Maammelaulu – #suomi100

Olen teini-iästä asti arvostanut Jörn Donneria. Erityisesti hänen suhde Suomeen ja suomalaisuuteen on ollut yksi yhteen oman käsitykseni kanssa. Suomen 100-vuotisjuhlavuotena me tarvitsemme Jörn Donneria enemmän kuin koskaan. Ja hän ei ole pettänyt meitä. Aikaisemmin tänä vuonna julkaistiin teos SuomiFinland©, joka on tavallaan jatko-osa 50 vuotta sitten julkaistulle Uusi maammekirja – raportti Suomesta (1967).

Valitettavasti Donnerin teosta eivät tule lukemaan ne, joiden se pitäisi lukea. Suomalaiset ovat kaivanneet itsensä poteroihin, joiden syvyyksistä ei käydä mitään dialogia. Ja tähän syyllistyy koko kansa. Tälle kaikelle on keksitty uusi termi – kupla. Lähinnä sillä viitataan ns. puna-viherkuplaan, joka sijaitsee Helsingin itäisessä kantakaupungissa (Kallio – Vallilla – Alppila – Harju etc.). Tämä perussuomalaisten agitaattorien kehittelemä termi on pesiytynyt onnistuneesti Helsingin Sanomien ja YLEn kaltaisten ”vanhan median” jättiläisten yleiseen kielenkäyttöön.

Harvemmin puhutaan siitä kuplasta, jossa muuttotappiollisessa kunnassa asuvat huonosti toimeentulevat elävät. Usein saan kuulla, että minunkin tulisi vierailla näillä paikkakunnilla ja käydä itse toteamassa kuinka huonossa asemassa siellä asuvat ihmiset elävät. Mitäköhän minun vierailu tuolla paikkakunnalla auttaa heidän asemaansa? Miten se, että ajattelisin heitä joka päivä, muuttaisi heidän asemaa mitenkään?

Ei tässä puna-viherkuplassa elävät mitään yli-ihmisiä ole. Mistään kuplasta käsin harjoitettu huoli ei muuta yhtään mitään. Ei vaikka kuinka kaikki tekisivät aamuisin ja iltaisin katumusharjoituksia. Mutta juuri tähän persujen agitaattorit tähtäsivät. Kun kansa revitään irralleen toisista, voi sille syöttää mitä tahansa pajunköyttä. Toisaalla oman asemansa reilusti pinnan yläpuolelle hilanneet hyvin toimeentulevat tekevät kaikkensa, että he erottautuisivat ”taviksista”. Artesaanioluita litkitään vaikka ei osata erottaa sokkotestissä pilsneriä lagerista. Vanha vitsi Helsinkiin muuttaneesta maaseudun kasvatista, joka pyrkyrinä peittelee omaa maalaisuuttaan keinoja kaihtamatta iskeytyy Kallion kaduilla päin kasvoja kiihtyvällä intensiteetillä.

Poteroituminen kiihtyy samaan tahtiin. Arvo-liberaaliin vasemmistoon kuuluva keski-ikäinen ekoaktiivi haukkuu baaritiskillä saman ikäistä AY-aktiivia, johon toinen vastaa samalla mitalla. Syyttävät lauseet lentävät toisten ohi ja mitään dialogia ei ole käyty. Eikä siihen kummallakaan ole aikomustakaan. Heidän huutamisessa kiteytyy koko maan henkinen tila. Tärkeintä ei ole, mitä sanotaan, vaan miten se sanotaan. Parhaimmalta kuulostava läppä voittaa faktat ja yleisö hurraa ympärillä. Ketään ei kiinnosta, että ainoa asia, joka kohtasi humaltuneessa keskustelussa olivat ne pienet sylkipisarat, jotka kummankin kasvoille lensivät.

Saman typeryyden maksimointi näkyy päivittäin täkäläisessä suvaitsevaisuus keskustelussa. Näsäviisastelun ilosanoma kuuluu seuraavasti: jos kerran te olette suvaitsevaisia, niin teidän tulee suvaita meidän suvaitsemattomuutta. Ja tämä argumentti uppoaa kuin kuuma veitsi voihin älykääpiöiden henkisessä onanointiringissä. Valitettavasti asian on jo ratkaissut Karl Popper suvaitsevaisuuden paradoksissaan. Antakaa, kun selitän sen.

Suvaitsevainen yhteiskunta ei voi suvaita suvaitsemattomuutta, koska rajatonta suvaitsevaisuutta ei voi olla olemassa. Rajaton suvaitsevaisuus johtaisi suvaitsevaisuuden itsetuhoon, koska suvaitsemattomat alkaisivat vainota suvaitsevaisia. Suvaitsevaisuus tulee aina olla rajallista. On kuitenkin idealismia uskoa, että tämä johdonmukaisen ajattelemisen alkeisiin kuuluva oppi voisi koskaan saavuttaa pirstaloituneen kansan. Poliittinen keskustelu muodostuu jatkuvista argumentaatiovirheistä. On suoranainen kunnia puhua ristiriitaisuuksia; niistä voidaan johtaa mitä tahansa ja ei mitään.

Ja kyllä sitä osataan aidan toisellakin puolella. Muutama viikko sitten järjestettiin taas yleisen närkästyksen aihe eli Flow-festivaalit. Tietenkin jokainen, joka ei ole kyseisessä tapahtumassa käynyt arvostelee sitä, koska… no, koska Flow. Mutta todellisen rimanalituksen hoiti taas kerran Helsingin Sanomien kolumnisti Arttu Seppänen kyhäelmässä ”Flow on kasvanut liian isoksi eikä enää kelpaa massasta erottujien identiteetti­projektiksi – ainutlaatuiset kokemukset haetaan nyt pieniltä festivaaleilta”. Eksklusiivisuutta etsivä eksynyt hipsteri haikailee pienempien massatapahtumien perään, jotta voisi erottautua massasta. Voiko enää olla enemmän eksyksissä. Massasta erottautuminen tarvitsee tuekseen massatapahtuman, mutta ei liian isoa. Massatapahtumassa (oli sitten koko mikä tahansa) identiteettiänsä rakentava on pohjimmiltaan massasielu. Tätä ristiriitaa eivät kovin monet kykene näkemään. Jos massasta erottautuminen on ongelma, niin tälloin ollaan massasieluisuuden pimeimmässä keskiössä. Paikoitellen Hesaria lukiessa pohdin, että onko tämä jotain kieromielistä teekkaripilaa? Valitettavasti eteen on vain avautunut maamme journalismin irvokas tila…

Jörn Donnerin tavoin en pidä meneillään olevaa maamme juhlavuotta juhlimisen arvoisena. Itse asiassa juhlavuosi pitäisi perua. Suomalaiset kansana eivät ole ansainneet mitään juhlia. Jo pelkästään se, että 100-vuotisen valtion kunniaksi filmatisoidaan kolmannen kerran Tuntematon sotilas. Yksi filmatisointi olisi riittänyt varsin hyvin. Jos Väinö Linnan teoksista olisi pitänyt tehdä filmatisointi, niin Täällä pohjantähden alla trilogia olisi ollut parempi vaihtoehto. Muutenkin itsenäisyydestä puhuttaessa pitäisi jo päästä sodan yli. Hävitty sota itsenäisyyden merkittävimpänä puheenaiheena on noloa ja häpeällistä.

Ainoa valon pilkahdus #suomi100 -hössötyksessä oli Dome Karuskosken Tom of Finland (2017). Suomen sateenkaari-historia ei ole kunniallinen, mutta lähemmäksi tätä päivää tultaessa alkaa maamme parempi puoli näyttäytymään. Kun katselen taaksepäin, niin jaksan ihmetellä, että minne hävisi 1990-luvun lopun avoin ilmapiiri. Mutta vastausta ei tarvitse hakea kaukaa. Kun lama saatiin nujerrettua maamme eli yhden kortin varassa – Nokia. Yhtiö loi pääkaupunkiseudun lisäksi Saloon ja Ouluun työtä ja vaurautta. Nokian romahduksen jälkeen on maamme vauraus keskittynyt pelkästään pääkaupunkiseudulle.

Tästä kehityksestä ei tule syyttää nykyisiä yhtiöitä. Syylliset löytyvät ihan muualta. Jotta tässä maassa voidaan luoda tervettä liiketoimintaa muualle kuin Helsinkiin ja sen ympärille, pitää toimijan olla Nokian kokoinen jättiläinen. Sellaista jättiläistä meillä ei tällä hetkellä ole. Meillä on valtava rakenteellinen eriarvoisuutta ruokkiva valuvika yhteiskunnassa, jota kukaan ei kykene korjaamaan. Tämän tietävät kaikki politiikassa toimivat tahot. Siitä ei kukaan vain halua puhua suoraan. Ei siis ole ihme, että kansassa on kasvava osa, joka tuntee kaunaisuutta. Valitettavasti meidän poliittiseen kenttään on pesiytynyt syöpäläisiä (enkä puhu pelkästään persuista), jotka ruokkivat tätä mielialaa ja tähtäävät toimillaan eriarvoisuuden tunteen maksimointiin. Heistä ketään ei kiinnosta puuttua eriarvoisuuden syihin.

Unohtakaa tämä juhlavuosi. Meillä ei ole mitään juhlittavaa. Linnan Täällä pohjantähden alla alkaa jo kliseeksi muodostuneella lauseella: ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Meillä on edessämme samanlainen urakka kuin Jussi Koskelalla. Ei ole aikaa juhlille. Palataan niihin sitten, kun tämä suo on kuokittu kuntoon.

 

Mainokset

Positiivisen ajattelun myrkyllisyys

Se on aina ollut keskuudessamme, mutta erityisesti viimeisten vuosikymmenien aikana siitä on tullut suoranaista ajattelun oopiumia. Mieliala-, tehokkuus- ja luovuuskonsultit ovat tämän myrkyn kauppiaita. Kirjakauppojen hyllyillä tarjolla olevat elämäntaito-oppaat ja self help -kirjat tyrkyttävät tätä saastetta elämäämme. Ja valitettavan moni meistä lankeaa asetettuun ansaan, koska tätä huijausta ei ymmärretä kieltää lailla.

Puhun positiivisesta ajattelusta. Sitä tungetaan meille vähän jokaisesta tuutista ilman pienintäkään kritiikkiä. Koska mitä haittaa siitä voisi olla? No, siitä ei ole mitään muuta kuin haittaa ja se pilaa ihmisen elämän. Elämän, joka on arvokkaampaa kuin terveys. Jopa kuolemansairaallakin on elämä.

Kun mainitsen ”positiivinen ajattelu”, niin tarkoitan sen amerikkalaista muotoa, jossa elämä tulisi kulkea hymy kasvoilla ja ajattelemalla positiivisesti elämä ja maailma muuttuu ajatusten mukaiseksi. Paremman termin puuttuessa tätä voitaisiin kutsua feelgoodismiksi.

Feelgoodismin sydän muodostuu valheesta, petoksesta ja epärehellisyydestä. Maailma sellaisena kuin se on kielletään ja se pyritään korvaamaan positiivisilla ajatuksilla. Tämä on meidän aikakautemme mystiikkaa ja alkemiaa, joka haluaa harhauttaa meidät uskomaan, että ajattelulla voisi muuttaa maailmaa. Mutta kuten mystikkojen ja alkemistien temput, niin tämä kaikki perustuu harhauttamiseen. Niin kaunis kuin ajatus (pun intended) onkin, niin maailma ei muutu miksikään meidän ajatuksista. Yhtä vähän me voimme ajatella elämäämme paremmaksi.

Näyttää kuin olisi peräti käsitetty ihmisen olevan luonnossa kuin valtion valtiossa. Ihmisen uskotaan pikemminkin häiritsevän luonnon järjestystä kuin seuraavan sitä; luullaan että hänellä olisi ehdoton valta tekojensa yli eikä hänelle asettaisi rajoja mikään muu kuin hän itse.
(Spinoza – Etiikka, III, esipuhe)

Taikauskon ja harhaisuuden määrä ei ole muuttunut juuri miksikään Spinozan ajoista. Ne ovat vain muuttaneet muotoaan. Ihminen edelleen haluaisi hallita luontoa jollakin satumaisella keinolla, jolla hän saavuttaisi elämää suuremman aseman elämän rajallisessa järjestyksessä. Meidän aikakautemme humpuukia on positiivinen ajattelu.

Positiivisen ajattelun mukaan me olemme oman elämämme seppiä. Jokainen voi ottaa vastuun omasta elämästään ja on ainoastaan hänestä kiinni, minne elämänsä johdattaa. Mutta tämä kaikki on ajattelun laiskuuttaa ja henkistä lättäjalkaisuutta. Mennä kysymään pitkäaikaistyöttömältä, että: ”Mikset mene vain töihin?” on silmien ummistamista siltä tosiasialta, että me emme edelleenkään elä niin täydellisessä yhteiskunnassa, jossa vain voi lampsia töihin silloin kun tekee mieli alkaa tienaamaan palkkaa. Positiivinen ajattelu ei muuta miksikään niitä yhteiskunnan lannistavia ja suoranaisia sortavia rakenteita, jotka estävät tarttumasta härkää sarvista.

