Vapautettua mieltä seuraa perse

”Free your mind… and your ass will follow”, lauloi Funkadelic vuonna 1970. Tämä lause palautui mieleeni katsoessani YLEn Areenasta BBC:n mainiota sarjaa Disco: Soundtrack of A Revolution. (2023). Sen kolmessa jaksossa käydään läpi kuinka gay-piirien underground-liikkeestä kasvoi noin kymmenessä vuodessa valtavirtaa, joka hukkui omaan mahdottomuuteensa, kun raha pilasi kaiken.

Mutta alussa diskot olivat vapauden keitaita marginaalissa eläneille ihmisille. On jotenkin pöyristyttävää kuulla, että vielä vuonna 1969 New Yorkissa suvaitsevaisuus loppui, kun samaa sukupuolta olevat parit tanssivat keskenään. Mustien naisten asema oli yhteiskunnan alimmalla lauteella. Yhdysvalloissa yhteiskunta oli voimakkaasti kahtia jakautunut.

Kuulostaako tutulta? Me edelleenkin tunnumme käyvän samaa taistelua. Miten tässä näin kävi? Gay-liike sai pahan takaiskun AIDSin muodossa. Naisten asema kohisi vauhdilla, mutta johonkin se nousu loppui. Jo Spinoza aikoinaan kysyi, miksi ihmiset niin voimakkaasti tahtovat omaa orjuuttamistaan? Joskus 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Suomessakin tuntui kulttuuria valtaavan raikas vapauden tuulahdus, mutta sitten kaikki alkoi hiljalleen ummehtua takaisin poteroituneeseen henkiseen miljööseen.

Ehkä vuoden 2008 finanssikriisi merkitsi jotain suurempaa käännekohtaa historiassa? Vaikka sen piti olla kokonaan uuden paremman aikakauden alku, niin Barack Obaman presidenttikausi (2009 – 2017) oli yhtä takapakkia kiihtyvällä vauhdilla. Musta Yhdysvaltojen presidentti oli liikaa ei vain amerikkalaiselle punaniskalle, mutta myös kotimaisille taantumuksellisille voimille.

Imperiumin vastaisku

Samoihin aikoihin finanssikriisin kanssa alkoi myös Venäjän änkyröinti. En usko tämän olevan sattumaa. Jokin suurempi muutos alkoi tapahtua kulttuurillisessa ilmapiirissä. Sosiaalinen media löi itsensä läpi ja internet tiedon valtatienä alkoi muuttua siksi, mitä se nykyään on; algoritmien muodostama eristämiskoneisto, josta saa etsimällä etsiä yhteisöllisyyttä.

Vapaus on herkkä asia. Se on herkkä muuttumaan itsensä vastakohdaksi. Sananvapaudesta tulee hyvin helposti vastuutonta suunsoittoa ja täydellistä tosiasioista piittaamatonta propagandaa. Kun vielä vuosia sitten täysissä järjissään olleet ihmiset alkavat puhua Microsoftin salakavalasta juonesta, jolla yhtiö yrittää istuttaa meihin kaikkiin 5G-sirut koronarokotteiden mukana, ollaan ajauduttu kauaksi järjellisyydestä.

Ja ei tämä edes rajoitu vähemmän sivistyneisiin yksilöihin. Helsingin sanomien tiedetoimittaja esittää yksiavioisuuden olevan ihmiselle lajityypillinen käyttäytymismalli… siis biologinen fakta. Onneksi valveutuneet antropologit osoittivat ettei eläinsatuja pidä esittää tieteenä. Valitettavasti tätä järjen ääntä harvempi kuulee. Vahinko on jo sattunut ja se ei korjaudu.

On meneillään imperiumin vastaisku. Ja tästä ei pidä vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä Tähtien sodan suuntaan, vaan ihmisten oman orjuuttamisen tahto elää ja voi hyvin keskuudessamme. Mikä tässä vapaudessa on niin vaikeaa meille?

Takaisin kuriyhteiskuntaan?

Tarina menee seuraavasti (karkeasti ottaen). Teoksessaan Tarkkailla ja rangaista (1975) Michel Foucault katsoi, että 1900-luvulla saavutti huippunsa kuriyhteiskunta, jossa ihmisen elämä kulkee suljettujen instituutioiden läpi – lastentarha, koulu, armeija, sairaala, vankila, työpaikka… ja lopulta elämämme jätökset suljetaan arkkuun ja lasketaan maahan.

