Mätää ja halpamaista: elämän tarkoitusta etsimässä aikakaudessamme

Hunter S. Thompson on yksi merkittävimmistä 1900-luvun lopun kirjoittajista. Ehkä merkittävämpi kuin hän antoi meidän olettaa. Valitettavasti hänen kirjoituksensa ovat jääneet hänen imagonsa varjoon. Elokuva Fear and Loathing in Las Vegas (1998) on yhtä sekopäinen ja sairas kuin kirjakin, mutta samalla se jättää uppoutumatta niihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, joiden äärelle Hunter S. Thompson lukijansa asettaa. Elokuva esittelee meille pinnan raapaisematta sen syvemmälle. Ja tätä ei tule ottaa kritiikkinä. Fear and Loathing in Las Vegas on sairaan inhorealistinen sukellus huumeiden sekoittaman pään elämään. Sitä ei voi katsoa 10 minuuttia kauempaa humaltuneena (yritetty on ja epäonnistuttu).

Viikolla törmäsin Tranquil Monkeyn artikkeliin ”On Finding Your Purpose: An Extraordinary Letter by Hunter S. Thompson”. Siinä lainataan kokonaisuudessaan 22-vuotiaan Hunter S. Thompsonin kirje ystävälleen, joka on kysynyt häneltä neuvoa löytääkseen elämälleen tarkoituksen. Thompsonin vastaus on edelleen validi ja tavallaan ajaton. Samalla se sai aikaan korvieni välissä ketjureaktion, jonka johdosta alan ymmärtämään meidän kieroutuneen ajan ydintä, sydäntä; se on mätä ja halpamainen.

Kun sanon aikakautemme sydämen olevan mätä ja halpamainen, niin en tarkoita jonkin toisen aikakauden olleen parempi. Me vain ihmisinä (siis ihan jokainen meistä) olemme asettaneet itsellemme ongelmia, jotka vaativat meiltä enemmän. Mainitaan nyt esimerkiksi jatkuvasti kiihtyvä ekokatastrofi, ihmisten liikakansoitus ja globalisaatio. Meillä on muitakin ongelmia, mutta nuo kolme ovat ehkä suurimmat. Aikakautemme ongelmien ratkaisemiseksi ”good enough is not enough”. Jo pelkästään digitalisaatio edellyttää ”digikansalaiselta” kognitiivisia taitoja, joita ei kyetä toimittamaan ”peruskoulutuksen” tarjoamin keinoin. On myös turha huhuilla milleniaalien (Y-sukupolvi) synnynnäisten digitaitojen perään. Yksinkertainen Google-haku boolen operaattoreita käyttäen on heille ylivoimainen kognitiivinen toimitus.

Mitä tällä kaikella on tekemistä elämän tarkoituksen etsimisellä? – Hyvinkin paljon. Mutta sitä ennen meidän tulee ymmärtää, mitä elämän tarkoituksella tarkoitetaan. Suomen kielessä elämän tarkoitus ilmaistaan yhdellä sanalla, joka vastaa englannin kielen sanoja ”meaning” ja ”purpose”. Hunter S. Thompsonin kirje pyrkii vastaamaan jälkimmäiseen muotoon, joka voidaan ”tarkoituksen” lisäksi kääntää ”päämääräksi” tai ”tarkoitusperäksi”. Keskeinen ero näiden kahden välillä on, että ”meaning” pyrkii kuvaamaan elämän sisäistä tarkoitusta eli merkitystä, kun taas ”purpose” on aina suuntautunut jotain päämäärää tai maalia kohti. Kummatkin kannat yrittävät esittää syyn elämälle; eli siinä mielessä ne ovat saman kolikon kaksi eri puolta.

Hunter S. Thompson (1937 - 2005)
Hunter S. Thompson (1937 – 2005)

Seuratkaamme lyhyesti (yritän olla tiivis esityksessäni) Hunter S. Thompsonin vastausta ystävälleen. Nuori Thompson aloittaa kliseisesti lainaamalla Shakespearen Hamletin kuuluisinta kohtaa.

Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk’ inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan…

Mutta kliseinen lainaus pitää sisällään kuvauksen elämän ihmiselle heittämästä haasteesta. Kelluako virtauksen vietävänä vai uida aallokoita vastaan kohti päämäärää. Tämä on perimmäinen valinta, jonka jokaisen ihmisen on tehtävä aina uudelleen ja uudelleen; kelluako vai uida? Mutta ihminen ei voi uida ilman päämäärää, jonne uida. Ilman tarkoitusta ihmisestä tulee elämän aallokkojen matkusta. Vain tarkoitus antaa ihmiselle syyn uida aallokkojen suuntaa vastaan. Tässä kohden on lainattava Spinozaa:

Kukaan ei voi haluta olla onnellinen, toimia hyvin ja elää hyvin, jos ei samalla halua olla, toimia ja elää, toisin sanoen olla aktuaalisesti olemassa.
(E IV, prop. 21)

Ja kyllä. Samaistaa Hunter S. Thompson ja Spinoza on provokaatio. Mutta kummatkin edellyttävät toiminnalle (tai aktuaaliselle olemiselle) tarkoituksen/päämäärän, jota kohti suunnata toiminta. Mutta Hunter S. Thompson ei ole idiootti kuten ei Spinozakaan ollut. Lapsina miltein jokainen poika haluaa olla palomies tai poliisi. Harvempi heistä enää aikuisena haluaa näihin ammatteihin. Miksi näin? – Koska perspektiivi elämään on muuttunut. Pikkupojasta on tullut mies ja hän ei ole enää sama henkilö.

Ja tämä muutos tapahtuu pienemmässä mittakaavassa päivittäin. Koska meidän perspektiivimme elämään muuttuu jatkuvasti, niin miksi asettaa minkäänlaisia päämääriä, koska ne menettävät merkityksensä ajan myötä?

Meidän ei tule asettaa itsellemme aineellisia ja konkreettisia (englannin kielessä on hieno sana ”tangible”, jota vastaavaa meillä ei ole suomen kielessä) tavoitteita. Ainoastaan elämän muuttumattomuuteen uskova asettaa itselleen liian konkreettisia tavoitteita. Ja koska elämä muuttuu jatkuvasti, on tällainen henkilö idiootti. Hänestä tulee yhden asian ihminen ja ärsyttävästi samasta asiasta kitisevä valittaja (koska hän ei koskaan saavuta päämääräänsä… mikä ei ole konkreettista).

In every man, heredity and environment have combined to produce a creature of certain abilities and desires — including a deeply ingrained need to function in such a way that his life will be MEANINGFUL. A man has to BE something; he has to matter.

As I see it then, the formula runs something like this: a man must choose a path which will let his ABILITIES function at maximum efficiency toward the gratification of his DESIRES.

Yhteydet Spinozaan ovat ilmeisiä. Kaikki se, mikä rikastaa meidän elämän tahdon (conatusta) toteutumista on hyväksi ihmiselle. Ja tuon elämän tahdon rikastuttaminen tulisi olla meidän päämäärä. Se voi toteutua olemalla palomies, pankkiiri tai kerjäläinen. Mutta mikään noista ”ammateista” ei tulisi olla kenenkään päämäärää sinänsä.

In short, he has not dedicated his life to reaching a pre-defined goal, but he has rather chosen a way of life he KNOWS he will enjoy. The goal is absolutely secondary: it is the functioning toward the goal which is important.

Ihminen on elänyt liian kauan kulttuurissa, jossa toisarvoinen päämäärä on ollut ensiarvoisella sijalla. Ja vielä kauheampaa on ollut se, että liian monelle ihmiselle hänelle asetettu päämäärä ei ole ollut hänen valintansa. Ja tässä kohdassa sijaitsee meidän aikakautemme sisimmän aineksen mätä ja halpamainen sydän.

Haasteellisen aikakauden aikana populistiset ja irrationaaliset keinot voittavat järkevän ja harkitsevan politiikan. Poliitikkojen valtapeli nousee kansan edun tavoittelun yläpuolelle – lopputuloksena on brexit! Meillä ”Pertti Perussuomalainen” ei lajittele roskiaan tai vähennä yksityisautoilua, koska ne uhkaavat hänen 1900-luvulle jäänyttä identiteettiä. Yhteiskuntatieteet tyytyvät kuvaamaan ”Pertin” valintojen syitä ja seurauksia, mutta kukaan ei häneltä vaadi muutosta… koska joku voisi siitä pahoittaa mielensä.

Suomessa kansa elää yhdessä maailman tasa-arvoisimmassa yhteiskunnassa, jota keskeinen kuvaava termi on ”hyvinvointi”. Siitä huolimatta raja-aitoja rakennetaan ryhmien ja paikkakuntien välille, koska siitä saatava fiilis voittaa rationaalisen politiikan harjoittamisen. Ja sillä ei ole mitään väliä, että ”hyvinvointi” kohta ollaan menetetty ja sen tilalle luotu uusi luokkayhteiskunta… koska se fiilis!

Politiikassa valehtelemisesta on tullut hyve ja mitä enemmän syvennetään kansan jakautumista, sitä enemmän ääniä kilahtaa luukusta sisään. Toisella puolella toisten jokainen lausuma tulee leimata rasistiseksi vaikka millä tahansa kieromielisyydellä ja toisella puolella keksitään kuplia joiden sisällä kaikki muut paitsi itse eletään.

Ja tämä sinänsä ei ole mitään uutta. Näin tuntuu aina olleen. Palataan hetkeksi Hunter S. Thompsoniin. Etenkin 70-luvun alkupuoliskon tuotantoa leimasivat seuraavat teemat:

  • Amerikkalaisen unelman kuoleminen
  • Miksi 60-luvun radikalismi kuoli?
  • Miten Nixonista (hikisestä pikkurikollisesta) kykeni tulemaan Yhdysvaltojen presidentti?

Valitettavasti nämä teemat jäävät Thompsonin huumehöyryisten kirjoitusten ilmiasun peittoon. Mutta sama elämän tarkoituksen (päämäärän) kadottaminen paljastuu Thompsonin teemojen taustalta. Amerikkalainen unelma kuoli, koska keinoista tuli itse päämäärää tärkeämpiä. Tavallinen amerikkalainen ihminen ei ollut enää keskiössä vaan raha. Tämä tapahtuma voidaan tarkentaa hetkeen, jolloin Dollari irroitettiin kultakannasta lopullisesti (ja se tapahtui juuri Nixonin ollessa presidentti – Nixon Shock).

Kukkaisvallankumous jäi tapahtumatta, koska mitään uutta henkisyyttä ei koskaan syntynyt. Sitäkin enemmän se paljastui pelkäksi muotioikuksi. Rakkauden kesä (1967) vaihtui nopeasti nistien joukkovaellukseksi Haight-Ashburyyn. Lopulta ketään ei kiinnostanut kehittää itseään laiskaa hippiä paremmaksi ihmiseksi.

Me olemme samanlaisten kysymysten äärellä Suomessa näin 2010-luvulla. Ongelmat ovat monimutkaisempia ja meiltä vaaditaan enemmän. On turha valittaa elämän raskautta tai ongelmien vaikeutta. Aikakautemme haasteet eivät niillä ratkea. Ne eivät ratkea soinismeja lurittelemalla eikä pienpanimo-oluita litkimällä. Kaikesta huolimatta me suomalaiset olemme vähälukuinen kansa, jonka on pärjättävä suurempien seassa. Ja uskokaa minua – pienikokoisena miehenä tiedän, mistä puhun. Meillä ei ole varaa fixitiin, koska… no, lukekaa edellinen argumentti.

