Miesmanuaali osa 7: naisista

monroe-reads-joyce1

Päätän tämän kirjoitussarjani kaikkein oleellisimpaan kappaleeseen. Käsittelemme naisia, mutta aivan yhtä hyvin voisimme käsitellä toiseutta sinänsä. Koska kyseessä on manuaali miehistä, niin pysytelkäämme naisten piirissä. En yritä selittää mitä nainen on, koska siihen tarvittaisiin koko internetin talletuskapasiteetti ja ei varmaan riittäisi. Pyrin käsittelemään naisia tämän manuaalin näkökulmasta. Joten aiheen käsittely tulee olemaan jo määritelmällisesti puutteellinen. Uskoisin sen kuitenkin riittävän meille.

Kirjoitussarjan alulle panevana voimana on ollut huoli mieskeskustelusta ajassamme ja sen mukana viljelty suhtautuminen naisiin. Olen huolestuneena seurannut kuinka munattomille surkimuksille on lehdissä annettu palstatilaa heidän viljelemälleen misogynialle. Tyhmempikin näkee, että tämän naisvihan taustalla vaikuttaa seksuaalinen ahdistuneisuus ja kyvyttömyys ratkaista sen asettama ongelma elämässä. Kyseessä on sosiaalinen lahjattomuus ja kykenemättömyys, jotka ainoastaan saavat lisää vettä myllyynsä asianomaisten kansoittamilla verkkopalstoilla ja blogeissa.

Olemme käyneet tässä manuaalissa seuraavia askelia: 1) oman esteettisen maun luominen ainutkertaisuuden luomisen välineenä, 2) kirjoituksen akti olemisen mallina, 3) omien mentaalisten kykyjen intensifioiminen kokemuksen syventämisen instrumenttina, 4) rokkikukkoilu miehisen kävelemisen mallina ilman toiseuden välineellistämistä, 5) viettelijän henkisen maiseman paljastaminen, jotta emme astuisi sen asettamaan ansaan ja 6) sääntöjen ja lakien oikean aseman paljastaminen, jotta ne eivät herättäisi kaunaisuutta oman rajallisuutemme kokemuksen äärellä. Olenko koko ajan puhunut vain miehenä olemisesta? Ehkä en, mutta yleisinhimilliset kysymykset koskettavat myös miehiä. Ja nyt on vuorossa se kaikkein haastavin kappale, jonka äärellä kompastumisen ja epäonnistumisen mahdollisuus on äärimmilleen viritetty. Siitäkin huolimatta aion asettua tämän kirjoituksen äärelle ja naputella sen päätökseensä.

Madonna-huora -dikotomia

Naisten jakaminen pyhimyksiin ja huoriin on vanha vaiva, johon ei näytetä löydettävän kunnollista lääkitystä. Dikotomian syntyminen menee suurin piirtein näin. Jossain kehityksen vaiheessa eräät yksilöt vieraantuvat liiaksi toisesta sukupuolesta. Murrosiän kynnyksellä kiinnostuminen toista sukupuolta kohtaan nousee, mutta vieraantumisessa ollaan ajelehdittu liian kauaksi rannasta. Seksuaalinen vietti on sen verran voimakas, että sen aiheuttamat yllykkeet tulee käsitellä tavalla tai toisella. Omiin päiväunelmiin vaipuminen on luonteva keino yksinäiselle. Aidot kohtaamisen toisen kanssa korvautuvat unelmilla ja ihanteilla.

Tulee eteen aika, jolloin runosieluinen päiväuneksijamme kohtaa tavalla tai toisella toisen sukupuolen edustajia. Kun he eivät vastaakaan idealisoitua kuvaa ihanne-tytöstä, niin mielen valtaa murskaava pettymys. Kaikki naiset näyttäytyvät pettureilta; he eivät vastaa todelta tuntunutta idealisoitua kuvaa. Koska kyseessä on nuori, niin omien mielikuvien epärealistisuus on viimeinen asia, mikä mieleen nousee. Suurimman osan kohdalla aika tekee tehtävänsä ja kokemusten kautta epärealistinen kuva naisista muuttuu vastaamaan enemmän todellisuutta ja yhteiselolle tulee suotuisammat olosuhteet.

Sitten meille jäävät ne onnettomat, jotka eivät koskaan saavuta omien ideaalien ja reaalimaailman välisen kuilun yhdistävää siltaa elämässään. Aikuisena miehenäkin naiset näyttäytyvät pettureina. Näistä lähtökohdista on vaikea lähteä luomaan epärealistisia käsityksiä korjaavia ihmissuhteita, koska naisilla on parempiakin vaihtoehtoja tarjolla. Naiset ovat huoria, joille meidän yksinäinen vaeltajamme ei kelpaa. Tulee tilanteita, jolloin hän tyydyttää seksuaaliset tarpeensa prostituoitujen palveluilla, jotka vain vahvistavat naisten huora-leimaa otsassa.

Ei siis ole mikään ihme, että tarinamme ”sankari” katkeroituu ja tekee jatkuvasti valintoja, jotka vain upottavat hänet syvemmälle kaunaisuuden suohon. Lopulta hän hukkuu siihen. En ole sydämetön ja sano hänen ansainneen kohtaloaan. Se olisi julmaa. Meillä jokaisella tulisi olla mahdollisuus uuteen alkuun; olkoot tilanne mikä tahansa. Voin puhua ainoastaan omasta puolestani, mutta me emme ole ongelmiemme kanssa yksin. Historian saatossa on ollut useita, jotka ovat painineet samojen ongelmien kanssa. Ei pidä uskoa omaan ainutkertaisuuteen liikaa. Ja näistä meidän edeltäjistä muutamat ovat rekisteröineet ongelmansa ja niiden ratkaisut jollakin tavalla. Varsinkin kirjallisuuden historia on täynnä mitä uskomattomimpia ongelmien ratkaisijoita, joiden jättämät neuvot voivat auttaa meitä vaikeuksien yli.

Juoppohullun naisseikkailut

Olen oppinut eniten miten naisiin tulee suhtautua Charles Bukowskin tuotannon kautta. Tämä voi järkyttää joitakin, mutta ehkä heidän tulisi lukea Bukowskia hieman tarkemmin. Maailman juoppokirjailijoiden kruunaamaton kuningas on mahdollisimman kaukana madonna-huora -dikotomiasta. Hänen teostensa naiset eivät välttämättä ole miellyttäviä, mutta eipä kukaan muukaan teosten ihmisistä ole – kaikkein vähiten Bukowskin alter ego Henry Chinaski. Bukowskin naiset eivät ole madonnia eikä huoria. He ovat aidosti vastenmielisiä naisia, joiden hulluuden keskellä Bukowski nauttii elämästään.

sinulla on kirkkaanpunainen nenä
ja suurimmat
näkemäni pallit.
ruiskit spermaa kuin
valas vettä
selkäreiästään.

hirviö hirviö hirviö,
hän suuteli minua,
mitä tahdot
aamiaiseksi?

Naisen aggressio ei ole mitään tuntematonta Bukowskille. Hän suorastaan hakee sitä omilla toilailuillaan ja juopottelullaan. Naiset ajavat hänet hulluksi, mutta vasta sen jälkeen kun hän on ajanut heidät mielipuolisuuden partaalle omalla mahdottomuudella. Tässä pelissä ei jää tilaa madonnille tai huorille. Siinä hullut hakkaavat kallojaan toisiaan vasten ja ruhjeilta ei välty kukaan.

buukowski

Kutsua Bukowskia misogyynikoksi on loukkaus Bukowskia ja misogyniaa kohtaan. Bukowski vihaa aidosti joitakin elämänsä naisia, mutta naisia sinänsä hän ei vihaa. Sen takia hän ei pääse eroon naisista vaikka hän näyttää valitsevan jatkuvasti väärin. Valinnoistaan hän syyttää ainoastaan itseään, ei valintojensa kohteita.

ja vuoteessa hän on vieläkin kauniimpi
ja rakkaus ja rakastelu oli täyteläistä
yksitoista kuukautta.

nyt hän on mennyt
niin kuin ne menevät.

tämä on loppuni.

on vain pitkä paluutie
ja minne?

edessäni taivaltava kaveri kaatuu.
astun hänen ylitseen.

saiko se nainen hänetkin?

Jokaisen lukiopojan (ja miksi ei lukiotytönkin) vakiolukemistoon tulee kuulua Herman Hessen Arosusi (ilm. alkup. 1927). Teoksessa Hessen oma alter ego Harry Haller potee ikääntyneen ja katkeroituneen miehen elämää kunnes kohtaa nuoren Herminen, joka osoittaa synkkyyteen taipuvaisen Harryn elämän nolouden ja keinotekoisuuden. Ennen kaikkea Hermine pakottaa Harryn tanssimaan – ottamaan askeleen elämän kepeämmälle puolelle.

Kaikesta sivistyksestä huolimatta Harryn suhde naisiin paljastuu nolon alkeelliseksi ja naiiviksi. Hän on tarinamme madonna-huora -dikotomiassa elävä tollo, jonka pelastajaksi Hermine lupautuu. Mutta tarinassa on oma traaginen elementtinsä – Harryn on tapettava Hermine. Tavallaan Hermine on Arosuden pimeiden kujien madonna, mutta häntä Harry ei koskaan tule saamaan. Hänen on autettava Herminen tekemään itsemurha eli tapettava hänet.

Ja tässä saavummekin aikamme suureen ongelmaan – me olemme vieraantuneet tragediasta. Antiikin kreikkalaisten näkökulmasta katsottuna me näyttäytyisimme idiootteina, jotka heiluttavat nyrkkiä luonnon edessä – ”Kirottu sinä suuri toinen kun et tottele minun mitättömiä käskyjä!” Tämä suhde on suoraan verranollinen nyky-misogyyninen naissuhteeseen (mitenkään menemättä sen pidemmälle nainen-luonto -samaistuksiin). Lihaa, verta, luita ja hermostoja täynnä olevat luontokappaleet eivät suuremmin kunnioita, jonkun yksinäisen mielen idealisointeja. Se ei ole heidän velvollisuutensa. Joskus elimme aikaa, jolloin naisen alistettu asema yhteiskunnassa katsottiin heidän velvollisuudekseen, mutta se on historiaa. Syntymälahjana saatu penis ei ole enää tae yhteiskunnallisesta asemasta. Aikakaudellamme asema tulee ansaita teoilla.

