Kuri ja kontrolli

Olen kesän aikana osallistunut kahteen mielenosoitukseen. Se on sinänsä merkittävä määrä, koska ennen tätä kesää olen tainnut osallistua mielenosoitukseen viimeksi 1970-luvulla, kun äidin kanssa seurattiin Hakaniemen torin laidalla isän vappumarssiin osallistumista. Ympyrä sulkeutui eilen, kun seurasin hetken Joukkovoiman järjestämää  suurprotestia ”Hyvinvointia, ei leikkauksia”. Aikaisemmin kesällä kävin piipahtamassa Kansalaistorilla ”Meillä on unelma” -tapahtumassa.

Kumpaakin protestia kuvaa ennemminkin sana ”tapahtuma”. Kansanedustaja Immosen monikulttuurisuus-möläytyksestä syntynyttä ”Meillä on unelma” -tapahtumaa ei voi kutsua millään mitalla mielenosoitukseksi. Kun kansa suivaantuu persujen piiriin pesiytyneestä natsi-sympatioista, niin paikalle ei kutsuta persu-natsia ja aleta käymään dialogia. Mielenosoitus ei ole keskustelun paikka, vaan yksisuuntainen mielenilmaus. Rupattelu ja diskuteeraaminen käydään muilla forumeilla.

Eilinen Hakaniemen torilla järjestetty mielenosoituksen päätapahtuma muutamilla osallistujalla fiilistelyksi. ”Mahtava fiilis” tai jotain muuta sen sellaista kantautui keskusteluista korviini. Toistakymmentä häirikköä nautti täysin siemauksin mellakkafiilistelystä, kun poliisit hajoittivat heidän kadun valtauksen. Heidän kannatusjoukot huusivat: ”Kissoja, ei kyttiä!”. Poliisien heikosta palkkauksesta osattiin myös huutaa turvallisen matkan päästä. Myötähäpeän määrää sisälläni ei voi sanoin kuvata.

cheke

En haluaisi olla bileiden pilaaja, mutta en usko eilisessä mielenosoituksessa riehuvien fiilistelijöiden suuremmin ymmärtävän mitä vastaan he osoittivat mieltään. Heidän ymmärryksensä vajavaisuus on käänteisesti verrannollinen nykyisen hallituksen kykenemättömyyteen hoitaa heille asetettua tehtävää. Mutta se ei ole henkilöistä tai puolueista kiinni. Perinteiset hallinnan ja vastarinnan muodot eivät kykene enää vastaamaan nykyisen yhteiskunnan asettamiin ongelmiin.

Kuriyhteiskunta

Toistamisen uhallakin otan taas esille Michel Foucault’n. Teoksessaan Tarkkailla ja rangaista (1975, suom. 1980) hän kuvaa kuinka kapitalistinen kuriyhteiskunta syntyi ja kehittyi 1700- ja 1800-luvuilla. Toimiakseen tehokkaasti kapitalistisen tuotantojärjestelmän oli valjastettava yksittäisen työläisen ruumis tuotannon palvelukseen.

Tehtaan suljetussa tilassa työläinen luovutti vapautensa palkkaa vastaan. Hänen elämänsä jaksottui työn, kodin, vapaa-ajan ja loman muodostamaan matriisiin. Tätä varten tarvittiin erilaisia kurinpidollisia tekniikoita, jotta työntekijä alistuisi mahdollisimman tehokkaasti kapitalistisen tuotantojärjestelmän edessä.

Vanha valta muutti muotoaan. Ruhtinaat, presidentit ja hallitukset jatkoivat tehtäviään, mutta todellinen valta siirtyi abstraktille pääomalle. Kaikkein vahvin valta piiloutuu ja sitä vastaan kapinoimisesta tulee entistä vaikeampaa.

Foucault katsoi, että teollisen kapitalismin kurimatriisin arkkityyppi muodostui panoptikonista.  Lieriömäisesti rakennetussa vankilassa voidaan tehokkaasti tarkkailla vankeja. Sellit on sijoitettu rakennuksen ulkokehälle ja keskellä sijaitsee vartiotorni. Vanginvartijat näkevät suoraan selleihin, mutta vangit eivät näe milloin heitä tarkkaillaan. Tämän takia he elävät jatkuvan tarkkailun illuusiossa; koskaan ei voi tietää milloin voi jäädä kiinni sääntöjen rikkomisesta, joten on parempi totella jatkuvasti.