Vakavasti masentuneen tai voimakkaista ahdistusneurooseista kärsivän tila ei muutu miksikään, kun oman elämänsä ristoreipas ehdottaa sängystä nousemista ja lenkille lähtemistä. Jos heidän elämänsä muuttuisi noin helposti, niin eivätköhän he olisi jo niin tehneet aikoja sitten. Touretten oireyhtymää sairastava ei lopeta huutamasta ruuhkabussisa: ”Vittu Saatana Perkele Huora!” vaikka kuinka häntä toruisi. Maailma ei yksinkertaisesti taivu tahtomme mukaan yhtään minnekään. Lasi puolillaan vettä ei ole puoliksi täynnä tai puoliksi tyhjä. Se on lasi puolillaan vettä… tai vielä typistetymmin; se on vettä lasissa. Mitään muita ominaisuuksia sillä ei ole vaikka kuinka sellaisia tahtoisimme. Sen tulkitseminen ei kerro mitään tulkinnan esittäneestä henkilöstä. Voi olla, että vastaaja valitsi ensimmäisen tai toisen tarjotun vaihtoehdon, koska niin huvitti sillä hetkellä. Kolmatta vaihtoehtoa, kun ei kysymyksenasettelussa edes esitetty… koska kysyjä alunperin oli se vähä-älyisempi tässä yhtälössä.

Feelgoodismi on maailman ja elämän kieltoa. Se haluaa kieltää ne ja näin kieltäessään se tahtoo ei mitään – tyhjyyttä ja olemattomuutta. Feelgoodismin saarnaaja typistää vaihtoehdot kahteen (puoliksi tyhjä tai puoliksi täysi), jotka kumpikaan eivät ilmaise elämää sellaisena niin kuin se on. Voimme teeskennellä iloisia ja optimistisia, mutta jokaisen tekohymyn ja teennäisen ”paremman huomisen” -uskon taustalla on kielletty ja tukahdutettu todellisuus, joka ei ole positiivinen tai negatiivinen. Se on.

On kipua. On nautintoa. On onnea. On surua. On hyvin ymmärrettävää, että valtavan kivun keskellä haluaisimme sen loppuvan ja nautinnon ottavan vallan. Mutta juuri tuo kipu tuona hetkenä on osa elämää ja tekee nautinnosta nautinnon, jos sitä meille on tulossa kivun jälkeen. Voi myös olla, että elämämme loppuu ennen nautinnon saapumista. Positiivisesti ajattelemalla kipu ei muutu miksikään.

Voimme kunnioittaa kipua juuri sen takia, että sen koettuamme osaamme arvostaa nautintoa, mutta ei se kipua muuta nautinnoksi. Sama pätee suruun ja onneen. Tunteet ja tilanteen tulevat ja menevät. Sitä kutsutaan elämäksi. Tämän kiertokulun pysäyttäminen merkitsee kuolemaa ja sitä juuri positiivinen ajattelu hakeekin. Se on kuoleman evankeliumia.

Huono parisuhde ei muutu hyväksi, jos me sukellamme itseemme ja alamme suhtautumaan parisuhteeseen positiivisemmin. Kaiken tuon taustalla toimii pimeyteen jäävä tiedostamaton ja lopulta mitään ei tule ratkaistua. Jos kaksi ihmistä haluavat jakaa elämänsä, niin on ne pimeät nurkat valaistava ja katsottava kipupisteisiin. Vasta sen jälkeen voi oikeasti jakaa elämän toisen kanssa. Ja siinä ei ole mitään hävettävää, että suhde päätyy tässä prosessissa eroon. Tuhlata aikaa pystyyn kuolleessa suhteessa on ajan tuhlaamista. Ja meillä aikaa on ainoastaan rajoitetusti. Kuolemaa ei kannata päästää elämään liian aikaisin. Kyllä se meidät saavuttaa ennemmin tai myöhemmin.

Juuri tällä hetkellä tämän positiivisen ajattelun ”filosofia” saastuttaa kulttuuriamme joka puolelta. Kun työpaikkalla johto ei jaksa tai halua puuttua omista virheistään johtuviin ongelmiin työpaikka, niin he tilaavat mielialakonsultin puhumaan saarnaamaan omaa kuoleman evankeliumiaan siitä, kuinka meidän tulee muuttaa asennoitumistamme asioihin ja tätä kautta muutos on mahdollinen. Neuvoni, kun kuulette mielialakonsultin saapuvan ”tiimipäivään”; ottakaa lopputili, jos vain on mahdollista, mutta ainakin alkakaa etsimään uutta duunia. Mielialakonsultti on merkki siitä, että työnantajanne on luovuttanut.

Negatiivisen ilmapiirin myrkyllisyydestä puhutaan paljon, mutta aivan yhtä paljon meidän tulisi puhua positiivisen ilmapiirin myrkyllisyydestä. Kipu, suru, vihaisuus ja ärtymys kuuluvat elämään siinä missä nautinto, ilo, onnellisuus ja riemukin. Jos ympärillä tulee esittää ainoastaan jälkimmäisiä, niin ollaan luovuttu rehellisyydestä ja elämästä. On kohteliasta vastata hymyyn hymyllä, mutta on päiviä jolloin mieli on musta. Kohtelias voi olla, mutta sen ei saa antaa olla mielen mustuuden tiedostamisen tiellä. Kun toinen ei vastaa teidän iloiseen hymyyn samalla intensiteetillä, niin ymmärtäkää hänen olevan elävä olento. Te ette hymyllänne muuta maailmaa. Se ei ole syy jättää hymyilemättä, kun hymyilyttää, mutta ei se mikään taikatemppu ole jolla maailma ympärillänne muuttuu muuksi kuin se oli jo ennen hymyänne.

Negatiivinen ajattelu ei ole parempaa kuin positiivinen ajattelu. Kummatkin ovat osa ajattelua. Ajatuksen tulevat ja menevät. Niihin tarrautuminen on se virhe, joka lopulta ottaa elämän irti elämästä. Aikakauteemme liittyvä positiivisen ajattelun korostaminen on myrkkyä elämälle. Se pyrkii tuputtamaan meille turhat luulot omasta itsestämme. Negatiivinen ajattelu taas haluaa viedä meiltä kaikki elämän hallinnan mahdollisuudet.

Sosiaalinen media on positiivisen ajattelun suuri maailman näyttämö. Jokaisesta pienestäkin elämäntilanteesta tehdään mahtava spektaakkeli, koska meidän jokapäiväinen lounaamme on tekotaiteellisen filtterin läpi otettavan kuvan jakamisen arvoinen. Kännykällä kuvatuista videopätkistä amatöörimäisesti leikattu video on juuri se merkittävä aikalaiskuvaus, josta pitää tehdä vlog-postaus vaikka itse asiassa siinä istuttiin sohvalla ja puhuttiin asioita, joista jokainen osaa puhua.

Jokainen elämä on merkittävää ja arvokasta, mutta jokainen elämästä tehty tallenne ei omaa samaa arvoa. Ja kuinka moni teistä kaverinne uudesta profiilikuvasta laikanneista oikeasti piti kuvaa hienona? Tai edes piti sitä uutta kampausta parempana kuin entistä? On ihan kohteliasta olla ilmaisematta negatiivista mielipidettä, mutta sosiaalisen median keinot tuottavat pelkkiä positiivisen ajattelun ilmauksia. Vai mitä luulette? Tuleeko Facebookiin koskaan ”neutraali” -vaihtoehtoa ilmaista suhtautumista postaukseen? Reagoimatta jättäminen ei ole sama, koska sitä ei sosiaalisen median kentässä ole olemassa. Se ei näy missään.

Positiivinen ajattelu on myrkkyä, joka irtaannuttaa meidät elämästä. Sen todellinen päämäärä on kuolema ennen kuolemaa. Sama päämäärä on negatiivisella ajattelulla. Elämä on muualla. Maailma ei muutu ajattelemalla positiivisesti. Se voi helpottaa hetken. Saman vaikutuksen saa polttamalla crackia. Jos haluaa pidemmän vaikutuksen, niin suosittelen heroiinia. Lopputulos on sama – ollaan elämää paossa. Elämän ei tule olla helppoa, vaan vaikeaa. Se on haaste, joka meille heitetään syntymässä ja tuo kaksintaistelu loppuu, kun hengitämme viimeisen henkäyksemme. Sen jälkeen ei ole mitään. Viimeinen pääteasema, jonka jälkeen ei ole mitään. Siinä elämämme salaisuus, joka ei ole mikään salaisuus, vaan itsestäänselvyys. Älä pakene tätä, koska se on turhaa.

Pelkoa ja inhoa: manosfääri

Kehitys ei tapahdu mukavuusalueella. Edistyäkseen on mentävä sinne, minne ei muuten tulisi lähdettyä. Viimeisten kuukausien aikana olen yrittänyt kehittää itseäni tutustumalla itselleni vieraisiin maailmankatsomuksiin, filosofioihin ja poliittisiin suuntauksiin. Omaan poteroon kaivautuminen ei enää riitä.

Postauksen otsikko on tuttu kaikille Hunter S. Thompsonia lukeneille. Hänen ”fear and loathing” -kirjoitukset ja teokset  käsittelivät hänelle pelottavia ja inhoa herättäviä ilmiöitä. Yritän samaa, mutta en edes kuvittelekaan kirjoittavani kuin Thompson. Siihen ei kykene kukaan muu kuin Hunter S. Thompson.

Aloitan tämän kirjoitussarjan käsittelemällä manosfääriä. Käsiteltävä ilmiö on kuitenkin määriteltävä ja rajattava, jotta voitaisiin jostain kirjoittaa. Käsittelemäni manosfääri koostuu lähinnä amerikkalaisesta miesliikkeestä, joka sai alkunsa 1990-luvun loppupuolella lähinnä nuorten miesten kerhona, jossa opeteltiin iskemään naisia. Tämän liikkeen alkuna voidaan pitää virolaista julkaisua Tony’s Lay Guide

Tästä nuorten miesten naisten pokaamiskerhosta kasvoi internetin välityksellä kansainvälinen liike, joka ei enää rajoitu iskumetodien opettamiseen. Ensin tulivat suuret tähdet, jotka leveilivät naisten kaatamisillaan. Suurin näistä tähdistä on kiistattomasti Erik von Markovik, joka tunnetaan paremmin nimellä Mystery. Ja kyllä. Tuo on hänen iskuartistinimi (saa nauraa).

Jos manosfääri keskittyisi ainoastaan pääsemään naisten pöksyjen sisälle, niin liike olisi hyvin harmiton. Mikäs siinä, jos jotkut opettelevat lähestymään toista sukupuolta vaikkakin hyvin pinnallisesta lähtökohdasta. Uskoisin näin kaltaistensa löytävän toisensa yhteiskunnassamme. Mutta manosfääristä on kasvanut poikkeuksellisen laaja ja vaarallinen poliittinen liike (vaikka se ei itseään poliittiseksi liikkeeksi laske).

Tunnusomaista manosfääri-liikkeelle on, että länsimainen yhteiskunta ja kulttuuri katsotaan sairaaksi ja turmeltuneeksi. Tämä rappion alku ja juuri on naisten aseman nouseminen 1900-luvulla. Manosfäärin näkulmasta katsottuna miehet ovat jääneet alakynteen ja suoranaisesti ilman ihmisoikeuksia. Naisten oikeuksista puhuvat miehet nähdään itsekastroituina valittajina ja pettureina.

Naisten aseman nouseminen koetaan uhkaksi, koska miestä ei enää tarvita. Naiset eivät tarvitse miestä elättämään ja suojelemaan heitä. Miehestä on tullut pelkkä seksuaalisen tyydytyksen väline ja lisääntymiseen tarvittava ikävä instrumentti. Radikaaleimmat mansofäärin edustajat lietsovat suoranaista sotaa sukupuolien välille. Esimerkiksi yksi radikaaleimmista manosfäärin propagandisteista on Daryush Valizadeh eli Roosh V (miksi nämä miehet eivät vain esiinny omilla nimillään?).

Roosh V:n podcastin lähetys ”How The Manosphere Crushed Feminism” kertoo jo otsikossa mistä on kyse. Samoin tämä alla oleva tilitys naisten koulutuksesta (ja miksi se pitäisi kieltää) on hyvin surullista seurattavaa.

Ja Roosh V jää kokonaan toiseksi Roissyn rinnalla, jonka blogi on yhtä sodan julistusta naisia vastaan. Näille miehille on kauhistus, jos nainen ei välittömästi halua heidän kanssaan sänkyyn ja yli 30-vuotias nainen on täysin menetetty tapaus. Esimerkiksi Roosh V jaksaa kauhistella podcastinsa jaksossa ”The Death Of Night Game” nuoria naisia, jotka eivät enää anna edes katseita vaan tuijottelevat yökerhossa iPhonejansa. Näitä nuoria naisia ei voi enää pokata, koska pitää kilpailla huomiosta Tinderin, WhatsAppin ja Instagramin kanssa. Miehelle ei tule mieleen, että hän on jo 37-vuotias. Juuri ja juuri 20-vuotiaat tytöt eivät välttämättä enää syty melkein nelikymppisestä ikäraakista.

Nämä manosfäärin ärhentelijät voisi ohittaa pelkällä olan kohautuksella elleivät he olisi näytelleet merkittävää osaa Donald Trumpin kampanjassa. Nämä agitaattorit toimivat ruohonjuuritasolla levittäessään sanomaan Donald Trumpin suuresta johtajuudesta. He katsovat omaavansa totuuden, jonka feministinen vasemmisto haluaa peittää kansalta ja johtaa heitä harhaan.

red_and_blue_pill

Manosfäärin keskeinen symboli on ”punainen pilleri”, joka tulee elokuvasta Matrix (1999). Elokuvassahan Keanu Reevesin näyttelemä sankarihakkeri Neo joutuu valitsemaan Morpheuksen tarjoamista pillereistä joko sinisen tai punaisen. Sininen ei aiheuta mitään, mutta sen jälkeen Neo saa jatkaa elämäänsä kuten on siihenkin asti jatkanut. Punainen pilleri taas paljastaa totuuden. Totuuden, joka ei välttämättä ole mukavaa, mutta kuitenkin totuus. Ja tietenkin Neo valitsee punaisen pillerin.