Feminismi

F-sana saa keskustelun kuin keskutelun nykyään liekkeihin. Se on naisvihan härkäpäille punainen vaate, jonka kimppuun hyökätään sokea raivon vallassa. Muistelen kaiholla opiskeluaikoja, jolloin miltein jokainen naiskollega opiskeli Kristiina-instituutissa. Ei heidän keskuudessa vallinnut mitään miesvihaa, mutta sitäkin tarkkakatseisempaa kritiikkiä mieskeskeistä kulttuuriamme kohtaan.

On suorastaan surullista katsella kuinka keskustelu sukupuolisesta tasa-arvosta kärjistyy tarkoituksellisesti keskusteluksi sukupuolten välisestä vihasta. Mitään keskustelua ei ole tarkoitus käydä, vaan soittaa suuta ja provosoida. Ollaan tyytyväisiä, kun osapuolet ovat kaivautuneet poteroihinsa ja heittelevät solvauksia toisiaan päin.

Olen ollut todentamassa kuinka kiukkuinen (yleensä varsin nuori) nainen hyökkää satunnaisten miesten kimppuun suoltaen solvauksia ja arvosteluja. Kieltämättä ärsyttävää käyttäytymistä. Mutta kuinka miehekästä on provosoitua tuollaisesta käyttäytymisestä? Mielestäni ei kovinkaan. Selän kääntäminen riidan haastajalle on oikea tapa kohdata hänet. Ja ennen kaikkea tulee ymmärtää ettei hän edusta feminismiä. Itse asiassa kyseessä on sen verran laaja ilmiö, että sitä ei voida tiivistää yhden termin alle. Ei ole jotain yhtä feminismiä, vaan se muodostuu monista erilaisista suuntauksista.

Samalla tavalla emme voi sanoa olevan jotain yhtä filosofiaa, vaan on lukuisia filosofisia suuntauksia. Aukot filosofisessa sivistyksessä ilmaista sanomalla esim. ”Filosofian on täysin turhaa, koska…”. Tässä kohdassa voi lakata seuraamasta keskustelua ja kääntyä viereiseen pöytää jatkamaan keskustelua siitä oliko Van Halen parempi Rothin vai Hagarin kaudella.

Viime viikolla sain lukea kuinka eräs aviomies väitti heittäytyneensä todelliseksi feministiksi vasta kun oli antanut vaimolleen luvan harrastaa avoimesti seksiä avioliiton ulkopuolella. Yksiavioisuus merkitsi hänelle naisen seksuaalisuuden rajoittamista. En mene arvostelemaan heidän suhdettaan. Jokainen elää omaa ihmissuhdettaan kuten parhaaksi katsoo. Mutta yleistää yksityinen suhde joksikin yleismaailmalliseksi malliksi, on juuri sitä mitä vastaan katson eläväni. Ja tähän perustan myös oman käsitykseni miehuudesta… ja aika tämä pätee ihmiseen yleensä.

Olemme vapaita tekemään, mitä haluamme niin kauan kun emme oman vapautemme harjoittamisella tule rajoittaneeksi toisen vapautta harjoittaa omaa vapauttaan. Tämä tarkoittaa nykykeskustelussa harvinaista asiaa… nimittäin vastuuta. Innokkaasti olemme vaatimassa itsellemme kaikkea mahdollista vapautta, mutta vastuuta emme halua ottaa kannettavaksi. Siitä ei edes haluta tietää mitään. Koko vastuun käsite halutaan ulkoistaa pois. Kun ottaa vastuun puheeksi, niin nykypösilö nostaa kämmenet korville ja alkaa huutamaan: ”Laa! Laa! Laa!…”

apinat

 

Klassinen ”See no evil. Hear no evil. Speak no evil.” -apinakuva ei kuitenkaan kuvaa aikakautemme idiotismia. Pahaa ei haluta kuulla ja nähdä, mutta sitäkin enemmän puhua. Ja tästä syystä nykyidiotismi on entistä idioottimaisempaa. Se on meille kaikille haitallista melusaastetta. Kun pyrimme tekemään yhteiskunnastamme mahdollisimman hyvän, niin melusaasteen levittäminen tulisi tehdä rangaistavaksi.

Ja tässä on haasteeni meille miehille – opetelkaa mitä feminismi on. Mitä se todella tarkoittaa? Sivistäkää itseänne. Älkää tyytykö miesfoorumeiden yksiulotteiseen kuvaan. Lukekaa vaikka joku naistutkimuksen johdantokirja. Älkää perustako ”naisnäkökulmaanne” Cosmopolitanin lukemiseen. Mitäs jos lukisitte Simone de Beauvoirin klassikon Toinen sukupuoli. Ainakin sivumääränsä johdosta tämä on aika miehekäs haaste. Jos ei muuta, niin ainakin tämän jälkeen tiedätte mitä kritisoida. Mutta lopettakaa se melusaasteen levittäminen.

Johtopäätökset

Jos meidän tulee kohdistaa syyttävät sormemme jonnekin, niin kohdistakaamme ne isiämme kohti. He eivät antaneet meille eväitä kohdata tämän aikakauden ongelmia. Vaikka he olivat tätä aikakautta aikanaan luomassa. Mutta tätäkin enemmän meidän tulee purra syyttävä sormemme. Pureskella se luita myöten hampaillamme. Antaa ikenien vaurioitua luusäikeiden terävien tikkujen viilloissa. Maistella veremme suolaista makua suussamme. Ikenien arpikudoksen tervehtymisen aikana meillä on miljoonan taalan paikka pohtia elämämme suuntaa. Mihin te oikein haluatte suunnata?

Miehenä oleminen on vaikeaa. Mutta milloin se on ollut helppoa? Oikeasti. Milloin? Meillä ei ole koskaan ollut helpompaa kuin nyt. Ja me jaksamme jatkaa ainaista valitusta. Elon ahdistusta emme tunne. Jos väitätte muuta, niin lukekaa Martin Heideggerin Oleminen ja aika. Tulkaa sitten takaisin kertomaan kuinka syvää ahdistusta elämänne on sisältänyt.

En sano kaiken olleen paremmin ennen. Mutta kadoksissa me olemme pahemman kerran. Mitättömät vastoinkäymiset laukaisevat suhteettomia reaktioita. Tuntuu kuin me emme kykenisi kestämään edes pientä kolhua elämässämme. Pillittävät pojat kieriskelevät nettifoorumilla itsesäälissä, kun ovat saaneet pakit baarissa naiselta. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäkööt. Ihminen ei kerro maailmalle kuinka sen tulee olla. Ihminen opettelee miten maailma toimii ja mukautuu sen mukaiseksi.

Ja tämä pätee meihin kaikkiin. Me yhdessä muodostamme toisillemme maailman – sosiaalisen kokonaisuuden. Me emme koskaan opi toisistamme mitään, jos kaikki vain huutavat omaa asiaansa. Päätän tämän miesoppaani tähän. Omituiseksihan tämä meni, mutta olen ainakin ollut ennalta-arvattava.

[Lainatut runot – Charles Bukowski: 234 runoa – valitut runot 1946 – 1994]

Aikaisemmat osat:

Mainokset

Miesmanuaali osa 6: pienen miehen dilemma

prince

Lähestyn käsiteltävää aihetta hyvin henkilökohtaisesta kulmasta, mutta tarkoituksenani ei ole kirjoittaa pelkästään itsestäni. Aihe on universaali ja on minua suurempi. Inspiraatio tähän postaukseen lähti JoukoTurkan mainion Aiheita (Otava, 1982) teoksen seuraavasta lauseesta:

Pienen miehen ainoa mahdollisuus on olla hyökkäävä, ja yhteisö sietää häntä pienuutensa tähden.

(Aiheita, s. 41)

Tässä kohden lause on erotettu kontekstistaan ja ei tee oikeutta Turkan ajatuksen juoksulle. Mutta tässä ollaankin minun ajatuksen juoksussa.

Pienen miehen dilemman on seuraava: käyttäytyäkö yhteisön odotusten mukaisesti vai kuten itseltä tuntuu? Tiedän erittäin hyvin, että vertikaalisesti rajoitteisena miehenä on käyttäydyttävä paikoin typerästi ja korostetun aggressiivisesti saadakseen edes osittain sitä kohtelua ympäröiviltä ihmisiltä, johon on ihmisenä oikeutettu.

Kun keikalla bändin ja minun väliin tunkee miltein kaksi metrinen heppu, koska siinähän oli mitä mainioin paikka, niin sisällä kiehahtaa tahtomattani. Enemmän kuin useammin (ei nimittäin ole mitenkään poikkeuksellinen ilmiö) olen joutunut potkaisemaan heppua takamukselle ja sanomaan: ”Painu [naurettava jono painokelvottomia kirosanoja] nyt hevon vittuun siitä mun edestä!” Ja yhtä monta kertaa tunnen itseni pelleksi. Miksi näin? – Siitä yksinkertaisesta syystä, että en oikeasti ole luonteeltani kovinkaan hyökkäävä tai aggressiivinen. Sellaiseksi on vain pitänyt opetella, että saisi sen hongan kolistelijan siirtymään selkäni taakse, jossa hän ei ainakaan peitä minun näkymää kokonaan.

Mistä Turkan kuvaama ilmiö sitten johtuu? – Yritän hieman avata tätä vyyhtiä. Pysytelkää perässä, mutta on haettava vastausta sivuteitä pitkin. Maailma on kaoottinen paikka. Kun me synnymme, niin maailman herättämät aistimukset ovat jäsentymätöntä virtausta, jossa ei tunnu olevan mitään rakennetta. Esimerkiksi vauvan sängyn yläpuolelle laitetaan roikkumaan värikkäitä esineitä heilumaan, jotta vauva oppisi kohdistamaan silmänsä. Katsokaa pienen vauvan silmiä – nehän heiluvat täysin holtittomasti.