Panopticon

Tähän perustuu kuriyhteiskunnan tehokkuus ja ylivoimaisuus 1900-luvulla. Mutta 1900-luvun loppupuolella tämä kaikki alkoi muuttumaan.

Kontrolli

Gilles Deleuzen lyhyt artikkeli ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin” (1990, suom. teoksessa Haastatteluja, 2005) pyrki jatkamaan siitä mihin Foucault analyysissään jäi. Deleuze katsoi, että me olemme siirtymässä kuriyhteiskunnasta kohti kontrolliyhteiskuntaa. Vaikka kirjoitus on jo 25 vuotta vanha, niin sen ajankohtaisuus tuntuu konkreettisemmalta juuri tänään.

378760866_c79110d3d6

Kontrolliyhteiskunnassa tehtaat vaihtuvat yrityksiin. Ollaan yrityksessä töissä, ei tehtaassa. Vanhat suljetut tilat (tehdas, sairaala, koulu, perhe) ajautuvat kriisiin yhteikunnan muutoksessa.

Toinen toistaan pätevämmät ministerit eivät tee muuta kuin ilmoittavat välttämättöminä pidettävistä uudistuksista. On uudistettava koulua, teollisuutta, sairaalaa, armeijaa, vankilaa; jokainen kuitenkin tietää, että nämä instituutiot ovat lopussa, pidemmän tai lyhyemmän eräpäivän päässä. On vain huolehdittava niiden kuolinkamppailusta ja pidettävä ihmiset työn touhussa siihen saakka, että uudet jo portilla kolkuttavat voimat astuvat paikoilleen.
(Gilles Deleuze: Haastatteluja, s. 119)

Maamme tilanteesta on vain sanottava, että tätä muutosta varten ei tarvita enää edes päteviä ministerejä. Tolloillakin saadaan sama homma tehtyä. Mutta Deleuzen analyysi istuu meidän päiväämme täydellisesti. Kaikkialla vaaditaan uudistuksia, mutta todellinen päämäärä on näiden instituutioiden lakkauttamisessa.

Sairaala kotiuttaa entistä useammin potilaansa kotihoitoon, joka luo heille tunteen vapaudesta. Mutta samalla potilaiden ja heidän omaistensa elämää kontrolloidaan koti- ja omaishoidon mekanismeilla. Ihmiset laitetaan osallistumaan kontrolliin. Yritysmaailmassa työskentelevä työläinen osallistutetaan kilpailuin ja haastein. Hyvää tulosta tekevä työläinen nauttii tulospalkkausta. Hänelle maksetaan bonuksia paremmasta tuloksesta. Työläisten keskinäinen kilpailu toimii heidän kontrollina.

Sivuhuomautuksena on mainittava, että Deleuze näki nerokkaasti television visailuohjelmien olevan osa tätä kilpailuhengen istuttamista meihin. Kun katsoo nykyistä televisio-ohjelmien tarjontaa, niin tulee aika typeryttävä olo. Voiko Donald Trumpin Diiliä peittelemättömämpää ohjelmaa olla, jolla kylvetään kilpailuhenkeä kansalaisten keskuuteen. Ja nyt tämä kilpailuhengen ylipappi haluaa asettua ehdolle Yhdysvaltojen presidentiksi.

hallitus

Kuriyhteiskunnan piirissä muodostetut vastarinnan muodot ovat tehottomia kontrolliyhteiskunnassa. Työläiset voivat ryhtyä lakkoon, mutta heidän työnsä on muuttanut toiseen maahan ennen kuin he ovat saaneet laadittua vaatimuslistan työnantajalle. Heidän työtaistelunsa on vahingoittanut yrityksen toimintaa ja yrityksen on toteutettava sille asetettu tehtävä jossain muualla.

