Kämnerinkuja

nahkasakke

Sain kuvan nyrkkeilyhanskat syntymäpäivälähjaksi 1982 lapsuudenystävältäni Peteltä. Hänen kanssa tuli koettua kaikki keskeiset tapahtumat nuoruudessa: ensimmäiset tytöt, ensimmäiset kännit, ensimmäiset bändit… ensimmäiset kaikki. Viisitoistavuotiaina teimme meidän pihalla valan, jossa kumpikin lupasi olla toisen bestman, kun menemme naimisiin. Vuosina 2004 ja 2008 lunastettiin lupaukset. Olemme edelleen ystäviä ja pidämme yhteyttä toisiimme vaikka asumme satojen kilometrien päässä toisistamme. Olen myös Peten esikoisen kummisetä.

Tahtomattani silmäni kostuvat näitä rivejä kirjoittaessa, mutta yritän olla kuulostamatta Kolmannen Naisen ”Tästä asti aikaa” -biisiltä. Elämä saattoi meidät yhteen Helsingin Tapulikaupungissa Kämnerinkujalla, jonne perheemme muuttivat 1981. Kymmenenvuotiaina kolleina olimme samassa pisteessä. Uudessa lähiössä, perheiden ainoita lapsia ja yhteinen piha. Meitä oli minä, Pete, Vesa, Pasi, Perttu, Jani, Tape ja muutaman vuoden meidän jälkeen pihoille muuttanut Miksu. Yhdessä kasvettiin pojista miehiksi, mutta aina kun tavataan niin pojiksi me muutumme. Niin tänäkin viikonloppuna.

Näinä hetkinä sitä tulee pysähtyneeksi pohtimaan ystävyyttä. Vuonna 1981 Kämnerinkujalle (mikä muuten kämneri on?) sattui muuttamaan perheitä, joilla oli samanikäiset lapset ja heistä suurin osa oli perheen ainoimpia. Ei ollut veljiä ja sisaria, joten kavereista kasvoi tärkeitä jatkeita perheen ulkopuolella. Meillä kaikilla oli isot egot, koska olimme tottuneet saamaan kaiken niin hyvässä kuin pahassakin. Yhteentörmäyksiltä ei vältytty, mutta paksu nahka meillä kaikilla oli.

10400168_175261450401_342632_n

Meille keskeiseksi paikaksi muodostui rivitalojemme piha. Se oli poikkeuksellisen suuri ja me otimme sen haltuumme välittömästi. Pihalla ei suuremmin rikkaruohot kasvaneet, koska meidän riehumisemme ei tainnut jättää yhtäkään hiekanjyvää kääntämättä päivittäin. Piha oli meidän mikrokosmos, jossa tuli käytyä kasvukipujen ja -riemujen kaikki mutkat ja karikot. Siellä pelattiin tennispallolätkää, fudista ja muita yleisiä pelejä, mutta kaikkein keskeisimmäksi nousi koripallo. Muistan kuinka joskus näin televisiosta Helsingin Panttereiden ja Kotkan KTP:n ottelun. Homma vaikutti sen verran siistiltä, että siihen piti perehtyä ja saada kaikki pihan pojat mukaan. Asiaan ei vaikuttanut lainkaan se tosiasia, että olin jo tuolloin ikäisekseni poikkeuksellisen lyhyt. Koripallo oli minun lajini. Piste.

1935962_265089760401_4244397_n

Siinä me (minä ja Pete) olemme samalla pihalla vuosikymmeniä myöhemmin. Meidän isät pystyttivät takana näkyvän korin, kun meistä tuli C-junnuja ja siirryttiin aikuisten koriin. Pitihän pojilla olla oikealla korkeudella oleva kori. Kuinkakohan monta koria tuohon sukkaan (jota ei siis tuossa kuvassa enää ole) tuli heitettyä? Tuhansia ja taas tuhansia.

Koripallon jälkeen tuli rock. Oli se aina ollut mukana, mutta latenssi-iän jäätyä taakse pallon pomputtamisen kiinnostus alkoi vähentymään. Vuosi 1984 oli merkittävä, koska tuolloin ilmestyivät meidän keskuuteen Van Halenin 1984, Mötley Crüen Shout At The Devil, KISSin Animalize, W.A.S.P.’n ensimmäinen ja Quiet Riotin Metal Health. Vanha rock-a-billy vaihtui melkein yhdessä yössä heavy metalliksi. Samoin Peten varastosta löytynyt vanha rullalauta sai uutta elämää. Tiedoksi, että rullalautailu oli tuolloin laitonta Suomessa. Lautoja sai alkaa myymään pari vuotta myöhemmin vuonna 1986. Meillä oli oma harrastus, joista muut eivät tienneet yhtään mitään. Ja voi hemmetti, että olimme ylpeitä siitä.

Pari vuotta meni ja olimme löytäneet pahat tavat. Byggan nuorisodiskosta tuli meille viikonloppujen huipentuma. Suomalaiseen tapaan mies ei tanssi selvänä, joten kunnon pohjat piti ottaa ennen diskoon saapumista. Hakaniemen torin laidalla vedettiin kahteen pekkaan Dry Vodka – Pete joi kaksi kolmasosaa ja minä yhden. Mieluummin yhdellä huikalla ja nopeasti ovesta sisään. Blandikset juotiin sitten diskon baarissa. Ei varmaankaan tarvitse mainita erikseen, että oltiin aika sekaisin.

Minulla ja Petellä on ollut aina omituinen henkinen yhteys. Paras esimerkki siitä on, että sovimme Vappunan (muistaakseni vuonna 1986) näkevämme toisemme Espalla. Olin ollut Espan ihmishulinassa noin 5 minuuttia, kun törmäsin Peteen. Niinhän sen piti mennäkin. Aina me löydämme toisemme, oli mikä hulina tai viidakko ympärillämme. Elämän pimeinä hetkinä minulla on aina numero, jonne soittaa ja vuodattaa tuskaiset kokemukset. Ja minun puhelimessa on yksi numero, johon vastataan aina vuorokauden aikaan katsomatta.

Vierailin meidän entisellä pihalla viime kesänä. Rikkaruohot olivat vallanneet entisen kentän ja vanha hiekkalaatikko (neppisratojen ehdoton areena) oli kasvanut umpeen jotain puskaa. Rivitalot ovat edelleen perheasuntoja täynnä, mutta ehkä lapset eivät enää leiki pihalla kuten ennen. Yhteinen tila on päässyt ränsistymään uskomattoman huonoon kuntoon. Samoin Tapulikaupungin asemalla aistii slummiutumisen. Toivottavasti kaikki henki ei ole alueesta kuollut pois. Yhdeksänkymmentäluvun lama taittoi tuolta alueelta niskan nurin. Sen jälkeen se ei ole noussut vaan jatkanut tasaista laskua. Sinänsä sääli, koska se oli ihan OK lähiö nuoruudessani.

Mitä meistä sitten tuli? – Luultavasti ihan tavallisia suomalaisia miehiä. Valitettavasti yksi meistä on poissa, mutta hänen muistonsa elää meissä. Enää ei kokonaista vodkapulloa tuhota parissa minuutissa ja örmytä diskoon, mutta ainakin tämä viikonloppu osoitti, että ei hirveästi noista vuosista ole opittu… sorry.

Pienet Nahka Sakke -hanskat roikkuvat kirjahyllyni nurkassa. Siellä ne ovat roikkuneet jokaisessa asunnossani ja tulevat aina roikkumaan. Ne muistuttavat minua koko elämän kestävästä ystävyydestä ja siitä kuinka onnellinen elämässäni olen. Minne tahansa sitä elämässään eksyy, niin taivaalla loistaa ainakin yksi tähti, jonka mukaan navigoida eteenpäin.

Yhtenäiskulttuuria vastaan: Hanoi Rocks

hanoi

Todetaan tässä heti alkuun pari asiaa. Tämä kirjoitus ei ole rock-kirjoitus. Kirjoitus ei käsittele Hanoi Rocksia sinänsä, vaan bändiä kulttuurisena ilmiönä. Tarkemmin sanottuna on tarkoitus tarkastella kulttuuria ja sitä vaikutusta, mikä Hanoi Rocksilla siihen oli… minun kokemukseni pohjalta. Tämä on kulttuurihistoriallinen syväsukellus subjektiivisesta perspektiivistä. Tarkoitus ei ole olla objektiivinen tai edes selväjärkinen. Tarkoitus on kuvata niitä fiiliksiä ja niiden muistoja, jotka minussa heräävät.

On vaikea olla tuntematta nostalgiaa, mutta itse asiassa puhun meidän ajastamme ja siitä suunnasta johon olemme menossa. Tämän kirjoituksen teema on muhinut päässäni reilut kymmenen vuotta ja ei tästä nyt ihan sellaista tullut kuin olin kuvitellut. Mutta tuli kuitenkin. Aloitan yhtenäiskulttuurista.

Police brutality’s scaring half the nation

Yhtenäiskulttuuri saa voimansa pelosta. Siinä ihmiset kerääntyvät yhteen uhan herättämän pelon ajamana. Tästä pelosta nouseva kulttuuri synnyttää aktiivisesti ulossulkemista. Yhtenäiskulttuuria voidaan pyöritellä vaikka missä sokeritomussa, mutta sen pimeä sydän sykkii pelkoon perustuvaa vihaa kaikkea siitä erottuvaa kohtaan. Tästä ei ole olemassa poikkeustapausta.

Suomalainen yhtenäiskulttuuri turvautuu ulossulkemisessaan usein suoraan väkivaltaan. Vedetään turpaan ulkopuolista. Se on syvällisintä kommunikaatiota, johon se kykenee. Jos ette usko, niin antakaas kun kerron omakohtaisesti asiasta.

Isäni on Länsi-Pohjanmaalta ja äitini Itä-Savosta. Toisin sanoen olen saanut Suomalaisen geenikartan ääripäiden ainekset. Minun, jos jonkun pitäisi olla tosi suomalainen. Tästä huolimatta sain syntymälahjaksi toisista erottavan ulkoisen ominaisuuden – luonnonkiharat hiukset (kts. kuva alla – ei permanenttia, vaan tuollainen pörrö minulla oli luonnostaan).

10400168_175261455401_6438140_n

Tuohon aikaan hiusten kiharuus pojalla oli suuri ihmetyksen aihe. Ei ollut siis mikään yllätys, että olin kiusaamisen kohde numero yksi lastentarhassa ja ala-asteen ensimmäisinä vuosina. Mutta lapset ovat julmia ja sellaisen kanssa oppii elämään. Tarpeeksi kovat nyrkit ja terävät hoksottimet auttavat pitkälle. Tämä ei ole koulukiusaamisen väheksymistä, vaan totean miten tulin asian kanssa toimeen.

Mutta en koskaan kyennyt ymmärtämään, jota sain kuulla aikuisilta ihmisiltä. Olin kai siinä 7-vuotias, kun kadulla minut pysäytti täysin ventovieras pariskunta. Olivat aikuisia ja muistaakseni eivät olleet humalassa. Sain kuulla heiltä, että ”tuollainen kikkarapää taitaa olla neekeri ja sellaisen ei pitäisi leikkiä muiden lasten kanssa”. Asian voi näin vuosien jälkeen sivuuttaa typeryytenä, mutta tuolloin se ei naurattanut. Jouduin kysymään itseltäni, että mitä pahaa olen tehnyt, kun oikein aikuiset tulevat torumaan olemustani. Olinko minä luonnostani jotain pahaa? Pitäisikö minun hävetä sitä mitä olen?