Kognitiivisten kykyjemme harjaantuessa alamme muodostamaan kaoottisena ilmenevään maailmaan järjestystä. Korostan sanaa ”muodostaa”. Me siis itse muodostamme järjestyksen havaintoihimme; sitä ei ole maailmassa. Maailma pysyy kaoottisena ja arvaamattomana. Tämä havaintojen strukturoiminen on meidän keinomme selviytyä todellisuuden kanssa. Ilman sitä elämä tulisi mahdottomaksi ja olisimme vauvan tavoin riippuvaisia ulkoisesta avusta.

Vuosien saatossa alkaa tämä havaintojemme järjestäytyminen saamaan monimutkaisempia muotoja. Jossain vaiheessa alamme muodostamaan abstrakteja ajatuksia ja lopulta uskomuksia, jotka voivat alkaa elämään hyvinkin autonomista elämää. Näitä uskomuksia meillä riittää. Punatukkaiset ovat tuittupäitä. Blondit naiset ovat tyhmiä. Mustilla miehillä on kookas penis. Ja pienet miehet ovat hyökkääviä. Näiden uskomusten voima johtuu siitä, että harvoin olemme tietoisia niiden syntymekanismeista tai edes ymmärrämme niiden olevan muodostettuja uskomuksia. Me alamme kohtelemaan niitä kiistattomina tosiasioina.

Jos tieteellisen tiedon luonne olisi laajemmassa tiedossa, niin suhtautuisimme näihin ”kiistattomiin tosiasioihin” huomattavasti varovaisemmin. Itse asiassa me luopuisimme niiden käytöstä kokonaan. Matematiikan täydellisyys selittyy sillä, että se viittaa itse itseensä. Se ei siis viittaa maailmaan sen ulkopuolella. Tästä syystä matematiikka toimii hyvänä instrumenttina muodostettaessa malleja todellisuudesta. Pyrkiessään selittämään maailmaa tiede luo siitä malleja. Näitä malleja kutsutaan myös teorioiksi. Jos jokin teoria osoittautuu selitysvoimaisemmaksi kuin kilpailevat teoriat, niin siitä muodostuu paradigma. Tämä asema horjuu, jos löydämme sen selitysvoimalle ylivoimaisia poikkeamia eli anomalioita. Näin paradigma valta-asema murtuu ja toiset kilpailevat teoriat alkavat valtaamaan alaa.

Missään vaiheessa tieteellinen tieto tai teoria ei väitä olevansa ”kiistaton tosiasia”. Sellaista voidaan lausua tieteen harjoittajien toimesta, mutta tuolloin he eivät enää toimi tieteellisen diskurssin piirissä, vaan ovat astuneet uskomusten piiriin. Jokainen tieteellinen teoria on syntynyt pyörrettäväksi. Tieteen tehtävä on kyseenlaistaa ja mennä eteenpäin kehityksessään. Tiede on olemukseltaan vallankumouksellista. Uskomuksilla ei tällaista missiota ole.

Uskomukset pyrkivät säilyttämään asemansa muuttumattomina. Meillä suomalaisilla on yksi maailman turhin ja vahingollisin kansan viisaus – ”Poikkeus vahvistaa säännön”. Yleensä tätä käytetään täysin harmittomissa asia yhteyksissä, mutta valitettavasti liian usein sillä oikeutetaan moukkamainen, vihamielinen ja kusipäinen käyttäytyminen. Kansan viisauden tulkitaan usein tarkoittavat jotain seuraavaa: kun meillä on sääntö jostain, niin sen selitysvoiman pyörtävä ilmiö vain vahvistaa, että sääntö on enemmän totta. Kun asia ilmaistaan näin, niin tyhmempikin ymmärtää ”viisauden” sisältämän idiotismin.

Poikkeus vahvistaa tieteellistä teoriaa sinänsä, mutta ei jotain tiettyä teoriaa. Teoriaa muutettaessa se selittää ilmenneen poikkeuksen ja on täten vahvempi kuin ennen laajennusta. Samoin se merkitsee aikaisemman teorian kuolemaa. Tiede vahvistuu teorioiden kuoleman kautta. Mutta suomalainen ”kansan viisaus” viis veisaa tieteestä, edistyksestä tai vallankumouksesta. Se porskuttaa eteenpäin voimistaen lannistusmekanismeja, kurimatriiseja ja sortoa.

Mutta asiaa voidaan lähestyä myös toisesta näkökulmasta. Ugriviisaus puhuu säännöistä. Ja sääntöjen poikkeus oikeastaan vahvistaa niitä, koska poikkeukset kuuluvat sääntöjen alueen ulkopuoliseen. Koripallokentällä käytettävät säännöt eivät ole käytettävissä jääkiekkokaukalossa ja toisinpäin. Säännön olemukseen kuuluu, että se pätee vain rajatulla alueella. Se ei pyri pätemään maailmaan, todellisuuteen ja elämään. Jossain rajatussa ilmiöpiirissä pieni mies seuraa hyökkäävyyden sääntöä, mutta sillä hetkellä kun säännön vaikutusalue laajennetaan koskemaan maailmaa sinänsä, elämää kokonaisuudessa ja todellisuutta moninaisuudessaan, ollaan astuttu absurdin alueelle. Silloin jääkiekkoa pelataan koripallon säännöillä. Koripalloa tai jääkiekkoa ei voida pelata ilman niiden omia sääntöjä, mutta sääntöjen sekoittaminen lajien kesken tekee pelaamisesta yhtä mahdotonta. Ja pelaaminen ei ole elämää.

Annan toisen esimerkin. Olen kotona ja ripustanut punaisen lakanan kuivumaan. Olisi enemmän kuin absurdia, että jäisin odottamaan sen vaihtumista vihreäksi ennen kuin voisin mennä sen ohi vessaan. Liikenteessä punaisia päin ajaminen tai käveleminen on rangaistava teko. Rangaistus liittyy olemuksellisesti sääntöjen ja lakien rikkomiseen. Mutta elämää ei voi rangaista meidän keksimien sääntöjen ja lakien mukaan. Maailma ei kuuntele meitä. Luonto ei pyydä anteeksi, kun se ei tottele meidän mielihalujamme. Eläimen tuomitseminen ihmisoikeudessa on täysin absurdia, mutta sellaista on sattunut ja luulisin että sattuu edelleen. Me emme aseta elämälle ja maailmalle ennakkoehtoja, vaan toisinpäin. Sääntöjä laatiessaan ihminen leikkii Jumalaa. Pelikentän sääntöjen kohdalla Jumalaa leikkiminen on harmitonta, mutta sitä laajemmalle alueelle levittäytyessä ollaan astuttu vaarallisille vesille.

Elämää voidaan teoretisoida, mutta sille ei voida asettaa sääntöjä tai lakeja. Elämä on niille yksinkertaisesti liian laaja kokonaisuus. Kun sääntöjä ja lakeja aletaan noudattamaan liian laajoille alueille, niin tuolloin Matti ja Seppo eivät voi mennä naimisiin, koska lapsen oikeudet. Ihan sama, että perinteisen heteroliiton ulkopuolella elävät eivät nauti samanlaista juridista turvaa kuin avioliitossa elävät. Koska se hemmetin lapsen oikeudet… ihan sama vaikka se ei liity mitenkään tähän keskusteluun, mutta kun ne lapsen oikeudet perkele! Avioliitto ilman sitä teoreettista lasta ei nyt vaan tule kysymykseen… Jos olisimme alunperinkin lähteneet muodostamaan teorian avioliitosta heteroliiton pohjalta, niin olisimme jo aikoja sitten joutuneet luopumaan tästä teoriasta ilmeisten anomalioiden edessä. Mutta tässä kohdassa meillä ei ole teoriaa, vaan soveltamisrajansa ylittäneet säännöt ja lait.

Yhteiskunta ilman sääntöjä ja lakeja ei olisi yhteiskunta, mutta elämä ja maailma eivät seuraa yhteiskuntamme ennakkoehtoja. Yhteiskuntamme tulisi pyrkiä vastaamaan elämän ja maailman sille asettamia haasteita sopeutumalla niihin – muuttamalla muotoaan, kumoamalla itsensä, olemalla vallankumouksellinen. Jokainen pieni mies ei halua olla hyökkäävä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hänen eteensä saa astua konsertin aikana tai tuupata hänet jonosta sivuun, koska kykenee tekemään niin. Ja jokainen meistä tavallaan on pieni mies. On hetkiä ja kohtia elämässä, jossa me jokainen tunnemme riittämättömyyttä, voimattomuuta tai emme vaan fyysisesti tai vertauskuvannollisesti vaan yletä sinne korkeimmalle hyllylle.

Ole mies ja luo teorioita. Jos tilanne vaatii niin laadi sääntöjä tai säädä lakeja, mutta todellinen luova toiminta tapahtuu teorioiden luomisessa. Äläkä murehdi teorian kuollessa, koska tuolloin se on asettunut kuolemattomaan teorioiden kuolemisen ketjuun. Kuolevaisuuden kuolemattomuus… jotain hyvin lohdullista. Säännöt ja lait ovat syntyneet jo kuolleina. Ei niissä koskaan henki pihissyt. Teoretisoi – ole vallankumouksellinen. Hellitä ja päästä irti. Antaudu elämän virran vietäväksi. Tulet päätymään uskomattomiin seikkailuihin ja päätä huimaaviin näkyihin.

Miesmanuaali osa 5: Viettelijä

kierkegaard

Yksi myyttisimmistä miehen arkkityypeistä on viettelijä. Monet miehet seuraavat kateellisina näitä tiettyjä yksilöitä, jotka tuntuvat saavan naisen kuin naisen lankeamaan heidän pauloihinsa. Mutta harvempi ymmärtää mitä viettelijän sielun elämään oikeasti kuuluu. Minulla on ollut kunnia (kyseenalainen sellainen) seurata parin maanisen viettelijän elämää läheltä. He ovat olleet läheisiä ja rakkaita ystäviä minulle. Siitäkin huolimatta, että en ole hyväksynyt kaikkia heidän tekemiä valintoja elämissään.