Globalisaatio ja siihen voimakkaasti liittyvä digitalisaatio tulevat mullistamaan meidän taloutta ja yhteiskuntaa maahanmuuttoa enemmän. Miksi näistä puhutaan tällä hetkellä niin vähän vaikka ainoastaan niistä meidän tulisi puhua juuri tällä hetkellä? Olen nojatuoli-gonzoilija ja tältä istuimelta tätä maisemaa katsellessa näen tuolla kaukana meitä lähestyvän meteoriitin, joka näyttää erehdyttävästi hikiseltä pikkurikolliselta… nilkiltä nimeltä Nixon.

Pahoin pelkään, että Suomen historian synkin aika on edessämme… ja meillä ei edelleenkään ole tarkoitusta tai suuntaa. Antaa aaltojen tulla, koska täällä on viisi miljoonaa kalja-kellujaa odottamassa tsunamia…

Mainokset

Itserakkaus revisited

Maaret Kallion HS-blogi Lujasti lempeä edustaa miltein poikkeuksetta kaikkea sitä, mitä psykoterapeuttinen löpinä pahimmillaan voi olla. Mutta tässäkin näyttää olevan poikkeuksensa. Postaus ”Ensin on opittava rakastamaan itseään – ja muut paikkansa pitämättömät ohjeet” näyttäisi sisältävän näkemyksen, jonka minäkin voin allekirjoittaa.

Sanoa ihmiselle, että hänen tulee oppia rakastamaan itseään ennen kuin häntä voidaan rakastaa, on jotain sellaista johon olen itsekin syyllistynyt. Kuvaan kuuluu, että noita sanoja viljellessäni elin onnellisessa parisuhteessa.

Ajatus on ankara ja kestämätön. Ihmisen on helpointa osata sitä, mitä on saanut kokea toisen ihmisen antamana. Sitä, mitä ei ole saanut, on vaikeaa antaa eteenpäin – itselleen tai toisille.

Boom! Osui ja upposi. Kun elää ”saamapuolella”, näkökulma aidan toiselle puolelle hämärtyy kummasti.

Samoin tänään saimme lukea kuinka kansanedustaja Teuvo Hakkarainen (ps) on huolissaan kantasuomalaisista maaseudun miehistä, kun heille ei riitä naisia paikkakunnalla. Tämä huoli tietenkin nähtiin maatamme ”uhkaavan” islamisaation valossa. Muslimimiehet tulevat maahamme ja vievät naiset maaseudun yksinäisiltä pirttien miehiltä.

Tämä avorasistinen umpikela on tarkoituksellisesti asian vierestä puhuva kusetusyritys, kuten lähes kaikki mitä kansanedustaja Hakkarainen suustaan ulos suoltaa. Islamisaation uhalla poliittisten irtopisteiden kerääminen auttaa näitä yksinäisiä miehiä yhtä vähän kuin self-help -oppaiden ”rakasta itseäsi ja rakkaus löytää luoksesi” -hokemat. Seuraavaksi varmaan Hakkarainen ehdottaa naisten pakkosiirtoja muuttotappiollisille paikkakunnille.

Harvempi meistä oikeasti ajattelee näitä naimattomia miehiä maaseudun yksinäisyydessä. En yhtäkään heistä tunne, mutta jos maalta kaupunkiin muuttaminen olisi heille helppoa, niin tuskinpa he sinne maaseudulle olisivat jääneet elämään. Jokaisella heillä on omat syynsä, miksi ovat paikkakunnalleen jääneet. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa tästä maailmasta, että elämänkumppanin löytäminen sieltä maaseudulta on vaikeampaa kuin kaupungista, ja joissakin tapauksissa jopa mahdotonta. Muualle on lähdettävä ellei yksin halua elämäänsä viettää.

Tätä tosiasiaa harvempi uskaltaa heille sanoa ääneen. Me kyllä uskallamme sanoa itsensä rakastamisen olevan edellytys rakkauden kohteena olemiselle. Allekirjoitan Kallion kanssa ajatuksen ankaruuden ja kestämättömyyden, mutta sellaista elämä on. Tai sellaista ainakin minun elämäni on: ankaraa ja kestämätöntä. Mutta samalla ymmärrän myös toisten elämän olevan yhtä ankaraa ja kestämätöntä.

Meille tuputetaan romanttista kuvaa yksilöllisyydestä, mutta se on pelkkää illuusiota. Todellisuudessa me ihmiset olemme hyvin samankaltaisia. Ne ainutkertaisilta tuntuvat tunteet on tunnettu lukemattomia kertoja aikaisemmin. Niistä jokainen on tallennettu muodossa tai toisessa kulttuurimme koodistoon. Pelkästään kirjallisuus pitää sisällään kuvauksen jokaisesta mahdollisesta tunne-elämän koukerosta, jota ihminen voi tuntea. Ja siitä huolimatta harva meistä on näihin teoksiin tutustunut. Elämän vaikeudesta valittaminen tuntuu vähemmän uuvuttavammalta vaihtoehdolta. Samankaltaisuuden lisäksi me ihmiset olemme itsepäisen laiskoja olentoja.

Kun sanotaan, että: ”Ihmisen on ensin rakastettava itseään, jotta kykenee rakastamaan jotakuta toista tai olemaan rakkauden kohteena.”, niin me itse asiassa olemme oikeassa. Me vain olemme väärässä sanonnan kohteesta. Vaikka me sanomme sen rakkaudessa epäonnistuneelle, niin meidän tulisi sanoa se ennen kaikkea itsellemme. Ja tämän jälkeen ymmärtää, että me toiset olemme avainasemassa toisen itserakkauden kehityksessä. Ei ole olemassa mitään mystistä rakkauden tukahdutettua kipinää sisällämme, joka syttyisi liekkiin sisäänpäin kääntyneen rakkauden puhalluksesta.

Päinvastoin. Me toiset olemme toistemme rakkauden tulukset, joilla liekki saadaan syttymään. Se ei tapahdu yksin pimeässä istuen. Vaikka istuisin kuinka kauan pimeydessä odottaen, niin koskaan eteeni ei ilmestyisi Jumalan kättä ja taivaasta kuuluisi ääntä: ”Tässä lapseni. Ota rakkauden tuli sisääsi.” Tietenkin väsymyksen aiheuttama hallusinaatio voisi tämän kokemuksen aivoissani tuottaa, mutta mitään todellista se ei olisi. Ja siitä huolimatta me näytämme ostavan tämän kusetuksen kuin Hakkaraisen islamisaatio-propagandan.

Ehkä tämä johtuu siitä, että vain hyvin harvoilla meistä on selkeä ja kirkas näkemys siitä, mitä rakkaus oikeasti on. Spinozalaisen näkemykseni mukaisesti ihminen, joka on tällaisella sekavalla ja hämärällä ajatuksella varustettu, elää orjuudessa. Eli siis suurin osa meistä.

Vuorovaikutus on sanana viisas ja kuvaava: olla vuoroin vaikutuksessa, vaikuttuneena ja vaikuttaa. Oikealle vuorovaikutukselle suostuminen on sitä, että ymmärtää ja antaa toisen vaikuttaa itseensä ja havainnoi myös sitä, miten itse vaikuttaa toiseen ihmiseen. Rakkautta on saatava opiskella läpi elämän. Mutta ennen kaikkea yhdessä räpiköiden, etsien, mokaillen ja oppien. Ei yksinäisyydessä tietäen.

Koska elämä on ankaraa ja kestämätöntä sekä suurin osa meistä ihmisistä tekee toistemme elämästä epäoikeudenmukaista, niin vähintä mitä voimme tehdä, on olla hyväntahtoinen toisiamme kohtaan. Rakkaudettomuuden kierre voidaan katkaista, mutta ei kehoittaen menemään itseen, vaan asettumalla tuohon vuorovaikutukseen.

Ja juuri tässä päästäänkin siihen suureen elämän ristiriitaan. Asettua vuorovaikutukseen toisen kanssa vaatii meiltä vaivaa ja sitoutumista. Harvempi meistä tähän kykenee, kun pitää pyykit pestä, tiskit tiskata, uusin Game of Thronesin jaksokin on katsomatta ja mitä kaikkea tätä nyt onkaan. Mutta sillä välin kun etsin aikaa kiireisestä kalenteristani, niin voit opetella rakastamaan itseäsi, koska…

Elämä on ankaraa ja kestämätöntä. Sen kestämiseksi meillä olisi toisemme, mutta omaa laiskuuttamme ja saamattomuuttamme jätämme tämän option käyttämättä. On niin paljon helpompaa kehoittaa jokaista etsimään omaa onneansa. Ja on niin helppoa kauhistua, kun seuraava kouluampumistapaus ilmestyy uutisfeediimme. Helvetin paljon vaikeampaa olisi yrittää ymmärtää kuinka meistä jokainen on vastuussa tästä maailmasta, jossa kaikkea tällaista tapahtuu. Se on vaikeaa, koska meidän tulisi kiemurrella oman itsekkyytemme orjuudesta vapauteen.

don’t open your eyes you won’t like what you see
the blind have been blessed with security
don’t open your eyes take it from me
I have found
you can find
happiness in slavery

Apina rinnassa

Ajattelen usein apinaa rinnassani. Tästä saan kiittää Noah Levinen teosta The Heart of the Revolution (2011). Levine kuuluu ns. punk-buddhalaisiin, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen levittää buddhalaisuuden sanomaa länsimäisille nuorille ymmärettävämmässä muodossa kuin perinteiset sutrat.

En laske itseäni buddhalaiseksi. Olen enemmän spinozalainen, mutta siitä huolimatta tunnen suurta lukkarinrakkautta punk-buddhalaisuutta kohtaan. Tuoda vanha viisaus nykypäivän muotoon on aina kunnioitettavaa. Voi  kun voisin edes osittain tehdä samaa Spinozalle joskus. Mutta siitä joskus toisten.

Piti kirjoittaa apinasta. Levine vertaa teoksessaan meidän harjaantumatonta sydäntä villiin apinaan (ja tässä kohdassa ei puhuta siitä sisäelimestä rinnassa, vaan siitä toisesta… jos on vaikeuksia hahmottaa asiaa, niin en voi kuin tuntea surumielisyyttä teitä kohtaan). Tunteemme herättävät tämän sydämen ja voi hemmetti, kun se poukkoilee äärilaidasta toiseen… yhdessä hetkessä katossa roikkuu lampussa ja toisessa hetkessä nuohoaa lattiaa ollakseen seuraavassa hetkessä jossain niiden välissä tai sitten ei. Ei sitten mitään kontrollia. Ja nyt siis puhun omasta sisäisestä tykyttimestäni.

Kun ajattelee sydäntä villinä apinana, niin ainakin omalla kohdalla osutaan hämmästyttävän oikeaan. Menoa ja meininkiä riittää. Kaaos ja sekasorto seuraavat sitä minne sitten meneekin. Järkeä ja sivistystä voidaan hankkia ja syventää, mutta mitä sydämeen tulee, niin hellurei… ei suuremmin tartu lukeneisuudesta siihen. Järki ymmärtää, mutta sydämen viedessä se vikisee. Ja lopputulos ei ole kaunista katseltavaa.

Noah Levine maalaa teoksessaan kuvan tästä apinasta. Se on pelokas. Se ei tiedä kuinka käyttäytyä siinä ympäristössä, johon se on heitetty. Ennen kaikkea se on pelokas. Jotta voisimme tulla toimeen sydämemme kanssa, niin tälle villille luontokappaleelle tulisi muodostaa turvallinen pesä rinnassamme.

Itse näen apinani pelokkaana pentuna, joka pitää ottaa syliin. Painaa rintaa vasten ja yrittää rauhoittaa sen pelko luottamukseksi. Ja voi hemmetti kun se on vaikeaa. Hetken se tuntuu rauhoittuvan, mutta seuraavassa hetkessä alkaa kiukkuinen rimpuilu ja lopulta se pääsee vapaaksi tekemään tuhojaan. Ja se vituttaa.

