Latistuksen mankeli

Me suomalaiset olemme pieni kansa ja Toisen maailmansodan jälkeen yksi meidän keinoista pärjätä tukalissa tilanteissa on ollut yhtenäisenä kansana pysyminen. Keskeisin tämän strategian ilmentymä on ollut konsensus politiikassa ja muussa päätöksenteossa. Mutta maailma muuttui kuin yhdessä yössä ympärillämme. Yht’äkkiä meillä ei ollut enää Neuvostoliittoa ja saimme uusia naapureita, joista jokainen hyppäsi Natoon.

Maatamme kohdannut lama 90-luvulla jätti syvät arvet. Ehkä syvemmät kuin moni ymmärtääkään. Konsensuksen takaama yhtenäisyys särkyi. Nokian huuma nosti keinotekoisesti yhtenäisyyden meidän keskuuteemme, mutta kun kännykkäjättimme lento lyssähti rähmälleen maahan, niin vanhat arvet revittiin auki.

Vaikka yhteisymmärrys oli hyvä keino selviytyä idän ja lännen välisessä puristuksessa kylmän sodan aikana, niin sillä oli oma pimeä puolensa; mielipide-erojen kanssa ei opittu tulemaan toimeen. Ei tarvinnut erota suuremmin valtaväestöstä, kun alkoi kyräily: ”Kukahan tuokin luulee olevansa?” Ja jos kyräily ei lopettanut ”leveilyä”, niin turpasauna teki sen harvinaisen selväksi. Tärkeintä oli, että rönsyt latistettiin mankelilla sileäksi pinnaksi.

Eilen Jari Tervo nostatti tunteita kirjoituksellaan ”Valkoinen roskaväki”. Tervon tavoin olen tuohtunut ja suoranaisesti vihainen pakolaisia ilotulitteilla heittelylle, KKK-kaapujen pukemiselle ja muulle aivottomuudelle, jota kansakuntamme ”kermaperseet” osoittivat sotaa pakenevia kohtaan. Kirjoitus kirvoitti vanhat latistuksen mankelit jylläämään. Tervon mielipide oli liian kärkäs ja loukkasi joidenkin konsensuksen pyhää henkeä.

Eräs pysäyttävimmistä vastineista Tervolle (ja parille muulle) oli Savon Sanomien blogissa Jussi Kuosmasen ”Roskaväen puolustuspuhe”. Kuosmanen kirjoittaa varsin liikuttavasti omasta elämästään ”roskaväen” osana Suomessa. Hänen kuvaama tilanne vanhemman rouvan piikkikorolla potkaisemaksi tuleminen pankin edessä jopa sykähdytti minua. Mutta valitettavasti muuten en hänen vastinetta osta. Se, että Kuosmanen on kokenut kuuluvansa suomalaiseen roskaväkeen, niin se ei tarkoita, että Tervo hänestä kirjoitti. Yksi latistuksen mankelin toimintaperiaatteista on, että nimettäessä ihmisiä (yrittäkääpä olla nimeämättä jotain ryhmää kuvaillessanne sosiaalista ilmiötä) siirrytään välittömästi ajatukseen: ”Se varmaan puhuu minusta”.

Kuosmasen tarkoittama ”roskaväki” ja Tervon tarkoittama ”roskaväki” ovat eri termejä vaikka niillä onkin typografinen ja foneettinen samankaltaisuus. Hienommin esitettynä voidaan sanoa, että ne viittaavat eri asioihin. Keskittyminen sanaan ”roskaväki” ummistaa silmät sanalta ”valkoinen”. Jokainen, joka ymmärtää amerikkalaisessa kulttuurissa käytettävän termin ”white trash” ymmärtää Tervon viittaavan siihen.

CJy-IooWoAAAtmD

Mutta Kuosmasen kirjoitus ei ole täysin ilman ansioita. On ymmärrettävä, että ihmisen teot ovat tuomittavia, ei ihminen itse. Jokaisen teon taustalla on ihminen. Tuo ihminen tarvitsee ymmärrystä. Mutta kaikki ymmärtäminen ei ole päähän paijaamista. Joskus on sanottava, että nyt riitti. Olisi kohtuutonta olettaa, että me menisimme jokaisen henkilön luokse ja alkaisimme puhumaan heille yksilöinä. Tätä he ehkä tarvitsisivat, mutta siihen ei yhteiskunnassa riitä resursseja. Joskus on vedettävä paksulla pensselillä ja maalattava kuva ihmistyypistä ja kysyttävä: ”Haluatteko te kuulua tähän?” Ja tätä Tervo minun tulkintani mukaan pyrki tekemään.

Mistä muodostuu kotimainen ”valkoinen roskaväki”? Joku voi helposti osoittaa sormella huonosti koulutetut, matalapalkkaiset ja muut sosiaalipummit. Näin ei välttämättä ole. Rasistiset ja umpimieliset mielipiteet eivät ole riippuvaisia tulo- tai koulutustasosta. Tervo sanataiteilijana sortuu kirjoituksessaan astetta liialliseen maalailuun, jossa hän kuvaa ominaisuuksia, joista kaikki eivät kuvaa pelkästään rasistista roskaväkeä (huonosti koulutettu, homofoobinen, epäterveellisesti syövä etc.), mutta eivät nuo ominaisuudet välttämättä kauaksi osu suuresta osasta Tervon tarkoittamasta roskaväestä. Kaikkea ei pidä ottaa niin perkeleen henkilökohtaisesti. Jos minä ottaisin henkilökohtaisesti jokaisen asian, mitä valkoisesta heteromiehestä sanotaan päivittäin kirjoituksissa, niin eihän minulla riittäisi aikaa muuhun kuin tuohtumiseen. Se ei silti kiistä sitä tosiasiaa, että osa noista yleistyksistä on ihan helvetin totta. Eivät välttämättä koske minua, mutta koskee ehdottomasti valkoista heteromiestä.

Meidän jokaisen tekojen taustalla vaikuttaa ihminen. Se, mitä me teemme johtuu erinäisistä syistä. Osa niistä on ulkoisia ja osa sisäisiä. Ne teot, jotka ovat tuomittavia edellyttävät paikoitellen teon tehneen ihmisen rankaisemista. Me emme voi kohdistaa rangaistustoimia tekoja vastaan irrallaan ihmisestä, joka ne on suorittanut. Tämä on triviaalia. Siitä huolimatta osa latistuksen mankelin mekanismeista melkein edellyttää tätä meiltä. Siinä on se typeryys, että tehtyjä tekoja ei voida tehdä tekemättömiksi. Tämäkin on triviaalia. Joten meidän tulee luoda pelote teon tekevälle ihmiselle, jotta voisimme edes osittain estää mahdolliset tulevat teot.

Rangaistustoimet eivät ole oikeuslaitoksen yksityisomaisuutta. Meillä yhteiskunnassa on eettisen rankaisun mahdollisuus. Jokin toimi voidaan tuomita eettisesti kielteiseksi. Jokaisella tätä toimea harjoittavalla on sama oikeus puolustaa tekojensa eettisyyttä. Tästä käytävä keskustelu johtaa siihen yleiseen näkemykseen, joka määrittää mikä on oikein ja väärin yhteiskunnassa. Tästä keskustelusta kieltäytyminen on keskustelun ala- tai yläpuolelle asettumista. Eli yhteiskunnan ulkopuolelle asettumista. Oma näkemykseni on, että latistuksen mankeli on mekanismi asettumista tälle alueelle. Se oli osa suomalaista hengissä selviytymistä, mutta maailma on muuttunut.

Tässä hetkessä meillä tulee olla mahdollisuus asettaa raja-aitoja yhteiskunnassa. Termit voivat olla hakusessa, mutta meidän tulee oppia olemaan erimielisiä. Vastakkainasettelun aika on tässä ja nyt – ei tapeta toisiamme…

Mainokset

Ekstrovertin introspektio

Persoonallisuustyyppien kahtiajako ekstrovertteihin ja introvertteihin on peräisin Carl Jungilta ja se on varmaan hänen psykoanalyyttisen ajattelun tunnetuin teoria. Netti on täynnä testejä, joilla voi testata mihin päähän tässä dikotomiassa sijoittuu. Samoin netti tuntuu olevan pullollaan artikkeleita kuinka kohdata introvertti tai mitä introvertin sielun maisemaan kuuluu ja ei kuulu. Jos ottaa nämä artikkelit ja listat huomioon, niin voisi luulla, että suurin osa maailman ihmisistä olisi introvertteja ja että he ovat pahemman kerran täynnä itseään.