Matrix on Hollywood elokuvaksi poikkeuksellisen moniulotteinen ja jopa filosofinen. Mutta tämä ei tarkoita, että se olisi kovinkaan syvällinen elokuva. Koko elokuvan perusajatus peilaa vanhaa Platonin luolavertausta ja Descartesin ajatusta ilkeästä demonista; todellisuus on jotain muuta kuin miltä päällepäin näyttää. Heijastusten takana sijaitsee todellinen todellisuus – perimmäinen totuus. Nykyajan filosofia on jo aikoja sitten osoittanut Platonin ja Descartesin ajatusten ongelmallisuuden ja suoranaisen virheellisyydenkin. Mutta tämä ei ole tavoittanut manosfäärin ”suuria ajattelijoita”. Eikä koskaan tule tavoittamaankaan, koska he ovat läpensä vanhoillisia.

Mitä taas Matrixin valintaan tulee, niin harvempi pohtija on tullut ajatelleeksi, että mitä väärää on jos vaikka eläisimmekin tietokonesimulaatiossa ja biologiset kehomme toimisivat energian lähteinä koneille. Mikä moraalinen korkeampi arvo ”todellisella todellisuudella” on keinotodellisuuteen nähden? Jos keinotodellisuudessa eläminen on moitteetonta, niin miksi ”herätä” todelliseen todellisuuteen? Nämä kysymykset jäävät usein vaille vastausta, koska todellisen todellisuuden harha on niin voimakas. Mitä jos todellisuus on sipuli, joka muodostuu lukemattomista kuorista ilman mitään ydintä? Olisi suoranaista hulluutta ottaa punainen pilleri. Vielä pahempaa hulluutta olisi asettaa kukaan tuon valinnan eteen. Koska mitään valintaa ei koskaan ole ollutkaan. Pinnan alla on uusi pinta.

Mutta tämä ei tietenkään kiinnosta manosfäärin sukupuoli-jihadisteja. Heidän agendalla on valkoisen rodun hengissä säilyminen. Erityisesti fallogosentrisen ja patriarkaalisen länsimaisen valkoisen kulttuurin säilyminen. Sen suuria vihollisia ovat feministit, vasemmisto ja älymystö. Etenkin sivistys nykyisessä muodossa nähdään petollisena. Kun ensimmäisen kerran törmäsi Return of Kings -sivustoon olin innostunut sen sisältämästä filosofisesta pohdinnasta. Mutta hyvin nopeasti kävi ilmi, että kyseessä oli patavanhoillisesta filosofoinnista, jossa ei ollut mitään sijaa nykyaikaiselle ajattelulle. Vain ne satoja vuosia vanhat ajatukset kelpasivat, jotka ajoivat sivuston edustamaa asiaa, joka oli hyvin pitkälle naisvihamielistä konservatismia.

Manosfäärin huoli valkoisen rodun ja länsimaisen kulttuurin puolesta on täynnä ylitsepääsemättömiä ristiriitaisuuksia. Samalla kun he haukkuvat islamilaista kulttuuria, niin he itse pyrkivät palauttamaan haukkumaansa kulttuuriin kuuluvaa sukupuolista eriarvoisuutta. Naisen tehtävä on synnyttää ja pitää yllä kotia. Mies tuo perheeseen elannon ja tämän takia naisen tulee olla siitä kiitollinen. On esitetty jopa osittaista luopumista teollisuudesta, koska naisten yhteiskunnallisen aseman nousun on mahdollistanut juuri teollisuus (teollinen kapitalismi tarvitsi naisetkin työhön ja täten he alkoivat ansaitsemaan palkkaa).

Manosfäärin patavanhoillinen aatemaailma on valitettavasti ajasta jälkeenjäänyttä. Maailma ei tarvitse heidän pelastusoperaatiota. Ei ole mitään todellista todellisuutta, joka tulee paljastaa ihmisille. Meillä on suuria ongelmia ja ihmiskunta on suoranaisen katastrofin partaalla, mutta paluu entiseen kulta-aikaan ei ole mikään vastaus. Varsinkin, kun mitään kulta-aikaa ei koskaan ole ollut olemassakaan.

Mutta onko manosfääri kaikessa täysin väärässä? Olisi älyllistä epärehellisyyttä kieltää heidän olevansa täysin väärässä. Suomessakin 39% solmituista uusista avioliitoista päätyy eroon. Avioero on henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen tragedia. Syntyvyys laskee maassamme hälyyttävästi vaikka ihmiskunta kokonaisuudessaan paisuu. Nämä samat ongelmat ovat myös Yhdysvalloissa ja muissa länsimaissa. Me olemme saavuttaneet paljon tasa-arvon saralla, mutta valitettavasti yhtä paljon on menetetty perheinstituution kehityksessä. Parisuhde ja perhe ovat edelleen samanlaisia kuin 1900-luvun alussa. Samoin sukupuolirooleissa miehen rooli on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Ei ole mikään ihme, että nämä manosfäärin puolestapuhujat kertovat itsestään hyvin samanlaista tarinaa. Nuorena oltiin arkoja ja ujoja. Saatiin rukkasia tytöiltä ja katseltiin kaukaa kun muilla oli hauskaa. Sitten eräänä päivänä saatiin tarpeeksi ja alettiin tekemään asioille jotain. Opittiin pokaamaan naisia ja sitten annettiin mennä elämän ohituskaistalla tuhatta ja sataa naisesta toiseen. Harvempi manosfäärin agitaattori kertoo suosittuna nuorena, jolle kaikki on loksahdellut paikoilleen vähän niin kuin itsestään. Aina on ollut seuraa ja sellaista löytyy. Elämä hymyilee jatkuvasti ja onnistumisista seuraa lisää onnistumisia.

Olisi epäreilua leimata manosfääri pelkäksi kaunaisten nörttien kostoksi, mutta kovin kaukana siitä ei olla. Älkäämme kuitenkaan sortuko samaan ansaan manosfäärin leukojen lonksuttelijoiden kanssa. Yhteiskuntamme ja kulttuurimme pitävät sisällään ulossulkemisen mekanismeja, joiden seurauksina osa yhteiskuntamme jäsenistä tuntevat itsensä äärimmäisen ulkopuolisiksi. Tämä ulkopuolisuus on suoranaista helvettiä. Näistä ulkopuolisista osa katkeroituu. Se on hyvin inhimillistä vaikkakin valitettavaa. Älkäämme tuomitko näitä ihmisiä, vaan yrittäkäämme ymmärtää. Samoin jokainen meistä voisi ajatella miten tätä ulossulkemista toteutamme itse omassa toiminnassamme ja miten sitä voisi muuttaa.

Olen aikaisemmin jo sanonut, että aikakautemme ongelman ydin on seksuaalinen. Tämä seksuaalinen ongelma on huomattavasti vaikeampi ja pahempi kuin repression aikakaudella. Repressiosta syntyi psykoanalyysi, mutta meidän aikakautemme seksuaalista ongelmaa ei voida enää ratkaista psykoanalyyttisin keinoin (ei vaikka psykoanalyysi on kehittynyt huomattavasti Freudin ajoista). Ongelmamme ratkaisu on yhteiskunnallinen, teknologinen ja henkilökohtainen. Mutta paluu entiseen ei ratkaise mitään. On mentävä eteenpäin.

En sano, että kaikkien tulisi tehdä kuten minä olen tehnyt, mutta tutustuminen itselleen vieraisiin ja suoranaista inhoa synnyttäviin ajatuksiin on rikastuttavaa. On vain varottava, että ei kadota itseään tällä matkalla. Sukellus manosfääriin muistutti mieleeni Peter Gabrielin biisin ”Digging in the dirt”:

The more I look, the more I find
As I close on in, I get so blind
I feel it in my head, I feel it in my toes
I feel it in my sex, that’s the place it goes

Omien kouluaikojen tuntemukset nousivat pintaan useaan otteeseen. Ja juuri tuohon infantiilisuuteen manosfääri näyttää iskevän. Nuorena tunnetut sydäntä riistävät kivut ovat painuneet syvälle alitajuntaamme ja sieltä nousseina ne ruokkivat irrationaalisuutta enemmän kuin liiaksi. Miten muuten voitaisiin selittää, että nelikymppinen mies jaksaa raivota podcastissaan, kun nuoret tytöt selaavat mieluummin Tinderiä ja Instagramia kuin antautuvat hänen iskuyrityksilleen?

Infantiilit emootiot ja nykyteknologia ovat vaarallinen yhdistelmä. Meissä kaikissa asuu edelleen se pieni lapsi, joka tuntuu puskevan esille vähän joka puolella. ”Vanhan” sanonnan mukaan ennen hullut huutelivat torien laidoilla, nyt heillä on internet. Yhdessä heistä muodostuu vaarallinen tekijä yhteiskunnassamme. Manosfääri ei ole harmiton liike, vaan länsimaiden vastine Isikselle. Jos sen leviämiseen ei osata vastata ajoissa, niin ei kestä kauaa, kun he lähtevät perustamaan omaa juutalais-kristillistä kalifaattia. Eli älkää ihmetelkö miten Isis pääsi valtaan. Meillä on samanlaisen liikkeen siemenet kylvetty keskuuteemme.

Eliitti ja jälkikristillisyys

Viime aikoina on puhuttu paljon eliitistä. Suomalaiseen keskusteluun oman panoksensa toi Karina Jutilan pamfletti Pilaako eliitti Suomen?. Jutila vaikuttaa keskustaa lähellä olevassa Ajatuspaja e2:ssa. Äänenpainoissa tämä tulee erittäin hyvin ilmi. Ehkä sen olisi voinut tuoda voimakkaammin esille itse tekstissä.

Se, että keskustalainen ajatusmaailma on minulle vieras, ei ole mitään uutta. Jutilan määritelmien mukaan kuulun itsekin ainakin osittain hänen ”eliittiin”. Miten Jutila sitten näkee eliitin ilmenemisen maassamme?

Keskustelu luokkaeroista on palannut Suomeen. Osa menestyjistä nimenomaan haluaa, että luokkaerot näkyvät – koti vauraalta alueelta, lapsi parempaan kouluun ja Lidlin ohi käveleminen voivat olla merkkejä halusta erottua edukseen. Etumatka on tärkeää, samoin sen näyttäminen.

Osittain tämä varmasti pitää paikkansa, mutta milloin näin ei maassamme ole ollut? Jutilan haikailemana Kekkosen aikana esim. Helsingissä Stockmannilla kävi ainoastaan parempi väki tai jos sinne huonompi aines eksyi, niin ei saanut palvelua. Monet heistä ajettiin myös ulos pilaamasta paremman väen ostospäivää.

Kun katsotaan Helsinkiä, niin vaurasta aluetta näyttää olevan miltein koko kaupunki, jos asuntojen hintoja verrataan muuhun maahan. Vanhat työläiskorttelistot (Kallio ja Punavuori) kilpailevat asuntojen neliöhinnoilla Tukholman ja Lontoon kanssa. Joka näillä alueilla haluaa asua kuuluu siis automaattisesti eliittiin. Suurin osa vanhemmista haluaa tarjota lapsilleen parhaat mahdolliset eväät elämää varten. Jos tätä haluaa toteuttaa valitsemalla hyvän koulun lapselleen, niin kuuluu eliittiin. Mitä Lidlin ohi kävelemiseen tulee, niin tälloin ”eliitti” missaa hyvän mahdollisuuden ostaa hieman parempaa einestä kuin mitä perus-alepasta (joita suurin osa lähikaupoista alkaa kohta olemaan) saisi.

Tehän kaikki tunnette sen vanhan ”tarinan” suomalaisesta kateudesta, jossa naapurin uusi auto herättää toisissa panettelun ja selän takana kuiskuttelun vimman. Ulkomainen kateus taas johtaa paremman auton tavoitteluun kovemmalla työllä. Tarina pitää sisällään piilotetun sanoman, että suomalainen on perusluonnoltaan pahansuopa ja laiska kusipää.

Voi tietenkin olla, että vuosikymmeniä tällaisia tarinoita kuultuamme, olemme alkaneet käyttäytyä oppien mukaisesti. Silti minun on vaikea nähdä, että ”etumatkan tärkeys ja sen näyttäminen” olisivat mitenkään lisääntyneet yhteiskunnassamme. Se, mikä on lisääntynyt, on näiden ilmiöiden paisuttelu ja liioittelu mediassa ja mielipidevaikuttamisessa.

Räikein esimerkki oli keväällä 2015 persujen agittaattorin Marko Hamilon kirjoittelu punaviherkuplasta. Olen näinä vuosina tutustunut muutamaan persu-vaikuttajaan ja ymmärrän sen sakin olevan kirjavaa. Mutta siitäkin huolimatta mainitsen Hamilon kirjoittelun olleen riitaa haastavaa ja kaikkea muuta kuin keskusteluun osallistuvaa. Se oli ihan selvää vittuilua, jonka päämääränä oli eripuran lietsominen. Hamilon agitaatiota ei oltu suunnattu kalliolaiseen punaviherkuplassa eläville ja heidän herättelemiseksi, vaan kaikille muille jotka eivät ole heitä. Kirjoittelun tarkoituksena oli nostattaa vihaista kateutta muussa kansassa.