Voin elää muutamia hetkiä seesteisesti ja sitten sattuu jotain… all hell’s breakin’ loose. Ei tarvita esimerkiksi kuin pieni ihastuksen leimahdus ja olen taas täysin kuutamolla apinan kesyttämisessä. Onhan se romanttista ajatella, että ollaan sydämen vietävänä, mutta lopputulos ei ole kovinkaan romanttista. Kun ajattelen niitä turhia ja epätoivoisia ihmissuhteiden alkuja, joihin olen ajautunut, niin kovin suurta harkinta ei niiden kohdalla ole käytetty. Puhe sydämestä ja sen seuraamisesta on romanttista höttöä, joka johtaa suuremmalla todennäköisyydellä katastrofiin kuin onnelliseen lopputulokseen.

Puhuuko Levine siis kylmästä harkinnasta? Ei todellakaan. Tuo rimpuileva ja kaikkialle poukkoileva apina tulee rauhoittaa rinnassa, jotta voisimme edes hetken käyttää harkintaa. Voi hemmetti  kun se apina kirkuu ja riehuu. Siinä ei kuule omia ajatuksiaan. Mutta sydämen apinaa ei pidä ulkoistaa ja sulkea ulos. On annettava sille aikaa ja tilaa rauhoittua. Se on osa meitä… valitettavan rauhaton ja villi, mutta osa meitä. Kun se rauhoittuu, niin meille jää myös omaa rauhaa katsella ympärille.

Ja tässä tullaan omaan spinozalaisuuteeni:

Affekti, joka on passio, lakkaa olemasta passio heti, kun muodostamme siitä kirkkaan ja selvän idean.
(Spinoza: Etiikka V, prop. 3)

Populaarikulttuurimme on osittain syypää sekavuuden ylistämiseen. Toisaalta se on siinä ollut oikeassa, koska liiallinen rationaalisuus on johtanut aikamme surkeuteen. Mutta spinozalaisittain voidaan sanoa, että rationaalisilta kuulostaneet selitykset eivät ole perustuneet kirkkaisiin ja selkeisiin ideoihin. En lähde tässä sen pidemmälle tähän keskusteluun, vaan keskityn omien kokemuksieni avaamiseen.

Villi ja rimpuileva apina rinnassa on samalla hyvin viekas. Jollakin hetkenä, kun on heittäytynyt sen vietäväksi, niin kaikki on tuntunut erittäin fiksulta ja järkevältä. Hetken kuluttua mieleen tulee: ”Mitä vittu mä ajattelin?”… ja siitähän siinä oli kysymys; ei tullut ajateltua. On tietenkin niitä hetkiä, jolloin vaan tulee laukaista lonkalta ja joka kerralla osuu häränsilmään. Mutta voi, kun ne hetket ovat niin harvassa.

Apina rinnassa tuntuu olevan elämäni tarina. Sen kesyttämiseen ei riitä ihmiselämä… tai ei ainakaan minun elämä. Tulen tässä paremmaksi vuosi vuodelta, mutta voi hemmetti kun se vintiö keksii uusia keinoja huiputtaa mieltä ja järkeä. Uskomattoman kekseliäs pirulainen. Mutta en valita. Eipä tule tylsiä päiviä eteen.

Spinoza ja elämä osa 10: Vapaa ihminen 1

spiiiinoza

Spinozan vapaa ihminen (homo liber)  on samanlainen idealisoitu ihmisen malli kuin Nietzschen yli-ihminen (übermensch). Vapaa ihminen on täydellisen ihmisen kuva. Hän elää ainoastaan järjen ohjeiden mukaan. Vapaan ihmisen ajattelu muodostuu pelkästään adekvaateista ideoista. Kuten kaikkien ihmisten kohdalla, niin vapaan ihmisen toiminta on hänen halujensa johdattamia, mutta hänen toimintansa ei ole ulkoisten tekijöiden rajoittamaa. Koska meidän toimintamme on aina passioiden rajoittamaa, niin me emme koskaan voi saavuttaa vapaata ihmistä.

Ennen kuin voimme ymmärtää paremmin vapaata ihmistä ja hänen luontoaansa, niin meidän tulee ymmärtää, mitä Spinoza tarkoittaa vapaudella. Spinozan vapauden käsite kietoutuu hyvän, oikean, adekvaattien ideoiden ja vallan ympärille. Vapaus on ulkoisten rajoitteiden puuttumista. Vapaus on valtaa päättää omista asioista. Vapaudessa ihmisen oma conatus toteutuu ilman ulkoisia rajoitteita. Vapauden käsite esitellään Etiikassa heti sen alussa ja sen toteutumiseen voidaan teoksen tähtäävän. Vapauden käsite on siis Spinozan ajattelun keskiössä.

Vapaaksi sanotaan sitä oliota, joka on olemassa pelkästään oman luontonsa välttämättömyydestä ja määräytyy toimintaan yksinomaan itsestään käsin; välttämättömäksi, tai pikemminkin pakonalaiseksi taas sitä, jota jokin toinen määrää olemassaoloon ja toimintaan tietyllä ja määrätyllä tavalla. (E1, määr. VII)

Meidän valtamme ja voimamme on aina määrällistä. Me eroamme Jumalasta ainoastaan vallan ja voiman määrän pohjalta. Tässä korostuu taas kerran Spinozan naturalismi: me olemme osa maailmankaikkeusta, jossa ei ole mitään sellaista, jota ei olisi meissä (siis aineellisina olioina me olemme yhtä ja samaa maailmankaikkeutta). Ääreelliset oliot ja ääretön maailmankaikkeus selitetään samalla tavalla ja ne eroavat toisistaan ainoastaan aste-erojen pohjalta.

Samoin olioiden vapauden välillä vallitsee aste-ero. Palauttakaamme mieleen, että Spinozalle hyvää on kaikki se, mikä lisää ihmisen toimintakykyä. Täten näemme, että vapaus on määritelmällisesti hyvää ja tavoiteltavaa. Pahuus ja väärien tekojen tekeminen ovat vähemmän vapaita kuin hyvyys ja oikeat teot. Pahuus ja väärät teot ovat seurausta ulkoisten rajoitteiden vaikutuksen alaisena olemisesta.

Tässä pääsemme Spinozan kontroversiaaliseen näkemykseen pahuudesta ja vastuusta. Koska ihminen, joka on vapaa voi olla vastuussa tekemisistään. Ihminen, joka ei ole vapaa vaan olosuhteiden uhri, ei voi olla samassa mielessä vastuussa tekemisistään. Jos vapaa ihminen tekee luonnostaan hyviä tekoja, niin tarkoittaako Spinoza ettei pahojen tekoja voida tuomita? Spinozan vastuun ajatus tähtää ihmisen mielenrauhaan. Kun pahat teot selittyvät vapauden vähäisellä määrällä, niin me emme voi syyttää pahantekijää. Meidän tulee ymmärtää hänen tekojensa luonne vain tietämättömyyden ilmentymänä.

Yritän valaistaa asiaa rakkaudella. Mitä enemmän toinen rakastaa minua hänen omasta vapaudestaan, sitä voimakkaampaa rakkautta voin tuntea häntä kohtaan. Jos taas toisen rakkaus minua kohtaan selittyisi esimerkiksi hormoonitasapainoon vaikuttavan lääkkeen vaikutuksena, niin tunteeni häntä kohtaan vähenisivät. Rakkauden teot kummassakin tapauksessa olisivat samat, mutta jälkimmäisessä tapauksessa tekojen syyt olisivat ulkoisia. Hän ei rakastaisi minua vapaudestaan vaan orjuudestaan. Mutta samalla tämän asian tiedostaminen vapauttaisi minut syyllistämisen orjuudesta. Voin siirtyä elämässäni eteenpäin enkä jää vatvoman asiaa ja tuhlaa aikaani.

Tästä seuraa, että syyttäminen ja tuomitseminen eivät kuulu vapauteen. Ne tekevät meistä vähemmän vapaita. Syyttäminen ja tuomitseminen johtavat aina affekteihin, jotka ovat passioita. Spinoza ehdottaa niiden tilalle kirkkaita ja selviä ideoita.

Affekti joka on passio, lakkaa olemasta passio heti, kun muodostamme siitä kirkkaan ja selvän idean. (E5, prop. III)

Spinoza näyttää tässä ennakoineen Freudia. Selkeämpi näkemys sekavista ajatuksistamme johtaa onnellisempaan ja tasapainoisempaan elämään. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää kuinka paljon tämä ajatusrakennelma on velkaa juutalaiselle filosofiselle traditiolle. Valittettavasti tässä ei siihen ole aikaa ja tilaa.

Miten Spinoza sitten käsittelee pahantekijöiden rangaitsemista yhteiskunnassa? Jos ainoastaan vapaan ihmisen voidaan katsoa olevan vastuussa tekemisistään, niin tälloinhan me emme voisi tuomita rikollisia. Hehän ovat ulkoisten rajoitteiden vallassa ja täten he eivät ole vapaita. Mutta Spinoza ajaa toimivaa yhteiskuntaa, koska vapaa ihminen elää vapaammin valtiossa kuin yksinäisyydessä (E4, prop. LXXIII).

[…] Sairas syö sellaista, mistä hän ei pidä, koska pelkää kuolemaa: terve taas nauttii ruuasta ja iloitsee näin elämästään paremmin kuin jos pelkäisi kuolemaa ja haluaisi välittömästi välttää sitä. Samoin tuomari, joka ei vihasta eikä kiivaudesta tms., vaan yksistään yleisen edun rakkaudesta tuomitsee syyllisen kuolemaan, toimii yksinomaan järjen johtamana. (E4, prop. LXIII, korol. huom.)

Rikollisten tuomitseminen ja vangitseminen tulee tapahtua järjen pohjalta. Tämä tulee muistaa näin some-lynkkausten aikakaudella. Järki on harvemmin lynkkausten eteen ajavana voimana, vaan juuri kiivaus ja sokea viha. Tämän takia tuomitseminen tulisi jättää sen ammattilaisille eli tuomareille.

Näemme kuinka nykyinen sosiaalinen media toimii helposti spinozalaisesta näkökulmasta katsottuna adekvaattien ideoiden ja passioiden levittämisen mekanismina. Internet on erittäin vapaa media, jonka kautta me pääsemme käsiksi sellaiseen vapauteen, jota me emme osaa käyttää. Teknologia on ohittanut ihmisen omaksumiskyvyn. Me tarvitsemme Spinozaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Spinoza ja elämä osa 9: kristillisen moraalin ala-arvoisuudesta

402056-jesus

Näin pääsiäisenä on hyvä kohdistaa katse kristinuskoon ja kristillisyyteen yleensä. Spinozalaisittain on suorastaan huvittavaa, että Kristuksen kärsimystä kuvaavaa sävellystä kutsutaan passioksi. Mutta tässä huvittavassa sattumuksessa piilee huomattavasti syvempi sanoma kristinuskon luonteesta ja siitä mitä se meille tekee.

Aluksi on tunnustettava, että tunnen syvää vastenmielisyyttä juutalais-kristillistä moraalia kohtaan. Luettelen tämän moraalin piiriin juutalaisen, kristillisen ja islamin uskot. Sen enempää perustelematta totean, että nämä kolme uskontoa ovat mädättäneet, pilanneet ja turmelleet kulttuurimme siihen kuvottavaan tilaan, jossa se tällä hetkellä on. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole olla sovitteleva. Tämä on julistus riitaan ja avoin paheksunnan ilmaus. Toiseksi on todettava, että Spinoza ei juurikaan puhunut kristinuskosta. Hän oli juutalainen ja pyrki (painavista syistä) välttämään huomion herättämistä ympäristössään.

