdä, että eivät ne näkemykset niin kaukana toisista ole. Me olemme rakentaneet aika helvetin hyvän maan ja emme me kovinkaan huonoa kansaa ole. Erimielisyys kuuluu demokratiaan ja sitä on siedettävä. Ei pidä olla pikkumainen näissä asioissa.

Aikoinaan ”Höblärillä” oli hieno kampanja, jonka sanomana oli ”Rakastu suomenruotsalaiseen”. Sen voisi päivittää: ”Rakastu ihan toisenlaiseen”. Ja ei tarkoita, että pitää mennä naimisiin, mutta ymmärrätte järkevinä ihmisinä, mitä tarkoitan. Rakkautta toiseen. Rakkautta kauimmaiseen, ei vain siihen lähimmäiseen…

Mitäs sitten kävikään…

Reilu vuosi sitten Kansalaistorille kerääntyi reilut 15 000 kansalaista osoittamaan mieltä eduskuntaankin pesiytynyttä rasismia vastaan. Immosgate oli lähtenyt lapasesta, kuten asiaa jo tuolloin kommentoin. Ainoastaan silmät rotuopin pimeyteen ummistaneet ”maahanmuuttokriitikot” kykenivät sanomaan, että kyseessä oli ylireagointi yksittäistapaukseen.

Tämän jälkeen pakolaiskriisi kärjistyi ja laantui. Mutta kansan mielenilmaus ei suuremmin kuulunut hallituspuolueiden korviin, vaan flirttailu natsismilla hyssyteltiin maton alle. Olli Immonen piti Timo Soinin toimesta oikein harjata kunnolla. Vieläkin tuota harjausta odotetaan. Ei näy eikä kuulu…

Viime viikonloppuna tämä pitkään jatkunut hiljainen natsisympatia näyttää saaneen ensimmäisen kuolonuhrinsa. Tässä kohden on mainittava, että me emme itse asiassa tarkkaan tiedä kuoliko uhri potkun seurauksena päähän saadusta iskusta vai ei. Ruumiinavauksessa kovakalvonalainen verentuoto voidaan todentaa. Tämän aivoverenvuodon tyyppi syntyy useimmiten fyysisen päävamman seurauksena.

Paikalla mielenosoitusta harjoittanut SVL on jo syyllistynyt tosiasioiden vääristelyyn, koska valvontakameroista käy ilmi, että uhria ei vähän tönäisty vaan potkaistiin oikein reilusti. Kuvioon kuuluu, että uhria on SVL:n ja heidän tukijoidensa toimesta demonisoitu piri-nistiksi. Aivan kuin lain edessä narkomaanin tappaminen olisi jotenkin sallitumpaa kuin ei-narkomaanin.

Kaikkein räikeimmin itsensä on munannut pääministeri Sipilä, joka asetti samalle viivalle Helsingin ja Kajaanin tapahtumat. Tappo on aina tappo vaikka se tapahtuisi mistä syystä. Mutta Kajaanissa turvapaikan hakijat surmasivat ryöstön yhteydessä kanta-suomalaisen (termi, joka on suorastaan absurdi, mutta käytetään sitä tässä kohdassa). Helsingissä Elielinaukiolla kuolemaan oletettavasti johtanut päällekäyminen oli leimallisesti poliittisista ja ideologisista syistä johtuvaa. Myöhemmin pääministeri Sipilä yritti tarkentaa kantaansa A-studiossa, mutta aika ontuvaksi se jäi. Pääministeri jäi kiinni siitä hyssyttelystä ja ohipuhumisesta, jota poliittisen eliittimme toimesta on harjoitettu jo vuosia.

Meillä Suomessa on selkeä natsi-ongelma. Kyseessä näyttää olevan lukumäärällisesti pieni, mutta sitäkin äänekkäämpi ryhmä. SVL ei ole rekisteröitynyt yhdistys, joten siltä ei voida vaatia lain edellyttämiä velvollisuuksia täytettäväksi. Katsotaan, että täten sen toimintaan ei voida puuttua. Tietääkseni poliisin innolla jahtaamat moottoripyöräjengitkään eivät ole yhdistysrekisterissä. Ei näytä estävän heidän toimintaansa puuttumista virkavallan toimesta.