Kuten tämän manuaalin ensimmäisessä postauksessa jo mainitsin, niin olen muutaman vuoden ajan seurannut miesoppaita niin painetussa kuin digitaalisessakin muodossa. Nykykeskustelussa ei enää puhuta niinkään viettelijästä, vaan pokausartistista (pick up artist). Kun ilmiöt laajenevat rahvaan piiriin, niin ne pakostakin banalisoituvat. Verkon keskustelupalstat ovat täynnä toimivia ja vähemmän toimivia pokausneuvoja, jotka kaikki näyttävät tähtäävän tietynlaisen pelin pelaamiseen. Naisten iskeminen halutaan esitellä nuorille miehille eräänlaisena pelinä. Ja kuten pelin luonteeseen kuuluu, niin aina voi aloittaa alusta. Valitettavasti pelin vaikutukset psyykeeseen (kummallekin sukupuolelle) jäävät miltein kokonaan huomioimatta.

Mutta pois se minusta, ettenkö kannattaisi tiettyä kevytkenkäisyyttä soidinmenoissa. Eihän siitä mitään tulisi, että ainoastaan kerran lähdetään ”radalle” tosissaan ja kainaloon otetaan aviopuolisoksi se ensimmäinen vastaantullut siippaehdokas. Ehkä joskus aikoja sitten näin toimittiin. Mutta ajat ovat muuttuneet. Aikamme ongelma taitaa olla enemmänkin se, että pelin ja leikin lopettaminen on tullut hankalammaksi. Kaikesta on tullut yhtä tauotonta peliä. Peli on leikkiä ja leikki on harjoittelua elämää varten – kun siis ollaan tosissaan. Urheilu on alunperin ollut peliä, jolla on harjoiteltu taistelua, jossa ei oteta uutta erää; taistelu loppuu, kun toinen vastustajista on kuollut tai antautunut.

Samoin aikoinaan heimon hedelmällisimmät naiset kuuluivat johtavalle miehelle (alfa-urokselle). Se, joka halusi kajota näihin naisiin joutui taistelemaan siitä johtajan kanssa. Jos hän voitti, niin hänestä tuli johtaja ja jos hävisi, niin menetti henkensä tai alistui osaansa alamaisena. Vaikka nykyinen kulttuurimme ei ole näin alkukantainen, niin monet niistä emootioista, joita tunnemme näyttävät juontavan juurensa tuolta esihistorialliselta aikakaudelta. Miten muuten voitaisiin selittää lähestymisahdistus. Tämä käsite on suoraan pokausoppaista, mutta ei mitään niin huonoa etteikö siellä olisi jotain hyvääkin. Mies lähestyy baarissa häntä miellyttävää naista; kädet hikoilevat, sydän hakkaa rinnassa, hermosto aiheuttaa pistelyä käsivarsissa ja suuta kuivaa. Kaikki näyttäisi viittaavan pakenemisreaktioon, mutta tarinamme päähenkilö voittaa pelkonsa. Hän lähestyy kohdetta ja avaa tilanteen jotenkin. Meidän on turha mennä siihen, mitä sitten tapahtuu. Tärkeintä on ymmärtää tilanteen stressaavuus ja sen absurdius. Mitä pelättävää tilanteessa voi olla?

Psykoanalyyttisesti katsottuna mies lähestyessään naista astuu aina hetkeksi oidipaaliseen konfliktiin ja haastaa isän. Jokainen nainen on äidin vertauskuva ja täten pitää sisällään ajatuksen insestistä ja isän murhasta. Tämä siis psykoanalyyttisesti katsottuna. Ja väitän, että sen näkökulma ei kauaksi mene oikeassa olemisesta. Se, pitääkö asioiden olla näin, on juuri tämän kirjoituksen tarkoitus.

Viettelijä on henkilö, joka on tavalla tai toisella päässyt yli tästä oidipaalisesta konfliktista. Hän on tavallaan kuin taskuvaras, jonka omatunto ei kolkuttele, kun käsi käy vieraassa laukussa viemässä lompakon. Hän ei enää välitä tekojensa seurauksista. Tärkeintä on saada saalis. Hän ei ole metsästäjä, vaan teholaiduntaja, jolle karjasta on tullut merkityksentöntä massaa, joka hyödynnetään tilanteen ollessa kypsä.

Hienoin syväsukellus viettelijän sielunelämää on Søren Kierkegaardin teos Viettelijän päiväkirja (hurmaava V. A. Koskenniemen suomennos – suom. huom.). Kirjan ainutlaatuisuutta alleviiva se, että Kierkegaard oli suhteessa naisiin lähinnä kokematon. Hän oli elämänsä aikana kerran kihloissa, mutta se oli tuomittu epäonnistumaan jo alkumetreillä. Siitä huolimatta Viettelijän päiväkirja kuvaa uskomattoman tarkasti viettelijän psyykkistä maisemaa. Teoksen päähenkilö Johannes on Kööpenhaminan kaduilla ja seurapiireissä seilaava metsästä, joka iskee silmänsä nuoreen Cordeliaan. On alusta asti selvää, että Johannesta kiinnostaa ainoastaan vietellä porvarisperheen tytär. Varastaa hänen sydän ja poistua paikalta, kun päämäärä on saavutettu. Samalla tämä kaikki on Johannekselle rakastumista ja rakkautta. Koko homma on hänelle peliä, jonka pelinappuloina toimivat toiset ihmiset ja pelilautana seurapiirien salongit.

Karkeasti ottaen on kahdenlaisia viettelijöitä. Banaali viettelijä on Don Juan, joka viettelee kenet tahansa kohtaamansa naisen. Hänelle keskeisintä on määrä ei laatu. Toisen ääripään muodostaa Casanova, joka keskittyy mahdollisimman korkeassa asemassa olevien naisten viettelyyn. Kumpaakin yhdistää viettelyn ”pelillistäminen”. Don Juan on rahvas ja alhainen viettelijä, joka ei katso lahja hevosen suuhun. Casanovalle kelpaa ainoastaan paras. Hänen valtapelinsä pyrkii voittamaan laadulla Don Juanin määrän.

Mutta kummatkin viettelijät nauttivat eniten yksinäisyydestä. Suhteessa toiseen he ovat aina yksin omien tarkoitusperiensä kanssa. Heidän ja toisen välissä on ylitsepääsemätön muuri. Kierkegaard kuvaa viettelijän mieltä seuraavasti:

Olen aina halunnut kuutamoisena yönä maata veneessä jollakin kauniilla sisäjärvellämme. Käärin kokoon purjeet, nostan airot ja peräsimen vedestä ja heittäydyn pitkälleni veneen pohjalle tähystäen kohti taivaan kaarta. Kun aallot tuudittavat venettä rinnallaan, kun pilvet nopeasti pakenevat tuulessa, niin että kuu hetkiseksi näyttäytyy ja katoaa jälleen, silloin löydän tästä vaihtelusta levon; aaltojen keinunta tuudittaa minua, niiden loiske venettä vasten on yksitoikkoinen kehtolaulu, pilvien nopea pako, valon ja varjon vaihtelu huumaavat minut, niin että uneksi hereilläni. […] Kuinka ihanaa onkaan tällä tavoin keinua aaltoilevilla vesillä – kuinka ihanaa onkaan ihmisen liikkua itsessään.
(Viettelijän päiväkirja, s. 45)

Ja siitä juuri viettelijän elämässä on kyse; liikkua itsessään. Muut ihmiset ovat hänelle vain instrumentteja keinua omassa itsessään.

Mikä voisikaan alleviivata tätä valtapeliä kuin pokauspalstojen pitkät keskustelut siitä, että tärkeintä ei ole vietellä naista sänkyyn, vaan saada häneltä puhelinnumero. Sen pidemmälle ei tarvitse pelissä mennä. Puhelinnumero itsessään merkitsee voittoa ja on sen merkki. Näin yksinäisistä miehistä tulee entistä yksinäisempiä. Ketään ei kohdata, vaan pyritään saamaan. Ultimaattinen saaminen muodostuu tunnustamisesta – ”Olet sen arvoinen, että voisin mennä kanssasi sänkyyn”. Tunnustaminen riittää. Peli on jo voitettu ja samalla elämä on hävitty.

Tyylipuhtain kuvaus viettelystä esitetään David Lynchin elokuvassa Wild at Heart (1990). Iljettävän hurmurin Bobby Perun (William Defoe) ja Lulan (Laura Dern) välinen ”Sano: ’pane minua'” kohtaus on tyylipuhdas viettely. Bobby Peru viettelee sanoin Lulan lupautumaan pettämään Sailoria (Nicholas Cage) ja antautumaan Bobbyn vietäväksi. Kun Lula on lupautunut, niin Bobby vetäytyy välittömästi; hän on saanut haluamansa – fyysinen akti on tullut turhaksi.

Viettelijä ei koskaan saavuta tyydytystä. Se on aina kulman takana saavuttamattomana ideaalina. Herman Hessen teos Narkissos ja Kultasuu (1930) kuvaa kuinka Kultasuu ei koskaan saavuta naisseikkailuillaan sitä täyttymystä, joka hänet niihin ajaa. Aina saavuttamattomaksi jäänyt menetetty äidin haamu riivaa miehen naisen sylistä toiseen ilman tyydytystä. Viettelijä on neuroottisen toiston paradigmaattinen esimerkkitapaus.

Huolestuttavinta nykyisissä pokausfoorumeissa on, että ne kutsuvat miehiä osallistumaan tähän neuroottiseen toistoon. Mutta en voi tuomita niitä täysinkään. Jos sairaanloisesta ujoudesta kärsivä mies saa niiden egoboostausta sisältävien tekstien kautta rohkeutta astua kuorestaan ja lähestyä oikeaa henkilöä oikeaan aikaan, niin paljon on saatu anteeksi. Valitettavasti yhtä onnistunutta ulosastumista kohden pelkään tuhannen nolon ”open linen” menneen ilmoille ja katkeruuden vain kasvavan, kun ei se ollutkaan niin helppoa. Tämä ei sinänsä ole mitenkään uutta. Kuten taitolajien kanssa, niin yksi onnistunut suoritus vaatii tuhat epäonnistunutta harjoituskierrosta. Ihmisten ollessa kyseessä nuo tuhat harjoituskierrosta vaan tuntuvat niin todellisilta.