Koska olen viimeisten viikkojen aikana vaipunut jonkinlaiseen introspektion vaiheeseen elämässäni, niin ajattelin avautua kahdesta asiasta – 1) mitä on olla ekstrovertti ja 2) kuinka paljon näillä jaotteluilla on oikeasti tekemistä todellisuuden kanssa. Aloitan ekstroverttinä olemisesta.

Minä ekstrovertti

Olen korostetusti ekstrovertti. Viihdyn ihmisten seurassa ja pidän huomiosta. Nämä ominaisuudet persoonallisuudessani tekevät minusta välillä huomionkipeän hyppykepin. Mutta on aikoja, jolloin tarvitsen omaa aikaa. Esimerkiksi, luen paljon. Tästä huolimatta kirjaan tuijottaminen seurassa olisi mielestäni moukkamaista käytöstä. Eli en lue sosialisoidessani. Tarvitsen yksinäisyyttä lukeakseni.

Puhun paljon ja on totta, että ajoittain ärsytän diskanttisella kimittävällä äänelläni tietoisesti ympärillä olevia ihmisiä. Erityisesti rakastan kiduttaa toisia puhumalla kimittävällä äänelläni jostain syvällisestä aiheesta. Joskus pitää oikein pinnistellä ettei ääni alene, kun puhun ”vakavia”. Sitten on tietenkin hetkiä, jolloin puhutaan asiaa eikä leikitä mind gameja ihmisten kanssa.

Olen yrittänyt tulla toimeen viimeisten vuosien aikana hiljaisten hissukoiden kanssa. Paikoitellen se on yllättävän vaikeaa. Pitkä hiljaisuus tuntuu kiduttavalta. Yritän keksiä jotain luontevaa ”väliläppää” kun toinen kerää ajatuksiaan. Valitettavasti on sanottava, että tällainen ”hidastelu” harvemmin tuottaa mitään sen syvällisempää sisältöä. Joskus tuntuu, että hidas tempo keskustelussa on enemmän teatteria kuin oikeasti syvämietteistä hiljaisuutta. Mutta se on ainoastaan vaikutelma korvieni välissä, jolla ei välttämättä ole paljoakaan tekemistä todellisuuden kanssa.

Mutta yksi asia on mielestäni anteeksiantamatonta hiljaisuudessa; nimittäin vaikeneminen asioista, kun pitäisi avautua. Passiivinen aggressio on yhtä tuhoisaa kuin aktiivinenkin. Passiivis-aggressiiviset kollegat ovat pahinta myrkkyä työpaikalla ja läheisinä heidän sisäänpäin kääntyminen tuottaa ennemmin tai myöhemmin pelkästään tarpeetonta kipua toisissa henkilöissä. Kuten kaikissa kompleksisissa ihmissuhteissa, niin syyllisten osoittaminen on vaikeampaa kuin me haluaisimme tunnustaa. Joten jätän tämän tähän. En osoita sormilla ketään, mutta toivottavasti ajatuksen herättää ajatuksien tynkiä joidenkin korvien välissä.

Ekstrovertti kaikessa ulospäin suuntautumisessaan voi myös olla masentunut ja tuntea ”sinisiä” tunteita. Ne eivät ole introverttien yksityisomaisuutta. Samoin masentuminen ja allapäin oleminen ei tee ihmisestä yhtään syvempää. Masentunut on masentunut, ei syvämietteinen. Pinnallisuus ja syvällisyys eivät kävele ekstroverttiyden ja introverttiyden kanssa käsi kädessä. Olen elämäni aikana törmännyt hyvin moneen pinnalliseen ja vilpilliseen introverttiin. Meidän ei tulisi liittää persoonallisuuden ominaisuuksiin sen enempää ominaisuuksia kuin niihin kuuluu. Ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että aidompaa vuorovaikutusta olen kohdannut ns. pinnallisten ihmisten kanssa kuin itsestään syvällistä kuvaa luovien seurassa. Mutta tämä voi olla omasta persoonallisuudestani johtuva optinen harha.

Minä ei ole minuus

Yksi suurimmista harhoista on, että me olisimme jotenkin sama kuin persoonallisuutemme. Itse asiassa mitään minää ei ole. Tai jos oli, niin heti seuraavassa hetkessä se on jo jotain muuta. Vain naiiviin realismiin verrattava käsitys itsestä luulee, että me pysymme muuttumattomina minuuksina läpi elämämme. Tähän uskovia tomppeleita löytyy korkeiltakin paikoilta akateemisessa maailmassa. Believe me, no shitting…

Olkoot meidän persoonallisuus mitä tahansa, niin se ei määritä meitä. Persoonallisuus on vähän samanlainen taakka kuin keho. Sitä ei voi tiettyjen rajojen ulkopuolelle muuttaa, mutta se ei myöskään määritä meitä. Jos ette usko tätä, niin istuutukaa alas. Yrittäkää hetki olla ajattelematta yhtään mitään. Ei kestä kauankaan, kun mieli tuntuu laukkaavan suuntaan jos toiseen. Tuolloin ymmärtää, että tuo mieli ei ole täysin hallittavissa… eikä se ole osa meitä. Siellä se jolkuttaa omia reittejään ja me seuraamme tätä draamaa jossain muualla… ja voi herran jestas mitä draamaa korvieni välissä tuntuu laukkaavan aika ajoin… mutta ei mennä siihen tällä kertaa.

Ja tässä nousee kysymys, kuinka paljon me voimme näihin jaotteluihin persoonallisuudestamme luottaa? Eikö kahtiajako ekstrovertteihin ja introvertteihin ole hieman vaillinainen? Toisaalta kummatkin luonnehdinnat sisältävät niin epämääräisiä määrittelyjä, että kuka tahansa meistä voisi luetella itsemme kuuluvan kumpaan tahansa leiriin.

Miten muut jaottelut? Historia on täynnä jaotteluita, joilla meitä pyritään luokittelemaan milloin mihinkin luokkaan. Mikä näistä jaotteluista on enemmän oikeassa kuin jokin muu? Jungin dikotomia on selkeä. On kaksi persoonallisuustyyppiä, johon me karkeasti jakaudumme. Mutta kuinka paljon tämä kertoo oikeasti meistä? Mitä jos olisi tuhat eri persoonallisuustyyppiä? Kuka kykenisi tekemään tällaisen jaotteluun pohjautuvan teorian?

Dikotomiat ovat helppoja. Mutta niiden taustalla ei välttämättä vaikuta todellisuus meidän persoonallisuudestamme. Persoonallisuus ja me itse olemme sen verran hämyisiä, että mikä tahansa jaottelu mikä sisältää jotain tartuntapintaa, tuntuu todelliselta. Mutta kuka oikeasti haluaisi typistää persoonallisuuserot kahteen erilliseen leiriin? Ja kuka haluaisi, että jonkun dikotomian perusteella sanottaisiin mitä me olemme? Olisiko niin, että me olemme mitä olemme ja se muuttuu ajan myötä. Tämän takia ei pidä omaa persoonallisuutta ottaa liian henkilökohtaisesti. Se on siellä jossain ja pörrää omia juttujaan. Kaikkea mitä se sanoo, ei tarvitse ottaa niin perkeleen tosissaan.

Kun  me kohtaamme uuden ihmisen, niin jaottelut helpottavat elämää. Mutta kertovatko ne mitään todellista meille toisistamme? Ensivaikutelma voi olla täysin väärä ja päin persettä. Mitä, jos me olemme erittäin huonoja ensivaikutelman muodostajia? Mitä jos meidän ensivaikutelma on täyttä valhetta? En sano, että näin on, mutta mitä jos näin olisi… Juhlapuheissa me olemme valmiit kyseenalaistamaan kaiken, mutta todellisuudessa me pyrimme pakenemaan kyseenalaistamista. Valmiiden oppien ja jaotteluiden totteleminen helpottaa meidän elämää. Ja tätä on valta –  se on lempeää ja tuo turvallisuuden tunnetta elämään. Se on kuin meidän isä… rakas, vahva ja luotettava hahmo… kuka häntä haluaisi tappaa?… Ai, niin meistä jokainen. Ehkä tätä kaikkea me olemme paossa ja kadotamme itsemme epäillyksen metsikköön.

Muutoksen muuttumattomuus

Muutos on ollut läsnä elämässäni viimeisten viiden vuoden aikana sellaisella intensiteetillä, että olen joutunut luopumaan pysyvyyden mahdollisuudesta tässä maailmassa. Voisin tietenkin lähestyä asiaa olevaisen perimmäisessä luonteessa olevasta jatkuvasta erosta ja asioiden virtauksesta kokemuksen pohjana, mutta jätän tuon toiseen kertaan. Lähestyn asiaa arkikokemuksen pohjalta ja pyrin pysyttelemään yksinkertaisessa ilmaisumuodossa (joka voi tietenkin epäonnistua).