Syntyperäisenä helsinkiläisenä olen tottunut siihen, että syntyperääni saa joidenkin mielestä avoimesti halveksua ja murrettani suorastaan tulee pilkata. Persoonanikin saa siinä samassa olla jotenkin vähemmän kuin muilla ns. aidoilla suomalaisilla. Rakkikoirat haukkuvat kurkku suorana, kun karavaani kulkee kaupungin läpi. Näin on aina ollut.

Aina löytyy ihmisiä, jotka katsovat että heidän elämäntapa ja -tyyli on jotenkin parempi kuin muiden ja tämä antaa heille jonkinlaisen moraalisen oikeuden panetella ja painaa muita alaspäin… tai ainakin sitä pitää yrittää vähäisimmänkin tilaisuuden ilmaannuttua. Ei siihen Jutilan kuvaamaa eliittiä tarvita. Ellemme sitten määrittele eliittiä uudestaan täksi ylimieliseksi oman elämäntavan ja -tyylin tyranniaksi. Usein tuntuu, että nämä arkielämän tyrannit löytyvät ihan muualta kuin eliitin keskuudesta.

Jutila peräänkuuluttaa eliitiltä joustamista ja ymmärrystä. Sen pitäisi lopettaa ylimielinen asennoituminen heikommassa asemassa olevia kohtaan. Kuulostaa hyvin ylevältä, mutta mitä on tämä ylimielisen asennoitumisen lopettaminen? Helsingin itäisessä kantakaupungissa asuvan pariskunnan tulisi luopua siellä asumisesta ja muuttaa jonnekin vähemmän ”pöhinää” omaavaan lähiöön? Tai sitten ottaa oikein kunnolla etäisyyttä omaan elitismiinsä ja asettua johonkin kehyskuntaan Lohjan takamaille?

Kansalaisilla tulisi olla oikeus toteuttaa elämässään sitä elämäntapaa ja -tyyliä, jonka he omaksi kokevat. Tämän toteuttaminen elämässä ei tulisi olla keneltäkään toiselta pois. Mutta näin ei meillä saa olla. Viimeisin ”eliittikohu” esiteltiin ruokatrendien kautta. Hyväosaiset tekevät eroa muihin ruoalla. Ja taas voidaan esittää kysymys – milloin näin ei ole ollut? Pitää muistaa, että aikoinaan (ei edes kovin kauaa aikaa sitten) melkein kansallisruoaksi noussut pitsa oli eliitin herkkua (sitä kutsuttiin tuolloin ”pizzaksi” [suom. huom.]). Kahvinkeitinkin oli joskus 1960-luvulla statussymboli, jota ei työläiskodeista löytynyt.

Heitän ihan pokkana, että meistä suomalaisista on tullut herkkähipiäisiä valittajia. On totta, että eriarvoisuutta esiintyy keskuudessamme, mutta näin on aina ollut. Ennen siitä ei valitettu joka tuutista ja se ei ollut mikään kansaa repivä ilmiö. Tämän lisäksi heitän samalla tavalla lonkalta, että eriarvoisuuden jyrä on huomattavasti kevyempi kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Nykymenoa valittavien olisi ollut hyvä elää 1980-luvun ”juppivuosina”. Silloin törsättiin ja oltiin olevinaan toisten kustannuksella. Vaikka ei ollut edes varaa.

Näitä noloja juppivuosia seurannut 1990-luvun lama oli nöyryyttävä. Ennen kaikkea se oli nöyryyttävä ja epäreilu niitä kohtaan, jotka eivät olleet lamaan syyllisiä. Nykyinen polarisaatio kansan keskuudessa jountaa juurensa 1990-luvun lamasta. Mutta näin ei tarvitsisi olla. Meillä on ryhmiä, joiden vaikutusvalta perustuu tämän kansallisen tragedian ja sen seurausten korostamiselle. On voimia, jotka imevät elinvoimansa tuosta lamasta ja sen muistoista. Ja nämä voimat eivät ole rakentamassa yhteisymmärrystä kansan keskuudessa… eivät vaikka he siitä pamfletein saarnaavat.

*****

Siirtykäämme toiselta todellisuuden vääristymäalueelta toiselle. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov osoitti taas oman ajatukselliset akrobatiataitonsa antamalla lausunnon länsimaista.

Jos puhutaan läntisistä ja eurooppalaisista arvoista, joita meille koko ajan ja joka paikassa esimerkkinä esitellään, eiväthän ne niitä arvoja ole, joita eurooppalaisten isät ja esi-isät noudattivat. Ne ovat jotain uutta ja uudistettua, sanoisin että kaiken sallivaa. Ne ovat arvoja, joita voisi nimittää jälkikristillisiksi.

Ei mitään niin absurdia etteikö siinä voisi piillä jonkinlainen totuuden (ja järjellisyyden) siemen. Lavrovin lausunnot olivat taas yksi sumuverho, jolla hän yrittää peitellä Venäjän pyrkimyksiä. Mutta tunnistan hänen ilmaisemansa messiaanisen asenteen, joka meillä länkkäreillä näyttää välillä olevan. Meidän arvot ovat jotain sellaista, että niitä pitää kaikkien toteuttaa. Jos ei niitä seuraa, niin on natsi tai ainakin fundamentalisti (uskonnosta riippumatta).

Minä, jos joku, olen länsimaisen liberalismin kannattaja ja pyrin toteuttamaan omassa elämässäni sen edellyttämiä arvoja. Valitettavasti on ihmisiä, jotka eivät tyydy ainoastaan toteuttamaan näitä arvoja omassa elämässään, vaan vaativat myös toisia noudattamaan näitä arvoja. Näin tehdessämme he eivät näe, että samalla he jyräävät omassa moraalisessa ylimielisyydessä toisia allensa.

Meidän tulee käydä dialogia toistemme kanssa. Mutta dialogia ei voi syntyä tapauksessa, jossa toiselta osapuolelta vaaditaan omasta elämäntavasta luopumista ennen kuin saa osallistua keskusteluun. Se ei olisi tuolloin dialogia, vaan saman arvopohjan omaavien keskinäinen selkääntaputtelusessio. Meillä ihmisillä on erilaisia arvoja ja tapoja. Välillä ne ovat törmäyskurssilla, mutta sitä on dialogi. Välillä tulee mustelmia, kun otetaan yhteen.

Kunhan pysytään mustelmien tasolla, niin törmäily kasvattaa paksumman nahkan ja lujemman luonteen. Meidän aikakauden ongelma on, että nahkaa ei näytä olevan paikoitellen laisinkaan ja luonnetta sitäkin vähemmän. Huvittuneena olen seurannut sivusta nykyistä sukupuolikeskustelua somessa. Välillä kinastelu jumiutuu pelkkien käytettyjen termien tasolle. Käsitehygienia on niin konkreettista, että mitään hajua tai makua on turha edes etsiä keskustelusta. Tärkeintä on löytää toisen argumentaatiosta edes pieni vivahde cis-diskurssia ja natsi-kortit alkavat viuhumaan ilmassa. Tärkeintä on olla ilmaisematta tiettyjä termejä. Ajatukset sinänsä ovat toisarvoisia. Arvoista nyt puhumattakaan. Jopa Derrida kieromielisimmillään ei olisi pystynyt tähän dekonstruktioon.

En tiedä voinko omaa ajatteluani kutsua jälkikristilliseksi. Se on enemmänkin antikristillistä tai ääriateistista. Siitäkin huolimatta olen alkanut ymmärtämään dialogin tärkeyden elämässä. Muutama kuukausi sitten löysin itseni aukomassa päätäni Rytmi baarissa pöytäseurueeseemme eksyneelle naispapille. Kristinusko sitä ja sen moraalin arvo tätä… loukkasin toista. Oli siihen syytä tai ei, niin havahduin itsekin omaan ehdottomuuteeni ja sen sisältämään typeryyteen. Vaikutinko hänen elämäänsä mitenkään? En varmasti yhtään mitään. Avasinko omaa näkemystäni hänelle? En. Kuuntelinko toista? Olin kuuro kuin voi vain olla. Annoin toiselle mustelmia oikein olan takaa, mutta yhtään en ottanut omalle iholleni. Tuossa kohtaan olin todellakin eliittiä. Läpsin poskelta toiselle… vain tunteakseni itseni tyhmäksi ja vähän vielä sitäkin tyhmemmäksi.

Valittaa, että yhteiskunnassamme on luokkaeroja tai että niistä puhutaan, on epärehellistä hurskastelua. Ne ovat aina olleet keskuudessamme. Nuo erot ovat jokaisessa yhteiskunnassa aina läsnä. Meistä on tullut piloille hemmoteltuja kakaroita, jotka eivät kestä vähäisintäkään vastustusta. Kaiken pitäisi olla valmiiksi pureskeltua puuroa, jota vain tarvitsisi niellä kurkusta alas. Mutta elämä ei ole sitä.

Oman elämäntavan toteuttaminen ei saisi seisoa toisten elämäntavan toteuttamisen tiellä. Tiedän olevani tavallaan oikeutettu eläessäni itäisessä kantakaupungissa Helsingissä, mutta miten järkyttävän ylihintaisen vuokran maksaminen ja oman elämäntapani toteuttaminen on jotenkin pois muuttotappiokunnassa elävän arjesta? Ainakin maksamani verorahat hänelle kelpaavat erittäin hyvin. En näe syytä muuttaa täältä hänen naapuriinsa osallistumaan hänen elämäntapaansa. Mutta valitettavasti jotkut näin haluaisivat minun tekevän… vielä kun joku osoittaisi siinä piilevän järjellisyyden. Miten se parantaisi jomman kumman elämää mitenkään? Anyone?

Kehoon kirjoitetut

Alkuviikosta törmäsin Twitterissä kampanjaan Tissiviikko. Kyseessä on kampanja, jossa naiset haluavat normalisoida rintansa. Ja tässä mielessä kampanjan ideoilla on pointti. Mitään muuta ihmisen kehon osaa ei ole yliseksualisoitu kuin naisten rintoja. Mies voi kulkea julkisella paikalla ilman paitaa, mutta nainen ei.

Ei myös mennyt kovinkaan kauan aikaa, kun tämäkin kampanja leimattiin militantti-feministien hyökkäykseksi miehiä vastaan. Jotkut tähän kampanjaan osallistuneet varmaan tähän kategoriaan lukeutuvat. Minä en Twitter-kamppista tällaisena näe. Näen sen oireena huomattavasti laajemmasta ilmiöstä.

Se, että ihminen on yliseksualisoinut jonkun ruumiin osan, ei ole yllättävää eikä sen edes pitäisi meitä hämmentää. Silläkin uhalla, että hieman astun Tissiviikon sanoman varpaille, väitän ihmisen ylimerkityksellistäneen koko ihmiskehon. Rintojen yliseksualisointi on vain räikein ja ilmiselvin ilmentymä tästä ilmiöstä.

Punahiuksiset ovat temperamentisia ja äkäisiä. Lihavat ovat leppoisia. Matalaotsaiset ovat yksinkertaisia. Kierosilmäiset ovat vajaaälyisiä… listaa voidaan jatkaa vaikka kuinka pitkään. Samoin kulttuurilliset erot tuottavat vielä lisää esimerkkejä. Kysymys on samasta asiasta; kehollisille ominaisuuksille annetaan merkityksiä, joita niillä ei ole. Ja mikään tieteellinen edistys ei näytä tätä tendenssiä vähentävän arjessa.

kraniometriaa

Kraniometria eli kallonmittaus katsottiin aikoinaan tieteelliseksi metodiksi, jolla voidaan erotella älykkäät ihmiset vähemmän älykkäistä. Se kuului laajempaan tieteenhaaraan, jota kutsuttiin antropometriaksi, jossa mitattiin ihmisen kehon suhteita ja rakennetta. Vaikka me tänään voimme naureskella tälle pseudotieteelliselle touhotukselle, niin me toimitamme joka päivä jatkuvasti samanlaista mittaamista. Me mittailemme toisiamme ja itseämme sekä merkityksellistämme kehojamme sen pohjalta.

Vaikka Tissiviikko taistelee naisten rintojen yliseksualisointia vastaan (aivan oikeutetusti!), niin siitä huolimatta tämän kaiken takana on meidän seksuaalisuutemme. Itse asiassa näen koko meidän aikakautemme ongelmien johtuvan seksuaalisuudesta, mutta palaan siihen joskus toisten tarkemmin. Puhutaan asiasta tällä kertaa teoreettisella ja filosofisella tasolla.

Valaistakseni näkökulmaani on pysähdyttävä Arthur Schopenhauerin (1788 – 1860) rakkauskäsityksen äärelle. Schopenhauer on tunnettu pessimismistään, mutta samalla hän on yksi niistä harvoista filosofeista, jotka ovat ottaneet rakkauden ja rakastumisen vakavasti. Filosofien tympeys rakkautta kohtaan on varmaankin johtunut siitä, että heidän ylistämä ihmisen rationaalisuus heittää häränpyllyä rakkauden kohdalla. On siis parempi sulkea ulos tuo anomalia ja työntää pää pensaaseen (tai perseeseen) kuvitellen, että sitä ei ole olemassa.

Schopenhauer ei luovuttanut näin helposti. Tämä ihmisen irrationaalinen puoli vaati oman selityksensä. Miten muuten niin rationaalinen ihminen käyttäytyy irrationaalisesti rakastuessaan? Schopenhauer katsoi, että ihmisen toiminnan taustalla vaikutti voimakas elämäntahto (Wille zum Leben). Se on kaikkien olentojen sisäsyntyinen pyrkimys elää ja lisääntyä (lisätä elämää).

