Hullu(jen) vuosi

Vuotta 1848 on kutsuttu Euroopan hulluksi vuodeksi. Nyt päättyvä vuosi on jo kastettu uudeksi hulluksi vuodeksi. Ja hulluhan se on ollut. Samanlaisia vuosia olivat 1968 ja 1989. Ensin mainitun vuoden keväällä Pariisissa opiskelijat mellakoivat ja Prahan kaduilla mellastivat Neuvostoliiton panssarit. Loppuvuodesta 1989 Euroopan suuri häpeän pilkku – Berliinin muuri – kaatui ja sen mukana koko rautaesirippu.

Mutta samalla kun päättyvä vuosi on ollut hullu, niin se on ollut korostetusti hullujen vuosi. Entistä päättömämmät voimat ovat jyllänneet Euroopassa ja erityisesti meidän pohjoisessa kotimaassamme. Kansanedustaja Olli Immosen känninen natsi-onanointi Facebookissa sai aikaa valtavat mittasuhteet ja heinäkuun lopussa kansalaistorille kokoontui about 15 000 ihmistä osoittamaan mieltänsä kyseistä poliittista ilmausta vastaan.

Oma kirjoitukseni aiheesta saavutti ennätykselliset 16 000 kävijää. Se, kuinka moni sen oikeasti luki, on taas täysi toinen kysymys. Kommentointi postauksen jäljessä oli taas sitä älämölöä, mitä aiheen ympäriltä on saatu kuulla koko loppuvuosi. Sen takia lopulta luovutin. On aivan sama mitä aiheesta sanoo. Samanmieliset nyökyttelevät hyväksyvästi ja vastakkaista kantaa edustavat käyvät kimppuun kaikilla mahdollisilla aseilla. Harvempi käy asiasta mitään keskustelua. Mutta miltein jokainen tuntuu olevan jonkun asian kriitikko suuremmin ymmärtämättä, mitä sanalla ”kritiikki” tarkoitetaan.

Mutta sehän sopii meidän aikakauteemme. Kirjakaupoissa myydään aikuisille tarkoitettuja värityskirjoja. Ja ihan sama millä mindfulnessilla sitä yritetään selittää. Värityskirjat on kehitetty piirustustaidottomien lasten iloksi. Samoin kriitikko on jonkun asian asiantuntija, joka osaa syvällisesti analysoida kulttuurin ilmiöitä kyseisen aiheen ympäriltä. ”Elämäm koulu” ei anna mitään valmiuksia olla yhtään minkään asian kriitikko. Mutta aikakauttamme leimaa infantiiliuden henki. Yhdet värittelevät värityskirjoja ja toisaalla toiset leikkivät kriitikkoa. Kakaramaisuutta kumpikin…

Jotta en kuulostaisi täysin elitistiltä, niin tulisiko esimerkiksi Säteilyturvakeskuksen (STUK) asiantuntijuus kansan syvillä rivillä? Oikeasti. Onko ns. kansalla mitään edellytyksiä ymmärtää, mitä Säteilyturvakeskuksen asiantuntijat tietävät ja tekevät työkseen? Kun STUKin asiantuntijat toteavat Rosatomin kanssa tehtävän ydinvoimalan olevan turvallinen ja hyvä ratkaisu, niin asia on niin… PISTE. Me elämme hyvin monella yhteiskunnan alueella jo asiantuntijoiden valtaa. Ja me tarvitsemme asiantuntijoiden valtaa huomattavasti enemmän kuin sata, viisikymmentä tai kymmenen vuotta sitten, ei vähemmän.

Ja mitä muuten tapahtui Timo Soinin ”Immosen harjaamiselle”? No, eihän sitä koskaan tapahtunut. Immonen on takaisin eduskuntaryhmässä ja onanoi samoja ”roturealistisia” fantasioitaan. Tällä kertaa hän ainoastaan osaa pitää kätensä pois läppärin näppäisimistöltä, kun alkaa ottamaan hapanta. Nämä sanani ovat edelleen vailla kunnollista vastausta.

Toivon hartaasti, että olen sinun suhteen väärässä. Sinulla Timo on nyt hetki astua esiin ja tuoda julki se, mitä sinä ja puolueesi todella ajattelette. Sinulla on valta muuttaa suuntaa. Mutta vaikenemalla tai sutkauttelemalla jotain täysin merkityksetöntä sinä vahvistat suurimman pelkoni. Ja se on, että maamme hallituksessa toimii natsipuolue. Timo, sinun siirtosi.

Timo ei astunut koskaan kunnolla esiin ja antoi puolueensa rasististolle erävoiton. Perussuomalaisissa on paljon maahanmuutosta oikeasti asiansa osaavia kriitikoita. Samoin ns. ”punavihreissä” on paljon asiantuntijuutta. Valitettavasti nämä osapuolet eivät koskaan kohtaa, kun mölymystö hukuttaa heidän äänensä melusaasteellaan kummallakin puolella rantaa.

Entistä harvempi harvainvalta

Se kansalaiskeskustelusta. Sitä ei ole ja ei tule – siinä pessimismini ja kyynisyyteni kova ydin. Debatti vaatisi sen verran korkeita kognitiivisia kykyjä, että kansalla (siis ihan jokaisella sen osalla) ei koskaan sitä tule olemaan. Median demokratisoituminen on vapauden sijasta tehnyt harvain vallasta entistä harvempaa.

Washington Postin Anne Applebaum nosti kolumnissaan ”Mark Zuckerberg should spend $45 billion on undoing Facebook’s damage to democracies” kissan pöydälle. Aikakautemme median ja kapitalismin suuren vapaamatkustajan olisi aika ottaa vastuuta tekemisistään. Toinen vielä suurempi syöpäläinen on Google, jonka tulisi myös osallistua talkoisiin. Nykymedian jättiläiset eivät voi ummistaa silmiään siltä vastuulta, joka heidän tulee kantaa. Heikot ja köyhät demokratiat eivät voi rakentaa yhteiskuntiaan, koska kansalla ei ole mitään luotettavaa informaation lähdettä. Eikä tällaista lähdettä voi rakentaa, koska esimerkiksi mainostajat ovat muualla ja rahoitusta olisi muuten mahdotonta toteuttaa. Mitä tekevät Facebook ja Google? – Hierovat käsiään, kun heillä on entistä enemmän heistä riippuvat markkinat hallussaan.

Ja tämä ei koske ainoastaan demokratioiden heikompia ja köyhimpiä jäseniä. Meidän ns. vahvojen demokratioiden mediamaiseman muutos näyttää olevan aivan yhtä hauras. Suomessa tänä vuonna voimistunut mediasaaste näyttää ohittaneen perinteisen journalismin asenteiden muokkaajina maassamme. MV-lehti ja Magneettimedia luuttuavat lattiaa perinteisellä journalismilla, koska enää ei ole tärkeää onko uutinen totta vai tarua. Keskeisintä on, että se herättää tunnekuohun ja vahvistaa siitä seuraavaa reaktiota.

Median perinteiset edustajat eivät saa sen parempia pisteitä tekemisistään. Klikkijournalismi on jyrännyt objektiivisuuteen pyrkivän median arvot parhaimpia lehtiämme myöten. Perinteisten lehtien pääkirjoitustasolla julkaistaan totuudelle vastaisia kirjoituksia ja siitä vielä jäädään kiinni housut kintuissa. Jos joskus, niin juuri nyt perinteisen median tulisi pitää entistä voimakkaammin kiinni niistä arvoista, joita sillä on lukijoilleen antaa. Mutta arvot on jo vedetty viemäristä alas, koska mainostajien keinotekoinen rahastaminen klikkejä huoraamalla on nostettu arvoista korkeimmaksi. Toisin sanoen, arvot on korvattu hinnoilla.

B7ZdHEXCIAAuldA

Ja me kaikki olimme Charlie

Jotta hullujen vuosi olisi nimensä mukainen, niin kunnon verilöyly tarvittiin. Itse asiassa aika monta sellaista. Syyrialaisia ei suuremmin hetkauta, jos Pariisissa kuolee yhden illan aikana yhtä monta ihmistä, mitä heidän maassaan kuolee joka päivä (tähän se Arman Alizadin meemikuva). Tämän toteaminen ei tee Pariisin teloituksista yhtään vähemmän tuomittavia. Meidän tulisi vain suunnata syyttävät sormemme myös lännen sotakoneistoa kohti. Mutta sitähän me emme tee, koska ”Je suis Charlie” sloganin nostattama fiilis oli niin mahtava. Voitte kuvitella kuinka hyvissä fiilareissa olivat Pariisissa kalasnikovejaan laulattaneet.

