Pelkoa ja inhoa: manosfääri

Kehitys ei tapahdu mukavuusalueella. Edistyäkseen on mentävä sinne, minne ei muuten tulisi lähdettyä. Viimeisten kuukausien aikana olen yrittänyt kehittää itseäni tutustumalla itselleni vieraisiin maailmankatsomuksiin, filosofioihin ja poliittisiin suuntauksiin. Omaan poteroon kaivautuminen ei enää riitä.

Postauksen otsikko on tuttu kaikille Hunter S. Thompsonia lukeneille. Hänen ”fear and loathing” -kirjoitukset ja teokset  käsittelivät hänelle pelottavia ja inhoa herättäviä ilmiöitä. Yritän samaa, mutta en edes kuvittelekaan kirjoittavani kuin Thompson. Siihen ei kykene kukaan muu kuin Hunter S. Thompson.

Aloitan tämän kirjoitussarjan käsittelemällä manosfääriä. Käsiteltävä ilmiö on kuitenkin määriteltävä ja rajattava, jotta voitaisiin jostain kirjoittaa. Käsittelemäni manosfääri koostuu lähinnä amerikkalaisesta miesliikkeestä, joka sai alkunsa 1990-luvun loppupuolella lähinnä nuorten miesten kerhona, jossa opeteltiin iskemään naisia. Tämän liikkeen alkuna voidaan pitää virolaista julkaisua Tony’s Lay Guide

Tästä nuorten miesten naisten pokaamiskerhosta kasvoi internetin välityksellä kansainvälinen liike, joka ei enää rajoitu iskumetodien opettamiseen. Ensin tulivat suuret tähdet, jotka leveilivät naisten kaatamisillaan. Suurin näistä tähdistä on kiistattomasti Erik von Markovik, joka tunnetaan paremmin nimellä Mystery. Ja kyllä. Tuo on hänen iskuartistinimi (saa nauraa).

Jos manosfääri keskittyisi ainoastaan pääsemään naisten pöksyjen sisälle, niin liike olisi hyvin harmiton. Mikäs siinä, jos jotkut opettelevat lähestymään toista sukupuolta vaikkakin hyvin pinnallisesta lähtökohdasta. Uskoisin näin kaltaistensa löytävän toisensa yhteiskunnassamme. Mutta manosfääristä on kasvanut poikkeuksellisen laaja ja vaarallinen poliittinen liike (vaikka se ei itseään poliittiseksi liikkeeksi laske).

Tunnusomaista manosfääri-liikkeelle on, että länsimainen yhteiskunta ja kulttuuri katsotaan sairaaksi ja turmeltuneeksi. Tämä rappion alku ja juuri on naisten aseman nouseminen 1900-luvulla. Manosfäärin näkulmasta katsottuna miehet ovat jääneet alakynteen ja suoranaisesti ilman ihmisoikeuksia. Naisten oikeuksista puhuvat miehet nähdään itsekastroituina valittajina ja pettureina.

Naisten aseman nouseminen koetaan uhkaksi, koska miestä ei enää tarvita. Naiset eivät tarvitse miestä elättämään ja suojelemaan heitä. Miehestä on tullut pelkkä seksuaalisen tyydytyksen väline ja lisääntymiseen tarvittava ikävä instrumentti. Radikaaleimmat mansofäärin edustajat lietsovat suoranaista sotaa sukupuolien välille. Esimerkiksi yksi radikaaleimmista manosfäärin propagandisteista on Daryush Valizadeh eli Roosh V (miksi nämä miehet eivät vain esiinny omilla nimillään?).

Roosh V:n podcastin lähetys ”How The Manosphere Crushed Feminism” kertoo jo otsikossa mistä on kyse. Samoin tämä alla oleva tilitys naisten koulutuksesta (ja miksi se pitäisi kieltää) on hyvin surullista seurattavaa.

Ja Roosh V jää kokonaan toiseksi Roissyn rinnalla, jonka blogi on yhtä sodan julistusta naisia vastaan. Näille miehille on kauhistus, jos nainen ei välittömästi halua heidän kanssaan sänkyyn ja yli 30-vuotias nainen on täysin menetetty tapaus. Esimerkiksi Roosh V jaksaa kauhistella podcastinsa jaksossa ”The Death Of Night Game” nuoria naisia, jotka eivät enää anna edes katseita vaan tuijottelevat yökerhossa iPhonejansa. Näitä nuoria naisia ei voi enää pokata, koska pitää kilpailla huomiosta Tinderin, WhatsAppin ja Instagramin kanssa. Miehelle ei tule mieleen, että hän on jo 37-vuotias. Juuri ja juuri 20-vuotiaat tytöt eivät välttämättä enää syty melkein nelikymppisestä ikäraakista.

Nämä manosfäärin ärhentelijät voisi ohittaa pelkällä olan kohautuksella elleivät he olisi näytelleet merkittävää osaa Donald Trumpin kampanjassa. Nämä agitaattorit toimivat ruohonjuuritasolla levittäessään sanomaan Donald Trumpin suuresta johtajuudesta. He katsovat omaavansa totuuden, jonka feministinen vasemmisto haluaa peittää kansalta ja johtaa heitä harhaan.

red_and_blue_pill

Manosfäärin keskeinen symboli on ”punainen pilleri”, joka tulee elokuvasta Matrix (1999). Elokuvassahan Keanu Reevesin näyttelemä sankarihakkeri Neo joutuu valitsemaan Morpheuksen tarjoamista pillereistä joko sinisen tai punaisen. Sininen ei aiheuta mitään, mutta sen jälkeen Neo saa jatkaa elämäänsä kuten on siihenkin asti jatkanut. Punainen pilleri taas paljastaa totuuden. Totuuden, joka ei välttämättä ole mukavaa, mutta kuitenkin totuus. Ja tietenkin Neo valitsee punaisen pillerin.

Matrix on Hollywood elokuvaksi poikkeuksellisen moniulotteinen ja jopa filosofinen. Mutta tämä ei tarkoita, että se olisi kovinkaan syvällinen elokuva. Koko elokuvan perusajatus peilaa vanhaa Platonin luolavertausta ja Descartesin ajatusta ilkeästä demonista; todellisuus on jotain muuta kuin miltä päällepäin näyttää. Heijastusten takana sijaitsee todellinen todellisuus – perimmäinen totuus. Nykyajan filosofia on jo aikoja sitten osoittanut Platonin ja Descartesin ajatusten ongelmallisuuden ja suoranaisen virheellisyydenkin. Mutta tämä ei ole tavoittanut manosfäärin ”suuria ajattelijoita”. Eikä koskaan tule tavoittamaankaan, koska he ovat läpensä vanhoillisia.

Mitä taas Matrixin valintaan tulee, niin harvempi pohtija on tullut ajatelleeksi, että mitä väärää on jos vaikka eläisimmekin tietokonesimulaatiossa ja biologiset kehomme toimisivat energian lähteinä koneille. Mikä moraalinen korkeampi arvo ”todellisella todellisuudella” on keinotodellisuuteen nähden? Jos keinotodellisuudessa eläminen on moitteetonta, niin miksi ”herätä” todelliseen todellisuuteen? Nämä kysymykset jäävät usein vaille vastausta, koska todellisen todellisuuden harha on niin voimakas. Mitä jos todellisuus on sipuli, joka muodostuu lukemattomista kuorista ilman mitään ydintä? Olisi suoranaista hulluutta ottaa punainen pilleri. Vielä pahempaa hulluutta olisi asettaa kukaan tuon valinnan eteen. Koska mitään valintaa ei koskaan ole ollutkaan. Pinnan alla on uusi pinta.

Mutta tämä ei tietenkään kiinnosta manosfäärin sukupuoli-jihadisteja. Heidän agendalla on valkoisen rodun hengissä säilyminen. Erityisesti fallogosentrisen ja patriarkaalisen länsimaisen valkoisen kulttuurin säilyminen. Sen suuria vihollisia ovat feministit, vasemmisto ja älymystö. Etenkin sivistys nykyisessä muodossa nähdään petollisena. Kun ensimmäisen kerran törmäsi Return of Kings -sivustoon olin innostunut sen sisältämästä filosofisesta pohdinnasta. Mutta hyvin nopeasti kävi ilmi, että kyseessä oli patavanhoillisesta filosofoinnista, jossa ei ollut mitään sijaa nykyaikaiselle ajattelulle. Vain ne satoja vuosia vanhat ajatukset kelpasivat, jotka ajoivat sivuston edustamaa asiaa, joka oli hyvin pitkälle naisvihamielistä konservatismia.

Manosfäärin huoli valkoisen rodun ja länsimaisen kulttuurin puolesta on täynnä ylitsepääsemättömiä ristiriitaisuuksia. Samalla kun he haukkuvat islamilaista kulttuuria, niin he itse pyrkivät palauttamaan haukkumaansa kulttuuriin kuuluvaa sukupuolista eriarvoisuutta. Naisen tehtävä on synnyttää ja pitää yllä kotia. Mies tuo perheeseen elannon ja tämän takia naisen tulee olla siitä kiitollinen. On esitetty jopa osittaista luopumista teollisuudesta, koska naisten yhteiskunnallisen aseman nousun on mahdollistanut juuri teollisuus (teollinen kapitalismi tarvitsi naisetkin työhön ja täten he alkoivat ansaitsemaan palkkaa).

Manosfäärin patavanhoillinen aatemaailma on valitettavasti ajasta jälkeenjäänyttä. Maailma ei tarvitse heidän pelastusoperaatiota. Ei ole mitään todellista todellisuutta, joka tulee paljastaa ihmisille. Meillä on suuria ongelmia ja ihmiskunta on suoranaisen katastrofin partaalla, mutta paluu entiseen kulta-aikaan ei ole mikään vastaus. Varsinkin, kun mitään kulta-aikaa ei koskaan ole ollut olemassakaan.

Mutta onko manosfääri kaikessa täysin väärässä? Olisi älyllistä epärehellisyyttä kieltää heidän olevansa täysin väärässä. Suomessakin 39% solmituista uusista avioliitoista päätyy eroon. Avioero on henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen tragedia. Syntyvyys laskee maassamme hälyyttävästi vaikka ihmiskunta kokonaisuudessaan paisuu. Nämä samat ongelmat ovat myös Yhdysvalloissa ja muissa länsimaissa. Me olemme saavuttaneet paljon tasa-arvon saralla, mutta valitettavasti yhtä paljon on menetetty perheinstituution kehityksessä. Parisuhde ja perhe ovat edelleen samanlaisia kuin 1900-luvun alussa. Samoin sukupuolirooleissa miehen rooli on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Ei ole mikään ihme, että nämä manosfäärin puolestapuhujat kertovat itsestään hyvin samanlaista tarinaa. Nuorena oltiin arkoja ja ujoja. Saatiin rukkasia tytöiltä ja katseltiin kaukaa kun muilla oli hauskaa. Sitten eräänä päivänä saatiin tarpeeksi ja alettiin tekemään asioille jotain. Opittiin pokaamaan naisia ja sitten annettiin mennä elämän ohituskaistalla tuhatta ja sataa naisesta toiseen. Harvempi manosfäärin agitaattori kertoo suosittuna nuorena, jolle kaikki on loksahdellut paikoilleen vähän niin kuin itsestään. Aina on ollut seuraa ja sellaista löytyy. Elämä hymyilee jatkuvasti ja onnistumisista seuraa lisää onnistumisia.

Olisi epäreilua leimata manosfääri pelkäksi kaunaisten nörttien kostoksi, mutta kovin kaukana siitä ei olla. Älkäämme kuitenkaan sortuko samaan ansaan manosfäärin leukojen lonksuttelijoiden kanssa. Yhteiskuntamme ja kulttuurimme pitävät sisällään ulossulkemisen mekanismeja, joiden seurauksina osa yhteiskuntamme jäsenistä tuntevat itsensä äärimmäisen ulkopuolisiksi. Tämä ulkopuolisuus on suoranaista helvettiä. Näistä ulkopuolisista osa katkeroituu. Se on hyvin inhimillistä vaikkakin valitettavaa. Älkäämme tuomitko näitä ihmisiä, vaan yrittäkäämme ymmärtää. Samoin jokainen meistä voisi ajatella miten tätä ulossulkemista toteutamme itse omassa toiminnassamme ja miten sitä voisi muuttaa.

Olen aikaisemmin jo sanonut, että aikakautemme ongelman ydin on seksuaalinen. Tämä seksuaalinen ongelma on huomattavasti vaikeampi ja pahempi kuin repression aikakaudella. Repressiosta syntyi psykoanalyysi, mutta meidän aikakautemme seksuaalista ongelmaa ei voida enää ratkaista psykoanalyyttisin keinoin (ei vaikka psykoanalyysi on kehittynyt huomattavasti Freudin ajoista). Ongelmamme ratkaisu on yhteiskunnallinen, teknologinen ja henkilökohtainen. Mutta paluu entiseen ei ratkaise mitään. On mentävä eteenpäin.