Deleuze katsoo, että kuriyhteiskunnassa toimineet käskyt vaihtuvat kontrolliyhteiskunnassa salasanoiksi ja tunnuksiksi. Pääsy informaatioon tulee keskeiseksi ”pääomaksi”. Meistä kerätty tieto on yrityksille kultaakin arvokkaampaa ja siihen ei pääse kuka tahansa käsiksi. Informaatio kulutustottumuksistamme määrittelee tulevat tuotteet ja niiden hinnat. Samalla niiden kautta meidän kontrollointi vain lisääntyy. Uusi iPhone on aina tapaus, jonka uudet ominaisuudet otetaan suurella riemulla vastaan –  ”En voi ymmärtää miten olen tullut aikaisemmin toimeen ilman tätä ominaisuutta”. Ei ole mikään sattuma, että koemme tällaisia kokemuksia selaillessamme uuden Jeesus-luurin ominaisuuksia.

Yritysten keskeisimmäksi osastoksi muodostuu markkinointiosasto. Markkinointi muokkaa jo olemassaolevia tuotteita entistä haluttavammiksi. Yritykset tekevät vähemmän kokonaan uusia tuotteita. Vanhoista tuotteista tuodaan päivitettyjä versioita. Elokuvien jatko-osat ovat siirtyneet tuotteisiin – iPhone, iPhone 3G, iPhone 3GS, iPhone 4, iPhone 4S, iPhone 5, iPhone 5C, iPhone 5S, iPhone 6, iPhone 6 Plus…

Markkinoita valloitetaan kontrollin saamiseksi eikä niinkään kurin lisäämiseksi, fiksaamalla eikä supistamalla kustannuksia, muuntelemalla tuotteita eikä erikoistumalla tuotannossa. Korruptio saa uutta voimaa. Markkinointiosastosta tulee liiketoiminnan keskus tai ”sielu”. Näin opimme, että yrityksellä on sielu; järkyttävin kaikista uutuuksista.
(Gilles Deleuze: Haastatteluja, s. 123)

Rahasta tulee entistä abstraktimpaa. Ennen lompakon varastamisessa oli järkeä, koska sen sisältämillä seteleillä varas kykeni ostamaan. Nyt lompakon varastaminen antaa varkaalle pankkikortin, jonka tunnusta hän ei tiedä. Ilman käteistä lompakko on varkaalle ainoastaan nahkainen muovikorttien säilytysesine, jonka varastaminen ei hyödytä häntä mitenkään.

Mutta samalla rahasta on tullut kurssivaihteluja, sijoituksia, kotiutuksia ja osinkoja. Rahasta itsestään on tullut merkityksettömämpää. Keskeisempää on tuntea sen erilaiset modulaatiot. Enenevässä määrin me emme enää osta tuotteita, vaan maksamme niiden käyttöoikeudesta – maksamme oikeudesta käyttää Spotifyä, mutta emme osta enää levyjä tai edes äänitiedostoja. Nike ei omista yhtään tossutehdasta, vaan tossutehtailijat ostavat yrityksen lisenssin valmistaa sen tossuja. Lisenssin saa ainoastaan määräajaksi, joka kontrolloi tossutehtailijaa pitämään yllä Niken säätämä tason.

Kaikesta tästä johtuen en ole huolissani siitä, että hallituksemme lähtisi lisäämään meidän kotrollointia. Se ei ole siihen tarpeeksi kyvykäs. Mutta ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Koska hallituksemme ja osittain teollisuutemme elää vahvasti kuriyhteiskunnan disipliinin mukaisesti, niin meidän kontrollista vastaavat monikansalliset yritykset, joiden kotimaa on hyvin usein Yhdysvallat.

Venäjän aggressiivinen geopolitiikka halutaan meillä nähdä ilmeisenä uhkana maamme suvereniteetille, mutta harvemmin puhutaan ”lännen uhasta”. Itse asiassa lännestä puhuttaessa ei pidä puhua enää uhasta, vaan suoranaisesta invaasiosta. Mitä kykenemättömämpi hallitus meillä on, sitä vähemmän maassamme kyetään tekemään vastarintaa lännen invaasiolle. Ulkoministerimme voi puhkua riippumattomuuttaan päätöksiä tehdessään, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että hän on pelkkä kumileimasin suuremmassa pelissä.