Tunteisiin vetoaminen ei tietenkään ole mitään uutta. Mutta kun tunne voittaa totuuden, ollaan syvällä kusessa. Jokainen markkinoinnin ammattilainen tietää, että kuluttaja tekee miltein 100%:ssa tapauksessa ostopäätöksensä tunteiden pohjalta. Erityisen voimakas tunteiden osuus on ns. järkiostosten kohdalla. Miksi sanon näin? – Koska sellaista kuin järkiostos ei ole olemassakaan. Ei ole koskaan ollutkaan. Mutta järkiostoksen tuntu tehdään jakamalla tuotteista oikeaa, mutta samalla ”oikein muotoiltua” informaatiota. Uuden auton ostaja voi selata netissä vaikka kuinka ja paljon tietoa eri autoista, mutta oikeasti hän etsii ainoastaan vahvistusta tunteen pohjalta tehdylle päätökselle (joka hyvin usein on jo tehty etukäteen).

Mutta totuuden vastaista informaatiota eivät markkinoijat saa levittää tuotteestaan (Volkswagenin päästöhuijaus on hyvä esimerkki tästä maksiimista). Jos auton markkinoinnissa sanottaisiin Fordin autojen lentävän ja kulkevan aurinkoenergialla, niin ei menisi kauan kun nämä markkinoijat menettäisivät työnsä. Valitettavasti uutisoinnin kohdalla näin ei näytä tapahtuvan. Fiilistä nostatetaan täysin tuulesta temmatuilla tarinoilla, koska hyvä tarina myy aina.

Ja kun fiilis nostetaan huippuunsa valheilla, niin sitä ei saadakaan laskettua alas helposti. Donald Trumpin tarina New Jerseyn muslimeista juhlimassa syyskuun 11. päivän tapahtumia upposi kansaan vaikka se oli täysin keksitty tarina. Tätä on meidän aikakautemme mediatalous. Fiilis voittaa totuuden ja sitä kautta me menetämme loputkin siitä, mikä on arvokasta demokratiassa. Meistä on tullut demokratian irvikuvia.

Todellisuuden ruoska

Vääristynyt käsitys todellisuudesta ei kumpua pelkästä pelkästä väärästä informaatiosta. Kieroutunut todellisuuskäsitys kietoutuu aina vääristyneen minäkäsityksen ympärille. Näin on mielisairauden kohdalla ja näin on meidän aikakautemme laita. Olen jo aikaisemmin sanonut, että Timo Soinin viljelemä ”Kyllä kansa tietää” on meidän aikakautemme oopiumia kansalle. Itse asiassa on parempi sanoa sen olevan kansan kokaiinia. Vääristynyt itsevarmuus tekee kansasta kaikkivoivan kakaran, jota mikään voima ei kykene hillitsemään.

korvastaveto

Persut retoriikassaan ovat kuin ne vanhemmat, jotka syöttävät lapselleen täysin epärealistista kuvaa itsestään. Lasta on hyvä rohkaista, mutta missään vaiheessa niitä askartelypöydällä tehtyjä tuherruksia ei pidä alkaa kutsumaan suureksi taiteeksi. Ja rohkaisusta huolimatta lapselle tulee vetää selkeät rajat, minkä sisäpuolella hänen tulee pysyä. ”Kyllä kansa tietää” ohittaa julkeasti sen tosiasian, että suurin osa kansasta ei tiedä juuri yhtään mitään. Lapsi kohtaa oman vääristyneen minäkäsityksen kun todellisuus iskee vasten kasvoja. Ne, jotka eivät tätä yhteentörmäystä kykene hyväksymään, saavat hyvin suurella todennäköisyydellä narsistisen persoonallisuushäiriön diagnoosin.

Punavihreät, suvaitsevaisto tai miksi nyt heitä kutsutaankaan elävät täysin identtisessä hybriksessä maahanmuuttokriittisten ja roturealistien kanssa. En puolustele mitään, mutta annoin keväällä ajatuksen juosta ja kirjoitin postauksen keskellä kuuminta ”punaviherkupla-keskustelua” miltä yhtä kärkevä mielipide ”tältä puolelta” kuulostaisi. Paras todellisuuden päin pläsiä lämäisyn seuraus on, että aletaan kysymään ”haluammeko oikeasti tätä?”. Valitettavasti oma kontribuutioni on hyvin vähäinen. Millä meille kansana annettaisiin sellainen isku vasten kasvoja, että heräisimme kollektiivisesta psykoosistamme? Koska me olemme jo aivan liian syvällä tässä paskassa. Kuka oikeasti nauttii tästä tilanteesta?

En usko seuraavan vuoden tuovan juuri mitään parannusta nykyiseen tilanteeseen. Ehkä meidän pitää mennä taloudellisesti ja poliittisesti kuilun reunalle ennen kuin ihmiset alkavat herätä koomastaan. Hallituskriisi ja uudet vaalit eivät tule riittämään tälle kansalle. Sellainen varmaan tullaan näkemään, mutta se ei muuttaisi mitään. Edes järkyttävän syvä ulkopoliittinen konflikti Venäjän kanssa Etyj-katastrofissa ei soittanut hälytyskelloja. Olisi pitänyt, mutta näin ei näyttänyt tapahtuvan.

Meille toitotetaan, että me emme ole Kreikan tiellä. On hyvin helppo uskoa siihen. Mutta ei tämä Suomen tiekään mikään nautinto ole seurata. Hyvin moni meistä ei haluaisi olla sillä. Ei siis ole mitenkään ihmeellistä, että osa osaavimmista ovat jo vetäneet johtopäätöksensä ja siirtyneet rajojen ulkopuolelle. Tätäkö me oikeasti haluamme?

Nuoli yli-ihmiseen osa 3: Ilo ja tieto

Pyyhin terän farkkujani vasten ja kävelin sisälle baariin. Oli keskipäivä, hyvin kuuma ja tyyni. Baari oli tyhjillään. Tilasin viskin. Baarimikko katseli verta ja kysyi:
”Jumala?”
”Jeps.”
”Oli jo aikakin, että joku pistää sen tekopyhän nulikan pois päiviltä. Aina leveilemässä faijansa vallalla…”
(Nick Land: The Thirst For Annihilation, s. 75)

Jumalan kuolema on Nietzschelle suuri ilon hetki. Tämä ilo ei ole mielentyyneyttä tai tasaista onnellisuutta, vaan riemua, juhlaa ja tanssia. Nietzschen iloon kuuluu tiettyä väkivaltaisuutta ja aggressiota. Iloista tuhoa. Kyseessä ei ole jumalan kielto, vaan hänen murhaaminen.

Vaikka jumala tulee murhatuksi, niin kristitty moraali jatkaa elämäänsä tieteellisessä maailmankatsomuksessa. Tämä Nietzschen tiede-kritiikki on yksi vaikeimmista asioista ymmärtää. Samoin se on keskeisin syy, minkä takia Nietzsche jää suurelta osalta tiedemiehiltä lukematta. Mutta Nietzschen kritiikkiä ei voida verrata esimerkiksi aikakautemme ”rokotekriittisyyteen”. Nietzschen tarkoituksena on kritisoida kohdettaan, jotta se saavuttaisi uuden kypsyyden… meissä on ihan liikaa kristittyä saastetta.

Ja tästä tiede- ja tietokritiikissä on kyse; kokonaan uuden henkisen kypsyyden saavuttaminen. Tieteelliseen tietoon sisältyy vielä paljon kaunaa elämää kohtaan. Ehkä nykypäivänä ekokatastrofin aikakaudella on helpompi nähdä, että tiede ja teknologia eivät ole lunastaneet lupausta luonnon herruudesta. Ja juuri tuo herruuden tavoitteleminen muodostaa ongelman ytimen.