Ja voin kertoa, että tuo tapaus ei jäänyt ainoaksi. Räikeimmästä päästä se oli. Jossain vaiheessa sitä oppi sulkemaan korvansa dorkien mölinältä. Mutta illan pimeinä hetkinä ne hiipivät takaisin tajuntaan ja unista tulee häiritseviä. Tätä on yhtenäiskulttuuri. Se ei siedä eroavaisuuksia ja se käy niiden kimppuun keinoja kaihtamatta. Lapsetkaan eivät ole siltä turvassa. Nuoruudessa fyysistä koskemattomuuttani loukattiin tai sillä uhkailtiin niin paljon, että en edes alkanut laskemaan niitä.

Lapsuuteni Kalliossa alkoi kuulua kummia eräänä keväänä, kun Ensimmäisen linjan ja Wallininkadun kulmauksessa olevien puutalojen suojaan nousi Kill City. Paikka oli samantien meiltä lapsilta kielletty, koska siellä lymyili jotain epäillyttäviä rock-nuoria ja puliukkoja. Eli sinnehän me suunnistimme välittömästi. Puolihylättyjen talojen kellareista löytyi vaikka mitä aarteita ja klubia pitävät nuoret (Maukka Perusjätkä etupäässä) antoivat meidän viilettä heidän jaloissaan. Ainakaan ei tarvinnut pelätä aikuisia.

I’m the sort of case of the human race / That people find hard to face

Kill Cityn jälkeen syntyi Lepakko. Kekkoslovakia eli viimeisiä vuosiaan ja ainakin Helsingissä alkoi aistimaan uusien tuulien tuoksuja. Ensimmäisen kerran sain kosketuksen Hanoi Rocksista alkuvuodesta 1981, kun he esiintyivät televisiossa. Vanhempani kauhistelivat tytöltä näyttävää laulajaa, joka olikin mies ja bändi soitti hirveää räminää. Minä olin myyty samantien. Valitettavati asuimme tuolloin Helsingin Tapulikaupungissa, joka oli kaupungin Rock-A-Billy -keskusta. Diggailu piti pitää visusti omana tietona, koska muuten sai turpaansa.

Suomi alkoi vähitellen avautumaan 1980-luvulla. Hanoi Rocks ei syntynyt tyhjiöstä. Kun nyt lukee esimerkiksi Esa Saarisen Epäihmisen ääni ja Erektio Albertinkadulla teoksia, niin voi taas aistia sen räjähdysvoiman, joka täällä kyti. Vastustusta nuo kaikki synnyttivät, mutta uuden kulttuurin nousu oli voimakkaampaa kuin paikoilleen jämähtäneen YYA-Suomen latistusmekanismit. Tietenkin tuona aikana eläneiden mielissä muutos oli aivan liian hidasta. Siksi vauhtia piti käydä ottamassa ulkomailta.

Ja sinnehän Hanoi Rocks tähtäsi. Sinne tähtäsivät kaikki muutkin kansainväliset kriteerit täyttäneet kulttuurihenkilöt. Näin internetin aikakaudella on vaikea ymmärtää sitä reuna-alueella elämisen tunnetta, mikä tuolloin Suomessa oli vallalla. Yhdellä klikkauksella ei päässyt käsiksi kaikkeen siihen, mistä muu maailma nautti. ”Uutuuselokuvat” olivat pahimmassa tapauksessa vuoden vanhoja. Stockmannin lehtiosasto oli ainoa paikka koko maassa, josta pystyi hankkimaan lehtiä, jotka kertoivat missä muualla maailmassa mentiin. Osa niistäkin oli pari kuukautta vanhoja.

Mauno Koiviston Suomen juuret olivat vielä syvällä Kekkoslovakiassa. Täällä vihattiin kaikkia ”ulkomaanpellejä” ja heidät tuli ”saattaa takaisin maanpinnalle”. Pikkuhiljaa lähestyttäessä 1990-lukua vanne näiden korttelipoliisien kallojen ympärillä alkoi löystymään. Mutta helppoa se ei ollut. Suuri muutos oli ns. city-kulttuuri, joka puhkesi kukkaansa 1980-luvun puolivälissä. Sen keskeisenä tulenkantajana toimi City-lehti. Uuden numeron ilmestyminen oli aina tapaus ja sitä varten tuli matkata Tapulikaupungista keskustaan, jonka liikkeiden ovien vieressä lehteä jaettiin.

I got skintight jeans and high-heel shoes / A leather jacket and nothin’ to lose

Hanoi Rocksin lento valitettavasti keskeytyi. Olin 13-vuotias, kun uutinen Razzlen kuolemasta saavutti meidät. Mutta todellinen paukku oli vasta edessä. Tammikuussa 1985 Hanoi Rocks esiintyi Kulttuuritalolla Europe A Go-Go ohjelmassa. Ennen keikkaa A-studio haastatteli Mike Monroeta ja Andy McCoyta. Haastattelu tunnetaan legendaarisesta ”kolkytdonaa” heitosta. Muutaman minuutin jutussa Monroe ja McCoy kykenivät rikkomaan silloisen yhtenäiskulttuurimme keskeiset arvot – haukuttiin Suomea ja esiteltiin rahaa, jota oli sattunut siunaantumaan (tiedetään, että Andyllä sattui olemaan lompakossa setelitukku, koska mies oli menossa ostamaan kallista skebaa).

Muistan edelleenkin kuinka katsoin kyseistä ohjelmaa vanhempieni kanssa olohuoneessa. Andyn esitellessä rahojaan isäni hermot pettivät lopullisesti. Siinä huudettiin television edessä ”narkkaria”, ”homoa” ja ”hulttiota”. Toinen kaikkein rakkaimmista aikuisista paljastui yhdessä hetkessä ”yhdeksi heistä”. Allergisuuteni yhtenäiskulttuuria kohtaan asuu hyvin hyvin syvällä.

Haastattelu kuitenkin esittää hyvin Hanoi Rocksin kulttuurihistoriallisen merkityksen. Siinä ollaan yhden kotimaisen sukupolvikokemuksen äärellä. Hanoi Rocksin jälkeen on tullut kansainvälisillä markkinoilla huomattavasti menestyvämpiä bändejä, mutta ei yhtään niin merkittävää kotimaisen kulttuurin ravistelijaa. Tämä ei välttämättä ole se perintö, josta bändin pojat haluaisivat tulla muistetuksi, mutta mielestäni se on riittävä.

I don’t get it, I don’t get it at all

Maailma on taantumassa henkisesti. Suomi tulee perässä. Me emme ole mikään erillinen saareke. Ja on kai sanomatta selvää, että minä en pidä tästä taantumisesta. Me olemme palaamassa Kekkosen, Nixonin ja Brezhnevin aikakaudelle. Mutta yhdellä merkittävällä erolla – kenelläkään ei ole harmaintakaan aavistusta siitä, mitä tämä kaikki tuo tullessaan. Entisen kylmän sodan osapuolet kykenivät lukemaan toistensa tekemisiä ja ennakoimaan seuraavat siirrot, mutta tällä hetkellä kaikki on yhtä suurta sumua.

Suomessa ollaan astuttu uuden pysähtyneisyyden ja sulkeutuneisuuden aikakauteen. Kekkoslovakia on tehnyt kaikkien aikojen comebackin. Ei puutu enää kuin, että keskiolut kielletään kauppojen hyllyiltä… ja hei, siihen on jopa poliittista tahtoa. Meistä on tullut juntimpia kuin mitä me olimme 10 vuotta sitten. Ja minä en voi nähdä tätä missään mielessä hyvänä tai hyväksyttävänä. Yhtenäiskulttuuri levittää syöpäpesäkkeitään ympäri yhteiskuntaa ja samalla osa meistä hurraa tätä katastrofaalista kehitystä.

Konsensukseen tähdännyt poliittinen elämä on vienyt meiltä suomalaisilta riitelyn taidon. Emme osaa olla erimieltä. Me osaamme tapella, mutta sen varaan ei rakenneta yhteiskuntaa. Valitettavasti elävää yhteiskuntaa ei rakenneta konsensuksenkaan pohjalle. Yhteiskunta rakentuu erilaisuuden hyväksymiselle. Siinä voidaan olla riitaisia tappamatta toisiamme. Yhteisymmärryksen puute ei estä yhteiseloa. Juuri tämän takia en halua edesauttaa yhtenäiskulttuurin etenemistä. Meidän tulee oppia elämään meistä eroavan erilaisuuden kanssa. Meidän ei tarvitse sitä ymmärtää eikä tehdä sitä tutuksi. Tuo toinen vieras on ja jää vieraaksi, mutta sen ei tule häiritä korviemme välistä maailmaa siten, että elämä tulee mahdottomaksi.

somepeoplearegaygetoverit-480x320

 

Tämän kirjoituksen aiheena olisi voinut olla muukin kuin Hanoi Rocks. Latistavan ja väkivaltaisen yhtenäiskulttuurimme tuulimyllyjä vastaan nousee aika ajoin henkilöitä, jotka huutavat: ”Nyt perkele riittää!” Minulle nuorena Hanoi Rocks oli sellainen. Myöhemmin aistin samoja viboja Jörn Donnerin, Esa Saarisen ja Rosa Liksomin kirjoituksista. Näiden maamme poikkeushenkilöiden puhaltama vapauden raittiin ilman tuoksu unohtuu kansalta valittavan helposti. Kahleihinsa rakastunut orja on kaikkein alhaisin ihmisrodun edustaja. Näyttää pahasti siltä, että olemme ajautumassa uuteen sorron aikakauteen, jonka on herätettävä omat kapinallisensa, koska loput kansasta ei siihen kykene.

Oliko tällä kirjoituksella juuri mitään tekemistä Hanoi Rocksin kanssa? – Mitä luultavammin ei, mutta on suuri nautinto nähdä syvyyksiä siellä, missä niitä ei uskoisi löytyvän. Rock on rajaton riemu, joka on opettanut minut näkemään ja kuulemaan omiani. Sen takia en voi olla antamatta sille sen ansaitsemaan kunniaa häkellyttävien visioden inspiraationa.

