Tapaus Lindstedt

Viime viikon torstaina jaettiin taas vuotuinen Finlandia-palkinto. Vuoden 2015 voittaja oli Laura Lindstedt teoksellaan Oneiron. En ole vielä teostaan lukenut (seuraavana vuorossa lukulistalla), joten en mene siihen. Eikä ole edes tarve, koska Lindstedtin kiitospuhe palkintotilaisuudessa nosti sellaisen myrskyn, jota ei ainakaan Finlandia-palkintojen yhteydessä ole totuttu kokemaan.

Mikä tässä puheessa sitten oli niin kontroversiaalista? – Itse asiassa ei juuri mikään. Se oli hyvä ja lyhyt puhe maamme henkisestä, poliittisesta ja taloudellisesta tilanteesta, mikä ei ole meille kenellekään vieras. Ristiriitaisia tuntemuksia herätti puheen konteksti. Se pidettiin kirjallisuuspalkintojen jakamisen yhteydessä. Sen oli kirjoittanut ja lausui kirjailija. Ja ennen kaikkea, puheen pitäjä oli vaalea hiuksinen kaunis nainen.

12311260_10156264859860402_4938419635065635706_n

Tämä menee jossitteluksi, mutta väitän, että jos palkinnon olisi voittanut Kari Hotakainen, Pertti Lassila, Markku Pääskynen tai Panu Rajala (kaikki tämän vuoden miesehdokkaita) ja kiitospuheen sisältö olisi ollut identtinen, niin mitään some-raivoa tai media-närkästystä ei olisi nähty. ”Nainen vaietkoon seurakunnassa” -mentaliteetti elää voimakkaana maallistuneessa kulttuurissamme… edelleen.

Me elämme yhteiskunnassa, jossa tyhjä tsemppihenki on ottanut sivistyksen paikan, jossa solvaaminen ja väkivallalla uhkailu ovat normaalia kommunikaatiota. Ajattelun tilalla ovat selkäydinreaktiot, argumenttien sijaan lentävät polttopullot.

Lindstedtin huomio ”tsemppihengestä” ja ”selkäydinreaktioista” ovat meille kaikille tuttuja. Ne lyövät vasten kasvoja työpaikoilla, kahviloissa ja erityisesti sosiaalisen median ”keskustelufoorumeilla”. Keskustelijat ovat jakaantuneet suvakkeihin ja rasisteihin jo ennen kuin kenelläkään on kunnon tajua siitä, mistä oikeastaan ollaan puhumassa. Ja tämän dikotomian johdosta ei mitään ymmärrystä käytävästä keskustelusta tulla saavuttamaankaan. Sivistys ja kommunikaatio loistavat poissaolollaan.

Mediassa käydyssä keskustelussa alimman riman alitti Ilkan pääkirjoitus perjantaina 29. 10., jossa kirjailija Lindstedtiä muistutettiin 114 000 euron verottomista apurahoista, joita hän on saanut parjaamiltaan tahoilta vuodesta 2009 saakka. On totta, että viisas koira ei pure ruokkivaa kättä, mutta me ihmiset emme ole koiria. Omatunnolle ei voida asettaa hintalappua. Pelkästään rahoituksen menettämisen pelossa vaikeneminen on pelkuruutta, ei suoraselkäisyyttä. Tietääkseni Ilkan edustamaan etelä-pohjanmaalaisuuteen ei kuulu rahan edessä kumartelu, rintamakarkuruus ja nöyristely.

Tarvitseeko minun ääneen sanoa, mitä meidän johtavat poliitikkomme ovat tunkeneet koulutuksen, sivistyksen, tieteen ja totuuden ideaalien paikalle? Sieltä löytyvät huiputus, sumutus, kulutus ja kuristus – kaikki nämä lyhyen tähtäimen näennäisratkaisut, joiden seurauksista myös tulevat sukupolvet joutuvat kärsimään, elleivät päättäjät pian havahdu hereille innovaatiounistaan.

Nämä Lindstedtin sanat osuvat Ilkan pääkirjoitukseen, koska siinä esitetyt luvut olivat täysin tuulesta temmattuja. Apurahat eivät ole verovapaata tuloa ja Valtion osuus Lindstedtin apurahoista on ollut vuodesta 2008 saakka noin 19 000 euroa. Suurin osa kirjailijan saamista apurahoista on tullut yksityisistä rahastoista, joita hän tuskin puheessaan arvosteli.

