Budai

Budai on kiinalaiseen mytologiaan kuuluva jumalhahmo. Länsimaissa Budaita kutsutaan virheellisesti nauravaksi tai lihavaksi Buddhaksi. Budai ei ole Buddha, mutta kuuluu oleellisesti kiinalaiseen ja japanilaiseen Buddha-perinteeseen. Budaita voidaan verrata meidän joulupukkiin. Kuten joulupukillakin, niin Budailla on kangassäkki (mitä sana ”budai” muuten tarkoittaa), josta hän jakaa lahjoja vähäosaisille.

Budai symboloi vaurautta, onnellisuutta ja anteliaisuutta. Työpöydälläni on nauraen seissyt pronssinen (tai jostain muusta metalliseoksesta tehty… sorry, en ole hyvä näissä asioissa) Budai-patsas reilut kymmenen vuotta. Se on katsellut iloisilla silmillään elämäni ilot, surut, nousut ja laskut – joita on riittänyt aivan tarpeeksi. Myrskyn ja tyynen keskellä se jaksaa muistuttaa minua kaikesta siitä vauraudesta, onnellisuudesta ja anteliaisuudesta, jotka elämä minulle tarjoaa… ja joita minä vaihtelevasti muistan itse tarjota takaisin.

Miten vauraus voi liittyä buddhalaisuuteen, johon yleensä liitetään askeettisuus ja materiaaliseen maailmaan takertumattomuus? Esitän seuraavaksi täysin omakohtaisen näkemyksen, mikä ei mitenkään ole buddhalainen tai muunkaanlainen. Näkemys on minun… saanut kylläkin vaikutteita buddhlaisuudesta ja spinozalaisuudesta.

Kun kävelen kotikatuani (Kirstinkatu) pitkin, niin mieleeni tulee, että joskus vuosikymmeniä sitten monet työläiset ovat sen raivanneet, tasoittaneet ja päällystäneet. Rakasta kotikatuani pitävät yllä sen varrella sijaitsevat talonyhtiöt ja heidän palkkaamansa huoltoyhtiöt työntekijöineen. Sitä on kunnostettu vuosien saatossa useita kertoja ja se on saanut uuden päällystyksen kerta toisensa jälkeen. Rakastan kotikatuani. Ajatellessani kaikkea tuota työtä, mitä kadun rakentaminen ja kunnossapito on edellyttänyt, niin en voi tuntea muuta kuin kiitollisuutta. Samaan aikaan tunnen vaurautta. Minulla on näin hieno kotikatu.

Kirstinkatu on vain yksi esimerkki siitä vauraudesta, joka ympäröi minua. Sekin vauraus, jonka olen hankkinut rahalla kaupasta ostamalla edellyttää toimivan tuotanto- ja myyntikoneiston, joka sen on tuonut käsieni ulottuville.

Kaikki tämä vauraus edellyttää toimivaa yhteiskuntaa ja laajemmin katsottuna ihmisiä. Voidaankin sanoa, että vaurauteni on kaikki nämä ihmiset – menneet, nykyiset ja tulevat. Kun katson asiaa vielä laajemmasta perspektiivistä, niin on vaikea nähdä miten kaikki ihmiset ja heitä ympäröivä luonto eivät liittyisi onnellisuuteen. Tämä sopisi hyvin tiibetiläisen buddhalaisuuden kanssa, mutta aivan näin kosmista kiitollisuutta ja myötätuntoa en (vielä?) kykene tuntemaan.

Tämän kaiken keskellä tahtomattani alan tuntemaan tarvetta antaa takaisin tälle rakenteelle, jonka vauraudesta saan nauttia. Maksan mielelläni veroni ja pyrin käyttämään mahdollisimman vähän julkista sairaanhoitoa (koska joku toinen voi tarvita sitä enemmän kuin minä… työnantajani mahdollistama hoito on sen verran laajaa, että ei ole paha nakki). Tunnen suurta kyvyttömyyttä tämän anteliaisuuden kanssa. Tuntuu, etten kykene antamaan maailmalle sitä samaa, mitä siltä olen saanut, saan ja tulen saamaan… Mutta tämän ”yltäkylläisyyden” keskelle on pesiytynyt syöpä.

Finlandia-palkinnon voittaja Laura Lindstedt piti tänään merkittävän puheen palkinnon saatuaan. Yleisen kirjallisuus-hypetyksen sijaan hän antoi nykyisen hallituksen kuulla oman kunniansa:

Tarvitseeko minun ääneen sanoa, mitä meidän johtavat poliitikkomme ovat tunkeneet koulutuksen, sivistyksen, tieteen ja totuuden ideaalien paikalle? Sieltä löytyvät huiputus, sumutus, kulutus ja kuristus – kaikki nämä lyhyen tähtäimen näennäisratkaisut, joiden seurauksista myös tulevat sukupolvet joutuvat kärsimään, elleivät päättäjät pian havahdu hereille innovaatiounistaan.

Jos jokin oman pohjoismaisen vaurauteni perusta on ollut, niin se on koulutus. Tätä on alettu murentamaan Suomessa tietoisesti ja tarkoituksellisesti pääoman keskittämiseksi mahdollisimman harvojen käsiin. Tutkimusta tekevä instituutio yhteiskunnassa on ajettu niin ahtaalle, että sillä ei tule olemaan mitään mahdollisuutta pärjätä kuten se on pärjännyt tähän asti (mikä on ollut merkittävä jo vähäisistä resursseista huolimatta). Ilman koulutusta ja tutkimusta meillä ei ole pitkäaikaisia investointeja yhteiskunnassa. Miten näin lyhytnäköistä politiikka voidaan edes esittää nykyaikana?

Yhdyn Lindstedtin näkemykseen, että Suomesta ollaan rakentamassa tietoisesti luokkayhteiskuntaa. Tämä edellyttää juuri koulutuksen halvaannuttamista yhteiskunnassa. Mikään ei takaa paremmin luokkien välisiä eroja kuin eriarvoinen koulutus. Omakohtaisia kokemuksia minulla ei ole, mutta vanhempani ovat omassa lapsuudessaan kokeneet sen, miltä eriarvoisuus koulutuksessa tuntuu. Äitini menetti sikotaudin seurauksena suuren osan kuulostaan. Hyvästä koulumenestyksestä huolimatta häntä ei huolittu jatkokoulutukseen, koska sitä ei tarjottu vammaisille. Vammaisten koulutus ei taas tarjonnut äidilleni pääsyä, koska hän ei ollut tarpeeksi ”vammainen”. Isäni ei koskaan päättänyt kansakoulua, koska isoisäni poliittinen suuntautuminen esti sen (kyllä… tällaista sattui 1950-luvun Suomessa). Tämänkö me haluamme takaisin? Että maassamme on satojatuhansia potentiaalista neroa, jotka eivät koskaan pääse omien kykyjensä rajoille, koska eivät kuulu tiettyyn luokkaan.