Lukijapalautteesta: mitäs sitten?

i-am-divine

Eilinen persuhipsteri-kirjoitukseni näyttää osuneen johonkin hermoon. Tähän mennessä vierailijoita on ollut reilusti toista tuhatta. Kirjoitus näyttää osuneen joidenkin kiukkuhermoon, kun on pitänyt vihaista lukijapalautetta allekirjoittaneelle lähettää. Miksi muuten blogien kommentointia ei käytetä tähän enää? Oli tarkoitus pyhittää tämä ilta John Watersin liftauskirjan (kuva alla) lukemiselle, mutta sitten inboxiin kolahti pari käsittämätöntä palautetta. Katson velvollisuudekseni vastata näihin näin julkisesti, koska jos kirjoitukseni tällaisia kuohuja joidenkin mielissä aiheuttaa, niin pitäähän tämä hauskuus maailmalle jakaa. John Waters: LiftariKalliolainen hipsteri valittaa. Kannattaa lukea se kirjoitus uudestaan… ajatuksen kanssa. Tarkoitus oli ilkeillä niin ruraali- kuin urbaani-Suomellekin. Me elämme ”rurbaalissa” Suomessa (tästä avoin kiitos aina yhtä kunnioitettavalle Jiri Salinille), jossa tasapäistäminen on valtion virallinen filosofia ja dogma. Kannatan äärirajoille menemistä. Menon pitää mennä vielä sekopäisemmäksi. Yhtenäiskulttuuri ajautui omaan mahdottomuuteensa jo 70-luvulla. Toisaalta, uusi yhtenäiskulttuurin diktatuuri voisi synnyttää uuden punk-liikkeen ja city-kulttuurin. Mutta mieluummin menisin eteenpäin kohti jotain muuta.

Jos muuta ette ymmärrä, niin ymmärtäkää tämä: rurbaali-Suomi on maailman suurin latistuksen mankeli, jota vastaan sotakoneeni nousee niin kauan kuin henki tässä pienessä miehessä pihisee. On totta, että toivon kunnon yhteentörmäystä maassamme. Joskus kulttuurien on vain ajauduttava konfliktiin, jotta luova destruktio pääsisi valloille. Nykyisessä tilanteessa ei ole mitään ihailtavaa taikka säilytettävää. Aivan kuten parisuhteessa, niin välillä tilanteen pitää tulehtua avoimeksi riidaksi, jotta voitaisiin päästä eteenpäin. Suomessa me olemme olleet liian kauan kuin pelokas aviopari, joka tekee kaikkensa konfliktin välttämiseksi. Voiko tuollaiselle liitolle antaa mitään mahdollisuutta onnistua? Minä en tätä aloittanut, mutta aion perkele viedä sen päätökseensä.

Huumeita mainostava narkkari. Kuten jo Amsterdamia käsitelleessä kirjoituksessani mainitsin, niin en puhu huumeiden puolesta. Urbaanin friikin huoneentaulun ensimmäistä kohtaa ei pidä ottaa liian tosissaan. Siinähän tuomitaan suoraan viina, kannabis, amfetamiini ja kokaiini. Kertokaa minulle, mitä ovat mind altering -huumeet? Minulla ei ole harmainta aavistustakaan, mitä ne ovat. Olisivatko ne apteekissa myytäviä mielialalääkkeitä? Voi olla. Mutta vedinpä stetsonista menevän termin. Näytti uppoavan joihinkin.

Tehkää mitä teette, mutta muistakaa pitää itsestänne huolta. Rakastakaa itseänne. Treenatkaa kehoanne ja mieltänne. Syökää hyvää ruokaa. Välttäkää pikaruokaa ja kaikkinaista velttoutta. Elämä ei ole parasta ilman päihteitä, mutta päihteet eivät ole elämä.

Hinttari. Joillakin ihmisillä gay-radar menee minun kohdallani pahasti pieleen. Valitettavasti olen tylsästi hetero. Meillä jokaisella on omat mielihalumme, mutta minun mielihaluista ei saa kovinkaan kummoisia pervoiluja aikaiseksi. Pitää varmaan ryhtyä Setan kannatusjäseneksi, jotta olisi edes vähän kinkyyn päin elämässä. Se kyllä pitää sanoa, että olen aina diggaillut drag-queenien meiningistä. Ehkä jonain päivänä. Mutta sekään ei minusta hinttaria tee… valitettavasti.

Tästä tulikin mieleen, että jossain vaiheessa pitää toteuttaa se kauan suunniteltu postaus Hanoi Rocksin kultturilähihistoriallisesta merkityksestä. Jotenkin se sopisi tähän päivään. Missä on meidän aikamme ”kolkytdonaa”?

Sanomani on, että me olemme palaamassa siihen ”juntti-Suomeen”, josta Mike Monroen ja Andy McCoyn oli paettava. Kyse ei ollut nolosta kaukokaipuusta, vaan hengissä selviytymisestä. Haluammeko oikeasti takaisin sinne?

Katkeran eronneen miehen tilitystä. Tässä mentiin alueelle, josta en ota selvää. En sitten millään. Ehkä tämä palaute koski laajemmin blogin sisältöä. On totta, että olen eronnut ja on totta, että tuo prosessi elämässäni oli hyvin kivulias. Mielestäni en kirjoitusissani ole antanut kovinkaan tietoisesti tilaa katkeruudelle. Ainakaan se ei ole ollut tarkoitus. Jo siitä yksinkertaisesta syystä, että en suurempaa katkeruutta tunne tapahtuneista. En ole asiasta suoraan avautunut (enkä avaudu!), koska siihen liittyvät asiat eivät kenellekään muulle kuulu. Eivät ainakaan julkisiin kirjoituksiin.

Kaikesta huolimatta iloitsen avoimesti ja vilpittömästi lähipiirissäni solmituista uusista liitoista ja en todellakaan mene kenellekään sanomaan, että niin ja niin moni avioliitto päättyy eroon. Rakkauden puhkeaminen ja siihen sitoutuminen on aina iloinen riemun asia, jota tulee juhlistaa. Samoin sen tärkeydestä kannattaa itseä ja muita muistuttaa. Sitä unohtaa tärkeiden asioiden tärkeyden, kun ne ovat osa kiinteää elämää. Mutta aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Ihmiset muuttuvat ja kasvavat. Joskus tämä muutos ja kasvu vie erilleen vaikka silloin joskus oltiin kiinteästi osa toisen elämää. Jos tämä on katkeruutta, niin en voi sille mitään. Näin ajattelen.

Noin. Tulinpahan vastanneeksi palautteeseen. Toivottavasti selvensi edes jotain, että ei tarvitse tänne kalliolaisen (itse asiassa asun Alppilassa, jos tarkkoja ollaan) kuplan sisäpuolelle tulla sakinhivutusta harjoittamaan. Vaikka en se kaikkein mukavin ihminen ole aina, niin pyrin olemaan turvautumatta väkivaltaan. Toivottavasti myös tekin. Peace… and out. Palautetta saa lähettää jatkossakin. Se kommenttiloota on siellä käyttöä varten. Onhan se vähän old school, mutta kuiteskin.

Persuhipsterikupla ja miten se puhkaistaan

1035x807-20140220-hunter-x1800-1392923348

Vaalit ovat vihdoinkin ohi. Ja olen riemuissani. Vaalitulos osoittaa minun olleen oikeassa kaikki nämä vuodet. Kansamme ei ole muuttunut mihinkään sitten 80-luvun. Meistä suurin osa on edelleen sitä samaa vanhaa ahdasmielistä kusipääsakkia kuin aikaisemminkin. Toisaalla meillä on urbaanissa punaviherkuplassa Jopojansa polkeva suvaitsevaisto ja toisaalla pikkupaikkakuntalaisessa muumilaaksossa Toyota Corollaansa kaasuttava rasististo.

Näennäisestä eroista huolimatta nämä kaksi kansanosaa ovat saman kolikon vastakkaisia puolia. He tarvitsevat toisensa oikeuttaakseen oman olemassaolonsa. Tämän kansan perusyksikkö on persuhipsteri – pienisieluinen möllöttäjä, joka ei saavuta kykyjensä rajoja. Hän pelkää liikaa. Siksi persuhipsteri ahdistuu kahtiajaosta. Maassamme on niitä toisia, jotka eivät elä kuin hän. On aloitettava sillanrakentaminen, jotta toinen ei olisi enää toinen, vaan kaikki olisivat yhtä ja samaa.

Persuhipsteriys ilmenee niin kulttuuriväen närkästymisenä kuin persujen kännisenä uhona. Kummatkin ovat ansainneet toisensa. En halua mitään sillanrakennusta, vaan puhaltaa kuplaan vielä enemmän ilmaa. Mennä äärirajoille, jotta vielä vähemmän voisimme toisiamme ymmärtää. Persuhipsteri pitää ruoskia meistä ulos. Kupla pitää puhkaista, koska se on selli.

Olen saanut niin tarpeekseni tästä hyssyttelystä, jossa urbaani suomalainen elää. Unohtakaa nämä kristakososet, vuokkohovatat ja muut sen sellaiset. He ovat pohjimmiltaan pelkkiä taviksia, jotka eivät eroa teuvohakkaraisista juuri mitenkään. On kiihdytettävä urbaanin kulttuurin kehitystä, jotta ero rasististoon korostuisi. Olen laatinut seuraavan ”huoneentaulun” uudelle uljaalle urbaanille friikille. Emme etsi yhteistä maaperää tai sovintoa, vaan lopullista irtiottoa vanhasta. Matkaamme kohti uutta.

Urbaanin friikin huoneentaulu

  1. Alkoholi ei riitä
    Dokaaminen on niin last season, että se tulee jättää minimiin välittömästi. Todellinen urbaani friikki hakee päihtymisensä muista narkoottisista aineista. Pilven polttaminen, amfetamiini ja kokaiini ovat myös aika junttia. Todelliset mind altering -huumeet ovat mitä me tarvitsemme jättääksemme vanhan minän taaksemme. Persut juokoot halpaa konjakkia suoraan pullosta. Ja vaikka huumeet eivät olisi se juttu, niin aina kannattaa valehdella rasististolle psykedeelisistä kokemuksista.
  2. Ensin ulos, sitten sisään
    Kun raitiovaunu, metro tai lähijuna pysähtyy, niin ensin tulevat ulos pysäkillä jäävät ja vasta sitten pysäkiltä nousevat menevät sisään. Tämäurbaanin tilan perussääntö tulee osata ajattelematta. Julkiseen kulkuvälineeseen ei rynnätä sisään heti, kun ovet avautuvat. Se kulkuneuvo kyllä jää odottamaan hitaampaakin kyytiin nousijaa. Ei ole mitään hätää. Ja ennen kaikkea: ”Ota muut huomioon kaupungissa, koska heitä on paljon.” Maailma ei pyöri sinun ympärilläsi. Sinä olet osa maailmaa. Ei toisinpäin.
  3. Ole feministi
    Vaikka et olisi nainen, niin ole henkeen ja vereen feministi. Muista mainita se, kun seurassa on misogyyni naista pelkäävä rasististon edustaja. Naisrasistoa on muistutettava, että he ovat fallogosentrisen kurimatriisin toteuttajia ja täten enemmän miehiä kuin naisia.
  4. Pidä itsestäsi huolta
    Vaikka tekisitkin satunnaisia narkoottisia kokeiluja tai vain dokailisit, niin pidä itsestäsi huolta. Käy lenkillä, salilla, harjoita meditaatiota ja pidä huolta seksielämäsi vilkkaudesta. Mikään ei ole parempaa kuin voitto terveydessä rasististosta. Pidä myös huolta taloudestasi. Persaukisuus ei ole koskaan tervettä eikä tyylikästä. Sen verran on kyettävä hoitamaan asioitansa, että pärjää elämässä. Menestys seuraa pärjäävää automaattisesti.
  5. Ironia ei ole huumorintajua
    Hipsterimäinen ironia on merkki huumorintajun puutteesta. Ja huumorintajun puute on merkki vähä-älyisyydestä. Ironiset viikset eivät tee sinusta himonussijaa, vaan idiootin näköisen.
  6. Sivistä itseäsi
    Ota nämä John Watersin sanat sydämeesi: ”We need to make books cool again. If you go home with somebody and they don’t have books, don’t fuck them.” Sivistä itseäsi, mutta älä ole pösilö snobi. Opettele näkemään syvällisiä ulottuvuuksia myös Aku Ankassa. Kohdatessasi rasististon edustajan muista mainita olevasi humanisti vaikka et olisikaan. Huomata oma sivistyksen puute humanistin edessä satuttaa häntä entistä enemmän.
  7. Gonzoile
    Lue Hunter S. Thompsonia oppiaksesi vääristelemään todellisuutta, jotta totuus pääsisi esille. Valhe paljastaa peitellyn todellisuuden. Paranoidi on henkilö, joka tietää kaikki faktat. Ja kun meno muuttuu oudoksi, niin oudosta tulee ammattilainen. Ole urbaani friikki.
  8. Opettele kirjoittamaan
    Olkoot maailmamme kuinka digitalisoitunut tahansa, niin kirjoitustaito on urbaanin friikin kansalaistaito numero yksi. Jokainen hyvin muodostettu lause ja ajatus, on kirkas suuntavalo tietämättömyyden sumussa. Lue, ajattele, kirjoita… vasta sitten opettele ajamaan autoa.