Tästä johtuen joudun laajentamaan aiheen käsittelyä Spinozasta Nietzscheen ja Deleuzeen. Nämä kolme – Spinoza, Nietzsche ja Deleuze – muodostavat ajatteluni epäpyhän kolminaisuuden. Aina kun puhun joistakin heistä, kaksi muuta ovat läsnä varjoissa, rivien väleissä ja marginaaleissa. Kun yhden ottaa yhtälöstä pois, lakkaa minun ajatteluni olemasta ajatteluani. Nämä huomiot kannattaa pitää mielessä, kun lähden nyt sukeltamaan vastenmielisyyteni kohteen pimeään sydämeen.

Moraali vs. etiikka

Olemme tutustuneet jo Spinozan hyvän ja pahan käsitteisiin. Hyvää meille on kaikki se, mikä lisää meidän toimintakykyä ja pahaa kaikki se, mikä tuota kykyä rajoittaa. Toimintakyvystään erotettu ihminen on olosuhteidensa uhri ja affektiensa orja. Hänet on erotettu siitä mihin hän kykenee ja conatus on kääntynyt ihmistä vastaan. Se kylläkin pyrkii säilyttämään olemassaolon, mutta ei enää ihmisen olemassaoloa. Conatus on muuttunut kaunaisuudeksi elämää kohtaan.

Kutsun orjuudeksi ihmisten kyvyttömyyttä lieventää ja hillitä affekteja; sillä affekteille altis ihminen ei ole omassa vallassaan vaan sattuman alainen. Hän on niin sen vallassa, että usein hänen on pakko seurata huonompaa vaihtoehtoa vaikka onkin selvillä paremmasta. (E4, esipuh.)

Kaunainen suhde elämää kohtaan on mahdollista, kun passiot kieltävät ihmiseltä hänen aktionsa. Gilles Deleuze kuvaa teoksessaan Nietzsche ja filosofia tätä conatuksen sisäistymistä nietzcheläisin termein. Mutta Spinozan vaikutus lymyilee taustalla ilmeisenä (samoin voidaan sanoa Nietzschen mursuviiksien kummittelevan Deleuzen Spinoza-luennan taustalla). Nietzchen termit aktiivinen ja reaktiivinen voidaan kääntää miltein sellaisinaan Spinozan aktioiksi ja passioiksi.

Elämän kauna on seurausta väärin ymmärretystä kivusta. Aktiiviselle ihmiselle kipu on elämää intensifioiva sattumus. Se on toiminnan seuraus. ”Nobody move nobody get hurt”. Positiivinen aktio tuottaa negatiivisen seurauksen. Kaunassa tämä käännetään ylösalaisin. Negatiivinen sisäistetään, jotta toimintakyvyn kieltämisellä saataisiin aikaiseksi positiivinen lopputulos.

Nietzschen käsite ”orjamoraali” kuvaa tarkasti juutalais-kristillisen moraalin alennustilaa. Se on olemuksellisesti alhainen ja huono näkökulma. En mene tässä syvemmälle Hegelin herra-orja -dialektiikkaan, vaan etenen suoraan Deleuzen luentaan (Nietzsche ja filosofia, s. 157 – 160).

Minä olen hyvä, joten sinä olet paha.

Tämä on herran näkökulma. Hän asettaa asemansa, jonka seurauksena orja nähdään pahana. Negatiivisuus on tässä näkökulmassa lausujan ulkopuolella. Lausuja on sisäistänyt hyvän.

Sinä olet paha, joten minä olen hyvä.

Näin puhuu orja. Saavuttaakseen positiivisen lopputuloksen hänen on lähdettävä negatiivisuudesta. Syytös on negatiivinen toimi. Sen lausuja on sisäisesti negatiivinen, joka ei saavuta positiivista lopputulosta. Hän pysyy negatiivisena ja kaunaisena. Orjan positiivisuus on illuusio.

Kristillisessä moraalissa puhutaaan lähimmäisen rakkaudesta. Rakkaudesta on tehty ehtymätön luonnonvara, joka kumpuaa kaikkivoivan Jumalan sydämestä. Hän on armollinen ja armahtava, mutta samalla tuomitseva. Ehtymätön lähimmäisen rakkaus on rakkauden arvon nihilointia. Rakkaus on erotettu kyvystään. Lähimmäisen rakkauden toteuttaminen on helmien heittelyä sioille. Se, että on syntynyt syntiseksi ihmiseksi, on oikeutettu lähimmäisen rakkauteen. Sitä ei voi ansaita teoilla, joten se on olemuksellisesti arvotonta.

Rakkaus kauimmaiseen on todellista rakkautta. Tuo alati vieras toinen pelottaa meitä ja meidän tulee voittaa pelko synnyttääksemme rakkautta häntä kohtaan. Kristinuskossa toiselta halutaan riistää toiseus ja hänestä tehdään lähimmäinen. Kierrellään tai kaarrellaan asiaa, niin kristillisen rakkauden mädän ytimen muodostaa ulossulkeminen. Rasismi, nationalismi ja antisemitismi ovat seurausta juutalais-kristillisestä moraalista. Ja tässä kohdassa pitää ymmärtää, että en näitä ilmiöitä hyväksy missään määrin maailmassa. Se, että sanon antisemitismin olevan seurausta juutalais-kristillisestä moraalista, ei tee juutalaisista syyllisiä antisemitismiin. Haastan riitaa uskontoa, kaanonia ja moraalia vastaan, en ihmisiä. Ihminen on arvokkaampi kuin hänen keksimänsä ajatusrakennelmat.

Kauimmaisen rakkaus on eron iloista myöntöä elämässä. Valitettavasti suomen kielessä sana ”ero” ei pidä sisällään samaa ulottuvaisuutta kuten ranskan kielen différence tai englannin difference. Paikoitellen kotimaisessa filosofisessa kapulakielessä puhutaan ”differensistä” mutta se on niin kammottava sana, että jätän sen suosiolla väliin. Mutta siis kauimmaisen rakkaus on ulossulkemisen kielto ja eron myöntäminen elämässä (btw. kts. ”Diabolisesta ajattelusta”). Kauimmaisen rakkaus ei tottele lähetyskäskyä. Se iloitsee kohdatessaan toisen eikä haluakaan tehdä tästä tuttua, turvallista ja lähimmäistä. Kauimmaisen rakkaus on rakkautta ilman sisäpiiriä ja ulossulkemista. Rakkaus on ansaittava. Se seuraa niukkuuden periaatetta. Sitä ei ole maailmassa yhtä paljon kaikille.

Pääsiäisen sanotaan olevan kristikunnan merkittävin juhla. Minulle se näyttäytyy kaunaisen ihmisen elämän vastaisuuden juhlana. Ortodoksisen kirkon paasto vain alleviivaa sen vihaa aktiivista elämää kohtaan. Jeesuksen kärsimysnäytelmä on sisäistetyn tuskan spektaakkeli, jossa ylistetään elämän kyvyttömyyttä. Jumala uhraa poikansa, jotta ihminen erotettaisiin kyvyistänsä ja hänen asemansa orjana pyhitettäisiin.

Lähimmäisen rakkaus on kristillisen syyttämisen eetoksen toinen puoli. Toinen puoli muodostuu perisynnistä. Me kaikki olemme syntyneet syntisiksi. Mitään muuta mahdollisuutta ei voi olla. Perisynti kumpuaa samanlaisesta kaikkivoivasta lähteestä kuin lähimmäisen rakkaus. Siitä riittää kaikille. Loputon syyttäminen kumpuaa kristinuskon sydämestä. Siinä ei ole mitään positiivista tai kaunista. Orjan alhainen kaikkivoipaisuus nousee aivan uudelle tasolle. Kaikki aktiivinen tulee erottaa syntisyyden leimalla kyvystään. Evankeliumi on historiamme alhaisin ja kieromielisin valhe, jonka perimmäinen sanoma on elämän kiellon ilosanoma, jossa kaikki ilo on lopulta kielletty.

Moraali tarvitsee olemassaolonsa oikeutukseksi ylimaallisen, tuonpuoleisen oikeuttajan. Kristillisessä moraalissa tuonpuoleisuus leimaa kaikkea. Lopullinen tuomio odottaa meitä maailman lopussa, jossa Jumalan omat pääsevät taivaaseen ja hänen vihollisensa heitetään helvettiin. Ulossulkeminen on kristinuskon keskeisin dogmi. Se on jopa keskeisempi kuin pyhän kolminaisuuden oppi (isä, poika ja pyhä henki).

Etiikka taasen nojautuu tämänpuolisuuteen. Se ei etsi oikeutustaan ulkopuolelta, vaan on oman itsensä syy. Se on adekvaattia tietoa par exellence. Etiikka on elämän tyylioppia, aktiivisen elämän lifestylea. Etiikka asettaa arvonsa. Seuraukset ovat sen ulkopuolisia. Kipu kuuluu elämään. Sitä ei voida välttää. Etiikka aktiivisen elämän ekspressiona tuottaa väistämättä kipua. Mutta sen kohtaamista elämässä tulee juhlia. Silläkin hetkellä kun sen voima lyö meidät maahan ja elämämme tässä muodossa päättyy.

Päätän tämän kiistakirjoitukseni tähän. Vähän sekavahan tästä tuli, mutta sekava on kiistan kohdekin. En pyydä anteeksi, jos olen jotain loukannut. Olen antanut mielestäni esimerkin aktiivisen elämän ekspressiosta. Jos jotain Spinoza on minulle opettanut, niin se on minulle sopivan rakkauden olemuksen. En sano sen olevan oikea olemus, koska jokaisen tulee löytää hänen toimintakykyään parantava olemus (pidän rakkautena toimintakyvyn parantamista). Kristillisestä moraalista sitä ei kuitenkaan löydy. Mark my words.

Spinoza ja elämä osa 8: ideoista

ateenankoulu

Helsingin Sanomissa ilmestyi viime viikolla Jani Kaaron viimeinen kolumni lehden Tiede -sivuilla. Oikeutetusti Kaaro otti aiheekseen meidän uskomuksemme ja horjumattoman uskomme niihin. Uskomuksemme ovat helppo työkalu tulla toimeen monimutkaisen todellisuuden kanssa. Niiden avulla yksinkertaistamme maailmaamme ja siten vaikutelma sen hallinnasta valtaa mielemme. Valitettavati maailma ei suuremmin seuraa meidän uskomuksiamme. Päinvastoin. Meidän tulisi muodostaa mahdollisimman tarkkaa tietoa siitä, miten maailma on.

Rokotuskriittinen liike on hyvä esimerkki siitä, kuinka uskomusten voima lähtee viemään meitä ja kuljettajasta tulee matkustaja. Tieteellinen tieto rokotusten tehosta estää vakavia sairauksia toimii uskomuksen sisällä rokotuksista kieltäytymisen voimistajana. Mikään järjellinen perustelu ei kelpaa. Parhaimmillaan tällaiset uskomukset voivat olla sisäisesti koherentteja, mutta valitettavasti sisäinen eheys ei takaa sitä, että uskomuksen suhde maailmaan olisi yhtä vahva.

Tässä uskomusten järjettömyydessä ilmenee hyvin Spinozan käsitys ideoista. Ne jakautuvat hänellä kahteen ryhmään: adekvaatteihin ja epäadekvaatteihin. Olemmekin jo aikaisemmin puhuneet adekvaateista ja epäadekvaateista syistä. Nyt kohdistamme katseemme Spinozan teoriaan ideoista ja siitä tiedosta, jota voimme saavuttaa niiden kautta.

Ideoiden syntyminen ajatteluna

Spinoza määrittelee idean seuraavasti:

Idealla ymmärrän tajunnassa olevaa käsitettä, jonka tajunta muodostaa, koska se on ajateleva olio. (E2, määr. III)

Idea ei ole passiivisesti vastaanotettava ulkomaailman vaikutus, vaan luovan toiminnan seurausta. Tämä määritelmän selvennys on jäänyt monelta Spinoza-kommentaarilta liian vähäiselle huomiolle.