Rakkauden päämäärä ei ole yhteenkuuluvuus, yhteisymmärrys eikä viihtyminen. Romantiikka on elämäntahdon ilmentymä, jonka päämääränä on lisääntyminen eli elämän lisääminen. Aikakautensa mukaisesti Schopenhauer typisti lisääntymisen lasten hankkimiseen, mutta se voidaan nähdä enemmän teoreettisena ja filosofisena elämän lisäämisenä. Rakkauden on niin sanotusti kannettava hedelmää (sic). Näin esimerkiksi homoseksuaalinen suhde voidaan myös selittää schopenhauerilaisittain (palaan tähän tuonnempana… just wait for it!).

Kun elämä ei lisäänny, niin rakkaus ei voi syntyä. Näin ns. täydelliset pariskunnat eivät löydä toisiaan vaikka jokainen heidän ympärillään näkee asian toisin. He eivät näe heidän elämäntahtojen väliseen ristiriitaan. Ja samoin läheiset jaksavat ihmetellä toisten parinvalintaa. ”Mitä he näkevät toisissaan?” Ja siinäpä se – he eivät näe yhtään mitään, vaan ovat elämäntahdon vietävänä. Schopenhauer katsoi, että meidän rationaalinen minämme on sulaa vahaa elämäntahdon edessä, joka on tiedostamatonta.

Meidän elämäntahto etsii toista tahtoa, johon yhtymällä syntyisi entistä parempi tahto tai ihmisyksilö. Yksinkertaistaen voidaan katsoa, että iso- ja pieninenäisen yhtyessä he saavat sopusuhtaisella nenällä varustettuja jälkeläisiä. Sen takia elämäntahto ajaa heidät yhteen. Mutta tämä on esimerkkinä banaali ja sitä ei tule ottaa liian kirjaimellisesti. Mutta mainio esimerkki siitä, miten me ylimerkityksellistämme toistemme ulkoisia ominaisuuksia. Ja kaikkihan me tiedämme, mitä isonenäisistä miehistä sanotaan… ja he ovat aivan oikeassa, heillä on iso nenä.

Patsas

Ennen kuin lähdemme tuomitsemaan Schopenhaueria, niin meidän tulee ymmärtää ettei hänellä ollut meidän aikakautemme tiedettä takanaan. Siitäkin huolimatta hän kuvaa meidän arkista elämäämme kaikessa raakuudessaan hyvin tarkasti. Se, että me mittaamme jatkuvasti toisiamme, johtuu meidän seksuaalisuudesta. Voimme selittää itsellemme ja toisillemme kuinka ulkoiset tekijät eivät merkitse meille mitään, mutta ne merkitsevät.

Me (tai ainakin osa meistä) etsimme suurta rakkautta, joka täydellistää elämämme, mutta Schopenhauerilla on ikäviä uutisia meille; onnellisuus parisuhteessa on mahdottomuus, koska sen päämäärä on elämän lisääminen ei onnellisuus. Meistä jokainen on varmaankin ollut tilanteessa, jossa toinen edessämme on se ”täydellinen pari”, mutta mikään ei romanttisesti meissä liikahda. Ystävyys ei kuulu rakkauteen.

Ja ehkä tässä piilee meidän aikakautemme suuri ongelma; me etsimme mieluummin onnellisuutta kuin elämän lisäämistä. Elämäntahdolla on aivan muut tarkoitusperät kuin meidän onnellisuutemme. Illico post coitum cachinnus auditur Diaboli (Yhdynnän jälkeen kuuluu paholaisen nauru). Meistä on kasvanut elämälle vihamielisten sukupolvi…

Eikö siis Tissiviikon nostamaa kritiikkiä saisi esittää? Vain idiootti kieltäisi sen. Ihminen oppii parhaiten konkreettisten esimerkkien kautta. Valitettavasti hän usein jää kiinni näihin esimerkkeihin ja ei näe laajempaa ilmiötä niiden taustalla. Mitä enemmän me ymmärrämme antavamme kehojemme ominaisuuksille merkityksiä, joita niillä ei itse asiassa ole, niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä me voimme nähdä merkittävät asiat.

Keskittymällä ulkoisiin ominaisuuksiin me katsomme elämäntahdon ohi. Keskitymme epäolennaiseen ja elämä menettää tilaisuuden lisääntyä. On nimittäin yksi elämä jonka lisääntymisen meidän tulee ottaa tosissaan; meidän oma elämämme. Meidän aikakaudellamme ei ole tavatonta rakastua ja elää parisuhteessa ilman jälkeläisiä. Rakkauden hedelmän ei välttämättä tarvitse olla hiekkalaatikolla temmeltävä kura-asuinen pieni lapsi, vaan se voi aivan hyvin olla meidän oma elämämme. Ja tavallaan se palosammuttimen kokoinen kiusankappale on oman elämänsä lisäksi juuri tätä (parhaimmillaan) vanhemmilleen… oman elämän jatke.

Olen aikaisemminkin ilmaissut, että näen aikakautemme elämälle vihamieliseksi. Se ei välttämättä ole tarkoituksellista. Kulttuurimme ja teknologiamme on asettanut ihmisen sellaiseen positioon, johon hänellä ei ole edellytyksiä olla. Tissiviikon kaltaiset kampanjat osallistuvat omalta osaltaan herättämään meidät tähän tosiasiaan. Mutta kunhan niistä ei tule itsetarkoituksellisia projekteja, jotka toimivat ainoastaan uusina lappuina silmiemme edessä.

Schopenhauer vaikutti suuresti toiseen tahto-filosofiin Nietzscheen, joka peräänkuulutti yli-ihmisen aikaa; ei uutta suurta ihmistä, vaan ihmisen käsitteen ylittävää. Ja juuri sinne meidän tulee tähdätä… ei pelkkiin tisseihin, mutta niistä on hyvä aloittaa.

Haistakaa paska koko valtiovalta

Me suomalaiset rakastamme renttujamme. Suurin suomalaisista rentuista on tietenkin Irwin Goodman. Juoppo renttu, joka antoi täyslaidallisen hyville tavoille, herroille ja milloin millekin. Kansan syvien tuntojen ja olojen tulkki. Aito suomalainen mies… koska Irwin on kuollut, niin hänestä ei saa sanoa mitään pahaa. Joten puhutaan jostain ihan muusta, mutta hyvin samanlaisesta ilmiöstä.

Yhdysvaltojen seuraava presidentti tulee olemaan Donald J. Trump. Mikään ei voisi meidän suomalaisten mielestä tällä hetkellä olla vastenmielisempää kuin tämän tosiasian hyväksyminen. Ei näytä Suomessa asuvilla amerikkalaisillakaan menevän. Työpaikallani yhdysvaltalaiset työkaverini näyttivät aamulla voivan pahoin. Joku sanoi käyneensä oksentamassa aamulla kuultuaan uutiset äänestystuloksesta.

Miten tässä näin pääsi käymään? Kaikkenhan piti näyttää hyvältä Clintonin voiton suhteen. Uutisfiltterien luomasta kuplasta katsoen Trumpin voitto piti olla sula mahdottomuus. Ja niin siinä siitäkin huolimatta pääsi käymään. Amerikan-Irwinistä tuli presidentti. Trump on renttu siinä missä Irwin, mutta hän on helvetin rikas ja ainakaan julkisesti hän ei rehvastele päihdeongelmallaan. Kaikella muulla hän näyttää rehvastelevan, mutta ei mennä siihen…

Miksi meillä suomalaisilla sitten on niin vaikea sulattaa Trumpin voittoa? – Me emme yksinkertaisesti ymmärrä kovinkaan hyvin amerikkalaisia. Trumpia äänestäneet eivät olleet pelkkiä punaniskaisia valkoisia vihaisia miehiä raamattu-deltan sisäpuolelta. Heidän äänillään Trump ei olisi koskaan saavuttanut voittoa. Trumpia äänekkäimmin kannattaneet ja häntä rakastaneet äänestäjät olivat varmasti juuri näitä vihaisia WASPeja, mutta enemmistö häntä äänestäneitä edustivat aivan muita sosioekonomisia ryhmiä. He eivät välttämättä ihannoineet Trumpia eivätkä rakastaneet häntä, mutta vielä vähemmän he ihannoivat ja rakastivat Hillary Clintonia. Ja tätä meidän on hyvin vaikea ymmärtää.

Mutta kävelläänpä muutama maili entisen amerikkalaisen keskiluokan saappaissa. Vielä 1990-luvulla tuolla keskiluokalla meni suhteellisen hyvin. Detroitissa valmistettiin autoja, kansa äänesti demokraatteja ja tulevaisuus näytti siltä, miltä se oli näyttänyt vuosikymmeniä… hyvältä. Heinäkuun 18. päivänä 2013 kaupunki hakeutui konkurssiin. Siis kaupunki hakeutui konkurssiin. Nykyään kaupunki on suosittu valokuvauskohde, koska siellä on niin paljon hylättyjä kortteleita, joiden rapistuminen innostaa hipsteri-kansaa etsimään sitä täydellistä kuvakulmaa ubraanista dekadenssista.

Michiganin osavaltio (jossa Detroit sijaitsee) on aina ollut voimakasta demokraattien kannatusaluetta. Eilen Donald Trump voitti Hillary Clintonin juuri tällä vahvalla demokraattien alueella. Ja sama ilmiö näkyi kaikkialla pienillä teollisuusalueilla Ohiossa, Pennsylvaniassa ja Wisconsissa, joissa perinteisesti ei ole ollut koulutettua väestöä. Ja äänestyspäivänä sosioekonomisesta statuksesta huolimatta jokaisella äänestäjällä on yksi ääni annettavana.

Miksi näillä alueilla asuva amerikkalainen antaisi äänensä sitä perinteistä poliittista järjestystä edustavalle ehdokkaalle, joka ei ole tuonut heidän elämäänsä mitään muuta kuin kurjuutta viimeisten 20 vuoden aikana? Eivät he välttämättä Trumpista pidä, mutta hän edustaa jotain muuta kuin sitä status quo’a, joka on pettänyt heidän luottamuksen kerta toisensa jälkeen. Mitä väliä sillä on, että ehdokas on öykkäri ja käyttäytyi kampanjan aikana täysin epäpresidentillisesti.

Presidentillisiä puheita pitänyt Obama ei heidän omanarvontuntoa kyennyt parantamaan vaikka työllisyys näillä alueilla oli kohentunut huomattavasti viimeisten vuosien aikana. Taloudellisen aseman kohentuminen ei ollut tarpeeksi suuri kompensoidakseen sitä nöyryytystä, mitä tuo kansanosa on saanut osakseen. Olisiko mikään riittänyt? – Hyvä kysymys, johon kukaan ei osaa varmuudella antaa vastausta.

donald-trump-make-america-great_asd

Me kaikki eurooppalaisessa kuplassamme ymmärsimme väärin Trumpin sloganin ”Make America Great Again!”. Levitimme sosiaalisen mediassa kuvaa, jossa Trumpin kampanjalippiksen sisäpuolella oli ”Made in China” -merkki vaikka se oli feikki. Aidot Trumpin lippikset oli valmistettu Yhdysvalloissa… tai ainakin niin niissä luki. Nyökyttelimme päitämme, kun meidän suosikki Hillary ihmetteli Trumpin slogania, koska Amerikkahan on edelleen suuri. Vaikka neljä vuotta sitten ihailimme Jeff Danielsin roolisuoritusta The Newsroomin ensimmäisessä jaksossa, jossa hän murtaa Amerikan suuruuden.

Yhdysvallat voi olla suuri talouden mittapuilla, mutta nöyryytetyn keskiluokan mielissä se ei sitä ole. Kun luin muutama kuukausi sitten Michael Mooren blogipostauksen ”5 Reasons Why Trump Will Win” ajattelin mielessäni ”voi vittu!”. Jossain mieleni perimmäisessä nurkassa tiesin hänen puhuvan totta. Suuri Amerikka, josta Trump puhui tarkoitti keskiluokan menetetyn itsetunnon palauttamista. Tunnetta siitä, että voi nostalgisesti kuunnella työmatkalla Bruce Springsteenin ”The Riveriä” työväen uurastuksesta, mutta kotona odottaa se keskiluokkainen unelma.

Jostain kumman syystä demokraatit osaavat mokata ”miljoonan taalan paikkansa”. Suurella todennäköisyydellä Bernie Sanders olisi voittanut Trumpin vaaleissa. Mutta Sanders oli myrkkyä Wall Streetille, jota Hillary edusti (ja jota on kaikki nämä vuodet edustanut Obama). Trump tuli politiikan ulkopuolelta ja sen takia hänessä nähtiin mahdollisuus ja osittain melkein messias. Meillä Suomessa samanlaista politiikan ulkopuolelta tullutta vapahtajaa edusti Martti Ahtisaari vuonna 1993. Suomi oli tuolloin syvällä lamassa ja demareilla välähti ottaa Ahtisaari ehdokkaaksi. He järjestivät avoimet esivaalit, jossa oli suurta amerikan-tunnelmaa. Ja loppupeleissä Ahtisaari luuttusi lattiaa Elisabeth Rehnillä helmikuussa 1994.

Meidän ei siis tule ajatella Trumpia Soinina, vaan Ahtisaarena; politiikan outsiderina, joka ei ole systeemin saastuttama. Samalla tavalla Ahtisaari esti lasikaton murtamisen kuin eilen Trump Yhdysvalloissa. Euroopassa halutaan eilinen tulos nähdä esimerkkinä amerikkalaisesta misogyniasta ja osittain se onkin sitä. Mutta hyvin suurelta osin se on ihan jotain muuta.