Poliisilla ei näytä olevan myöskään ongelmia jahdata vasemmisto-anarkisteja. Heinäkuussa 2015 Joukkovoiman mielenosoituksen yhteydessä Hakaniemen torilla anarkistien ryhmä päätti vallata kadun, joka jo muutenkin mielenosoituksen johdosta oli katkaistu liikenteeltä. Poliisi oli paikalla mellakkavarustein (kuva alla). Dallapépuistossa loppukesästä otettiin uudestaan yhteen anarkistien kanssa. Voi tietenkin olla, että näistä tapahtumista tiedotetaan virkavaltaa ja ne näkyvät sosiaalisessa mediassa; poliisilla on aikaa varustautua. Mutta kun väkivaltaisen historian omaava järjestö järjestää tilaisuuden pääkaupunkimme keskeisimmillä aukioilla ja paikalla ei ole poliisin poliisia, niin kysymyksiä on vaikea olla esittämättä.

poliisit

On esitetty, että maamme poliisivoimissa esiintyisi sympatioita uusnatseja kohtaan. Yhteinen nimittäjä löytyisi juuri maahanmuuttokriittisyydestä. Haluan uskoa, että tämä on yliampuva tulkinta. Mutta maassamme on selkeästi pidempi ja tutumpi traditio, jossa vasemmistoradikaalia pamputetaan herkemmin kuin uusnatsia.

Ovathan nämä anarkistit ja muut radikaalit todella ärsyttävää sakkia, mutta he ovat kunnostautuneet lähinnä meluamisen ja omaisuuden tärvelemisen saralla. Ja tässä tullaankin keskeiseen kohtaan. Tässä maassa on ollut tapana, että herrojen varpaille ei astuta ja nenille hypitä. Tämä tehtiin selväksi jo sisällissodan vankileireillä, joilla kuoli neljä valkoista ja 11 652 punaista. Sellaista oli punainen terrori ja valkoinen isänmaallisuus.

Ehkä tähän kansallissosialistien vähäiseen kurissapitämiseen on syynä hieman läheisempi historia. Suomen allekirjoittama rauhansopimus vuodelta 1947 sanoo toisen luvun kahdeksannessa artiklassa seuraavaa:

Suomi, joka välirauhansopimuksen mukaisesti on ryhtynyt toimenpiteisiin hajoittaakseen kaikki Suomen alueella toimivat fascisminluontoiset poliittiset, sotilaalliset tai sotilaallisluontoiset järjestöt sekä muut järjestöt, jotka harjoittavat Neuvostoliitolle tai muille Yhdistyneille Kansakunnille vihamielistä propagandaa, sitoutuu olemaan vastaisuudessa sallimatta senluontoisten järjestöjen olemassaoloa ja toimintaa, joiden tarkoituksena on kieltää kansalta sen demokraattiset oikeudet.

Neuvostoliiton hajottua Suomi sanoutui yksipuolisesti irti rauhansopimuksen aserajoituksia koskevista osista (poislukien ydinaseet). Venäjä ja Yhdistyneet kansakunnat eivät vastustaneet tätä irtisanoutumista. Mutta tietääkseni muilta osin Suomi on edelleen sitoutunut tähän rauhansopimukseen. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Valvontakomission poistumisen jälkeen Suomi kykeni valvomaan vuosikymmeniä menestyksekkäästi näitä ”fascisminluontoisten” järjestöjä ja estämään niiden syntyminen ja leviäminen. Paitsi nyt ollaan otettu pahasti takapakkia asiassa. Olisiko virkavallan edustajien keskuudessa pieni ryhdistäytymisen paikka? Samanlaista ryhdistäytymistä odottaisin oikeuslaitokselta. On suorastaan absurdia, että spray-maalilla seinää töhrivä voi saada yhtä kovan rangaistuksen kuin raiskauksesta tai pahoinpitelystä. Tämä antaa selkeän sanoman; ruumiillinen koskemattomuus ei ole erityisessä asemassa oikeuslaitoksemme toimesta.

torkya

Kun ottaa huomioon maassamme vallitsevan väkivaltaisen ilmapiirin, niin onko ehdonalainen mikään rangaistus toisen ruumiillisen koskemattomuuden rikkomisesta? Ainakaan se ei näytä toimivan minkäänlaisena pelotteena. Elielinaukiolla törkeästä kuolemantuottamuksesta epäilty henkilö omaa pitkän listan tuomioita väkivaltarikoksista. Mitä helvettiä hän teki vapaalla jalalla? Eikö hän ole omalla toimellaan osoittanut toistuvasti olevansa vaarallinen ympäristölleen?

Olen ollut jo pitkään huolissani maan kiristyneestä ilmapiiristä. En väheksy samasta asiasta huolestuneita tutkijoita, jotka pyrkivät löytämään selityksen tähän kaikkeen yhteiskunnallisista rakenteista ja niissä ilmenevistä ongelmista. Mutta yksi selitys voi löytyä kulttuuri-historiallisesta epäkohdasta, joka ei näytä muuttuneen sitten valtiomme perustamisen jälkeen. Tämä epäkohta on se sokeapiste, jossa lausutaan: ”Kommaria on oikeus lyödä… ja ehkä tappaakin”.