Tätä meidän silmien edessä ollaan toteuttamassa. Pakolaiskriisin nojalla meille syötetään täysin turhia uhkakuvia, jotka toimivat savuverhona todellisten uhkien edessä. Uhkien, jotka ovat sisäisiä. Samoin kuin buddhalaisessa perinteessä katsotaan, niin meitä eivät uhkaa niinkään toiset ihmiset kuin meidän käsityksemme heistä; siis meidän sisäiset demonit – lähinnä siis harhaiset ajatukset korviemme väleissä.

On uskomatonta kuinka niinkin koulutettu kansa kuin suomalaiset astuvat näin yksinkertaiseen liukumiinaan. Oikeastaan se on hävettävää. Tämä tietenkin puhuisi sen puolesta, että koulutus ei takaa viisasta kansaa. Joskus olen pohtinut skenaariota, jossa osalta kansasta otettaisiin äänestysoikeus pois. Ei sen takia, että sen haluaisin keneltäkään pois, vaan siksi että tuon oikeuden arvo ymmärrettäisiin. Ehkä nykyäänestäjällä on vaikea ymmärtää sitä tosiasiaa, että hänenkin äänestysoikeuden puolesta on aikoinaan kuoltu. Tuosta varallisuudesta on tullut itsestäänselvyys, jonka arvo on unohtunut. Jokainen nukkuva äänestäjä häpäisee äänestysoikeuden puolesta kuolleen haudan.

Tästäkin huolimatta uskon koulutukseen. Meistä kaikista ei tarvitse tulla väitöskirjan kirjoittaneita tohtoreita, mutta jokainen koulussa vietetty vuosi pitäisi tuntua merkittävältä. Asfalttia tasoittavan työntekijän tulisi tuntea se arvo, jonka matematiikan tai fysiikan tunti antoi hänelle hänen työssään päivittäin. Jos se ei tule ihan joka päivä mieleen, niin arvokasta on, jos se tulee mieleen edes parina päivänä vuodessa.

Me harvoin ymmärrämme sitä vaurautta, mikä meitä ympäröi. Samalla me unohdamme sen anteliaisuuden, jota meidän tulisi harjoittaa vaurauden jatkuvuuden takaamiseksi. Meistä kukaan ei ole irrallinen saareke muista ihmisistä (tai jos joku meistä sellainen on, niin miten me olisimme hänestä mitään tienneet?). Olemme muista riippuvaisia.

Kun me unohdamme vaurauden ja anteliaisuuden, me unohdamme onnellisuuden. Tämä on tavallaan triviaalia, mutta omalla tavallaan erittäin vaikeaa. Budai työpöydälläni yrittää kaikkensa muistuttaa minua tästä kaikesta ja samalla vuosien saatossa minä yritän syventää hänen nauravan katseen syvällisyyttä. Vauraus, onnellisuus ja anteliaisuus eivät ole helppo yhdistelmä sekoittaa elämässä. Mutta mikään ei sano, etteikö sitä kannattaisi yrittää. Ja jos minulta kysytään, niin Budai on huomattavasti parempi satuhahmo kuin joulupukki.

Minä ja The Beatles

Noin kerran vuodessa tulen palaamaan The Beatlesin pariin. Viimeksi paluun aiheutti mammuttimainen Mark Lewisohnin Tune In: The Beatles: All These Years. Melkein tuhatsivuinen teos on ensimmäinen osa bändin historiikkiä ja se alkaa selvityksellä brittiläisestä sodan jälkeisestä rahajärjestelmästä. Viikolla ”fab four” tuli vastaan ensimmäisen kerran kun luin uutisen The Beatlesin julkaisemattomasta levystä, joka on tuotu keskuuteemme toisesta ulottuvuudesta. Toinen kerta bändi tuli mieleen lukiessani The Book of Lifen artikkelia ”Why Philosophy Should Become More Like Pop Music”.

Tämä on hieman vaikea aihe minulle. Mieleen nousee Princen sanat ”1999” biisistä:

I was dreamin’ when I wrote this
Forgive me if it goes astray
But when I woke up this mornin’
Coulda sworn it was judgment day

Mutta anettaan mennä. Koska jotain tässä on… En ole ihan varma tästä kaikesta.

The Beatlesin voidaan sanoa keksineen pop-musiikin. Tämä on tietenkin kiistanalainen lausunto, mutta heidän musiikkinsa populaarisuus ei ole mikään makuasia, vaan fakta. Samoin The Beatles -ilmiön merkitys 60-luvulla nuoruutensa viettäneiden länsinuorten keskuudessa on kiistaton. John Lennonin lausunto, että The Beatles on suositumpi kuin Jeesus oli täysin oikea vaikka hän joutuikin lieventämään lausuntoa amerikkalaisten kiihkouskovaisten takia.

Oma kosketukseni The Beatlesiin alkoi kymmenen vuotiaana, kun sain sedältäni lahjaksi Rock ’N’ Roll Music Vol. 2 kasetin. Onneksi sain lahjaksi juuri jälkimmäisen noista kokoelmista, koska Vol. 1 sisältää The Beatlesin heikoimmat rock-biisit. Vuotta aikaisemmin luin Ilta-Sanomien lööpistä Lennonin kuolemasta kävellessäni koulusta kotiin. Tuolloin en tiennyt kuka Lennon oli. Elämässäni keskeisintä olivat Kalliolan nuorisokerhon koottava-kerhon Airfix muovilennokit ja niiden räjäyttäminen papaateilla Josafatin kallioilla.

Kaikki muuttui keväällä 1981 The Beatlesin astuttua elämääni. Se ”Yeah-Yeah-Yeah” The Beatles ei koskaan kolahtanut minulle. Tämä on sinänsä omituista, koska muu 50-luvun musiikki kuului kasettikokoelmaani (Pohjois-Helsingissä piti kuunnella tuolloin Rock-A-Billyä ettei saanut turpaansa… Gene Vincent oli kova sana). Myöhäisempi tuotanto kosketti jotain sisälläni, jonka opin tuntemaan vasta vuosia myöhemmin.