En sano, että kaikkien tulisi tehdä kuten minä olen tehnyt, mutta tutustuminen itselleen vieraisiin ja suoranaista inhoa synnyttäviin ajatuksiin on rikastuttavaa. On vain varottava, että ei kadota itseään tällä matkalla. Sukellus manosfääriin muistutti mieleeni Peter Gabrielin biisin ”Digging in the dirt”:

The more I look, the more I find
As I close on in, I get so blind
I feel it in my head, I feel it in my toes
I feel it in my sex, that’s the place it goes

Omien kouluaikojen tuntemukset nousivat pintaan useaan otteeseen. Ja juuri tuohon infantiilisuuteen manosfääri näyttää iskevän. Nuorena tunnetut sydäntä riistävät kivut ovat painuneet syvälle alitajuntaamme ja sieltä nousseina ne ruokkivat irrationaalisuutta enemmän kuin liiaksi. Miten muuten voitaisiin selittää, että nelikymppinen mies jaksaa raivota podcastissaan, kun nuoret tytöt selaavat mieluummin Tinderiä ja Instagramia kuin antautuvat hänen iskuyrityksilleen?

Infantiilit emootiot ja nykyteknologia ovat vaarallinen yhdistelmä. Meissä kaikissa asuu edelleen se pieni lapsi, joka tuntuu puskevan esille vähän joka puolella. ”Vanhan” sanonnan mukaan ennen hullut huutelivat torien laidoilla, nyt heillä on internet. Yhdessä heistä muodostuu vaarallinen tekijä yhteiskunnassamme. Manosfääri ei ole harmiton liike, vaan länsimaiden vastine Isikselle. Jos sen leviämiseen ei osata vastata ajoissa, niin ei kestä kauaa, kun he lähtevät perustamaan omaa juutalais-kristillistä kalifaattia. Eli älkää ihmetelkö miten Isis pääsi valtaan. Meillä on samanlaisen liikkeen siemenet kylvetty keskuuteemme.

Eliitti ja jälkikristillisyys

Viime aikoina on puhuttu paljon eliitistä. Suomalaiseen keskusteluun oman panoksensa toi Karina Jutilan pamfletti Pilaako eliitti Suomen?. Jutila vaikuttaa keskustaa lähellä olevassa Ajatuspaja e2:ssa. Äänenpainoissa tämä tulee erittäin hyvin ilmi. Ehkä sen olisi voinut tuoda voimakkaammin esille itse tekstissä.

Se, että keskustalainen ajatusmaailma on minulle vieras, ei ole mitään uutta. Jutilan määritelmien mukaan kuulun itsekin ainakin osittain hänen ”eliittiin”. Miten Jutila sitten näkee eliitin ilmenemisen maassamme?

Keskustelu luokkaeroista on palannut Suomeen. Osa menestyjistä nimenomaan haluaa, että luokkaerot näkyvät – koti vauraalta alueelta, lapsi parempaan kouluun ja Lidlin ohi käveleminen voivat olla merkkejä halusta erottua edukseen. Etumatka on tärkeää, samoin sen näyttäminen.

Osittain tämä varmasti pitää paikkansa, mutta milloin näin ei maassamme ole ollut? Jutilan haikailemana Kekkosen aikana esim. Helsingissä Stockmannilla kävi ainoastaan parempi väki tai jos sinne huonompi aines eksyi, niin ei saanut palvelua. Monet heistä ajettiin myös ulos pilaamasta paremman väen ostospäivää.

Kun katsotaan Helsinkiä, niin vaurasta aluetta näyttää olevan miltein koko kaupunki, jos asuntojen hintoja verrataan muuhun maahan. Vanhat työläiskorttelistot (Kallio ja Punavuori) kilpailevat asuntojen neliöhinnoilla Tukholman ja Lontoon kanssa. Joka näillä alueilla haluaa asua kuuluu siis automaattisesti eliittiin. Suurin osa vanhemmista haluaa tarjota lapsilleen parhaat mahdolliset eväät elämää varten. Jos tätä haluaa toteuttaa valitsemalla hyvän koulun lapselleen, niin kuuluu eliittiin. Mitä Lidlin ohi kävelemiseen tulee, niin tälloin ”eliitti” missaa hyvän mahdollisuuden ostaa hieman parempaa einestä kuin mitä perus-alepasta (joita suurin osa lähikaupoista alkaa kohta olemaan) saisi.

Tehän kaikki tunnette sen vanhan ”tarinan” suomalaisesta kateudesta, jossa naapurin uusi auto herättää toisissa panettelun ja selän takana kuiskuttelun vimman. Ulkomainen kateus taas johtaa paremman auton tavoitteluun kovemmalla työllä. Tarina pitää sisällään piilotetun sanoman, että suomalainen on perusluonnoltaan pahansuopa ja laiska kusipää.

Voi tietenkin olla, että vuosikymmeniä tällaisia tarinoita kuultuamme, olemme alkaneet käyttäytyä oppien mukaisesti. Silti minun on vaikea nähdä, että ”etumatkan tärkeys ja sen näyttäminen” olisivat mitenkään lisääntyneet yhteiskunnassamme. Se, mikä on lisääntynyt, on näiden ilmiöiden paisuttelu ja liioittelu mediassa ja mielipidevaikuttamisessa.

Räikein esimerkki oli keväällä 2015 persujen agittaattorin Marko Hamilon kirjoittelu punaviherkuplasta. Olen näinä vuosina tutustunut muutamaan persu-vaikuttajaan ja ymmärrän sen sakin olevan kirjavaa. Mutta siitäkin huolimatta mainitsen Hamilon kirjoittelun olleen riitaa haastavaa ja kaikkea muuta kuin keskusteluun osallistuvaa. Se oli ihan selvää vittuilua, jonka päämääränä oli eripuran lietsominen. Hamilon agitaatiota ei oltu suunnattu kalliolaiseen punaviherkuplassa eläville ja heidän herättelemiseksi, vaan kaikille muille jotka eivät ole heitä. Kirjoittelun tarkoituksena oli nostattaa vihaista kateutta muussa kansassa.

Syntyperäisenä helsinkiläisenä olen tottunut siihen, että syntyperääni saa joidenkin mielestä avoimesti halveksua ja murrettani suorastaan tulee pilkata. Persoonanikin saa siinä samassa olla jotenkin vähemmän kuin muilla ns. aidoilla suomalaisilla. Rakkikoirat haukkuvat kurkku suorana, kun karavaani kulkee kaupungin läpi. Näin on aina ollut.

Aina löytyy ihmisiä, jotka katsovat että heidän elämäntapa ja -tyyli on jotenkin parempi kuin muiden ja tämä antaa heille jonkinlaisen moraalisen oikeuden panetella ja painaa muita alaspäin… tai ainakin sitä pitää yrittää vähäisimmänkin tilaisuuden ilmaannuttua. Ei siihen Jutilan kuvaamaa eliittiä tarvita. Ellemme sitten määrittele eliittiä uudestaan täksi ylimieliseksi oman elämäntavan ja -tyylin tyranniaksi. Usein tuntuu, että nämä arkielämän tyrannit löytyvät ihan muualta kuin eliitin keskuudesta.

Jutila peräänkuuluttaa eliitiltä joustamista ja ymmärrystä. Sen pitäisi lopettaa ylimielinen asennoituminen heikommassa asemassa olevia kohtaan. Kuulostaa hyvin ylevältä, mutta mitä on tämä ylimielisen asennoitumisen lopettaminen? Helsingin itäisessä kantakaupungissa asuvan pariskunnan tulisi luopua siellä asumisesta ja muuttaa jonnekin vähemmän ”pöhinää” omaavaan lähiöön? Tai sitten ottaa oikein kunnolla etäisyyttä omaan elitismiinsä ja asettua johonkin kehyskuntaan Lohjan takamaille?

Kansalaisilla tulisi olla oikeus toteuttaa elämässään sitä elämäntapaa ja -tyyliä, jonka he omaksi kokevat. Tämän toteuttaminen elämässä ei tulisi olla keneltäkään toiselta pois. Mutta näin ei meillä saa olla. Viimeisin ”eliittikohu” esiteltiin ruokatrendien kautta. Hyväosaiset tekevät eroa muihin ruoalla. Ja taas voidaan esittää kysymys – milloin näin ei ole ollut? Pitää muistaa, että aikoinaan (ei edes kovin kauaa aikaa sitten) melkein kansallisruoaksi noussut pitsa oli eliitin herkkua (sitä kutsuttiin tuolloin ”pizzaksi” [suom. huom.]). Kahvinkeitinkin oli joskus 1960-luvulla statussymboli, jota ei työläiskodeista löytynyt.

Heitän ihan pokkana, että meistä suomalaisista on tullut herkkähipiäisiä valittajia. On totta, että eriarvoisuutta esiintyy keskuudessamme, mutta näin on aina ollut. Ennen siitä ei valitettu joka tuutista ja se ei ollut mikään kansaa repivä ilmiö. Tämän lisäksi heitän samalla tavalla lonkalta, että eriarvoisuuden jyrä on huomattavasti kevyempi kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Nykymenoa valittavien olisi ollut hyvä elää 1980-luvun ”juppivuosina”. Silloin törsättiin ja oltiin olevinaan toisten kustannuksella. Vaikka ei ollut edes varaa.

Näitä noloja juppivuosia seurannut 1990-luvun lama oli nöyryyttävä. Ennen kaikkea se oli nöyryyttävä ja epäreilu niitä kohtaan, jotka eivät olleet lamaan syyllisiä. Nykyinen polarisaatio kansan keskuudessa jountaa juurensa 1990-luvun lamasta. Mutta näin ei tarvitsisi olla. Meillä on ryhmiä, joiden vaikutusvalta perustuu tämän kansallisen tragedian ja sen seurausten korostamiselle. On voimia, jotka imevät elinvoimansa tuosta lamasta ja sen muistoista. Ja nämä voimat eivät ole rakentamassa yhteisymmärrystä kansan keskuudessa… eivät vaikka he siitä pamfletein saarnaavat.

*****

Siirtykäämme toiselta todellisuuden vääristymäalueelta toiselle. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov osoitti taas oman ajatukselliset akrobatiataitonsa antamalla lausunnon länsimaista.

Jos puhutaan läntisistä ja eurooppalaisista arvoista, joita meille koko ajan ja joka paikassa esimerkkinä esitellään, eiväthän ne niitä arvoja ole, joita eurooppalaisten isät ja esi-isät noudattivat. Ne ovat jotain uutta ja uudistettua, sanoisin että kaiken sallivaa. Ne ovat arvoja, joita voisi nimittää jälkikristillisiksi.

Ei mitään niin absurdia etteikö siinä voisi piillä jonkinlainen totuuden (ja järjellisyyden) siemen. Lavrovin lausunnot olivat taas yksi sumuverho, jolla hän yrittää peitellä Venäjän pyrkimyksiä. Mutta tunnistan hänen ilmaisemansa messiaanisen asenteen, joka meillä länkkäreillä näyttää välillä olevan. Meidän arvot ovat jotain sellaista, että niitä pitää kaikkien toteuttaa. Jos ei niitä seuraa, niin on natsi tai ainakin fundamentalisti (uskonnosta riippumatta).

Minä, jos joku, olen länsimaisen liberalismin kannattaja ja pyrin toteuttamaan omassa elämässäni sen edellyttämiä arvoja. Valitettavasti on ihmisiä, jotka eivät tyydy ainoastaan toteuttamaan näitä arvoja omassa elämässään, vaan vaativat myös toisia noudattamaan näitä arvoja. Näin tehdessämme he eivät näe, että samalla he jyräävät omassa moraalisessa ylimielisyydessä toisia allensa.

Meidän tulee käydä dialogia toistemme kanssa. Mutta dialogia ei voi syntyä tapauksessa, jossa toiselta osapuolelta vaaditaan omasta elämäntavasta luopumista ennen kuin saa osallistua keskusteluun. Se ei olisi tuolloin dialogia, vaan saman arvopohjan omaavien keskinäinen selkääntaputtelusessio. Meillä ihmisillä on erilaisia arvoja ja tapoja. Välillä ne ovat törmäyskurssilla, mutta sitä on dialogi. Välillä tulee mustelmia, kun otetaan yhteen.

Kunhan pysytään mustelmien tasolla, niin törmäily kasvattaa paksumman nahkan ja lujemman luonteen. Meidän aikakauden ongelma on, että nahkaa ei näytä olevan paikoitellen laisinkaan ja luonnetta sitäkin vähemmän. Huvittuneena olen seurannut sivusta nykyistä sukupuolikeskustelua somessa. Välillä kinastelu jumiutuu pelkkien käytettyjen termien tasolle. Käsitehygienia on niin konkreettista, että mitään hajua tai makua on turha edes etsiä keskustelusta. Tärkeintä on löytää toisen argumentaatiosta edes pieni vivahde cis-diskurssia ja natsi-kortit alkavat viuhumaan ilmassa. Tärkeintä on olla ilmaisematta tiettyjä termejä. Ajatukset sinänsä ovat toisarvoisia. Arvoista nyt puhumattakaan. Jopa Derrida kieromielisimmillään ei olisi pystynyt tähän dekonstruktioon.