Kuten näemme, tiedekin pohjautuu uskoon, ei ole mitään ”edellyksetöntä” tiedettä. Kysymys tarvitaanko totuutta, täytyy olla jo ennakolta ratkaistu myönteisesti, vieläpä siinä määrässä, että siinä tulee ilmi tämä väite, usko, vakaumus: ”mikään ei ole tarpeellisempaa kuin totuus, ja siihen verrattuna on kaikki muu vain toisarvoista”.
(Iloinen tiede, 344)

Nietzschen mukaan ei ole olemassa mitään ”pyyteetöntä tiedettä”, vaan kuten kaikki muukin maailmassa, niin se on pyyteellistä. Tieteellä ja tiedolla on omat intressinsä. Niiden taustalla vaikuttaa ”totuudentahto”, joka kumpuaa ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Luonto nähdään viekkaana huijarina ja erehdyksen tyyssijana. Totuus tarjoaa keinon ottaa haltuun luonto ja välttää erhe ja petos.

Tämä ”totuudentahto” on suoraan verrannollinen kristittyyn moraaliin, jonka mukaan tämä maailma on puutteellinen. Tosi maailma on kuoleman tuolla puolen. Kuuliaisen kristityn tulee laittaa kaikki toivo tuonpuoleiseen ja kääntyä pois maailmasta. Samoin tiede ja tieto kääntävät selkänsä maailmalle ja keskittyvät tekemään siitä mahdollisimman tarkkaa mallia.

Nietzschen mukaan erhe, virhe ja epätäydellisyys kuuluvat maailmaan ja niitä ei tulisi välttää. Tieteen välineellinen arvo pyrkii helpottamaan meidän elämäämme (rokote laittaa kehomme muodostamaan immuniteetin vaaralista sairautta kohtaan). Mutta elämä ja etenkin ajatteleminen syntyvät kivusta ja vaikeuksista. Meidän tulisi oppia rakastamaan ongelmiamme eikä päästä niistä eroon. Liian helppo elämä vieraannuttaa meidät ajattelusta ja elämästä itsestään.

Olemme historiallisessa vaiheessa, jossa emme enää kykene ummistamaan silmiämme niiltä toimilta, joihin me ihmiskuntana olemme syyllistyneet luonnon tuhoamisessa. Ekokatastrofi ei ole Nietzschen iloista destruktiota, vaan suoranaista idiotismia, jossa ihminen sahaa omaa oksaansa poikki. Tieteen piiristä voidaan aina mainita, että se ei ole syyllinen tähän, koska sen tarjoamia löydöksiä on käytetty väärin ja tutkimusta ei ole tehty tarpeeksi. Nietzschelle tämä ei riittäisi, vaan koko meidän suhteemme luontoon ja maailmaan pitää muuttua.

Tieteellinen tieto tulee ajatella uusiksi. Ja tässä on kritiikissä kyse; se ei ole vastaisuutta, vaan aito pyrkimys parantaa ja syventää kritiikin kohdetta tutkimalla kaikkia sen ulottuvuuksia. Esimerkiksi maassamme harjoitettu ”maahanmuuttokriittisyys” ei ole mitään kriittisyyttä. Se on vain ja ainoastaan maahanmuuttovastaisuutta. Olemme päätyneet tuhoamaan miltein koko biosfäärin ja vaikka kuinka pyörittelemme asiaa, niin me olemme sen osa eli samalla olemme tuhoamassa itseämme. Ihminen on kuin itsemurhapommittaja tai kouluampuja, joka tappaessaan itsensä ottaa mukanaan mahdollisimman monta viatonta ja sivullista uhria. Niin paljon me vihaamme elämää…

Erheen tunnustaminen elämän edellytykseksi: se tosin merkitsee tavanomaisten arvontunteiden vastustamista vaarallisella tavalla: ja filosofia, joka uskaltaa sen tehdä, sijoittuu jo yksin siten hyvän ja pahan tuolle puolen.
(Hyvän ja pahan tuolla puolen, 4)

Nietzschelle elämä on prosessi. Hahmoton, rajaton ja epämääräinen elämä. Tieto taas edellyttää tämän prosessin pysäyttämistä. Se on kuin maailman ylle laskettu koordinaatisto; tiheä ja hyvin tarkka, mutta siitäkin huolimatta se ei ole itse maailma. ”Totuudentahto” ei voi sietää erhettä. Se pyrkii tarkentamaan tietoa jatkuvasti, mutta itse suhde totuuteen pysyy kyseenalaistamattomana.

”Hyvän ja pahan tuolla puolen” voidaan myös ymmärtää toden ja erheen tuolla puolen. Mitä on ajattelu, joka ei enää ole palautettavissa totuuteen ja erheeseen. Ajattelu, joka on tuon kysymysen tuolla puolen. Samoin kuin jumalan murha asettuu teismin ja ateismin väliin kummankin ulkopuolelta, tulee totuuden ja erheen ulkopuolelta asettua kokonaan uudenlainen ajattelu.

Tämä uusi ajattelun kuva kyseenalaistaa meidän käsityksemme itsestämme ja tietoisuudestamme. Samoin kuin maailma sinänsä, niin me olemme prosessi. Yhtenäinen identiteetti on kristillisen moraalin viimeisiä linnakkeita keskuudessamme. Me luulemme tietävämme keitä me olemme, mutta olemme itsellemme suuria vieraita. Nietzsche ei pyri tekemään itseämme meille tutuksi, vaan iloitsee tuosta suuresta tuntemattomasta meissä. Me emme edes tiedä, mihin me kykenemme. Olemme muutoksen tila ja altistumme jatkuvasti uusille kytkennöille maailman kanssa.

On siis väärin sanoa Nietzschen olleen tiedevastainen. Hän olisi lähinnä halveksinut aikamme rokotekriittisiä idiootteja. Samoin lujuuslaskelmat kannattaa taloa rakentaessa osata laskea. Nietzsche peräänkuulutti toisenlaista suhdetta maailman kanssa. Hän näki jo 1800-luvun loppupuolella, että moderni tiede ei tarjoa tietä parempaan maailmaan, vaan sen sydämessä sykkii vanha ja likainen elämän kielto. Meidän on helpompi nykyään ymmärtää Nietzschen osuneen jo tuolloin johonkin hyvin perustavaan ongelmaan. Ja kyseessä ei ole ainoastaan meidän suhteestamme tietoon, vaan kyse on meistä itsestämme. Meidän tulee kasvaa ja kypsyä joksi muuksi kuin ihmisiksi… kurottaa ihmisen tuolle puolen.

Media on valtaa

Vanhan sanonnan mukaan tieto on valtaa. Valitettavasti tämä ei enää pidä paikkansa. Silmiemme edessä on tapahtunut vallankumous, jossa tieto on pudotettu valtaistuimeltaan ja sillä istuu nyt kuriton media. Vanhaan ”hyvään aikaan” tieto hallitsi, koska sen haltija kykeni hallitsemaan ympäristöään.

Tiedon ja vallan välinen yhteys johti aikoinaan tiedon panttaamiseen ja sen väkivaltaiseen varjelemiseen. Tämän jälkeen valistuksen ihanteet alkoivat voittaa ilmapiiriä ja erityisesti tieteellisen tiedon avoimuutta alettiin pitää suorastaan pyhänä ja kiistattomana totuutena.

Avoimen tiedon katsottiin tuovan yhteiskuntaan enemmän hyötyä kuin sen aiheuttamat kulut. Ja toisaalta, on asioita joilla ei ole hintaa. Yksi sellaisista oli tiedon avoimuus. Mutta yksi asia ei koskaan ollut avointa kaikille – tiedonvälitys. Yliopiston luennot ovat avoimia tilaisuuksia, jonne saa tulla kuka tahansa. Samoin yliopiston kirjaston kirjat ovat kaikkien luettavissa. Käytännössä ei ole koskaan ollut näin. Esimerkiksi Helsingin Yliopiston Porthanian suureen lukusaliin on helppo kenen tahansa pujahtaa lukemaan jotain massaluentoa, mutta pienempien luentosalien erikoisluentojen aika ja paikka on vaikeampi saada tietoon. Samoin kirjat ovat kirjastossa kaikkien luettavissa, mutta suosituimpien kurssikirjojen saaminen on työn ja tuskan takana jopa opiskelijoille.

Mutta tämä tiedonvälityksen ”sulkeutuneisuus” on selitettävissä niukkuudella. Heideggerin myöhäistuotannon Hölderlin-luennan kurssia on turha pitää Porthanian suurimmassa luentosalissa luentojen ”prime-timen” aikana, vaan jossain syrjäisemmässä luentosalissa, jonne ne 10 –  15 innokasta kerääntyvät luennoitsijaa kuuntelemaan.

