Yhtenäiskulttuuria vastaan: Hanoi Rocks

hanoi

Todetaan tässä heti alkuun pari asiaa. Tämä kirjoitus ei ole rock-kirjoitus. Kirjoitus ei käsittele Hanoi Rocksia sinänsä, vaan bändiä kulttuurisena ilmiönä. Tarkemmin sanottuna on tarkoitus tarkastella kulttuuria ja sitä vaikutusta, mikä Hanoi Rocksilla siihen oli… minun kokemukseni pohjalta. Tämä on kulttuurihistoriallinen syväsukellus subjektiivisesta perspektiivistä. Tarkoitus ei ole olla objektiivinen tai edes selväjärkinen. Tarkoitus on kuvata niitä fiiliksiä ja niiden muistoja, jotka minussa heräävät.

On vaikea olla tuntematta nostalgiaa, mutta itse asiassa puhun meidän ajastamme ja siitä suunnasta johon olemme menossa. Tämän kirjoituksen teema on muhinut päässäni reilut kymmenen vuotta ja ei tästä nyt ihan sellaista tullut kuin olin kuvitellut. Mutta tuli kuitenkin. Aloitan yhtenäiskulttuurista.

Police brutality’s scaring half the nation

Yhtenäiskulttuuri saa voimansa pelosta. Siinä ihmiset kerääntyvät yhteen uhan herättämän pelon ajamana. Tästä pelosta nouseva kulttuuri synnyttää aktiivisesti ulossulkemista. Yhtenäiskulttuuria voidaan pyöritellä vaikka missä sokeritomussa, mutta sen pimeä sydän sykkii pelkoon perustuvaa vihaa kaikkea siitä erottuvaa kohtaan. Tästä ei ole olemassa poikkeustapausta.

Suomalainen yhtenäiskulttuuri turvautuu ulossulkemisessaan usein suoraan väkivaltaan. Vedetään turpaan ulkopuolista. Se on syvällisintä kommunikaatiota, johon se kykenee. Jos ette usko, niin antakaas kun kerron omakohtaisesti asiasta.

Isäni on Länsi-Pohjanmaalta ja äitini Itä-Savosta. Toisin sanoen olen saanut Suomalaisen geenikartan ääripäiden ainekset. Minun, jos jonkun pitäisi olla tosi suomalainen. Tästä huolimatta sain syntymälahjaksi toisista erottavan ulkoisen ominaisuuden – luonnonkiharat hiukset (kts. kuva alla – ei permanenttia, vaan tuollainen pörrö minulla oli luonnostaan).

10400168_175261455401_6438140_n

Tuohon aikaan hiusten kiharuus pojalla oli suuri ihmetyksen aihe. Ei ollut siis mikään yllätys, että olin kiusaamisen kohde numero yksi lastentarhassa ja ala-asteen ensimmäisinä vuosina. Mutta lapset ovat julmia ja sellaisen kanssa oppii elämään. Tarpeeksi kovat nyrkit ja terävät hoksottimet auttavat pitkälle. Tämä ei ole koulukiusaamisen väheksymistä, vaan totean miten tulin asian kanssa toimeen.

Mutta en koskaan kyennyt ymmärtämään, jota sain kuulla aikuisilta ihmisiltä. Olin kai siinä 7-vuotias, kun kadulla minut pysäytti täysin ventovieras pariskunta. Olivat aikuisia ja muistaakseni eivät olleet humalassa. Sain kuulla heiltä, että “tuollainen kikkarapää taitaa olla neekeri ja sellaisen ei pitäisi leikkiä muiden lasten kanssa”. Asian voi näin vuosien jälkeen sivuuttaa typeryytenä, mutta tuolloin se ei naurattanut. Jouduin kysymään itseltäni, että mitä pahaa olen tehnyt, kun oikein aikuiset tulevat torumaan olemustani. Olinko minä luonnostani jotain pahaa? Pitäisikö minun hävetä sitä mitä olen?

Ja voin kertoa, että tuo tapaus ei jäänyt ainoaksi. Räikeimmästä päästä se oli. Jossain vaiheessa sitä oppi sulkemaan korvansa dorkien mölinältä. Mutta illan pimeinä hetkinä ne hiipivät takaisin tajuntaan ja unista tulee häiritseviä. Tätä on yhtenäiskulttuuri. Se ei siedä eroavaisuuksia ja se käy niiden kimppuun keinoja kaihtamatta. Lapsetkaan eivät ole siltä turvassa. Nuoruudessa fyysistä koskemattomuuttani loukattiin tai sillä uhkailtiin niin paljon, että en edes alkanut laskemaan niitä.