Samoin me olemme ideoita. Spinozan metafysiikan mukaisesti Jumala muodostuu äärettömästä määrästä attribuutteja, joista ulottuvaisuus ja ajattelu ovat meille ilmeneviä. Paralleelismin mukaisesti jokainen ulottuvaisuuden modus omaa vastaavan moduksen ajattelun. Täten meidän ruumistamme vastaa idea, joka me olemme samoin kuin olemme ruumiimme. Meidän tulee erottaa toisistaan tämä idea, joka me olemme, niistä ideoista joita meillä on.

Muistamme, että Spinoza kutsui adekvaatiksi syyksi sitä, jonka vaikutus voidaan havaita sen itsensä kautta. Ja toisaalla meillä on epäadekvaatti syy, jonka vaikutusta ei voida ymmärtää sen itsensä kautta. (E3, määr. I) Sama pätee ideoihin. Adekvaatti idea voidaan ymmärtää todeksi sen itsensä kautta. Epäadekvaatin idean totuus voidaan ymmärtää ainoastaan toisten ideoiden vaikutusten kautta. Täten käy ilmi, että havaintojemme kautta meillä voi olla ainoastaan epäadekvaatteja ideoita. Koska havaintomme ovat meille ulkoisen maailman vaikutusta meissä.

Epäadekvaatit ideat representoivat sitä, mitä meidän ruumiillemme tapahtuu. Näen pöydälläni punaisen omenan. Tuo punaisen värin kokemus on ainoastaan valon aallon pituuden vaikutusta silmässäni. Itse punaista väriä ei ole olemassa muualla. Jos silmäni olisi muodostunut toisin, niin aistisin tuon valon aallon pituuden vaikutuksen toisin (kuten tapahtuu värisokeuden tapauksessa).

Meillä ei voi olla ulkopuolellamme olevien yksittäisolioiden kestosta muuta kuin sangen epäadekvaattia tietoa. (E2, prop. XXXI)

Meidän ruumiimme ja mielemme ovat ulkopuolisen maailman vaikutusten kohdalla passiivinen vastaanottaja ja niistä syntyneet ideat ovat täten aina epäadekvaatteja. Tällaiset ideat eivät selity meidän kykymme kautta, vaan viittaavat tiettyyn ulkopuoliseen tilaan. Samoin nämä ideat ketjuuntuvat mielessämme. Näin syntyy mielikuvitus ja muisti. Nykyisen tietämyksen mukaisesti ymmärrämme, että muistin ja mielikuvituksen välinen ero ei ole niin selvä kuin aikaisemmin luultiin. Mielemme muistaa asioita hyvin luovasti.

Samoin havaintommekaan ei aina ole niin luotettava. Silmän hermovaurion – glaukooman – kohdalla aivot voivat ”paikata” silmän sokeaksi jättämiä alueita. Autoilija on näkevinään näkökentän reunalla olevan jalkakäytävän tyhjänä vaikka se olisi täynnä koululaisia. Uskomme ulkomaailman antamiin vaikutuksiin lepää siis hyvin hataralla pohjalla. Me upotamme maailmaan merkityksiä ja suoranaisia havaintoja, joita siellä ei todellisuudessa ole.

Adekvaatit ideat taas ovat laadullisesti toisenlaisia. Ne kertovat meille miten oliot ja ilmiöt todella ovat. Ne selittävät meille asioiden olemuksen. Mutta miten saada adekvaatteja ideoita, jos kaikki havaintojemme kautta saadut ideat ovat epäadekvaatteja? Spinozan rationalisuus nousee tässä kohden esille. Hänen kuuluisa tiedon (tai paremminkin ymmärryksen) kolmijako kokemukselliseen, käsittelliiseen ja intuitiiviseen tietoon tähtäsi ennen kaikkea adekvaattien ideoiden muodostamiseen. Meidän ei tässä kohdassa kannata mennä pidemmälle Spinozan oppiin tiedon lajeista. Keskeisintä on ymmärtää, että adekvaatit ideat eivät synny kokemuksen pohjalta.

Jokainen idea meissä synnyttää tunteita. Kun olemme idean adekvaatti syy, niin siitä syntyvät tunteet ovat aktioita ja meidän toiminnallemme hyväksi. Epäadekvaattien ideoiden seurauksena meissä syntyy passioita, jotka rajoittavat toimintaani. Eli Spinozan tietoteorian taustalla vaikuttaa sama eetos, johon hänen koko filosofiansa tähtää – ihmisen toimitakyvyn lisäämiseksi.

Intuitiivinen tieto, joka on samalla adekvaattia ideaa, ei voida määritellä etukäteen tarkasti. Me elämme dymaanisessa maailmassa ja meidän paikkamme siinä on jatkuvan muutoksen tilassa. Ainoa kiintotähti, jonka Spinoza antaa meille on aktiivinen ilon tunne, joka lisää meidän toimintakykyä. Tätä monimutkaisuutta yksinkertaistavat uskomuksemme voivat olla meille käteviä instrumentteja tulla toimeen todellisuuden kanssa. Mutta liiallinen usko niihin asettavat meidät auttamattomasti passioiden alaisuudeksi ja täten uskomuksemme ei voi olla adekvaattia ideaa.

Rokotuskriittinen liike on banaali esimerkki uskomusten vaikutuksista meissä. Samalla se on esimerkki siitä, kuinka uskomuksemme voivat kääntää meidät jopa omaa terveyttämme vastaan. Meidän uskomuksemme eivät ole maailma. Ne eivät kykene määräämään maailmaa uskomuksia vastaaviksi. Meidän tulee korjata uskomuksiamme vastaamaan maailmaa. Spinozan dynaamisessa maailmassa tämä prosessi ei koskaan lopu eikä kykene saavuttamaan lopullista muotoaan. Tämän unohtaminen taas johtaa väistämättä toimintakykyämme rajoittavaan lopputulokseen.

Spinoza ja elämä osa 7: Hyvän ja pahan tuolla puolen 2

bodycando

Ymmärtääksemme paremmin, mitä eettisyys merkitsee Spinozalle on meidän kohdistettava katseemme ruumiillisuuteen ja tietoon siitä. Tässä kohdassa on nykyaikaistettava Spinozan terminologiaa ja sovellettava hänen ajatuksia nykyiseen tietämykseen aivoista ja kehosta. Eli tässä kohdassa Spinoza-skolaari kirjoittaa paksulla punaisella tussilla marginaaliin ”väärin”. Se ei kuitenkaan estä minua etenemästä.

Spinozan ruumiillisuuden käsitettä on kehittänyt eteenpäin ennen kaikkea Gilles Deleuze. Seuraan taas kerran hänen luentaansa hyvn vapaamuotoisesti. Tarkoituksena ei ole toistaa hänen luentaansa sellaisenaan, vaan viedä sitä omaan suuntaani pitäen häntä inspiraationa.

Ruumis vs. henki

Modernit Spinoza-tulkinnat ovat keskittyneet harmittavan usein hänen psykologiaansa ja antiinsa ns. mielenfilosofiaan. Mielenfilosofian keskeisiä kysymyksiä on, mihin ruumis loppuu ja mistä tietoisuus alkaa? Mikä on mielen suhde ruumiiseen?

Olemme jo nähneet, että Spinozan vastaus on mielen ja ruumiin erottamattomuus. Toista ei voi olla ilman toista ja ilmiö toisessa saa aikaan välittömästi ilmiön toisessa. Erityisesti aivojen toiminnan avautuminen on vahvistanut tätä näkemystä. Jokaiselle mentaaliselle ilmiölle on sitä vastaava ilmiö aivoissa. Spinozan aikana tämä keskustelu oli huomattavasti ongelmallisempi, koska hengen ylivoima ruumiista katsottiin pyörtämättömäksi totuudeksi (niin kirkon kuin tieteenkin edustajien toimesta). Vaikka me elämme huomattavasti vapaammassa ilmapiirissä, niin katson tämän dualismin elävän piilevänä meidän kulttuurissa. Ehkä jopa voimakkaampana kuin koskaan aikaisemmin.

Hengen ja ruumiin välinen ero näyttää kiehtovan monia meistä. Ajatus, että olemme ruumiin suojaamia henkisiä olentoja elää varsin voimakkaana vaikka emme olisi edes ”hengellisiä”. Ehkä keskeisin kiehtovuus dualismissa on vapaan tahdon ajatus. Jos henki ja ruumis ovat erillisiä, niin vapaa tahto ja valinnan vapaus tulevat helpommiksi ymmärtää. Jos taas olemme fysiikan lainalaisuuksista riippuvaisia kaikilla elämän osa-alueilla, niin miten selittää vapaus? Ja jos emme ole vapaita valitsemaan tekojamme, niin miten meidän toimintamme voitaisiin tuomita? Tapan toisen ihmisen tai teen veropetoksen ja voin vedota seuranneeni ainoastaan fysiikan lakeja. Toisin en olisi voinut tehdä.

Mutta näin yksinkertainen Spinozan dualismia  vastaan asettama parallelismi ei ole. Vaikka kaikki maailmassa tapahtuu luonnonlakien mukaisesti, niin muodostamalla selkeitä ja kirkkaita ideoita maailmasta, me olemme enemmän oman olemassaolomme oma syy (causa sui). Emme ole ympäröivän maailman vietävissä, kun ymmärrämme meihin vaikuttavat vaikutuset ja niiden herättämät tunteet paremmin. Me olemme fysiikan lakien alaisia tahdomme sitä tai emme. Emme tässä mielessä ole vapaita niiden vaikutuksesta. Mutta murhan tai veropetoksen selitykseksi niistä ei ole, koska niiden vaikuttaessa olisi voinut murha ja veropetos olla tapahtumattakin.

Spinozalle henki ja ruumis ovat tasa-arvoisia keskenään. Toista ei voi nostaa toisen yläpuolelle. Ne ovat kuin kolikon kaksi eri puolta, mutta muodostavat yhdessä saman kolikon.

Ruumis ei voi määrätä tajuntaa ajatteluun eikä tajunta ruumista tai kappaletta liikkeeseen, eikä lepoon eikä mihinkään muuhunkaan (jos sellaista on). E3, prop. II

Hengen ylivoimaa ruumiin yli saarnaavat ”hengellistäjät” eivät tunne mihin ruumiimme kykenee. Heillä ei ole tarpeeksi selkeää ja kirkasta kuvaa ruumiistamme. Eikä heillä ole myös tarpeeksi selkeää ja kirkasta kuvaa siitä, mitä ajattelu on. Heidän hengellisyys on ainoastaan sekava ja epätarkka kuva ihmisestä ja maailmasta.

Kun tiedon puute täytetään uskomuksilla ja dogmeilla, päädytään moraalin piiriin. Kaikki se, mikä jää vaille selitystä jätetään auktoriteetin ratkaistavaksi (olkoot hän Jumala, pappi tai diktaattori). Moralisti ei voi sietää tiedon laajentamista, vaan hän pyrkii supistamaan tiedon alan mahdollisimman suppealle alalle. Millimetriporaaminen on sallittua, mutta kunhan pysytään ”sovitun rajan” sisäpuolella.

Spinozan peräänkuuluttama etiikka (moraalin vastakohtana) taas haluaa lisätä ihmisen toimintakykyä. Moraalin ”hyvä” ja ”paha” vaihtuvat etiikan hyväksi ja huonoksi. Asiat lisäävät tai vähentävät meidän toimintakykyä (tai ovat meihin mitenkään vaikuttamatta, kuten musiikki kuurolle). Etiikka kohottaa tuomion sijaan olemassaolon tapoja, tyyppejä ja tyylejä.