Sulkeutuneisuuden aikakausi on palannut. Ei se meitä koskaan jättänyt, vaan lymyili varjoissa odottaen otollisempaa aikaa. Neuvostoliitto, kekkoslovakia ja kylmä sota ovat taas seuranamme. Suomalainen ihminen on mielestään kova tekemään työtä, rehellinen ja reilu. Paskanmarjat! Suomalainen henkinen lättäjalkaisuus taipuu työhön, kun on tarpeeksi ankara isähahmo patistamassa urakkaan. Rehellisyys on vain seurausta vitsasta, joka on tiukasti isähahmon nyrkkiin rutistunut. Reilua ei suomalaisesta saa tekemälläkään. Heti kun löytyy lyöty makaamassa maassa, niin siellä on ugri häntä potkimassa.

Onko sitten jossain muualla paremmin? – Vastaus on hyvin selkeä ja yksinkertainen. On. Urbaanin friikin maailmassa ollaan päästy käskynalaisena olemisesta ja osataan olla samaan aikaan olemassa tuntemattoman toisen kanssa, jota ei tarvitse heti alkaa tekemään tutuksi ja käännyttämään samaksi. Samoin tuossa maailmassa osataan arvostaa sitä, mitä ollaan saavutettu eikä sitä anneta ilmaiseksi pois, kun ei jakseta toteuttaa kansalaisoikeutta. Muistetaan, että meidän kulttuurimme ja poliittisen järjestelmän takia muutamat ovat aikoinaan uhranneet oman henkensä, jotta heidän jälkeläisillään olisi paremmin asiat.

Persuhipsteri on niin mitätön, että hänen takia kukaan ei olisi ollut valmis uhraamaan yhtään mitään. Ainoa mihin persuhipsteri kykenee on itsetuho. Mitä nopeammin tämä tapahtuu, sitä parempi.

À la carte

3044861-poster-p-1-chewie-louis

Louis CK:n sarja Louie on niitä sarjoja, joita katsellessa alkaa pohtimaan omaa elämää ja sen sisältämiä suhteita. Sarjan päähahmo on keski-ikäinen eronnut mies, joka kamppailee arjessa oman riittämättömyyden tunteiden ja suhdekoukeroiden kanssa. Työkseen mies toimii stand-up -koomikkona. Tästä huolimatta en luettelisi Louieta komediaksi. Se on yksi parhaista draamasarjoistan tällä hetkellä. Sarja osuu ja uppoaa ällistyttävän hyvin oman elämäni kanssa (ihmekös tuo, kun itsekin olen keski-ikäinen, eronnut, kamppailen riittämättömyyden tunteiden ja ohitse kiitävien tapaamisten muodostamassa sekasotkussa).

Viimeisimmässä jaksossa Louis CK:n ja Pamela Adlonin välinen dialogi kouraisi poikkeuksellisen syvältä. Dialogin sisältö lähti nykyajalle perinteisestä lähtökohdasta, jossa toinen (Louis CK) parisuhteessa oleva haluaisi ottaa seuraavan askeleen suhteessa ja muuttaa yhteen. Pamela ei ajatukselle lämpene, vaan haluaa pitää suhteen ”à la cartena”, jossa suhteessa otetaan ne parhaat puolet ja jätetään ongelmalliset palat ulkopuolelle. Kävin muutama vuosi sitten miltein samanlaisen keskustelun tunnetuin seurauksin. En mene näihin yksityiskohtiin, koska se on henkilökohtaista ja vaikka itsestäni voin avoimesti puhua, niin toisten yksityisyyttä tulee kunnioittaa. On asioita, jotka ovat kahdenkeskisiä.

En tiedä onko se iästä kiinni vai yleisempi ilmiö nykyajassa, mutta tämä à la carte –poimiminen näyttää valtaavan alaa ihmissuhteiden alueella. Ehkä me olemme niin pettyneitä perinteiseen parisuhteeseen ja sitoutumiseen, että pienikin uhka sellaisista saa meidät käpertymään itsemme ympärille ja nostamaan paksun panssarin minän ja toisen välille. Olemmeko sitten onnellisempia? Voin tietenkin ainoastaan puhua omasta puolestani ja siitä miten tulkitsen ympäröivää maailmaa. Vastaus ei ole yksinkertainen. Sanoisin, että ”parhaat palat” -suhteessa on huomattavasti vähemmän ongelmia, mutta onnellisuutta se ei näytä lisäävän.

Suhteemme toiseen on tullut vaillinaiseksi. Me emme näytä hyväksyvän toista toisena, vaan pyrimme typistämään hänet ongelmattomaksi, särmättömäksi ja luonteettomaksi pumpuliksi. Tunne-elämämme on kuin eläisi särkylääkkeiden turruttamassa pöhnässä. Mikään ei oikein tunnu miltään, mutta parasta on, että kipua emme tunne. Valitettavasti tämä kipu elämässä on sähköistävä elementti, joka intensifioi elämän elämäksi. Kivun kokemuksen ulkoistaminen vie merkityksen nautinnolta.

Miten me olemme tähän päätyneet? Samalla tavalla kuin teknologia kehittyy ällistyttävällä nopeudella, niin meidän kulttuurimme muuttuu kiihtyvällä vauhdilla. Me emme pysy sen perässä. Tai paremminkin sanottuna, meidän subjektin muodostamisen mekanismit ovat pudonneet kehityksen kyydistä. Olisi niin helppoa sanoa kaiken olleen parempaa ennen ja kehoittaa ihmisiä palaamaan vanhoihin hyviksi todettuihin rutiineihin. Valitettavasti tämä olisi parhaimmillaankin vain tekohengitystä ilman tuloksellista elvytystä. Parisuhde ja avioliitto ovat olemuksellisesti toiseuden kohtaamisen mekanismeja elämässä. Ne ovat olleet aina muutoksen tilassa. Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan mainita meilläkin käyty keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista.

Avioliitto ja yleisemmin parisuhde on määritelty hyvin konservatiivisesti kulttuurissamme. Niiden asema minän muodostamisessa on hyvin merkittävä. Täysin toisista eristetty ihminen… onko hän edes ihminen? Biologisesti kyllä, mutta miten on hänen psyykeensä laita. Meidän rajamme ovat sumeat. Mielemme eivät ole irrallisia saarekkeita, vaan ennemminkin ympäristöönsä ja toisiin mieliin yhdistyneitä rihmastoja. Näihin kiinnepisteisiin kuuluvat niin kivun kuin mielihyvänkin lähteet. Ne yhdessä muodostavat nautinnon ja onnellisuuden. En haikaile entisen perään, mutta omassa elämässäni tunnun olevani eksyksissä seilaillessani niillä keinoilla, jotka minulle tarjotaan.

Eksyksissä oleminen ei kuitenkaan tarkoita toivottomuutta. Eksyminen voi myös olla luova tila, jossa ihminen on pakotettu ottamaan uusi suunta ja asettumaan tuntemattomaan maaperään. Amerikkakin löydettiin eksymällä. Aktiivinen eksyminen kuitenkin edellyttää, että halusta löytää takaisin lähtöpisteeseen luovutaan. Lähdetään muuttomatkalle ja vanha jätetään taakse. Turismi on matkustamisen irvikuva. Turisti lähtee matkalle tietäen, että hän palaa turvallisesti kotiin. Turisti voi matkustaa kymmeniä kertoja vuodessa, mutta hän ei avaudu toiselle. Hän vie kotinsa korviensa välissä maailmalle, mutta ei poistu sieltä kertaakaan matkojensa aikana. Meistä tuntuu tulleen elämän turisteja.

Ehkä avioliitto ja parisuhde tulee ajatella uusiksi. Valitettavasti ne keinot, jotka tuntuvat olevan vallalla eivät suuremmin mitään uusiksi laita. Me puhumme hanakasti vapaudesta, mutta kahlitsemme itsemme entistä tiukemmin näennäisparisuhteiden turtuneisuuteen. Vapauden ajatus on iskostettu mieliimme jo varhaisessa vaiheessa. Silti nykyisen tietämyksen mukaan me emme ole läheskään niin vapaita valinnoissamme kuin haluaisimme uskoa. Maailma on kuten se on eikä se seuraa meidän tahtoamme vaikka kuinka tahtoisimme enemmän ja enemmän. Tahto ei määrää maailmaa, vaan tahdon on parempi mukautua maailman mukaisesti.

Katsoessani itseäni ja muita samassa tilanteessa eläviä mieleeni tulee jääräpäinen pikkulapsi, joka ei voi hyväksyä elämän asettamia reunaehtoja. Elämän on muututtava minun mieleni mukaiseksi tai… ja siihen se sitten jääkin. Itkupotkuraivokohtaus ei auta, mutta sellainen tulee järjestää, koska ristiriidan tullessa vastaan se näyttää ainoalta oikealta ratkaisulta. Me voimme kutsua ongelmat ulkoistavaa suhdetta à la carte -suhteeksi, mutta todellisuudessa se on sitoutumisahdistuksesta nouseva mekanismi peittää sitoutumisahdistus. Mutta en voi tuomita itseäni tai toisia. Pettyminen ihmissuhteissa jättää syvät arvet ja hyvin monet niistä jäävät tulehtuneiksi. On oltava itselleen armollinen. Uuden luominen etenee epäonnistumisten kautta. Luova toiminta on väkivaltaa jo olemassaolevalle. Tämä pätee niin taiteen kuin tunne-elämänkin alueilla.