Aina yhtä ärsyttävä Katie Hopkins avasi sanaisen (ja saastaisen) suunsa Daily Mailin sivuilla päivällä.

Trump’s triumph has crushed the lefty luvvies, useless pollsters, multicultural mafia and gender Nazis who refuse to listen to regular people. So, from a Brexiteer, thank you America

Trumpin voitossa ja brexitissä ei ole pelkästään kyse valkoisen vihaisen miehen (ja heidän mielisten) protestista. Nykyinen monimutkaistunut digi-urbaanikulttuuri näyttäytyy uhkana oman arvonsa menettäneelle elämäntavalle. Samoin hurskastelun määrää ei voi edes mitata. Olen istunut baaripöydässä alkuillasta kuunnellen kuinka Trumpin ”grab ‘em by the pussy” -puheita kauhistelevat kaverini, joiden kanssa on tullut puhuttua ja tehtyä huomattavasti törkeämpiäkin. Myönnetään, että emme ole kampanjoimassa maailman vaikutusvaltaisimpaan virkaan, mutta kuiteskin… ja kuinka me olemme saattaneet unohtaa Bill Clintonin ja Monica Lewinskyn ”sikarituokiot”? Oikeasti?

Ei mennä ”rapakon taakse” vaan ajatellaan tuota aitoa suomalaista miestä. Meneekö hänellä hyvin? Kohdatessaan vihaisen anarko-feministin, hänen kasvoilleen räkäistään ”miesoletettu!”. Ranskalaisen nykyfilosofian kiemuroita opiskelleena teoreettiset koukerot tuon räkäisyn takana avautuvat minulle helposti, mutta meidän antisankarimme pyyhkii sylkeä kasvoiltaan ja ihmettelee, mitä juuri tapahtui. Itsekin tulen joskus ajatelleeksi, että onko naisena oleminen noin kivuliasta vai onko kyseessä vain äärifiiliksen hakemista. Valitettavasti usein näyttäa, että jälkimmäinen vaihtoehto on se primus motor toiminnan taustalla.

Välillä tuntuu, että me emme oikein pidä toisistamme. Ja painotan tuota sanaa (toinen) tarkoituksella. Kaiken hössötyksen keskellä meidän sietokykymme toiseudelle on vähentynyt merkittävästi. Toista mieltä ei saa olla. Eri mieltä saa olla, mutta vain hyväksyttyjen rajojen sisäpuolella. Elän niin sanotussa puna-viherkuplassa, jossa maahanmuuttokriittisiä ei siedetä. Jos myöntäisi julkisesti äänestäneensä perussuomalaisia, niin olisi auttamattomasti sosiaalisessa paitsiossa. Viimeisten vaalien jälkeen ihmeteltiin, että miten joku voi äänestää persuja. Eihän sellaisia edes kukaan tunne.

Emme taida tuntea toisiamme kovinkaan hyvin. Meillä suomalaisilla ei ole sitä luksusta, että voisimmme olla yhtä jakautuneita kuin amerikkalaiset. On luotava suhteita toisiimme näkökantojen eroista huolimatta. Ja ehkä näin me voimme nähdä, että eivät ne näkemykset niin kaukana toisista ole. Me olemme rakentaneet aika helvetin hyvän maan ja emme me kovinkaan huonoa kansaa ole. Erimielisyys kuuluu demokratiaan ja sitä on siedettävä. Ei pidä olla pikkumainen näissä asioissa.

Aikoinaan ”Höblärillä” oli hieno kampanja, jonka sanomana oli ”Rakastu suomenruotsalaiseen”. Sen voisi päivittää: ”Rakastu ihan toisenlaiseen”. Ja ei tarkoita, että pitää mennä naimisiin, mutta ymmärrätte järkevinä ihmisinä, mitä tarkoitan. Rakkautta toiseen. Rakkautta kauimmaiseen, ei vain siihen lähimmäiseen…

Born Under a Bad Sign

Albert Kingin levyttämä kappale ”Born Under a Bad Sign” (1967) on pyörinyt useasti mentaalisella levylautasellani viimeisten viikkojen aikana. Yritän olla kuulostamatta huonolta blues-kappaleen tulkinnalta, mutta Kingin biisin voidaan sanoa kuvaavan viimeisiä kuukausia elämässäni.

Olen jo kirjoittanut isäni altzheimerista. Sen myötä äitini horjuva terveys näyttää huonontuneen lopullisesti. Alkusyksyn tuoma toiveikkuus on poissa ja olen taas viettänyt aikaa äitini sairasvuoteen vierellä. Ennen osaston eristyshuoneeseen astumista on vedettävä suru pois kasvoilta ja pyrittävä hymyilemään; olkoot kuinka vaikeaa tahansa. Onni onnettomuudessa on suun eteen vedettävä hengityssuoja, mutta silmien on hymyiltävä. Käsiin vedettävät kumihanskat estävät tehokkaasti kosketuksen hellyyden.

Äitini puhuu avoimesti kuolemastaan. Yritän kääntää keskustelun muualle, mutta tiedän ettei amerikkalainen feelgoodismi auta. On pilviä, joilla ei ole hopeisia reunoja. Ne ovat synkkiä ja mustia; tämän huoneen pilviä. Ja kaikesta huolimatta tässä huoneessa on lämpöä. Kaikki ne vuosien repimät ristiriidat ovat kaukana selän takana. On tullut aika puhua asioista niiden omilla nimillä ja niihin oikeasti kuuluvilla tunteilla.

Isäni istuu omassa huoneessaan katsellen pari viikkoa sitten tuotuja neilikoita; hänen mielikukkiaan. En tiennyt aikaisemmin isäni olleen kukkien kauneudesta herkistyvää laatua. Lapsena hän kuulemma kasvatti neilikoita ja ihaili niiden punaista hehkua pohjois-pohjanmaan lyhyessä kesässä. Isäni istuu sängyllään eikä enää tunnista minua. Vasta kun kerron hänelle kuka olen, isäni muistaa minut ja alkaa hymyilemään.

Born under a bad sign
I been down since I begin to crawl
If it wasn’t for bad luck, I wouldn’t have no luck at all

Kumpikin vanhemmistani on syntynyt 1938. He kasvoivat Suomen jälleenrakennuksen aikana aikuisiksi eikä kummankaan ennuste ollut kehuttava. Äitini menetti suuren osan kuulostaan sairauden seurauksena vauvana. Koulussa hän ei pärjännyt, koska ei kyennyt seuraamaan opetusta. Mitään avustajaa hänellä ei koskaan ollut. Huono kuulo oli tuohon aikaan oma vika eikä mikään vamma. Koulun jälkeen hän ei päässyt opiskelemaan vammaisten kouluihin, koska ei ollut tarpeeksi vammainen ja normaaliin jatkokoulutukseen ei kuuroja otettu. Ainoa mahdollisuus, mitä hänelle jäi, oli muuttaa umpimielisestä maaseudulta Helsinkiin. Täällä hän sai ensimmäisen kuulokojeensa ja sai osan kuulostaan takaisin.

Isäni oli kotoisin köyhistä oloista. Lapsuudessa nälkä oli hyvin tuttu vieras kotona. Yksi talvi jäi koulua käymättä, koska hänellä ei ollut kenkiä. Kuulostaa melkein uskomattomalta näinä yltäkylläisyyden aikoina, mutta sellaista elämä oli 1940-luvun Pohjois-Suomessa.

Vanhempieni lohduttomasta alusta huolimatta (tai ehkä juuri siksi) he opettivat minut aina suuntaamaan elämäni eteenpäin. Koskaan ei saanut syyttää olosuhteita, vaan aina tuli tehdä jotain oman tilanteen parantamiseksi. Ja se piti tehdä itse. Älkää siis ihmetelkö mistä ärsyttävyyteen saakka yltyvä jääräpäisyyteni on kotoisin.

Mutta vanhempieni elämän ehtoolla olen oppinut heiltä vielä tärkeämmän asian. Kaikesta kivusta ja vaivasta huolimatta he rakastavat toisiaan järkkymättömästi. Vaikka isäni sairaus romahdutti äitini terveyden, niin silti kaipaus toisen luokse on kova. Jokainen mahdollisuus vierailla toisen luona käytetään vääjäämättä. Ajatukselle väsymyksestä tai kyllästymisestä ei suoda mitään tilaa; toisen luokse mennään.

Kun kuuntelen tuttavapiirini ihmissuhdeongelmia, niin ne tuntuvat pikkumaiselta kitinältä. Tämä ei ole näiden ongelmien vähättelyä, mutta samalla meidän tulisi pitää mielessä se etuoikeus, mikä meillä on. Meillä on varaa valittaa pikkujutuista. Kyllähän ne ongelmilta tuntuvat, kun suuremmista ei ole kokemusta tai tietoa. Vaimon paksuuntunut perse on toiselle ylivoimainen este; on pakko hakea merkityksetöntä ja puolta nuorempaa panoseuraa baarista. Mies ei ymmärrä, kun nainen on hiljaa. Koska ei viitsitä itse aukaista suuta, niin on pakko hakea eroa miehestä. Kaikkea muuta tulee tehtyä, mutta ei oltua rehellinen toiselle tai itselleen.

Vanhempieni joutsenlaulua seuratessa kaikki tämä tuntuu niin vieraalta. Ja kuka minä olen ketään arvostelemaan? En kukaan. Enkä siksi lähde osoittelemaan sormella tätä enempää. Kuvailen vain tätä vierauden tunnetta, joka mieleni on vallannut näiden viimeisten viikkojen aikana. Kuoleman lopullisuus ja vaihtoehdottomuus muistuttavat avoimuuden ja vaihtoehtojen merkityksestä. Tulee aika, jolloin se kaikki päättyy; ei ole enää seuraavaa kulmaa kulman takana. Mahdollisuudet on kaluttu loppuun. Edessä on tyhjyys ja ei-mitään. Päätepiste ja loppu ilman uutta alkua.

Hard luck and trouble is my only friend
I been on my own ever since I was ten

Ehkä noilla riveillä piilee se kaikkein syvin viisaus. Jos epäonni ja ongelmat ovat ainoat ystävät, niin miten voi hävitä… niihin voi elämässä luottaa. Näin Albert Kingin biisi on itse asiassa kappale onnesta ja pärjäämisestä. Kuten lopulta jokainen blues-biisi… juuri näiden synkkien pilvien alla, joilla ei ole hopeisia reunuksia eikä valoa tunnelin päässä löytyy se tumma meri, jossa sijaitsee niemi… Toivoniemi.

Myyntipuheesta ja sielunkumppanin löytämisestä

Viimeisten päivien aikana ajatukseni ovat liikkuneet enimmäkseen kahden aiheen ympärillä; myyntipuheen pitämisessä ja sielunkumppanin löytämisessä. Ensimmäinen on ollut mielessä työstä johtuvista syistä ja jälkimmäinen on noussut mieleen, koska Facebook jaksaa muistuttaa, että on kulunut viisi vuotta siitä kun jätin Lauttasaaren kämpän taakseni ja ymmärsin avioliittoni olevan lopullisesti ohi.

Aloitan myyntipuheesta. Yksi elämäni suurista ”raamatuista” on Roger Mavityn ja Stephen Bayleyn Life is a Pitch: How to Sell Yourself and Your Brilliant Ideas (2009). Teos alkaa määrittelemällä mitä kaikkea on myyminen ja myyntipuhe. Myyntipuheen keskeinen päämäärä on saada aikaan muutos kohteesta. Moni harjaantumaton puhuja ajattelee, että vahvat argumentit ja faktat ovat paras tapa saada aikaan tämä muutos. He kaikki ovat täysin väärässä. Kun me esimerkiksi pyydämme lainaa pankista, niin me pyrimme vakuuttamaan, että me kykenemme maksamaan lainan takaisin tulevaisuudessa. Mutta kukaan ei voi tietää mitään tulevasta.

Tätä ei tietenkään pankkisektorilla koskaan sanota ääneen. Nykyään pankkivirkailijat eivät suuremmin käytä omaa harkintaa lainaa käsiteltäessä, vaan asiakkaan luottokyky tarkistetaan luvuista. Lainan myöntäminen perustuu ”kalkyloituun arvaukseen”, mikä ei muuta asiaa miksikään. Arvaus, mikä arvaus. Ja tästä johtuen erittäin vakuuttavasti esiintyvä lainan hakija kykenee saamaan lainan helpommin kuin epävarmasti esiintyvä (olettaen, että kummallakin on yhtälaiset luottotiedot).

Varsinkin Suomessa on sosiaalisesti hyväksyttävää suhtautua negatiivisesti itsensä myymiseen ja markkinoimiseen. Ja siitä huolimatta me teemme sitä ja olemme sen kohteina päivittäin. Myyminen on jotain hyvin inhimillistä. Ja myyminen vetoaa aina ensiksi tunteisiin. Faktat ja argumentit ainoastaan tukevat emootioihin vetoamista. Sama pätee meidän ”ostopäätöksiin”; ne tehdään tunteella. Tietojen hakeminen ennen ostopäätöstä on enemmänkin jo alitajuisesti tehdyn päätöksen tueksi tehtävää vakuuttelua itselle kuin aitoa tietojen hakemista ja niiden pohjalta tehtävää päätöstä.

Ehkä kaikkein kovin ja yleisin myyntipuhe, mitä me teemme, on toisen vakuuttaminen parisuhteeseen. Tämän pitchin ultimaattinen kohokohta on kosinta. Yritämme vakuutta toisen (ja itsemme), että olemme hyvä partneri ja pystymme takaamaan onnellisen tulevaisuuden. Tulevaisuuden, josta kenelläkään ei voi olla mitään varmaa tietoa. Ja tässä jos jossain kaikki tehdään emootiot edellä.