Meille on hyväksi järjestää kohtaamisia sellaisten asioiden ja henkilöiden kanssa, jotka lisäävät toimintakykyämme. Tätä varten me tarvitsemme mahdollisimman luotettavaa ja selkeää tietoa siitä, mikä on meille hyväksi. Tällaisen tiedon puute vie meidät taas kohti olosuhteiden armoilla olemista. Ajelehdimme toimintakyvyllemme haitallisiin kohtaamisiin. Omaamme sekavia ja hämäriä uskomuksia maailmasta, jotka ajavat meitä entistä syvemmälle kurjuuteen. Noidankehä on valmis.

Etiikka pyrkii olemaan teos, joka antaa ihmiselle edellytykset parantaa itsensä tästä kierteestä muodostamalla selkeitä ja kirkkaita ideoita eli tarkkaa tietoa maailmasta. Se ei anna meille sääntöjä tai käskyjä, joita noudattamalla me voisimme pelastaa itsemme. Spinoza ei aseta uutta lakia noudatettavaksi. Ihminen noudattaessaan tällaista kaanonia ei olisi aktiivinen toimija, vaan passiivinen vastaanottaja ja täten hän loittonisi oman itsensä syynä olemisesta.

Lukuisat kriitikot ovat osoittaneensa kritiikkinsä siihen, että Spinoza ei kerro selkeästi, mitä on se korkein tieto, joka meidät vapauttaa affekteistamme. Mutta tämän kritiikkinsä nostaessaan, he pyytävät Spinozan asettamaan meille lain ja säännöstön. Ja tätä hän ei voi meille asettaa pyörtämättä itseään. Spinozalle jää ainoastaan jäljelle osoittaa meille suunta mihin kulkea. Meidän on itse raivattava oma polkumme.

Spinoza ja elämä osa 6: Hyvän ja pahan tuolla puolen 1

epaskarppi

Ennen kuin etenemme, on paikallaan lyhyt kertaus. Olemme seuranneet Spinozan ajattelua seuraavaa polkua pitkin: merkityksistä tyhjä ja mykkä kosmos – conatus olioiden pyrkimyksenä säilyttää olemassaolo – tunteet aktioina ja passioina – hengellisyyden harha – tunne-elämämme perusta. Näiden jälkeen etenen käsittelemään Spinozan filosofian vaikeinta ja ”katujärjelle” vierainta osaa: kysymystä hyvästä ja pahasta. Itse asiassa käsittelin jo tätä aihetta pintapuolisesti kuvatessani sitä materialismia ja ateismia, jonka Spinoza minulle on avannut. Mutta nyt voimme palata sen äärelle huomattavasti valmistautuneempina.

Elämäni sisäisessä kamppailussa hanskat riisutaan aina, kun kyseeseen tulevat arvot ja hyveet. Niiden kohdalla olen itselleni (ja valitettavan usein myös muille) ehdoton ja säälimätön. Saman asenteen voin aistia lukiessani Etiikkaa. Spinoza on paikoitellen jopa ilkikurinen kirjoittaessaan ihmisen ymmärtämättömyydestä, josta arvoista hänen kohdallaan on kyse.

Ne henkilöt, joita kansa palvoo ja pitää luonnon ja jumalien tulkkeina, näkevätkin tämän vuoksi usein kerettiläisyyttä ja jumalattomuutta siinä, että kysytään ihmeiden todellisia syitä ja pyritään ymmärtämään luonnonolioita oppineen ihmisen tavoin sen sijaan, että niitä typerästi ihmeteltäisiin. Mainitut henkilöt näet ovat selvillä siitä, että tietämättömyyden hävitessä katoaa myös tyhmä ällistely, toisin sanoen ainoa keino, minkä varaan he ovat rakentaneet arvovaltansa ja mihin he voivat vedota. (E1, liite)

Erityisesti Suomessa käytävä arvokeskustelu on lähempänä typerää ällistelyä kuin oppineiden ihmisten ymmärrystä. Toisin kuin halutaan uskotella, arvokeskustelu edellyttää oppineisuutta ja perehtyneisyyttä. Naiivi käsitys arvoista ja hyveistä johtaa väistämättä suurempaan kärsimykseen ja tuhoisiin seurauksiin. Palaan tähän tuonnempana.

Moraaliton hyvä

Kuten olemme jo todenneet, niin Spinoza määrittelee ilon ihmisen siirtymiseksi vähäisemmästä suurempaan täydellisyyteen (E3, prop.XI, huom. ja E3, affekt. määr. II). Suru taas on siirtymistä suuremmasta vähäisempään täydellisyyteen. Meidän on pysähdyttävä hetkeksi sen äärelle, mitä Spinoza tarkoittaa ”täydellisyydellä”.

Kuten olemme jo aikaisemmin todenneet, niin Spinoza ei katso asioiden ja tekojen sinänsä olevan hyviä tai pahoja. Asioiden ja tekojen arvo muodostuu aina siitä kontekstista mihin ne kulloinkin asettuvat. Havainnollistaakseen ”täydellisen” käsitettään Spinoza ottaa esimerkiksi talon rakentamisen (E4, esip.). Pyrin tässä olemaan vielä yksinkertaisempi ja otan esimerkin geometriasta. Voimme määrittää ympyrän täydelliseksi, kun se muodostetaan äärettömästä määrästä pisteitä, joista jokainen sijaitsee yhtä etäällä keskipisteestä. Meillä voi olla kaksi erikokoista ympyrää, jotka kummatkin ovat ympyröinä yhtä täydellisiä. Toinen on pinta-alaltaan kookkaampi kuin toinen.

Tämä on triviaalia, mutta toivottavasti piirtää selkeän kuvan kahden eri täydellisyyden välisestä erosta. Ja niin kauan kuin pysytään tällä tasolla ”täydellisyyden” käsiteen ymmärtäminen ei tuota meille suuria vaikeuksia. Ongelmat alkavat kasaantumaan, kun siirrymme monimutkaisempiin ilmiöihin.

Mutta sen jälkeen, kun ihmiset alkoivat muodostaa universaaleja ideoita ja keksivät talojen, rakennusten, tornien jne. malleja sekä pitää yksiä malleja parempina kuin toisia, kävi niin, että itse kukin kutsui ’täydelliseksi’ sitä, joka näytti vastaavan hänen tämänkaltaisesta oliosta muodostamaansa universaalia ideaa, ’epätäydelliseksi’ taas sitä, mikä näytti vähemmän vastaavan hänen mieltämäänsä mallia, silloinkin kun sen tekijän mielestä olisi ollut täysin loppuunsaatettu. (E4, esip.)

Spinozalle ”täydellinen” on tosiasia eikä mikään mielipide tai neuvottelukysymys. Se on niin kuin se on. Tämä näyttää olevan erityisen tärkeää Spinozalle luonnosta puhuttaessa – ja miksei olisi, koska Spinozalle luonto on Jumala ja sellaisenaan täydellinen.

Näemme siis, että ihmisillä on tapana kutsua luonnonolioita täydellisiksi tai epätäydellisiksi pikemmin ennakkoluulojen kuin todellisen tiedon pohjalta. (ibid.)

Luontoon ei sisälly mitään päämääriä mihin se suuntautuisi, vaan se on omassa täydellisyydessään ja pyrkii säilyttämään tämän olemassaolon. Päämäärät ovat ihmisen muodostamia tapoja käsitellä luonnonilmiötä. Mitään tekemistä näillä ei ole luonnonilmiöillä sinänsä.

Kuten geometristen ympyröiden kohdalla voimme kuitenkin sanoa toisen omaavan enemmän pinta-alaa kuin toisen, niin samalla tavalla voimme katsoa toisen luonnonilmiön omaavan enemmän reaalisuutta sen mukaan kuinka se pitää yllään olemassaoloaan. Geometristen ympyröiden ja luonnonolioiden sijaan Spinoza keskittyy ihmiseen ja hänen olemassaolonsa ongelmien ratkaisemiseen. Ihmisen olemassaolo saa reaalisuutta, mitä enemmän hänen ruumiiseensa voidaan vaikuttaa monin tavoin (E4, prop. XXXVIII). Nämä moninaiset vaikutukset lisäävät ruumiin toimintakykyä ja se on täten ihmiselle hyväksi.

PKN-Kovasikakuva

Luonnonolioiden täydellisyyden suhteellisuus tähtää ennen kaikkea samanveroisuuteen olioiden keskinäisessä vertailussa. Viikonloppuna maamme Euroviisu-ehdokkaaksi valittiin Pertti Kurikan Nimipäivät. Päämääriä luonnonolioihin luetteleva voisi kutsua bändin jäseniä ”kehitysvammaisiksi” tai miksi nyt heitä kulloinkin kutsutaan. Spinozalaisittain katsottuna tämä puhe on täysin turhaa ja toisarvoista. Heidän bändinsä ja soittamansa musiikki on bändin jäsenten toimintakykyä lisäävää – eli heille hyväksi. He ovat sen myötä siirtyneet vähäisemmästä täydellisyydestä suurempaan täydellisyyteen. Pertti Kurikan Nimipäivän jäsenistä on tullut samalla veroja maksavia työntekijöitä eikä pelkästään veroja kuluttavia menoeriä yhteiskunnalle. Näin heidän bänditoimintansa voidaan katsoa lisäävän meidän yhteiskuntamme toimintakykyä. Puhumattakaan heidän esiintymisestä ja musiikista, joka vaikuttaa meihin meidän kokemusmaailmaamme rikastuttavasti. Mitään ”kehitystä”, joka olisi heissä ”vammautunut” ei ole. Luonto on heidät luonut sellaisiksi kuin he ovat ja sellaisinaan he ovat täydellisiä, koska luonnossa ei ole mitään päämääriä mihin se pyrkisi.

Hyvää on se, mikä lisää ihmisen toimintakykyä. Mutta miten on pahan laita? Spinozan vastaus on yksinkertaisuudessaan typerryttävä: ”Pahaa ei ole”. Mitään moraalista pahaa ei ole, jonka pohjalta voitaisiin tuomita asioita pahoiksi. Paha on käsitteellinen sekaannus eli epäadekvaattia tietoa (E4, prop. LXIV). Tämä on erittäin huono uutinen moralisteille, jotka joutuvatkin oikeuttamaan näkemyksensä Jumalan tahdolla, toisin sanoen tietämättömyyden turvapaikalla (E1, liite).

Spinozan etiikka on tämänpuoleisuuden (immanentin) läpitunkemaa. Se ei ole moraalioppia, jonka oikeutus nojaa tuonpuoleisuuteen (transsendentaaliin). Kun Spinoza puhuu ”hyvästä”, niin sitä ei voida palauttaa moraalin hyvään. Maailmassa ei ole mitään hyviä tai pahoja asioita sinänsä, vaan asioiden arvo riippuu siitä suhteesta, johon se asettuu muiden asioiden kanssa. Tai spinozalaisittain ilmaistuna: minkälaisia affekteja se meissä saa aikaiseksi.

Spinozan moraaliton hyvä voidaan helposti nähdä oikeutuksena egoismille ja hedonismille. Sellaisena hänen oppinsa on täytynyt näyttyätyä Spinozan aikalaisille. Nykyaikana esimerkiksi libertaristien lempi”filosofi” Ayn Rand viittaa usein Spinozaan. Pseudofilosofiaa kirjoittaneiden poliittisten propagandistien viittaukset eivät tee oikeutta Spinozalle. Libertaristien ajama etuoikeutettujen yhteiskunta ei olisi koskaan läpäissyt Spinozan näkemystä oikeudenmukaisuudesta.

Olen toivottavasti voinut valaista hieman sitä, mitä Spinoza tarkoittaa ”hyvällä” ja mitä hän tarkoittaa sanoessaan, että pahaa ei ole olemassa. Palaan eettisiin kysymyksiin tämän postauksen jatko-osassa.