Viimeisen viikon aikana olen  kantanut huolta vanhemmistani, jotka ovat olleet samaan aikaan sairaalassa hoidossa. Yritän olla synkistelemättä asioita ja lähdenkin liikkeelle kuolemasta. Se astuu elämäämme sillä hetkellä, kun synnymme. Meidän voidaan sanoa olevan jo kuoleman omia syntymämme hetkellä.

Kuolema on lopullinen muutoksen piste. Se muuttaa kaiken lopullisesti ja sen jälkeen muutosta ei enää kuolevalle organismille tapahdu. Se, muutos joka tapahtuu tapahtuu meistä ihmisistä puhuttaessa kalmolle (kuollut ruumis). Mutta sille tietoiselle tajunnalle muutos päättyy kuolemaan. Mistä voin olla niin varma tästä asiasta? – Kuinka monta kuollutta on tullut kuolleista takaisin kertomaan, mitä siellä rajan toisella puolella on?

Mutta samalla kun me olemme elossa, olemme jo kuolleita. Tämän ei tarvitse merkitä synkkyyteen vaipumista, vaan sen pitäisi intensifioida elämäämme entisestään. Jokaisella sydämenlyönnillä me kohtaamme kuoleman. Mikään edellisistä lyönneistä ei takaa sitä, että sydämemme löisi sen jälkeen uudestaan. Mikä suuri ilo pitäisi meidät vallata jokaisella sydämenlyönnillä! Ja näin ei käy ennen kuin sydämenlyönnissä tapahtuu joku poikkeama. On tapahduttava suuri muutos elämässä ennen kuin ymmärrämme muutoksen olevan läsnä jokaisella hetkellä.

Olen itse syyllistynyt jonkin pysyvän ja vakaan etsimiseen elämässä. Luulisi, että olisin jo oppinut sitä kaihtamaan, mutta pohjalais-savolainen veri virtaa suonissani; puoliksi periksiantamaton jääräpää ja puoliksi epäsuora juonittelija. Ei siis ihme, että kovankaan kolauksen antamat opetukset eivät mene perille. Mutta pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtämään, että muutosta ei voi paeta. On muutettava oma asennoituminen sitä kohtaan.

Avioeroni synkimmillä hetkillä alzheimerin tautiin sairastunut isäni soitti minulle. Hän halusi puhua kuin mies miehelle. Kuulin kuinka hän pinnisti luurin toisessa päässä pysymään asiassa ja ei lähtisi harhautumaan omiin juttuihinsa. Puhelu ei ollut pitkä, mutta se oli viimeinen järjellinen keskustelu, jonka isäni kanssa kävin. Tämän jälkeen tauti alkoi ottamaan yliotetta hänessä ja isäni taantui hiljalleen jonnekin saavuttamattomiin… Mikään ei voi estää tätä muutosta. Mutta muistuttaa minua erittäin hyvin siitä, että jokainen keskustelu on tärkeä. Koskaan en voi tietää jääkö se viimeiseksi.

Jokainen rakkaus- ja ystävyyssuhde tulee jossain pisteessä päättymään. Koska nekin syntyvät kuolemaan, niin niitä ei voi ottaa itsestäänselvyyksinä. Sillä hetkellä, kun suhdetta ei enää vaali ja luulee sen etenevän omalla painollaan, se alkaa loppumaan. Ja koska ne loppuvat jossain vaiheessa, niin väistämätöntä eroa ei tule pelätä. Mikään ei niitä voi pelastaa. Mikä ei tietenkään tarkoita, että meidän tulisi ihmissuhteissa alkaa sitoutumiskammoisiksi karkuunjuoksijoiksi. Sitoutuminen vain on aina väliaikaista… viimeistään kuolema erottaa.

Ja juuri tuo sitoutumisen muuttumattomuus näyttää olevan kompastuskivistä se kaikkein viheliäin (puhun siis omasta elämästäni). Läheisin omistamani esine on vuoden 2008 Gibson Les Paul Standard – ei ole se kaikkein ylhäisintä rotua oleva kitara, mutta tarpeeksi ylväs minulle. Voin pitää kitarasta huolta vaikka kuinka ja paljon, mutta se ei estä sen rappeutumista. Jonain päivänä sekin tulee hajoamaan ja loppuu olemasta Gibson Les Paul Standard. Sen takia minun ei tule sitoutua liikaa siihen. Jokainen kitaristi tietää kuinka se oma soitin on ainutlaatuinen, mutta me myös tiedämme että niitä tulee ja menee. Soittotaitoni (tai sen puute!) ei ole kiinni tuosta kitarasta. Ja lopulta tulee aika, kun soittokaan ei enää kulje.

Kaikki muuttuu. Olemme samaa muutoksen virtausta. Sen takia se ei voi meitä murskata raskaudellaan. Me olemme osa samaa prosessia. Tulee se hetki, jolloin se meidät musertaa, mutta ei raskaudesta. On vain tullut aika. Päätepiste. Jokainen kohtaa sen omalla hetkellään ja tavallaan. Kiinni pitäminen on turhaa, koska se ei tuota pisteen lähestymistä estä. Me voimme pidentää ikäämme vaalimalla terveyttämme, mutta se ei estä päätepisteeseen saapumista. Pitkitämme tai nopeutamme päätepisteeseen saapumista, niin tuossa pisteessä se on yksi ja sama. Olimme kokeneet pitkän tai lyhyen elämän, niin siitä me emme ota mitään mukaan tuon pisteen tuolle puolen. Yksikään nautinnon tai kivun kokemus ei meidän mukana siirry meistä muualle. Tulee vain päätepiste ja valot sammuvat.

Ja juuri tämä päätepisteen vääjäämättömyys tekee elämisestä elämisen arvoista. Ajatus tilistä, jota me kerrytämme täällä tuonpuoleista varten on elämälle vihamielinen ajatus. Se perustuu katkeruudelle muutosta kohtaan. Todellinen kohtalonrakkaus (amor fati) on muutoksen hyväksymistä elämässä. Muutoksen muuttumattomuuden hyväksyminen sanoo elämälle: ”Kyllä”. Kuolema astuu kaiken kokemuksen sisälle ja pimeyden sijasta se tuo valon, joka päätepisteessä sammuu. Ei se meitä pelasta, mutta matkasimme matkamme valossa emmekä hortoilleet pimeässä.

Nulikoiden kapina

Vanhempani ovat tällä hetkellä sairaalahoidossa. Äitini on taistellut vuosia vaikean sairauden kanssa, joka romahduttaa hänen terveytensä aika ajoin. Tällä hetkellä hänen terveytensä on taas romahtanut. Isäni ei tule toimeen kotona ilman äitini tukea. Hän on siis vuodeosastolla tavallisessa väliaikaishoidossa.

Tämä kaikki tapahtui tämän päivän aikana ja sain hoidettua vanhempani asianmiukaiseen hoitoon yhdellä puhelulla. Saan olla tästä kiitollinen Lohjan kunnalle ja siihen, että he ovat saaneet hommansa kasaan muutaman heikon vuoden jälkeen.

Olemme kiistatta huonossa taloudellisessa tilanteessa ja asialle on jotain tehtävä. Mutta hallituksen kaavailemat säästöt kohdistuvat mm. näiden ihmisten toimeentuloon, jotka tällä hetkellä hoitavat vanhempiani. Toisena vaihtoehtona olisi ollut, että olisin jättäytynyt töistä hoitamaan isääni ja työnantajani olisi ”maksanut viulut” työni jäätyä tekemättä. Se, että Sipilän hallitus kaventaa esimerkiksi sairaanhoitajien toimeentuloa, ei nosta katastrofaaliseen tilaan ajautunutta puuteollisuutta. Perinteisen puu- ja savupiipputeollisuuden ongelmat ovat niiden tarjoamissa tuotteissa; ne eivät kiinnosta markkinoita.

Perjantaina Helsingin keskustaan odotetaan jopa 100 000 ihmistä osoittamaan mieltä hallituksen koventunutta talouspolitiikkaa vastaan. Samoin ympäri maata vielä useampi osallistuu työnseisauksella tapahtumaan. Kyseessä on poliittinen mielenilmaus, ei lakko. Tätä monen on vaikea ymmärtää. Mutta lakko kohdistuu työnantajaa vastaan, poliittinen mielenilmaus hallitusta vastaan.

Se, että tämä on joillekin varsin vaikea hahmottaa ei ole mikään uutinen. Nykyinen nörttinerojen sukupolvi ei ole kunnostautunut politiikan ymmärtämisen saralla. Eikä se sitä tälläkään kertaa ole tehnyt niin. Ei mennyt kauaakaan, kun joku neropatti päätti perustaa Facebook-ryhmän ”Töissä myös perjantaina 18.9. Ja ylpeä siitä.” Ja siihen ryhmään on liittynyt yli 73 000 ihmistä. Moni ystävä ja tuttu on heidän joukossa. En tietenkään voi tietää kaikkien tarkoitusperiä, mutta nulikkamainen vittuilun maku ryhmästä jää.