En tiedä voinko omaa ajatteluani kutsua jälkikristilliseksi. Se on enemmänkin antikristillistä tai ääriateistista. Siitäkin huolimatta olen alkanut ymmärtämään dialogin tärkeyden elämässä. Muutama kuukausi sitten löysin itseni aukomassa päätäni Rytmi baarissa pöytäseurueeseemme eksyneelle naispapille. Kristinusko sitä ja sen moraalin arvo tätä… loukkasin toista. Oli siihen syytä tai ei, niin havahduin itsekin omaan ehdottomuuteeni ja sen sisältämään typeryyteen. Vaikutinko hänen elämäänsä mitenkään? En varmasti yhtään mitään. Avasinko omaa näkemystäni hänelle? En. Kuuntelinko toista? Olin kuuro kuin voi vain olla. Annoin toiselle mustelmia oikein olan takaa, mutta yhtään en ottanut omalle iholleni. Tuossa kohtaan olin todellakin eliittiä. Läpsin poskelta toiselle… vain tunteakseni itseni tyhmäksi ja vähän vielä sitäkin tyhmemmäksi.

Valittaa, että yhteiskunnassamme on luokkaeroja tai että niistä puhutaan, on epärehellistä hurskastelua. Ne ovat aina olleet keskuudessamme. Nuo erot ovat jokaisessa yhteiskunnassa aina läsnä. Meistä on tullut piloille hemmoteltuja kakaroita, jotka eivät kestä vähäisintäkään vastustusta. Kaiken pitäisi olla valmiiksi pureskeltua puuroa, jota vain tarvitsisi niellä kurkusta alas. Mutta elämä ei ole sitä.

Oman elämäntavan toteuttaminen ei saisi seisoa toisten elämäntavan toteuttamisen tiellä. Tiedän olevani tavallaan oikeutettu eläessäni itäisessä kantakaupungissa Helsingissä, mutta miten järkyttävän ylihintaisen vuokran maksaminen ja oman elämäntapani toteuttaminen on jotenkin pois muuttotappiokunnassa elävän arjesta? Ainakin maksamani verorahat hänelle kelpaavat erittäin hyvin. En näe syytä muuttaa täältä hänen naapuriinsa osallistumaan hänen elämäntapaansa. Mutta valitettavasti jotkut näin haluaisivat minun tekevän… vielä kun joku osoittaisi siinä piilevän järjellisyyden. Miten se parantaisi jomman kumman elämää mitenkään? Anyone?

Meissä jokaisessa asuu pieni millenniaali

Jo jonkin aikaa on Facebookissa, Twitterissä ja muualla netissä levinnyt video Simon Sinekin avautumisesta millenniaaleista työpaikalla:

Simon Sinek on tunnettu motivaatiopuhuja ja markkinointikonsultti. Uskon hänen tuntevan aiheensa ja kieltämättä hän käyttää ansiokkaasti retorisia keinoja painottaakseen asiaansa. Mutta en anna tämän hämätä itseäni, koska Sinek kuuluu ehtymättömään luonnon varaan, joka koostuu oman aikansa aikuisista, jotka jaksavat sukupolvesta toiseen närkästyä ”nykyajan nuorista”.

Millenniaalien päähän potkimisesta on tullut sukupolvilaji meille ei-millenniaaleille. Ja juuri tuohon rakoon Sinek takoo. Hän ei puhu millenniaaleille, vaan meille heitä vanhemmille. Osuvasti Sinek näkee, että sosiaalisen median tuoma välitön feedback-tyydytys on verrattavissa alkoholismiin ja uhkapeliin. Kaikki ne aiheuttavat nopean dopamiini-ruiskeen aivoissa. Tähän pieneen annostukseen aivoissamme perustuu kaikki riippuvuus… ja mielihyvä.

Oi sitä ylemmyyden tunnetta, joka meidät valtaa oivaltaessamme uuden heikkouden nykynuorisossa. Mikä ihana mielihyvän aalto sisällämme liikahtaakaan… ja jo tässä vaiheessa oivaltavimmat huomaavat, että olemme astuneet samaan dopamiini-ansaan, mistä Sinek millenniaaleja arvostelee. Auringon alla ei ole edelleenkään mitään uutta.

maisema

Tunnustan, että minulla ei ole suuremmin kokemusta teini-ikäisistä sitten 1980-luvun lopun. Voi hyvinkin olla, että ”epäonnistunut vanhemmuus” on tuottanut täysin katastrofaalisia lopputuloksia koulujemme penkkejä kuluttamaan, mutta noin 15 vuotta 20 – 30 -vuotiaita kollegoja seuranneena en ole huomannut suurempaa eroa varhaisempiin sukupolviin… samat ongelmat, samat typeryydet, samat lahjakkuudet – ihan samaa kuin aikaisemminkin.

Yhdellä poikkeuksella. Me (siis me kaikki; sinä, minä ja kaikki millenniaalit) elämme poikkeuksellisen aivotonta aikakautta. Kuten kaikki aikaisemmat nykynuorison päivittelijät, niin mekin astumme samaan henkiseen liukumiinaan. Nuorison päivittelyn sijasta meidän tulisi kohdistaa kriittinen katseemme meidän aikakauteemme ja siihen kulttuuriin, jota me elämme, hengitämme ja kulutamme päivittäin.

Harvempi meistä sanoo sen suoraan: ”Voi helvetti, että me olemme tyhmiä!” On helppo naureskella toiselta puolelta aitaa Brexitin ja Trumpin puolesta äänestäneille. Voi kun ne osaavatkin olla niin tyhmiä. Vaikka meidän tulisi ymmärtää kaikkien olleen osana rakentamassa sitä kulttuuria, jossa Donald J. Trumpista tuli maailman vahvimman valtion johtaja. Jopa me, joilla ei ollut äänestysoikeutta noissa vaaleissa.

Sinä päivänä, kun me luovutimme television herruuden reality-viihteelle Trump sinetöi voittonsa Yhdysvaltojen presidenttinä. Jos Trump ei olisi astunut ehdolle, niin meillä olisi joku toinen ”trump” hänen paikalla. Me teimme sen; eivät punaniskat bible-beltillä tai autoteollisuuden työttömiksi jättäneet detroitilaiset. Innostuneesti me eurooppalaisetkin kuluttajat ostamme halvempia tuotteita, jotka on valmistettu halpatuotantona muualla. Suomessa kitaristit intoilevat Meksikossa valmistettuja Fenderin kitaroita, joiden hinta/laatu-suhde on erinomainen. Vähemmän tulemme ajatelleeksi, että tuon innostuksen taustalla loistaa kirkkaana punainen ”Make America Great Again” -lippis.

stilldont

Tyhmyyden lisäksi aikakauttamme leimaa korostunut välinpitämättömyys. Me emme välitä suuremmin toisistamme tai luonnosta. Ja tässä kohden suuntaan osoittavan sormeni erityisesti kaikkia ”maailman parantajia” kohtaan. Ihmisten luontoa kuluttavaa elämäntapaa kritisoivia leukojen lonksuttelijoita riittää ihan liiaksi. He itse omassa itseriittoisuudessaan ovat valmiita luopumaan vaikka mistä maallisesta, mutta oikeasti maailmaa he eivät halua muuttaa. Eivät ainakaan maailman ehdoilla.

Jos ihmisellä olisi palava halu muuttaa maailmaa ja siinä eläviä ihmisiä, niin hän ei tuhlaisi aikaansa askeettisten harrasteiden parissa, vaan kouluttaisi itsensä mainosmaailman suurmestariksi. Todellisella maailman parantajalla olisi miljoona seuraajaa Twitterissä ja Instagramissa. Hän osaisi perfomance marketingin optimoinnin kaikki salat ja päivässä hän käyttäisi A/B -testausta sanomansa sanamuotojen hiomiseen enemmän kuin suurten ajatuksen kehittämiseen nenä kirjassa. Käsi ylös te viherpiipertäjät, antifasistit ja muut ituhipit, kuinka monta tuntia tuli näitä asioita hoitaessa tänään käytettyä? – Aivan niin. Minuuttiakaan ei tullut käytettyä näiden asioiden hoitamiseen koko edellisenä vuotena. Ja te ihmettelette miksi ihmiset eivät kuuntele teidän syvällistä sanomaa.

Tämän kaiken taustalla vaikuttaa syvä välinpitämättömyys ympäröivästä maailmasta. Maailmaa ja siinä eläviä ihmisiä ei haluta nähdä sellaisina kuin  he ovat, vaan maailma ja ihmiset halutaan pakottaa siihen muottiin, joka korvien välissä on heille valmiiksi tuotettu. Kun maailma ja ihmiset halutaan pakottaa johonkin ylhäältä päätettyyn muottiin, niin sillä on oma nimi, jonka me kaikki tunnemme – tyrannia. Maailman parantaja ja taivaanrannan maalari ovat savuverhoja joiden taustalla piileksii moni arkielämän pikku-tyranni… mitä enemmän maailman parantamisesta saarnaa, sitä vähemmän omaa napaansa pidemmälle oikeasti osaa katsoa – mark my words!

burn

Diogenes Koira oli yksi tunnetuimmista antiikin Kreikan kyynikoista. Hän asui perimätiedon mukaan saviruukkussa (kyllä, saviruukussa), omisti viitan ja matkamiehen sauvan. Diogenes elätti itsensä kerjäämällä ja hänen kerrotaan olleen ensimmäinen ”kosmopoliitti” (maailman kansalainen), jolla koti oli kaikkialla ja ei missään.

Tarina kertoo, että Aleksanteri Suuri astui eräänä päivänä ulos paistattelemaan päivää palatsinsa ulkopuolelle. Harmikseen hän teki tämän peittämällä Diogeneksen varjoonsa. Aleksanteri tiesi varsin hyvin kuka tämä kerjäläinen oli ja kehotti filosofia pyytämään mitä tahansa ja hän saisi sen. Diogenes vastasi suurelle valloittajalle: ”Siirry pois auringon edestä!” Aleksanteri Suuren kerrotaan vastanneen filosofille seuraavasti: ”Jos en olisi Aleksanteri, haluaisin olla Diogenes.”

Tarina halutaan nähdä suurena kertomuksena askeetin voitosta suuren valloittajan edessä. Mutta tosiasiassa kyseessä on kahden millenniaalin tapaaminen sosiaalisessa mediassa. Kumpikin on optimoinut sanansa saavuttaakseen mahdollisimman voimakkaan lopputuloksen. Aleksanterin ja Diogeneen tapauksessa lopputulos oli kuolematon tarina, mutta laadullisesti ero ei ole suuri nykyaikaan verrattuna. Hyvä läppä jää elämään…

Mistään sen merkityksellisemmästä ei ollut kyse antiikin kyynikon ja suuren valloittajan välisessä tapaamisessa. Mutta maailmaa nämä kaksi muuttivat enemmän kuin yksikään meistä meidän aikakaudellamme. Vaikken voi sitä tietää, mutta olen siitä täysin varma, että meidän aikakaudestamme ei jää elämään yhtäkään tarinaa niin pitkälle kuin Aleksanterin ja Diogeneksen tapaamisesta kertova tarina. Tallenneita tulee jäämään enemmän omasta aikakaudestamme, mutta yksikään niistä ei jää elämään. Tarinat ovat tänä päivänä syntyneet kuolleina.

Aikakaudellamme luku- ja kirjoitustaito ovat huippulukemissa, mutta samaa en voi sanoa luetun ymmärtämisestä ja kirjoittamisesta. Se, että osaa lukea ei vielä tarkoita ymmärryksen lisääntymistä. Kun kysyy nykyihmiseltä lukea 200 sivua asiatekstiä, niin 95% kansasta pitää sitä ylivoimaisena vaatimuksena. Jäljelle jääneestä 5% ehkä juuri ja juuri 5% osaa kirjoittaa ymmärrettävää asiatekstiä omista ajatuksistaan. Ainoastaan näin osaamaton yleisö voi nostaa maamme yhdeksi luetuimmaksi blogiksi kahden kirjoitustaidottoman idiootin ”parisuhdeblogin”, jonka päättyminen (tuli bänät) noteerataan maamme luetuimpien iltapäivälehtien palstoilla.

naamio

Hyvät millenniaalit. Teissä ei ole mitään vikaa. Te olette samalla tavalla oman aikakautenne tuotteita, kuten me aikaisemmatkin sukupolvet. Ei ole teidän vika, että me olemme epäonnistuneet paremman maailman luomisessa. Ja tosiasiassa, maailman parantaminen ei meitä ole suuremmin kiinnostanut, koska yltiökapitalistinen hedonismi voitti taistelun 60-luvun idealismin kuoltua. Uhmamielellä heittäydyn klišeen syleilyyn ja lausun: ”Älkää ottako meistä mallia. Rikkokaa traditio ja kulkekaa toista reittiä!”

En sano uskovani nuorisoon tai muuta sen sellaista. Todistakaa minun olevan väärässä sanoessani, että teistä tulee samanlaisia kuin meistä. Aivan kuten meistä tuli samanlaisia kuin meidän vanhemmista. Siitäs saitte oma sukupolveni! Onko nyt ylpeä tunne? En nyt hirveästi lähtisi keulimaan ”saavutuksillamme”. Missä vaiheessa me kadotimme suunnan? Piti vaeltaa maailman ääriin, mutta emme päässeet Porin Jazzia pidemmälle. Ja mitä me olemme oppineet tällä matkalla? – Lytätään nuorempi sukupolvi alas, jotta tuntisimme itsemme astetta paremmaksi.