Tämä niukkuus ei ole aiheuttanut yhtään mitään vallankumousta. Se on aina ollut meidän keskuudessamme ja tulee aina olemaan. Todellinen vallankumous tapahtui, kun jokaisen laajakaistayhteydellä varustetun kansalaisen kodissa on periaatteessa samat edellytykset harjoittaa lähetystoimintaa kuin mitä ainoastaan YLEllä on ollut aikaisempina vuosikymmeninä. Tiedonvälityksen niukkuus on murtunut. Tämä on tietenkin teoreettisesti totta, mutta meillä on jo esimerkkejä kuinka YouTuben suurimmat tähdet tienaavat miljoonia vuodessa kotitekoisilla videoillaan. Saman voi saavuttaa jopa suomalainen ”tubettaja”.

Kansa ei tiedä!

Tämä median demokratisoituminen on päätä huimaava ja monella meillä on mennyt pää täysin sekaisin siitä. Karl Marx katsoi, että uskonto on oopiumia kansalle.  Hänen  mukaan, uskonnot edustivat yhteisöjen virheellistä tajuntaa. Se estää hallittuja etsimään ratkaisun hallinnalleen ja vain lisää heidän hallintaansa.

Uskonnon repressiivisestä luonteesta olen samaa mieltä Marxin kanssa, mutta median demokratisoitumisen luoman ”vapauden” katson yhtä haitalliseksi (tai jopa haitallisemmaksi) kansalle. Se, että hallitsee tiedonvälityksen instrumentteja (vaikka vain periaatteessa) luo kollektiivisen hybriksen; enää ei tarvitse luottaa tiedon portinvartijoihin, vaan voi omaa ”harkintaa” käyttäen valita mediasta sen parhaiten itselleen sopivan aineiston.

Jos medialukutaito olisi kehittynyt vuosikymmenien ajan kansalaistaidoksi, niin meillä ei olisi mitään ongelmaa. Mutta median yksisuuntaisuus ei ole antanut juuri kenellekään valmiuksia media- ja lähdekriittisyyteen. YLEn ”puoliysin uutiset” olivat vuosikymmeniä se ainoa totuus, joka meillä oli. Jos siellä niin sanottiin, niin siten asiat olivat. Internetin aikakaudella meidät ympäröi samoja semioottisia pelejä seuraavia kanavia, joista mikä tahansa voi sisältää oikeastaan ihan mitä tahansa. Kun jokin sanoma tuntuu sopivan omaan ”fiilikseen”, niin siitä tulee ”totta”.

timppa

Meidän aikakautemme oopiumin muodostaa tätä hybristä myötäilevät lausunnot ja näkemykset. Kun Timo Soini toistaa haastattelusta toiseen: ”Kyllä kansa tietää”, niin hän pelaa laskelmoidusti nykyajan kansan oopiumilla. Kukaan valituksi haluava poliitikko ei halua sanoa sitä tosiasiaa ääneen, että ”kansa ei tiedä!”

Kuinka moni meistä oikeasti tietää, mitä oikeasti tapahtuu kun kytkemme valokatkaisijan päälle. Siis sen koko tapahtumaketjun, jonka tuo yksinkertainen kytkentä saa aikaan. Vielä vähemmän me ymmärrämme sitä tapahtumien sarjaa, jonka yksi Google-haku saa aikaan. Väittää, että kansa tietää ja ymmärtää ympäröivää maailmaansa on laskelmoitu valhe, jonka tarkoituksena on vain lisätä silmiä sumentavaa hybristä.

Ja tämä strategia on siirtynyt Soinista Sipilään ja Stubbiin (eikä muidenkaan puolueiden johtohahmot sen puhtoisempia tässä kusetuksessa ole). Kun pääministeri päivittelee ”kaiken maailman dosentteja” ja kolmannen pääpuolueen johtaja vähättelee professorien työmoraalin kumpuavan kuvitteellisen pitkistä kesälomista, niin todellakin ollaan keskellä tieteen, tutkimuksen ja tieteellisen sivistyksen vastaista kampanjaa. Tutkitusta tiedosta on tullut poliitikoille toisarvoista, koska todellinen taisto äänestäjien sydämistä käydään aivan muualla kuin tosiasioiden alueella. Helpolta ratkaisulta kuulostava letkautus tai leveällä hymyllä varustettu tekorehellinen ”sorry ja se siitä” anteeksipyyntö ovat meidän aikakauden mediapeliä, jossa äänet voitetaan tai hävitään.

Kolmas tehtävä! Kolmas tehtävä!

Yliopistoille on annettu laissa ns. kolmas tehtävä, joka muodostuu yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Tämä on hyvin vaikeasti määriteltävissä oleva tehtävä, mutta yleisesti se on ymmärretty yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisena. ”Median ylivallan aikana” voimme nähdä sen muodostuvan esimerkiksi sosiaalisen median keskusteluun osallistumisena. Mutta valitettavasti tämä kutsu kaikuu turhaan ilmoille.

Näkisin mielelläni, että akateemisten puurtajien aika riittäisi esim. Suomi24.fi palvelun keskustelupalstojen ”siistimiseen” hömpästä, mutta se taitaa olla mahdoton tehtävä. Näitäkin merkittävämpää roolia väärän tiedon levittäjinä aikakaudellamme toimivat julkaisut kuten MV-lehti ja Magneettimedia. Nämä mediat on luotu vain ja ainoastaan tekemään rahaa levittämällä mahdollisimman hyvin kansaan uppoavia ”uutisia”. On aivan yksi ja sama onko uutisointi totta vai tarua; keskeisin kriteeri julkaistavalle tekstille ja kuville on, kuinka hyvin ne vahvistavat jo entuudestaan olemassaolevia ennakkoasenteita. Ja nämä asenteethan eivät tunnetusti ime elinvoimaansa faktoista, vaan huhuista ja juoruista.

Yksittäinen yliopiston dosentti tuntee tämän kaiken edessä voimattomuutta. Kiusaus käpertyä akateemisen maailman kuoreen nousee suureksi. Samalla yliopistomaailman sisäinen nokkimisjärjestys pitää huolen siitä, että pseudotieto ja epätieteelliset metodit jylläävät muualla. Mediaan osallistuminen tai sen pelisääntöjen mukaan pelaaminen, on liian alhaista ja banaalia dosentin työtehtävien ohella. Onneksi meiltä löytyy aina Panu Raatikaisen kaltaisia rohkeita henkiä, jotka uskaltavat tuoda julki näkemyksiään tieteellisin perustein (vaihtelevin tuloksin kylläkin).

academy

Mutta me emme ole hukassa pelkästää siksi, että tieteellinen ja tutkittu tieto on menettänyt arvonsa. Samaa voidaan sanoa siitä kaikesta, jota voidaan kutsua sivistykseksi. Nykyistä kansan hybriksen kyllästämää mediapeliä pelaavat median vanhatkin tekijät. Kun Finlandian voittanut naiskirjailija käyttää kiitospuheen antaman tilaisuuden sivaltamalla nykyistä hallitusta, niin printtimedian ikääntyneet ukko-lierot sisäpiirissään teroittavat kynänsä teurastaakseen tämän julkean akan. Ihan sama keinoista, koska valheista kiinnijääminen ei enää horjuta kenenkään paikkaa, jos valhe on puettu mahdollisimman hyvin mediapelin muotosääntöjen mukaisesti. Ketään ei oikeasti kiinnosta, jos jää valehtelusta kiinni housut kintuissa. Ja se on enemmän kuin erittäin surullista.

Paskan jauhamisesta ja puhumisesta on tullut aikakautemme valtaa. Tieto on menneen maailman valtaa. Nykyään sillä ei ole mitään väliä mitä sanot; kaikki riippuu siitä miten sen sanot. Totta tai ei, mutta oikein puettu lausuma jyrää kaiken muun yli ja jäljelle jää omassa hybriksessään rämpivä kansa, joka ei edelleenkään tiedä, mikä on heille hyväksi. Ei se sitä tiennyt Marxin aikana, eikä se tiedä sitä tänäänkään. Ja mikään ei viittaa siihen, että se tietäisi vastaisuudessakaan. Koska en ole voittamassa teidän ääniä seuraavissa tai tulevissakaan vaaleissa, niin voin sanoa: ”kansa ei tiedä ja mitä luultavammin se äänestää jatkossakin omaa etuaan vastaan seuraavissa vaaleissa”.