Jopa Slushin ympärillä hyörivä nulikkalauma päätti lähteä oikein armeijana rikkuroimaan. Onneksi Slush instituutio sanoutui irti tästä keskenkasvuisesta idiotismista. On totta, että hallituksen toimet eivät kosketa meitä kaikkia ja joillekin yhden perjantain kestävä mielenilmaus tuo yhden päivän ajaksi sietämättömän tilanteen. Pitäisi työpaikalle päästä, työt tehdä ja sen sellaista. Mutta tässä ei ole yhdestä päivästä kyse. Yhden päivän työnseisaus ei muuta maailmaa, mutta ei se myöskään sitä kaada. Poliittinen mielenilmaus on ainoa ase, joka sillä kansaosalla on, joka hallituksen toimien kohteeksi on joutunut. Ja paremmin toimeentuleva lattea ryystävä start-up -eliitti haluaisi tämänkin keinon heiltä riistä, koska yksi helvetin perjantai ja joku AY-liike…

Jos tässä kakaroiden vähä-älyisessä nullikoinnissa olisi vain kyse heille ominaisesta aivottomuudesta, niin sen kanssa voisi elää. Siperia tulee heitäkin opettamaan. Mutta typertyneenä katson kuinka vanha roomalaisten ”divide et impera” -hallinto uppoaa nykyihmisiin. On totta, että Suomi on ollut vuosikymmeniä suoranaisesti yrittäjävihamielinen maa. Aikoinaan yrittäjä oli se, joka ei muuten työtä saanut – pohjasakkaa. Ja tämä on ollut epäreilua. Mutta väärinkohtelu on ollut systemaattista hallituksien toimesta (joissa mukana on ollut niin keskusta kuin kokoomuskin).

Yrittäjyyden maine on kohentunut viimeisten 20 vuoden aikana tuntuvasti. Ja erittäin hyvä niin. Edelleen yksityisyrittäjä tekee pitkää päivää ja hänen lomansa jäävät lyhyiksi tai olemattomiksi. En mene tässä edes eläkkeiden kertymiseen. Mutta yrittäjyys on usein valinta, ei pakon edessä tehty ratkaisu. Kun nyt julkisen puolen työntekijöiden ja tavallisten palkollisten asemaa ollaan heikentämässä, niin yrittäjien piirissä valitettavan useat hieroskelevat käsiään mutissen: ”Siinähän saavat tuntea nahoissaan”. Näin eivät kaikki yrittäjät tee, mutta valitettavan usea näyttää tekevän. Minun ei kai tarvitse piirtää sen enempää kuvan hävettävyyttä teille.

Ja näin kansa on saatu kinastelemaan keskenään. Se on helppo hallita ja kietoa talutusnuoraan. Hallitsevan eliitin ei edes tarvitse vaivautua suuremmin. Valitettavaa koko asiassa on, että osa näistä alistetuista juhlistavat omaa kahlehtimistaan suurena vapautena. En halua edes katsoa heidän korvien väliin. Luultavasti masentuisin loppuiäkseni.

Kännykkääni tuli juuri tieto, että entinen opinahjoni, Helsingin yliopisto, aloittaa massiiviset YT, jotka koskevat 1200 henkilöä. Syy näin massiivisiin säästötoimiin on hallitusohjelman rahoitusleikkaukset. Helsingin yliopisto on juuri sijoittunut korkeimmalle sijalle maailman yliopistojen rankingissa kotimaisista korkeakouluista (korkeammalle kuin Aalto-yliopisto). Kovinta kansainvälisintä kärkeä tutkimuksessa edusti Humanistinen tiedekunta. Eli yliopisto on tehnyt hyvää duunia. Tässä on palkka. Nörttinulikoiden järkeilyn mukaan yliopiston työntekijöillä ei olisi mitään oikeutta tätä vastustaa… tai jos he näitä toimia vastustaisivat, niin sitä saisi ihan vapaasti pilkata.

Kun yhteiskunta alkaa leikkaamaan ja suoranaisesti halvaannuttamaan tutkimuksen ja tuotekehityksen, niin kukaan järjellinen ihminen ei voi nähdä tällaisen yhteiskunnan tulevaisuuden olevan valoisa. Mitään kukoistusta ei voida odottaa, jos kastelu ja multa on poistettu. Asfalttipihalle voi heitellä siemeniä, mutta eivät ne idä. Piharatamo puskee läpi paksunkin asfaltin, mutta se ei suuremmin riemastuta, jos tarkoituksena on ollut kasvattaa orkideoita.

Käytän voimakasta sanaa ”nulikka”, koska tarkoitukseni on alleviivata aikakautemme aivottomuutta. Yhteiskunta on monimutkainen kokonaisuus, mutta se ei ole mahdotonta hallita. Kehoitan kaikkia katsomaan dokumenttielokuvan Inside Job (2010). Elokuvan kohta, jossa haastatellaan Wall Streetin meklaria, joka kertoo kuinka monimutkaisten asioiden kanssa finanssialan ihmiset toimivat. Hänen mukaansa siinä tapahtuu väistämättä virheitä. Tätä argumenttia hän käytti oikeuttaakseen finanssialan mainetta kiusaavan laittoman toiminnan. Kun haastattelija ottaa esille yritykset kuten Apple, Microsoft ja Oracle ja kysyy, miksi niiden edustajat eivät sorru niin usein laittomuuksiin kuin finanssialalla, niin haastateltavan ilme on korvaamaton. Ei voida sanoa, että näiden yhtiöiden toimiala olisi mitenkään yksinkertaisempaa kuin finanssialalla.

Ei ole siis mitään niin monimutkaista, jota ei voitaisi hallita, jos tahtoa riittää. Ja tämän tahdon puutteen johdosta syyttävä sormeni osoittaa nörttinulikoiden suuntaan. Käyttäkää niitä aivojanne muuhun kuin klikkien keräämiseen ja ymmärtäkää politiikkaa. Ei se niin vaikeaa ole. Poliittinen jargon on huomattavasti helpompaa kuin se, mitä te käytätte päivittäin. Purkakaa se koodisto ja ottakaa se  haltuun. Älkää spedeilkö, kuten olette viimeisten viikkojen aikana tehneet toistuvasti.

Yksinäisyyden äärellä

Ystäväni jakoi Facebook wallilleni The Rational Malen postauksen ”The Myth of the Lonely Man”. Miesasiablogeille tyylille uskollisena postaus oli täynnä maskuliinista sankaritarinaa siitä kuinka tosi mies kohtaa yksinäisyyden uljaasti pää pystyssä mitään häpeilemättä ja tämä tekee hänestä vastustamattoman naisten silmissä. Kuten kuvaan kuuluu kirjoitus paasaa alfa- ja beta-uroksista sekä sisältää omituisia lyhenteitä, joilla pyritään luomaan vaikutelmaa veljellisestä miesten salaseurasta kuin latenssi-ikäiset pojat (LTR = ”long term relationship”, AFC = ”average frustrated chump”…).

Kirjoituksen olisi pitänyt johtaa ajatukseni analysoimaan menistien infantiilia tilaa ja yleistä noloutta, mutta tällä kertaa pysähdyin usean päivän ajaksi yksinäisyyden äärelle. Suhteeni yksinäisyyteen on aina ollut ristiriitainen; toisaalta kärsin sen pitkittyessä (tapahtuu usein) ja toisaalta hakeudun sen äärelle (tapahtuu liian usein). Vaikeuksien kohdatessa hakeudun autiolle saarelleni kauaksi muista. En sen takia, että olisi liian ylpeä pyytääkseni apua. En sen takia, että en luottaisi ystäviin. En sen takia, että en uskaltaisi avautua läheisilleni. Eristäydyn siitä yksinkertaisesta syystä, että joskus vain minä itse tiedän parhaiten, miten asiat saadaan kuntoon.