Gilles Deleuze jatkoi Foucaultin ajatusta ja sanoi meidän siirtyneen kontrolliyhteiskuntaan, jossa yhteiskunta käyttää meihin valtaa avoimissa tiloissa. Kurin tilalle on tullut kontrolli, jolla meitä ohjataan erilaisten modulaatioiden kautta toimimaan vallan tahtomalla tavalla. Sairaalan sijasta me olemme avohoidossa. Oppiminen on siirtynyt koulusta elinikäiseen oppimiseen. Me emme ole enää töissä tehtaan suljettujen seinien sisällä, vaan työskentelemme yritykselle, jolla ei ole seiniä (elämämme tapahtuu avokonttorissa).

Väitän, että suurella osalla ihmiskuntaa henkisessä perimässä elää sen verran vahvana Foucaultin maalaama kuriyhteiskunta, että he eivät kykene käsittelemään kontrolliyhteiskunnan tarjoamaa vallan käytön vaihtoehtoa. Tietenkin ideaalinen tapaus olisi, että mitään valtaa ei käytettäisi, mutta se olisi meille jokaiselle aivan liian vaativa vaatimus. Me olemme kaukana vapaudesta ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä se pelottaa meitä niin paljon, että olemme valmiita valitsemaan aina vallan kohteena olemisen vapauden sijaan.

Ottakaamme musiikin kuunteleminen esimerkiksi. Kuriyhteiskunnassa meille kerrottiin, mitä meidän tulee tai tulisi kuunnella. Sen huippu saavutettiin radio-DJ:n muodossa. BBC:n dokumenttisarjassa kävi varsin hyvin ilmi, että radio oli keskeisessä roolissa, kun päätettiin mitä ihmiset kuuntelivat. Underground-klubeilla soitettua musiikkia ei kuultu radiossa. Vasta, kun radio alkoi soittaa discoa, siitä tuli valtavirtaa ja samalla se alkoi kuolla.

Radio-DJ:n roolin on ottanut suosittelualgoritmi. Kun asiaa ajattelee päällisin puolin, niin voisi päätyä johtopäätökseen algoritmin kuuluvan kontrolliin, mutta näin ei ole. Väitän suosittelualgoritmin olevan kuriyhteiskunnan taantumuksellinen instrumentti. Meitä ajetaan takaisin kurin ruotuun.

Mutta suosittelualgoritmin kurin kohde on ymmärretty väärin. Se ei ole yleisö, vaan sisällön tekijä. Pärjätäkseen markkinoilla, on tekijän alistuttava tuottamaan sisältöä ei yleisölle, vaan algoritmille. Kun vallankumouksellinen sisältö on tukahdutettu, on vallankumous nujerrettu lopullisesti. Kun sisältösi TikTokissa ei nouse kenenkään feediin, niin sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. Ja näin kuriyhteiskunta on palannut takaisin keskuuteemme kontrollin lempeässä kaavussa.

Minne katosi lauantai-illan huuma?

Aikakautemme on unohtanut tanssin. Ja nyt en tarkoita, että klubeilla ei tansittaisi. Mutta mitään yhteiskunnallista merkitystä klubikulttuurilla ei enää ole. Tai siis näin itselleni se näyttäytyy. Jos olen väärässä, niin olen iloisesti väärässä.

Mutta tanssia ei meidän aikakaudessa ole. Me emme liiku yhdessä ja kehot eivät vetäydy toisiaan vasten. Ja ennen kaikkea tanssilattialla ei mieli vapaudu. Puhutaan paljon turvallisista tiloista, mutta kaikkein turvallisin tila on keskellä tanssilattiaa; kaikki ovat tervetulleita niin kauan kun hekin toivottavat muut tervetulleiksi. Musiikki soi ja kehot liikkuvat.

Tanssiva kansa ei riemuitse leikkauksista. Tanssiva kansa toivottaa turvaa tarvitsevat keskuuteensa. Tanssiva kansa huolehtii niistä, jotka eivät kykene enää tanssimaan. Tanssiva kansa ei lyö alas (eikä edes ylös).

”Free your mind… and your ass will follow”… milloin viimeksi nostit perseesi tanssiin?

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.