Nuoli yli-ihmiseen osa 2: ”Jumala on kuollut”

Lause: ”Jumala on kuollut.” on yksi Nietzchen tunnetuimpia lauseita, mutta samalla se on yksi väärinymmärretyimpiä. Nietzsche ei ole akateeminen ateisti, joka palauttaa kysymyksen jumalan olemassaolosta loogiseen ristiriitaan tai kielelliseen sekaannukseen. ”Jumala on kuollut” tuo jumalan ajattomuudesta ajan tälle puolen ja tekee jumalasta maallisen. Se ei sano, että jumalaa ei ole olemassa, vaan julistaa elävän jumalan kuolleeksi. Jumala oli olemassa.

Ensimmäisen kerran ajatus jumalan kuolemasta esiintyy Nietzschellä Iloisen tieteessä (108).

Hullu ihminen hyppäsi heidän keskelleen ja lävisti heidät katseellaan. ”Minne Jumala on joutunut?” hän huusi, ”minä sanon sen teille! Me olemme tappaneet hänet – te ja minä! Me kaikki olemme hänen murhaajiansa!
(Iloinen tiede, 125)

Ihminen on murhannut luojansa. Seilaamme siis hyvin erilaisilla vesillä kuin peruskuiva akateeminen ateismi, joka kieltäytyy edes puhumasta jumalan olemassaolosta. Itse asiassa Nietzsche pilkkaa ateisteja. He eivät mene tarpeeksi pitkälle jumalan kiellossaan. Tätä on Nietzschen ”iloinen tiede” (”La gaya scienza”) ; uusien ajatusmuotojen kokeilua, jotka eivät mahdu perinteisten totuuden ja tieteen raamien sisäpuolelle. Ajattelua perinteisen moraalin ja konventioiden tuolla puolen.

Tämän ”iloisen tieteen” sydämen muodostaa ajatus jumalan kuolemasta. Jumalasta on tullut ihminen ja tappaessaan jumalan, on ihminen kohottanut itsensä Jumalaksi.  ”Iloinen tiede” ei etsi vastauksia, vaan kehittää uusien vapainen henkien ajattelua. Vapaiden henkien, jotka ovat jättäneet taakseen vanhan maailman moraalisen taakan ja suuntaa matkansa kohti uusia kartoittamattomia seutuja.

Miten iloisuutemme laita on? –Suurin uudempi tapahtuma – että ”Jumala on kuollut”, että usko kristilliseen Jumalaan on menettänyt uskottavuutensa – alkaa jo luoda ensimmäistä varjoaan Euroopan ylle. Ainakin niille harvoille, joiden silmät, joiden silmien epäluulo on kyllin voimakas ja hieno tätä näytelmää varten, näyttää juuri jokin aurinko menneen mailleen, jokin vanha syvä luottamus vaihtuneen epäilykseksi: heistä täytyy vanhan maailmamme näyttää päivä päivältä iltaisemmalta, epäluuloisemmalta, vieraammalta, ”vanhemmalta”.
(Iloinen tiede, 343)

kristus_hajalla

Nietzsche puhuu erityisesti Euroopasta ja eurooppalaisesta ihmisestä. Hän katsoo, että juutalais-kristillinen moraali ja jumala on pilannut eurooppalaisen kulttuurin. Jumalan kuolema on uuden eurooppalaisen ihmisen aamurusko. Hän tanssii humaltunutta tanssiaan, jolla ilmaisee sitä iloa, joka jumalan murha hänelle on tuonut. Hän on lopulta vapaa eurooppalaiselle kulttuurille vieraasta moraalista… Dionysos on tehnyt comebackin.

Mutta Nietzsche ei haikaile vanhan kreikkalais-roomalaisen kulttuurin perään. Hän ymmärtää erittäin hyvin, että eurooppalaisen kulttuurin kulta-aikaa ei koskaan saada takaisin. Tämän takia Euroopan on löydettävä itsensä uudestaan. Sen on palattava uudistuneena, toisena. Meille on tätä uudistusta tuputettu usealta suunnalta ja monia kertoja, mutta jokainen näistä yrityksistä on paljastunut juutalais-kristilliseksi moraaliksi.

absinthe

Erityisesti 1900-luvun alkupuoli tuotti suuria ”vaihtoehtoja” uudelle eurooppalaisuudelle. Amerikkalainen kulttuuri mainosti itseään ”uuden mantereen” vaihtoehtona, joka oli irtaantunut ”vanhan mantereen” tunkkaisesta ilmapiiristä. Kerta toisensa jälkeen amerikkalainen kulttuuri on paljastunut vanhaksi kunnon konservatismiksi. Neuvostoliiton ”kommunistinen vaihtoehto” ei puhunut enää jumalasta, mutta johtajiensa palvontakultti paljasti senkin kynnet ja hampaat. Kansallissosialistinen Saksa pyrki vain toistamaan vanhan Rooman valtakunnan kulissit ilman sen syvempää muutosta. Eurooppa on kärsinyt kaksi maailmansotaa ja kylmän sodan näiden ”pseudo-vaihtoehtojen” kamppaillessa sieluistamme. Nykyinen ”itäinen vaihtoehto” näyttää johtavan kolmanteen suursotaan. Vapaiden henkien ilo ja tanssi moraalin haudalla ovat edelleen kaukaisia haaveita. Jumalan murhanneen ihmisen tulee vielä murhata itsensä luovuttaakseen maailman vapaille hengille.

nauravat

Jumalan kuoleman monet kasvot

Jumala kuolee Nietzchen teoksissa useita kuolemia. Gilles Deleuze on kiinnittänyt huomionsa tähän jumalan useisiin kuolemiin teoksessaan Nietzsche et la philosophie (1962). Juutalais-kristillinen käsitys jumalasta pitää sisällään tahdon ei-mihinkään. Jumala on elämän tuolla puolen, ei-missään. Jumala on ihmisen ekspressio elämän vihasta. Jumalan kautta ihminen laittaa kaiken toivonsa elämän jälkeiseen elämään, eli ei-mihinkään. Hän raukkamaisesti luopuu ainoan omistamastaan asiasta. Sama raukkamainen luopuminen tehdään amerikkalaisen konsumerismin nimiin tai ”suuren johtajan” edessä.

Nietzschen teosten sivuilla jumalat kuolevat tukehtumalla sääliin; nauruun, koska yksi heistä väitti olevansa ainoa; ihmisen murhaamana… Jokainen näistä kuolemista kohottaa vapaiden henkien iloa ja nautintoa elämästä. Mutta vaikka ihminen murhaa jumalan, on hänen siitä huolimatta väistyttävä, koska hän on viimeinen jumala, jonka on kohdattava kuolemansa.

”Ketään en ole vielä kohdannut, joka olisi syvemmin itseään halveksunut: sekin on korkeutta. Oi, oliko hän ehkä se korkeampi ihminen, jonka huudon kuulin?
Minä rakastan suuria halveksuvia. Mutta ihminen on jotain, mikä täytyy voittaa.”–
(Näin puhui Zarathusta IV, ”Rumin ihminen”)

Uusi henkinen kypsyys lunastetaan ihmisen kuoleman kautta. Mutta mikä on tämä kuolema? Samoin kuin jumalan kuoleman kohdalla, niin Nietzsche ei puhu biologisesta kuolemasta. ”Ihminen täytyy voittaa.” On siis menossa taistelu ja kilvoitus ihmisen sisällä. Meidän perinteinen ajatus ihmisestä juutalais-kristillisen moraalin kantajana on vastustaja, joka meidän tulee voittaa. Ja tämä moraali ei tule nujerretuksi vain kieltämällä jumalan olemassaolo. Tämän takia Nietzsche ei voi asettua samaan rintamaan perinteisen ateistien rinnalle. Heidän ajattelussaan on liian paljon  jumalan saastuttamaa ainesta ja rakennetta.

Vanha teistien vasta-argumentti ateisteille on, että he palvovat aina jotain vaikka eivät sitä kutsu jumalaksi, on täysin oikea ja osuva. Nietzschen näkökulmasta katsottuna ateismi on vain saman kolikon toinen puoli teismin kanssa. Se ei pääse irti jumalan ajatuksesta, koska on siihen liimaantunut kiellon kautta. Jumalan murha taas astuu tähän keskusteluun ulkopuolelta. Se ei kiellä jumalan olemassaoloa, mutta laskee keskustelun olemassaolon tälle puolen. Tähän eivät kykene teismi eikä ateismi.