Lapsuudesta asti olen tuntenut vetoa oman pääni sisäiseen maailmaan. Uppoutua omiin ajatuksiin ja antaa niiden viedä omituisiin paikkoihin on ollut ”lempiharrastukseni”. Kun ensimmäisen kerran kuulin ”Tomorrow Never Knows” biisin, ymmärsin tuon omakohtaisen kokemukseni saaneen soundtrackinsa. Tuolloin en tiennyt mitään The Beatlesin huumehistoriasta, mutta psykedeeliset soundit eivät vaikuttaneet minusta mitenkään omituisilta tai vierailta. Ne resonoivat niihin kokemuksiin, joita en kyennyt pukemaan sanoiksi.

Tämä puoli The Beatlesin tuotannossa on antanut minulle kaikkein keskeisimmän opetuksen; puhuakseen vieraista ja omituisista asioista, ei tarvitse olla vaikeaselkoinen.  Levyillä julkaistuista biiseistä pisin on White Albumin ”Revolution 9”, mutta se on studiokokeilu, joka ei oikeastaan ole biisi. Pisin biisi on ”I Want You (She’s So Heavy)” joka on hieman reilut seitsemän minuuttia pitkä. Typistäminen oli The Beatlesin keskeisin taito. ”Strawberry Fields Forever” on perinteisen rock-biisin pituinen (noin kolme ja puoli minuuttia). Sgt. Pepperin päättävä sinfoniallinen ”A Day In Life” on juuri ja juuri viisiminuuttinen.

psyko_lennon

The Beatles levytti 237 omaa sävellystä (72 coveria), joista suurin osa on lyhyitä ja ytimekkäitä. Kun kuuntelee Please Please Me’tä (1962) ja Abbey Roadia (1969… äänitettiin viimeisenä vaikka julkaistiin ennen Let It Be’tä), niin on vaikea uskoa levyjen välillä olevan ainoastaan seitsemän vuotta. Tekstit ja teemat kulkevat teinityttöjä huudattaneista rakkauslauluista psykonauttikokemuksiin ja julkisuuden kiroihin.

Huonoista kokemuksista huolimatta harvempi biisi sisältää mitään negatiivista. Ja siinä The Beatlesin keskeisin sanoma Paul McCarthyn mukaan oli – rakkaus. 60-lukulainen peace & love -sanoma kuulostaa nykymaailmassa naiivilta ja epärealistiselta; ja sitähän se olikin jo tuolloin. Mutta samalla me olemme kadottaneet jotain hyvin merkittävää. Me emme usko enää muutokseen. 60-luvulla hyvin moni länsimainen nuori uskoi, että he voivat oikeasti muuttaa maailman. Vietnamin sota oli tietenkin polttoainetta tälle idealismille.

You say you want a revolution
Well, you know
We all want to change the world
You tell me that it’s evolution
Well, you know
We all want to change the world

But when you talk about destruction
Don’t you know that you can count me out
”Revolution”

Konflikteja meidän aikakaudellamme riittää, mutta harvempi meistä enää uskoo muutokseen ja parempaan huomiseen. Aikoinaan hippien pääkapunki San Francisco tunnetaan nykyään digikapitalismin irvikuvana, jossa asuntojen vuokrat ovat karanneet kaikkien käsistä. Kun lukee Hunter S. Thompsonin Fear and Loathing in Las Vegas (1971), niin ymmärtää sen olevan ”flower power” -liikkeen kieroutunut nekrologi. Yritän kaikkeni olla optimismi, mutta pahasti tuntuu, että 60-luvun idealismin myötä kuoli koko ihmiskunnan tulevaisuus… tämä on tarkoituksellisesti kärjistys, koska 60-luvun idealismi oli hyvin toimeentulevien länsinuorten etuoikeus. Valitettavasti he samalla edustavat maailman kulutuksesta suurinta osaa.

The Beatlesin jäsenet olivat ns. suurten ikäluokkien idoleja. Vaikka heidän aikakautensa sanoma tähtäsi parempaan huomiseen, niin viimeistään 80-luvulla ylikierroksille yltynyt kapitalismi antoi kuoliniskun kaikelle sille, joka liittyi 60-luvun idealismiin. Me myöhemmät sukupolvet saamme maksaa turhan kallista hintaa ihmiskunnan itsekeskeisimmän sukupolven takia.

Minä ja The Beatles? Olen kulkenut pitkän matkan heidän musiikin ja muiston kanssa. On aivan turha sanoa, että ennen oli paremmin ja kuinka parikymmentä vuotta aikaisemmin nuoruuteni 80-lukua maailma olisi ollut parempi paikka elää. Siitä huolimatta The Beatles merkitsee minulle sanomaa jostakin paremmasta kuin tästä, minkä keskellä elän. Taivaanrannan maalaamista? Hyvin suurella todennäköisyydellä, mutta ilman sitä en voisi sanoa elämääni minun elämäkseni.

Hölynpölyn aikakausi

Yksi keskeisimmistä syistä aloittaa tämän blogin kirjoittaminen uudelleen, oli pohtia avoimesti aikakautemme luonnetta. Se kiehtoo minua. Meillä on käytettävissämme edistynein teknologia ja avoin pääsy tietoon, mitä ihmiskunta on historiansa aikana kohdannut. Ja silti taikauskoon ja alkemiaan verrattavissa olevat ilmiöt vievät voiton tieteellisestä tiedosta.

Ne idealistit (suurelta osalta akateemisia), jotka uskoivat tieteellisen maailmankatsomuksen voittoon, ovat joutuneet pettymään karvaasti. Akateemisen maailman edetessä omalla taipaleellaan, se on alkanut vieraantumaan ympäröivästä maailmasta. Nykyinen rokotekriittinen liike voidaan laskea suoraan oppineen kansanosan tappioksi. Salaliittoteorioiden ja pseudotiedon riemuvoitto on asia, jonka on annettu tapahtua. Ja keskeisin syy tähän on ollut kollektiivinen välinpitämättömyys. Ei ole kiinnostanut tarttua härkää sarvista.

Vuosituhannen vaihteen suurin mullistus oli internet, joka antoi jokaiselle sen käyttäjälle teoriassa yhtälaisen ”oikeuden” levittää informaatiota. Koska jokainen internetin käyttäjä ei ryhtynyt sisällön tuottajaksi, niin näiden tuottajien määrä on ollut verkon alusta asti vähemmistössä. Silti tämä vähemmistö saavutti voiton enemmistöstä. Miten näin pääsi käymään?