Sitten on hetkiä, jolloin tunnen kaipuuta toista kohtaan elämässä. Kaipuu, joka ei täyty ja alkaa synnyttämään turhautumista sisällä. Sydän alkaa levottomaksi ja tila asunnossani alkaa ahdistamaan. Tuntuu kuin koko kämppä kutistuisi ympärille ja on päästä ulos avoimen taivaan alle. Seurassa kaikki tuo unohtuu ja elämä tuntuu normaalilta. Kestää aikansa, kun kaipuun kautta syntyvä frustraatio saa taas otteen sydämessä. Mutta se on ihmisenä olemisesta maksettava hinta. Ei se minnekään katoa vaikka kuinka eläisi ”seurassa”.

closed

Saan kaikissa luonnetyyppianalyyseissä tulokseksi ekstrovertin. Yleensä vielä hyvin äärimmäisen sellaisen. Minulla meni vuosia opetellessa sietämään ja tulemaan edes auttavasti toimeen hiljaisten introverttien kanssa. Samalla se on ollut opintomatka omaan hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Siihen vähäiseen introspektioon johon luonteellani kykenen. Jotain perää varmaan näissä luonneanalyyseissä on. Me vain emme aina osaa suhtautua omaan persoonallisuuteemme luontevasti. Se, että me synnymme jonkinlaiseksi persoonaksi ei leimaa meitä eikä ole meidän syy. Me emme itsellemme voi mitään, mutta me voimme muuttaa suhtautumista persoonallisuuttamme kohtaan.

Neuroottinen ja pakonomainen yksinäisyyden välttely johti minut entistä tuskallisempaan yksinäisyyteen. Yksinäisyyteen, jota tuntee keskellä parisuhdetta. Ristiriitaisesti sen suhteen oli päätyttävä, jotta pystyin katkaisemaan yksinäisyyteni kahleet. Ja sanottakoot se tässä suoraan, että syylliseksi ei siihen umpisolmuun voinut luetella ketään. Sormen osoittaminen tähtää aina omaan sydämeen. Rakkaus on väliaikaista. Se päättyy aina: viimeistään toisen kuolemaan. Elämän suurimpia vaikeuksia – ainakin itselläni – tuntuu olevan oppia päästämään tarpeeksi ajoissa irti jo menetetystä. Tuntea onnellisuutta siitä, mitä on saanut ja olla kaipaamatta sitä, mitä ei enää koskaan voi saavuttaa.

identity

Ehkä joku askeesissa elävä munkki tai muu maailmasta poiskääntynyt voi saavuttaa tilan, jossa hän ei enää halua mitään. Itse en tällaiseen oikein voi uskoa. Minä haluan loputtomasti ja jatkuvasti. On kuitenkin ymmärrettävä, että haluaminen ja saaminen  ovat kokonaan erillisiä asioita. Voi aivan hyvin haluta jotain saamatta sitä koskaan ja saada kaiken, mutta halua se ei sammuta. Halu, josta tässä puhun, ei itse asiassa etsi tyydytystä ja sammuttamistaan. Me voimme nähdä tuon halun ennemminkin luovana voimana, joka synnyttää uutta. Sen ei ole koskaan ollutkaan tarkoitus saavuttaa mitään jo olemassaolevaa, vaan luoda uutta. Ja koska se aina on luomassa uutta, niin se ei voi sammua. Sitä ei voi tyydyttää.

Kuinka paljon on puhuttu siitä kuinka taide syntyy tuskasta. Mutta se on vain väärin ymmärrettyä halua. Sisintä raastava tuska ei ole kipua, joka tulee ja menee. Tuska on väärin kääntynyttä halua. Sydänsuru voi johtaa suureen luovuuteen, mutta tuon luovuuden energiaa on halu. Halu, joka ajaa meidät tuskaisiin ihmissuhteisiin, koska me ymmärrämme sen väärin. Halu ajaa meidät toisen seuraan, mutta se ei koskaan tyydytä halua. Halu menee eteenpäin vaikka me kuinka pyrkisimme jäämään paikoillemme.

Onko elinikäinen tai yleensä pysyvä parisuhde täysi mahdottomuus? Tätä ei rakkauden väliaikaisuus välttämättä tarkoita. Me tarvitsemme toisia ihmisiä tullaksemme toimeen. Jotkut meistä voivat vetäytyä luontoon ja elättää itsensä siellä yksinäisyydessä, mutta vastasyntyneinä hekin tarvitsivat toista huolehtimaan heistä. Ja tätä riippuvuussuhdetta jatkuu varsin monta vuotta. Sanoa, ettemme tarvitse toista ihmistä, on täyttä sontaa. Myös vanhetessamme me alamme tarvitsemaan uudestaan toisten apua. Vaikka rakkaus tulee ja menee, niin se ei tarkoita ettemmekö voisi elää toistemme kanssa. Ja jokainen pidemmässä parisuhteessa elänyt tietää, että se menneeksi luultu rakkaus voi yllättäen tulla takaisin keskelle parisuhdetta. Vaikka halu etenee, niin meidän ei pidä ymmärtää sitä geologisesti. Eteneminen tapahtuu intensiteeteissä eikä ulottuvuuksissa.

Huomaan ajatukseni ainakin juoksevan omituisia polkuja keskellä yksinäisyyttäni. Ehkä tätä on se tunne, kun ei tunne olevansa yksin edes ollessaan yksin. Edelleenkin minulle outo tunne, jota tulee opetella tuntemaan useammin. Tuo omituinen tuntematon toinen sisälläni, jota kutsun haluksi. Aina jossakin muualla kuin täällä. Sisäinen Duracell-pupu, joka vie kohti uusia seikkailuja.

Elämän taksonomiat

Vaikka katson elämän olevan luonteeltaan kaoottista ja väkivaltaista, niin erilaiset järjestelmät elämän hallitsemiseksi kiehtovat minua pakonomaisesti. Ehkä tämä johtuu juuri tuosta kaoottisesta ja väkivaltaisesta näkemyksestä elämää kohtaan. Elämään on luotava järjestystä, jotta voisi edes auttavasti siinä elää. Laajasti katsoen kaikki nämä elämän hallitsemiseksi luodut järjestelmät voidaan luetella filosofian piiriin kuuluviksi.

Kun tätä hallintaa pyritään ohjaamaan elämän ulkopuolelta, niin ollaan siirrytty uskonnon piiriin, jota kohtaan tunnen voimakasta allergiaa. Juutalais-kristillisen maailman tunnetuin elämänhallinnan järjestelmä on kymmenen käskyä. Kun katsomme noiden käskyjen sisältöä, niin pitäisi ennemminkin puhua ”kymmenestä kiellosta”. Nuorena varhaisteininä uskonnontunneilla tulin ajatelleeksi, että Jumalan pitää oikeasti olla olemassa, koska eihän ihminen voisi keksiä mitään näin ahdistavaa ja ahdasmielistä Jumalakseen. Voi kuinka huonosti tuolloin tunsin ihmisen psyykkisen elämän koukeroita.

Hyvyydestään tai huonoudestaan huolimatta kaikki elämänhallinnan järjestelmät ovat kiehtovia. Kutsuttakoot niitä tässä yhteydessä elämän taksonomioiksi, koska ne pyrkivät luomaan järjestystä ja luokittelua hahmottomaan ja järjestäytymättömään elämään. Ja tässä kohdassa on alleviivattava sanaa ”luoda”. Elämä itsessään ei sisällä mitään perusteita kulloisellekin taksonomialle. Loppujen lopuksi taksonomiat ovat aina pilvilinnoja ja perusteettomia rakennelmia, joiden välille ei voida luoda mitään hierarkiaa. Ne kaikki ovat yhtä arvokkaista ja arvottomia keskenään.

Tästä huolimatta me ihmiset tunnumme löytävän aina silloin tälloin jostakin näistä taksonomioista hyödyllisen instrumentin, jolla saada oma elämä järjestykseen. Meistä jokainen tarvitsee jotain järjestystä, jotta voisimme tulla toimeen maailmassa. Erityisesti monimutkaistuvassa urbaanissa miljöössä nämä hallinnan keinot korostuvat entisestään.

Valitettavasti meissä ihmisissä näyttää asuvan potentiaalinen pikku-hitler. Kun oma elämämme syystä tai toisesta on ajautunut hallitsemattomaan kaaokseen ja me saamme jonkun opin kautta siihen tarvitsemaamme järjestystä, niin valitettavan usein meistä kasvaa tämän opin saarnaajia.

Erityisen hyvin tämä näkyy nykyään erilaisten dieettien ja luonnonlääkityksen kohdalla. Uskomattoman helposti meidän korvien välissä elämän monimuotoisuus hämärtyy ja meistä kasvaa yhden opin kiivas saarnaaja. Kun Matti on saanut pudotettua painoaan kymmenen kiloa paleodieetillä, niin hänestä kasvaa tuon dieetin innoskas vauhkoaja, jota hän suosittelee ihan jokaiselle. Kun televisiossa Mattia huomattavasti oppineempi ravintotieteilijä kertoo paleodieettiin kuuluvista terveydellisistä riskeistä, niin ei kestä aikaakaan kun Matti lähettää sähköpostilla ravintotieteen edustajalle ”Vitun natsi” -viestin. Hänen pyhintä asiaa on loukattu. Missään vaiheessa ei Matille ole sattunut tulemaan mieleen, että se mikä hänelle sopi dieetiksi ei sovi noin 80% kansasta. Tämä johtuu Matin esi-isästä, joka oli niitä harvoja hollantilaisia, jotka tänne muuttivat 1800-luvun alupuolella ja tästä syystä Matilla on hieman erilainen perimä moneen muuhun verrattuna.