Motivaatiopuhujat ja huonosti kirjoitetut elämänhallintaoppaat ovat korvanneet teatterin ja kirjallisuuden. Ja me kutsumme tätä edistykseksi? Fuck this shit! Me olimme se sukupolvi, joka riemuiten otti vastaan Real Worldin ja kylvimme siemenet sille kaikelle, jota nyt kauhistelemme. Me emme edes osaa nauttia omien saavutuksiemme hedelmistä. Mutta osaamme kyllä syyttää lapsiamme juuri niistä virheistä, joihin sorrumme päivittäin heidän edessä esimerkkiä näyttäen. Ylevää?

Mutta älkäämme vaipuko epätoivoon tämän kaiken edessä. Meissä jokaisessa piileksii pieni millenniaali, joka kaipaa huolenpitoa kasvaakseen joksikin paremmaksi kuin mitä me tällä hetkellä olemme. Vain tämän kasvun kautta meistä voi ehkä vielä tulla jotain enemmän kuin aikaisemmista sukupolvista. Ja tämä on sanoma millenniaaleille ja muille. Ylittäkää itsenne. Olkaa enemmän kuin ihminen, joksi teidän kulttuurinne kasvatti teidät.

Myyntipuheesta ja sielunkumppanin löytämisestä

Viimeisten päivien aikana ajatukseni ovat liikkuneet enimmäkseen kahden aiheen ympärillä; myyntipuheen pitämisessä ja sielunkumppanin löytämisessä. Ensimmäinen on ollut mielessä työstä johtuvista syistä ja jälkimmäinen on noussut mieleen, koska Facebook jaksaa muistuttaa, että on kulunut viisi vuotta siitä kun jätin Lauttasaaren kämpän taakseni ja ymmärsin avioliittoni olevan lopullisesti ohi.

Aloitan myyntipuheesta. Yksi elämäni suurista ”raamatuista” on Roger Mavityn ja Stephen Bayleyn Life is a Pitch: How to Sell Yourself and Your Brilliant Ideas (2009). Teos alkaa määrittelemällä mitä kaikkea on myyminen ja myyntipuhe. Myyntipuheen keskeinen päämäärä on saada aikaan muutos kohteesta. Moni harjaantumaton puhuja ajattelee, että vahvat argumentit ja faktat ovat paras tapa saada aikaan tämä muutos. He kaikki ovat täysin väärässä. Kun me esimerkiksi pyydämme lainaa pankista, niin me pyrimme vakuuttamaan, että me kykenemme maksamaan lainan takaisin tulevaisuudessa. Mutta kukaan ei voi tietää mitään tulevasta.

Tätä ei tietenkään pankkisektorilla koskaan sanota ääneen. Nykyään pankkivirkailijat eivät suuremmin käytä omaa harkintaa lainaa käsiteltäessä, vaan asiakkaan luottokyky tarkistetaan luvuista. Lainan myöntäminen perustuu ”kalkyloituun arvaukseen”, mikä ei muuta asiaa miksikään. Arvaus, mikä arvaus. Ja tästä johtuen erittäin vakuuttavasti esiintyvä lainan hakija kykenee saamaan lainan helpommin kuin epävarmasti esiintyvä (olettaen, että kummallakin on yhtälaiset luottotiedot).

Varsinkin Suomessa on sosiaalisesti hyväksyttävää suhtautua negatiivisesti itsensä myymiseen ja markkinoimiseen. Ja siitä huolimatta me teemme sitä ja olemme sen kohteina päivittäin. Myyminen on jotain hyvin inhimillistä. Ja myyminen vetoaa aina ensiksi tunteisiin. Faktat ja argumentit ainoastaan tukevat emootioihin vetoamista. Sama pätee meidän ”ostopäätöksiin”; ne tehdään tunteella. Tietojen hakeminen ennen ostopäätöstä on enemmänkin jo alitajuisesti tehdyn päätöksen tueksi tehtävää vakuuttelua itselle kuin aitoa tietojen hakemista ja niiden pohjalta tehtävää päätöstä.

Ehkä kaikkein kovin ja yleisin myyntipuhe, mitä me teemme, on toisen vakuuttaminen parisuhteeseen. Tämän pitchin ultimaattinen kohokohta on kosinta. Yritämme vakuutta toisen (ja itsemme), että olemme hyvä partneri ja pystymme takaamaan onnellisen tulevaisuuden. Tulevaisuuden, josta kenelläkään ei voi olla mitään varmaa tietoa. Ja tässä jos jossain kaikki tehdään emootiot edellä.

Vaikka asia voi aluksi vaikuttaa vähän etäältä, niin ei ole mitenkään ihme, että myyntipuheen ajatteleminen vie ajatukset lähelle sielunkumppanin etsimistä ja löytämistä. Jos Mavityn ja Bayleyn teos on mainio teos myyntipuheesta, niin nykyaikaisesta rakkaudesta hilpein ja huimaavin teos on koomikko Aziz Ansarin ja yhteiskuntatieteilijä Eric Klinenbergin Modern Romance – An Investigation (2015). Suosittelen teosta kaikille, jotka ovat hämmentyneitä näinä Tinderin aikoina.

Jos jotain internet on muuttanut, niin se on ostaminen. Nykyään on helppo istuutua läppärin äärelle ja alkaa shoppailemaan. Halvimmat tarjoukset löytyvä muutamalla klikkauksella ja parhaat arvostelut ohjaavat meidän valintoja entistä enemmän. Tämä ei ole ristiriidassa aikaisemmin esitetyn kanssa, koska meidän päätös luottaa noihin arvosteluihin on edelleen tunnepohjainen. Meidän tekemämme valinnat vain voimistavat tuota valintaa.

Internet mahdollistaa valintojen yltäkylläisyyden ympärillämme. Ja toisin kuin heti tulisi luulleeksi, niin tämä ei välttämättä tuota onnellisuuden lisääntymistä. Tätä ilmiötä kutsutaan valintojen paradoksiksi. Kun lukemattomat vaihtoehdot ovat saatavilla, niin osa meistä ei kykene tekemään valintaa, vaan odottaa löytävänsä vielä paremman, kunhan vain jatkaa etsimistä. Tällaisia henkilöitä voidaan kutsua maksimoijiksi. Tarpeeksi hyvän vaihtoehdon löytäviä voidaan kutsua tyytyjiksi.

Se, onko ihminen tyytyjä vai maksimoija, riippuu myös tilanteesta. Minä voin etsiä päiviä ja viikkoja oikeaa objektiivia kameraani, mutta autooni otan lähimmän bensa-aseman bensaa tankkiin. Autoni bensan laatu ei minua kiinnosta. Mutta löytyy ihmisiä, joille ei ole täysin sama mitä bensaa autonsa tankkiin tankkaa.

Minulla ei ole tutkittua dataa esittää tämän tueksi, mutta omien kokemusteni pohjalta ihmissuhteissa maksimoijien määrä näyttää lisääntyneen yleisen maksimoinnin yleistyessä. Kukaan ei vaan yksinkertaisesti riitä. Ja pois se minusta, että lähtisin näitä henkilöitä tuomitsemaan. Itsekin olen elänyt ihan omasta tahdostani viisi vuotta sinkkuna, koska oma elämä on ollut sen verran solmussa ettei ihmissuhteelle ole ollut mahdollisuutta. Vaikka muutaman kerran turhaan on tullut ihastuttua. Mutta ei niistä sen enempää.

Sitoutua toiseen henkilöön on vakava paikka. Tai ainakin se sellaista tulisi olla. Varsinkin sitoutuminen loppuelämäksi on vielä tätäkin vakavampi paikka. Ei siis ihme, että sitä haluaisi löytää sen sielunkumppanin rinnalle elämän matkalla. Mutta onko tämä suuri etsintä lisännyt meidän onnellisuuttamme?

Rajoitettujen vaihtoehtojen muodostamassa kulttuurissa (syrjäseuduilla ja agraarisemmissa maissa) maksimoinnille ei jää tilaa. On oltava olosuhteiden pakosta tyytyjä. Kun ei paremmasta mitään tiedä, niin tyytyy vähempään. Meidän ääriurbaanista kulttuurista me emme voi siirtyä massoittain yksinkertaisempaan agraarikulttuuriin. Mutta tyytyjien määrä tulisi jollakin keinolla lisätä. Jo siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat tyytyväisempiä elämäänsä.

Maksimoijat ovat parisuhteissaan ja työelämässään onnettomampia kuin tyytyjät. Mistä tämä johtuu? Maksimoija etsiessään aina vain parempaa löytämisen sijaan rakentaa vaihtoehtojen viidakosta ideaalisen ja kuvitteellisen kohteen. Vaihtoehtoja hylkäämällä tästä idealisesta kohteesta tulee aina vain täydellisempi ja täydellisempi. Samalla se irtaantuu todellisuudesta kauemmaksi ja kauemmaksi. Sitä ei koskaan saavuta. Yksikään ihminen maailmassa ei kykene tyydyttämään mahdotonta vaatimusta, joka maksimoijan korvien välissä on kehittynyt.

Elämämme tärkein valinta jää tekemättä. Väärät valinnat sisältävät nimittäin erittäin positiivisen mahdollisuuden; niistä voi sanoutua irti. Vaatii tietenkin suurta taitoa sanoutua irti esimerkiksi avioliitosta. Mutta mahdottomaksi muodostunut tilanne kannattaa puhaltaa poikki… mutta sitä ennen kannattaa ottaa selvää tekeekö sen maksimoimisen vai tyytymättömyyden pohjalta.

Täydellinen myyntipuhe tulevalle sielunkumppanille? Jos vaikka aloittaisi puheen parantamisesta, jolla erottaa tyytyjät maksimoijista. Ensimmäinen puheeni kohde löytyy peilistä…

Kauniiden ihmisten ongelmaton elämä

Jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus tehdä omasta elämästään mahdollisimman hyvä. Tämän toteaminen tuntuu niin triviaalilta, että sen ilmaisemiselle ei tulisi olla mitään syytä. Mutta näin ei tässä epätäydellisessä maailmassa ole.

Kun sanon, että jokaisella on tämä oikeus, niin se pitää sisällään velvoitteen huolehtia, ettei oma hyvän elämän tavoittelu estä toisten hyvän elämän tavoittelemista. Mutta haluan mennä tässä maksiimissa vielä pidemmälle. Sanon, että meillä on velvollisuus tehdä elämästämme mahdollisimman hyvä. Ja kuten kaikkien velvollisuuksien laiminlyömisestä, niin siitä seuraa sanktioita.

Meillä Suomessa on esimerkiksi oppivelvollisuus ja ainakin jokaista miestä koskee tämän lisäksi kansalaisvelvollisuus (johon naisetkin saavat ottaa osaa vapaaehtoisesti). Lain asettamat velvollisuudet ovat kontingentteja; ne eivät ole välttämättömiä. Meillä voisi olla toinen laki, joka asettaisi muita velvollisuuksia.

Mutta elämän asettama velvollisuus on välttämätön ja se ei voi toisin olla. Hyvän elämän velvollisuuden rikkominen on rikos itse elämää vastaan – tahtoa kuolemaan ja kaipuuta olemattomuuteen. Elämän velvollisuudesta irtisanoutuminen on elämän nihilointia, nihilismiä par exellence.

Nämä ajatukset nousivat mieleeni luettuani viikolla Kyösti Niemelän kolumnin ”Elokuvat ovat väärässä – kauniiden elämä on muita helpompaa”. On tietenkin epäreilua sanoa  mitään kolumnin kirjoittajasta pelkän tekstin pohjalta, mutta siitä huokui karvas nihilismin haju sieraimiini. Perussanoma Niemelän lyhyessä kolumnissa on, että ”kauniit kasvot tai luontainen karisma antavat runsaasti apua seksikumppanien löytämiseen, parisuhteen muodostamiseen ja rakkaudentäyteiseen elämään”. Tämä etumatka tulisi tiedostaa samoin, kuten me tiedostamme huonoista oloista lähtöisten vaikeudet elämässä. Hyvästä kodista, jossa arvostetaan koulutusta on helpompi nousta hyvään sosio-ekonomiseen asemaan kuin riitaisesta alkoholistiperheestä, jossa vanhemmat eivät tue lapsiensa koulunkäyntiä ja niin edespäin.

Vaikka huonommista oloista lähtevien lasten asema tiedostetaan, niin se ei tarkoita että heitä arvosteltaisiin peruskoulussa ja myöhemmissä opinahjoissa löyhemmillä asteikoilla. Sehän tekisi heistä vähemmän osaavia ja rohkaisi laiskuuteen (Miksi tsempata, kun vähemmälläkin pärjää?). He kyllä tarvitsevat tukitoimia, jotta he pärjäisivät maailmassa aivan kuten kaikki muutkin.

kukkaaaAAA

Ja sama pätee elämässä yleensä. Maailmankaikkeuden sokea sattumanvaraisuus heittää meidät elämään ja antaa meille ne kortit, jotka meillä kädessä on. Tässä kohden on huomautettava, että elämä ei ole korttipeliä, mutta ymmärrätte varmaan vertauksen. Me olemme saaneet erilaiset kortit kuin toiset. En sano parempia tai huonompia, vaan erilaiset. On totta, että kauniiksi katsomamme henkilöt saavat jonkinlaista etumatkaa sosiaalisissa tilanteissa, mutta se ei anna vähemmän kauniille tai viehättäville mitään oikeutta alkaa protestoimaan kakaramaisesti tilanteen epäreiluutta.