Tietokone ja erityisesti sen käyttö eivät ole kovinkaan monimutkaisia taitoja. Ohjelmointikin on suurelta osin peruskoulun matematiikan pohjalta toimivaa kalkyylia. Kyse ei ole kovinkaan haasteellisista kognitiivisista toiminnoista. Ne vaan on puettu tarpeettoman monimutkaisen jargonin ja käsitteellisten epäselvyyksien kaapuun. Kun puhutaan yksinkertaisista Google-hauista, niin astutaan vielä tätäkin yksinkertaisempien kognitiivisten haasteiden piiriin. Väitän, että selkokielisen ohjeistuksen avulla jokainen peruskoulun läpäissyt henkilö kykenee omimaan tunnissa keskeiset ”haku-kikat”, joilla parannetaan Google-hakujen tuloksia 90%.

Tästä huolimatta meistä suurin osa on täysin toimintakyvytön nykyisen tietotekniikan edessä. Me ehkä käytämme juuri ja juuri yhden promillen tuhannesosan siitä informaatiosta, johon meillä on pääsy näillä näppäimillä. Täysin kattavaa tutkimusta ei ole tehty, mutta noin 30% Facebookin käyttäjistä ei ymmärrä käyttävänsä internetiä käyttäessään Facebookia. Teknologisesti kokeneiden on helppo nauraa tällaisille tutkimustuloksille, mutta tuolloin sorrutaan omahyväiseen oikeassa olemiseen. Syyhyn, joka on yksi keskeisimmistä syistä, miksi tällaisessa tilanteessa ollaan. Valistuksen ihanteet eivät ole periytyneet tietotekniikan alalle siinä määrin kuin olisi toivottavaa.

Tietotekniikan mytologisointi on verrattavissa muinaisten viisaiden kalenteritiedon salailuun. Se oli keino hallita vähemmän tietäviä. Ne, jotka hallitsivat kalenterin ja tiesivät esim. vedennousun aikataulut kykenivät hallitsemaan pesantteja. Kuun- ja auringonpimennysten ”ennustamisen” taito vain alleviivasi näiden maagikkojen ylivoimaisuutta vaikka kyseessä oli hyvin yksinkertainen matemaattinen kikka. Sama ilmiö on ollut käynnissä tietotekniikan alalla jo vuosikymmeniä.

Tietotekniikan kehittymisen ohella on käyty median kehitystä. Paljon puhutaan medialukutaidosta. Taidosta, joka ei todellakaan ole monimutkainen taito. Mutta samanlaisen mystifikaation kautta siitäkin on kyetty tekemään monelle ylivoimaiselta tuntuva toimenpide. Erityisesti joukkomediassa toimivat henkilöt ovat astuneet toistuvasti moneen liukumiinaan. Journalisteille kuulunut ”fact check” näyttää olevan unohdettua kansanperinnettä. Pääkirjoitustasolla esitetään täysin perättömiä väitteitä, joiden todenperäisyys paljastuu muutama sekunnin Google-hauilla. Ehkä näin on ollut aina, mutta hölynpölyn julkaisemisesta kiinnijääminen näyttää olevan yllätys ällistyttävän monelle journalistille. Eli he eivät itsekään osaa käyttää Google-hakua (ja sen tulosten kriittinen tulkinta), jonka pitäisi kuulua heidän ammatillisen osaamisen keskiöön nykyään.

p159395_p_v7_ah

Näin olemme astuneet hölynpölyn vuosikymmenelle. Mike Judgen Idiocracy on ehkä tarkinta ajankuvaa tulevaisuuskuvan kautta. Tällä hetkellä Euroopassa ollaan kollektiivisesti rajoittamassa yksilöiden oikeutta suojattuun kommunikaatioon vaikka Pariisin terroristit eivät sellaista käyttäneet (kertoo myös heidän osaamisen tasosta hyvin paljon… ja silti he kykenivät yllättämään). Meillä voi olla käytössä teknologisesti kehittyneitä välineitä seurata kaikkea kommunikaatiota, mutta meidän ei tule unohtaa ihmisen typeryyttä. Se kykenee mitätöimään mahdollistamat mahdollisuudet niin tehokkaasti, että meille ei ole mitään pelättävää. Ihminen ei ole niin järkevä, että se siihen kykenisi. Jos ihminen olisi tähän kaikkeen niin kykeneväinen, niin miten voidaan selittää Itä-Saksan luhistuminen? Stasin tiedustelu oli huomattavasti tehokkaampaa kuin NSAn tai muiden nykyisten tiedustelujärjestöjen.

Älkää tuhlatko energiaanne yksityisyytenne loukkauksiin. Hallitusten tiedustelu on sen verran aivottomien yksilöiden käsissä, että he eivät siitä mitään kykene mitään saamaan aikaan. Muutamia vääriä pidätyksiä varmaan tulee olemaan, mutta kertokaa minulle aikakausi, milloin näin ei olisi käynyt? Ennen ei ollut sen älykkäämpiä ihmisiä ja tulevaisuudessakaan ei tule olemaan. Tyhmyyden määrä tulee olemaan vakio. Se on siunaus ja samalla kirous. Yhtä tyhmien ihmisten käsissä on entistä tehokkaampia välineitä. Valitettavasti meidän yksityisyys ei tulemaan näiden välineiden uhri, vaan meidän biosfääri. Ennen kuin meistä kyetään tekemään teknologian orjia, meidän biosfääri ehditään tuohoamaan siten, että eläminen tällä planeetalla tulee mahdottomaksi ihmiselle. Jos jonkun puolesta pitäisi lyödä vetoa, niin se olisi torakka, ei ihminen.

Ennen kolmatta maailmansotaa

MTV3:n Huomenta Suomessa pohdittiin kuuluuko väkivalta uskontojen DNA:han. Keskustelu oli juuri niin aivotonta kuin Huomenta Suomelta voi odottaa. Oikeassaolemisen muodostamassa itsetyytyväisyydessä pohdittiin naama vakavana olisiko sekulaarinen valtio vähemmän väkivaltainen kuin uskonnollinen.

Vaikka olen itsekin maallistunut ja maailmankatsomukseltani korostetun ateisti, niin Maikkarin sohvalla pönöttäneet vapaa-ajattelijat ja juontaja saivat minut voimaan pahoin. Älykkyyttä keskustelusta sai etsimällä etsiä vaikka sellaista osallistujat väittivät edustavansa. Puurot ja vellit olivat sekaisin ja kaiken huipuksi kommunismi nimettiin uskonnoksi, jotta kyettiin selittämään Stalinin hallinnon hirmuteot.