Tätä sokeaa pistettä ei tulla koskaan valaisemaan natsien näkökentässä, mutta virkavallan olisi jo aika herätä. Tämän päivän ”kommari” on anarkisti ja vasemmisto-radikaali. Natsien näkökulmasta tuo ”kommari” on myös suvakki, narkkari ja kaikki muut, jotka eivät natseja ole. Tämän tulisi huolestuttaa meitä kaikkia, jotka emme natseja ole.

Syväsukellus prekaarimaailmaan osa 2 – Rakkautta niinku ja vähän muutakin

Jatketaan tätä eeppisiin mittoihin laajenevaa kirja-arvostelua, joka ei ole kirja-arvostelu. Perinteinen arvostelu katselisi kohdettaan jostain establisoituneesta näkökulmasta ja arvostelisi teosta suhteessa arvostelijan allekirjoittamaan instituutioon. Perinteinen arvostelu on aina oidipaalisessa suhteessa kirjaan, kirjailijaan ja kirjallisuuteen. Suuri diskurssi möllöttää taustalla isähahmona rankaisemaan diskurssista poikkeamia ja valmiina oidipaalistamaan kohteensa heti kun siihen tulee tilaisuus… ja sellainen tilaisuus aina tulee ennemmin tai myöhemmin.

Oma skitsoanalyyttinen projektini pyrkii väistämään tämän. On sanomattakin selvää, että tämä projekti on tuomittu epäonnistumaan. Mutta ei sillä väliä, koska prekaarikulttuuriin kuuluva kapitalismikritiikki on jo ymmärtänyt vastarinnan tehottomuuden. Vastarinnan pesäkkeet ovat aina potentiaalisia uusia markkinoita, kuten Ekholmin teoksessa todetaan.

Mitä radikaalimpaa vastarinnan muotoa esiintyy sitä suuremmat markkinat se mahdollistaa ajan myötä. Vuonna 1991 The Clash paljasti todelliset kasvonsa, kun Levi’s Jeans valjasti ”Should I Stay or Should I Go” -biisin mainokseensa.

Se siitä markkinatalouden vastustamisesta. Raha voittaa aina…

CARITAS: Kyllä säkin kohta saat taas tehä duunii! Mä oon ihan varma siitä!

JOONAS: Pelkään vaan että minkälaista. Kapitalismin toimivuuden yks perusedellytys on, että huomattava osa väestöstä pidetään työttöminä, ja näillä näkymin näiden työttömien ei jatkossa edes anneta olla rauhassa työttömiä, vaan niille keksitään väkisin kaikenlaista pakkotyötä rangaistukseks omasta huonoudestaan ku ne ei edes oo LinkedInissä. Samalla kun vaaditaan markkinoiden vapautta, lisätään valvontaa ja poliiseja, kaikkien pitäis olla niin vitun vapaata, mut oikeesti saa olla vapaa vaan tietyllä ennalta määrätyllä tavalla. Oman luovan hulluuden saa päästää valloilleen omassa ruokablogissa, mut kadut ja torit on yritysten omistuksessa. Roskasakki rajataan omille alueilleen, rikkaat omilleen.

Valitettava tosiasia on, että kapitalismi kasvattaa tällä hetkellä hyvinvoinnin sijasta tuloeroja ja epäoikeudenmukaisuutta. Luonnonvarojen ja ruoan ehtyessä varallisuus keskittyy entistä pienemmälle vähemmistölle. Ja ennen kuin alamme tätä päivittelemään sen enempää, niin meidän tulee ymmärtää olevamme osa tätä pienenevää vähemmistöä. Mistä luulette nykyisen uhkaavan ulkopoliittisen tilanteen johtuvan? Maailmalla on käynnissä entistä verisempi taistelu elintilasta, joka pienenee päivä päivältä. Sodat ovat ainoastaan jäävuoren huippu.

Olisi epäreilua syyttää Johannes Ekholmia siitä, että hän ei ota kantaa tähän aikakautemme suurimpaan historialliseen kriisiin ja katastrofiin. Mutta hänen kuvaamiensa nuorten ajelehtijoiden elämä on arjessa ilmeneviä oireita tästä ”megatrendistä”. Sen aiheuttama juurettomuus kyseenalaistaa kapitalistista elämää yllättäviltäkin suunnilta.

