Noin kaksi vuotta sitten huomasin keskittymiskykyni ja kärsivällisyyteni heikentyneen merkittävästi. En ollut oman huoleni kanssa yksin. Microsoftin tekemän tutkimuksen mukaan vuonna 2000 ihmisen keskimääräinen keskittymiskyky olin 12 sekuntia. Vuonna 2013 samainen kyky oli enää kahdeksan sekuntia. Emme aina tule ajatelleeksi, että meidän keskittymiskyky (attention span) muuttuu iän ja elintapojemme mukaan. Vuosia jatkunut roikkuminen sosiaalisessa mediassa, kännykkäpelien pelaaminen ja televisiosarjojen suurkuluttaminen olivat tehneet tehtävänsä. Olin menettänyt kyvyn keskittyä ja nauttia minulle kaikkein rakkaimmasta taidemuodosta – kirjallisuudesta.
Oli käärittävä nöyrästi hihat ja alettava taas kerran lukemaan. Tämä merkitsi samalla ajan nipistämistä kaikesta digitaalisesta viihteestä. Tämän teki hieman vaikeaksi se, että työskentelin kyseisen viihteen kovassa ytimessä. Kuten monet tuttuni (ja vähemmän tututkin) tietävät, niin päätin urani (toistaiseksi) pelibusineksessä reilu kuukausi sitten. Kirjallisuus ja filosofia olivat vieneet voiton; mitä enemmän luin, sitä vähemmän näin digitaalisen viihteen merkityksellisenä. Kun painoin entisen työnantajani ulko-oven takanani kiinni, deletoin kaikki pelit kännykästäni ja tabletista. Ymmärsin, että jokainen minuutti jonka vietin pelien äärellä, oli tuhlattu minuutti.
Mutta älkää ymmärtäkö minua väärin. En missään nimessä väheksy pelifirmojen ja heidän palkkalistoilla työskentelevien työtä. Kun sanon minuuttien olevan tuhlattuja, niin puhun minun minuuteista. Viime syksynä suolistostani löydettiin pieni kasvaimen alku, joka poistettiin tähystyksellä. Jouluna ajoin kolarin, jossa vain hyvän onneni ansiosta selvisin hengissä ja vammoitta. Toukokuussa minulta leikattiin pois kasvain ihosta. Ymmärsin, että minulla ei ole varaa tuhlata minuutteja. Jos suurin rakkauteni ei olisi kirjallisuus, niin olisin voinut päättää omistautua pelkästään digitaaliselle viihteelle. Mutta näin ei ollut. Valitsin tämän tien.
Digitaalinen viihde ei kuitenkaan ole pelkästään minun ongelma. Jussi Lehmusvesi kirjoitti hienon kolumnin Hesariin – ”Tappaako Netflix romaanin?”. Kysymys on aiheellinen. Kirjallisuuden lukemisen aloittaminen ei käynyt helposti. Aluksi kännykän tai tabletin näprääminen katkaisi lukemisen aivan liian usein. Ratkaisuna minun tuli viedä kännykkä, tabletti ja television kaukosäädin toiselle puolelle asuntoa, jotta en jatkuvasti häiritsisi keskittymistäni. Kun me menetämme kyvyn keskittyä pitkäjänteisesti me menetämme samalla kyvyn nähdä napaamme pidemmälle.
Tämä näkyy erittäin hyvin markkinoinnin alalla. Pitkäjänteistä markkinointia ei suuremmin enää harjoiteta. Markkinoinnin ydin osaaminen on typistynyt Facebook- ja Googlemainonnan hyväksikäyttöön. Mobiilimarkkinoinnin alalla tilanne on vielä huonompi. AppAnniesta voi seurata parhaiten performoivia mainoksia ja tulos on karmiva. Ja tässä tullaan kaikkein keskeisimpään kysymykseen. Voivatko yritykset sanoutua irti vastuustaan kuluttajille?
Otan esimerkiksi musiikin ja erityisesti Spotifyn. Rakastan, että minulla on pääsy melkein kaikkeen mahdolliseen musiikkiin Spotifyn kautta. Ja kauan sitten tehtyyn ja julkaistuun musiikkiin Spotify ei vaikuta. Palvelu on vain tehnyt sen helpommin saavutettavammaksi. Samaa kohtaloa ei ole suotu levyjen kansitaiteelle. Eli siinä mielessä palvelu on pilannut jotain myös vanhasta musiikista. Mutta suurin vaikutus Spotifyllä ja muilla stream-palveluilla on ollut uuteen musiikkiin. Biisien kestoajat ovat lyhentyneet. Samoin biisin tulee ”koukuttaa” kuuntelija mahdollisimman nopeasti. Tämä tarkoittaa kertosäkeeseen pääsemistä entistä aikaisemmin. Biiseillä kuten ”Bohemian Rhapsodylla”, ”Stairway To Heavenilla” tai ”Hotel Californialla” ei olisi nykyisessä tilanteessa mitään mahdollisuutta saavuttaa niin suuria massoja kuin mitä ne aikoinaan saavuttivat.
Kukaan ei ota nykyisestä tilanteesta mitään vastuuta. Levy-yhtiöt julkaisevat vain sellaista musiikkia, mikä myy. Streaming-palvelut soittavat soittolistoillaan ainoastaan sellaista musiikkia, joka menestyy heidän palvelussaan. Kumpikin osapuoli vetoaa abstraktiin ”kuluttajaan”, jota itse asiassa kukaan ei tunne. Ja miksi he eivät tunne tätä heidän lempilastansa? Koska tietämättään (tai jopa tietoisesti) he luovat hänet.
On turha sanoa, että yritykset eivät omilla valinnoillaan ohjaisi kuluttajien käyttäytymistä. Mutta näin meille halutaan asia esittää. Samalla sanoudutaan irti kaikesta vastuusta. Arvojen tilalle on astunut hintoja. Kun tuijotamme pelkkiä hintoja, ei arvojen kyseenalaisuus pääse kolkuttelemaan omatuntoamme. Ja kun tätä kuurupiiloa leikitään tarpeeksi kauan, niin mitään omatuntoa ei ole enää jäljellä. Jos aivan hirveästi alkaa omatunto kolkuttelemaan, niin meille on keksitty kompensaatio, jolla ostamme itsellemme hyvän olon takaisin. Etiikka loistaa poissaolollaan nykyisessä maailmassa. Anekauppa on palannut voimakkaampana kuin koskaan aikaisemmin…
Ihmisen typistynyt keskittymiskyky ei kosketa pelkästään keskittymistä. Sillä on valtavat seuraukset. Me menetämme kyvyn nähdä pidemmälle. Ja tämä on kohtalokasta maailmassa, joka edellyttää meiltä entistä pitkäjänteisempää kykyä nähdä eteenpäin. Meidän tänään tekemät valinnat kantavat seuraukset tuhansia vuosia. Se ei ole mahdollista, kun näiden valintojen tekevän eläimen keskittymiskyky on papukaijan tasoa. Palaan kirjan äärelle. Ehdotan, että teette jotain sellaista, joka ei tuhlaa teidän minuuttejanne. Meillä ihmiskuntana ei välttämättä ole siihen enää varaa.
SchizoBlog 
Yksi vastaus artikkeliiin “Tuhlatut minuutit”