Vaikka asia voi aluksi vaikuttaa vähän etäältä, niin ei ole mitenkään ihme, että myyntipuheen ajatteleminen vie ajatukset lähelle sielunkumppanin etsimistä ja löytämistä. Jos Mavityn ja Bayleyn teos on mainio teos myyntipuheesta, niin nykyaikaisesta rakkaudesta hilpein ja huimaavin teos on koomikko Aziz Ansarin ja yhteiskuntatieteilijä Eric Klinenbergin Modern Romance – An Investigation (2015). Suosittelen teosta kaikille, jotka ovat hämmentyneitä näinä Tinderin aikoina.

Jos jotain internet on muuttanut, niin se on ostaminen. Nykyään on helppo istuutua läppärin äärelle ja alkaa shoppailemaan. Halvimmat tarjoukset löytyvä muutamalla klikkauksella ja parhaat arvostelut ohjaavat meidän valintoja entistä enemmän. Tämä ei ole ristiriidassa aikaisemmin esitetyn kanssa, koska meidän päätös luottaa noihin arvosteluihin on edelleen tunnepohjainen. Meidän tekemämme valinnat vain voimistavat tuota valintaa.

Internet mahdollistaa valintojen yltäkylläisyyden ympärillämme. Ja toisin kuin heti tulisi luulleeksi, niin tämä ei välttämättä tuota onnellisuuden lisääntymistä. Tätä ilmiötä kutsutaan valintojen paradoksiksi. Kun lukemattomat vaihtoehdot ovat saatavilla, niin osa meistä ei kykene tekemään valintaa, vaan odottaa löytävänsä vielä paremman, kunhan vain jatkaa etsimistä. Tällaisia henkilöitä voidaan kutsua maksimoijiksi. Tarpeeksi hyvän vaihtoehdon löytäviä voidaan kutsua tyytyjiksi.

Se, onko ihminen tyytyjä vai maksimoija, riippuu myös tilanteesta. Minä voin etsiä päiviä ja viikkoja oikeaa objektiivia kameraani, mutta autooni otan lähimmän bensa-aseman bensaa tankkiin. Autoni bensan laatu ei minua kiinnosta. Mutta löytyy ihmisiä, joille ei ole täysin sama mitä bensaa autonsa tankkiin tankkaa.

Minulla ei ole tutkittua dataa esittää tämän tueksi, mutta omien kokemusteni pohjalta ihmissuhteissa maksimoijien määrä näyttää lisääntyneen yleisen maksimoinnin yleistyessä. Kukaan ei vaan yksinkertaisesti riitä. Ja pois se minusta, että lähtisin näitä henkilöitä tuomitsemaan. Itsekin olen elänyt ihan omasta tahdostani viisi vuotta sinkkuna, koska oma elämä on ollut sen verran solmussa ettei ihmissuhteelle ole ollut mahdollisuutta. Vaikka muutaman kerran turhaan on tullut ihastuttua. Mutta ei niistä sen enempää.

Sitoutua toiseen henkilöön on vakava paikka. Tai ainakin se sellaista tulisi olla. Varsinkin sitoutuminen loppuelämäksi on vielä tätäkin vakavampi paikka. Ei siis ihme, että sitä haluaisi löytää sen sielunkumppanin rinnalle elämän matkalla. Mutta onko tämä suuri etsintä lisännyt meidän onnellisuuttamme?

Rajoitettujen vaihtoehtojen muodostamassa kulttuurissa (syrjäseuduilla ja agraarisemmissa maissa) maksimoinnille ei jää tilaa. On oltava olosuhteiden pakosta tyytyjä. Kun ei paremmasta mitään tiedä, niin tyytyy vähempään. Meidän ääriurbaanista kulttuurista me emme voi siirtyä massoittain yksinkertaisempaan agraarikulttuuriin. Mutta tyytyjien määrä tulisi jollakin keinolla lisätä. Jo siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat tyytyväisempiä elämäänsä.

Maksimoijat ovat parisuhteissaan ja työelämässään onnettomampia kuin tyytyjät. Mistä tämä johtuu? Maksimoija etsiessään aina vain parempaa löytämisen sijaan rakentaa vaihtoehtojen viidakosta ideaalisen ja kuvitteellisen kohteen. Vaihtoehtoja hylkäämällä tästä idealisesta kohteesta tulee aina vain täydellisempi ja täydellisempi. Samalla se irtaantuu todellisuudesta kauemmaksi ja kauemmaksi. Sitä ei koskaan saavuta. Yksikään ihminen maailmassa ei kykene tyydyttämään mahdotonta vaatimusta, joka maksimoijan korvien välissä on kehittynyt.

Elämämme tärkein valinta jää tekemättä. Väärät valinnat sisältävät nimittäin erittäin positiivisen mahdollisuuden; niistä voi sanoutua irti. Vaatii tietenkin suurta taitoa sanoutua irti esimerkiksi avioliitosta. Mutta mahdottomaksi muodostunut tilanne kannattaa puhaltaa poikki… mutta sitä ennen kannattaa ottaa selvää tekeekö sen maksimoimisen vai tyytymättömyyden pohjalta.

Täydellinen myyntipuhe tulevalle sielunkumppanille? Jos vaikka aloittaisi puheen parantamisesta, jolla erottaa tyytyjät maksimoijista. Ensimmäinen puheeni kohde löytyy peilistä…

Kukaan ei oo kenenkään

Jatkan edellisen postaukseni lopussa esille tullutta ajatusta. Se ei näytä jättävän minua rauhaan. Samalla jatkan sukellusta kotimaisen populaarikulttuurin syvänteisiin.

Ajatus pulpahti pinnalle työmatkalla kuunnellessani Iisan kappaletta ”Kukaan ei oo kenenkään” (saman nimiseltä albumilta). Kappaleen voi ohittaa perinteisenä ja yksinkertaisena erolauluna tai äidin tunnemaailmaa kuvaavana romanttisena lyyrisenä kuvaelmana suhteessa lapseen, mutta minulle se aiheutti huomattavasti monimutkaisemman ajatusketjun (yllätys, yllätys).

Jokaisesta pitäis voida vaan irrottaa
Niin et se palata voi jos se haluaa
Helppo sanoo mutta vaikeampi toteuttaa
Ketään ei milloinkaan pysty omistaa
Helppo vaan sanoo mutta ei niin helppo toteuttaa
Ei todellakaan
Ei todellakaan

Toisessa kiinni roikkuva rakkaus on tuomittu miltein poikkeuksetta epäonnistumaan. Se ei itse asiassa ole rakkautta laisinkaan, vaan omistamishalua ja toisen autonomisuuden kieltoa. Mutta mitä jos nämä sanat merkitsevät jotain suhteessa itseemme?

Meidän rakkain ja syvin omistussuhde on suhde meihin itseemme. Toitotamme itsellemme ja toisille kuinka meistä jokainen on vastuussa itse itselleen ja kuinka meillä on oikeus päättää itse meitä koskevissa asioissa. Mitä jos tämä kaikki onkin harhaa ja täysin väärin?

Elämä meissä ei ole meidän. Meillä ei ole omistussuhdetta elämäämme eikä toisten elämään. Kukaan ei todellakaan ole kenenkään… ei edes me itsellemme. Kukaan ihminen ei ole täysin toisista irrallinen. Minulla on useita suhteita toisiin ihmisiin, joista jokaisesta saan olla kiitollinen (vaikka joskus tulee toistakin emootiota heitä kohtaan tunnettua). Missä minun elämäni ja läheisimpieni elämän raja kulkee? Kielen kautta olen suhteessa vielä suurempaan populaatioon. Itse asiassa kielijärjestelmän kautta olen suhteessa koko ihmiskuntaan. En voi sanoutua siitä irti vaikka kuinka yrittäisin.

Yrittäkääpä ajatella ilman sanoja ja kieltä… Aivan! Ajattelu on kielellistä. Voin tietenki harjoittaa meditaatiota, jossa pyritään tyynnyttämään tämä mieli, joka on kiinni kielessä. Meditaatiossa saavutetut kokemukset tulee pukea kieleksi, jotta voisin ilmaista niitä toisille ja omalle mielelleni. Voidaan sanoa, että mieli kielii kielessä (tai jotain muuta heideggerilaista, mutta ei mennä siihen nyt). Tärkeintä on ymmärtää, että ajatus mielestämme tai elämästämme yksityisomaisuutena on jotain hyvin keinotekoista.

Sanoisin, että ajatus irrallisesta yksilöstä on suorastaan myrkyllinen. Tämä tulee erittäin hyvin esiin itsemurhan käsitteessä. Edellisessä postauksessani kirjoitin elämän asettavan meidän velvollisuudeksi tavoitella hyvää elämää. Kun elämä ei enää kykene täyttämään tätä velvoitetta, niin sillä on kaikki syyt sammua – kuolla pois. Mutta niin kauan kuin elämä kykenee tavoittelemaan hyvää elämää, niin sen sammuttaminen on rikos elämää vastaan. Itsemurhan julkeus ilmenee räikeimmin kuolleen omaisille. Riistäessään henkensä itsemurhaaja kiistää elämän sosiaalisen luonteen ja kieltää sen toisilta.

joutsen_2

Meidän ei kuitenkaan tarvitse mennä näin äärimmäisiin esimerkkeihin. Pysyttäydytään toisessa riippuvassa rakkaudessa ja sen sisältämässä omistushalussa. Usein katsomme kuinka mustasukkaisesti toisessa riippuva henkilö tukahduttaa toista toiminnallaan. Mutta samalla hän tukahduttaa hänessä itsessään olevan kyvyn rakastaa. Omistushalu toiseen ei itse asiassa ole toisen aitaamista, vaan rajojen vetämistä omalle itselleen.

Läheisyysriippuvainen ihminen ei kestä elämään sisältyvää ambivalenttia suhdetta itseen. Me tarvitsemme käsityksen itsestä, eli mielestä, toimiaksemme maailmassa, mutta se ei ole mitään todellista sinänsä. Minää ei ole. Se on vain tapa käsitellä asioita. Me tiedämme, että aurinko ei nouse eikä laske, mutta tavan takia me sanomme niin. Ihailemme auringonlaskua vaikka todellisuudessa me katsomme maapallon kääntymistä. Mutta läheisriippuvainen on kuin maapallon muodon kieltäjä, joka uskoo maan olevan litteä. Hänelle aurinko nousee ja laskee. Ihminen on maailmankaikkeuden keskipisteessä. Rakkauttaan tunnustaessaan läheisriippuvainen itse asiassa pönkittää omaa itseään. Hän pystyttää muurin itsen ja maailman väliin. Ja hän epäonnistuu aina, koska maailma ja minä ovat aina yksi ja sama.

Jokainen buddhalaisuuden perusteet omaksunut ymmärtää tämän. En kuitenkaan halua sukeltaa tässä länsimaiselle kulttuurille valitettavan vieraaseen perinteeseen. Tämä ei nimittäin ole mitään vierasta meidän kulttuurillemme. Suuri mielen ja maailman välisen dikotomian kaataja oli Marcel Proust (1871 – 1922). Hänen massiivinen Kadonnutta aikaa etsimässä romaanisarja perustui hyvin pitkälle näkemykselle, että yksilö murentuu ajan virrassa.

Tänään rakastunut mies kohtaa ajan, jolloin tuosta romantiikan sankarista ei ole enää mitään jäljellä. Elämä Proustille oli sarja erilaisia kausia, joiden välillä ei aina ollut mitään yhteistä. Jokainen kausi elämässä näytti sisältävän kokonaan toisen minän, joka sitä eli. Rakastunut minä ei voi edes kuvitella sitä minää, joka ei enää rakasta. Minä kohtaa elämänsä aikana lukuisia kuolemia. Aamulla herätessämme voimme olla hetken hämmentyneitä omasta itsestämme, mutta hetken kuluttua omaksi hämmästykseksemme jatkamme tavan takia elämäämme samana henkilönä, joka illalla meni nukkumaan. Minä rakentuu muistissamme ja muistoissamme. Minä on aina virtuaalista tässä hetkessä. Se on kuvitteellinen konstruktio. Meidän kehomme ja mielemme ovat ajan säiliöitä. Tämän takia Proust lähtee etsimään kadonnutta aikaa. Ja siihen ei muutama hassu sivu riitä.

joutsen_3

René Descartesin (1596 – 1650) suuri oivallus oli, että on yksi asia, jota ihminen ei voi epäillä. Ja se on hänen ajattelemisensa. ”Ajattelen, siis olen!” Descartesin ajattelu vaikutti voimakkaasti modernilla aikakaudella vallalla olleeseen dualismiin hengen ja materian välillä. Samoin kahtiajako ihmisyksilön ja ympäristön välillä jyrkkeni. Ajatus yksilöstä itsenäisenä yksikkönä valtasi kulttuurin. Individualismin ja dualismin ajatukset sopivat täydellisesti länsimaissa vallalla olleeseen kristilliseen ihmiskäsitykseen. Kärjistäen voisin sanoa, että kartesiolainen filosofia saavuttaa lakipisteensä protestanttisessa kristinuskossa. Yksilö on vastuussa omasta kohtalostaan ja omalla työllään hän lunastaa taivaspaikkansa.