Ihmisen historia osoittaa toistuvasti ja kiistattomasti, että kädellisellä apinalla on ylitsepääsemättömiä vaikeuksia tulla toimeen ryhmien välisten suhteiden kanssa. Uskonnot ovat ainoastaan yksi keino vetää rajaviiva ryhmien välille. Ihminen on syyllistynyt aivan yhtä julmiin tekoihin kansallisuuden, heimon, rodun ja sukupuolen perusteella. Kyse on uskontoa huomattavasti laajemmasta ilmiöstä.

Ei tarvitse kuin katsoa muita laumaeläimiä. Ne puolustavat laumaansa ja reviiriänsä; eivätkä epäröi laajentaa reviiriänsä, jos siihen tulee tilaisuus. Kun laumojen välillä vallitsee kauhuntasapaino (reviiriloukkaus johtaisi vakavaan konfliktiin), niin toisten aluetta kunnioitetaan. Ihminen on ainoastaan yksi laumaeläin muiden joukossa. Monimutkaisen keskushermostomme johdosta me olemme kehittäneet huomattavan poikkeavia tapoja tulla toimeen laumojen välisen eron ja reviirien kanssa. Mutta ne toimivat samojen periaatteiden pohjalta kuin muidenkin eläinten tavat ja tottumukset.

Syyrian sisällissodassa kuolee päivittäin noin 150 ihmistä. Pariisin terrori-iskujen saama mediahuomio meillä kertoo omaa karua kieltänsä siitä, miten me olemme sulkeneet syyrialaiset ulos. Heidän kohtalonsa eivät meitä liikuta, mutta pariisilaiset uhrit saivat meidät kyyneliin järkytyksestä.

Kuva https://www.facebook.com/leemarej.artist/
Kuva https://www.facebook.com/leemarej.artist/

Ja tämä huomio ei vähennä Pariisissa koettujen iskujen järkyttävyyttä ja tuomittavuutta millään tasolla. Mutta tuomitessamme tekijät hirviöiksi ummistamme silmämme siltä tosiasialta, että meistä jokainen kykenisi samaan. Ei ole mitään niin julmaa ja kylmäsydämistä, joka ei olisi tuttua meille jokaiselle.

Tarvitaan vain tarpeeksi koherentti ryhmä, johon tunnemme yhteenkuuluvuutta ja samanaikaisesti tarpeeksi ryhmästä eroava toinen ryhmä, niin olemme jo siirtyneet samoille aaltopituuksille terroristien kanssa. Meidän on ihan turha hurskastella omalla rauhanomaisuudellamme, koska me emme elä keskellä sotatilaa. Mutta me suljemme yhteiskunnassamme ulos jatkuvasti toisia… tai pitäisikö sanoa ennemminkin toiseutta. Me tuotamme konfliktia aktiivisesti ja jatkuvasti.

Jihad-John

Kun sinä ja minä katsomme Jihad-Johnia silmiin, katsomme peiliin. Teloittaessaan länsimaisia vankeja nettivideolla, hän tuottaa lisää kärsimystensä syitä. Me ihmiset olemme todella huonoja käsittelemään toiseutta. Sen asettaman ongelman ratkaisemisen sijaan me vain monimutkaistamme ongelmaa entisestään.

Selitystä tälle kaikelle ei tarvitse etsiä kovinkaan filosofisista ulottuvuuksista. Maapallosta on tullut meille liian ahdas. Se on ollut sitä jo hyvin kauan. Kirjoitettu historia on yhtä suurta sotahistoriaa. Ehkä alkuperäinen virhe tapahtui jo siinä vaiheessa, kun apina laskeutui puusta maahan ja alkoi kävelemään kahdella jalalla.

Jos selitystä ei tarvitse etsiä filosofisista sfääreistä, niin ratkaisu taas vaati sitä. Uskonnot ja ideologiat ovat osoittautuneet täysin hyödyttömiksi keinoiksi ratkaista toiseuden asettama ongelma, että niistä olisi luovuttava välittömästi. Mutta ihminen toimii kuin Donald Trump – aseiden aiheuttamiin ongelmiin ratkaisu löytyy vielä useammasta aseesta.

Yhteisöllisyytemme sekä suhteemme toiseuteen tulisi perustua järkeen. Meidän ei tule lyöttäytyä yhteen toisten ihmisten kanssa pelosta, vaan koska se on järkevää ja sen kautta me tulemme toimeen paremmin. Yhteisöllisyys on hyväksi meille. Sen kautta me saavutamme enemmän kuin yksin. Toiseuden kunnioittaminen osallistuu samaan itsemme kehittämisen projektiin. Kun emme edes yritä tehdä toisia ymmärrettäväksi, niin heidän vieraus ei ole niin häiritsevää. Koska toinen on minulle vieras, niin hän ajaa minut ylittämään itseni. Sillä hetkellä, kun hän tulee ymmärrettäväksi, ei hän enää haasta minua.

Mutta tämä on puhdasta spinozalaista poliittista idealismia. On mahdotonta pyrkiä elämään järjellisesti, koska me näytämme unohtaneen järjen arvon. Yleensä on tapana sanoa, että teknologinen kehitys on tehnyt järjellisyydestä instrumentaalista, mutta tämä on väärä tulkinta. Teknologia on tehnyt järjellisyydestä arkipäiväistä. Se ei enää hämmennä meitä, koska me olemme sen kanssa tekemisissä joka päivä. Ihminen unohtaa asioiden arvon, joiden menetyksen pelko ei kohtaa meitä toistuvasti.

Me ummistamme silmämme arkipäiväisen arvolta. Me osaamme arvostaa ainoastaan sitä, joka herättää meissä pelkoa. Parisuhteessa toisen itsestäänselvyytenä ottaminen on rakkauden menettämisen hetki. Niinkin perustavanlaatuinen lähimmäisyyden tunne kuin rakkaus perustuu pelolle. Pelko on pesiytynyt olemassaolomme ytimeen. Ei siis ole ihme, että me kykenemme sen kautta saavuttamaan niin päätä huimaavia saavutuksia julmuudessa.

Uskonnot, ideologiat ja laajemmin ottaen kaikki yhtenäisyyden tunteet perustuvat pelolle. On siis turha sanoa jonkun uskonnon tai uskontojen yleensä pitävän sisällään väkivallan perimää. Väkivalta kumpuaa pelosta, joka kuuluu itse ihmisyyden sydämeen. Ihmisyys – kaikkein tuhoisin ”uskonto”. Ainoastaan ihmisyydestä eroon pääseminen voi pelastaa meidät tulevalta tuholta. On siis syytä olla pessimisti.

Digitaalisella kulttuurilla on AIDS

Jatkan edelleen saman aiheen käsittelyä.