On ymmärrettävä, että elämme edelleen osittain kuriyhteiskunnassa. Me olemme vasta siirtymävaiheessa kohti totaalista kontrolliyhteiskuntaa. Mutta perinteiset vastarinnan muodot eivät pysty puuttumaan tähän muutokseen. Vastarinnan tulee uudistua. Uudet muodot näyttäytyvät tällä hetkellä tietomurtoina ja piratismina. Ne kykenevät uhkaamaan yritysten kontrollivaltaa huomattavasti tehokkaammin kuin mielenosoitukset ja julkiset protestit.

Mellakkafiilistely mielenosoituksen seassa ampuu itseään jalkaan. Mellakkavarustein puetut poliisit kantamassa mustalippua liehuttelevaa kansalaista poliisiautoon ei ole mikään vastarinnan korkein muoto. Se vastarinnan karnevalisoinnin vähä-älyinen ilmentymä, joka saa minut voimaan pahoin. Orja, joka on rakastunut kahleisiinsa… alhaisin ihminen.

Mainokset

Suunsoittamisesta

uuuber

En ole koskaan ollut sanallisesti säästeliäs. En ole tunnettu tiiviistä esitysmuodosta. Samoin olen ollut niin hyvässä kuin pahassakin teräväkielinen. On sattunut ylilyöntejä ja suoranaisia huteja, mutta ne eivät ole olleet syy muuttaa esitysmuotoani. Suunsoittamisesta on kuitenkin tällä internetin aikakaudella vitsaus. Trollaaminen on taskuvarkauden henkinen vastine. Näsäviisastelu elää renessanssiaan kuvottavalla voimalla.

Kun aikuinen mies alkaa postailemaan Naisten Linjan (väkivaltaisen parisuhteen uhrien tukijäjestö) Facebook-sivulle alla olevia ”viisauksia”, niin ollaan suunsoittamisessa astuttu ihan uudelle tasolle.

11377219_1153103871382581_195981535581716231_n

 

Asian voi sivuuttaa kännissä ja läpällä -idiootin avautumisena, mutta kyseessä on kuitenkin henkilö, joka on ollut suunnittelemassa avoimesti uusnatsimielisten tilaisuutta kansanedustajan kanssa. Timo Hännikäinen ainakin haluaa esiintyä jonkin sortin intellektuellina. Jos ei mennä hänen edustamien mielipiteiden älykkyyteen, vaan pysytään hänen ilmaisumuodossaan, niin kovinkaan älykkäästä ilmiöstä ei voida puhua.

Olen aikaisemmin jo maininnut halveksivani Hännikäisen ajattelua… avoimesti. Mutta Hännikäinen on ainoastaan yksittäinen ilmentymä siitä olemassaolon muodosta, jota vastaan tunnen kuvotusta ja jonka äärellä voin pahoin. Jatkan tässä jo aloitettua ajatusta ja vien sitä vähän pidemmälle (pientä toistoa varmaan tarvitaan, mutta yrittäkää olla tylsistymättä).

Mieli – voimien konstellaatio

Tässä minun on tukeuduttava Gilles Deleuzen luentaan Friedrich Nietzschen ajattelusta. Tulen tässä seuraamaan pitkälle Deleuzen teosta Nietzsche ja filosofia (Summa, 2005 – suom. Tapani Kilpeläinen). Mutta luentani on minun tulkintaa, ei mikään akateeminen esitys aiheesta.

Deleuze lähtee ajatuksesta, että ihminen on aina erilaisten voimien muodostama konstellaatio. Meidän ulkopuolella ei siis vaikuta jokin olemus (essentia), joka toteutuisi meidän olemassaolossamme (eksistentia). Ihmistä ei voida määritellä esimerkiksi rationaaliseksi eläimeksi. Tällainen määritelmä veisi meidät hakoteille pyrkiessämme ymmärtämään ihmistä. Meidän tulee kartoittaa niitä voimia, joista ihminen muodostuu. Minkälaisista olemassaolon muodoista ajatukset on johdettu?

Nietzschen arvojen filosofia tähtää arvojen taustoilla vaikuttavien olemassaolon muotojen paljastamiseen.