Sokea usko, joka katsoo oman uskomuksensa olevan kaiken epäilyn yläpuolella, on syy kaikkeen siihen kammottavuuteen johon ihminen kykenee. Tästä ei ole poikkeusta. Jo pelkästään tämän takia sokean uskon levittäminen tulisi kriminalisoida välittömästi. Mutta kun sanon, että mitään lopullista totuutta ei ole olemassa, olen sortunut lopullisen totuuden lausumiseen. Sama pätee kaiken kyseenalaistajien kohdalla. Jos kaikki pitää kyseenalaistaa, niin silloin pitäisi kyseenalaistaa kaiken kyseenalaistaminen, mikä johtaa ristiriitaan. Ja ristiriidasta voidaan johtaa mitä tahansa. Siitäkin huolimatta sokean uskon levittäminen pitäisi kriminalisoida.

Kaksitoista jalokiveä

Muutama päivä sitten palasin RZAn teoksen The Tao of Wu’n (2009) äärelle. Wu-Tang Clan on hyvin pitkälle RZAn luomus ja häntä saamme kiittää siitä opista, jonka hän on luonut oman rap-imperiuminsa ympärille. Se, mikä RZAssa kiinnostaa minua on hänen hyvin omalaatuinen Islamin, buddhalaisuuden, taolaisuuden ja kunfutselaisuuden sekoitus, josta hän rakentaa oman elämänsä taksonomian. Keskityn tässä kohdassa Five-Percent Nationin oppiin Islamin kahdestatoista jalokivestä. Nämä jalokivet ovat:

  1. Tieto
  2. Viisaus
  3. Ymmärrys
  4. Vapaus
  5. Oikeudenmukaisuus
  6. Tasa-arvo
  7. Ravinto
  8. Vaatteet
  9. Suoja
  10. Rakkaus
  11. Rauha
  12. Onnellisuus

Opin mukaan ihmisen tulee ensin saavuttaa tieto omasta itsestään. Tätä voidaan kutsua varmaankin itsetietoisuudeksi. Tämän jälkeen hän kykenee saavuttamaan viisauden. Ymmärrys on kykyä toimia viisauden mukaisesti. Ymmärrys johtaa tahdonvapauden toteutumiseen (ihminen ei ole enää tietämätön ja maailman vietävänä). Vapauden myötä ihminen astuu oikeudenmukaisuuden piiriin, koska vapaana hän on vastuussa tekemisistään. Oikeudenmukaisuus taas edellyttää, että me kaikki olemme sen edessä tasa-arvoisia. Muuten se ei olisi oikeudenmukaisuutta.

Kuusi ensimmäistä jalokiveä muodostavat ihmisen luonnon. Vasta tämän jälkeen voimme siirtyä eteenpäin. Kyseessä on siis eräänlainen spirituaalinen muoto Maslow’n tarvehierarkiasta. Jäljelle jääneet jalokivet tulee ymmärtää niin fyysisinä kuin henkisinäkin. Ravinto fyysisenä jalokivenä on hyvin yksinkertainen. Henkinen ruoka muodostuu viisaudesta, tieteestä ja historiasta… hengen ruoasta. Vaatetus voidaan tietenkin ymmärtää hyvin materiaalisesti, mutta samalla se on kykyä pukea itsensä henkisesti; se on tapaa liikkua, puhua ja olla. Suoja tulee ymmärtää vaatteiden tapaan suojana ruumiille ja mielelle. Islamin kaksitoista jalokiveä tulee aina ymmärtää paralleeleina (materia ja henki, ruumis ja mieli).

Eläkööt ihminen kuinka kurjissa oloissa tahansa, niin hengen ravinnon, vaatetuksen ja suojan hallitessaan hän elää aina kuin kuningas omassa itsessään. On hyvin ymmärrettävää, että tämän opin mukaan ihminen saavuttaa loput jalokivet edellisten saavuttamisen seurauksena. RZAn elämänkertaa lukieassa (joka sisältyy kursorisesti The Tao of Wu -teokseen) ymmärtää, että vaikka hänen ruumiinsa eli maanpäällistä helvettiä, niin hänen mielensä oli siitä vapaa. Kieltämättä tällainen näkemys auttaa kestämään suuria vaikeuksia.

Tästäkin huolimatta Islamin kaksitoista jalokiveä on yksi monista taksonomioista, jolla pyritään hallitsemaan elämää. Kokonaan toisen joukon muodostavat opit, jotka ovat määritelmällisesti elämälle vihamielisiä. Ne eivät tähtää elämänhallintaan, vaan sen kieltämiseen. Näiden mukaan tämänpuoleinen elämä on yhtä tuskaa ja todellinen elämä on kuoleman jälkeisessä maailmassa. Valitettavasti meidän kristinusko lukeutuu näiden elämälle kielteisten taksonomioiden piiriin. Ja näitä taksonomioita ei pitäisi kenenkään elämää rakastavan yksilön levittää. Ei niistä mitään hyvää loppujen lopuksi seuraa… se on todistettu valitettavan monta kertaa ja aukottomasti.

Taas me kehtaamme

Juhlapuheissa me suomalaiset haluamme hurskastella omalla ahkeruudellamme ja rehellisyydellämme. Me pidämme sen, mikä on sovittu ja teemme ahkerasti kaiken sen työn, joka meille on määrätty. Mutta reiluja meistä ei näytä saavan edes tekemällä.

En ole edes hämmästynyt viime aikaisia tempauksia, joissa me tunnolliset ja rehelliset suomalaiset olemme nostaneet hakaristilipun hätämajoitusta tarjoavan vastaanottokeskuksen lipputankoon tai kuinka Facebookissa vastaantulee ryhmä, joka haluaa lahjoittaa kinkkuja muslimipakolaisille.

O tempora o mores! Voi kun näitä Ciceron sanoja voisikin lainata, mutta on hyvä palauttaa mieliin evakkojen saama kohtelu sodan jälkeen. Ei siinä suuremmin reiluutta tunnettu edes oman kansan pakolaisia kohtaan. Kusipäisyys näyttää olevan syvällä meidän kulttuurillisessa perimässämme. Kuten olen jo aikaisemminkin maininnut, niin siellä missä maassa makaa avuton, niin sieltä löytää ugrin potkimassa.

Kertoo jotain kansan luonteesta, että meidän pääministerin ilmoittaessa antavansa asuntonsa väliaikaisesti pakolaisten hätämajoitukseen, niin naapurit valittavat ettei heiltä kysytty mitään. En minä kaupungissa asuessa valitse naapureitani. Muuttaessani uuteen asuntoon, en voi laatia sopivien naapureiden listaa. Sitä kutsutaan sivistykseksi.

Toinen reaktio näyttää olleen taas suomalaisille ominainen hurskastelu siitä kuinka Sipilän avaus on pelkkä mainostemppu, jolla ei oikeasti ratkaista mitään. Näille mielensä pahoittaneille voidaan mainita, että olemme jo aika monta vuosisataa eläneet näyttävien eleiden muodostamassa karnevaalikulttuurissa, jossa tällaisilla eleillä saadaan oikeasti aikaan isoja muutoksia yleisessä mielipiteessä… sitäkin kutsutaan sivistykseksi.

Kotimaisessa keskustelusta loistaa poissaolollaan pakolaiskriisin syiden pohtiminen. Esimerkiksi venäläisestä näkökulmasta ihmetellään sitä, että kriisin aiheuttaneet Yhdysvallat, Ranska ja hyvin pitkälle YK, eivät ole joutuneet juuri minkäänlaisen närkästyksen kohteiksi. Esimerkiksi meille niin rakas Yhdysvallat on osallistunut talkoihin lähinnä taloudellista apua antamalla. Kun otamme huomioon kriisin Euroopalle aiheutuneen taakan, niin huomataan amerikkalaisten avun olleen tehotonta.

Ei ole sattumaa, että kriisiin johtaneista syistä ei käydä keskustelua meillä. Huomion kiinnittäminen toisarvoisiin seikkoihin tekee hallinnasta helpompaa. Kun osa kansasta keskittyy kusipäisyyden harjoittamiseen ja toinen osa sen päivittelyyn, niin temmellyskenttä kulisseissa on jäänyt ilman huomiota.