Yksi keskeisistä kritiikin kohteista on palkkatyö. Toisaalta meillä on kansalaispalkkaa ajavat tahot ja toisaalla palkatonta työtä härskisti tarjoavat ”työnantajat”. Meilläkin laajalevikkiset lehdet tarjoavat verkkosivuillaan bloggaajan työtä näkyvyyttä vastaan. Ei siis rahapalkkaa, vaan näkyvyyttä. Jos meillä olisi toimiva järjestelmä, joka takaisi kaikille kansalaisille kansalaispalkan, niin tällainen ”työtilaisuus” voisi olla selitettävissä. Mutta meillä sellaista ei ole. Palkaton ”työ” ei ole työtä, vaan harrastus. Ja jokainen tietää, että harrastustoiminnan ammattilaiset kykenevät tarjoamaan harrastamiselle huomattavasti paremmat puitteet kuin työnantaja.

Vanha katulegenda tietää kertoa, että Kuubassa kaikki sikarinmyyjät saavat samaa palkkaa riippumatta siitä, että kuinka paljon he myyvät sikareita. Tämän takia heitä ei töissä suuremmin näy ja jokainen Havanan kaduilla myytävä sikari ei ole kuubalainen. Kaikki kuubalaiset sikarit menevät vientiin. Terve ja kaikille osallistujille reilu kilpailu johtaa kieltämättä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Mutta missä vallitsee terve ja reilu kilpailutilanne? Niinpä niin. – Ei missään. Terve, reilu ja vapaa kilpailu on samanlainen utopia kuin mitä oli kommunismi Neuvostoliitossa. Jo Leninin aikana nähtiin, että pystytetty järjestelmä ei tule toimimaan. Siitä asti Suuri ja mahtava eli tekohengityksellä.

Samaa tekohengitystä on taidettu antaa kapitalismille jo muutaman vuosikymmenen ajan. Viimeistään Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen huomattiin, että ilman arkkivihollista ei markkinataloudella näytä olevan sitä pohjaa jolle se oli perustunut. Piti keksiä nopeasti uusi vihollinen. Persianlahdensodat olivat helvetin hyviä tekosyitä, mutta Saddamin kuoleman jälkeen oltiin taas tyhjän päällä. Nyt meillä on uusia kriisejä uusine vihollisine, mutta mitään ratkaisua ei ole edelleenkään tehty. Tyhjäkäynti jatkuu katastrofaalisin seurauksin.

Mutta kouriintuntuvimman muutoksen prekaarikulttuuri on tuonut seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen. Painopiste tällä hetkellä on jälkimmäisessä, mutta sen seuraukset ensin mainittuun ovat ilmeiset. Aikaisempi seksuaalinen vallankumous, joka alkoi 1960-luvulla tyssähti omaan mahdottomuuteensa. Mitään vallankumousta ei tapahtunut, koska muutos tapahtui määrällisellä alueella. Oidipaalinen ja patriarkaalinen seksuaalisuus räjähti ihmisten kasvoille, mutta se oli sitä samaa seksuaalisuutta kuin aina aikaisemminkin. Seksuaalisesti vapautunut nainen vapautui fallogosentriseen seksuaalisuuteen.

Olen valkoinen CIS-mies (cis = se sukupuoli, johon on syntynyt ei ole ongelma). Keho johon olen syntynyt on turvallisin mahdollinen mitä maailmasta löytyy. Se on hyväksytty kaikkialla… paitsi viimeisimmän sukupuolivallankumouksellisten keskuudessa. Oikeutetusti on aktivisteja, jotka eivät halua edes puhua miehestä, vaan miesoletetusta. Biologinen sukupuoli (sex) on toisarvoista, kun huomio keskitetään sosiaaliseen sukupuoleen (gender). Naisesta ja miehestä puhutaan täysin erilaisin tavoin mediassa (kuten olympialaisten aikaan näimme iltapäivälehtien otsikoissa).

SAD91RL
nainen rakastaa liikaa se on hullu
mies rakastaa liikaa se on traaginen sankari
naisella on ahdistuskohtaus se on epävakaa
miehellä on ahdistuskohtaus se on eksistentialisti-nero
siks en nää itteeni naisena
ei kiinnosta kuukautiset/munasolut/raskaus/
parimuoto/vanheneminenyhdessä
”jag är varken kvinna ellen man, jag är lag i mej själv”

