Kuvittele mielessäsi mies. Hän on vaeltanut päiväkausia läpi kuuman ja kuivan aavikon. Hänen huulensa ovat kuivuneet ja haljenneet. Ne vuotavat verta. Mies on nääntymäisillään, koska hän ei ole saanut vettä ja paahtava aurinko on kuivattanut hänet melkein kuivaksi. Miehemme näkee kaukana horisontissa talon. Se on ensimmäinen elämän merkki koko hänen vaelluksensa aikana. Viimeisillä voimillaan tarinamme mies raahaa itsensä talon luokse ja luuhistuu oven eteen. Oven avaa kaunis nainen.
Meistä jokainen ymmärtää, että oven avanneella naisella on suoranainen velvollisuus auttaa miestä ja tarjota hänelle vettä. Mies kuolisi ilman sitä. Ymmärrämme myös, että suojan antaminen polttavalta auringolta on suotavaa. Tarinamme jatkuu ja nainen pitää miehestä huolta. Mies lepää ja hänen voimansa palaavat.
Me emme tiedä tätä, mutta tarinamme mies on elänyt koko elämänsä ilman yhtään läheistä ihmissuhdetta. Lapsena hän on saanut juuri sen verran huolenpitoa, että hän on pysynyt hengissä. Mutta rakkautta hän ei koskaan elämässään ole kokenut. Miehemme elämä on ollut yhtä kamppailua yksinäisyyden ja kaltoinkohtelun kanssa. Hän tuntee elämässään ensimmäistä kertaa, että hänestä välitetään. Miehemme sisällä syttyy liekki, joka leviää koko hänen olemukseensa. Voimansa takaisin saanut miehemme nousee sängystä. Katsoo hänestä huolehtinutta naista ja sanoo hänelle: ”Rakasta minua”.
Meistä jokainen ymmärtää, että tämä miehen vaatimus on kohtuuton. Me emme voi pyytää tai vaatia ketään rakastamaan meitä. Mutta siitä huolimatta rakkaus kuuluu elämämme perustarpeisiin. Ilman sitä elämämme on tarinamme miehen aavikossa vaeltamista ja se tappaa meidät lopulta. Siitä huolimatta rakkauden vaatiminen itsellemme on mahdotonta ja lopulta hyvin hävettävää.
Kun kirjoitin kolmatta Filosofisen etsivätoimiston tapausta (jonka työnimenä on Urosuhrit), joka ei edelleenkään ole valmis, niin tunsin itseni tarinamme mieheksi. Tarkoituksenani on, että jokainen teos käsittelee jotain tiettyä filosofista teemaa. Lähiörottien teemana oli aika ja muistot. Sateenkaarimurhissa ei ollut mitään erityistä teemaa, mutta sellaiseksi muotoutui ystävyys, joka on hyvin filosofinen teema.
Kolmannen teoksen teemana on rakkaus ja erityisesti sukupuolten välinen rakkaus. Kun ilmaisin ensimmäisen kerran tämän teeman ystävilleni, niin yleinen reaktio oli: ”Ethän sä siitä mitään tiedä!” Jotkut voivat hätkähtää reaktiosta, mutta minut tuntevat tietävät sen olevan varsin osuva. Olen sössinyt kaikki ihmissuhteeni ja elänyt viimeiset kolmetoista vuotta omien sanojeni mukaan ”huoletonta sinkkuelämää”. Siitä huolimatta halusin sukeltaa juuri rakkauden teeman syövereihin. Ja voi helvetti mikä matka siitä tulikaan…
Mutta ennen kaikkea en halunnut kirjoittaa omista suhteistani, koska ne eivät ole pelkästään yksityisasioita, vaan niihin kuuluu aina toinen henkilö. Ja tarkoituksena ei ole käsitellä asioita, jotka voivat paljastaa toisesta ihmisestä jotain sellaista, mitä hän ei halua julkisesti paljastaa. Itsestäni voin paljastaa vaikka mitä, mutta tosiasiassa näitä täysin yksityisiä asioita on aika vähän elämässä.
Miksi sitten halusin kirjoittaa jostain sellaisesta aiheesta, joka on vaikea ja voi jopa johtaa äärimmäiseen noloon lopputulokseen? Hyvin yksinkertainen vastaus kysymykseen on, että juuri sen takia. Rakastan kirjoittamista, mutta ennen kaikkea sen pitää haastaa minut ja vastustaa mielihyvää. Mielihyvässä sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta se ei tuota ainakaan minun tapauksessa hyvää tekstiä.