Harjoittele esineillä – älä ihmisillä. Ota ihmiset tosissaan, mutta ymmärrä heidän pitävän leikistä… tosissaan. Ymmärrä, että on raja, jonka jälkeen leikki päättyy. Sen jälkeen ei enää pelata, vaan ollaan tosissaan. Jos itse astut sen rajan yli ja toinen näyttää jatkavan leikkiä, niin poistu paikalta. Hän ei ole sen arvoinen… kukaan ei ole.

Miesmanuaali osa 4: rokkikukkojen sukupuutto

diamond

Antti Nylénin kääntämä Jules Barbey d’Aurevillyn essee Dandyismistä ja George Brummelista (Sammakko, 2009) sisältää kääntäjän erinomaisen johdannon aiheeseen. Ei ole mitenkään yllättävää, että Nylén tuntee samanhenkisyyttä dandyismiin. Koska minä en ole Nylénin tasoinen ajattelija ja suhteeni hänen tuotantoonsa on kaksijakoinen, niin otan tämänkertaisen manuaalin osan arkkityypiksi rokkikukon.

Vaikka ihmisen käyttäytymisen selittäminen analogioilla eläinkuntaan on typerää ja keinotekoista, niin on suorastaan hämmästyttävää kuinka eläinkunnassa usein uros on se, jonka ulkomuoto korostuu. Naaraat ovat harmaata massaa ja hakeutuvat visuaalisesti komeimman uroksen luokse. Näin siis osissa tapauksissa. Ehkä räikein esimerkki on riikinkukko. Jos joku niin tuo lintu on pöyhkeilyn ja uhoilun symboli. Lavastajalinnut taas rakentavat naaraille mahdollisimman värikkään ja komean pesän. Komeimman pesän rakentanut voittaa parhaan naaraan. Ei tarvitse kovin kauaksi katsella miesten autoharrastusta, jotta näkisi analogian.

Meillä Suomessa riikinkukkoilu on harvemmin lueteltu miehisten hyveiden joukkoon. Perusugri-uros on enemmänkin kameleontti; ei niinkään muuntautumiskykynsä tähden, vaan ympäristöön sulautumiskykynsä ansiosta. Mitä vähemmän joukosta erottuu, sitä tutummaksi ja turvallisemmaksi härmän jätkä olonsa tuntee. Mutta rokkikukko ei sulaudu ympäristöön, vaan erottautuu siitä mahdollisimman tehokkaasti. Hän ei tätä maailmaa luonut, mutta kävelee sen päällä kuin se olisi hänen luomuksensa.

Ympäristöstä erottautuminen ei vielä tee rokkikukkoa. Kanye West erottautuu ympäristöstä, mutta rokkikkukkoa hänestä ei saa tekemälläkään. Tähän vähiten auttaa hänen epätoivoinen toitotus rokkitähteydestään. Todelliselle kukolle tullaan sanomaan, että hän on kukko, mutta hän ei sitä sano koskaan ääneen. Maailman ensimmäinen rokkikukko oli Little Richard. Hänen pöyhkeät asusteet ja kampaukset suorastaan uhkuivat maskuliinistä seksuaalisuutta. Little Richard oli myös ensimmäisiä miestähtiä, jotka käyttivät meikkiä.

elvis

Tarvittiin kuitenkin valkoinen etelän mies ennen kuin rokkikukkoilu saavutti todellisen läpimurtonsa. Vaikka Little Richard oli ensimmäinen, niin Elviksestä tuli rokkikukon arkkityyppi. Hän oli oman sukupuolensa ja seksuaalisuutensa voimakkain ilmentymä. Muut 1950-luvun rock ’n’ roll -tähdistä ei ollut samalla tavalla rokkikukko. The Beatlesin jäsenistä yksikään ei ollut rokkikukko. Mutta The Rolling Stonesin Mick Jaggerin hedonismia huokuva olemus vei kukkoilun kokonaan toiselle tasolle. Elvis oli menettänyt mojonsa ja nuoli näppejään Hollywoodin huumehöyryisessä ilmapiirissa, kun nuorempi polvi vanhalta mantereelta varasti häneltä kruunun ja valtikan.

Robert Plant and Jimmy Page onstage in 1975 in the US.

Ehkä puhtaimman tasonsa rokkikukkoilu saavutti Led Zeppelinin Robert Plantissa. Kultakutrinen jumalolento flirttaili pimeyden voimien kanssa rinnallaan mystinen kitaristi. Rokkikukko harvemmin soittaa mitään soitinta. Hänen instrumenttinsa on hänen olemuksensa ja karaktääri. Plantista on paha pistää enää paremmaksi. Hän on keskipiste, josta peilata toisen kukon saavutuksia. Yksi kaikkein räikeimmistä rokkikukoista oli aikoinaan Van Halenin David Lee Roth. Hän näytti Plantilta, mutta ei osannut laulaa kuin Zeppelinin keulakuva. Ei lähellekään sitä tasoa. Mutta hän oli kuin mittatilaustyönä tehty Hollywoodin tähtikoneiston rattaisiin – sanavalmis macho, jota suurempaa egoa ei löytynyt mistään. Van Halen ei välttämättä koskaan saavuta Zeppelinin legendaarista kulttiasemaa, mutta heidän kukkoilunsa nousee samalle korkealle kukkulalle. Kun Zeppelin hajotti hotellihuoneita ja heitti televisioita ulos ikkunoista, niin Van Halen teki kokonaisesta hotellin kerroksesta vesitiiviin ja laski hanoista vedet lattioille, koska piti päästä soutelemaan kumiveneellä.

I used to have a drug problem, now I make enough money.
– David Lee Roth

Tämä kaikki hauskuus on kuolemassa sukupuuttoon. Ensiksi 1990-luvulla rokkitähteydestä ja -kukkoilusta tuli jotain epämiellyttävää ja välteltävää vaikka kulissien taustalla harjoitettiin kaikkia niitä samoja paheita kuin aina ennenkin. Lavalle laahustettiin ruutupaidoissa ja shortseissa eikä osattu ottaa yhteyttä yleisöön. Hauskuus, bileet ja pimeyden voimat olivat vaihtuneet tekotaiteelliseen elämän tuskaan. Rockista tuli tylsää, pöhöttynyttä ja arkista sontaa. Ristiriitaisesti voidaan sanoa, että taiteelliset arvot nousivat musiikillisia arvoja korkeammiksi. En voi kuin tuntea sääliä niitä kaikkia kohtaan, joiden nuoruudessa bileissä kuunneltiin 1990-luvun heroiini-skeidaa.

Nyt 2010-luvulla rokkikukko-instituutio on kuolemassa kokonaan. Keskeisenä syynä eivät ole huumeet tai levyteollisuuden rappiotila. Rokkikukkoiluun kuului olennaisena osana naisten välineellistäminen. Mitä olisi David Lee Roth ollut ilman isotissisiä bikinityttöjä tai Mick Jagger ilman Mars-patukka orgioitaan? Hyvä muistutus asioiden nykyisestä tilasta kotimaisen rokkilegendan some-lynkkaus: mies oli mennyt kehumaan nuorten naisten iskemisen helppoutta ja saanut niskaansa syytökset seksuaalisen hyväksikäytön glorifioimisesta.

Tämä on sääli, koska elvistelyyn ei välttämättä tarvitsisi kuulua naisten esineellistäminen tai seksuaalinen hyväksikäyttö. Kaikkien – ei vain miesten – tulisi oppia kävelemään hieman leveämmin ja luomaan oma olemassaolon estetiikka. Jo valmiiksi luodun muotin täyttäminen ei ole kovinkaan luovaa toimintaa. Vaikka rokkikukkoiluun kuulunutta misogyyniä hedonismia en kaipaakaan, niin sen alasajossa on lentänyt lapsi pesuveden mukana ulos talosta. Aerosmithin videoilla ei ole vuosikymmeniin nähty bändin jäsenten ikäisiä naisia. 1990-luvun alkupuoliskolla videoilla esiintynyt Steven Tylerin tytärkin taitaa olla nykyään liian vanha päästäkseen Aerosmithin videoon keikistelemään muotojaan.

Mutta minkälaisessa maailmassa me eläisimme, jos emme itseämme toisi mitenkään esille? Uskoisin sen olevan sen verran tylsä ja harmaa, että eläminen tulisi liian monta astetta vaikeammaksi kuin nyt. Jokainen itsensä korostaminen ei sisällä jonkun toisen alentamista. Tätä meidän ugrien on välillä vaikea ymmärtää. Se, että korostaa omaa olemassaoloaan ei välttämättä ole kommentti kenenkään muun olemassaoloa kohtaan. Huomio ei ole ehtyvä luonnonvara, jossa toisen iso pala olisi toiselta pois.

”Kun toiselle kumartaa, niin toiselle pyllistää.” – Totta! Tässä kuitenkin tulee huomata, että huomion hakija ei ole se, joka kumartaa tai pyllistää. Se on huomion antaja. Jos naapuripöydän kukkoilija saa huomiota, niin tilanne ei parane sättimällä huomion antajia tai käymällä kukkoilijan kimppuun. On pelattava peliä sen omilla säännöillä. Kasvata vielä komeammat sulat tai rakenna vielä hienompi pesä. Tule linnuksi ja aloita soidinmenot.