Wikipedia määrittelee AIDSin seuraavasti: ”AIDS (Acquired Immune Deficiency Syndrome) on kädellisten immuunikatotauti, jonka ihmisissä aiheuttaa retroviruksiin kuuluva HI-virus eli HIV ja apinoissa SI-virus (SIV, simian immunodeficiency virus), josta hivin arvellaan kehittyneen. HI-virus hyökkää immuunijärjestelmää vastaan, ja hoitamattomana hiv-infektio johtaa immuunikatoon eli aidsiin.”

Olen maininnut aikaisemmin, että digitaalinen liiketoiminta on sairastunut AIDSiin. Olen pyöritellyt tätä ajatusta ja pohtinut sitä laajemmasta näkökulmasta. Lopulta päädyin johtopäätökseen, että itse asiassa digitaalinen kulttuuri on sairastunut ja liiketoiminnan ongelmat ovat niitä oheistauteja, joihin potilas lopulta kuolee. AIDSia sairastava potilas kuolee oheistauteihin, koska hänen elimistönsä ei enää kykene tuottamaan tarvittavaa määrää valkosoluja, jotka pitävät yllä immuunijärjestelmää.

Kulttuurin valkosolut on se toimeentulo, jonka ihmiset ansaitsevat. Jos halutaan mennä analogiassa vielä pidemmälle, niin yhtenä soluna voidaan nähdä pienin mahdollinen rahayksikkö (joudumme tässä olettamaan, että muita laajalle levinneitä toimeentulon muotoja ei ole kuin rahaan perustuva talous). Meidän tapauksessa esimerkiksi tämä on yksi sentti. Mutta tässä analogiassa ei pidä mennä liian pitkälle. Maslow’n tarvehierarkiaa seuraten voimme sanoa, että perustarpeiden turvaamisen jälkeen ihmiselle jää aikaa ja energiaa tuottaa sitä kulttuuria, jossa tässä tapauksessa ”kulttuurilla” viitataan.

Palasin reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen Siva Vaidhyanathanin vuonna 2004 julkaistun teoksen The Anarchist in the Library äärelle. Teos on mainio esimerkki siitä kuinka teknologian lyhytaikaiset vaikutukset yliarvioidaan, mutta sen pitkäaikaiset vaikutukset aina aliarvioidaan. Vaidhyanathan asettuu selkeästi vuosituhannen vaihteen digi-hurmoksen vietäväksi. Hän näkee kulttuurin vallankumouksen tulevan tuolloisia vertaisverkkoja (Napster, LimeWire, Kazaa, Gnutella… mitä niitä nyt oli?) pitkin. Tavallaan Vaidhyanathan oli oikeassa; vallankumous tuli, mutta ei siinä muodossa kuin osattiin odottaa.

Teknologia ei ole koskaan neutraalia. Sillä on aina oma ”ideologiansa”. Esimerkiksi autojen yleistyminen mahdollisti yksityisautoilun ideologian, joka taas korosti ihmisten riippumattomuutta. Samalla autosta tuli yksityistila, jossa tehtiin kaikkea syömisestä seksiin. Sillä ei ollut suuremmin mitään väliä vaikka kummankin harjoittaminen auton ulkopuolella on huomattavasti käytännöllisempää ja mukavampaa. Yksityisautoilun ideologia selittää myös miksi autoilun rajoittaminen nostattaa niin voimakkaita tunteita. Siinä ei ainoastaan rajoiteta autoilua, vaan meidän yksityisyyttä ja vapautta. Ja kuten ideologioiden kohdalla usein käy, niin ne korvaavat järjenkäytön. Mitä luonnosta ja biosfääristä, kunhan me saamme pitää vapautemme.

Vaidhyanathan katsoo, että vertaisverkoillakin on oma ideologiansa. Se muodostuu seuraavista olettamuksista:

  • Kulttuuri on jaettua.
  • Epämääräisyys jäljittelee anonymiteettiä.
  • Yksityinen liiketoiminta ei voi vahingoittaa suuria ja voimakkaita instituutioita.
  • Paikallinen toiminta näyttäytyy oikeutettuna, jopa laajemmasta perspektiivistä katsottuna.
  • Laajaa, levinnyttä ja koordinoimatonta toimintaa ei voida valvoa helposti, tarkasti ja kohtuullisesti.

Osa näistä olettamuksista voidaan selittää digi-hurmoksella, mutta jälkimmäinen olettamus on ollut kaikkein tuhoisin. Ääniteteollisuus tapettiin vertaisverkkojen laittoman digitaalisen jakelun toimesta. Applen iTunes Store oli viimeinen yritys pelastaa se, mitä oli pelastettavissa, mutta edes sen menestys ei kyennyt nostamaan ääniteteollisuutta jaloilleen. Nykyiset streaming-palvelut ovat haudanryöstöön verrattavaa toimintaa.

Hyvin ei näytä pyyhkivän esimerkiksi maamme suosituimmilla tubettajillakaan. Viikolla julkaistut verotiedot paljastivat, että harvempi heistä ylsi edes €20 000 vuosituloihin. Tosin tiedot olivat vuodelta 2014, mutta mikään ei anna olettaa, että heillä menisi kovinkaan hyvin tänäkään vuonna. Some-julkkisten tuloharha on samaa luokkaa kuin huumekaupassa. Jos huumekauppa todella olisi niin tuottavaa kuin annetaan olettaa, niin miksi suurin osa huumekauppiaista asuu vanhempiensa luona? Vain kaikkein korkein porras rikastuu huumekaupalla; muut keräävät roposia. Sama pätee some-julkkiksiin.

 

Mutta kuten jo mainitsin, niin kulttuurimme AIDS ei ole mahdottomaksi muodostunut toimeentulo kulttuuria tuottamalla (tässä kohdassa ”kulttuurin tuottaminen” tulee ymmärtää sinä toimintana, joka luo merkityksiä, sisältöjä ja taidetta). Todellinen tauti on ilmaiseksi saatu sisältö, jolle ei aseteta laatukriteerejä. Olen seurannut jo jonkin aikaa sitä sisältöä, joita kotimaiset ja ulkomaiset some-julkkikset tuottavat. Miltein poikkeuksetta sisältö on ala-arvoista. Snapchatin mahdollistaman kertakäyttö-sisällön keskeisin ominaisuus on, että se päivittyy mahdollisimman usein. Kuten kertakäyttöastia, niin sen tehtävä on toimittaa asia nopeasti eikä jäädä muistuttamaan itsestään tiskinä.