Me tarvitsemme tätä luovaa toimintaa emmekä à la cartea. Ravintolan listalta tilaaminen on aina rajoitettua vapautta. Listalla olevat annokset on joku rajannut. Siltä valitseminen on näiden rajausten hyväksymistä ja samalla elämä tulee typistettyä. Se mikä toimii ravintolassa ei ole sellaisenaan siirrettävissä käsittämään koko elämää. Elämä ei ole ravintola, jossa voidaan tilata listalta vain ne ruoat, mitkä haluamme pöydälle eteemme. Me olemme enemmänkin kuin metsästyskulttuurissa elänyt ihminen, jonka päivän ateria muodostui siitä, minkä hän oli saaliikseen saanut. Metsästyksen ja saaliin mielikuvat eivät nekään ole kovin osuvia ihmissuhteiden kuvaamisessa, mutta ymmärrätte varmaan pointtini. Elämä tuo eteemme sen minkä se tuo.

Jään mielenkiinnolla seuraamaan mihin suuntaan Louis CK sarjaansa vie. Päätyvätkö Louie ja Pamela yhteen? Monet ongelmattoman suhteen puolestapuhujat ovat päätyneet toteuttamaan sitä yleismaailmallista mallia, jota vastaan he aikoinaan halusivat korostaan omaa ainutkertaisuuttaan. Me olemme tapojemme ja perinteidemme orjia. Mutta en tätäkään halua tuomita. Harvempi meistä on niin liberaali ja uudistusmielinen kuin haluaisimme uskoa.

Amsterdamin pilven katku

patsas

Vierailin kaverieni kanssa Amsterdamissa viime viikonloppuna. Ystäväni kommentoi Facebook-statusta reissusta lakonisesti: ”Kävittekö huorissa? Poltitteko pilveä?”. Pettymykseksenne voin paljastaa, että suurimman osan ajastani tuossa Euroopan liberaaleimmassa kaupungissa vietin kävellen. Rakastan kaupungeissa kävelemistä. Flaneeraten kaduilla annan kaupungin tehdä vaikutuksensa ja imen sen ilmapiiriä vapautuneesti. Annan ajatusteni ketjuuntua ja muodostaa uusia näkökulmia. Pyrin hävittämään entisen uuden tieltä. Seuraavat kappaleet ovat tuon vapaan assosiaation tulosta.

Matkalla Spinozan patsaalle

Kenellekään tämän blogin lukijoista ei tule yllätyksenä, että vierailu Spinozan patsaalla kuului pakollisiin kuvioihini Amsterdamissa. Sinne käveleminen oli ensimmäinen trippini. Keväinen aurinko lämmitti ilman lähes kesäisiin lukemiin, joten päivällä ei tarvinnut pukea T-paidan päälle takkia. Oma pohjalaisuuteni taisi olla monelle vastaantulijalle ilmeistä, koska jokaisella näytti olevan takki tiukasti kiinni ylävartalon suojana.

Amsterdamissa ei ole vaikea löytää kirjakauppaa. Ne tuntuvat olevan Coffee Shopien jälkeen yleisin erikoisliike kaupungissa. Rakastavatko amsterdamilaiset kirjallisuutta vai ainoastaan kirjoja? Oli miten oli, mutta kirjakauppoja heillä riittää. Paikallisena ominaisuutena huomasin, että monissa kirjakaupoissa oli erikseen käytettyjen kirjojen osasto. Tämä konsepti voisi toimia Suomessakin ja auttaa monien pienten kirjakauppojen taloudellista ahdinkoa.

Spinoza-intoilijana en löytänyt kovinkaan montaa kirjaa aiheesta. Muutama hollantilainen kirja kokoelmista löytyi, jotka olivat minulle täysin tuntemattomia. Muutenkin filosofia-osastot loistivat lähinnä poissaolollaan kauppojen hyllyillä. Hollantilaisesta Spinoza-tutkimuksesta en juuri tiedä mitään. Oma traditioni pohjautuu vahvasti ranskalaiseen ja saksalaiseen perinteeseen.

Helsingissä ei ole vaikea löytää autiota katua. Keskustankin läheisyydestä yksinäinen kävelijä voi löytää itsensä hyvin yksinäisenä. Amsterdamissa tuota yksinäistä rauhaa ei tunnu olevan tarjolla. Mikä on tällaiselle flaneeraajalle varsin lohdullista. Vastaantulijoita tarkkailemalla saa hyvän läpileikkauksen paikallisesta urbaanista tyylistä. Valitettavasti en voi suuremmin sanoa viihtyväni amsterdamilaisessa habituksessa. Älkää ymmärtäkö minua väärin. Tämä on mahtava kaupunki, joka sykkii uskomattomalla intensiteetillä. Mutta hollantilaista tai amsterdamilaista minusta tuskin koskaan voisi tulla. Samaa voin sanoa Tukholmasta, Lontoosta, Pariisista ja Berliinistä. Kaikki mahtavia kaupunkeja, mutta eivät vastaa minun mielialaani.

Ihmisten jatkuva virta ja puheen tauoton solina pistävät minut ajattelemaan omaa kotikaupunkiani ja suomalaisuutta. Miksi me viihdymme niin paljon kotimme seinien sisäpuolella? Kokonainen kaupunki on käytettävissämme. Ehkä me emme edelleenkään osaa ostaa ja maksaa palveluista. Kotona syöminen voittaa ravintolassa syömisen vaikka eläisimme yksin. Seura ei kelpaa kaikille.

Patsaalla

Siinä se vuonna 2008 pystytetty patsas on. En ymmärrä miksi patsas piti pystyttää juuri 331 vuotta Spinoza kuoleman jälkeen. Aikaisemminkin sen olisi voinut pystyttää. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Patsaan suuri kivijalka näyttää toimivan kaupunkilaisten ja turistien lounastamisen alustana. En voi tuntea paheksuntaa, koska tämä on avointa tilaa ja parempaakaan tilaa ei lähistöltä löydy. Ehkä Spinoza on hollantilaisille sama kuin meille suomalaisille Johan Vilhelm Snellman. Käsi pystyyn, joka on lukenut edes yhden Snellmanin teoksen! Mitkä ovat hänen pääteoksensa Versuch einer speculativen Entwicklung der Idee der Persönlichkeit (1839) keskeisimmät teemat?

spinoza

Mutta milloin sivistys olisi ollut osa massakulutusta… Tahtomattani alan pohtimaan omaa aikaani. Suomessa ollaan valmistumassa ehkä yhteen tärkeimmistä vaaleista. Ja mistä me puhumme? Vasemmistoliiton Arhinmäen asunnon rahoituksesta ja demarien vaaliesitteen painopaikasta. Venäjällä nykyhallinnon laittomuudet ovat niin ilmeisiä, että hämätäkseen kansaa ja muuta maailmaa on aloitettava piilotettu sota. TTIP:n investointisuoja on uhkaamassa valtioiden autonomiaa, mutta meillä lehdistö klikkijournalismin sokeuttamana haluaa uutisoida kuvitteelista uhkaa Venäjältä. Pelko äänestäjäkadosta takapuolessa muutamat puolueet sortuvat samaan pelotteluun ja keinotekoiseen turvallisuustakuuseen NATO-lupauksilla. Historiankirjoituksissa 2010-luvun jälkipuolisko tullaan muistamaan suurena vajaaälyisyyden aikakautena. Ja tässä typeryydessä ei näytä olevan edes taivas rajana.

Katselen näköispatsaan rauhallista katsetta. Juuri tuollaisena meille Spinoza on maalattu. Emme voi varmuudella sanoa miltä hän näytti, mutta tuo sama tyyneys huokuu hänen ajattelussaan… ainakin minulle. Se rauhoittaa illan hämärässä, mutta meidän aikakautemme auringon paisteessa tunteeni kiehahtavat kerta toisensa jälkeen. Ensimmäistä kertaa en osaa päättää selkeästi kenelle henkilölle ja mille puolueelle ääneni antaisin. Minulle se ei ole yhdentekevää. Voin olla idealisti, mutta uskon demokratiaan ja äänestämiseen. Katselen vielä hetken patsaan ilmettä. Tutkin sen yksityiskohtia. Istahdan kivijalalle ja annan auringon lämmön tuntua kasvoillani. Nousen ylös. En edelleenkään tiedä miten äänestää, miten haluaisin tästä eteenpäin elämäni viettää, miten ratkaista oman elämäni ongelmia. Mutta iltaohjelma on jo valmiiksi mietitty.

Rossebuurt

Kannabiksen vapaa myyminen tulee tyhmemmällekin selväksi Amsterdamissa. Juuri poltetun pilven imelä tuoksu pöllähtää sieraimiin jatkuvasti. Illalla tuo katku vain yleistyy. Kävelemme yhden Coffee Shopin ohi, jonka ovessa on tupakan kieltävä kyltti. Oven avautuessa sisältä pursuaa niin voimakas marijuanan tuoksu, että asialle ei voi kuin nauraa. Mitä lähemmäksi punaisten lyhtyjen aluetta tulemme, sitä tiheämmäksi käyvät Coffee Shopit. Huomaamme, että kymmenen jälkeen illalla kaupungissa on helpompi ostaa pilveä kuin tupakkaa.

tarra

Hollantilaiset oluttuopit kummastuttavat ensin, mutta muutaman jälkeen ymmärtää niiden nerokkuuden. Kun haluaa siirtyä baarista toiseen, niin parin desilitran tuopit ovat mitä oivallisin ratkaisu. Suomessa puolen litran tuopit pistävät asiakkaat jumiutumaan samaan paikkaan pidemmäksi aikaa. Se voi olla lyhyellä aikavälillä tuottavaa baariyrittäjälle, mutta tuhoisaa elävälle iltaelämälle kaupungissa. Amsterdamin yöelämään verrattuna Helsingissä jumitetaan ja homehdutaan aivan liian pitkään samassa paikassa. Ei ihme, että niin huonoja iltoja on tullut eteen. Täällä baarin on luotava atmosfääri puolet nopeammin. Ja sen huomaa. Vilkas keskustelu ja energia suorastaan lyövät päin kasvoja baarien ovista sisään astuessa. Tätä enemmän meillekin kiitos.

Punaisten lyhtyjen alue ei olisi mitään ilman vierailua tyttökaduilla. Lasiovien takana keikistelevät tytöt koputtelevat hanakasti oviin herättääkseen ohikulkevien potentiaalisten asiakkaiden huomion. Olisi suurta hurskastelua sanoa, etteivätkö ajatukset kojuun pujahtamisesta nousisi mieleeni. Enkä nosta moralistin sormea niille, jotka noista ovista sisään astuvat. Mutta en pääse tämän videon sanomasta yli:

Tämän parin kanaalin rajaama alue on huumaava. Miltein jokainen puhdas ja likainen mielihalu on tyydytettävissä täällä. Ehkä sittenkin vain ajatus tuosta mahdollisuudesta on tämän taian ylläpitävä voima. En halua rikkoa tätä illuusiota. Ja siitähän tässä koko ajan on kyse. Harha jostain muusta kuin arkisesta aherruksesta pohjoisen kolkossa kevätviimassa. Se on kuitenkin jonne palaan ja jossa oma todellisuuteni on.