Spinoza ja elämä osa 5: affektien kivijalat – halu, ilo ja suru

euler

Olemme jo käsitelleet Spinozan tunneteorian alkeita ja käsitettä ”conatus”. Olemme nähneet, että Spinozan filosofia pyrkii vapauttamaan meidät passiivisten tunteiden muodostamista kahleista tuntemaan aktiivista ilon tunnetta, joka ilmenee Jumalan älyllisenä rakastamisena.

Ennen kuin voimme ymmärtää, mitä tämä amor Dei intellectualis on, on meidän tarkasteltava tarkemmin Spinozan käsitystä meidän tunne-elämästämme (miten tunteemme rakentuvat ja miten ne toimivat). Spinozan teoria tunteista voi tuntua aluksi hyvin vieraalta ja jopa vastenmieliseltä, mutta luottakaa minuun – sen avulla kykenemme muodostamaan selkeän tavan käsitellä tunne-elämän karikkoja elävässä elämässä.

Kolme perustunnetta

Spinoza luettelee kolme perustunnetta: halu, ilo ja suru. Ennen kuin voimme käsitellä iloa ja surua, on meidän kohdistettava huomiomme haluun. Spinozan halun taustalla vaikuttaa conatus – pyrkimys säilyttää olemassaolo. Vaikka tämä ”elämän voima” vaikuttaa kaikkialla maailmankaikkeudessa, niin Spinozan tunneteoria käsittelee tämän voiman ilmenemistä ihmisen elämässä.

Kuten olemme jo todenneet, niin conatus ei ole mikään Tähtien sodan kosmologinen mystinen voima, vaan kaikessa vaikuttava pyrkimys säilyttää olemassaolo. Esimerkiksi kivi, joka on hyvin yksinkertainen olio, ilmentää conatustaan vain olemalla. Se on. Kun lyön lekalla kiven halki, on kiven muoto kohdannut sitä voimakkaamman voiman ja se muuttaa muotoaan (nyt se on kaksi kiveä). Atomien tasolla ei ole tapahtunut mitään muutosta. Ne jatkavat omaa olemassaoloaan sellaisinaan. Tällä banaalilla esimerkillä pyrin osoittamaan Spinozan maailmankaikkeuden dynaamisuuden. Maailmankaikkeus on jatkuvassa muutoksen tilassa vaikka sen perusainekset voivat pysyä muuttumattomina.

Mitä monimutkaisimpiin olioihin siirrytään, sitä voimakkaampaa dynaamisuutta olioissa ilmenee. Ihmisenä oma tunne-elämäni ilmiöineen muodostaa minulle sen kaikkein monimutkaisimman ja sekavimman haasteen elämässäni. Samoin näyttää tunteneen Spinoza, koska hän ei laajenna tunneteoriaansa ihmistä suurempia ilmiöitä koskevaksi kokonaisteoriaksi. Ja hän lähtee liikkeelle conatuksesta.

Kun pyrkimys viittaa pelkästään tajuntaan, on se tahtoa (voluntas). Mutta kuten me olemme jo huomanneet aikaisemmin, niin Spinozan filosofiassa mikään mentaalinen ilmiö ei voi esiintyä ilman sitä vastaavaa ruumiillista ilmiötä. Pyrkimys, jolla viitataan tajuntaan ja ruumiiseen on pyydettä (appetitus). Kun ihminen on hänessä vaikuttavasta pyyteestä tietoinen, niin hänessä vaikuttaa halu (cupiditas).

Kaikesta tästä käy ilmi, ettemme tahdo, halua, pyydä mitään tai pyri mihinkään siksi että pidämme sitä hyvänä, vaan päinvastoin pidämme jotain hyvänä, koska tahdomme, haluamme, pyydämme sitä ja pyrimme siihen. (E3, prop. IX, huom.)

Mikään ei siis ole sinänsä hyvää tai pahaa. Haluamamme on meille hyvää. Mutta mitä ihminen haluaa? Koska me olemme siirtyneet pelkän olemassaolemisen (mikä on se perusta, jolle kaikki rakentuu) piiristä monimutkaisempaan maailmaan, niin pelkän olemassaolon säilyttäminen ei enää riitä. Ihminen ei ole kivi.

Spinoza katsoo meidän toteuttavan omaa olemassaoloamme eniten silloin kun toimimme.

Sikäli kuin voi tajunta pyrkii kuvittelemaan sitä, mikä lisää tai auttaa ruumiin toimintakykyä. (E3, prop. XII)

Me ihmiset (ja monet muut orgaanisen kokonaisuudet ) toteutamme olemistamme toimimalla. Tämä toiminta voidaan katsoa kahtaanlaiseksi: toisaalta me olemme ruumiillisia ja toisaalta me ajattelemme. Lukion psykologian tunneilla toitotettiin kyllästymiseen asti mantraa: ”Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus”. Ja sitä Spinoza meidän korostetusti näkee olevan.

Etiikan kolmannen kirjan aloittavissa määritelmissä Spinoza katsoo ”meidän toimivan kun meissä tai meidän ulkopuolella tapahtuu jotain, jonka adekvaattina syynä me olemme” (E3, määr. II). Tämä adekvaatti syy on sitä, kun me ymmärrämme selkeästi ja kirkkaasti maailman ja siinä tapahtuvat tapahtumat (sillä hetkellä). Spinoza ei vaadi meidän olevan jatkuvasti tässä tilassa, mutta kun me tällaisen tilan kykenemme muodostamaan, niin tuolloin meidän voidaan katsoa toimivan. Ilman tätä selkeää ja kirkasta ymmärrystä meistä tulee olosuhteiden viemiä matkustajia. Halumme on pyrkimystä siirtyä matkustajan paikalta kuskin penkille.

Tajuntamme toimii jossain suhteessa, jossain toisessa taas kärsii; se nimittäin välttämättä toimii jollain tavoin, sikäli kuin sillä on adekvaatteja ideoita, ja se kärsii jollain tavoin, mikäli sillä on epäadekvaatteja ideoita. (E3, prop. I)

Kuvitellaan, että olen taas kerran syvästi rakastunut. Tämä ei ole vaikeaa, koska  kovan ulkokuoreni alla sykkii romanttinen (vuosien varrella arpeutunut) sydän. Kun rakkauteni kohde sanoo minulle: ”Rakastan sinua, Janne” tunnen syvää iloa. En sen takia, että rakkauteni kohteen sanat hyväilevät korviani sinänsä, vaan ne hyväilevät korviani, koska pystyn muodostamaan selkeämmän kuvan suhteestamme. Minulla on myös oikeus tuntea samoin ja vastata samalla mitalla. Jos en näitä sanoja kuule enkä muita niihin verrattavia rakkauden osoituksia koe, vaivun epävarmuuden tilaan. ”Rakastaako hän minua? Miten minun tulisi olla tässä suhteessa? Voinko tuntea näitä tunteita vai mitä?” Olen epävarma rakkauden toimieni suhteen. Ymmärrettävästi tunnen epämieluisaa tunnetta, jota voidaan kutsua aivan muuksi kuin iloksi. Mutta kummassakin tapauksessa olen minun ulkoisen syyn armoilla. Oikea tapa olisi tuntea mitä tunnen kysymättä tunteilleni oikeutusta itseni ulkopuolelta. Toimia!

Mitä ovat ilo ja suru? Voimme hyvin nähdä, että Spinozan näkemyksen mukaan me tunnemme iloa toimiessamme ja surun valtaavan meidän, kun toimintamme on (syystä tai toisesta) estynyt.

Ilo on ihmisen siirtymistä vähäisemmästä suurempaan täydellisyyteen. (E3, affekt. määr. II)

Suru on ihmisen siirtymistä suuremmasta vähäisempään täydellisyyteen. (E3, affekt. määr. III)

Ilo ja suru ovat siirtymistä eli liikkeitä. Ilo ei ole täydellisyyttä. On suoranainen provokaatio sanoa jonkin olevan siirtymistä vähäisemmästä suurempaan täydellisyyteen (ja toisinpäin). Spinoza sohaisee edelleen muurahaispesään. Meidän aikakautenamme haemme edelleen täydellisyyttä sinänsä vaikka olemme sen jo saavuttaneet. Ilo ja suru ovat tapahtumia, joissa ei sinänsä ole mitään hyvää tai pahaa. Siirtyminen vähäisemmästä suurempaan täydellisyyteen vain on meille sopivampaa, koska se lisää meidän toimintakykyä. Voimme aivan hyvin jäädä toimimattomampaan tilaan ja toteuttaa tuota situaatiota täydellisesti.

Spinozalle tunteet näyttäytyvät tasoina, suorina ja kappaleina avaruudessa, kuten geometriassa on tapana hahmottaa maailmaa. Tunne-elämämme kuohuissa on yhtä vähän ”tuomiota” kuin on geometrian harjoitustehtävissä matematiikassa. Opettaja voi aina merkitä vihkon marginaaliin ”oikein” tai ”väärin”, mutta mitään moraalista tuomiota ei niistä voida johtaa. Ne ovat liikkeitä, siirtymiä pisteiden välillä. Mutta tässä on pidettävä mielessä, että geometrian oppikirjoissa kuviot, liikkeet ja tasot ovat banaaleja yksinkertaistuksia maailmasta. Spinoza pyrkii vain tarttumaan tunne-elämämme kuohuihin yhtä ennakkoluulottomasti ja rohkeasti kuin luokan priimus pureutuu oppikirjan haastavimpaan tehtävään. Mikään ei voi olla niin vaikeaa, etteikö sitä järjellä ja viisaudella voisi ratkaista.

Tässä nähdään miksi Spinoza katsoi juuri halun kuuluvan perustunteisiin. Se on tunne, joka ajaa meidät siirtymään kohti suurempaa iloa. Tämä siirtymä ei aina onnistu ja se herättää meissä turhautumista ja kiukkua. Meille tutumpi käsite ”stressi” on ainoastaan spinozalaisen halun estymistä. Aina ei tarvitse keksiä uutta termiä, kun länsimainen filosofia tarjoaa huomattavasti tarkemmin muodostetun käsitteen meille. Ja tässä piilee Spinozan tunneteorian voima. Se on huomattavaan täydellisyyteen hiottua käsitteistöä, jolla ihminen kykenee toimimaan tunne-elämänsä piirissä. Käsitteitä. Ei passiivisesti vastaanotettavia termejä.

Spinoza ja elämä osa 4: sivujuonne affekteihin – materialismi ja ateismi

 

spiinoza

Ennen kuin voimme edetä Spinozan tunneteoriassa syvemmälle, on meidän kaarrettava juonellisen hidastemutkan kautta. Tämä sivujuonne muodosti omassa elämässäni vuosien mittaisen kamppailun sisäisten demonieni kanssa. Koska tämä postaussarja kertoo siitä, mitä Spinozan filosofia on merkinnyt minulle, niin en voi olla kulkematta tätä polkua ja hidastaa hieman vauhtia, jolla etenemme.

Hengelliset kahleet ja kuinka ne murretaan

Aikalaistensa mielestä Spinoza edusti vaarallista materialismia ja syntistä ateismia. Tämän tuomion langettamista ei estänyt edes se tosiasia, että pienikokoinen filosofi eli elämäänsä ulkoisilta puitteiltaan vaatimattomasti ja hyveellisesti. Ehkä juuri siksi Spinoza tuomittiin niin voimakkaasti. Ei ollut muuta tarttumapintaa kuin hänen ajattelunsa.

Kuten jo aikaisemmin on jo todettu, niin Spinozan puhuessa Jumalasta hän tarkoitti sillä maailmankaikkeutta tai luontoa sen kaikkein laajimmassa merkityksessä. Jumala on maailma ja ei ole muuta todellisuutta kuin tämänpuoleisuus. Samoin ihminen ei ole mitään muuta kuin hänen ruumiinsa. Ei ole mitään ruumiistamme erillistä sielua tai henkistä elementtiä. Se, että me ajattelemme, on yksi materian (josta ruumiimme koostuu) ominaisuuksista.