Niemelä samaistaa infantiilisti kolumnissaan seksikumppanien määrän parisuhteiden solmimiseen ja rakkauteen. Jokainen vähänkin normaalia elämää elänyt tietää, että helposti seksisuhteita luovat ihmiset eivät automaattisesti päädy helpommin hyviin parisuhteisiin tai löydä rakkautta. Kauniiksi ja viehättäviksi tulkittujen ihmisten elämä ei ole mitenkään sen ihmeellisempää kuin kenenkään muun. Ja heidän elämä sisältää saman velvoitteen tehdä elämästä mahdollisimman hyvä kuin kaikilla muillakin.

Kauniiden ja viehättävien ihmisten demonisointi on heidän hyvän elämän tavoittelun eteenastumista. Mutta vielä enemmän se on tielle astuneen hyvän elämän tavoittelulle vastaista. Täten tämä rakkaudessa epäonnistunut katkeroitunut kaunainen protestoija syyllistyy elämän velvollisuuden kaksinkertaiseen kieltämiseen. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä tämä protestoija ei kuitenkaan onnistu sabotoimaan kauniin ja viehättävän hyvän elämän tavoittelua, vaan lähinnä ampuu itseään jalkaan.

Ja kuinka helppoa ja ongelmatonta tämä kauniiden ja viehättävien elämä oikeasti on? Elämässäni olen saanut kohdata monia ihmisiä monista lähtökohdista. Varsinkin poikkeuksellisen kauniit naiset eivät aina loista elämän auvoisaa ihanuutta. Päinvastoin. Olen kuullut itkuista avautumista hirveästä kohtelusta ja yksinäisyydestä, koska harvempi näkee muuta kuin kauniin ulkokuoren.

Mitään niin sallittua sylkykuppia meidän kulttuurissa ei ole kuin poikkeuksellisen kaunis nainen. Häntä saa (ja joidenkin näkemyksen mukaan suorastaan pitää) haukkua, painaa alas ja syrjiä. Koska hänellä on niin valtava etumatka muihin nähden. Jos kaunis ja viehättävä nainen ei satu olemaan poikkeuksellisen älykäs, niin siitä vasta riemu repeää. Tyhmä ja kaunis! Ei kun lyömään niin paljon kuin sielu sietää.

Uskoisin, että harvempi on tullut ajatelleeksi miksi kaunis ja vähän yksinkertainen on niin suuri rikos. Keskivertoälykkyydellä varustetut ihmiset ja siitä alaspäin edustavat aika laajaa osaa ihmiskunnasta (uskoisin, että se on enemmistö). Pitäisikö näitä kaikkia katsoa alaspäin ja solvata avoimesti heitä älykkäämpien toimesta? Kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat eivät kysy suurtakaan älyllistä pääomaa. Miksi ne näyttävät olevan suorastaan ylivoimaisia suurelle osalle älykkäitä ihmisiä? Ehkä siksi, että eivät he kovin älykkäitä oikeastaan olekaan.

diesel-smart-may-have-the-brains-but-stupid-has-the-balls-small-56141

Asettamaani hyvän elämän tavoittelun velvoitetta ei tule sekoittaa kristilliseen ”kaikki elämä on pyhää” höpinään. On tilanteita, jossa hyvän tavoittelu on lopullisesti estynyt elämässä. Se ei millään teolla muutu enää hyväksi. Terminaalivaiheessa eläville sairaille tulisi suoda oikeus elämän päättämiseen. Tuolloin yksittäisen ihmisen elämän ulkoiset tekijät ovat ottaneet vallan ja ihminen on niiden vietävänä. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta ottaa elämäänsä haltuunsa.

Mutta elämälle kaunainen ihminen ei tällaisessa tilanteessa ole. Hän vain ei ole oppinut elämään oikein omaa elämäänsä. Koska kauna on ottanut luovutusvoiton hänessä, niin kaunainen ihminen alkaa syyttämään maailmaa omasta huonosta kohtalostaan. Hänen tilanteensa tulisi tiedostaa. Mitä vielä hänen vuoksi pitäisi ihmiskunnan tehdä? Lopettaa oman hyvän elämän tavoittelu ja antaa hänelle kaikki valmiiksi pureskeltuna kultalusikassa? – Jokainen normaalilla älyllä ja jonkinlaisella elämän kokemuksella varustettu ihminen ymmärtää näiden vaatimusten mahdottomuuden ja lapsellisuuden.

Seksi, parisuhde ja rakkaus ovat suurimmalle osalle ihmiskuntaa elintärkeitä elämässä. On erakkoja, munkkeja ja muita poikkeusyksilöitä, jotka näyttävät kieltäytyvän ainakin seksistä ja parisuhteesta. Ja on totta, että ihminen kykenee elämään biologisesti täysin tervettä elämää ilman seksiä. Mentaaliseen elämään ei mennä tässä kohdassa. Kun meidän kehomme saa oikeaa ravintoa, puhdasta vettä ja ilmaa, niin se kykenee elämään.

Seksi, parisuhde ja rakkaus eivät kuitenkaan ole samanarvoisia kuin ravinto, vesi ja ilma. Sanokaamme, että ihminen on vaeltanut aavikolla päiväkausia ilman ravintoa ja vettä (ilmaa siellä riittää) ja on nääntymäisillään saapunut talon ovelle. Hänellä on suoranainen oikeus vaatia ainakin vettä juotavakseen. Muutoin hän kuolee. Jos talon asukkaat eivät hänelle tätä suo (olettaen, että heillä on ainakin vettä yli omien tarpeidensa), niin he syyllistyvät kuoleman tuottamukseen.

Jotkut meistä vaeltavat yhtä näännyksissä seksin, parisuhteen ja rakkauden puutteessa. Osa näistä nääntyvistä on suorastaan kuolemassa yksinäisyyteen ja rakkauden puutteeseen elämässään. Tästä huolimatta he eivät voi koputtaa ovelle ja vaatia: ”Seksiä! Parisuhde! Rakasta minua!”. Seksiä voidaan tietenkin järjestää ilman parisuhdetta ja rakkauttakin, mutta se ei ole kuin hetkellinen helpotus eikä siitä ole ratkaisuksi huomattavasti syvempiin ongelmiin. Todellinen ratkaisu on, että ihminen oppii tavoittelemaan mahdollisimman hyvää elämää omista lähtökohdistaan. Mitään oikotietä onneen ei ole… ei edes kauniilla ja viehättävillä.

Elämän asettama velvollisuus hyvän elämän tavoitteluun edellyttää vielä enemmän. Tämä ehkä voi kuulostaa aluksi aika räikeältä väitteeltä, mutta yritän avata ajatusta. Hyvän elämän tavoitteleminen ei kosketa ainoastaan meitä, vaan kaikkia elämiä. Oman elämänsä velvollisuuden laiminlyöminen on samalla toisten elämää vastaan lyömistä. Niin kauan kuin hyvän elämän tavoittelu on mahdollista, niin me emme ole vastuussa siitä itsellemme vaan kaikille. Koska yksinkertaisesti meidän elämä ei ole irrallista toisten elämistä. Jokainen erakko ja syrjään vetäytynyt on jossain vaiheessa elämäänsä ollut yhteydessä toisiin ja jakanut täten elämäänsä heidän kanssa. Erakko ei ainoastaan vetäydy yksinäisyyteen, vaan samalla kääntää selkänsä toisille. Se on julkean itsekäs teko. Sama pätee itsemurhaan, joka päättää elämän jolla olisi ollut vielä potentiaalia hyvään elämään.

Samoin, kun me puhumme tai kirjoitamme elämästämme, niin me emme pelkästään löpertele itseksemme niitä näitä, vaan levitämme omaa asennettamme elämää kohtaan. Tämän takia en voi olla puuttumatta Niemelän kolumniin. Se huokuu kaunaisuutta ja pahantahtoisuutta elämää kohtaan. Tavallaan se on merkityksetön ja voitaisiin ohittaa olan kohautuksella, mutta nykyisessä mediaympäristössä tällaiset elämälle vastenmieliset kirjoitukset alkavat olemaan enemmänkin maan tapa kuin poikkeus. Hyvän elämän tavoittelun velvollisuuden takia en voinut jättää tätä kirjoitusta kirjoittamatta.

Syväsukellus prekaarimaailmaan osa 2 – Rakkautta niinku ja vähän muutakin

Jatketaan tätä eeppisiin mittoihin laajenevaa kirja-arvostelua, joka ei ole kirja-arvostelu. Perinteinen arvostelu katselisi kohdettaan jostain establisoituneesta näkökulmasta ja arvostelisi teosta suhteessa arvostelijan allekirjoittamaan instituutioon. Perinteinen arvostelu on aina oidipaalisessa suhteessa kirjaan, kirjailijaan ja kirjallisuuteen. Suuri diskurssi möllöttää taustalla isähahmona rankaisemaan diskurssista poikkeamia ja valmiina oidipaalistamaan kohteensa heti kun siihen tulee tilaisuus… ja sellainen tilaisuus aina tulee ennemmin tai myöhemmin.

Oma skitsoanalyyttinen projektini pyrkii väistämään tämän. On sanomattakin selvää, että tämä projekti on tuomittu epäonnistumaan. Mutta ei sillä väliä, koska prekaarikulttuuriin kuuluva kapitalismikritiikki on jo ymmärtänyt vastarinnan tehottomuuden. Vastarinnan pesäkkeet ovat aina potentiaalisia uusia markkinoita, kuten Ekholmin teoksessa todetaan.

Mitä radikaalimpaa vastarinnan muotoa esiintyy sitä suuremmat markkinat se mahdollistaa ajan myötä. Vuonna 1991 The Clash paljasti todelliset kasvonsa, kun Levi’s Jeans valjasti ”Should I Stay or Should I Go” -biisin mainokseensa.

Se siitä markkinatalouden vastustamisesta. Raha voittaa aina…

CARITAS: Kyllä säkin kohta saat taas tehä duunii! Mä oon ihan varma siitä!

JOONAS: Pelkään vaan että minkälaista. Kapitalismin toimivuuden yks perusedellytys on, että huomattava osa väestöstä pidetään työttöminä, ja näillä näkymin näiden työttömien ei jatkossa edes anneta olla rauhassa työttömiä, vaan niille keksitään väkisin kaikenlaista pakkotyötä rangaistukseks omasta huonoudestaan ku ne ei edes oo LinkedInissä. Samalla kun vaaditaan markkinoiden vapautta, lisätään valvontaa ja poliiseja, kaikkien pitäis olla niin vitun vapaata, mut oikeesti saa olla vapaa vaan tietyllä ennalta määrätyllä tavalla. Oman luovan hulluuden saa päästää valloilleen omassa ruokablogissa, mut kadut ja torit on yritysten omistuksessa. Roskasakki rajataan omille alueilleen, rikkaat omilleen.

Valitettava tosiasia on, että kapitalismi kasvattaa tällä hetkellä hyvinvoinnin sijasta tuloeroja ja epäoikeudenmukaisuutta. Luonnonvarojen ja ruoan ehtyessä varallisuus keskittyy entistä pienemmälle vähemmistölle. Ja ennen kuin alamme tätä päivittelemään sen enempää, niin meidän tulee ymmärtää olevamme osa tätä pienenevää vähemmistöä. Mistä luulette nykyisen uhkaavan ulkopoliittisen tilanteen johtuvan? Maailmalla on käynnissä entistä verisempi taistelu elintilasta, joka pienenee päivä päivältä. Sodat ovat ainoastaan jäävuoren huippu.

Olisi epäreilua syyttää Johannes Ekholmia siitä, että hän ei ota kantaa tähän aikakautemme suurimpaan historialliseen kriisiin ja katastrofiin. Mutta hänen kuvaamiensa nuorten ajelehtijoiden elämä on arjessa ilmeneviä oireita tästä ”megatrendistä”. Sen aiheuttama juurettomuus kyseenalaistaa kapitalistista elämää yllättäviltäkin suunnilta.

Yksi keskeisistä kritiikin kohteista on palkkatyö. Toisaalta meillä on kansalaispalkkaa ajavat tahot ja toisaalla palkatonta työtä härskisti tarjoavat ”työnantajat”. Meilläkin laajalevikkiset lehdet tarjoavat verkkosivuillaan bloggaajan työtä näkyvyyttä vastaan. Ei siis rahapalkkaa, vaan näkyvyyttä. Jos meillä olisi toimiva järjestelmä, joka takaisi kaikille kansalaisille kansalaispalkan, niin tällainen ”työtilaisuus” voisi olla selitettävissä. Mutta meillä sellaista ei ole. Palkaton ”työ” ei ole työtä, vaan harrastus. Ja jokainen tietää, että harrastustoiminnan ammattilaiset kykenevät tarjoamaan harrastamiselle huomattavasti paremmat puitteet kuin työnantaja.