Kun aikaisemmin kirjoitin, että ihminen kuolee ilman rakkautta, niin juuri tästä löytyi kirjan teema. Koska itse asiassa me voimme elää ilman rakkautta. Se ei varmasti ole mitenkään mainittavaa elämää, mutta ei elämälle yhtä oleellista kuin vesi, ruoka ja lämpö (tässä tapauksessa siis tarkoittaa suojaa kylmältä). Yksittäinen ihminen ei edes tarvitse lisääntymistä jaksaakseen elämää.
Romanttinen rakkaus ei ole elinehto meille. Me tarvitsemme toisiamme, mutta siihen ei romanttista rakkautta tarvita. Yhteiskunta toimii varsin mainiosti juridiselta pohjalta. Ja juuri tämän takia tunsin itseni tarinamme mieheksi. Rakkaudesta kirjoittaminen tuntui vieraalta ja vaaralliselta. Voiko olla vaarallisempaa paikkaa elämässä, kun rakkaus riisuu meidät aseista? Varsinkin rakkaussuhteen ajautuessa loppusuoralle osapuoli, joka ei ole siihen valmistautunut, on täysin aseeton. Tästä kaikesta huolimatta me näytämme hakeutuvan kerta toisensa jälkeen samaan potentiaaliseen umpikujaan.
Kaikesta monisuhteista puhumisesta huolimatta parisuhteessa eläminen on istutettu meihin hyvin syvälle. Tämä siitäkin huolimatta, että perinteinen parisuhde perustuu hyvin pitkälle naisten alistamiselle. Olen riemulla tutustunut hyvin radikaaleihin feministisiin teorioihin ja kaikkein hurjimmat cyberfeministiset ajatukset haluaisivat ulkoistaa raskauden naisilta teknologialle. Me olemme luoneet yhteiskunnan ja kulttuurin, joka alistaa lisääntymisen kautta naisen asemaan, jossa hän on edelleen riippuvaisempi tukijärjestelmistä kuin mies.
Mitä olisi parisuhde ilman rakkautta tai rakkaus ilman parisuhdetta? Kirjoittaessani kolmatta teostani hakkasin päätäni tätä seinää vasten. Ja kuten pään hakkaamisessa seinää vasten yleensä käy, niin satutin pääni. Seinälle ei aiheutunut mitään vauriota. Joka puolelta romanttinen rakkaus hyökkää kimppuun ja ei jätä rauhaan. Kolmannen teoksen liitteeksi on tulossa Benny Serlinin essee ”Rakkaus on virus ulkoavaruudesta”. Psykedeelisen empirismin perinnettä kunnioittaen se tulee olemaan hyvin omituinen ja hapokas. Mutta samalla siinä tulee esille oma vierauteni, jota tunnen romanttista rakkautta kohtaan. Se on omituinen toinen horisontissa, joka ei koskaan tule tutuksi.
On ollut hirveä painajainen kirjoittaa aiheesta, josta pitäisi omata jokin selkeä käsitys, mutta samalla on joutunut kohtaamaan oman vierauden käsitteen äärellä. Mutta ehkä tämä vieraus ei ole niin vaikeaa ymmärtää. Ottakaamme rakkauden symboli sydän (kts. alla).
Kyseinen symboli on juuri sitä mitä se on; sillä ei ole mitään tekemistä oikean sydämen kanssa. Meidän rinnassa pumppaava elin ei mitenkään muistuta tätä ”sydäntä”. Mutta tämä symboli on käsitteellinen. Ja juuri sitä romanttinen rakkaus on; käsitteellinen kehikko, joka ei vastaa orgaanista elämää.
Ja tästä ei pidä vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. En ole romanttista rakkautta vastaan missään nimessä. Olen se sama idiootti, joka ihastuu toiseen ja luo mielessä ihanteellisen kuvan toisesta ja rakastuu tähän kuvaan. Kun toinen paljastuu lihalliseksi ja eläväksi ihmiseksi, niin petyn ja on rakkaus ajateltava uudestaan. Jokainen Proustinsa lukenut ymmärtää tämän. Romanttinen rakkaus vihaa lihaa. Ja siitä huolimatta lankean sen houkutukseen aina uudestaan.
Pään hakkaaminen päin seinää jatkuu. Satutan itseäni lisää. Olen rakkauden vanki.
SchizoBlog 