Vähiten tullaan tekemään mitään itse kriisin ratkaisemiseksi. Nyt on keskitytty parantamaan oireita. Länsimaat eivät kuunnelleet Venäjän varoituksia humanitaarisesta kriisistä puuttuessaan Libyan ja Syyrian sisäisiin asioihin. On totta, että kummassakin maassa hallintoa piti itsevaltainen diktatuuri, mutta nykyinen tilanne on vielä niitäkin katastrofaalisempi. Ja kun myönnän Venäjän tässä asiassa olleen oikeassa, niin se ei ole puolustus itäisen naapurimme muulle politiikalle.

Mutta kinastelu kriisin syyllisistä, ei suuremmin auta niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat apua tässä ja nyt. Heidän hätänsä ei poistu sillä, että me pohdimme suurvaltapolitiikan kiemuroita ja teemme siitä yhden uuden tekosyyn olla tekemättä yhtään mitään.

Me olemme ahkerasti tuhoamassa meille niin rakasta hyvinvointivaltiota, jos sen tarjoamista eduista hyötyy joku muu kuin me itse. Emme halua välttämättä itsellemme enempää, mutta toisilta haluamme pois sitäkin enemmän. Sitä on suomalainen kusipäisyys puhtaimmillaan – ilkeää ja irrationaalista.

Voi vain kuvitella, miltä meidän järjetön vauhkoaminen tämän asian tiimoilta näyttäytyy esimerkiksi syyrialaisen, afganistanilaisen tai irakilaisen pakolaisen silmissä. Siinä hyvinvointivaltion piloille lellityt kakarat näyttävät keskisormea, kun toiset pakenevat henkensä edestä täydelliseen kaaokseen ajautuneesta maasta. Kaikki aivokapasiteetti käytetään tekosyiden ja uusien ilkikurisuuksien keksimiseen.

Vanha rock ’n’ roll -viisaus sanoo: ”Kun menestyt ja olet nousussa, niin muista olla kohtelias ja ystävällinen kaikille vastaantulijoille; sillä he ovat sinua vastassa, kun et enää menesty ja laskeudut alas.” Minua hirvittää kohdata ne ihmiset, jotka saavat nyt osansa meidän kusipäisyydestä. Toivottavasti ne positiivisemmat kokemukset ovat jääneet heidän mieliinsä.

2000-luvun viihde osa 2: Toisto

Elokuvassa Groundhog Day (1993) Bill Murray näyttelee kyynistä television sääennustajaa, joka joutuu omituiseen aikapoimuun eläen yhden ja saman päivän kerta toisensa jälkeen uudestaan. Lukemattomia kertoja saman päivän elänyt päähenkilö tuntee päivän ja paikkakunnan kaikki tapahtumat ulkoa. Lopulta hän onnistuu tehtävässään (löytää rakkauden) ja pääsee ulos aikapoimusta.

Groundhog Dayn kuvaama tilanne kuvaa hienosti digitaalisen kulttuurin keskellä elävän ihmisen kokemusta. Kuten jo edellisessä kirjoituksessa mainitsin, niin voimme kutsua tätä ihmistä pelaajaksi. Digitaalisten pelien pelaaja juuttuu hyvin usein tasolle, jonka hän joutuu käymään useita kertoja uudestaan ja uudestaan ennen kuin hän löytää oikean ratkaisun päästäkseen seuraavalle. Ja tämä toiston ja toistettavuuden kokemus on toinen 2000-luvun viihteen keskeinen ominaisuus.

Digitaalisen median kohdalla puhutaan virheellisesti kopioista. Meitä kielletään tekemästä laittomia kopioita ja levittämästä niitä, mutta fyysisten tallenteiden merkityksen vähetessä meidän tulisi puhua toistosta. Digitaalisen ”kopion” erottaminen alkuperäisestä on tullut mahdottomaksi. Ne ovat yksi ja sama. On siis kyse toistosta. Mutta tämä toisto leimaa myös median tuottamaa kokemusta meissä ja sillä on omat seurauksensa.

Crash and burn

Pelaajasukupolvesta on kasvanut uudenlainen työväestö. He eivät pelkää epäonnistumista. Kun vanhemmille sukupolville esimerkiksi konkurssi tai avioero merkitsi häpeää ja elämän romahdusta, niin pelaajat aloittavat kaiken alusta. He ovat oppineet läksyn, jonka mukaan yhtä onnistunutta suoritusta edeltävät lukuisat epäonnistumiset.

Valitettavasti yhteiskuntamme ja taloutemme infrastruktuurit eivät ole ehtineet mukautumaan tähän nuorten työläisten asenne- ja toimintamuutokseen. Startup-skene on rakentunut tuhansille epäonnistumiselle, mutta kykeneekö ne muutamat onnistuneet nostamaan kokonaiskuvan voitolliseksi tai positiiviseksi? Huolettoman toiston kasvatit jättävät jälkeensä paljon tuhoa. Suomessa epärealistiselle ansaintalogiikalle perustuva pelitalo voi polttaa 20 miljoonaa euroa riskipääomaa, mutta se ei ota mitään vastuuta niistä toimenpiteistä, jotka sijoittajat tekevät kotiuttaakseen voittonsa jostain muualta. Ei. He tekevät omasta elostelustaan ja törttöilystään elokuvan… koska he ovat mielestään sankareita.

Kaikki digitaalisen kulttuurin tuomista muutoksista eivät ole ongelmattomia ja osa jopa suoranaisesti epämiellyttäviä. Digitaalisen median toistettavuuden helppouden ensimmäinen uhri oli perinteinen levyteollisuus. Nykyään olemme tilanteessa, jossa yhä harvemman artistin on kannattavaa levyttää mitään, vaan kiertää esittämässä vanhaa materiaalia nostalgian voimalla. Tämä on pidentänyt huomattavasti rockkareiden uraa, mutta samalla uusien artistien on entistä vaikeampi päästä pienten klubien lavoilta isoille areenoille.

Make sense… Thankyou Helsinki. Xx

A post shared by Florence Welch (@florence) on

 

Tämä ei välttämättä ole musiikillisesti huono asia, mutta yhä harvempi ansaitsee elantonsa pelkästään musiikkia tekemällä. Multimediaa ja markkinointia tehdään sitäkin enemmän. Tämän vuoden Flow-festivaalin yksi pääesiintyjistä Florence + The Machine on hyvä esimerkki siitä kuinka nykyajan artistit eivät ole ainoastaan levyttäviä artisteja; he ovat mediataiteilijoita, jotka käyttävät hyväkseen Instragramia ja Twitteriä luodakseen levyjen lisäksi kokonaistaideteostaan. Kuka enää tarvitsee musiikkilehdistöä tai televisiota, kun kaiken voi hoitaa itse omilla ehdoillaan…

Ja uuteen nousuun

Pelaajasukupolvi harvemmin jaksaa opetella soittamaan analogisia soittimia. Ja miksi heidän pitäisikään? Loopeilla ja sampleilla kykenee tekemään musiikkia ilman, että tarvitsee hallita soitinta. Kaikki on aina toistettavissa uudelleen. Soittotapahtuman ainutkertaisuus on menneisyyttä. Kontrolleri voi muistuttaa ulkoisesti vanhaa keyboardia, mutta lopulliseen muotoon soitto hiotaan sekvensserillä hiirtä siirtelemällä ja klikkaamalla. Jos sen verran osaa musiikin teoriaa, niin kontrollerin koskettimet voidaan aina ohjata soittamaan juuri oikeaa moodia tarvittavaan kohtaan. Ei tule vääriä nuotteja soinnun päällä edes vahingossa.

Ja pois se minusta, että pitäisin tätä kehitystä huonona. Ei se ole parempaakaan. Se on vain erilaista kuin aikaisemmin. Uskoisin Jimi Hendrixin tänä päivänä käyttävän juuri tietokoneita musiikin tekemiseen. Livetapahtumakaan ei ole enää sama kuin muutama vuosikymmen sitten. U2:n the Edge ilmoittaa pedaalilla looppeja käsittelevälle teknikolle, että hän soittaa tietyn tahtimäärän pidemmän soolon kyseisenä iltana ja looppi toistuu halutun määrän pidempään tuona kyseisenä iltana.

Ymmärtämätön luulisi jatkuvaan alusta alkamiseen tottuneen pelaajan etsivän jatkuvaa varmuutta. Mutta näin ei ole. ”Aina voi feilata” -asenne hyväksyy elämässä epävarmuuden ja epäonnistumisen. Mikään elämässä ei ole niin suurta, että siitä kannattaisi lannistua. Aina voi aloittaa alusta. Ja lopussa tulee eteen se kerta, jonka jälkeen ei voi enää aloittaa uudestaan. Tuon hetken tuolla puolen harmitus uudelleen aloittamisen missaamisesta ei suuremmin enää meitä vaivaa. Keskeisintä on tekniset taidot ja teorian hallinnointi. Käytäntöä ei tule väheksyä, mutta sen asemaa ei myöskään tule yliarvioida.