Ole oman elämäsi rokkikukko – kultakutrinen jumalolento ja flirttailen pimeyden voimien kanssa. Ole Diamond-Dave ja huudata yleisöä 20 minuuttia putkeen vain tunteaksesi kuinka se hyväilee egoasi. Mutta ymmärrä, että et tarvitse ketään toista todistaaksesi omaa kukkouttasi. Me kaikki kaipaamme ihailua ja annamme sitä. Ihailusta kieltäytyvä on yhtä kieroutunut kuin sitä hyväksikäyttäväkin. Ihailun hakemisessa ja sen saamisessa ei ole mitään tuomittavaa. Synnin käsitteen keksivät ihailun hakemisessa epäonnistuneet. Paina nämä sydämeesi ja mene kukkoilemaan siitä. Hus hus…

Miesmanuaali osa 3: miten olla psykedeelinen?

houlimountain

Henkisyys ja syvällisyys ovat ummehtuneita, pölyttyneitä ja homehtuneita termejä. Ne viittaavat menneeseen maailmaan, joka eli hengen ja materian dikotomiasta sekä vertikaalisista hierarkioista. Emme ole vieläkään päässeet vanhasta tukahduttamisesta eroon, mutta yrittäkäämme lähestyä henkisyyttä ja syvällisyyttä uudesta näkökulmasta. Puhukaamme siis psykedeliasta. Sana tulee kreikan sanoista psyke, ψυχή (psyche) sielu, ja kertoa, δηλωνω, δήλος (delos). Psykedelia on siis jotain sielun/hengen/mielen kertomaa. Kun mieli keskittyy itseensä ja pääsee kertomaan meille jotain, joka ei ole ulkomaailman ennakkoehtojen kahlitsemaa.

Populaarikulttuurissa psykedelia liitetään usein Timothy Learyn aloittamaan liikkeeseen, jonka polttoaineena toimi LSD. Tässä emme kuitenkaan keskity mihinkään erityisiin kemikaaleihin ja niiden aiheuttamiin psykedeelisiin kokemuksiin, vaan kohdistamme katseemme itse psykedeelisyyteen elämän asenteena. Kemikaalein saavutetut kokemukset ovat siinä mielessä ongelmallisia, että harmillisen usein itse kemikaali alkaa näyttelemään keskeistä roolia elämässä ja sen hankkiminen syrjäyttää kaiken muun. Psykedelia jää taustalle. Ja se ei ole tarkoituksemme.

Ennen kuin voimme edetä on meidän määriteltävä tarkemmin, mitä psykedelialla tarkoitetaan. Pseudotieteellisessä keskustelussa mainitaan usein, että ihminen käyttää ainoastaan 10% aivokapasiteetistaan (prosenttimäärä vaihtelee keskustelusta toiseen). Tätä väittämää ei puolusta mikään tieteellinen tutkimus. On totta, että erilaisissa aivoskannauksissa on huomattu, että ainoastaan osa aivojen osista osallistuu ns. tietoiseen toimintaan. Mutta nämä osa-alueet vaihtelevat erilaisten tietoisten toimintojen kohdalla. Tästä ei voida vetää johtopäätöstä, että käyttäisimme aivokapasiteetistamme ainoastaan murto-osaa. Ehkä inaktiivinen aivojen osa on se ennakkoehto, että edes sekin osa aivojemme toiminnasta on aktiivista.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö voisi ”laajentaa” tietoisuuttamme. Laitan sanan ”laajentaa” tarkoiteuksellisesti lainausmerkkeihin. Tietoisuutemme ei voi laajeta yhtään mihinkään, mutta me voimme nyrjäyttää sen pois saranoiltaan ja saada näin aikaiseksi uusia kokemuksia, jotka rikastuttavat kokemusmaailmaamme. Tähän perustuu myös psykedeelisiä kokemuksia aiheuttavien kemikaalien kiehtovuus. Ne laittavat aivomme solmuun ja olemme näin saaneet kokea jotain aivan uutta ja meille vierasta. Samanlaisen kokemuksen äärellä olemme pieninä lapsina ollessamme ensimmäistä kertaa vuoristoradan kyydissä. Pelottava nousu kohti ensimmäistä laskua saa vatsamme kihisemään perhosista. Ylhäällä tunnemme huimaavaa kauhua. Painaudumme isäämme vasten ja pyrimme pitämään hänen kädestä kiinni. Ensimmäinen syöksy saa vatsamme perhoset purskahtamaan kurkkumme kautta ulos ja huudamme riemusta pelkoamme ulos kehostamme. Kyydin jälkeen olemme ekstaattisessa tilassa, joka pitää tuntea mahdollisimman nopeasti uudestaan. Isämme tulee pidellä meitä kiinni ettemme juoksisi vuoristaradan jonoon välittömästi.

eraserhead

Ja tästä psykedeliassa meidän tapauksessamme on kyse. Se on uusien kokemusten äärelle asettumista, jotta kokemusmaailmamme laajenisi. Yksi suurista ”psykedeelikoista” aikanamme on David Lynch. Jo pelkästään Eraserheadin katsominen toimii aluksi psykedeelisinä kokemuksena. Siitä on siis hyvä aloittaa. Mutta ennen kuin kiiruhdatte ostamaan Blu-rayn (ehdottomasti Blu-ray, koska Lynchin elokuvien DVD-versiot ovat luokottoman huonoja) tai tilaamaan VODin, niin on tehtävä muutama ennakkovalmistelu. Eraserheadia ei voi selittää, vaan se tulee kokea. On antauduttava sen vietäväksi. Tämä on jokaisen psykedeelisen kokemuksen ennakkoehto. John Lennon jo sanoi sen meille The Beatlesin biisissä ”Tomorrow Never Knows”.

Turn off your mind, relax and float down stream
It is not dying, it is not dying

Lay down all thoughts, surrender to the void
It is shining, it is shining

Olen Lynchin innoittamana ajatellut kokemusmaailmaani huoneistona, jonka ikkunat ja ovet tulee avata mahdollisimman auki ja antaa kaiken ulkopuolisen tulvia sisään. Ei tule puuttua tapahtumiin, vaan seurata niitä ja antaa niiden puhutella. Ihan sama, mitä mieleen juolahtaa, koska kaikki on sallittua ja pätevää sellaisenaan.

Arkielämässä suurin osa ajastamme kuluu rajoittaessamme itseämme ja ajatuksiamme. Lähteestä riippuen aikuinen ihminen ajattelee seksiä päivän aikana niin ja niin monta kertaa. Harvemmin tulee ajatelleeksi, että tuo ”tutkimustulos” on keino rajoittaa ajatuksiemme juoksua. Kun sanon tiedän ajattelevan seksiä, niin tehän ajattelette seksiä. Kun kiellän teitä ajattelemasta tanssivaa vaaleanpunaista elefanttia, niin sitähän te tulette ajatelleeksi. Avata ikkunat ja ovet ”ulkopuoliselle” on heittäytymistä tuntemattoman vietäväksi. Voihan se ajatuksia seksistäkin sisältää, mutta ei meidän mielemme niin yksioikoinen ole. On kaikkea muutakin; ajatukset seksistä toimivat meidän kulttuurissa enemmänkin kahleina kuin avaimina.

Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Täten kehon toimintojen muuttaminen muuttaa samalla psyykeen toimintoja. Et ole suuri kahvin ystävä? Juopa yhtenä päivänä kymmenen kuppia kahvia. Kyllä tulee omituinen olotila ja ihan uusi kokemus. Herää kaksi tuntia aikaisemmin ja lähde välittömästi lenkille sängystä. Tai aamuvirkkuna nuku kaksi tuntia pidempään. Pakota itsesi pysymään sängyssä silmät kiinni vaikka ei nukuttaisikaan. Syö pelkkää kasvisruokaa kuukauden ajan. Lue mahdollisimman omituista kirjallisuutta. Kuuntele musiikkia, jota et koskaan aikaisemmin olisi ajatellut kuuntelevasi (atonaalinen tai sarjallinen musiikki ovat hyvät lähtökohdat aloittaa). Tee itsellesi eksperimentaatioita, kokeiluja. Voit vaikka löytää jotain oikeasti uutta ja mielenkiintoista.

Mutta ennen kaikkea… hellitä. Antaudu kokemuksen vietäväksi. Vaikka kehosi pinnistäisi, niin antaudu mielessäsi tuon pinnistyksen kokemuksen vietäväksi. Miltä se pinnistäminen oikeasti tuntuu? Kannattaako sitä jatkaa vai lopettaa siihen paikkaan? Ei ole oikeaa vastausta, mutta ilman antautumista kokemuksen vietäväksi, et koskaan voi vastausta saada.

Mitäs tällä on oikein tekemistä miehisyyden kanssa? – No, tavallaan ei niin hirveästi mitään. Aivan yhtä hyvin kaikki voivat opetella heittäytymään kokemusten vietäväksi. Mutta kun ajatellaan niitä rooleja, mihin meitä miehiä halutaan johdatella, niin eikö juuri niihin kuulu hellittämättömyys. Ajatellaan vaikka paritanssia; mies vie ja nainen seuraa (siis yleensä). En sano, että naisilla olisi paremmat edellytykset heittäytyä vietäväksi, koska he ovat naisia. Höpö höpö. Mutta kokemusten vietäväksi heittäytymisessä on jotain ”naiseksi-tulemista” (tämä on hyvin deleuzelaista ja ei mennä siinä sen pidemmälle).

Mitä jos eräänä päivänä lähtisikin päiväkävelylle leninki päällä? Tyttöystävä, avovaimo tai vaimo on raskaana. Miksei sanoisi, että me kummatkin olemme raskaina? Kaupunkin korkeimman talon katolta ei kannata mennä hyppäämään alas, koska siinä voi hyvin suurella todennäköisyydellä menettää kokemusmaailman laajentamisen kuoleman kohdatessa. Sama pätee moneen muuhunkin ”äärikokemukseen”. Nietszche sanoi aikoinaan: ”Mikä ei tapa minua, se vahvistaa minua.” (Epäjumalten hämärä). Mutta samoin kun kaikki elämä ei ole hengissä selviytymistä, niin kaikki kuolema ei ala elämän päättymisessä. Meidän keskuudessamme kävelee paljon eläviä kuolleita. Vaikka sydän sykkisi kehossa ja hengitys kulkisi, niin se ei takaa, että elämän palo leiskuisi silmissä. Siis kaikki kokemukset eivät ole elämää intensifioivia. Moni sohva on oikeasti ruumisarkku.