Me tunnemme teknologian hurmosta. Sisällön laadulla ei ole suurtakaan merkitystä, kun se toimii toistuvana tekosyynä antautua teknologian syleiltäväksi. Mutta tämä syleily ei ole yksipuolista. Saman hurmoksen vallassa ovat sisältöä tuottava osapuoli. Ja kuten tavaksi on tullut, niin hyvin usein sisällön kuluttajasta tulee ennemmin tai myöhemmin sisällön tuottaja… koska kaikki kykenevät olemaan kumpaakin, jopa samanaikaisesti.

Klikkijournalismi luo satunnaisille surffaajille median kohinasta erottautuvia otsikoita, joita satunnaiset surffaajat jakelevat sosiaalisessa mediassa (hyvin usein pelkän otsikon luettuaan). Pseudouutissivustojen räikeät otsikot ja kirjoitukset ovat tästä kaikkein äärimmäinen muoto. Sisällön keskeisin tehtävä on synnyttää mahdollisimman voimakkaita fiiliksiä ja mahdollisimman nopeasti. Pseudouutiset ovat informaatioteknologian crack-kokaiinia, joka tarjoaa lyhyen fiksin pitkäaikaiseen turtuneisuuteen.

Mutta tätä kaikkea ei tule ottaa kulttuuri-jäärän vihaisena kritiikkinä. Myönnetään, että tunnen tiettyä turhautumista seuratessani esimerkiksi YLEn Kioskia. Se on osin luokatonta paskaa, jossa keksitään pyörä kerran viikossa uudestaan. Mutta samalla ymmärrän Kioskin yrittävän seurata nykyisen tubettajien ja Snapchat-julkkisten muodostamaan media-paradigmaa. Valitettavasti tuo paradigma ei ole löytänyt omaa ääntänsä ja samalla sen edustajat eivät selkeästikään taida menneiden paradigmojen taitoja.

Suurin osa bloggaajista ei osaa kirjoittaa tai valokuvata. Tubettajat harvemmin tietävät, mitä on editointi tai montaasi. Vertaukset punkkiin ovat kaukaa haettuja, koska sen työkalut (laulu, kitarat, basso ja rummut) olivat olleet ihmisille tuttuja jo vuosikymmenien ajan soittajille. Nykyteknologia mahdollistaa pääsyn välineisiin, joiden käytöstä harvemmalla on syvällistä kokemusta. Etsisin ennemminkin yhtymäkohtia hip-hopista. Oli suoranaista nerokkuutta tehdä levysoittimesta soitin. Koska hip-hop on nykyään valtavirtaa (tosin hyvin hyvin hyvin vesittyneenä), niin sen vallankumouksellisuus ei tule mieleen niin usein. Olen yrittänyt etsiä nykyajan scratchingia, joka tapahtuisi esimerkiksi iPhonella. Ehkä se on jossain tuolla jossain, mutta en ole löytänyt (hyviä vinkkejä otetaan vastaan).

Niin kauan kuin teknologia kykenee hurmaamaan meidät, me olemme erotettuja kyvyistämme ottaa se haltuun. Uuden teknologian mahdollistama yksityisyyden loukkaukset eivät ole mitään verrattuna siihen, mitä teknologian hurmos mahdollistaa. On ymmärrettävä, että kaikkein salakavalin hallinta on lempeän ja vaarattoman tuntuista. Sinä hetkenä, kun massat ottavat haltuun teknologian mahdollistamat ilmaisukeinot, alkaa todellinen muutos. Ja koska tämä tiedetään, niin seuraavassakin iPhonessa on taas sata uutta ominaisuutta, joiden keskeisin tehtävä on erottaa meidät ottamasta haltuun teknologian mahdollisuudet. On aivan sama tarvitsemmeko näitä uusia ominaisuuksia; tärkeintä on, että niitä tuotetaan jatkuvalla syötöllä meidän hurmaamiseksi.

Koska meitä ei voi erottaa meidän kulttuuristamme, niin suurin osa nykyihmisistä on saanut tartunnan kulttuurin AIDSista. Kuten oikeankin AIDSin kohdalla, niin ainoastaan noin kahdella prosentilla kansasta on synnynäinen resistenssi tautia vastaan (täysin stetsonista heitetty tilastollinen analogia… ei pidä ottaa tosissaan vaikka se ei tarkoita sen olevan täysin oikeassa). Muiden on tyydyttävä jatkuvaan lääkehoitoon ja ymmärrettävä sairauden olevan krooninen. Kaikkein vaikein tilanne on vähiten kehittyneiden kohdalla. Heille ei saada tehokasta hoitoa tarpeeksi halvalla ja helposti omaksuttavassa muodossa. Heidän tilanteensa on toivoton. Valitettavasti tämä tulee olemaan kulttuurillisen AIDSin kohtalokkain piirre. Se ei tule koskaan poistumaan keskuudestamme ja sen takia ne, jotka hyötyvät lääkityksestä tarvitsevat sitä toistuvasti.

En haluaisi olla kulttuuripessimisti, mutta valitettavasti kaikesta henkilökohtaisesta optimismistani huolimatta se on ainoa, mitä minulle jää käteen.

Pitkittynyt 15 minuuttia

Jatkan hieman edellistä teemaa.

In the future everyone will be world-famous for 15 minutes.

Yllä oleva lainaus Andy Warholilta on jo klisee. Vuonna 1968 Tukholman näyttelyn esitettä kirjoittaessaan Warhol tuskin uskalsi edes unelmoida niistä teknologisista välineistä, jotka meillä on tänään käytettävissä. Kännykästä kameroineen ja applikaatioineen on tullut todellinen ikkuna maailmaan.

YouTuben, Snapchatin ja Instagramin kaltaiset palvelut ovat luoneet uuden julkkisten sukupolven. Näillä uusilla julkkiksilla on yleensä hyvin vähän tekemistä vanhojen julkkisten ”ammattitaidon” kanssa. He eivät ole näyttelijöitä, laulajia tai malleja, vaan median haltuunottajia. Samaa haltuunottoa vanhatkin julkkikset harjoittivat, mutta sitä ennen he olivat tehneet jotain. Uuden ajan julkkis saavuttaa julkisuuden ennen kuin hän ryhtyy levyttäväksi artistiksi. Tästä käy hyvänä esimerkkinä Suomen Saara/Smoukahontas.