En tiedä kuinka yleistä tällainen ”sukupuolisuuteen” kyllästyminen on, mutta ainakin olen huomannut sen saavan vastakaikua nuoremmassa sukupolvessa. On ymmärrettävää, että voimakas hyökkäys patriarkaalista sukupuolidiskurssia vastaan herättää voimakkaan vastareaktion. En minäkään pidä siitä, että minut leimataan sukuelinteni johdosta, mutta samalla en lähde provosoitumaan. Meillä on nuoria naisia ja miehiä, joilla kulttuurimme muodostamat sukupuoliroolit ovat aito ongelma. Ja pahinta on, että näiden ongelmien käsittelemiseksi ei ole luotu mitään keinoja samaisen kulttuurin toimesta. Siksi toivotan tervetulleeksi tämän kritiikin. Järkyttäkää nyt tätä setä-miestä oikein kunnolla. Annetaan asioiden mennä todella hulluun suuntaan…

SAD91RL
nimenomaan, tollast possessive bullshittii…
ja yhe tutkimuxen mukaa poikii ala-asteella kosketetaan
vaa kuritusmielessä kun taas tyttöi halataan ja taputetaan
ja silitetään (ei-sexuaalisesmieles!) enemmän,
mikä osaltaa vaikuttaa siihen et tytöt opetetaan
responsiivisiks ja et niiden kehojen pitää olla jatkuvasti
available. toi on nii ”pervasiivista”, niin ainaista!

Touché SAD91RL! Ei ole mitenkään ihme, että osa naisista eivät pidä miehen rakkautta kaikkein tärkeimpänä päämääränä elämässään. Ja näen näiden naisten määrän kasvavan entisestään. Näen myös miesten olevan yhtä kyllästyneitä siihen, että mieheltä odotetaan sitä ja tätä, jotta voisi kutsua itseään mieheksi.

Rakkaus niinku päähenkilö Joona voidaan nähdä jonkinlaisena tyhjiöön pyörimään jääneenä miehenä. Hänen suhteensa vanhan koulukunnan edustajaan – isäänsä – on ongelmallinen, mutta samalla itse ongelma tuntuu jäävän peittoon. Se vaan nyt on ongelmallinen. Samoin hänen suhteensa ystäviinsä ja naisiin on ongelmallinen. Partiarkaalinen rakkaussuhde ei hänelle toimi ja siitä poikkeavan suhteen mallia hänellä ei ole. Joona lukee queer-teorioita, mutta ei näytä oppivan niistä keinoja päästä omasta itsekkyydestään ja alkeellisesta narsismista. Tartuntapinta maailmaan on kadoksissa ja keinot hyväksyä tämä osaksi omaa elämää loistavat poissaolollaan. Jäljelle on jäänyt ainoastaan päämäärätön haahuilu ja ahdistuminen.

Ainoa strategia tarjotaan ryyppyreissuun lyöttäytyneen Mikon toimesta.

MIKO: Älä ajattele. Älä edes yritä ajatella. Koska ajattelemalla sä vaan tajuut miten vitun perseestä kaikki on. Älä yritä pelastaa maailmaa. Koska sä et tuu ikinä tekemään mitään, mikä vois pelastaa mitään. Sä et tuu ikinä muuttamaan mitään. Ainoastaan sen ymmärtämällä sä voit vapautuu siit systeemistä, mikä muuten tulee hallitsee sun elämää ja tuhoamaan sut.

Prekaarikulttuurissa pärjäämisen strategia on jättää kyseenalaistaminen taakse ja keskittyä hiomaan työhakemuksia ja CV:tä. Jatkuvien nopeiden voittojen maailmassa ajatteleminen ei ole enää hyve, vaan este pärjäämiselle. Onko ajattelu koskaan ollut kovinkaan suuressa huudossa valtaa pitävien toimesta? – Ei hirveästi, mutta tässä aikakaudessa ajattelemattomuudesta on tullut edellytys. Kun ei ajattele juuri tällä hetkellä tapahtuvaa ekokatastrofia eikä monimutkaista omaa sukupuolisuutta, niin pärjää sen aikaa kun vielä voi pärjätä. Kohta tämä kaikki loppuu ja jäljelle ei jää mitään kaunista…

Olen käyttänyt tämän ”kirja-arvostelun” yhteydessä hyvin varomattomasti käsitettä ”prekaarikulttuuri”. Tällä olen yrittänyt kuvata sitä kaikkea mitä Johannes Ekholm teoksessaan Rakkautta niinku kuvaa. Aina voi kirjoittaa marginaaliin punakynällä ”väärin!”, mutta se kriitikoille suotakoot.