Kukaan ei näet tähän mennessä ole niin tarkoin perehtynyt ruumiin  rakenteeseen, että pystyisi selittämään kaikki sen toiminnot… (E3, prop. II, huom)

Nämä arvoitukselliset sanat innostivat erityisesti Gilles Deleuzea, joka on yksi 1900-luvun keskeisimmistä Spinoza-kommentaareista (hyvin kerettiläinen sellainen, mutta Spinozan tapauksessa sen voidaan katsoa olevan hyvin spinozalaista). Seuraan tässä hyvin vapaasti Deleuzen luentaa, jonka hän esittää kirjoituksessaan ”Etiikan ja moraalin erosta” (teoksessa Spinoza. Käytännöllinen filosofia). En viittaa sen sivunumeroihin, koska otan suuria vapauksia tässä tulkinnassa.

Ruumiin ja mielen rinnakkainen suhde oli yksi Spinozan omintakeisimpia ajatuksia. Jokainen ruumiillinen vaikutus omaa vaikutuksen mielessä ja toisinpäin. Saan ahdistuskohtauksen. Sydämeni paukkaa rinnassa, hengitys ei kulje, käsiäni pitkin kulkee kipinöivää kipua ja koko hermostoni tuntuu olevan hälyytystilassa. Samaan aikaan mieleni valtaa kammottava ahdistuksen tunne. Se kouraisee syvältä herättäen kivuliaita muistoja lähimenneisyydestä lapsuuteen saakka yhdessä ja samassa hetkessä. Lamaannun. ”Tätäkö se on? Kuolenko minä tähän paikkaan? Kesken keski-ikäisen vaellukseni?”

Kumpi oli ensin? Kehoni oireet vai henkinen ahdistus? Ei kumpikaan. Kummatkin valtasivat ruumiini samanaikaisesti. Se oli kohtaus. Tällaisen äärikokemuksen äärellä kehoni ja mieleni rinnakkaisuus ilmenee kaikkein kirkkaimmin… tai ilmenisi minulle, jos en olisi juuri tuolla hetkellä lamaantunut ja keskellä kaikkein pahinta painajaistani. Josta päästäänkin seuraavaan kysymykseen – onko kokemuksen lamaannuttava vaikutus juuri tuon samanaikaisuuden kokemuksessa vai jossain muualla? Jätän vastaamatta tähän kysymykseen, mutta meistä jokainen on varmasti kokenut hetkiä, kun jokin vahva uskomus on yhdessä hetkessä järkkynyt. Uskolliseksi uskomasi rakkaus paljastuu pettämisen pelikentäksi. Lamaannut…

Jos pystyisimme ajattelemaan selkeästi näiden järkytysten aikana, niin kykenisimme ymmärtämään paremmin niiden taustalla vaikuttavat syyt. Mutta valitettavasti lamaantumisemme keskellä ajatuksemme eivät ole selkeitä. Silloin kun emme ole lamaantuneita, niin muodostamamme näkemykset perustuvat valitettavan usein yhtä epäselville ajatuksille. Ahdistuskohtauksen mentyä ohi selitän sen itselleni joko ruumiillisten oireiden tai ahdistuksen tunteen kautta. ”Jompaa kumpaa sen täytyi olla.” Hyvin usein päädymme syyttämään jompaa kumpaa puoltamme turhasta pelästymisestä oireiden keskellä. ”Rauhoitu hyvä ihminen. Se oli väliaikainen kohtaus ja nyt se ohi.” Ja jos kumpikaan näistä ei meitä tyydytä, niin aina voimme kääntyä sen suuremman puoleen. ”Maailma yrittää sanoa minulle jotain.”

Oli miten oli, niin olemme jokaisessa näissä tapauksessa sekavien ajatusten valtaamina. Me koemme passiota. Emme ole aktiivinen osallistuja, vaan passiivinen vastaanottaja. Mutta Spinoza johdonmukaisesti välttää tuomitsematta meitä.

Hyviä ovat ne seikat, jotka saavat aikaan sen, että ihmisruumiin osien keskinäinen levon ja liikkeen suhde säilyy; pahoja taas kääntäen ne, jotka saavat aikaan sen, että ihmisruumiin osien keskinäinen levon ja liikkeen suhde muuttuu toiseksi. (E4, prop. XXXIX)

Tässä kohdassa on turha puhua hyvästä ja pahasta. Kohtaamamme asiat ja niiden väliset tilat ovat meille joko hyviä tai huonoja. Jos me asetumme sellaisten asioiden ja niiden väliseen suhteeseen, jotka lisäävät meidän olemassaolossa säilymistä, olemme kohdanneet meille hyvää. Päinvastaista kohdatessamme, voimme sanoa törmänneemme meille huonoon. Saan eteeni maukasta ja ravitsevaa ruokaa, joka pitää sisällään kaikki keskeiset ravintoainekset, joita kehoni tarvitsee. Voin sanoa kohdanneeni minulle hyvää. Jos taas tämä maittava annos pitääkin sisällään noiden ravinteiden lisäksi kehoni ylläpitoa järkyttävää myrkkyä, niin voimme sanoa kohdanneeni minulle huonoa. Itse ruoka-annos sinänsä ei sisällä mitään hyvää tai pahaa. Esimerkiksi koiralle tämä sama annos voisi kelvata erittäin hyvin aiheuttamatta eläimelle mitään ongelmia säilyttää oma olemassaolonsa.

Kuinka paljon meidän ajatuksemme pyörivät hyvä-paha -akselin ympärillä? ”Tuon ihmisen on oltava paha, kun hän aiheuttaa minulle niin paljon surua ja kipua.” Ei. Hän ei ole paha. Hänen pyrkimys säilyä omassa olemassaolossaan, on ainoastaan minulle huonoa. Nämä kaksi pyrkimystä ovat keskenään ristiriidassa. Maailma ei pidä sisällään mitään maksiimia, miksi minun pitäisi tuota ihmistä sietää elämässäni. Minun oman olemassaoloni säilymisen kannalta on erittäin hyvä, että vältän tuon ihmisen seuraa. Siinäkään ei ole mitään pahaa. Se on hyvää minun olemassaolossani säilymiselle. Ja mitä suurella todennäköisyydellä hyväksi myös hänen olemassaolossa säilymiselle. Jokaisen on pidettävä huoli omasta säilymisestään. Ihminen, joka tarvitsee toisten alistumista varmistaakseen oman olemassaolon säilymisen, on ansainnut hylkäämisen. Samoin kukaan ei voi elää pelkästään toisten kautta. Meillä tulee olla mahdollisimman paljon selkeätä ja kirkasta tietoa maailmasta. Toisten tahtoon alistumalla me emme sitä kykene saavuttamaan.

Laki on aina alistumista ulkoisen tahdon alle. Tieto taas on meidän omaa ymmärrystä, että näin on meille hyvä toimia. Oikeudenmukainen yhteiskunta lisää tietoa kansalaistensa keskuudessa eikä aseta pelkkiä lakeja, koska se on helpompaa kuin tiedon jakaminen. Hyveellinen valtio sivistää kansalaisiaan. Hyveellinen ihminen selventää tarkoitusperiään. Silläkin uhalla, että se voi johtaa välirikkoon läheisten ihmisten kanssa. Jokaisen on pidettävä huoli omasta säilymisestään… olkoon se kuinka kivuliasta – itselle ja muille.

Spinoza tähtää ajattelussaan ihmisen ilon ja aktioiden maksimoimiseen elämässä. Tässä mielessä hänen voidaan katsoa olevan hedonisti, mutta tämän leimaamisen kohdalla ollaan ymmärretty väärin Spinozan käsitys ilosta ja ihmisen asemasta maailmankaikkeudessa. Suurin osa meidän tuntemista mielihyvän tunteista on Spinozan järjestelmässä passiota. Me voimme tuntea iloa, mutta se ei pelkästään riitä. Oman olemassaolon säilyttämisen pyrkimys on korkeimmillaan aina iloa, joka samalla on aktiota. Koska tälloin me olemme toimijoita passiivisen vastaanottajan sijaan.

Surullisten passioiden valtaaman mielen keskeisin projekti on saavuttaa iloisia passioita. Neuroottinen toisto ajaa meidät kohtaamaan kerta toisensa jälkeen kipua ja surua elämässämme. Katkaistaksemme tämän tulee meidän oppia saavuttaa iloa. Vaikka tämä ilo voi olla passiota, mutta parempaa sekin kuin olla kivun ja surun vastaanottaja. Mutta tämä on alku. Miten me voimme muodostaa selkeän näkemyksen tämän ihanan nautinnon muodostaman kokonaisuuden keskellä, jotta emme olisi enää pelkkää nautintoa vastaanottava kohde, vaan nautintoa tuottava tekijä? Ei pelkästään nautinnon tuottoa toiselle, vaan myös itsellemme. Miten olla oman onnen seppä. Miten tuottaa omaan elämään iloa, joka ei tarvitse muuta kuin meidän oman elämämme?

Ja lopulta kuinka muodostaa maailmasta sellainen kuva, joka ei nojaa illuusioihin, vaan ottaa maailman sellaisena kuin se on. Elämän aikana me asetumme mitä epämääräsimpiin ja sekavimpiin tilanteisiin. Ei ole siis ihme, että ajatuksemme sekaantuvat siinä temmellyksessä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että maailma sinänsä olisi sekava ja epämääräinen. Valitettavasti ajatuksemme maailmasta hämärtyvät ja epäselvenevät elämän edetessä. Jossain vaiheessa ne voivat selvetä. Tätä Spinoza yrittää meille opettaa. Miten saada selkeitä ja kirkkaita ajatuksia maailmasta sekavan ja kaoottisen elämän keskellä?

Miten taas ihmiset? On niin helppo jakaa ihmisiä hyviin tai pahoihin ja jotain siltä väliltä. Oletetaan, että kävellessäni pimeällä kujalla kohtaan henkilön, joka ampuu luodin päähäni. On helppoa sanoa hänen olleen paha. Mutta tiukan spinozalaisesti voimme hänen tekonsa olleen huono minun olemassaolon säilymiselle. Teossa sinänsä ei ollut mitään hyvää tai pahaa. Yksi asia on kuitenkin selvää. Hän riisti minulta aktiivisen ilon mahdollisuuden. Joten hänen voidaan katsoa vähentäneen conatuksen määrää maailmankaikkeudessa. Mutta saman kysymysen ääreen me joudumme syödessämme lihaa. En sukella tämän ongelman syvyyksiin sen enempää. Se on loputon suo, mutta ilmaisee hyvin Spinozan ajattelun syvyyttä.

Mutta ihmissuhteissa Spinoza on antanut minulle suuren neuvon. On otettava selvää toisesta. Lisääkö hänen seuransa minun olemassaoloa vai ei. Jos ei, niin kyse ei ole toisen hyvyydestä tai pahuudesta. Hän ei vain sopinut minulle ja olemassaoloni säilymiselle. Jos olisin suhteessa uhrannut itseni (olettaen, että ilon määrä elämässäni ei olisi lisääntynyt) ja olemassaoloni, niin olisin tehnyt rikoksen itseäni kohtaan. Tämä asettaa ihmissuhteemme hyvin vakavan uhkan alle. Kuinka paljon meidän oma panoksemme suhteeseen lisää meidän olemassaoloamme ja kuinka paljon olemme valmiit uhraamaan toisen hyvinvoinnin eteen… ja samalla emme vähennä omaa olemassaoloamme liikaa. Varsin vaikeaa, mutta se on se ihana vaikeus, joka tekee ihmissuhteet niin haastaviksi ja palkitseviksi.