Vanha katulegenda tietää kertoa, että Kuubassa kaikki sikarinmyyjät saavat samaa palkkaa riippumatta siitä, että kuinka paljon he myyvät sikareita. Tämän takia heitä ei töissä suuremmin näy ja jokainen Havanan kaduilla myytävä sikari ei ole kuubalainen. Kaikki kuubalaiset sikarit menevät vientiin. Terve ja kaikille osallistujille reilu kilpailu johtaa kieltämättä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Mutta missä vallitsee terve ja reilu kilpailutilanne? Niinpä niin. – Ei missään. Terve, reilu ja vapaa kilpailu on samanlainen utopia kuin mitä oli kommunismi Neuvostoliitossa. Jo Leninin aikana nähtiin, että pystytetty järjestelmä ei tule toimimaan. Siitä asti Suuri ja mahtava eli tekohengityksellä.

Samaa tekohengitystä on taidettu antaa kapitalismille jo muutaman vuosikymmenen ajan. Viimeistään Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen huomattiin, että ilman arkkivihollista ei markkinataloudella näytä olevan sitä pohjaa jolle se oli perustunut. Piti keksiä nopeasti uusi vihollinen. Persianlahdensodat olivat helvetin hyviä tekosyitä, mutta Saddamin kuoleman jälkeen oltiin taas tyhjän päällä. Nyt meillä on uusia kriisejä uusine vihollisine, mutta mitään ratkaisua ei ole edelleenkään tehty. Tyhjäkäynti jatkuu katastrofaalisin seurauksin.

Mutta kouriintuntuvimman muutoksen prekaarikulttuuri on tuonut seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen. Painopiste tällä hetkellä on jälkimmäisessä, mutta sen seuraukset ensin mainittuun ovat ilmeiset. Aikaisempi seksuaalinen vallankumous, joka alkoi 1960-luvulla tyssähti omaan mahdottomuuteensa. Mitään vallankumousta ei tapahtunut, koska muutos tapahtui määrällisellä alueella. Oidipaalinen ja patriarkaalinen seksuaalisuus räjähti ihmisten kasvoille, mutta se oli sitä samaa seksuaalisuutta kuin aina aikaisemminkin. Seksuaalisesti vapautunut nainen vapautui fallogosentriseen seksuaalisuuteen.

Olen valkoinen CIS-mies (cis = se sukupuoli, johon on syntynyt ei ole ongelma). Keho johon olen syntynyt on turvallisin mahdollinen mitä maailmasta löytyy. Se on hyväksytty kaikkialla… paitsi viimeisimmän sukupuolivallankumouksellisten keskuudessa. Oikeutetusti on aktivisteja, jotka eivät halua edes puhua miehestä, vaan miesoletetusta. Biologinen sukupuoli (sex) on toisarvoista, kun huomio keskitetään sosiaaliseen sukupuoleen (gender). Naisesta ja miehestä puhutaan täysin erilaisin tavoin mediassa (kuten olympialaisten aikaan näimme iltapäivälehtien otsikoissa).

SAD91RL
nainen rakastaa liikaa se on hullu
mies rakastaa liikaa se on traaginen sankari
naisella on ahdistuskohtaus se on epävakaa
miehellä on ahdistuskohtaus se on eksistentialisti-nero
siks en nää itteeni naisena
ei kiinnosta kuukautiset/munasolut/raskaus/
parimuoto/vanheneminenyhdessä
”jag är varken kvinna ellen man, jag är lag i mej själv”

En tiedä kuinka yleistä tällainen ”sukupuolisuuteen” kyllästyminen on, mutta ainakin olen huomannut sen saavan vastakaikua nuoremmassa sukupolvessa. On ymmärrettävää, että voimakas hyökkäys patriarkaalista sukupuolidiskurssia vastaan herättää voimakkaan vastareaktion. En minäkään pidä siitä, että minut leimataan sukuelinteni johdosta, mutta samalla en lähde provosoitumaan. Meillä on nuoria naisia ja miehiä, joilla kulttuurimme muodostamat sukupuoliroolit ovat aito ongelma. Ja pahinta on, että näiden ongelmien käsittelemiseksi ei ole luotu mitään keinoja samaisen kulttuurin toimesta. Siksi toivotan tervetulleeksi tämän kritiikin. Järkyttäkää nyt tätä setä-miestä oikein kunnolla. Annetaan asioiden mennä todella hulluun suuntaan…

SAD91RL
nimenomaan, tollast possessive bullshittii…
ja yhe tutkimuxen mukaa poikii ala-asteella kosketetaan
vaa kuritusmielessä kun taas tyttöi halataan ja taputetaan
ja silitetään (ei-sexuaalisesmieles!) enemmän,
mikä osaltaa vaikuttaa siihen et tytöt opetetaan
responsiivisiks ja et niiden kehojen pitää olla jatkuvasti
available. toi on nii ”pervasiivista”, niin ainaista!

Touché SAD91RL! Ei ole mitenkään ihme, että osa naisista eivät pidä miehen rakkautta kaikkein tärkeimpänä päämääränä elämässään. Ja näen näiden naisten määrän kasvavan entisestään. Näen myös miesten olevan yhtä kyllästyneitä siihen, että mieheltä odotetaan sitä ja tätä, jotta voisi kutsua itseään mieheksi.

Rakkaus niinku päähenkilö Joona voidaan nähdä jonkinlaisena tyhjiöön pyörimään jääneenä miehenä. Hänen suhteensa vanhan koulukunnan edustajaan – isäänsä – on ongelmallinen, mutta samalla itse ongelma tuntuu jäävän peittoon. Se vaan nyt on ongelmallinen. Samoin hänen suhteensa ystäviinsä ja naisiin on ongelmallinen. Partiarkaalinen rakkaussuhde ei hänelle toimi ja siitä poikkeavan suhteen mallia hänellä ei ole. Joona lukee queer-teorioita, mutta ei näytä oppivan niistä keinoja päästä omasta itsekkyydestään ja alkeellisesta narsismista. Tartuntapinta maailmaan on kadoksissa ja keinot hyväksyä tämä osaksi omaa elämää loistavat poissaolollaan. Jäljelle on jäänyt ainoastaan päämäärätön haahuilu ja ahdistuminen.

Ainoa strategia tarjotaan ryyppyreissuun lyöttäytyneen Mikon toimesta.

MIKO: Älä ajattele. Älä edes yritä ajatella. Koska ajattelemalla sä vaan tajuut miten vitun perseestä kaikki on. Älä yritä pelastaa maailmaa. Koska sä et tuu ikinä tekemään mitään, mikä vois pelastaa mitään. Sä et tuu ikinä muuttamaan mitään. Ainoastaan sen ymmärtämällä sä voit vapautuu siit systeemistä, mikä muuten tulee hallitsee sun elämää ja tuhoamaan sut.

Prekaarikulttuurissa pärjäämisen strategia on jättää kyseenalaistaminen taakse ja keskittyä hiomaan työhakemuksia ja CV:tä. Jatkuvien nopeiden voittojen maailmassa ajatteleminen ei ole enää hyve, vaan este pärjäämiselle. Onko ajattelu koskaan ollut kovinkaan suuressa huudossa valtaa pitävien toimesta? – Ei hirveästi, mutta tässä aikakaudessa ajattelemattomuudesta on tullut edellytys. Kun ei ajattele juuri tällä hetkellä tapahtuvaa ekokatastrofia eikä monimutkaista omaa sukupuolisuutta, niin pärjää sen aikaa kun vielä voi pärjätä. Kohta tämä kaikki loppuu ja jäljelle ei jää mitään kaunista…

Olen käyttänyt tämän ”kirja-arvostelun” yhteydessä hyvin varomattomasti käsitettä ”prekaarikulttuuri”. Tällä olen yrittänyt kuvata sitä kaikkea mitä Johannes Ekholm teoksessaan Rakkautta niinku kuvaa. Aina voi kirjoittaa marginaaliin punakynällä ”väärin!”, mutta se kriitikoille suotakoot.

Ilahtuneena huomaan, että maassamme on uusia rohkeita kirjoittajia, jotka uskaltavat sukeltaa esitysmuodossa ja teemoissa uusiin altaisiin. Minusta ei saa kulttuurijäärää, joka ei tällaista ilmiötä tervehtisi ilolla. Olen seurannut maailmalla pari vuotta Alt Lit -ilmiötä ja on hienoa huomata, että kotimaisessa kirjoittamisen genressä kyseinen ilmiö ei ole jäänyt huomaamatta. Odotan jo innolla seuraavaa NaNoWriMoa. Jos vaikka tällä kertaa saisin puserrettua itsestäni ulos sen käsikirjoituksen, joka on muhinut harmaassa massassa pääkopan sisällä pari vuotta.

Mutta sitä ennen odotan seuraavaa kotimaista sensaatiota kirjallisuudessa, teatterissa, lyriikassa ja proosassa. Keep it coming – you write it, I read it!

Osa yksi

Puhutaan paskaa

Helsingin Sanomien Jussi Pullisen kolumni ”Nämä sanat melkein ennustivat vuonna 1970, miten meidän maailmamme tulee sekoamaan” palaa jo unohdetun Alvin Tofflerin klassikkoteokseen Future Shock (1970). Teoksessa Toffler kuvaa ”tulevaisuusshokilla” tilaa jossa ihminen ei kestä enää ympäröivän maailman muuttumisnopeutta. En tiedä kuka on keksinyt termin ”infoähky”, mutta en yllättyisi jos termin alkujuuret voitaisiin palauttaa Tofflerin teoriaan tulevaisuudesta.

Pullisen kolumnin mukaan ihmiset ovat vihaisia, koska vanha tuttu maailma on mennyttä ja elintaso ei näytä kasvavan. On helppo nähdä, että tällaisessa tilanteessa ihmiset nojautuvat yksinkertaisia ratkaisuja tarjoaviin ehdokkaisiin vaaleissa. Ja näin näyttää tapahtuneen miltein globaalilla mittakaavalla.

Kuinka vaikeassa tilanteessa me sitten elämme? Kun katson maailmaa (ja nyt puhun alleviivatusti subjektiivisesta positiosta) niin onko maailmamme vaikea tajuta? Onko elintasomme niin huonossa jamassa? On totta, että näkokulmani edustaa sitä varakkainta ja koulutetuinta osaa maailmassa.  Mutta samaa voin sanoa jokaisesta suomalaisesta. Ja silti keskuudessamme on valtava kuilu ”pärjäävien” ja ”syrjäytyneiden” välillä.

Väitän, että maailma ei ole kognitiivisesti niin vaikeasti ymmärrettävä, että se olisi ylivoimaista tavallisella koulutuksella ja ymmärryksellä varustetulle keskivertoiselle Suomen kansalaiselle. Vedän vielä rohkeammin överiksi ja väitän, että mitään infoähkyä ei ole koskaan ollutkaan olemassa.

Yhteiskuntamme rakenteet toimivat huomattavasti johdonmukaisemmin kuin viisikymmentä vuotta sitten. Rakenteita on huomattavasti enemmän, mutta ne eivät ole monimutkaisempia. Ja kuten jokainen vähänkään järjestelmällisyyttä elämässään harjoittanut tietää, niin johdonmukainen järjestys mahdollistaa huomattavasti suuremman määrän hallintaa kuin epäjohdonmukaisesti järjestäytyneet järjestelmät.

Mitä taas elintasoon tulee, niin on totta ettei oma sukupolveni ole kyennyt kasvattamaan elintasoa yhtä paljon kuin aikaisemmat sukupolvet. Mutta tarvitseeko meidän sukupolven tehdä niin? Kun verrataan 60-luvun nuorten elintasoa ja sitä kuinka he sitä kykenivät sitä kasvattamaan 70- ja 80-luvuilla, niin on selkeää, että jäämme tuosta kasvusta jälkeen.

Mutta toisaalta, 60-luvulla nuoruutensa eläneet joutuivat esimerkiksi hakemaan tietoa trendeistä ja muodista lähinnä kotimaisista lehdistä. Joillakin hyvin harvoilla oli mahdollisuus mennä Stockmannin lehtiosastolle selaamaan ulkomaisia lehtiä, jotka olivat kuukaisia vanhoja. Nyt jokaisella nuorella on mahdollisuus löytää viimeisimmän trendin äärelle muutamassa sekunnissa laitteella, joka on heidän taskussaan. Jos tästä ei elintaso nouse, niin onko se hirveä katastrofi? Ja kyllä, tämä oli provokaatio, mutta samalla aito kysymys. Toinen hyvä kysymys on ekologinen; miten biosfäärimme voi kantaa elintason nousua jos se jatkuisi samanlaisena kuin viimeiset sata vuotta?

Kun katselen suomalaista yhteiskuntaa, niin näen uskomattoman paljon vaurautta ja hyvinvointia. Isäni joutui jättämään yhden talvikauden käymättä koulua, koska hänellä ei ollut talvea kestäviä kenkiä. Ja tämä ei johtunut alkoholisoituneista vanhemmista, vaan oikeasta köyhyydestä. Onko nyky-Suomessa niin köyhiä perheitä, joilla ei ole varaa talvivaatteisiin lapsille ja eivät myöskään mistään sellaisia voi saada? En tiedä vastausta, mutta epäilen että näin ei ole nykyään.