Ilahtuneena huomaan, että maassamme on uusia rohkeita kirjoittajia, jotka uskaltavat sukeltaa esitysmuodossa ja teemoissa uusiin altaisiin. Minusta ei saa kulttuurijäärää, joka ei tällaista ilmiötä tervehtisi ilolla. Olen seurannut maailmalla pari vuotta Alt Lit -ilmiötä ja on hienoa huomata, että kotimaisessa kirjoittamisen genressä kyseinen ilmiö ei ole jäänyt huomaamatta. Odotan jo innolla seuraavaa NaNoWriMoa. Jos vaikka tällä kertaa saisin puserrettua itsestäni ulos sen käsikirjoituksen, joka on muhinut harmaassa massassa pääkopan sisällä pari vuotta.

Mutta sitä ennen odotan seuraavaa kotimaista sensaatiota kirjallisuudessa, teatterissa, lyriikassa ja proosassa. Keep it coming – you write it, I read it!

Osa yksi

Syväsukellus prekaarimaailmaan osa 1 – Rakkautta niinku

Prekariaatti määritellään Wikipediassa seuraavasti:

Prekariaatti on termi, jolla tarkoitetaan tilapäisissä tai epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien ihmisten luokkaa. Myös tällä vuosisadalla syntyneen näennäis- tai pakkoyrittäjien luokan jäsenet lukeutuvat prekariaattiin.

Länsimaissa 1900-luku oli proletariaatin sosioekonomisen nousun aikaa. Joskus 80-luvulla unelmoitiin maailmasta, jossa proletariaatista päästäisiin eroon, koska siitä on tullut porvarillista keskiluokkaa. Tämä jäi unelmaksi. Vuosituhannen vaihteen aikakautemme on taas sosioekonomisen nousun proletariaatin jälkikasvusta muodostuneen prekariaatin aikakautta. Sosioekonominen nousu on menneen maailman kaikuja. Laskukaudesta on tullut uusi normaali.

Sukupolvikeskustelu tuli yleiseen tietoisuuteen joskus 1990-luvulla. Tuolloin puhuttiin x-sukupolvesta ja sitä tietenkin seurasivat johdonmukaisesti y- ja z-sukupolvet. Karkeasti voidaan sanoa, että x-sukupolven muodostaa 1980-luvulla nuoruutensa eläneet. Sen muodostavat 1964 – 1979 syntyneet. Y-sukupolven edustajat ovat syntyneet about 1980 – 1995 ja z-sukupolvi muodostuu 1995 jälkeen syntyneet. Z-sukupolvea leimaa se, että he eivät ole eläneet päivääkään aikaa ennen internetiä.

Winona Ryder, Ethan Hawke, Ben Stiller, Janeane Garofalo, Steve Zahn
Winona Ryder, Ethan Hawke, Ben Stiller, Janeane Garofalo, Steve Zahn

Näiden määritelmien mukaan kuulun x-sukupolveen vaikka en ole koskaan kokenut minkäänlaista yhteenkuuluvuutta Reality Bites -kulttuuriin. Niin sanotut ”sukupolvikokemukset” 1990-luvulla eivät koskettaneet minua millään tasolla. Nine Inch Nailsin esiintyminen Woodstockissa 1994 soi taustalla televisiosta, kun luin Henry Millerin ”Ruusuista ristiinnaulitsemista”. Vuoden 1999 Woodstockia ei kukaan voi hyvällä omalla tunnolla kutsua muuksi kuin pöhöttyneeksi tursaaksi.

Viimeiset 12 vuotta olen työskennellyt enemmän tai vähemmän y-sukupolven edustajien kanssa ja viimeiset pari vuotta z-sukupolvi on alkanut esiintymään työkavereiden keskuudessa. Sama vierauden tuntu on edelleen läsnä. Ja tätä ei tule ottaa minään kritiikkinä. En ollut kotona oman sukupolveni keskuudessa, niin ei ole ihme etteivät nykyisetkään sukupolvet tunnu tutuilta.

Tästä huolimatta en ole koskaan lakannut olemasta kiinnostunut näistä sukupolvista ja heidän luomasta kulttuurista. Vaikka minua hämmentää, että maailmassa on ihmisiä, jotka eivät lue sanomalehtiä vaan etsivät kaiken uutisensa Buzzfeedistä, niin en voi heitä arvostella tästä. Heille keskeisiä juttumuotoja ovat listiclet perinteisten uutisartikkeleiden sijaan. Pirstoutunut mediamaisema ja epävakaat työnäkymät eivät voi olla vaikuttamatta itsetuntoon ja ihmissuhteisiin.

Johannes Ekholmia on kutsuttu uuden prekariaatti-sukupolven ääneksi. Minulta jäi näkemättä näytelmä Kaspar HauserSamoin hänen toimittama ”esikoisteos” Graa­fi­nen suun­nit­te­lu: käy­tän­nöt, tek­nii­kat, stra­te­giat on edelleen lukulistalla. Uusin näytelmä Wunder Kinder näyttää jäävän katsomatta, koska en ymmärtänyt ostaa lippua ajoissa (jos joku haluaa ilahduttaa tässä lähipäivinä, niin tuossa erittäin vahva vinkki…). Mutta Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku ei päässyt karkuun.