Vain jumalan murha kykenee kohottamaan Nietzschen peräämien vapaiden henkien iloa. Iloa, joka ei ole palautettavissa onneen ja riemuun. On uskomatonta, että suurillakin Nietzsche-skolaareilla on ollut vaikeuksia ymmärtää Nietzschen ja Spinozan välistä yhteyttä (tästä on poikkeuksena Gilles Deleuze). Nietzschen vapaiden henkisen ilo on suoraan verrannollinen Spinozan vapaan ihmisen iloon. Spinozan Etiikka on myös jumalan murha. Spinozan jumala on maailmankaikkeus tässä ja nyt; itse aika par exellence. Mitään ei ole olemisen ”tuolla puolen”.

Nietzschen lause ”Jumala on kuollut” on hyvä esimerkki siitä kuinka Nietzscheä tulee lukea. Pintapuolinen selailu tuottaa banaaleja tulkintoja, jotka valitettavasti ovat voitolla. Mutta Nietzsche ei kirjoitakaan ihmiselle, vaan hänen ylimenolleen. Hänen kirjoituksensa on ihmisen tuolla puolen ja aina meidän saavuttamattomissa. Eurooppalainen ihmisen paluu uutena ja parempana… jumalan murhasta syntyneenä.

dionysos

Nuoli yli-ihmiseen osa 1: Miksi luen Nietzscheä?

Olen huomannut, että minulla on kummallinen tapa kiintyä filosofeihin, joiden nimessä on kirjain ”z” – Spinoza, Deleuze ja Nietzsche. Olen aloittanut kahdesta ensin mainitusta kirjoitussarjan, jotka kummatkin ovat edelleen kesken (valmistuvat sitten joskus). On siis syy aloittaa kolmas sarja Nietzschestä.

Friedrich Nietzsche (1844 – 1900) on vaarallinen kohde kirjoitukselle. Vaara ei piile Nietzschen ajattelussa tai sen akateemisessa väärin ilmaisemisessa. Todellinen vaara piilee lukiopoikamaisuudessa, johon Nietzsche vetoaa. Ja tunnustan lukeneeni ensimmäisen kerran Nietzscheä juuri lukiossa. Siitä saakka hänen teoksensa ja ajattelunsa ovat kulkeneet mukana enemmän tai vähemmän elämään vaikuttavina voimina.

Kuten aikaisempienkin kirjoitussarjojen kohdalla on mainittava, että näistä on turha etsiä akateemisen tarkkaa luentaa. Näissä postauksissa tullaan oikomaan polkuja ja kulkemaan omia teitä aina kun siltä tuntuu. Kuitenkin jokainen lainaus, viite ja esitetty fakta tulevat olemaan oikeita. Mahdolliset virheet tulevat olemaan näppäilyvirheitä tai muusta huolimattomuudesta johtuvia virheitä, mutta eivät tarkoituksellisia. Tulkinta on minun ja edustaa enemmän omaa ajatteluani kuin kenenkään muun.

nietzsche_biitse

Nuoli yli-ihmiseen

Alusta asti minua on kiehtonut Nietzchen ajatus yli-ihmisestä (saks. übermench). Vasta myöhemmin ajatus ikuisesta paluusta alkoi kiehtomaan. Senkin kohdalla minulle on tutumpi differenssifilosofian näkökulmaa korostava ranskalainen tulkinta. Mutta yli-ihmisen käsite näyttää sisältävän kaiken keskeisen Nietzschen ajattelussa. Se pitää sisällään arvojen uudelleen arvioinnin, genealogian, jumalan kuoleman, tiedon ja totuuden perspektiivioptiikan ja vitalismin.

Ihminen on jotain, mikä täytyy voittaa: ja sentähden sinun pitää rakastaa hyveitäsi -: sillä niihin sinä hukut. –
(Näin puhui Zarathusta I, ”Ilo- ja intohimoista”)

”Ihminen on jotain, mikä täytyy voittaa”… Tämän voiton toisella puolella häämöttää yli-ihminen. Staattiseksi minuudeksi ymmärretty ihminen on tästä taistelusta kieltäytymistä; koska voittoa ei voi olla ilman kilvoittelua ja taistoa. Minuus prosessina on vastaus Nietzschen esittämään matkakutsuun. Ihminen on matka tai silta yli-ihmiseen.

Nietzsche ei pyri ajattelullaan tekemään meistä parempia ihmisiä, vaan ymmärtämään meinä-olemassaoloa perusteellisimmin; mihin ihmisenä oleminen perustuu. Mitkä ovat ne arvot, joista meidän olemassaolomme saa oman arvonsa. Ihminen erinomaisuutensa keskellä harvemmin tulee näitä kysymyksiä kysyneeksi. Näiden asioiden pohtiminen ei kuulu ihmisenä olemisen arvoihin.

Me emme tunne toisiamme, me tietävät, emme tunne itseämmekään: siihen on täysi syy. Me emme ole etsineet itseämme, – kuinka voisikaan sattua, että me jonakin päivänä löytäisimme itsemme?
(Moraalin alkuperästä, ”Alkulause”, 1)

Olemme jopa itsellemme vieraita. Ei siis ole mikään ihme, että meillä on ylittämättömiä vaikeuksia ymmärtää toisiamme, elämää ja maailmaa. Ihminen yrittäessä ymmärtää ihmisen positiosta itseään on kuin kuuro taluttaisi sokeaa.

Me olemme kuuroja olemassaolon äänille ympärillämme ja sokeita elämän kauneudelle. Ihminen pyrkii korvaamaan tämän tiedolla ja totuudella, mutta ne vain upottavat hänet syvemmälle vierauden suonsilmään. Tieto ja totuus ovat ihmisen määrittelemiä arvoja, jotka nostetaan maailmaa ja elämää vastaan. Jos ne eivät vastaa niitä, niin niitä ei ole olemassa. Missään vaiheessa näiden ihmisten instrumenttien tehtävänä ei ole kyseenalaistaa itse ihmisen positiota, vaan löytää sille entistä vahvempia perusteita. Tämän takia Nietzsche ei voi olla ”tieteellinen” tai ”totuudellinen”.

Kun Nietzscheä syytetään natsi-ideologian filosofiksi, niin ollaan astuttu samaan ansaan natsien kanssa. Nietzschen yli-ihminen ei koskaan tarkoittanut ”ylintä ihmistä”, vaan hän puhui siitä, mikä ylitää ihmisen ja menee sen tuolle puolen. Ihminen täytyy voittaa, ei voittaa ihmisenä.

Ihminen on nuora, eläimen ja yli-ihmisen välille jännitetty, – nuora kuilun yllä.
Vaarallinen ylimeno, vaarallinen matkallaolo, vaarallinen taaksekatsahdus, vaarallinen väristys ja pysähdys.
Suurta ihmisessä on se, että hän on silta eikä mikään tarkoitus: rakastaa voidaan ihmistä siksi, että hän on ylimeno ja mailleenmeno.
(Näin puhui Zarathustra, ”Zarathustran esipuhe”, 4)

Kun katsoo ihmisen ”saavutuksia” niin tämän ekokatastrofin keskellä ei voi tuntea suurtakaan ylpeyttä. Meidän suuret saavutuksemme luonnon orjuuttamiseksi ovat kostautuneet pahemman kerran. Herrasta on tullut orja, koska hän ei ole ymmärtänyt oman asemansa edellyttämää vakavaa iloa. Ihminen ei ole tarkoitus tai päämäärä, vaan prosessi kohti ihmisen tuolle puolen.

nietzshe_pop

Miksi lukea Nietzscheä?

Nietzschen teokset ovat jo lähtökohdiltaan ansoja väärinymmärrykselle. Tämän takia hänen teoksensa ovat olleet suoranaista bensaa niille liekeille, joiden äärellä on juhlittu ihmisen riemuvoittoa luonnosta… tai toisista ihmisistä. Hänen ajatustensa liekkien lämmössä on juhlittu alhaisen ihmisen voittoa, jota Nietzsche kutsui meitä voittamaan ja pääsemään eroon.

On siis ymmärrettävä, että Nietzsche ei puhu biologisesta ihmisestä. Ja uskokaa pois, mutta tämän ilmiselvän asian ymmärtäminen on ollut eräille akateemisen maailman edustajille poikkeuksellisen vaikea asia ymmärtää. Piirilevyn upottaminen aivoihin ei ole askel kohti Nietzschen übermenchia. Samoin geneettinen modifikaatio ei suuremmin auta, jos ajattelu pysyy edelleen ihmisen ymmärryksen piirissä. Tämän takia tieteellis-teknologisesti ei voida saavuttaa yli-ihmistä. Jo ajatus ”saavuttamisesta” on inhimillistä, liian inhimillistä. Nietzschen nuoli kohti yli-ihmistä on jotain hyvän buddhalaista ja samalla ei sinnepäinkään. Nietzscheä on vaikea kategorioida. Hän on Nietzsche ja that’s it.