Ja tätä ei tule ottaa vanhan koulukunnan jäärän kritiikkinä. On mahtavaa huomata, että nykyiset mediailmiöt pystyvät haastamaan näinkin vapaamielisen ajattelun. Nämä uudet julkkikset eivät kuitenkaan syntyneet tyhjästä. MTV-sukupolvi (siis se Music Television) muistaa Real World sarjan, jota voidaan kutsua nykyaikaisen reality-television alkupisteeksi. Tavallisista mattimeikäläisistä tehtiin televisiotähtiä.

Real World oli kuitenkin täysin käsikirjoitettua ”tosi-TV:tä”, jossa todellisuus jäi dramatisoinnin taakse. Siitä huolimatta sillä oli selkeä sanoma katsojilleen; tekin voitte olla televisiosarjan tähden arvoisia. Populaarikulttuuri oli saavuttanut pisteen, jossa se läpileikkasi koko kansan ja jokainen omasi tarpeeksi kulttuurista pääomaa ollakseen tähti. Väitän, että grungen läpimurto Real Worldin kanssa ei ollut sattumaa. Samaan aikaan, kun tavallisesta kansasta alkoi tulla tähtiainesta, alkoi tähtien ”normalisoituminen”. Michael Jacksonin tai Madonnan tapaiset yli-ihmiset menettivät merkityksensä… Rockin suurin tähti Axl Rose nähtiin lähinnä vitsinä.

Tähtikultin arkipäiväistyminen oli samalla lähtölaskenta uuteen mediakulttuuriin. Internetin yleistyminen (about) vuodesta 1993 tuli kuin tilauksesta. Omaan tähtiainekseensa uskova massa sai käsiinsä kanavan. Heidän ei enää tarvinnut turvautua vanhoihin instituutioihin saadakseen ”hengentuotoksensa” maailman nähtäväksi (tai ainakin aluksi voitiin puhua ”luettavaksi”, koska visuaalinen sisältö alkoi saada tilaa, kun laajakaistayhteydet alkoivat lisääntymään 90-luvun viimeisinä vuosina).

mosaic_6beta-4e90709-intro

Kun pikakelaa muistoista tähän päivään, niin ymmärtää, että kaikki tämä on ollut hyvin johdonmukaista kehitystä. Perinteinen viihdeteollisuus on aluksi toivottanut tervetulleeksi uuden ”reality-julkisuuden”. Kun massat ovat täynnä potentiaalisia tähtiä, niin niiden tuottamiseen ei tarvittu enää panostaa entiseen malliin. Valitettavasti tähteyden arkipäiväistymisen myötä saapunut median arkipäiväistyminen yllätti viihdeteollisuuden kohtalokkaasti. Levyteollisuuden kuolinisku lyötiin kun Napster aloitti toimintansa. Elokuvateollisuus joutuu tukeutumaan vanhoihin konsepteihin saadakseen aikaiseksi ”uusia” menestyksiä. Omituisesti televisio näyttää porskuttavan muuttuneessa mediakentässä uskomattoman hyvin.

Tällä muutoksella on ollut hintansa ja sen hinta maksetaan sisällön tasolla. Kun seuraa YouTube- tai Snapchat-julkkisten tuottamaan sisältöä kriittisin silmin, niin niiden katsojamäärät eivät voi vastata sisällön laatua. Esimerkiksi Twitchin suosituimpienkin kanavien sisältö on täysin amatöörimäistä kohellusta. Onko uusi viihdettä kuluttava sukupolvi niin vieraantunut ammattimaisesti toteutetusta viihteestä, että ala-arvoinenkin sisältö riittää?

Tässä päästään pääväitteeseeni; uusi teknologia on sumentanut meidät. Olemme kuin rakastunut nuorukainen, joka ei kykene näkemään rakkautensa kohteessa mitään vikaa. Olemme uuden teknologian hurmaamia (edelleen) ja itse asiassa me emme kuluta sisältöä, vaan itse teknologiaa. On ihmeellistä kuinka meidän käsien ulottuvilla on tämä kaikki. Sisältö on toisarvoista, koska uuden teknologian kokemus huumaa meidät. Me emme seuraa ”uusmedia-julkkiksia” heidän sisältönsä takia, vaan koska he yksinkertaisesti ovat olemassa. Me ihailemme heidän kauttansa uusia mahdollisuuksia, jotka teknologia on mahdollistanut meille.

Mutta en ennusta uusien julkkisten kuolemaa. Heillä tulee olemaan merkittävä rooli uuden teknologian kuluttamisen historiassa. Se, että PewDiePien YouTube kanavan videoita on katsottu 10 miljardia kertaa ja hän ansaitsee 12 miljoonaa euroa vuodessa videoillaan, on ansaittua ja oikein. Siitäkin huolimatta nykyinen teknologia etsii edelleen muotoaan. Esimerkiksi puhelimen ”killer-palveluksi” povattiin 1800-luvun loppupuolella ”teatteripuhelinta”, jonka avulla olisi voinut kuunnella teatteriesityksiä puhelimella. Liikkuva kuva ehti käydä useita kokeiluja läpi ennen kuin montaasi kehitettiin ja syntyi elokuva taide- ja teollisuusmuotona, kuten me sen nykyään tunnemme. Näytelmien kuvaaminen yhdellä staattisella kameralla ei synnyttänyt katsojissa samaa tuntemusta kuin oikeassa teatterissa.

Uuden teknologian kohdalla me olemme käymässä samanlaisia kokeiluja läpi. Jotkut näistä kokeiluista jäävät elämään ja osa kuolee pois. Mutta en ole sellainen oraakkeli, joka osaa sanoa, mikä tulee jäämään ja mikä kuolemaan. Samoin teknologia tulee kehittymään ja tuo mukanaan uusia ilmiöitä. Elokuvien siirtyminen mykkäelokuvista äänielokuviin teki ensimmäisistä elokuvatähdistä työttömiä. Paras esimerkki on Rudolph Valentino, jonka voimakas maskuliininen imago ei siirtynyt äänielokuviin, koska hänen piipittävä äänensä mursi aikaisemman maskuliinisen ”latino-rakastajan” kuvan.

Andy Warholin viidentoista minuutin julkisuus näyttää pitkittyneen huomattavasti. Meillä on käsillä huumaava ja hurmaava teknologia, jonka mullistavuus tulee avautumaan meille vasta vuosikymmenien jälkeen. Siitäkin huolimatta peräänkuulutan vanhan viihdeteollisuuden perään, koska tällä hetkellä uudet kanavat ovat täynnä täysin turhaa ja ammattitaidotonta sisältöä. En kutsu näiden sisältöjen tuottajia ammattitaidottomiksi; sanon vain, että heidän ammattitaitonsa on muualla kuin sisällön tuotannossa.