Voisin erittäin hyvin nostaa kytkintä Suomesta. Minulla ei ole mitään suurempia juuria kotimaahani. Minulla ei ole perhettä, ei velkaa, ei parisuhdetta… ei itse asiassa yhtään hyvää syytä olla lähtemättä. Suomesta on tullut 2010-luvulla huomattavasti sulkeutuneempi maa kuin mitä se oli 1990-luvun loppupuoliskolla. Ja tämä ei ole ainoastaan suomalainen ilmiö. Koko Euroopasta näyttää tulleen äärinationalistien leikkikenttä. Amsterdam on aina Amsterdam, mutta hollantilaiset eivät ole amsterdamilaisia.

On alkanut uusi sulkeutuneisuuden aikakausi. Ja jotta sulkeutuneisuus ei jäisi kesken, meillä on ympäri Eurooppaa autonomialiikkeiden aalto. Pitää saada lisää rajoja, joita sulkea. Mihin tämä päättyy? Sulkeutuminen johtaa aina vieraantumiseen naapurista ja täten välien kiristymiseen. Olemme jo uuden eurooppalaisen konfliktin partaalla. Toisaalla on omaa suurvalta-asemaa hakeva Venäjä ja toisaalla omista saavutetuista asemistaan kiinni pitävä länsi. Ja kaiken takana vaikuttaa raha. On aivan turha sanoa, että Ukrainan kriisissä olisi kyse autonomisen valtion suvereniteetin puolustamisesta tai kansallisen vähemmistön aseman puolustamisesta. Kummatkin osapuolet kamppailevat taloudellisesta herruudesta. Aika näyttää mille tasolle tämä tilanne pääsee eskaloitumaan.

grafitti

Ehkä me tarvitsisimme globaalin Coffee Shop -liikkeen. En ole mikään huumeiden puolestapuhuja, mutta en niitä ole ihmisiltä kieltämässäkään. Jos esimerkiksi kaikki se taloudellinen ja älyllinen pääoma, jonka ihmiskunta on käyttänyt ydinaseiden kehittämiseen ja ylläpitoon (joita ei ole kertaakaan käytetty tosissaan) olisi käytetty narkoottisten aineiden kehittämiseen (joita me kaikki käytämme tavalla tai toisella), niin uskoin meillä olevan ihmiskunnan pelastavia huumeita. Ne olisivat fyysistä ja psyykkistä terveyttä edistäviä ja niillä saisi nupin niin sekaisin, että emme enempää tarvitsisi euforian lähteitä. Tietenkin tuon saman taloudellisen ja älyllisen pääoman olisi voinut käyttää vieläkin paremmin, mutta jos ne halutaan johonkin turhuuteen laittaa, niin laitetaan sitten sellaiseen, josta on meille huomattavasti enemmän hyötyä kuin ydinaseista.

Laskeutuminen

Pitkän hurmeisen viikonlopun jälkeen turbulenssivoittoinen laskeutuminenkaan ei saa lentoahdistuneista kehoani lievää angstia pahempaan tilaan. Suomalaisuuden kunniaksi kuuntelen Hanoi Rocksia kuulokkeista. Töyssyjen keskellä muistan, että Michael Monroe ja Andy McCoy istuttivat mieleeni Amsterdamin maineen siemenen, kun he sanoivat menevänsä kaupunkiin myymään persettä, jos rock-hommasta ei rahaa irtoaisi tarpeeksi. Näytti irtoavan, kun eivät miehet Amsterdamista löytyneet.

Kylmä Suomen viima ei tunnukaan niin kylmältä kävellessämme autoomme. Kevät näyttää paistaneen täälläkin. Kaupungin läpi ajaessamme autiot kadut muistuttavat tosiasioista, mutta ainakaan tällä kerralla se ei tuo mieleen synkkiä ajatuksia. On kevät ja masennuskausi on ohitettu. Kesälomalla aion bookata lennon jonnekin vilkkaampaan kaupunkiin, jotta pääsisin taas kävelemään avoimin mielen ja samalla tutustumaan itseeni paremmin… Amsterdam ei ole poisluettujen kaupunkien listalla.

Spinoza ja elämä osa 9: kristillisen moraalin ala-arvoisuudesta

402056-jesus

Näin pääsiäisenä on hyvä kohdistaa katse kristinuskoon ja kristillisyyteen yleensä. Spinozalaisittain on suorastaan huvittavaa, että Kristuksen kärsimystä kuvaavaa sävellystä kutsutaan passioksi. Mutta tässä huvittavassa sattumuksessa piilee huomattavasti syvempi sanoma kristinuskon luonteesta ja siitä mitä se meille tekee.

Aluksi on tunnustettava, että tunnen syvää vastenmielisyyttä juutalais-kristillistä moraalia kohtaan. Luettelen tämän moraalin piiriin juutalaisen, kristillisen ja islamin uskot. Sen enempää perustelematta totean, että nämä kolme uskontoa ovat mädättäneet, pilanneet ja turmelleet kulttuurimme siihen kuvottavaan tilaan, jossa se tällä hetkellä on. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole olla sovitteleva. Tämä on julistus riitaan ja avoin paheksunnan ilmaus. Toiseksi on todettava, että Spinoza ei juurikaan puhunut kristinuskosta. Hän oli juutalainen ja pyrki (painavista syistä) välttämään huomion herättämistä ympäristössään.

Tästä johtuen joudun laajentamaan aiheen käsittelyä Spinozasta Nietzscheen ja Deleuzeen. Nämä kolme – Spinoza, Nietzsche ja Deleuze – muodostavat ajatteluni epäpyhän kolminaisuuden. Aina kun puhun joistakin heistä, kaksi muuta ovat läsnä varjoissa, rivien väleissä ja marginaaleissa. Kun yhden ottaa yhtälöstä pois, lakkaa minun ajatteluni olemasta ajatteluani. Nämä huomiot kannattaa pitää mielessä, kun lähden nyt sukeltamaan vastenmielisyyteni kohteen pimeään sydämeen.

Moraali vs. etiikka

Olemme tutustuneet jo Spinozan hyvän ja pahan käsitteisiin. Hyvää meille on kaikki se, mikä lisää meidän toimintakykyä ja pahaa kaikki se, mikä tuota kykyä rajoittaa. Toimintakyvystään erotettu ihminen on olosuhteidensa uhri ja affektiensa orja. Hänet on erotettu siitä mihin hän kykenee ja conatus on kääntynyt ihmistä vastaan. Se kylläkin pyrkii säilyttämään olemassaolon, mutta ei enää ihmisen olemassaoloa. Conatus on muuttunut kaunaisuudeksi elämää kohtaan.

Kutsun orjuudeksi ihmisten kyvyttömyyttä lieventää ja hillitä affekteja; sillä affekteille altis ihminen ei ole omassa vallassaan vaan sattuman alainen. Hän on niin sen vallassa, että usein hänen on pakko seurata huonompaa vaihtoehtoa vaikka onkin selvillä paremmasta. (E4, esipuh.)

Kaunainen suhde elämää kohtaan on mahdollista, kun passiot kieltävät ihmiseltä hänen aktionsa. Gilles Deleuze kuvaa teoksessaan Nietzsche ja filosofia tätä conatuksen sisäistymistä nietzcheläisin termein. Mutta Spinozan vaikutus lymyilee taustalla ilmeisenä (samoin voidaan sanoa Nietzschen mursuviiksien kummittelevan Deleuzen Spinoza-luennan taustalla). Nietzchen termit aktiivinen ja reaktiivinen voidaan kääntää miltein sellaisinaan Spinozan aktioiksi ja passioiksi.

Elämän kauna on seurausta väärin ymmärretystä kivusta. Aktiiviselle ihmiselle kipu on elämää intensifioiva sattumus. Se on toiminnan seuraus. ”Nobody move nobody get hurt”. Positiivinen aktio tuottaa negatiivisen seurauksen. Kaunassa tämä käännetään ylösalaisin. Negatiivinen sisäistetään, jotta toimintakyvyn kieltämisellä saataisiin aikaiseksi positiivinen lopputulos.

Nietzschen käsite ”orjamoraali” kuvaa tarkasti juutalais-kristillisen moraalin alennustilaa. Se on olemuksellisesti alhainen ja huono näkökulma. En mene tässä syvemmälle Hegelin herra-orja -dialektiikkaan, vaan etenen suoraan Deleuzen luentaan (Nietzsche ja filosofia, s. 157 – 160).

Minä olen hyvä, joten sinä olet paha.

Tämä on herran näkökulma. Hän asettaa asemansa, jonka seurauksena orja nähdään pahana. Negatiivisuus on tässä näkökulmassa lausujan ulkopuolella. Lausuja on sisäistänyt hyvän.

Sinä olet paha, joten minä olen hyvä.

Näin puhuu orja. Saavuttaakseen positiivisen lopputuloksen hänen on lähdettävä negatiivisuudesta. Syytös on negatiivinen toimi. Sen lausuja on sisäisesti negatiivinen, joka ei saavuta positiivista lopputulosta. Hän pysyy negatiivisena ja kaunaisena. Orjan positiivisuus on illuusio.

Kristillisessä moraalissa puhutaaan lähimmäisen rakkaudesta. Rakkaudesta on tehty ehtymätön luonnonvara, joka kumpuaa kaikkivoivan Jumalan sydämestä. Hän on armollinen ja armahtava, mutta samalla tuomitseva. Ehtymätön lähimmäisen rakkaus on rakkauden arvon nihilointia. Rakkaus on erotettu kyvystään. Lähimmäisen rakkauden toteuttaminen on helmien heittelyä sioille. Se, että on syntynyt syntiseksi ihmiseksi, on oikeutettu lähimmäisen rakkauteen. Sitä ei voi ansaita teoilla, joten se on olemuksellisesti arvotonta.

Rakkaus kauimmaiseen on todellista rakkautta. Tuo alati vieras toinen pelottaa meitä ja meidän tulee voittaa pelko synnyttääksemme rakkautta häntä kohtaan. Kristinuskossa toiselta halutaan riistää toiseus ja hänestä tehdään lähimmäinen. Kierrellään tai kaarrellaan asiaa, niin kristillisen rakkauden mädän ytimen muodostaa ulossulkeminen. Rasismi, nationalismi ja antisemitismi ovat seurausta juutalais-kristillisestä moraalista. Ja tässä kohdassa pitää ymmärtää, että en näitä ilmiöitä hyväksy missään määrin maailmassa. Se, että sanon antisemitismin olevan seurausta juutalais-kristillisestä moraalista, ei tee juutalaisista syyllisiä antisemitismiin. Haastan riitaa uskontoa, kaanonia ja moraalia vastaan, en ihmisiä. Ihminen on arvokkaampi kuin hänen keksimänsä ajatusrakennelmat.