Ja juuri tämän takia Nietzschen lukeminen on niin antoisaa. Aforistinen tyyli ei päästä helpolla. Aforismi on kuin hampurilainen. Pikaruokaketju tai nakkikioski tarjoavat meille helpon ratkaisun, joka on hampurilaisen irvikuva, mutta todellinen paneutuminen kaikkien osa-alueiden täydelliseen hallintaan edellyttää parhaat ainekset ja vuosien hioman taidon käyttää grilliä. Onneksi paskaa tekstiä ei voi korjata teollisen majoneesin maulla.

Hampaiden upottaminen Nietzschen teoksiin ja ajatteluun on kuin puraisisi todellista gourmet-hampurilaista, mutta niiden pintapuolista tarkastelua voidaan verrata Hesessä ruokailuun. Pahimmassa krapulassa sen antaa itselle anteeksi, mutta ei siellä ole syönyt hampurilaista; jotain sämpylän, pakastetun jauhelihapihvin ja teollisesti tuotetun majoneesin sekaista sössöä tuli syötyä.

Siksi luen Nietzscheä ja en asioi Hesessä…

Maailman mukavin kansa

Sisäinen hippini nostaa päätänsä aika ajoin ja ajattelin näin lauantai-illan ratoksi antaa John Lennonin ”Imaginen” viedä mennessään. Tiedän kuulostavani naiivilta idealistilta, mutta joskus tulee ottaa etäisyyttä keski-ikäiseen kyynisyyteen.

Olen pyöritellyt tätä ajatusta korvieni välissä jo muutaman viikon ajan. Itsenäisyyspäivän aatto on oikea aika antaa tämän tulla ulos. Ajatus ei vaan näytä jättävän minua rauhaan. Sen sytykkeenä toimi tuttavani seuraava Facebook-päivitys:

”Eilen tutustuin uuteen tyyppiin, venäläiseen Andreihin, joka on työmatkalla Suomessa ja Seinäjoella. Hän on toimittaja ja entinen futaaja, joka on pelannut junnuna mm. Arshavinin kanssa samassa joukkueessa. Mutta se ei ole tässä pointti.

Andrei kysyi, että ’Tiedättekö miksi venäläiset suorastaan rakastaa suomalaisia ja Suomea? Miksi he tulevat vierailemaan mielellään Suomeen?’ Yleensähän näihin turisteihin pätee joku luonnon kauneus, metsät, pohjoisen eksotiikka tms. Mutta Andrei sanoi, että heillä on kaikkea sitä itsellä. Luonto, arkkitehtuuri, maisemat jne. Venäjä on lopulta hyvin samanlainen Suomen kanssa.

Vastaus oli että ’Koska suomalaiset ovat niin kohteliaita ja valtavan lämpimiä ihmisiä. Ja koska he ottavat meidät niin hyvin aina vastaan.’

Minun mielestä se on hyvä pitää suomalaisten mielessä, kun kuvittelette, että mitä muut ihmiset meistä ajattelee. Me ei olla juroja kenkiin tuijottelijoita, eikä epäkohteliaita muukalaisten vihaajia. Me osataan myös kieliä paremmin kuin monessa muussa maassa ja me oikeasti osataan kommunikoida ihmisten kanssa.”

Postauksen Andrei ei edusta kaikkia venäläisiä, mutta hän ei varmaankaan ole mielipiteensä kanssa yksin. Kun Euroopan ja Venäjän välisten suhteiden ylle on noussut ikävän synkkiä pilviä, niin tulemme unohtaneeksi aivan tavalliset ihmiset molemmilla puolilla rajaa. Kohtaamiset toisten kanssa luovat sen kuvan, mitä meistä levitetään kahvipöydissä ja baari-illoissa.

Olisiko täysin mahdotonta, että meidät suomalaiset tunnettaisiin maailman mukavimpana kansana? Ei siis vain venäläisten keskuudessa, vaan kaikkialla maailmassa. Tähän ei tarvittaisi brändityöryhmiä kalliine konsultteineen eikä pitkiä lausuntokierroksia eri komiteoissa.

Meillä suomalaisilla on se etu, että meitä ei edelleenkään tunneta kovin hyvin maailmalla. Eli meidän otsissamme ei ole vahvoja leimoja… vielä. Ennen kuin on liian myöhäistä, niin meistä jokainen voi vaikuttaa siihen miten meitä luokitellaan rajojemme ulkopuolella.

”Maailman mukavin kansa”. Olen maistellut tuota ajatusta pääni sisällä viikkoja. Se tuntuu joka kerralla yhtä naurettavalta, mutta samalla se ei jätä rauhaan. Maine mukavimpana kansana maailmassa nimittäin voisi olla parasta puolustuspolitiikkaa ikinä. Se ei tietenkään olisi mikään turvallisuustae, mutta ei siitä haittaakaan olisi. Pitää tietenkin muistaa, että tiibetiläiset tunnettiin rauhaa rakastavana kansana, mutta se ei estänyt Kiinaa miehittämästä maata ja kohdistamatta järkyttävää terroria tiibetiläisiä kohtaan. Kuitenkin tiibetiläisten maine ei ole jättänyt Kiinaa rauhaan kansainvälisessä diplomatiassa.

Olisiko tällainen maine täysin mahdotonta saavuttaa? Mielestäni ei. Itse asiassa suomalaisuuteen liittyy jo nyt paljon positiivisia mielleyhtymiä. Ajatelkaamme vaikka vanhaa Nokian slogania ”Connecting People”. Voiko enää olla positiivisempaa slogania. Samalla se ilmaisi erittäin selkeästi sen, mitä Nokia teki. Kansainvälisen diplomatian alalla suomalaiset tunnetaan yhteyksien luojina. Ei sen takia, että se olisi meille jotenkin luontaista, vaan lähinnä neutraalin kuvamme johdosta. Kun suomalainen istuu neuvottelupöytään, niin läsnä on huomattavasti vähäleimaisempi ilmapiiri kuin jos pöytään istuisi amerikkalainen tai ranskalainen. Kommunikaatio on suomalaisen diplomaatin äärellä helpompaa.

Ja on täysin totuuden vastaista sanoa, että meille suomalaisille kommunikointi olisi jotenkin vaikeaa. ”Ei puhu eikä pussaa” -kuva voidaan haudata menneen maailman itseruoskintana. Benjamin Peltonen kuvaa nykysuomalaista huomattavasti paremmin kuin tuppisuinen jörö metsämökissä. Ja silti tuo erakko omassa mökissään mahtuu maahamme siinä missä urbaani some-julkkiskin. Kumpikaan ei ota pois toiselta yhtään mitään.

Maailman mukavimman kansan ei kuitenkaan tarvitse olla sinisilmäinen maailmassa. Kaikki eivät ole puhtain paperein liikkeellä, mutta sen ei tarvitse merkitä etteikö jokaista voi lämpimästi kohdella ja olla hänelle kohtelias. Kohteliaisuuden ja lämmön saa ilmaiseksi, mutta vihamielisyys tulee ”ansaita”.

Yleensä tällaisten ajatusten esittämisen yhteydessä on tapana esittää, että tämä kaikki olisi mahdollista jos vain pääsisimme eroon siitä ja siitä tavasta tai ominaisuudesta. Ajattelin skipata tuon osan tällä kertaa, koska mikään ei estä meitä suomalaisia tulemasta maailman mukavimmaksi kansaksi. Meidän vain tulee alkaa olemaan sitä tässä ja nyt.

Jätän tämän idealistisen purkauksen tähän ja jään odottamaan huomista itsenäisyyspäivää.

a4758afa761bc930540eca8e3ab07712

Tapaus Lindstedt

Viime viikon torstaina jaettiin taas vuotuinen Finlandia-palkinto. Vuoden 2015 voittaja oli Laura Lindstedt teoksellaan Oneiron. En ole vielä teostaan lukenut (seuraavana vuorossa lukulistalla), joten en mene siihen. Eikä ole edes tarve, koska Lindstedtin kiitospuhe palkintotilaisuudessa nosti sellaisen myrskyn, jota ei ainakaan Finlandia-palkintojen yhteydessä ole totuttu kokemaan.

