Maammelaulu – #suomi100

Olen teini-iästä asti arvostanut Jörn Donneria. Erityisesti hänen suhde Suomeen ja suomalaisuuteen on ollut yksi yhteen oman käsitykseni kanssa. Suomen 100-vuotisjuhlavuotena me tarvitsemme Jörn Donneria enemmän kuin koskaan. Ja hän ei ole pettänyt meitä. Aikaisemmin tänä vuonna julkaistiin teos SuomiFinland©, joka on tavallaan jatko-osa 50 vuotta sitten julkaistulle Uusi maammekirja – raportti Suomesta (1967).

Valitettavasti Donnerin teosta eivät tule lukemaan ne, joiden se pitäisi lukea. Suomalaiset ovat kaivanneet itsensä poteroihin, joiden syvyyksistä ei käydä mitään dialogia. Ja tähän syyllistyy koko kansa. Tälle kaikelle on keksitty uusi termi – kupla. Lähinnä sillä viitataan ns. puna-viherkuplaan, joka sijaitsee Helsingin itäisessä kantakaupungissa (Kallio – Vallilla – Alppila – Harju etc.). Tämä perussuomalaisten agitaattorien kehittelemä termi on pesiytynyt onnistuneesti Helsingin Sanomien ja YLEn kaltaisten ”vanhan median” jättiläisten yleiseen kielenkäyttöön.

Harvemmin puhutaan siitä kuplasta, jossa muuttotappiollisessa kunnassa asuvat huonosti toimeentulevat elävät. Usein saan kuulla, että minunkin tulisi vierailla näillä paikkakunnilla ja käydä itse toteamassa kuinka huonossa asemassa siellä asuvat ihmiset elävät. Mitäköhän minun vierailu tuolla paikkakunnalla auttaa heidän asemaansa? Miten se, että ajattelisin heitä joka päivä, muuttaisi heidän asemaa mitenkään?

Ei tässä puna-viherkuplassa elävät mitään yli-ihmisiä ole. Mistään kuplasta käsin harjoitettu huoli ei muuta yhtään mitään. Ei vaikka kuinka kaikki tekisivät aamuisin ja iltaisin katumusharjoituksia. Mutta juuri tähän persujen agitaattorit tähtäsivät. Kun kansa revitään irralleen toisista, voi sille syöttää mitä tahansa pajunköyttä. Toisaalla oman asemansa reilusti pinnan yläpuolelle hilanneet hyvin toimeentulevat tekevät kaikkensa, että he erottautuisivat ”taviksista”. Artesaanioluita litkitään vaikka ei osata erottaa sokkotestissä pilsneriä lagerista. Vanha vitsi Helsinkiin muuttaneesta maaseudun kasvatista, joka pyrkyrinä peittelee omaa maalaisuuttaan keinoja kaihtamatta iskeytyy Kallion kaduilla päin kasvoja kiihtyvällä intensiteetillä.

Poteroituminen kiihtyy samaan tahtiin. Arvo-liberaaliin vasemmistoon kuuluva keski-ikäinen ekoaktiivi haukkuu baaritiskillä saman ikäistä AY-aktiivia, johon toinen vastaa samalla mitalla. Syyttävät lauseet lentävät toisten ohi ja mitään dialogia ei ole käyty. Eikä siihen kummallakaan ole aikomustakaan. Heidän huutamisessa kiteytyy koko maan henkinen tila. Tärkeintä ei ole, mitä sanotaan, vaan miten se sanotaan. Parhaimmalta kuulostava läppä voittaa faktat ja yleisö hurraa ympärillä. Ketään ei kiinnosta, että ainoa asia, joka kohtasi humaltuneessa keskustelussa olivat ne pienet sylkipisarat, jotka kummankin kasvoille lensivät.

Saman typeryyden maksimointi näkyy päivittäin täkäläisessä suvaitsevaisuus keskustelussa. Näsäviisastelun ilosanoma kuuluu seuraavasti: jos kerran te olette suvaitsevaisia, niin teidän tulee suvaita meidän suvaitsemattomuutta. Ja tämä argumentti uppoaa kuin kuuma veitsi voihin älykääpiöiden henkisessä onanointiringissä. Valitettavasti asian on jo ratkaissut Karl Popper suvaitsevaisuuden paradoksissaan. Antakaa, kun selitän sen.

Suvaitsevainen yhteiskunta ei voi suvaita suvaitsemattomuutta, koska rajatonta suvaitsevaisuutta ei voi olla olemassa. Rajaton suvaitsevaisuus johtaisi suvaitsevaisuuden itsetuhoon, koska suvaitsemattomat alkaisivat vainota suvaitsevaisia. Suvaitsevaisuus tulee aina olla rajallista. On kuitenkin idealismia uskoa, että tämä johdonmukaisen ajattelemisen alkeisiin kuuluva oppi voisi koskaan saavuttaa pirstaloituneen kansan. Poliittinen keskustelu muodostuu jatkuvista argumentaatiovirheistä. On suoranainen kunnia puhua ristiriitaisuuksia; niistä voidaan johtaa mitä tahansa ja ei mitään.