Jo alusta käy selväksi, että romaanin päähenkilön suulla Ekholm ei halua heittäytyä miksikään sukupolvensa ääneksi. Tämä hänelle suotakoot. Mutta aikalaisromaani teos on hyvin vahvasti. Yksi ihminen ei voi puhua kokonaisen sukupolven suulla, mutta omasta ajastaan hän voi piirtää kuvan, jonka allekirjoittaa huomattavan moni. Eniten teoksessa minua kosketti päähenkilön kyvyttömyys tuntemaan sellaista rakkautta, jota häneltä odotetaan. Ja ehkä tässä piilee teoksen yksi monista keskeisistä sanomista.

Nettikeskustelut tuntemattomaksi jäävän SAD91RL:n kanssa ovat kuin keskusteluja päähenkilön lacanilaisen tiedostamattoman kanssa. Tiedostamaton ei ole pelkästään psyykeen pimento, vaan samalla koko kulttuurin varjoon jäävä tuntematon, joka tulee esille epäsuorasti kaikkialla. Koko sukupolvikeskustelu riisutaan aseista teoksen alkupuolella.

SAD91RL
mut oikeesti
toi on nii sairaan tylsä ajatus etten edes…
jokaisel ihmisel on vaan yks elämä
siks tuntuu jotenki nii hukkaanheittämiseltä
että nuorten pitäis jotenki
käyttää se edelllisen sukupolven juttujen
jatkamiseen tai käsittelemiseen tai edes kritisoimiseen.
niinku miks joku 80luvul syntyny tekee jotain
taistolaisuutta romantisoivii lauluesityksii
tai vittu talvisotaa tai jotain kalevalaa mä en tajuu.
voiks olla enemmän beta positio??
[…]
kerran käytetty muoto on kuollut
sen käyttäminen uudestaan on niinku human centipede
että tää sukupolvi syö sitä mitä edellinen sukupolvi paskoo ja
vuorostaan paskoo sitä eteenpäin seuraavalle syötäväx

Niinpä. Ehkä yksi vahvimmista nykykirjallisuutemme kritiikkejä vähään aikaan. Olen aikaisemminkin kritisoinut oman aikakautemme tervimpiä kynäilijöitä menneisyyteen takertumisesta. Kirjaili voi aina sanoa, että peilaa omaa aikakauttaan historian kautta, mutta samalla häntä voidaan kritisoida pakoilusta. ”Et uskalla sanoa mitään meidän aikaudestamme suoraan, koska pelkäät suututtavasi vääriä tahoja.” Sama pätee epämaailmoihin uppoutuneita haahuilijoita. Mutta jokainen tyylillään. Sanonpa nyt vaan, että ei tämä meidän aika niin köyhää ole, että siitä ei suurta aikalaisromaania saataisi aikaiseksi.

_R000006

Suurta sukupolvikeskustelua on astua koko keskustelusta ulos ja paljastaa sen taustalla vaikuttavat valtamekanismit. Jonkin sukupolven edustajaksi kutsuminen on samalla leimaamista. Samaa leimaamista harjoitetaan, kun toisia karsinoidaan rodun tai kansalaisuuden mukaan.

Mutta ei prekariaatti-sukupolvi täysin tyhjästä temmattua ole. Tyytymättömyys kapitalismia kohtaan näyttää olevan heidän keskuudessa vallalla. Tämä tulee esille niin kapitalismikritiikkinä kuin sen suoranaisena palvontana. Joillekin nämä pätkätyöt ja epätavalliset työsuhteet tuovat suuren voiton pöytään. Mainostoimistoissa 3 – 4 vuotta pidemmät työsuhteet katsotaan haitaksi. Onko toinen menettänyt nälkänsä, kun ei hae aktiivisesti parempaa paikkaa? Pitkäjänteinen työ ja sitoutuminen työnantajaan on epätavallista ja jopa työnantajien näkökulmasta katsottuna vältettävää.

SAD91RL:n suulla Ekholm kysyy, miksi tavoitella hyödyllisyyttä tässä yhteiskunnassa.