Mikä tässä puheessa sitten oli niin kontroversiaalista? – Itse asiassa ei juuri mikään. Se oli hyvä ja lyhyt puhe maamme henkisestä, poliittisesta ja taloudellisesta tilanteesta, mikä ei ole meille kenellekään vieras. Ristiriitaisia tuntemuksia herätti puheen konteksti. Se pidettiin kirjallisuuspalkintojen jakamisen yhteydessä. Sen oli kirjoittanut ja lausui kirjailija. Ja ennen kaikkea, puheen pitäjä oli vaalea hiuksinen kaunis nainen.

12311260_10156264859860402_4938419635065635706_n

Tämä menee jossitteluksi, mutta väitän, että jos palkinnon olisi voittanut Kari Hotakainen, Pertti Lassila, Markku Pääskynen tai Panu Rajala (kaikki tämän vuoden miesehdokkaita) ja kiitospuheen sisältö olisi ollut identtinen, niin mitään some-raivoa tai media-närkästystä ei olisi nähty. ”Nainen vaietkoon seurakunnassa” -mentaliteetti elää voimakkaana maallistuneessa kulttuurissamme… edelleen.

Me elämme yhteiskunnassa, jossa tyhjä tsemppihenki on ottanut sivistyksen paikan, jossa solvaaminen ja väkivallalla uhkailu ovat normaalia kommunikaatiota. Ajattelun tilalla ovat selkäydinreaktiot, argumenttien sijaan lentävät polttopullot.

Lindstedtin huomio ”tsemppihengestä” ja ”selkäydinreaktioista” ovat meille kaikille tuttuja. Ne lyövät vasten kasvoja työpaikoilla, kahviloissa ja erityisesti sosiaalisen median ”keskustelufoorumeilla”. Keskustelijat ovat jakaantuneet suvakkeihin ja rasisteihin jo ennen kuin kenelläkään on kunnon tajua siitä, mistä oikeastaan ollaan puhumassa. Ja tämän dikotomian johdosta ei mitään ymmärrystä käytävästä keskustelusta tulla saavuttamaankaan. Sivistys ja kommunikaatio loistavat poissaolollaan.

Mediassa käydyssä keskustelussa alimman riman alitti Ilkan pääkirjoitus perjantaina 29. 10., jossa kirjailija Lindstedtiä muistutettiin 114 000 euron verottomista apurahoista, joita hän on saanut parjaamiltaan tahoilta vuodesta 2009 saakka. On totta, että viisas koira ei pure ruokkivaa kättä, mutta me ihmiset emme ole koiria. Omatunnolle ei voida asettaa hintalappua. Pelkästään rahoituksen menettämisen pelossa vaikeneminen on pelkuruutta, ei suoraselkäisyyttä. Tietääkseni Ilkan edustamaan etelä-pohjanmaalaisuuteen ei kuulu rahan edessä kumartelu, rintamakarkuruus ja nöyristely.

Tarvitseeko minun ääneen sanoa, mitä meidän johtavat poliitikkomme ovat tunkeneet koulutuksen, sivistyksen, tieteen ja totuuden ideaalien paikalle? Sieltä löytyvät huiputus, sumutus, kulutus ja kuristus – kaikki nämä lyhyen tähtäimen näennäisratkaisut, joiden seurauksista myös tulevat sukupolvet joutuvat kärsimään, elleivät päättäjät pian havahdu hereille innovaatiounistaan.

Nämä Lindstedtin sanat osuvat Ilkan pääkirjoitukseen, koska siinä esitetyt luvut olivat täysin tuulesta temmattuja. Apurahat eivät ole verovapaata tuloa ja Valtion osuus Lindstedtin apurahoista on ollut vuodesta 2008 saakka noin 19 000 euroa. Suurin osa kirjailijan saamista apurahoista on tullut yksityisistä rahastoista, joita hän tuskin puheessaan arvosteli.

Lehden pääkirjoitus on yleensä mielipidekirjoitus, jonka päätoimittaja on hyväksynyt. Vaikka kyseessä on mielipidekirjoitus, niin mikään ei anna lehdille lupaa rikkoa hyvää journalistista tapaa pääkirjoitusten kohdalla. Pitäisi faktat nyt ainakin olla hallussa, jotta lehdistön ansaitsema arvostus säilyisi. Näin ei tällä kertaa päässyt käymään. Ehkä etelä-pohjalaiselle mentaliteetille oli liikaa, että naiskirjailija uskalsi sanoa suunsa puhtaaksi.

Olen sen verran freudilainen, että palautan miltein kaiken ihmisen elämässä seksuaalisuuteen. Katson siis naisvihamielisen hengen syyksi ongelmat miehisessä seksuaalisuudessa. Sivistynyt, sanavalmis ja rohkea nainen koetaan uhkaksi fallogosentrisessä seksidiskurssissa. Kastraatiokammo nostaa päänsä esille setä-ihmisten jengissä, jonka keskeisin tehtävä näyttää olevan feministi-leimojen nakkelu mielipideosastoilla ja keskutelupalstoilla.

En kuitenkaan heittäydy kaikkea feminismin nimissä lausuttua syleileväksi nöyristelijäksi. Kyllä minuakin vituttaa seksuaalisesta pettymyksestä juontuvan miesvihan sylkeminen kasvoille ja sen kutsuminen feminismiksi tai tasa-arvokeskusteluksi. Paskat siitä. Misogyyni-sedät ja miesviha-raivottaret ovat ansainneet toisensa. Pyrin suuntaamaan muualle, jossa on vastassa mahdollisuuksia vastoinkäymisten sijaan. Valitettavasti median karvahattu-sedille Lindstedtin kiitospuhe oli taas yksi uhka mahdollisuuden sijaan.

Blondin kosto

Mutta Lindstedtin todellinen nerokkuus piilee kiitospuheen markkina-arvossa. Markkinoinnin ammattilaisena en voinut kuin ihastella sitä taidokasta sanojen asettelua kontekstiin, jonka kirjailija meidän eteemme laski. Samaan ei olisi kyennyt kovapalkkaisinkaan copywriter Punavuoden mainostoimistoista.

Ja tätä ihailuani ei tule ymmärtää piilotettuna vittuiluna. Vaikka Lindstedtin puhe peräänkuulutti katoavaa sivistystä takaisin kulttuuriimme, niin ilman onnistunutta markkinointia sitä ei saada koskaan takaisin. Markkinointia ei tulisi koskaan nähdä välttämättömänä pahana, vaan taitona nostaa asia sen ansaitsemalle paikalle valokeilassa.

Laura Lindstedtin kiitospuhe osoittaa, että Hector valitsi oikean palkinnon saajan. Parhaimmillaan kirjailija ei ole ainoastaan sanojen parissa pakertava työmyyrä, vaan kokonaisuuksien hallitsija, jossa sanat elävät elämäänsä kirjan sivujen ulkopuolella. Kirja pelkkänä kirjana on tylsä esine, jolla ei suuremmin ole arvoa muuna kuin kirjahyllyn painona. Sen välittämä kieli ja taide eivät mahdu kirjan kansien väliin… Tästä syystä myös Lindstedtin kiitospuhe ei ollut vain puhe muiden joukossa.

Valitettavasti naiskirjailijan rohkea ulostulo näyttää olevan edelleen liikaa Suomessa vuonna 2015. Suomi ja koko Eurooppa rämpii syvässä sonnassa, jonka me olemme itse luoneet. Eiköhän historia meille opeta, että tällaisina aikoina vaikeneminen ei ole kultaa. Valitettavasti tämän ymmärtäminen edellyttää historian tuntemista ja sitä ei ainakaan lisätä koulutuksesta leikkaamalla.

Suomea ollaan rakentamassa aivan tietoisesti luokkayhteiskunnaksi. Isoisäni oli torpan poika. Isoisoäitini oli kiertävä sairaanhoitaja. Isoäitini oli puhelinkeskuksen sentraalisantra. Oma äitini oli jo luokanopettaja. Suvussamme uskottiin, ja uskotaan yhä, koulutukseen.

Jos maassa on kontroversiaalista sanoa näin, niin ollaan huomattavati syvemmissä ongelmissa kuin näyttääkään. Ja juuri sen takia me tarvitsemme sanavalmiita ajattelijoita yhteiskunnassamme juuri nyt. Yksi sellainen on Laura Lindstedt.