Koska kaikki tämä perustuu kuvitteelliselle perustalle, niin ei ole mikään ihme, että se on päätynyt kriisiin. Tämä kriisi on jatkunut jo reilut sata vuotta. Ajatus oman itsemme kuvitteellisesta luonteesta on niin vieras länsimaiselle ihmiselle, että muutos ei tapahdu yhdessä yössä. Yksilöinä me voimme omaksua uuden käsityksen itsestämme, mutta kulttuurina ja yhteisönä se kestää pidempään.

”Kukaan ei oo kenenkään”. Ei niin. Sinä et myöskään ole sinun.

Kun sinä katsot mua se ei vaikeaa uskoa, ettei oo ollenkaan tulevaa
Tai menneisyyttäkään koska se on ongelma
Tai kasa muistoja vaan jotka voi romuttaa
Minä koitan oppia tajuumaan sen että niin tiukkaan kii susta pitää voi en
Etteikö tuuli vois temmata sua mukanaan
Ja musta kauaksi, kauaksi pois kuljettaa

Tuota raikasta tuulta meistä moni tarvitsisi elämään. Kepeä tuulahdus raitista ilmaa, joka kuljettaa minuuden hieman kauemmaksi, jotta siihen saisi kriittistä etäisyyttä. Hieman sitä mielettömyyttä keskelle elämää, jotta voisi taas päättömästi rakastua maailmaan ja ihmisiin sen päällä. Päästää irti edes hetkeksi minästä ja nähdä kuinka se on ainoastaan pinttynyt tapa, keino pärjätä pilvilinnojen kaupungissa.

Ehkä nyt saan hieman rauhaa tältä ajatukselta. Ja nyt sitten se Iisan biisi, niin voitte muodostaa näkemyksen ihan itse (voi tätä kielen mahdollistamaa ironiaa).

Kauniiden ihmisten ongelmaton elämä

Jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus tehdä omasta elämästään mahdollisimman hyvä. Tämän toteaminen tuntuu niin triviaalilta, että sen ilmaisemiselle ei tulisi olla mitään syytä. Mutta näin ei tässä epätäydellisessä maailmassa ole.

Kun sanon, että jokaisella on tämä oikeus, niin se pitää sisällään velvoitteen huolehtia, ettei oma hyvän elämän tavoittelu estä toisten hyvän elämän tavoittelemista. Mutta haluan mennä tässä maksiimissa vielä pidemmälle. Sanon, että meillä on velvollisuus tehdä elämästämme mahdollisimman hyvä. Ja kuten kaikkien velvollisuuksien laiminlyömisestä, niin siitä seuraa sanktioita.

Meillä Suomessa on esimerkiksi oppivelvollisuus ja ainakin jokaista miestä koskee tämän lisäksi kansalaisvelvollisuus (johon naisetkin saavat ottaa osaa vapaaehtoisesti). Lain asettamat velvollisuudet ovat kontingentteja; ne eivät ole välttämättömiä. Meillä voisi olla toinen laki, joka asettaisi muita velvollisuuksia.

Mutta elämän asettama velvollisuus on välttämätön ja se ei voi toisin olla. Hyvän elämän velvollisuuden rikkominen on rikos itse elämää vastaan – tahtoa kuolemaan ja kaipuuta olemattomuuteen. Elämän velvollisuudesta irtisanoutuminen on elämän nihilointia, nihilismiä par exellence.

Nämä ajatukset nousivat mieleeni luettuani viikolla Kyösti Niemelän kolumnin ”Elokuvat ovat väärässä – kauniiden elämä on muita helpompaa”. On tietenkin epäreilua sanoa  mitään kolumnin kirjoittajasta pelkän tekstin pohjalta, mutta siitä huokui karvas nihilismin haju sieraimiini. Perussanoma Niemelän lyhyessä kolumnissa on, että ”kauniit kasvot tai luontainen karisma antavat runsaasti apua seksikumppanien löytämiseen, parisuhteen muodostamiseen ja rakkaudentäyteiseen elämään”. Tämä etumatka tulisi tiedostaa samoin, kuten me tiedostamme huonoista oloista lähtöisten vaikeudet elämässä. Hyvästä kodista, jossa arvostetaan koulutusta on helpompi nousta hyvään sosio-ekonomiseen asemaan kuin riitaisesta alkoholistiperheestä, jossa vanhemmat eivät tue lapsiensa koulunkäyntiä ja niin edespäin.

Vaikka huonommista oloista lähtevien lasten asema tiedostetaan, niin se ei tarkoita että heitä arvosteltaisiin peruskoulussa ja myöhemmissä opinahjoissa löyhemmillä asteikoilla. Sehän tekisi heistä vähemmän osaavia ja rohkaisi laiskuuteen (Miksi tsempata, kun vähemmälläkin pärjää?). He kyllä tarvitsevat tukitoimia, jotta he pärjäisivät maailmassa aivan kuten kaikki muutkin.

kukkaaaAAA

Ja sama pätee elämässä yleensä. Maailmankaikkeuden sokea sattumanvaraisuus heittää meidät elämään ja antaa meille ne kortit, jotka meillä kädessä on. Tässä kohden on huomautettava, että elämä ei ole korttipeliä, mutta ymmärrätte varmaan vertauksen. Me olemme saaneet erilaiset kortit kuin toiset. En sano parempia tai huonompia, vaan erilaiset. On totta, että kauniiksi katsomamme henkilöt saavat jonkinlaista etumatkaa sosiaalisissa tilanteissa, mutta se ei anna vähemmän kauniille tai viehättäville mitään oikeutta alkaa protestoimaan kakaramaisesti tilanteen epäreiluutta.

Niemelä samaistaa infantiilisti kolumnissaan seksikumppanien määrän parisuhteiden solmimiseen ja rakkauteen. Jokainen vähänkin normaalia elämää elänyt tietää, että helposti seksisuhteita luovat ihmiset eivät automaattisesti päädy helpommin hyviin parisuhteisiin tai löydä rakkautta. Kauniiksi ja viehättäviksi tulkittujen ihmisten elämä ei ole mitenkään sen ihmeellisempää kuin kenenkään muun. Ja heidän elämä sisältää saman velvoitteen tehdä elämästä mahdollisimman hyvä kuin kaikilla muillakin.

Kauniiden ja viehättävien ihmisten demonisointi on heidän hyvän elämän tavoittelun eteenastumista. Mutta vielä enemmän se on tielle astuneen hyvän elämän tavoittelulle vastaista. Täten tämä rakkaudessa epäonnistunut katkeroitunut kaunainen protestoija syyllistyy elämän velvollisuuden kaksinkertaiseen kieltämiseen. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä tämä protestoija ei kuitenkaan onnistu sabotoimaan kauniin ja viehättävän hyvän elämän tavoittelua, vaan lähinnä ampuu itseään jalkaan.

Ja kuinka helppoa ja ongelmatonta tämä kauniiden ja viehättävien elämä oikeasti on? Elämässäni olen saanut kohdata monia ihmisiä monista lähtökohdista. Varsinkin poikkeuksellisen kauniit naiset eivät aina loista elämän auvoisaa ihanuutta. Päinvastoin. Olen kuullut itkuista avautumista hirveästä kohtelusta ja yksinäisyydestä, koska harvempi näkee muuta kuin kauniin ulkokuoren.

Mitään niin sallittua sylkykuppia meidän kulttuurissa ei ole kuin poikkeuksellisen kaunis nainen. Häntä saa (ja joidenkin näkemyksen mukaan suorastaan pitää) haukkua, painaa alas ja syrjiä. Koska hänellä on niin valtava etumatka muihin nähden. Jos kaunis ja viehättävä nainen ei satu olemaan poikkeuksellisen älykäs, niin siitä vasta riemu repeää. Tyhmä ja kaunis! Ei kun lyömään niin paljon kuin sielu sietää.

Uskoisin, että harvempi on tullut ajatelleeksi miksi kaunis ja vähän yksinkertainen on niin suuri rikos. Keskivertoälykkyydellä varustetut ihmiset ja siitä alaspäin edustavat aika laajaa osaa ihmiskunnasta (uskoisin, että se on enemmistö). Pitäisikö näitä kaikkia katsoa alaspäin ja solvata avoimesti heitä älykkäämpien toimesta? Kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat eivät kysy suurtakaan älyllistä pääomaa. Miksi ne näyttävät olevan suorastaan ylivoimaisia suurelle osalle älykkäitä ihmisiä? Ehkä siksi, että eivät he kovin älykkäitä oikeastaan olekaan.

diesel-smart-may-have-the-brains-but-stupid-has-the-balls-small-56141

Asettamaani hyvän elämän tavoittelun velvoitetta ei tule sekoittaa kristilliseen ”kaikki elämä on pyhää” höpinään. On tilanteita, jossa hyvän tavoittelu on lopullisesti estynyt elämässä. Se ei millään teolla muutu enää hyväksi. Terminaalivaiheessa eläville sairaille tulisi suoda oikeus elämän päättämiseen. Tuolloin yksittäisen ihmisen elämän ulkoiset tekijät ovat ottaneet vallan ja ihminen on niiden vietävänä. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta ottaa elämäänsä haltuunsa.

Mutta elämälle kaunainen ihminen ei tällaisessa tilanteessa ole. Hän vain ei ole oppinut elämään oikein omaa elämäänsä. Koska kauna on ottanut luovutusvoiton hänessä, niin kaunainen ihminen alkaa syyttämään maailmaa omasta huonosta kohtalostaan. Hänen tilanteensa tulisi tiedostaa. Mitä vielä hänen vuoksi pitäisi ihmiskunnan tehdä? Lopettaa oman hyvän elämän tavoittelu ja antaa hänelle kaikki valmiiksi pureskeltuna kultalusikassa? – Jokainen normaalilla älyllä ja jonkinlaisella elämän kokemuksella varustettu ihminen ymmärtää näiden vaatimusten mahdottomuuden ja lapsellisuuden.

Seksi, parisuhde ja rakkaus ovat suurimmalle osalle ihmiskuntaa elintärkeitä elämässä. On erakkoja, munkkeja ja muita poikkeusyksilöitä, jotka näyttävät kieltäytyvän ainakin seksistä ja parisuhteesta. Ja on totta, että ihminen kykenee elämään biologisesti täysin tervettä elämää ilman seksiä. Mentaaliseen elämään ei mennä tässä kohdassa. Kun meidän kehomme saa oikeaa ravintoa, puhdasta vettä ja ilmaa, niin se kykenee elämään.

Seksi, parisuhde ja rakkaus eivät kuitenkaan ole samanarvoisia kuin ravinto, vesi ja ilma. Sanokaamme, että ihminen on vaeltanut aavikolla päiväkausia ilman ravintoa ja vettä (ilmaa siellä riittää) ja on nääntymäisillään saapunut talon ovelle. Hänellä on suoranainen oikeus vaatia ainakin vettä juotavakseen. Muutoin hän kuolee. Jos talon asukkaat eivät hänelle tätä suo (olettaen, että heillä on ainakin vettä yli omien tarpeidensa), niin he syyllistyvät kuoleman tuottamukseen.

Jotkut meistä vaeltavat yhtä näännyksissä seksin, parisuhteen ja rakkauden puutteessa. Osa näistä nääntyvistä on suorastaan kuolemassa yksinäisyyteen ja rakkauden puutteeseen elämässään. Tästä huolimatta he eivät voi koputtaa ovelle ja vaatia: ”Seksiä! Parisuhde! Rakasta minua!”. Seksiä voidaan tietenkin järjestää ilman parisuhdetta ja rakkauttakin, mutta se ei ole kuin hetkellinen helpotus eikä siitä ole ratkaisuksi huomattavasti syvempiin ongelmiin. Todellinen ratkaisu on, että ihminen oppii tavoittelemaan mahdollisimman hyvää elämää omista lähtökohdistaan. Mitään oikotietä onneen ei ole… ei edes kauniilla ja viehättävillä.

Elämän asettama velvollisuus hyvän elämän tavoitteluun edellyttää vielä enemmän. Tämä ehkä voi kuulostaa aluksi aika räikeältä väitteeltä, mutta yritän avata ajatusta. Hyvän elämän tavoitteleminen ei kosketa ainoastaan meitä, vaan kaikkia elämiä. Oman elämänsä velvollisuuden laiminlyöminen on samalla toisten elämää vastaan lyömistä. Niin kauan kuin hyvän elämän tavoittelu on mahdollista, niin me emme ole vastuussa siitä itsellemme vaan kaikille. Koska yksinkertaisesti meidän elämä ei ole irrallista toisten elämistä. Jokainen erakko ja syrjään vetäytynyt on jossain vaiheessa elämäänsä ollut yhteydessä toisiin ja jakanut täten elämäänsä heidän kanssa. Erakko ei ainoastaan vetäydy yksinäisyyteen, vaan samalla kääntää selkänsä toisille. Se on julkean itsekäs teko. Sama pätee itsemurhaan, joka päättää elämän jolla olisi ollut vielä potentiaalia hyvään elämään.

Samoin, kun me puhumme tai kirjoitamme elämästämme, niin me emme pelkästään löpertele itseksemme niitä näitä, vaan levitämme omaa asennettamme elämää kohtaan. Tämän takia en voi olla puuttumatta Niemelän kolumniin. Se huokuu kaunaisuutta ja pahantahtoisuutta elämää kohtaan. Tavallaan se on merkityksetön ja voitaisiin ohittaa olan kohautuksella, mutta nykyisessä mediaympäristössä tällaiset elämälle vastenmieliset kirjoitukset alkavat olemaan enemmänkin maan tapa kuin poikkeus. Hyvän elämän tavoittelun velvollisuuden takia en voinut jättää tätä kirjoitusta kirjoittamatta.