Toisto digitaalisessa mediassa opettaa meille tehokkaasti sen, minkä moni valmentaja pyrkii takomaan nuoriin urheilijoihin kerta toisensa jälkeen – lukuisat epäonnistumiset ovat polku onnistuneeseen suoritukseen. Pyllähtäminen maahan ei ole häpeä, vaan edellytys. Digitaalisessa ympäristössä niitä vaatteita ei tarvitse pestä liasta, mutta yhtä monta yrityskertaa taidokas onnistuminen edellyttää. Osaamista on myös digitaalinen osaaminen ja se saavutetaan toiston kautta.

2000-luvun viihde osa 1: Immersio

Italo Calvinon teos Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (1993, suom. 1996) on merkittävä puheenvuoro tulevaisuuden kirjallisuudesta. Teos perustuu Calvinon luentoihin, jotka hänen oli tarkoistus pitää Harwardissa vuonna 1985. Valitettavasti Calvino ehti kuolla ennen luentojen pitämistä. Onneksi meille jäi valmiit käsikirjoitukset viidestä luennosta, jotka julkaistiin postuumisti.

Koska en ole Calvino, niin en puutu kirjallisuuteen. Mutta olen työni johdosta pyöritellyt paljonkin ajatuksia viihteestä ja sen luonteesta 2000-luvulla. En ole koskaan välittänyt rajasta korkea- ja populaarikulttuurin välillä. Minulle kaikki on yhtä kulttuuria, joka muodostuu paremmista ja huonommista artefakteista. Käsittelen siis vähän sitä sun tätä, joilla pyrin valaisemaan näitä muutamia kirjoitussarjassa esiteltäviä teemoja.

Immersio

Heti alkuun on mainittava, että termi ”immersio” on hirveä. Sillä kuvataan virtuaaliympäristön tai käyttöliittymän ominaisuutta luoda illuusio virtuaalitilan sisällä olemisesta. On ymmärrettävä, että ”virtuaaliympäristöllä” tarkoitetaan tässä kaikkea median muodostamaa maailmaa; ei ainoastaan kolmiulotteista digitaalista maailmaa, johon astutaan sisään virtuaalilasit silmillä.

Immersio on mahdollista luoda käyttämällä vanhaa 1900-luvun teknologiaa ja ilmaisumuotoa. Otetaan esimerkiksi jo 26 kautta esiintynyt The Simpsons animaatiosarja. Sarja on käyttänyt hyväkseen digitaalista ilmaisua jo CD-ROMien aikakaudella.

Keskeinen immersiivinen ulottuvuus sarjassa on kuvitteellinen kaupunki Springfield. Monet sarjan ystävät tuntevat kaupungin kadut, maamerkit, liikkeet ja palvelut aivan kuin he olisivat käyneet kyseisessä kaupungissa. Sarjan fanit uppoutuvat Springfieldiin sarjaa seuratessaan. Vaikka samanlainen mahdollisuus olisi saada aikaiseksi perinteisen television avulla, niin animaation voima osoittautuu ylivoimaiseksi. Ehkä lähimmäksi The Simpsonien luomaa immersiota kuvitteelliseen paikkaan pääsi aikoinaan Twin Peaks (1990 – 1991).

Immersion voimistuminen (onhan samanlaista uppoutumista ollut tarjolla jo vuosisatoja tarinankerronnassa) mahdollistui digitaalisen median myötä. Perinteinen passiiviseen seuraamiseen perustuva viihde harvemmin aiheuttaa voimakasta ajan ja paikan katoamista mielestä. Digitaalisen median äärellä katsojasta tulee pelaaja – enemmän tai vähemmän hänen on osallistuttava median kuluttamiseen.

Pelaaja on pelin maailmaan astuessaan kuin uimaan opetteleva lapsi. Hänen tulee opiskella kulkemaan ja toimimaan pelin maailmassa. Miltein jokainen peli alkaa tutoriaalivaiheella, jossa opiskellaan pelissä liikkumisen ja toimimisen alkeet. Pelin kerronnan kannalta nämä tutoriaalit osallistuvat immersion luomiseen.

Toinen keskeinen immersiota luonnehtiva ominaisuus on maailman rajallisuus. Vaikka virtuaaliympäristöt alkavat moderneissa peleissä olemaan massiivisia, niin itse immersioon liittyy rajallisuus. Koska pelissä ei voi tehdä täysin mitä haluaa, niin sen luoma immersio on voimakkaampi. Pelaaja keskittyy voimakkaammin rajalliseen määrään toimintoja, koska hänen tapahtuma-avaruutensa on rajallinen.

Ehkä yllättävin immersion luomismekanismi on käyttöliittymä. Pelkkä tietokoneen käyttö voi olla immersiivinen kokemus. Erityisesti nettikommunikaation tapahtuma-avaruuden rajallisuus voi johtaa immersiivisen kokemuksen syntymiseen. Viimeisimmät Facebook-skandaalit Suomessa osoittavat kuinka kaikille ei ole selvää nettivälitteisen kommunikaation ”rajattomuus”. Yksityiseltä tuntuva tila sumentaa todellisuuden ja julkiseksi tulee päästettyä mielipiteitä, joita ei sellaisiksi ollut tarkoitettu (tässä on kyllä mainittava, että eräiden skandaalien taustalla vaikutti alkoholilla sumennettu todellisuus).

Immersiivisen kokemuksen luomiseksi ei tarvita edes kovin hienostunutta virtuaaliympäristöä. David Sudnow’n Pilgrim in the Microworld (1979) on 250-sivuinen kertomus varhaisesta Atarin Breakout -pelistä ja siihen uppoutumisen kokemuksesta. Breakout oli muuten alunperin Atarilla tuolloin työskennelleiden Steve Jobsin ja Steve Wozniakin yhteinen projekti.

Tämän vuosituhannen viihde kiihdyttää teokseen uppoutumisen kokemusta. Mutta nämä kokemuksen luomisen tekniikat ovat vielä  alkeellisia. Peleistä puhuttaessa ollaan vielä kaukana niistä kehittyneistä keinoista, joita esimerkiksi kirjallisuus, kuvataiteet tai musiikki tarjoavat. Me olemme kuin juuri kortin saaneet myöhäisteinit, joiden käteen on annettu Ferrarin avaimet. Me emme osaa kunnolla edes ajaa ja siksi kolaroimme jatkuvasti.

Juuremme ovat vielä liiaksi kiinni 1900-luvussa, jonka viihteen arkkityyppi on elokuva. Se saavutti tuon vuosisadan aikana lopullisen muotonsa ja on nyt menettänyt kykynsä uudistua. Sen takia elokuvan voidaan katsoa olevan kuolemassa. Samaa ei voida sanoa televisiosta, mutta palaamme siihen myöhäisemmässä kirjoituksessa. Elokuvallisuus vaivaa nykyistä digitaalista viihdettä liiaksi. Se ei ole katkaissut napanuoraansa ja pyrkii apinoimaan jo tehtyä.

Tämä on ainoastaan ylimenovaiheen ilmiö. Lähteistä riippuen Gutenbergin kirjapainon keksimisestä kesti reilut sata vuotta (jotkut lähteet sanovat pari sataa vuotta) ennen kuin sivunumerot ilmestyivät painetuille sivuille. Näinä päivinä ihastellaan nykyisten digitaalisten pelien realistista grafiikkaa ja naureskellaan nuoruudessa niin hienoilta vaikuttaneiden pelien grafiikan yksinkertaisuutta.

Todellinen huomio pitäisi kohdistaa itse pelien pelattavuuteen ja pelimekanismiin. Ohjaimet ovat tarkentuneet ja käyttökokemus parantunut, mutta itse pelien toimintaperiaate on pysynyt miltein muuttumattomana kohta 40 vuotta. Pelit ovat typerryttävän samanlaisia ja pelimekaniikassa innovaatiot loistavat poissaolollaan.

Nykyaikaisten mobiilipelien genrestä noussut F2P (free to play) -malli toisintaa 1970- ja 1980-lukujen pelihallien pelien ansaintalogiikkaa. Peleistä on tullut hyvin samanlaisia. Nykyiset mobiilipelit näyttävät asettuvan kategorioihin: match-3, bubble shooter ja build & battle. Business on parissa vuodessa paisunut pisteeseen, jossa seuraavan vallankumouksen voi odottaa tapahtuvan millä hetkellä tahansa.

Mistä ja miten vallankumous tulee, niin yksi asia on varmaa; se vie immersion luomisen tekniikkaa taas askeleen eteenpäin… ehkä jopa parikin askelta.