Miksi sitten ihmiset Suomessa tuntevat vihaa tilanteestaan? – Siksi, koska he puhuvat ja heille puhutaan paskaa. Irrationaaliset ilmiöt saavat polttoainetta liekkeihinsä tästä paskan puhumisesta. Mitä tällä tarkoitan? – Meistä jokainen perusälykkyydellä varustettu ihminen ymmärtää, että paskaa tässä puhutaan. Jokainen rasistisia näkemyksiä suoltava tietää puhuvansa paskaa. Jokainen uuslibertarismin ilosanomaa levittävä tietää puhuvansa paskaa. Jokainen oman uskontonsa ainoaksi oikeaksi julistava tietää puhuvansa paskaa. Jokainen yhdenasianliikkeen edustaja tietää puhuvansa paskaa.

Ja vaikka me tiedämme puhuvamme paskaa, niin me jatkamme sen puhumista, koska me haluamme uskoa olevamme oikeassa vaikka tiedämme olevamme väärässä. Me haluamme puhua paskaa, koska se tyydyttää kaikkein alkeellisimpia mielihalujamme. Tunne olevamme oikeassa on aina suurempaa kuin totuuden tunteminen.

Meille opetetaan jo lapsesta asti, että valehteleminen on väärin. Mutta valehteleminen ymmärretään alusta asti väärin. Meille opetetaan, että on väärin valehdella toisille, mutta itselle valehtelemisesta vaietaan alusta asti. Silti puhutaan samasta asiasta. Mihin valehtelija pyrkii? – Voimme aina lähteä hakemaan vastausta petoksesta ja peittelemisestä, mutta valehtelun kovan ytimen (hardcore) muodostaa helpommalla pääseminen eli laiskuus. Valehtelija pyrkii saavuttamaan jotain oikoteitse. Hän pyrkii saavuttamaan päämäärän näkemättä sen saavuttamisen vaivaa.

Krooninen viettelijä voi nähdä paljonkin vaivaa vietelläkseen kohteensa; purkaakseen toisen vastustuksen tieltä, mutta hän ei tee mitään omien muuriensa murtamiseksi. Viettelijä elää toisen rakastumisesta ja näkee vaivaa saavuttaakseen tämän, mutta vastavuoroisesti hän ei koskaan rakastu. Viettelijä on valehtelija. Hän on laiska. Hän haluaa päästä helpommalla. Mutta hän ei koskaan saavuta päämääräänsä. Ainoastaan keinoteikoisen verukkeen – voidaan kai sanoa simulaation.

Mutta ei kannata tuntea huonoa omatuntoa tästä. Meidän koko olemuksemme perustuu tälle valehtelulle. Se johtuu aivoistamme. Ihmisen aivot ovat ”ohjelmoitu” säästämään energiaa. Se on koodattu syvälle aivojemme syvimpiin kerroksiin. Mitä syvemmälle me menemme aivoissa, sitä arkaaisempia kerroksia ne edustavat. Toisin sanoen, aivojen ytimen muodostavat meidän eläimellisen puolen. Aivojemme uloin milli erottaa meidät simpansseista. Tiedän, että tämä on karkea yksinkertaistus, koska aivot toimivat kokonaisuutena. Silti meidän ”korkeimmat” toiminnot aivoissa sijoittuvat uloimmalle kerrokselle, joka on noin millin paksu. Juustohöylällä kuoritut aivot olisivat kognitiivisilta kyvyiltään hyvin lähellä simpanssin aivoja.

Eniten energiaa vaativa toiminto aivoille on muutos. Mitä vähemmän muutoksia tulee eteemme, sitä tyytyväisempiä meidän aivojen arkaaiset osat ovat. Voidaan sanoa, että aivomme ovat helvetinmoisia laiskureita. Ja tämän takia meidän on vaikea päästää irti pinttyneistä tavoistamme. Joka kerralla, kun emme lopeta tupakointia, niin aivomme palkitsevat meidät pienellä määrällä dopamiinia (aivojen muodostama huume itse itselleen). Tunnemme mielihyvää, kun ei tarvitsekaan kohdata muutosta.

Sama aivojemme laiskuus näkyy neuroottisessa toistossa. Neurootikko ajautuu kerta toisen jälkeen epätoivoisiin rakkaussuhteisiin, koska me olemme muodostaneet uskomuksen ja haluamme uskoa, että näin on. Juuri tällainen rakkaus on minulle oikeaa ja juuri tuollainen partneri sopii minulle. Vuosien terapian jälkeen, jossa loppujen lopuksi käydään läpi jo parin ensimmäisen istunnon aikana tullutta mekanismia läpi tuhansia kertoja, aivomme antaa periksi ja ne antavat muutokselle tilaa. Meditaatiossa käydään tuhansia kertoja sama ”sammuttamisen” mekanismi, jotta aivojen laiska vastustus lakkaisi.

Me puhumme itsellemme ja toisille paskaa… ja me tiedämme sen. Mutta tietäminen ei riitä. Uskomme asiaan on tietoa vahvempi, koska siinä aivojemme apina ottaa vallan. ”Onko maailma tullut hulluksi?” Typerä kysymys. Ihmisen aivot toimivat näin. Aivoja ei ole tehty ajattelua varten. Niiden primaari funktio on säästää energiaa. Ajattelu on sivutuote. Se voi olla jopa vahingossa syntynyt ”virhe”. Ajattelu on meille vierasta ja ”luonnotonta”. Se on syntynyt energian ylijäämästä. Kun ei ole enää tarvinnut taistella jatkuvasti elosta, on aivoille jäänyt vapaa-aikaa ja syntyi ajattelu.

Ei siis ole ihme, että elämme maailmassa jossa elämme. Puhumme mielellämme paskaa vaikka tiedämme puhuvamme paskaa. Se on ajattelun lörpöttelyä, joka tuottaa aivoillemme dopamiinia eli mielihyvää. Oikeassa olemisen tunne on hyvin palkitsevaa vaikka se perustuisi tietoisesti väärälle pohjalle. Älkää syyttäkö valehtelijaa valehtelemisesta, koska siinä vain hänen aivonsa toimivat kuten aivojen tuleekin toimia.

Ei ole myöskään ihme, että me niin harvoin tulemme ajatelleeksi, mitä ajattelu on. Tässäkin pohtimisessa me mielellämme lähdemme palauttamaan ajattelua aivojen sähkökemiallisiin ilmiöihin. Kunhan vain voimme viedä ajattelun pois ajattelusta ja voimme kohdistaa huomiomme välittäjäaineisiin hermostossamme tai siellä tapahtuviin sähkövärähtelyihin. Jopa tieteen terävimmät aivot pakenevat kysymystä ajattelun perimmäisestä luonteesta. Kunhan vain saadaan puhua paskaa. Ja kunhan vain ei puhuta itse asiasta – eli siitä, että me puhumme paskaa. Ja kaikki me tiedämme tämän.

Mätää ja halpamaista: elämän tarkoitusta etsimässä aikakaudessamme

Hunter S. Thompson on yksi merkittävimmistä 1900-luvun lopun kirjoittajista. Ehkä merkittävämpi kuin hän antoi meidän olettaa. Valitettavasti hänen kirjoituksensa ovat jääneet hänen imagonsa varjoon. Elokuva Fear and Loathing in Las Vegas (1998) on yhtä sekopäinen ja sairas kuin kirjakin, mutta samalla se jättää uppoutumatta niihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, joiden äärelle Hunter S. Thompson lukijansa asettaa. Elokuva esittelee meille pinnan raapaisematta sen syvemmälle. Ja tätä ei tule ottaa kritiikkinä. Fear and Loathing in Las Vegas on sairaan inhorealistinen sukellus huumeiden sekoittaman pään elämään. Sitä ei voi katsoa 10 minuuttia kauempaa humaltuneena (yritetty on ja epäonnistuttu).

Viikolla törmäsin Tranquil Monkeyn artikkeliin ”On Finding Your Purpose: An Extraordinary Letter by Hunter S. Thompson”. Siinä lainataan kokonaisuudessaan 22-vuotiaan Hunter S. Thompsonin kirje ystävälleen, joka on kysynyt häneltä neuvoa löytääkseen elämälleen tarkoituksen. Thompsonin vastaus on edelleen validi ja tavallaan ajaton. Samalla se sai aikaan korvieni välissä ketjureaktion, jonka johdosta alan ymmärtämään meidän kieroutuneen ajan ydintä, sydäntä; se on mätä ja halpamainen.

Kun sanon aikakautemme sydämen olevan mätä ja halpamainen, niin en tarkoita jonkin toisen aikakauden olleen parempi. Me vain ihmisinä (siis ihan jokainen meistä) olemme asettaneet itsellemme ongelmia, jotka vaativat meiltä enemmän. Mainitaan nyt esimerkiksi jatkuvasti kiihtyvä ekokatastrofi, ihmisten liikakansoitus ja globalisaatio. Meillä on muitakin ongelmia, mutta nuo kolme ovat ehkä suurimmat. Aikakautemme ongelmien ratkaisemiseksi ”good enough is not enough”. Jo pelkästään digitalisaatio edellyttää ”digikansalaiselta” kognitiivisia taitoja, joita ei kyetä toimittamaan ”peruskoulutuksen” tarjoamin keinoin. On myös turha huhuilla milleniaalien (Y-sukupolvi) synnynnäisten digitaitojen perään. Yksinkertainen Google-haku boolen operaattoreita käyttäen on heille ylivoimainen kognitiivinen toimitus.

Mitä tällä kaikella on tekemistä elämän tarkoituksen etsimisellä? – Hyvinkin paljon. Mutta sitä ennen meidän tulee ymmärtää, mitä elämän tarkoituksella tarkoitetaan. Suomen kielessä elämän tarkoitus ilmaistaan yhdellä sanalla, joka vastaa englannin kielen sanoja ”meaning” ja ”purpose”. Hunter S. Thompsonin kirje pyrkii vastaamaan jälkimmäiseen muotoon, joka voidaan ”tarkoituksen” lisäksi kääntää ”päämääräksi” tai ”tarkoitusperäksi”. Keskeinen ero näiden kahden välillä on, että ”meaning” pyrkii kuvaamaan elämän sisäistä tarkoitusta eli merkitystä, kun taas ”purpose” on aina suuntautunut jotain päämäärää tai maalia kohti. Kummatkin kannat yrittävät esittää syyn elämälle; eli siinä mielessä ne ovat saman kolikon kaksi eri puolta.

Hunter S. Thompson (1937 - 2005)
Hunter S. Thompson (1937 – 2005)

Seuratkaamme lyhyesti (yritän olla tiivis esityksessäni) Hunter S. Thompsonin vastausta ystävälleen. Nuori Thompson aloittaa kliseisesti lainaamalla Shakespearen Hamletin kuuluisinta kohtaa.

Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk’ inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan…

Mutta kliseinen lainaus pitää sisällään kuvauksen elämän ihmiselle heittämästä haasteesta. Kelluako virtauksen vietävänä vai uida aallokoita vastaan kohti päämäärää. Tämä on perimmäinen valinta, jonka jokaisen ihmisen on tehtävä aina uudelleen ja uudelleen; kelluako vai uida? Mutta ihminen ei voi uida ilman päämäärää, jonne uida. Ilman tarkoitusta ihmisestä tulee elämän aallokkojen matkusta. Vain tarkoitus antaa ihmiselle syyn uida aallokkojen suuntaa vastaan. Tässä kohden on lainattava Spinozaa:

Kukaan ei voi haluta olla onnellinen, toimia hyvin ja elää hyvin, jos ei samalla halua olla, toimia ja elää, toisin sanoen olla aktuaalisesti olemassa.
(E IV, prop. 21)

Ja kyllä. Samaistaa Hunter S. Thompson ja Spinoza on provokaatio. Mutta kummatkin edellyttävät toiminnalle (tai aktuaaliselle olemiselle) tarkoituksen/päämäärän, jota kohti suunnata toiminta. Mutta Hunter S. Thompson ei ole idiootti kuten ei Spinozakaan ollut. Lapsina miltein jokainen poika haluaa olla palomies tai poliisi. Harvempi heistä enää aikuisena haluaa näihin ammatteihin. Miksi näin? – Koska perspektiivi elämään on muuttunut. Pikkupojasta on tullut mies ja hän ei ole enää sama henkilö.

Ja tämä muutos tapahtuu pienemmässä mittakaavassa päivittäin. Koska meidän perspektiivimme elämään muuttuu jatkuvasti, niin miksi asettaa minkäänlaisia päämääriä, koska ne menettävät merkityksensä ajan myötä?

Meidän ei tule asettaa itsellemme aineellisia ja konkreettisia (englannin kielessä on hieno sana ”tangible”, jota vastaavaa meillä ei ole suomen kielessä) tavoitteita. Ainoastaan elämän muuttumattomuuteen uskova asettaa itselleen liian konkreettisia tavoitteita. Ja koska elämä muuttuu jatkuvasti, on tällainen henkilö idiootti. Hänestä tulee yhden asian ihminen ja ärsyttävästi samasta asiasta kitisevä valittaja (koska hän ei koskaan saavuta päämääräänsä… mikä ei ole konkreettista).

In every man, heredity and environment have combined to produce a creature of certain abilities and desires — including a deeply ingrained need to function in such a way that his life will be MEANINGFUL. A man has to BE something; he has to matter.

As I see it then, the formula runs something like this: a man must choose a path which will let his ABILITIES function at maximum efficiency toward the gratification of his DESIRES.