Lehden pääkirjoitus on yleensä mielipidekirjoitus, jonka päätoimittaja on hyväksynyt. Vaikka kyseessä on mielipidekirjoitus, niin mikään ei anna lehdille lupaa rikkoa hyvää journalistista tapaa pääkirjoitusten kohdalla. Pitäisi faktat nyt ainakin olla hallussa, jotta lehdistön ansaitsema arvostus säilyisi. Näin ei tällä kertaa päässyt käymään. Ehkä etelä-pohjalaiselle mentaliteetille oli liikaa, että naiskirjailija uskalsi sanoa suunsa puhtaaksi.

Olen sen verran freudilainen, että palautan miltein kaiken ihmisen elämässä seksuaalisuuteen. Katson siis naisvihamielisen hengen syyksi ongelmat miehisessä seksuaalisuudessa. Sivistynyt, sanavalmis ja rohkea nainen koetaan uhkaksi fallogosentrisessä seksidiskurssissa. Kastraatiokammo nostaa päänsä esille setä-ihmisten jengissä, jonka keskeisin tehtävä näyttää olevan feministi-leimojen nakkelu mielipideosastoilla ja keskutelupalstoilla.

En kuitenkaan heittäydy kaikkea feminismin nimissä lausuttua syleileväksi nöyristelijäksi. Kyllä minuakin vituttaa seksuaalisesta pettymyksestä juontuvan miesvihan sylkeminen kasvoille ja sen kutsuminen feminismiksi tai tasa-arvokeskusteluksi. Paskat siitä. Misogyyni-sedät ja miesviha-raivottaret ovat ansainneet toisensa. Pyrin suuntaamaan muualle, jossa on vastassa mahdollisuuksia vastoinkäymisten sijaan. Valitettavasti median karvahattu-sedille Lindstedtin kiitospuhe oli taas yksi uhka mahdollisuuden sijaan.

Blondin kosto

Mutta Lindstedtin todellinen nerokkuus piilee kiitospuheen markkina-arvossa. Markkinoinnin ammattilaisena en voinut kuin ihastella sitä taidokasta sanojen asettelua kontekstiin, jonka kirjailija meidän eteemme laski. Samaan ei olisi kyennyt kovapalkkaisinkaan copywriter Punavuoden mainostoimistoista.

Ja tätä ihailuani ei tule ymmärtää piilotettuna vittuiluna. Vaikka Lindstedtin puhe peräänkuulutti katoavaa sivistystä takaisin kulttuuriimme, niin ilman onnistunutta markkinointia sitä ei saada koskaan takaisin. Markkinointia ei tulisi koskaan nähdä välttämättömänä pahana, vaan taitona nostaa asia sen ansaitsemalle paikalle valokeilassa.

Laura Lindstedtin kiitospuhe osoittaa, että Hector valitsi oikean palkinnon saajan. Parhaimmillaan kirjailija ei ole ainoastaan sanojen parissa pakertava työmyyrä, vaan kokonaisuuksien hallitsija, jossa sanat elävät elämäänsä kirjan sivujen ulkopuolella. Kirja pelkkänä kirjana on tylsä esine, jolla ei suuremmin ole arvoa muuna kuin kirjahyllyn painona. Sen välittämä kieli ja taide eivät mahdu kirjan kansien väliin… Tästä syystä myös Lindstedtin kiitospuhe ei ollut vain puhe muiden joukossa.

Valitettavasti naiskirjailijan rohkea ulostulo näyttää olevan edelleen liikaa Suomessa vuonna 2015. Suomi ja koko Eurooppa rämpii syvässä sonnassa, jonka me olemme itse luoneet. Eiköhän historia meille opeta, että tällaisina aikoina vaikeneminen ei ole kultaa. Valitettavasti tämän ymmärtäminen edellyttää historian tuntemista ja sitä ei ainakaan lisätä koulutuksesta leikkaamalla.

Suomea ollaan rakentamassa aivan tietoisesti luokkayhteiskunnaksi. Isoisäni oli torpan poika. Isoisoäitini oli kiertävä sairaanhoitaja. Isoäitini oli puhelinkeskuksen sentraalisantra. Oma äitini oli jo luokanopettaja. Suvussamme uskottiin, ja uskotaan yhä, koulutukseen.

Jos maassa on kontroversiaalista sanoa näin, niin ollaan huomattavati syvemmissä ongelmissa kuin näyttääkään. Ja juuri sen takia me tarvitsemme sanavalmiita ajattelijoita yhteiskunnassamme juuri nyt. Yksi sellainen on Laura Lindstedt.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s