SAD91RL
koska liittyy laajemmin poliittiseen puhetapaan
esim tää hesburgermiehen kommentti on aika kylmäävä:
”Me ollaan kaikki osakkaita. Meillä ei ole mitään
erillistä vientiteollisuutta, on vain yksi Oy Suomi Ab,
joka yrittää viedä tavaraa ulkomaille. Jokainen
turha ja tehoton yksilö, joka on tässä paketissa, on
vientituotteen hinnassa, ja siksi meillä ei kauppa käy.”
sosiaaliturva heikentää työmotivaatiota.
suomi nousee talousahdingosta vain lisäämällä työntekoa.
jne jne
ihan vitun raivostuttavaa, en tiiä mitä voi tehä
vittu voisko noi miehet hiljentää??
turvapaikanhakijoilta tivataan mitä hyötyä niist on suomelle!
jos vaatii hyödyllisyyttä itteltään vaatii samalla kaikilta
muilta ja syyllistää niitä jotka ei syystä tai toisesta
pysty toimii näiden odotusten mukaisesti
must se kehitys on perseest et koko ajan ihmiset
kokee enemmän että niiden oma vika jos ei pysty
osallistuu paskaan ja epäreiluun työelämään,
niinku voiks olla enemmän ableistinen ajattelutapa smh
mä en oo tälle yhteiskunnalle velkaa
ihan tarpeeks rangaistusta että oon
syntyny rikkinäiseen ruumiiseen
enkä suostu kantaa siit syyllisyyttä

Kaikessa markkinataloudellisessa huumaassa aikakautemme näyttää unohtaneen hyödyttömyyden arvon. Meidän ei tarvitse mennä edes taiteeseen ja sen ”hyödyttömyyden arvokkuuteen”, vaan katsokaamme kuinka yliopistojamme kohdellaan. Yliopistomme toimivat keskisuuren yhdysvaltalaisen yliopiston budjetilla (siis kaikki yhteensä) ja siitä huolimatta ne ovat yliopistoja rankkaavien yliopistojen listojen top 100 -listalla (tai siis hyvin moni). Siitä huolimatta perustutkimuksen rahoituksesta halutaan leikata, koska se ei tuota välittömästi taloudellista voittoa. Ketään ei näytä kiinnostavan tulevaisuus kuutta kuukautta pidemmällä periodilla.

JOONA
mut eiks se oo niinkun investointi? että sä
voit myös mahdollisesti voittaa vitusti?
näin jossain sellasen pyramidikaavion, että
missä hierarkkisessa järjestyksessä eri luovat
ammatit on suhteessa toisiinsa, ja siin oli
niinku alimpana tyylii graafikko ja keskivaiheilla
arkkitehti ja ylimpänä kuvataiteilija…
eiks se että voi mahdollisesti
ansaita suurimman arvostuksen
oo syy valita taiteilijanura?

Siinä on aika hyvin kiteytetty se mentaliteetti, joka ei loista Sipilän-Suomessa. Kaikessa voiton tavoittelussa Suomessa panostetaan siihen kaikkein alimpaan kerrokseen ja toivotaan sen tuottavan voittoa. Veikataan aina hävinneen puolesta…

tohrya_2

Ekholmin teos voitaisiin ohittaa pelkkänä aikakautemme turhuuden kuvauksena, mutta se ei tekisi sille oikeutta. Pintatasolla teoksen esitysmuoto (kirjoitusasusta puhumattakaan) ei tyydytä perinteisen kirjallisuuden ystävää. Pitkät ja puuduttavat kuvaukset ympäristöstä ja henkilöiden psyykeistä loistavat poissaolollaan ja helvetin hyvä niin. Ekholmin teksti on tylyä. Se menee itse asiaan, mutta asia tulee raapia esille ilmaisun aikakausisidonnaisuuden taustalta.

Sanoisin Ekholmin olevan pohjimmiltaan eetikko. Eettinen ja myötätuntoinen suhde omaan aikaan ja siinä eläviä kohtaan paistaa kirkkaana. Romaanin päähenkilön ja hänen lapsuuden ystävän välinen kädenvääntö toisen suhteesta kehoon ja siitä huolehtimisesta on voimakkaampaa kuin terveyskirjallisuuden ”ihmedieetit”. Ja samassa hetkessä päähenkilö vaipuu oman kohtalonsa tylsään monologiin. Hän ei kykene kantamaan huolta ystävyydestä samalla intensiteetillä kuin ystävän terveydestä. Sekin kertoo omasta ajastamme paljon. Niin paljon on puhetta dieeteistä, treenausohjelmista ja elämän rytmityksestä, niin vähän meistä toisistamme ja siitä mitä me toisillemme merkitsemme.

Jatkan tätä massiivista purkausta aiheesta ja teoksesta enemmmin kuin myöhemmin, mutta nyt… piste.

Osa kaksi