Kauimmaisen rakkaus on eron iloista myöntöä elämässä. Valitettavasti suomen kielessä sana ”ero” ei pidä sisällään samaa ulottuvaisuutta kuten ranskan kielen différence tai englannin difference. Paikoitellen kotimaisessa filosofisessa kapulakielessä puhutaan ”differensistä” mutta se on niin kammottava sana, että jätän sen suosiolla väliin. Mutta siis kauimmaisen rakkaus on ulossulkemisen kielto ja eron myöntäminen elämässä (btw. kts. ”Diabolisesta ajattelusta”). Kauimmaisen rakkaus ei tottele lähetyskäskyä. Se iloitsee kohdatessaan toisen eikä haluakaan tehdä tästä tuttua, turvallista ja lähimmäistä. Kauimmaisen rakkaus on rakkautta ilman sisäpiiriä ja ulossulkemista. Rakkaus on ansaittava. Se seuraa niukkuuden periaatetta. Sitä ei ole maailmassa yhtä paljon kaikille.

Pääsiäisen sanotaan olevan kristikunnan merkittävin juhla. Minulle se näyttäytyy kaunaisen ihmisen elämän vastaisuuden juhlana. Ortodoksisen kirkon paasto vain alleviivaa sen vihaa aktiivista elämää kohtaan. Jeesuksen kärsimysnäytelmä on sisäistetyn tuskan spektaakkeli, jossa ylistetään elämän kyvyttömyyttä. Jumala uhraa poikansa, jotta ihminen erotettaisiin kyvyistänsä ja hänen asemansa orjana pyhitettäisiin.

Lähimmäisen rakkaus on kristillisen syyttämisen eetoksen toinen puoli. Toinen puoli muodostuu perisynnistä. Me kaikki olemme syntyneet syntisiksi. Mitään muuta mahdollisuutta ei voi olla. Perisynti kumpuaa samanlaisesta kaikkivoivasta lähteestä kuin lähimmäisen rakkaus. Siitä riittää kaikille. Loputon syyttäminen kumpuaa kristinuskon sydämestä. Siinä ei ole mitään positiivista tai kaunista. Orjan alhainen kaikkivoipaisuus nousee aivan uudelle tasolle. Kaikki aktiivinen tulee erottaa syntisyyden leimalla kyvystään. Evankeliumi on historiamme alhaisin ja kieromielisin valhe, jonka perimmäinen sanoma on elämän kiellon ilosanoma, jossa kaikki ilo on lopulta kielletty.

Moraali tarvitsee olemassaolonsa oikeutukseksi ylimaallisen, tuonpuoleisen oikeuttajan. Kristillisessä moraalissa tuonpuoleisuus leimaa kaikkea. Lopullinen tuomio odottaa meitä maailman lopussa, jossa Jumalan omat pääsevät taivaaseen ja hänen vihollisensa heitetään helvettiin. Ulossulkeminen on kristinuskon keskeisin dogmi. Se on jopa keskeisempi kuin pyhän kolminaisuuden oppi (isä, poika ja pyhä henki).

Etiikka taasen nojautuu tämänpuolisuuteen. Se ei etsi oikeutustaan ulkopuolelta, vaan on oman itsensä syy. Se on adekvaattia tietoa par exellence. Etiikka on elämän tyylioppia, aktiivisen elämän lifestylea. Etiikka asettaa arvonsa. Seuraukset ovat sen ulkopuolisia. Kipu kuuluu elämään. Sitä ei voida välttää. Etiikka aktiivisen elämän ekspressiona tuottaa väistämättä kipua. Mutta sen kohtaamista elämässä tulee juhlia. Silläkin hetkellä kun sen voima lyö meidät maahan ja elämämme tässä muodossa päättyy.

Päätän tämän kiistakirjoitukseni tähän. Vähän sekavahan tästä tuli, mutta sekava on kiistan kohdekin. En pyydä anteeksi, jos olen jotain loukannut. Olen antanut mielestäni esimerkin aktiivisen elämän ekspressiosta. Jos jotain Spinoza on minulle opettanut, niin se on minulle sopivan rakkauden olemuksen. En sano sen olevan oikea olemus, koska jokaisen tulee löytää hänen toimintakykyään parantava olemus (pidän rakkautena toimintakyvyn parantamista). Kristillisestä moraalista sitä ei kuitenkaan löydy. Mark my words.

Viihteestä ja mediasta

11118499_10155410651870402_1760656047561764284_n

Jatketaan etäisesti työhöni liittyvillä aiheilla, kun kerran vauhtiin on päästy. Työskentelen viihteen monialayritykseksi pyrkivässä firmassa, jonka keskeisintä aluetta (ainakin vielä) on mobiilipelit. Vaikka se ei työhöni kuulu, niin tulen ajatelleeksi paljon niin viihdettä, populaarikulttuuria ja mediaa. Mitä on tämän ajan viihde? Miten tuottaa juuri nykyiselle media-alustalle viihdettä sen ehdoilla?

Viihteen paradigma 1900-luvulla oli elokuva. Tässä kohdassa elokuva tulee ymmärtää mahdollisimman laajassa merkityksessä. ”Elokuvalla” tässä kohdassa viitataan kaikkeen mitä voidaan kutsua liikkuvaksi kuvaksi – elokuva, televisio, video etc. Toki 1900-luvulla kehitettiin muitakin viihteen muotoja, mutta liikkuvassa kuvassa yhdistyivät kaikki muut keskeiset keksinnöt – äänitysteknologia, erikoisefektit, digitaalinen kuvan manipulointi… listaa voidaan jatkaa vaikka kuinka paljon. Elokuvassa yhdistyivät kaikki nämä yhdeksi suureksi paradigmaksi.

Astuttuamme 2000-luvulle mediassa on vauhkottu paljon uusista viihteen muodoista ja vallankumouksista. Minulla on kuitenkin näille intoilijoille huonoja uutisia. Mitään uutta viihteen muotoa tai vallankumousta ei ole vielä tapahtunut. Korostan tässä kohdassa sanaa ”vielä”. Se, että liikkuva kuva digitalisoidaan ja jaetaan uskomattomalla nopeudella mahdollisimman laajalle yleisölle, ei tee vielä kovinkaan suurta vallankumousta esitysmuodossa. Vallankumouksellista se on jakelun paradigman piirissä. Mutta sisältö on edelleen lujasti 1900-luvun paradigmassa kiinni.

Avatkaamme ongelmaa hieman käänteisellä esimerkillä. Steven Johnsonin teos Everything Bad is Good for You: How Today’s Popular Culture is Actually Making Us Smarter (2005) pitää sisällään maukkaan ajatuskokeen. Kuvitellaan meille rinnakkainen maailma. Maailmassa kaikki muu olisi kuten meidänkin maailmassa, mutta teknologinen kehitys päinvastainen. Tässä rinnakkaismaailmassa tietokonepelit olisi keksitty ennen kirjoitettua sanaa (tässä on paljon sisäkkäisiä ristiriitoja, mutta ei anneta sen vaivata meitä). Aivan kuten meidänkin maailmassa, niin uudet keksinnöt herättävät vastustusta. Minkälaisia vastalauseita huolestuneet vanhemmat esittäisivät kirjoja kohtaan, jotka olisivat ilmestyneet tietokonepelejä aikaisemmin pelanneiden nuorten maailmaan?

Johnson revittelee kuinka kirjat voitaisiin nähdä liian vähän aisteja stimuloivaksi, passivoivaksi ja sosiaalisesti eristäväksi viihteeksi. Ei menisi aikaakaan, kun kirjojen kulutukselle vaadittaisiin rajoituksia, ikärajoja ja niitä tuottavat yritykset laitettaisiin erityistarkkailuun. Ei varmaankaan menisi kovinkaan kauaa, kun kirjat nähtäisiin väylänä huumeisiin ja mielisairauksiin. Kun katsotaan miltein kaikkia populaarikulttuurin ilmiöitä, niin ne ovat kohdanneet tällaista vastustusta (rock-musiikki, elokuva, televisio, tietokonepelit, internet, sosiaalinen media). Luddiittius on ennemminkin ihmisen psyykeeseen kuuluva osa kuin liike.

Suurin osa digi-vauhkoajista omaavat varsin rajallisen näkemyksen siitä, mitä digitaalisuus merkitsee kulttuurillemme. Tämä johtuu hyvin usein siitä, että kulttuuritutkimukselliset taidot loistavat digikeskustelussa poissaolollaan. Keskustelua käydään lähinnä teknologian tai talouden ehdoilla. Harvempi keskusteluun osallistuvista edes tietää mitä antropologia tai etnografia merkitsevät – saatikka, että olisivat perehtyneet edes alan alkeisoppimateriaaliin. Mutta en halua soittaa suutani ja yrittää osoittaa omaa (loppujen lopuksi varsin rajallista) lukeneisuuttani. Humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tieteiden edustajilla on tuhannen taalan paikka osoittaa oma etevyytensä tässä keskustelussa. Vastakkainasettelu on turhaa, koska niin teknologinen kuin taloudellinenkin intressi tulevat hyötymään kulttuurillisen debatin osallistumisesta.

Mutta 2000-luvun viihteestä, mediasta ja populaarikulttuurista minun tuli kirjoittaa eikä jankuttaa akateemisesta keskustelusta. Jos 1900-luvun paradigma oli elokuva, niin mikä muodostaa 2000-luvun viihteen paradigman? Aivan kuten elokuvan juuret ulottuvat 1800-luvulle, niin 2000-luvun paradigman ensiaskeleet otettiin jo 1900-luvun loppupuolella. Uuden vuosituhannen ensimmäisen vuosisadan viihteen paradigma on tietokonepeli. Ja tässä kohdassa tietokonepeli tulee ymmärtää myös mahdollisimman laajasti. Ehkä tarkempi ilmaus olisi interaktiivinen ohjelma.

Vanha 1900-lukulainen viihde on korostetusti yksisuuntaista. On yleisö, jolle tarjotaan sisältöä. Yleisö ei vaikuta itse esitykseen muuten kuin jälkikäteen tulkinnoissaan. Hyvin usein tähän tulkintaan halutaan puuttua korostamalla ansioituneiden tulkitsijoiden asemaa (esim. kirjallisuuskriitikko). Jakelun digitalisoitumisen myötä tämä meritoituneiden tekijöiden asema on heikentynyt. Puhutaan paljon median demokratisoitumisesta, mutta samassa yhteydessä voitaisin puhua kritiikittömyydestä. Kaikki roska pääse periaatteessa samalle lähtöviivalle korkealaatuisen sisällön kanssa.

Harvemmin pelialalla puhutaan sisällön uusista muodoista. Pelikriitikotkin ovat suurimmalta osaltaan entisiä fani-poikia, jotka ovat päässeet sattumien kautta kriitikon asemaan. Harvemmalta löytyy kovinkaan laaja-alaista kulttuurillista ymmärrystä digitaalisen median luonteesta. Se, että vanhan kirjan sivut revitään irti, laitetaan pussiin, tämä pussi beduiinin laukkuun ja beduiini ratsastamaan sokean kamelin selkään aavikolla päättömästi, ei tee kirjan sisällöstä digitaalista, nomadista tai mitenkään muutenkaan uudenlaista. Se on edelleen sitä vanhaa tekstiä, mitä se alunperinkin oli. Me olemme digitaalisen kulttuurin ja sisällön saralla matkamme alussa. Kirjapainolla kesti vuosikymmeniä ennen kuin keksittiin sivunumerointi.