Ja kyllä sitä osataan aidan toisellakin puolella. Muutama viikko sitten järjestettiin taas yleisen närkästyksen aihe eli Flow-festivaalit. Tietenkin jokainen, joka ei ole kyseisessä tapahtumassa käynyt arvostelee sitä, koska… no, koska Flow. Mutta todellisen rimanalituksen hoiti taas kerran Helsingin Sanomien kolumnisti Arttu Seppänen kyhäelmässä ”Flow on kasvanut liian isoksi eikä enää kelpaa massasta erottujien identiteetti­projektiksi – ainutlaatuiset kokemukset haetaan nyt pieniltä festivaaleilta”. Eksklusiivisuutta etsivä eksynyt hipsteri haikailee pienempien massatapahtumien perään, jotta voisi erottautua massasta. Voiko enää olla enemmän eksyksissä. Massasta erottautuminen tarvitsee tuekseen massatapahtuman, mutta ei liian isoa. Massatapahtumassa (oli sitten koko mikä tahansa) identiteettiänsä rakentava on pohjimmiltaan massasielu. Tätä ristiriitaa eivät kovin monet kykene näkemään. Jos massasta erottautuminen on ongelma, niin tälloin ollaan massasieluisuuden pimeimmässä keskiössä. Paikoitellen Hesaria lukiessa pohdin, että onko tämä jotain kieromielistä teekkaripilaa? Valitettavasti eteen on vain avautunut maamme journalismin irvokas tila…

Jörn Donnerin tavoin en pidä meneillään olevaa maamme juhlavuotta juhlimisen arvoisena. Itse asiassa juhlavuosi pitäisi perua. Suomalaiset kansana eivät ole ansainneet mitään juhlia. Jo pelkästään se, että 100-vuotisen valtion kunniaksi filmatisoidaan kolmannen kerran Tuntematon sotilas. Yksi filmatisointi olisi riittänyt varsin hyvin. Jos Väinö Linnan teoksista olisi pitänyt tehdä filmatisointi, niin Täällä pohjantähden alla trilogia olisi ollut parempi vaihtoehto. Muutenkin itsenäisyydestä puhuttaessa pitäisi jo päästä sodan yli. Hävitty sota itsenäisyyden merkittävimpänä puheenaiheena on noloa ja häpeällistä.

Ainoa valon pilkahdus #suomi100 -hössötyksessä oli Dome Karuskosken Tom of Finland (2017). Suomen sateenkaari-historia ei ole kunniallinen, mutta lähemmäksi tätä päivää tultaessa alkaa maamme parempi puoli näyttäytymään. Kun katselen taaksepäin, niin jaksan ihmetellä, että minne hävisi 1990-luvun lopun avoin ilmapiiri. Mutta vastausta ei tarvitse hakea kaukaa. Kun lama saatiin nujerrettua maamme eli yhden kortin varassa – Nokia. Yhtiö loi pääkaupunkiseudun lisäksi Saloon ja Ouluun työtä ja vaurautta. Nokian romahduksen jälkeen on maamme vauraus keskittynyt pelkästään pääkaupunkiseudulle.

Tästä kehityksestä ei tule syyttää nykyisiä yhtiöitä. Syylliset löytyvät ihan muualta. Jotta tässä maassa voidaan luoda tervettä liiketoimintaa muualle kuin Helsinkiin ja sen ympärille, pitää toimijan olla Nokian kokoinen jättiläinen. Sellaista jättiläistä meillä ei tällä hetkellä ole. Meillä on valtava rakenteellinen eriarvoisuutta ruokkiva valuvika yhteiskunnassa, jota kukaan ei kykene korjaamaan. Tämän tietävät kaikki politiikassa toimivat tahot. Siitä ei kukaan vain halua puhua suoraan. Ei siis ole ihme, että kansassa on kasvava osa, joka tuntee kaunaisuutta. Valitettavasti meidän poliittiseen kenttään on pesiytynyt syöpäläisiä (enkä puhu pelkästään persuista), jotka ruokkivat tätä mielialaa ja tähtäävät toimillaan eriarvoisuuden tunteen maksimointiin. Heistä ketään ei kiinnosta puuttua eriarvoisuuden syihin.

Unohtakaa tämä juhlavuosi. Meillä ei ole mitään juhlittavaa. Linnan Täällä pohjantähden alla alkaa jo kliseeksi muodostuneella lauseella: ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Meillä on edessämme samanlainen urakka kuin Jussi Koskelalla. Ei ole aikaa juhlille. Palataan niihin sitten, kun tämä suo on kuokittu kuntoon.

 

Mainokset