Lapsuuteni Kalliossa alkoi kuulua kummia eräänä keväänä, kun Ensimmäisen linjan ja Wallininkadun kulmauksessa olevien puutalojen suojaan nousi Kill City. Paikka oli samantien meiltä lapsilta kielletty, koska siellä lymyili jotain epäillyttäviä rock-nuoria ja puliukkoja. Eli sinnehän me suunnistimme välittömästi. Puolihylättyjen talojen kellareista löytyi vaikka mitä aarteita ja klubia pitävät nuoret (Maukka Perusjätkä etupäässä) antoivat meidän viilettä heidän jaloissaan. Ainakaan ei tarvinnut pelätä aikuisia.

I’m the sort of case of the human race / That people find hard to face

Kill Cityn jälkeen syntyi Lepakko. Kekkoslovakia eli viimeisiä vuosiaan ja ainakin Helsingissä alkoi aistimaan uusien tuulien tuoksuja. Ensimmäisen kerran sain kosketuksen Hanoi Rocksista alkuvuodesta 1981, kun he esiintyivät televisiossa. Vanhempani kauhistelivat tytöltä näyttävää laulajaa, joka olikin mies ja bändi soitti hirveää räminää. Minä olin myyty samantien. Valitettavati asuimme tuolloin Helsingin Tapulikaupungissa, joka oli kaupungin Rock-A-Billy -keskusta. Diggailu piti pitää visusti omana tietona, koska muuten sai turpaansa.

Suomi alkoi vähitellen avautumaan 1980-luvulla. Hanoi Rocks ei syntynyt tyhjiöstä. Kun nyt lukee esimerkiksi Esa Saarisen Epäihmisen ääni ja Erektio Albertinkadulla teoksia, niin voi taas aistia sen räjähdysvoiman, joka täällä kyti. Vastustusta nuo kaikki synnyttivät, mutta uuden kulttuurin nousu oli voimakkaampaa kuin paikoilleen jämähtäneen YYA-Suomen latistusmekanismit. Tietenkin tuona aikana eläneiden mielissä muutos oli aivan liian hidasta. Siksi vauhtia piti käydä ottamassa ulkomailta.

Ja sinnehän Hanoi Rocks tähtäsi. Sinne tähtäsivät kaikki muutkin kansainväliset kriteerit täyttäneet kulttuurihenkilöt. Näin internetin aikakaudella on vaikea ymmärtää sitä reuna-alueella elämisen tunnetta, mikä tuolloin Suomessa oli vallalla. Yhdellä klikkauksella ei päässyt käsiksi kaikkeen siihen, mistä muu maailma nautti. “Uutuuselokuvat” olivat pahimmassa tapauksessa vuoden vanhoja. Stockmannin lehtiosasto oli ainoa paikka koko maassa, josta pystyi hankkimaan lehtiä, jotka kertoivat missä muualla maailmassa mentiin. Osa niistäkin oli pari kuukautta vanhoja.

Mauno Koiviston Suomen juuret olivat vielä syvällä Kekkoslovakiassa. Täällä vihattiin kaikkia “ulkomaanpellejä” ja heidät tuli “saattaa takaisin maanpinnalle”. Pikkuhiljaa lähestyttäessä 1990-lukua vanne näiden korttelipoliisien kallojen ympärillä alkoi löystymään. Mutta helppoa se ei ollut. Suuri muutos oli ns. city-kulttuuri, joka puhkesi kukkaansa 1980-luvun puolivälissä. Sen keskeisenä tulenkantajana toimi City-lehti. Uuden numeron ilmestyminen oli aina tapaus ja sitä varten tuli matkata Tapulikaupungista keskustaan, jonka liikkeiden ovien vieressä lehteä jaettiin.

I got skintight jeans and high-heel shoes / A leather jacket and nothin’ to lose

Hanoi Rocksin lento valitettavasti keskeytyi. Olin 13-vuotias, kun uutinen Razzlen kuolemasta saavutti meidät. Mutta todellinen paukku oli vasta edessä. Tammikuussa 1985 Hanoi Rocks esiintyi Kulttuuritalolla Europe A Go-Go ohjelmassa. Ennen keikkaa A-studio haastatteli Mike Monroeta ja Andy McCoyta. Haastattelu tunnetaan legendaarisesta “kolkytdonaa” heitosta. Muutaman minuutin jutussa Monroe ja McCoy kykenivät rikkomaan silloisen yhtenäiskulttuurimme keskeiset arvot – haukuttiin Suomea ja esiteltiin rahaa, jota oli sattunut siunaantumaan (tiedetään, että Andyllä sattui olemaan lompakossa setelitukku, koska mies oli menossa ostamaan kallista skebaa).