Tästäkin huolimatta meidän tulisi pyrkiä luomaan sisältöä uuden median ehdoilla eikä vain toistamaan 1900-luvun viihdettä uudessa jakeluparadigmassa. Tätä on jatkunut jo ihan tarpeeksi kauan. On aika alkaa luomaan jotain uutta ja ihmeellistä eikä keksimään pyörää kerran viikossa uudestaan. Pelisuunnittelijoiden, ohjelmoijien, web-designereiden, käsikirjoittajien ja hullujen ideanikkaroijien tulisi ottaa työnsä astetta vakavammin ja lopettaa todellisten haasteiden pelkääminen. Talouden saralla tulisi esimerkiksi määritellä kohdeyleisön käsite kokonaan uudestaan. Näiden esteenä eivät ole meidän aivokapasiteettimme, vaan ajattelumme jumiutuminen 1900-luvun paradigman sisäpuolelle. On korkea aika murtaa tie muurin läpi ja haistaa uuden raikkaan ilman tuoksua. Ainakin minä olen kyllästynyt tähän ummehtuneeseen 1900-luvun ilman hajuun.

Markkinointi & mainonta

kokis

Joskus 90-luvun jälkipuoliskolla kävin ensimmäisen kerran ravintola Helmessä. Tuolloin uusmedia oli kuuminta hottia kaupungilla ja jokainen tuntui työskentelevän alalla. Uusmediatyöläisen (tai sellaiseksi haluavan) tunnisti paksupohjaisista mustista kävelykengistä, joita yliopistopiireissä kutsuttiin pilkallisesti uusmediakengiksi. Jostain syystä Helmi tuntui olevan täynnä uusmediatyyppejä paksupohjaisine kenkineen, Frendien Rossiakin enemmän geeliä tukassa, trendifarkkuineen ja muine tykötarpeineen. Ajattelin mielessäni, että paikka olisi poikkeuksellisen viihtyisä, jos kaikki nämä ihmisturhakkeet painuisivat paikasta helvettiin.

5ae83112-e000-43ad-8e72-1cf9fbc58e33

Baaritiskillä lojui kasa Markkinointi&Mainonta -lehteä. ”Ei jumalauta, mitä puun tuhlaamista”, ajattelin. Pelkästään sanat ”markkinointi” ja ”mainonta” nostattivat puistatuksia sisälläni. Mainostoimistoissa tuntui työskentelevän ainoastaan huonoa finglishiä puhuvia trendipellejä, jotka saivat toimeentulonsa paskan jauhamisesta. Nyt reilut kymmenen vuotta markkinoinnin ja mainonnan alalla työskenneltyäni muistelen huvittuneena kuinka väärässä ja samalla oikeassa tuolloin osasin olla.

Markkinointi- ja mainonta-alat eivät ole muita ammatteja kummallisempia aloja. Kaikkien alojen edustajissa on täysin turhia ja turhan tärkeitä yksilöitä ja sitten todella kovia ammattilaisia. Minulla on ollut suuri onni ja kunnia työskennellä lähinnä jälkimmäisten kanssa. Uskaltaisin jopa sanoa, että markkinoinnin ja mainonnan alalla vallitsee voimakas eettis-esteettinen disipliini, joka erottaa nopeasti jyvät akanoista. Sitten on näitä yksilöitä, jotka elättävät itsensä täydellä tuuban jauhamisella vuodesta toiseen. Mutta mikä minä olen heitä tuomitsemaan? Eipä heidän palkkansa ole minulta pois.

On ollut nöyrää huomata kuinka se koppava filosofian opiskelija aikoinaan osasikin olla niin väärässä. Vähän alle kolmekymppisenä sitä luulee tietävänsä ja osaavansa kaiken. Ihminen tuolloin ensimmäistä kertaa oikeasti ”aikuinen”. Jollakinhan sitä pitää itsetunnossa pönkittää. Ja mikä olisikaan tilanteeseen sopivampaa kuin varhaisaikuinen kaikkivoipaisuus. Parhaimmillaan markkinoinnin ja mainonnan ammattilainen on kulttuurin ja median virtuoosi, joka kykenee käsittelemään instrumenttiaan ällistyttävillä tavoilla.

Alalla on tapana sanoa, että sisältö on kuningas. Mutta yksikään kuningas ei olisi mitään ilman linnaa ja hovia. Sisällön linna on muotoilu ja hovi teknologia. Ennen teknologia nähtiin yhtälöön kuulumattomana tekijänä. Mutta digitaalisen kulttuurin vallattua koko maailman, ei ilman teknologiaa voi olla markkinointia ja mainontaakaan. Todellinen ammattilainen on yksi osa copywriteria, yksi osa designeria ja yksi osa developeria. Tällainen ammattilainen on todellinen kukkulan kuningas nykymarkkinoilla. Mutta ilman kuolematonta ideaa hänkin paljastuu kuninkaaksi ilman vaatteita.

”Suuri ajatus” ei välttämättä tarvitse suurta toteutusta tuottaakseen uskoamattoman vaikutuksen. Tästä on hyvä esimerkki David Droga, joka kuuluu nykymainonnan suuriin nimiin. Tämä australialainen mainonnan legenda aloitti copywriterina 1988 ollessaan vasta 20-vuotias miehen alku. Kolme vuotta myöhemmin hän oli noussut jo luovaksi johtajaksi (creative director). Hänen matkansa kulki Aasiasta, Eurooppaan ja lopulta mainonnan luvattuun maahan Yhdysvaltoihin.

Vuonna 2004 Droga perusti oman toimistonsa nimeltä Droga5. Kaksi vuotta myöhemmin Esquire -lehti nimesi David Drogan ”Best and Brightest” -listalleen. Lehden toimitus pyysi miestä osoittamaan etevyytensä ja kysyi häntä laatimaan sivun mainoksen lehteen. Aihe oli vapaa. Esquiren toimitus ei varmastikaan odottanut mainosta, joka miehelta tuli. Perinteisen mainoksen sijaan mies (tai oikeammin hänen tiiminsä) julkaisi sivun mainoksen – yksinkertainen logo ja lyhyt mainosteksti – Tap projektille. Idea oli hyvin yksinkertainen. Mainoksessa pyydettiin, että yhden päivän aikana (maaliskuun 22. päivänä) jokainen newyorkilainen mennessään ulos syömään, tilaisi lasin vettä ja lisäisi yhden dollarin enemmän laskuun, joka lahjoitettaisiin UNICEFin projektille, joka pyrki luomaan juomakelpoista vettä niille, joiden elämään sellainen ei kuulunut jokapäiväisenä asiana.

Vuonna 2006 New Yorkissa reilut 300 ravintolaa otti osaa Drogan mainoksessa esitettyyn ideaan. Mainoksen lisäksi ideaa esiteltiin projektin omalla nettisivulla (sittemmin ajettu alas). Maaliskuun 22. päivänä järjestettiin useita gaala-iltoja julkkiksineen. Kolme vuotta myöhemmin kampanja oli levinnyt yli 100 kaupunkiin ympäri maailmaa tuottaen yli 5 miljoonaan euroa hyväntekeväisyyteen – yhden päivän aikana. Alkusysäyksen projektille antoi yksi yhden sivun mainostila, joka annettiin David Drogalle ilmaiseksi käyttöön.

Vaikka tapaus on poikkeuksellinen, niin se käy samalla hyvästä esimerkistä, kuinka markkinoinnin ja mainonnan todelliset ammattilaiset eivät tarvitse kuin yhden otollisen tilaisuuden luodakseen ilmiön tyhjästä. Ja samalla hän kykenee mainostamaan omaa osaamistaan ilman, että tuo itsensä esille muualla kuin rivien välissä.

Toinen hieno esimerkki on modernin mainostomistokonseptin keksijä David Ogilvy. Tarina kertoo, että hän näki kerjäläisen matkallaan töihin. Kerjäläisellä oli kyltti, jossa luki: ”Auttakaa minua. Olen sokea”. Miehen kolikkokuppi oli täysin tyhjä. Ogilvy pyysi, että hän saisi kirjoittaa kerjäläisen kyltin uudestaan. Sokea mies antoi siihen luvan. Ogilvy kirjoitti kyltin toiselle puolelle: ”On kevät. Ja minä olen sokea.” Kotimatkallaan takaisin töistä kotiin Ogilvy huomasi kerjäläisen kupin olleen pullollaan kolikoita. Tarina voi olla täysi kaupungilegenda, mutta ei täysin mahdoton uskoa todeksi. Sanojen uudelleen muotoilu tyypillisestä erottuvaan on voimakas tekijä. Muutamalla hyvin muodostetulla ja ajatellulla sanalla voidaan saada aikaiseksi ällistyttävän paljon.

Olemme pitkällä teknologisessa kehityksessä. Sillä ei kuitenkaan voida korvata kuolematonta ideaa. Yksi hyvin muodostettu ajatus kyltissä voi voittaa meidät puolelleen. Markkinointi ja mainonta ovat elämämme keskuudessa niin kauan kuin taloutemme perustuu myymiselle. Ja myyntiä on edistettävä. Ilman myynninedistämistä markkinat tukehtuisivat. Ihmiset eivät yksinkertaisesti tietäisi mitä ostaa, jos kaupojen hyllyillä olisi ainoastaan yhtä tuotetta. Olisi ”Ruisleipä”, ”Kauraleipä”, ”Vehnäleipä” ja ”Sekaleipä”. Ei mitään niiden väliltä. Ja jokainen tuote olisi samanlaisessa pakkauksessa. Kaikkien sisältö olisi standardein määriteltyä. Hernekeittoeines olisi sitä, mitä se olisi. Ei voisi muuten olla.

Joku voisi nähdä tällaisen maailman ihanteellisena, mutta hyvin moni meistä pitäisi sitä painajaisena. Jos kaikki ketsuppi myytäisiin valkoisissa rasioissa ja ne valmistettaisiin samalla reseptillä, niin ei olisi mitään järkeä tuottaa eri ketsuppimerkkejä. Olisi vain ketsuppia. Heti, kun joku kehittäisi uuden reseptin, niin sitä pitäisi myydä eri merkin alaisuudessa. Ja kun tämä merkki keksisi itselleen nimen ja vielä sen päälle pakkaisi ketsuppinsa punaiseen purkkiin, niin ollaan astuttu markkinoinnin ja mainonnan alueelle. Erottautuminen myyntihyllyllä nimellä tai ulkoasulla on myynnin edistämistä.

Bass -olut oli yksi ensimmäisistä brändeistä. 1700-luvun loppupuolella Bassin kyltti pubin ulkopuolella oli takuu, että siellä juotu olut ei aiheuttanut ripulia, joka johti pahimmillaan kuolemaan. Kyseinen kyltti, joka oli terveyden tae, on ensimmäisiä askelia brändäyksessä. Sama turvallisuuden tunne vaikuttaa nykyisten brändien keskuudessa. Johonkin voi luottaa sekavassa maailmassa. Tämän sanoman levittämiseksi me tarvitsemme mainontaa. Se auttaa meitä navigoimaan myrskyisässä meressä, jota nykymaailmaksi kutsutaan. Meillä voisi olla huomattavasti parempiakin navigointikeinoja, mutta ei tämä meidän omaamamme tapa se kaikkein huonoinkaan ole.