Yhteydet Spinozaan ovat ilmeisiä. Kaikki se, mikä rikastaa meidän elämän tahdon (conatusta) toteutumista on hyväksi ihmiselle. Ja tuon elämän tahdon rikastuttaminen tulisi olla meidän päämäärä. Se voi toteutua olemalla palomies, pankkiiri tai kerjäläinen. Mutta mikään noista ”ammateista” ei tulisi olla kenenkään päämäärää sinänsä.

In short, he has not dedicated his life to reaching a pre-defined goal, but he has rather chosen a way of life he KNOWS he will enjoy. The goal is absolutely secondary: it is the functioning toward the goal which is important.

Ihminen on elänyt liian kauan kulttuurissa, jossa toisarvoinen päämäärä on ollut ensiarvoisella sijalla. Ja vielä kauheampaa on ollut se, että liian monelle ihmiselle hänelle asetettu päämäärä ei ole ollut hänen valintansa. Ja tässä kohdassa sijaitsee meidän aikakautemme sisimmän aineksen mätä ja halpamainen sydän.

Haasteellisen aikakauden aikana populistiset ja irrationaaliset keinot voittavat järkevän ja harkitsevan politiikan. Poliitikkojen valtapeli nousee kansan edun tavoittelun yläpuolelle – lopputuloksena on brexit! Meillä ”Pertti Perussuomalainen” ei lajittele roskiaan tai vähennä yksityisautoilua, koska ne uhkaavat hänen 1900-luvulle jäänyttä identiteettiä. Yhteiskuntatieteet tyytyvät kuvaamaan ”Pertin” valintojen syitä ja seurauksia, mutta kukaan ei häneltä vaadi muutosta… koska joku voisi siitä pahoittaa mielensä.

Suomessa kansa elää yhdessä maailman tasa-arvoisimmassa yhteiskunnassa, jota keskeinen kuvaava termi on ”hyvinvointi”. Siitä huolimatta raja-aitoja rakennetaan ryhmien ja paikkakuntien välille, koska siitä saatava fiilis voittaa rationaalisen politiikan harjoittamisen. Ja sillä ei ole mitään väliä, että ”hyvinvointi” kohta ollaan menetetty ja sen tilalle luotu uusi luokkayhteiskunta… koska se fiilis!

Politiikassa valehtelemisesta on tullut hyve ja mitä enemmän syvennetään kansan jakautumista, sitä enemmän ääniä kilahtaa luukusta sisään. Toisella puolella toisten jokainen lausuma tulee leimata rasistiseksi vaikka millä tahansa kieromielisyydellä ja toisella puolella keksitään kuplia joiden sisällä kaikki muut paitsi itse eletään.

Ja tämä sinänsä ei ole mitään uutta. Näin tuntuu aina olleen. Palataan hetkeksi Hunter S. Thompsoniin. Etenkin 70-luvun alkupuoliskon tuotantoa leimasivat seuraavat teemat:

  • Amerikkalaisen unelman kuoleminen
  • Miksi 60-luvun radikalismi kuoli?
  • Miten Nixonista (hikisestä pikkurikollisesta) kykeni tulemaan Yhdysvaltojen presidentti?

Valitettavasti nämä teemat jäävät Thompsonin huumehöyryisten kirjoitusten ilmiasun peittoon. Mutta sama elämän tarkoituksen (päämäärän) kadottaminen paljastuu Thompsonin teemojen taustalta. Amerikkalainen unelma kuoli, koska keinoista tuli itse päämäärää tärkeämpiä. Tavallinen amerikkalainen ihminen ei ollut enää keskiössä vaan raha. Tämä tapahtuma voidaan tarkentaa hetkeen, jolloin Dollari irroitettiin kultakannasta lopullisesti (ja se tapahtui juuri Nixonin ollessa presidentti – Nixon Shock).

Kukkaisvallankumous jäi tapahtumatta, koska mitään uutta henkisyyttä ei koskaan syntynyt. Sitäkin enemmän se paljastui pelkäksi muotioikuksi. Rakkauden kesä (1967) vaihtui nopeasti nistien joukkovaellukseksi Haight-Ashburyyn. Lopulta ketään ei kiinnostanut kehittää itseään laiskaa hippiä paremmaksi ihmiseksi.

Me olemme samanlaisten kysymysten äärellä Suomessa näin 2010-luvulla. Ongelmat ovat monimutkaisempia ja meiltä vaaditaan enemmän. On turha valittaa elämän raskautta tai ongelmien vaikeutta. Aikakautemme haasteet eivät niillä ratkea. Ne eivät ratkea soinismeja lurittelemalla eikä pienpanimo-oluita litkimällä. Kaikesta huolimatta me suomalaiset olemme vähälukuinen kansa, jonka on pärjättävä suurempien seassa. Ja uskokaa minua – pienikokoisena miehenä tiedän, mistä puhun. Meillä ei ole varaa fixitiin, koska… no, lukekaa edellinen argumentti.

Globalisaatio ja siihen voimakkaasti liittyvä digitalisaatio tulevat mullistamaan meidän taloutta ja yhteiskuntaa maahanmuuttoa enemmän. Miksi näistä puhutaan tällä hetkellä niin vähän vaikka ainoastaan niistä meidän tulisi puhua juuri tällä hetkellä? Olen nojatuoli-gonzoilija ja tältä istuimelta tätä maisemaa katsellessa näen tuolla kaukana meitä lähestyvän meteoriitin, joka näyttää erehdyttävästi hikiseltä pikkurikolliselta… nilkiltä nimeltä Nixon.

Pahoin pelkään, että Suomen historian synkin aika on edessämme… ja meillä ei edelleenkään ole tarkoitusta tai suuntaa. Antaa aaltojen tulla, koska täällä on viisi miljoonaa kalja-kellujaa odottamassa tsunamia…

Jälkitotuudellisuudesta

Viime viikolla YLE julkaisi toimittaja Veli-Pekka Hämäläisen hienon artikkelin ”Ihmiskoe Facebookin vihakuplassa”. Tekaistulla profiililla toimittaja alkoi ”laikkaamaan” kaikkea maahanmuuttokriittistä uutista ja aihetta. Ei kestänyt kauaakaan, kun sosiaalisen median algoritmit alkoivat tarjota hänelle laikkausten mukaisia uutisia.

Lopulta toimittajan luoma profiili oli astunut kuplaan, jossa sisältövirta oli täynnä yhden asian ”uutisia”. Viimeinen pisara oli postaus, jossa kehoitettiin polttamaan suomalainen nainen elävältä. Postauksella oli yli 40 laikkia. Vähän aikaa sitten saimme lukea uutisista kuinka Isis oli polttanut lukuisia jesidi-tyttöjä elävältä, koska he eivät olleet suostuneet terroristijärjestön seksiorjiksi. Väistämättä alkaa miettimään, kuinka lyhyt matka on elävältä polttamiseen kehoittamisesta ja sen laikkaamisesta itse tekoon.

En nyt mene maahanmuutto-keskusteluun itsessään, mutta se on paradigmaattinen esimerkki ns. jälkitotuudellisuudesta. Ja tämä pätee kummallakin puolella aitaa. Jälkitotuudellisuudessa dialogi ei edes pyri perustumaan tosiasioihin tai todisteisiin, vaan kaikkialla päämäärä pyhittää keinot. Tässä pelissä ainoa käypä argumentti menee suurin piirtein näin – ”Aivan sama, miten tosiasiat ovat, mutta näin me sen koemme”.

Kun me olemme edistyneet teknologisesti huimaavaa vauhtia, niin samalla tunteet ovat kiihtyvällä intensiteetillä korvaamassa tosiasiat. Vanhat auktoriteetit ovat murentuneet ja heidän tilalle ollaan saatu omien tunteittensa vietäväksi joutunut yksilö. Internetistä on tullut tämän emootio-individuaalin kiihdyttämö. Ja tämä yksilö elää yksinäisempää elämää kuin kukaan aikaisemmin. Eristäytyneenä toisista internet toimii digitaalisena peilinä, josta ikivanha Narkissos jatkaa oman kuvansa ihailua.

Sosiaalisen median kuplassa ensimmäinen asia mikä menetetään on juuri sosiaalisuus. Omia näkemyksiä kyseenalaistava materiaali sulkeutuu pois ja vähenevässä määrin kykenemme sietämään meille toisen (toisuuden) olemassaoloa kliinisessä kuplassamme. Wachowski-veljesten/sisarusten ainoa kunnollinen elokuva The Matrix (1999) on mainio esimerkki jälkitotuudellisen aikakauden yksilön elämästä. Koettu elämä on keinotekoisesti luotua ja jokainen elää konkreettisesti kuplassa toimien suuren systeemin virtalähteenä.

Internetiä markkinoitiin aikoinaan kanavana, joka antaa meille kaikille ”äänen”. Muistan itse kuinka innostuneena katsoin dokumenttielokuvaa Home page, jossa internet-evankelista Justin Hall julisti internetin ilosanomaa sloganilla ”Publish yourself!”. Niinpä. Jokainen kykeni olemaan julkaisija. Valitettavasti tämä median demokratisoituminen johti ristiriitaiseen tilanteeseen; aivoton, turha ja jokapäiväinen mölinä peitti allensa kaikkein luovimpien, älykkäimpien ja alkuperäisimpien äänen. Internet on ihmiskunnan hienoin ja suurin keksintö, jonka se on pilannut lajimme alhaisimpien ja halpamaisimpien ominaisuuksien levittämisellä.

Jälkitotuudellisena aikakautena kandidaatti maailman vaikutusvaltaisimpaan virkaan voi sanoa pokkana: ”Belgia on kaunis kaupunki, jossa on mahtavia rakennuksia”. Donald Trump on osoittanut, että totuus ei enää omaa sitä arvoa, mikä sillä vielä jokin aika sitten oli. Tärkeintä on vedota tunteisiin. Näin se koetaan. Aivan sama, miten asiat oikeasti ovat.

Tunteet ovat siinä mielessä ihanteellinen ”keino”, koska mikään retoriikka, spektaakkeli tai karnevaali ei voi niitä tyydyttää. Emootiot ovat kuin tuli; hyvä renki, mutta huono isäntä. Jälkitotuudellisella aikakaudella orja on ottanut herran aseman. Olemme astuneet orjamoraalin kammottavaan riemukulkueeseen. Asiantuntijuudesta on tullut pahe ja agitaatiosta korkein hyve. Miten muuten voimme selittää, että tänään äänestetään ”brexitistä”? – Tavallinen kansalainen katsoo olevansa pätevä päättämään koko mantereen kohtalosta. Varsinkin kun tämä meidän manner ei ole tunnettu sotia välttävänä ja rauhaa rakastavana alueena.

complains

Kirjoitetun historian aikakaudella Euroopan pohjanoteeraus nähtiin keski-ajalla, jolloin mantereen lukutaito laski alle promilleen. Pohjois-Afrikan muslimit säilyttivät länsimaisen kulttuurin klassikkoja kirjastoissaan, kun eurooppalaiset eivät ymmärtäneet perintönsä arvoa. Ja toisin kuin vuosisatoja vanha propaganda väittää, niin Aleksandrian kirjastoa eivät polttaneet muslimit, vaan juuri kristityt. Eurooppalainen kulttuuri on menossa kohti seuraavaa alennustilaa (ja tällä kertaa se merkitsee samalla länsimaisen kulttuurin tuhoutumista… Yhdysvallat mukaan lukien).

Ihminen ei ole edelleenkään valmis kohtaamaan sitä sivistystä, jonka olemme kyenneet luomaan. Koko ihmiskunnan historia on yhtä suurta todistustarinaa tästä. Ja me emme edelleenkään osaa oppia mitään historiastamme. Kulttuuri, teknologia ja yhteiskunta ajavat jatkuvasti ihmisen itsensä ohi. Tekniikat kehittää itseämme jäävät sokeaan pisteeseen, kun ihminen lähtee kehittymään – siinä ihmisen kulttuurihistorian sanoma pähkinänkuoressa.

Jälkitotuudellisuus on taas yksi jatkokappale tässä surullisessa kertomuksessa.  Mutta en suostu haikailemaan menneiden perään. Ajan armoton kulku ei anna mahdollisuutta palata takaisin pisteeseen, jossa kaikki alkoi lähteämään väärään suuntaan ja tehdä toisin. Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin skitsoanalyysin mukaisesti haluan antaa lisävauhtia jälkitotuudellisuudelle, jotta siitä päästäisiin eroon. Herran paras keino osoittaa oma paikkansa on antaa orjan ohjastaa kaikki päin persettä ja nousta ojan pohjalla takaisin ohjaisiin, koska ei siitä orjan ohjaamisesta edellenkään tullut yhtään mitään. Ei siitä koskaan ole tullut yhtään mitään eikä siitä koskaan tule mitään…

Ei ne koskaan opi™

Amatöörien kupla

Jokin aika sitten ystäväni Facebook-wallilla ihmeteltiin ammattinimikettä ”Content Guru”. Kyseisen nimikkeen sisälle lueteltiin lähinnä bloggaajia. Markkinointi viljelee mitä kummallisempia titteleitä ajoittain. Näin ala yrittää myydä vanhaa osaamista uudella nimikkeellä. Välillä se toimii ja välillä taas ei. (lisää…)