Muistan edelleenkin kuinka katsoin kyseistä ohjelmaa vanhempieni kanssa olohuoneessa. Andyn esitellessä rahojaan isäni hermot pettivät lopullisesti. Siinä huudettiin television edessä “narkkaria”, “homoa” ja “hulttiota”. Toinen kaikkein rakkaimmista aikuisista paljastui yhdessä hetkessä “yhdeksi heistä”. Allergisuuteni yhtenäiskulttuuria kohtaan asuu hyvin hyvin syvällä.

Haastattelu kuitenkin esittää hyvin Hanoi Rocksin kulttuurihistoriallisen merkityksen. Siinä ollaan yhden kotimaisen sukupolvikokemuksen äärellä. Hanoi Rocksin jälkeen on tullut kansainvälisillä markkinoilla huomattavasti menestyvämpiä bändejä, mutta ei yhtään niin merkittävää kotimaisen kulttuurin ravistelijaa. Tämä ei välttämättä ole se perintö, josta bändin pojat haluaisivat tulla muistetuksi, mutta mielestäni se on riittävä.

I don’t get it, I don’t get it at all

Maailma on taantumassa henkisesti. Suomi tulee perässä. Me emme ole mikään erillinen saareke. Ja on kai sanomatta selvää, että minä en pidä tästä taantumisesta. Me olemme palaamassa Kekkosen, Nixonin ja Brezhnevin aikakaudelle. Mutta yhdellä merkittävällä erolla – kenelläkään ei ole harmaintakaan aavistusta siitä, mitä tämä kaikki tuo tullessaan. Entisen kylmän sodan osapuolet kykenivät lukemaan toistensa tekemisiä ja ennakoimaan seuraavat siirrot, mutta tällä hetkellä kaikki on yhtä suurta sumua.

Suomessa ollaan astuttu uuden pysähtyneisyyden ja sulkeutuneisuuden aikakauteen. Kekkoslovakia on tehnyt kaikkien aikojen comebackin. Ei puutu enää kuin, että keskiolut kielletään kauppojen hyllyiltä… ja hei, siihen on jopa poliittista tahtoa. Meistä on tullut juntimpia kuin mitä me olimme 10 vuotta sitten. Ja minä en voi nähdä tätä missään mielessä hyvänä tai hyväksyttävänä. Yhtenäiskulttuuri levittää syöpäpesäkkeitään ympäri yhteiskuntaa ja samalla osa meistä hurraa tätä katastrofaalista kehitystä.

Konsensukseen tähdännyt poliittinen elämä on vienyt meiltä suomalaisilta riitelyn taidon. Emme osaa olla erimieltä. Me osaamme tapella, mutta sen varaan ei rakenneta yhteiskuntaa. Valitettavasti elävää yhteiskuntaa ei rakenneta konsensuksenkaan pohjalle. Yhteiskunta rakentuu erilaisuuden hyväksymiselle. Siinä voidaan olla riitaisia tappamatta toisiamme. Yhteisymmärryksen puute ei estä yhteiseloa. Juuri tämän takia en halua edesauttaa yhtenäiskulttuurin etenemistä. Meidän tulee oppia elämään meistä eroavan erilaisuuden kanssa. Meidän ei tarvitse sitä ymmärtää eikä tehdä sitä tutuksi. Tuo toinen vieras on ja jää vieraaksi, mutta sen ei tule häiritä korviemme välistä maailmaa siten, että elämä tulee mahdottomaksi.

somepeoplearegaygetoverit-480x320

 

Tämän kirjoituksen aiheena olisi voinut olla muukin kuin Hanoi Rocks. Latistavan ja väkivaltaisen yhtenäiskulttuurimme tuulimyllyjä vastaan nousee aika ajoin henkilöitä, jotka huutavat: “Nyt perkele riittää!” Minulle nuorena Hanoi Rocks oli sellainen. Myöhemmin aistin samoja viboja Jörn Donnerin, Esa Saarisen ja Rosa Liksomin kirjoituksista. Näiden maamme poikkeushenkilöiden puhaltama vapauden raittiin ilman tuoksu unohtuu kansalta valittavan helposti. Kahleihinsa rakastunut orja on kaikkein alhaisin ihmisrodun edustaja. Näyttää pahasti siltä, että olemme ajautumassa uuteen sorron aikakauteen, jonka on herätettävä omat kapinallisensa, koska loput kansasta ei siihen kykene.

Oliko tällä kirjoituksella juuri mitään tekemistä Hanoi Rocksin kanssa? – Mitä luultavammin ei, mutta on suuri nautinto nähdä syvyyksiä siellä, missä niitä ei uskoisi löytyvän. Rock on rajaton riemu, joka on opettanut minut näkemään ja kuulemaan omiani. Sen takia en voi olla antamatta sille sen ansaitsemaan kunniaa häkellyttävien visioden inspiraationa.

Advertisements

One thought on “Yhtenäiskulttuuria vastaan: Hanoi Rocks

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s