Aivan viimeiseksi voimme mainita hiljentymisen. Se on hyvin helppoa. Istu alas. Ihan sama minne – lattialle, sängylle, nojatuoliin tai tavalliseen tuoliin. Laita kännykästä tai tabletista ajastus 20 minuuttiin ja laita silmät kiinni. That’s it. Istu silmät kiinni hiljaa 20 minuuttia kaksi kertaa päivässä. Ei ole liikaa pyydetty. Kuinka paljon kulutat 40 minuuttia ajastasi turhaan? Oikeasti ihan täysin turhaan. Istu alas ja älä ajattele yhtään mitään. Jos tulee ajatus mieleen, niin anna tulla ja anna sen mennä. On lääketieteellisesti todettu, että tämä harjoitus alentaa verenpainetta ja parantaa unen laatua huomattavasti. Tässä hyvä aloitusopas.

Miesmanuaali osa 2: miehekäs teksti

remington

”Miehekäs teksti” on otsikkona tarkoituksellisen ongelmallinen. Ymmärrän hyvin feministisen kirjallisuuskritiikin kohdistaman arvostelun Lacanin tekstin fallogosentrisyyteen, mutta en tarkoita ”miehekkäällä tekstillä” sitä. Miehekäs teksti ei ole automaattisesti tekstiä, jonka on kirjoittanut mies. Miehekäs teksti voisi olla aivan yhtä hyvin naisen kirjoittamaa, mutta miehekkyys välittyy tekstin kautta. Teksti on myös ongelmallinen käsite. Tässä kohdassa käsitän tekstin kaikeksi symbolien kautta muodostuneeksi kieleksi. Täten puhekin on tekstiä. Liikennemerkit ovat tekstiä. Jopa ruumiin liikkeet muodostavat tekstin. Kirjoittaja on symboleilla tekstiä tuottava yksikkö.

Miehekäästä tekstistä hyvänä esimerkkinä käy Jouko Turkan teos Aiheita (Otava, 1982). Sen äärellä suorastaan tuntee Turkan läsnäolon. Samalla se määrittää hyvin miehekkään tekstin. Teksti ei uhoa, ole riitaisa, mutta kylläkin hyvin aggressiivista.

Olen syntynyt kusen ja paskan välistä. Se on alkuperäinen näkökulmani maailmaan, niinkuin se on jokaisen joka tänne ilman keisarinleikkausta tulee. Mihin sen kadottaa?
(Aiheita, s. 16)

Turkan näkökulma on minulle vieras, koska olen tullut tähän maailmaan keisarinleikkauksella. Mutta ymmärrän hyvin, mitä Turkka ihmettelyllään tarkoittaa. Ruumiillisuus sitoo meidät elämän perusteisiin ja niistä vieraantuminen tuntuu kuitenkin olevan elämän tarkoitus monelle meistä. Palvotaan jotain meidän kulttuurille vierasta Jumalaa ja harjoitetaan vanhoista pakanauskonnoista omaksuttuja liturgioita, mutta tällä kertaa kieltääksemme ruumiillisuudelta sen arvon, mikä sillä tulisi olla.

Henkisyyden saarnaajat ovat ruumiillisesti heikkoja ja he ovat sanoutuneet irti elämän taistelusta. Vaikka he eivät sitä itse halua harjoittaa, niin tuon taistelun hedelmät heille kuitenkin kelpaavat. Kokeilkoot elämistä pelkällä pyhällä hengellä, niin katsotaan kuinka pitkälle pötkitään. Miehekäs teksti ei saarnaa hengen voittoa materiasta. Se ennemminkin saa meidät tuntemaan uudestaan sitä perustavanlaatuista ruumiillisuutta, jonka kanssa synnymme tähän maailmaan.

Hahmottaako taide ihmisen nautintoja, niin että hän voisi hyvällä omallatunnolla nauttia ja elää niitä mielessään uudelleen silloin kun niitä ei enää ole. Mitä justhässinyt mies taiteesta, mitä se ikuistaa hänen uhostaan? Entäs nainen jota juuri on pantu ja joka on saanut vähän huutaa ja ulistakin? Kaukaista hänelle on taide. Koska se on sortunut elämänpelon asialle, kieltäytymään ja muistuttamaan eikä luomaan. Eikä muuta voi luoda kuin uutta.
(Aiheita, s. 18)

Niinpä. Miehekäs teksti ei pelkää elämää, vaan kohottaa sen sille pallille, jonne se kuuluukin. Pelkurimainen teksti on täynnä vihaa elämää kohtaan. Ja keskeisin kohde elämänvihalle näyttää muodostuvan nainen. Misogyyni teksti kumpuaa siitä kateuden ja katkeruuden sekaisesta tunteesta, kun naisen saavuttamattomuus on noussut ylitsepääsemättömäksi tuskaksi elämässä. Typeryksen teksti ei ymmärrä, että hänen halunsa jää aina tyydyttämättömäksi. Hänen kaipaamaansa naista ei koskaan voida saavuttaa. Hän on äidin petetyn kaikkivoipaisuuden muistijälki kirjoittajan tekstissä. Syvä viha sitä kohtaan, että tarpeita ei tyydytetä välittömästi. Naisvihan kirjoittaja ei ole koskaan kasvanut sylivauvaa kummemaksi… ja tämän takia hänen tekstinsä ei voi olla miehekästä, koska miehekkään tekstin kirjoittaja on täysikasvuinen.

Todellinen täysikasvuinen kirjoittaja oli Henry Miller. Hänen ja Brenda Venuksen välinen kirjeenvaihto teoksessa Rakas, rakas Brenda (1986) on mestarillinen esimerkki miehekkäästä tekstistä. Tuolloin 84-vuotias Miller aloitti kiihkeän kirjeenvaihdon 19-vuotiaan mallin kanssa. Kirjeenvaihtoa kesti 4 vuotta Millerin kuolemaan saakka ja kirjeitä kerääntyi kaiken kaikkiaan yli 1500 kappaletta.

Henry-Brenda-1

Teos ei ole vanhan likaisen miehen siirappisia kirjeitä nuorelle kaunottarelle, vaan oiva esitys siitä kuinka ikä ei estänyt Milleriä tuntemasta niitä tunteita, joita hän oli aina ennenkin tuntenut.

Yritin ottaa torkut. Päiväni on pilalla – ihanalla tavalla. Luettuani kaksi kirjettäsi ja tuijoteltuani tuijottelemasta päästyäni kaunista kuvaasi en pystynytkään työskentelemään, haaveilemaan vain. Ja koska en voi puolestani lähettää sinulle mitään ihastuttavia kuvia, minä lähetän sinulle jotain muuta. Voisinpa taittaa itseni kokoon ja postittaa itseni sinulle kirjekuoressa!
(Rakas, rakas Brenda, s. 24)

Huonontuneen näkönsä takia Miller tutki Brenda Venuksen lähettämiä valokuvia suurennuslasin kanssa. Mutta samalla hänen tarkkanäköisyytensä oli ilmiömäistä. Vähitellen kirjeiden sävyt muuttuvat läheisimmiksi ja lopulta kyseessä on kirjeenvaihdon muodossa oleva rakkaussuhde. Millerillä oli samaanaikaan useita naisia kierrossa, mikä kertoo hänen viriliteetistään. Kyseessä oli kuitenkin yli 80-vuotias vanhus.

Kyllä, minä todellakin kirjoitan monille naisille yhtä lailla kuin miehillekin, kirjeenvaihtoni on suunnaton ja kattaa koko maapallon. Muttä älä käsitä väärin, en minä kirjoita kaikille naisille samalla tavoin kuin sinulle. Olen kirjeenvaihdossa […] erään kauniin San Franciscossa asuvan japanittaren kanssa ja erään hyvin nuoren korealaistytön kanssa […], jotka molemmat ovat ehkä rakastuneet minuun. Mutta sanon sinulle, Brenda rakkaani, että kaunotarlauman pitäminen ei ole samaa kuin pitäisi tallillisen tammanversoja. Se ei ole inhimillisesti katsoen mahdollista. En edes halua sitä.
(Rakas, rakas Brenda, s. 51)

Millerin teksti on häpeilemätöntä. Hän ei pyytele anteeksi sitä mitä haluaa. Elämän nautinto kumpuaa hänen tekstistään. Kun Miller kirjoittaa vedestä juopumisesta, niin lukijakin alkaa hieman hoiperrella. Parhaiten Millerin teksti soljuu lukijan ollessa ”pienessä”. Joskus opiskeluaikoina otin kesäni projektiksi lukea Millerin ”Ruusuinen ristiinnaulitseminen” trilogian. Olin varannut itselleni kymmenen pulloa kotiviiniä. Muutaman lasillisen jälkeen teksti alkoi suorastaan kiitämään silmieni edessä ja vei minut mukanaan uskomattomalle matkalle.

Miksi en kirjoita naisellisesta tekstistä? Siksi, että sen saa kirjoittaa joku muu. Ehkä nainen… tai mies. Miehekäs teksti on jotain, jota meiltä puuttuu tällä hetkellä. Meillä on paljon poikia kirjoittamassa tekstiä, joka on määrittelevinään, mitä mies ja miehekkyys ovat. Valitettavasti he epäonnistuvat tässä kerta toisensa jälkeen. Kuten vanhassa Frankie Valli & The Four Seasonsin kappaleessa lauletaan: ”Walk like a man / Talk like a man”. Me kirjoitamme itseämme toisillemme kävellessämme, puhuessamme, elehtiessämme… kuinka moni meistä luo miehekästä tekstiä? Unohtakaa uho ja fallosten kalistelu. Olkaa Jouko Turkka. Olkaa Henry Miller. Luokaa tekstuaalinen minuus. Todellinen miehisyys. Mutta se pitää luoda. Sitä ei saada syntymässä.

Miesmanuaali osa 1: Oksennuksen prinssi ja maailman kaunein nainen

john_waters_place_space_1

Olen muutaman viime vuoden aikana saastuttanut mieltäni erilaisilla oppailla maskuliinisuudesta ja miehen asemasta maailmassa. Mielestäni on kiehtovaa kuinka tyhjästä sisällöstä tehdään täysin vakuuttavalta tuntuvaa tekstiä. Varsinkin oppaat, jotka yrittävät vakuuttaa tavalliselle katujen tallaajalle, että hän voisi olla maailman suurin naistenmies ovat alassaan huippusaavutuksia. Netti on täynnä erilaisia ja -tasoisia sivustoja manosfääristä ja meninismistä, jossa opetetaan paisuttamaan omaa egoa ja vihaamaan naisia.

Yleensä nämä oppaat alkavat siitä kuinka teoksen kirjoittaja oli vuosia sitten tavallinen mies muiden joukossa. Jokin yksittäinen tapaus (yleensä parisuhteen loppuminen) saa hänet huutamaan maailmalle: ”Nyt riittää!”. Tästä alkaa matka kohti Miehisyyttä. Vastoinkäymisten ja mentorien avulla sankarimme löytää sisäisen Miehisyytensä ja voittaa elämän (yleensä iskemällä monta naista tai ansaitsemalla paljon rahaa). Ja tähän tarina loppuu; herooinen hahmo kukkalan kuninkaana fallisesti pystyssä, urheana ja rinta rottingilla.

Jokainen, joka on lukenut narratologiaa ja semiotiikkaa huomaa näiden tarinoiden seuraavan ”ero – initiaatio – paluu” -rakennetta. Eli ne seuraavat hyvin tarkasti vanhojen myyttien ja saagojen rakennetta. Näin niihin saadaan tiettyä uskottavuutta ja tuttuuden tunnetta. Sitä suuremmalla todennäköisyydellä ne siis vaikuttavat aidoilta ja puhuttelevat tietämätöntä mieltä – sillä tietämättömillehän nämä teokset ovat kirjoitettu.

Yksi viihdyttävimmistä oppaista on Martin Kihnin Asshole: How I got rich and happy by not giving a damn about anyone – And how you can too! Kihnin teos poikkeaa toisista miesoppaista siinä, että kirja ei pääty sankari-fallokseen, vaan lopulta Martin ymmärtää elämän todellisen arvon ja kuinka kusipäänä oleminen ei ole polku tuon arvon luokse. Kihnin teos on kirjoitettu kieliposkessa ja siksi sitä voi suositella ihan jokaiselle. Asshole summaa hyvin kaikki keskeiset miesoppaiden ominaisuudet ja osoittaa niitä seuraamalla kuinka vääristyneen kuvan ne meille miehisyydestä antavat.

On siis aika aloittaa taas yksi juttusarja ja esitellä oma ”miesopas”. Samalla se toimii oppaana sukupuolisuuteen sinänsä ja tavallaan ei. Sarjassa tullaan käsittelemään hyvin toisenlaista näkökulmaa Miehisyyteen ja sen tarkoituksena on toimi sylkäisynä sankari-falloksen kasvoille. Aloitan kuitenkin tämän manuaalin genrelle ominaisella kasvutarinalla ja omakohtaisella kokemuksella. On palattava neljännesvuosisata taaksepäin ajassa.

Vuonna 1990

Kirjoitin itseni ylioppilaaksi vuonna 1990. Kuten niin monet ikätovereistani, niin päätin pitää välivuoden lukion jälkeen. En kuitenkaan mennyt töihin, vaan menin opiskelemaan journalismia ja tiedotusoppia Laajasalon opistoon. Opiskelu opistossa toimi samalla ensimmäisenä irtautumisena kodista, koska asuin opiston asuntolassa. Pää täynnä tyhjyyttä ja pumpulia ajattelin, että toimittajan ammatti olisi kova juttu ja varman keino päästä toteuttamaan itseään kirjoittajana. Tuolloin Ruben Stiller oli Suomen kuumin toimittaja ja osa-aikainen julkkis. Oli päästävä Rubeniksi Rubenin paikalle.

Onneksi opiskelijoiden keskuudessa oli meitä nuoria muutamia vuosia vanhempia, jotka osasivat omalla iän tuomalla varmuudella viedä keskusteluja ja juttujen aiheita ”sivistyneempään” suuntaan. Minulle omaksi mentoriksi nousi Jaakko, joka oli tuolloin kolmekymppinen ja elämää laajasti kokenut mies. Juuri lukiosta valmistuneelle 19-vuotiaalle pojalle näinkin iäkkään miehen ystävyys oli ”iso asia”. Onneksi Jaakolla riitti jutun juurta ja ennen kaikkea hän tutustutti minut moneen loppuelämäni tärkeään kulttuurilliseen ilmöön.

Yksi suurista nuoria aivojani rikastuttaneista lähteistä oli Jaakon lainaamat Juho Juntusen toimittamat Valo -lehdet. Noilla sivuilla tutustuin gonzo-journalismiin ja ennen kaikkea John Watersiin. Watersin aisaparina toiminut Divine oli entuudestaan tuttu hänen parista euro-diskohitistä 80-luvulla.

Jostain kumman syystä Divinen drag-asusteet eivät koskaan nostattaneet minussa suuria vastenmielisyyden tuntemuksia teinipoikana. Divine oli cool.

John Waters tuli entistä tärkeämmäksi, kun sain lainaan teoksen Shokkiarvo (Like on tehnyt suuren kulttuuriteon julkaistuaan teoksen näköispainoksen vuonna 2012). Teoksessa John Waters käy läpi uskomattomien tarinoiden kautta hänen omaa estetiikkaansa.  Kirjan ensimmäiset lauseet iskivät halolla nuoreen kallooni.

Minulle huono maku on juuri se mistä viihteessä kaiken kaikkiaan on kysymys. Jos joku oksentaa katsoessaan jotakin filmiäni, otan sen vastaan kuin myrskyisät suosionosoitukset. Kuitenkin on muistettava, että on olemassa sellainen seikka kuin hyvä huono maku ja sellainen kuin huono huono maku.
(Shokkiarvo, s. 11)

Olin välittömästi myyty. En niinkään Watersin hyvään huonoon makuun, vaan siihen että meistä jokainen voisi luoda oman estetiikan. Hittoon genret, taksonomiat ja oppinut näkemys. Luo oma oppisi. Samalla luo itsesi. Voiko enää olla parempaa projektia elämässä?

blog_jwcomp

Onneksi tuohon aikaan karvoitukseni kasvoissani oli niin hentoa, että en voinut kasvattaa John Watersin tavaramerkiksi nousseita eyeliner-viiksiä. Sen verran aivoton nulikka vielä olin, että tietenkin oman estetiikan saarnaajaa tuli matkia mahdollisimman tarkasti. Vielä tarvittiin muutama kilometri taivaltaa erinäisiä polkuja kunnes aloin luottamaan omaan itseeni.

Ainutkertaisuus ei ole syntymälahja

Meidät kaikki on hemmoteltu piloille amerikkalaisella feelgoodismilla. Yksi keskeisin oppi tässä ismissä on se, että me kaikki olemme ainutlaatuisia. Yleensä tätä ”tosiasiaa” tuetaan jollakin lainauksella kirjallijalta tai muulta älyköltä.

Be yourself; everyone else is already taken.
Oscar Wilde

Tässä tulee järkyttävä paljastus. Ihminen ei ole luonnostaan ainutkertainen. Me olemme laumasieluisia pösilöitä, joilla on vimmainen tahto mukautua ympäristöön ja tasapäistää läheisiämme. Tähän meidät ajaa pelko. Yhteenmukaistumalla yritämme olla erottautumasta harmaasta massasta.

Ajatelkaa yksinkertaista heimoa. Heimon johtava uros on saanut asemansa väkivaltaisesti ottamalla sen itselleen. Hänen aggressiotaan pelkäävät heimolaiset alistuvat hänen tahtoonsa ja pyrkivät samaistumaan häneen mahdollisimman paljon. Näin johtavan urokselle yritetään olla mieliksi. Eihän kukaan samankaltaisiaan tapa ja lyö. Tästä kaavasta eroavat muodostavat uhan löydetylle tasapainolle. Tämä siitäkin syystä, että heimolaiset yhdessä voisivat hyökätä milloin tahansa johtavan uroksen kimppuun ja teurastaa hänet. Mutta pelko pitää heimoa koossa. Sitä jopa halutaan.

Jos luulette, että me toimisimme nykyisessä urbaanissa yhteiskunnassa toisella tavalla, niin erehdytte pahasti. Olemme sisältä hyvin pitkälle samaa pelon sekaista alhaisuutta ja alamaisuutta. Synnynnäistä ainutkertaisuutta saarnaavat ovat tolloja, jotka keksivät pyörän kerran viikosta uudestaan. Jos ette usko, niin lukekaapa näitä ainutkertaisuuden saarnaajien kirjoja. Kun on lukenut yhden, niin on lukenut kaikki. Sama pätee suureen osaan luovuuskirjallisuutta.

Todellinen ainutkertaisuus luodaan. Se vaatii luovuutta, kovaa työtä ja uhkarohkeaa heittäytymistä vaaran eteen. Mitään ei kuitenkaan luoda tyhjästä. Oppiakseen kirjoittamaan, soittamaan, maalaamaan tai vaikka tekemään elokuvia, on tunnettava aikaisemmin tehdyt teokset. Mukavuudenhaluinen laumasielu ei kuitenkaan halua nähdä tätä vaivaa, vaan kääntää kylkeään sohvalla ja uskoo olevansa ainutkertainen, koska on syntynyt. Hän uskoo tuotoksiensa olevan ainutkertaisia, mutta todellisuudessa ne ovat vain keskinkertaisia jäljennöksiä jo tehdyistä teoksista.

John Waters ja Divine ovat miehiä isolla ”ämmällä” (pun intended). He loivat kokonaisen esteettisen imperiumin; kaikkein saastaisimmat elossaolevat ihmiset. Samalla he kykenivät luomaan tarkimman ja tiukimman kriittisen katseen, mitä valkoinen amerikkalainen kulttuuri on kohdannut. Me olemme tämän saman kulttuurin läpäisemiä Euroopassa, joten heidän kritiikkinsä osuu maaliinsa meilläkin.

John Waters käyttää itsestää titteliä ”Oksennuksen prinssi”. Varsin osuva ja samalla hyvin luovaa. Divine halusi tulla tunnetuksi maailman kauneimpana naisena. Löytääkseen oman bisarrinsa, on sukellettava rohkeasti kaikkein kielletyimpään ja iljettävimpään. Se, mikä kenellekin on kiellettyä ja iljettävää vaihtelee suuresti. Me kaikki emme voi olla ”Oksennuksen prinssejä”.