Emme koskaan löydä asian (inhimillisen, biologisen tai jopa fysikaalisen ilmiön) mieltä, ellemme tiedä, mikä voima on ominut sen itselleen, käyttää sitä hyväkseen, on vallannut sen tai ilmaisee siinä itseään. Ilmiö ei ole ilmenemistä eikä edes ilmestys, vaan merkki, oire, jonka mieli on aktuaalisessa voimassa.
(Nietzsche ja filosofia, s. 14)

Deleuze esittelee Nietzschen jaottelun aktiivisiin ja reaktiivisiin voimiin. Aktiiviset voimat ovat hallitsevia ja reaktiiviset hallittuja.  Asioiden mieli, merkitys ja tajunta (ranskan kielen ”sens” merkitsee noita kaikkia samanaikaisesti) muodostuvat näiden voimien välisestä taistelusta.

Asiat olisivat hyvin yksinkertaisia, jos aktiiviset voimat olisivat ”niskan päällä” ja reaktiiviset vain vikisisivät. Mutta elämän omituisuuteen kuuluu, että reaktiiviset voimat kykenevät olemaan konstellaatioissa voitollisia. Reaktiiviset voimat eivät koskaan muutu aktiivisiksi vaikka ne pääsisivätkin voitolle konstellaatiossa. Reaktiiviset voimat kieltävät aktiivisilta voimilta niiden merkityksen. Reaktiiviset voimat erottavat aktiiviset voimat siitä mihin ne kykenevät (yhtymäkohdat Spinozaan ovat ilmeiset).

Kauna astuu kuvaan

Tämä voimien välillä vallitseva ristiriita muodostaa elämään kuuluvan kitkan. Aktiivisten voimien vastaisku muodostuu itseilmaisusta ja luovasta toiminnista, jota reaktiiviset voimat pyrkivät estämään mahdollisuuksien mukaan. Mitä on se mieli, jossa reaktiiviset voimat ovat päässeet vallalle? Tällainen mieli on kaunaa. Se on elämää kohtaan tunnettua vihaa ja vastenmielisyyttä. Kaunassa ihminen on erotettu luovasta myöntämisestä ja iloisesta destruktiosta. Kaunaisella ihmisellä on seuraavat tunnusmerkit.

1) Kyvyttömyys ihailla, kunnioittaa ja rakastaa. Kaunainen mieli muistaa kaiken ja on kykenemätön unohtamaan kivun hetket elämässä. Hänen kaikki muistonsa ovat kaunaisuuden leimaamia ja täynnä vihaa elämää kohtaan.

[…] meidän on varottava niitä, jotka syyttävät itseään hyvän ja kauniin edessä teeskennellen etteivät ymmärrä, etteivät ole arvollisia: heidän vaatimattomuutensa pelottaa. Mikä kauneuden viha heidän alemmuudenjulistuksiinsa piiloutuukaan!
(Nietzsche ja filosofia, s. 154)

Kaunainen ihminen latistaa kaiken syyttämisellään. Aina on jonkun toisen syy, hänen epäonneensa. Syyttäminen eristää kaunaisen ihmisen omasta kyvystään toimia ja tehdä jotain epäonnelleen. Ylhäinen ja mielen aristokraattinen kunnioittaa epäonnensa syitä. Ne saavat hänet toimimaan.

2) Passiivisuus. Kaunainen ihminen ei ole toimeton. Hänen jatkuva syyttäminen saa hänet suorastaan ahkeroimaan. Hänen passiivisuutensa muodostuu siitä, että hänen toimeliaisuutensa on reaktiota ulkomaailmaan. Ahkera syyttäminen on hengästyttävää, mutta siitä huolimatta se pysyy reaktiona.

Kaunainen ihminen ei osaa rakastaa, mutta hän haluaa tulla rakastetuksi. Hän hakee kaikkialta etua ja hyötyä. Kaunaisen ihmisen tunnistaakin selvimmin siitä, että hänen kysyy jatkuvasti mitä hyötyä milläkin asialla on. Ilman hyötyä kaikki näyttäytyy merkityksettömältä.

3) Virheiden tilillepano, vastuiden osoittaminen, alituinen syyttäminen. Etsiessään asioiden hyödyllisyyttä kaunainen ihminen ei itse tee mitään hyödyllistä. Pettyessään odotuksiinsa hän puhkeaa happamiin syytöksiin ja sormella osoitteluun. ”Sinä siinä! Juuri sinä. Olet syyllinen. Hyödytön minulle.” Kauna tahtoo syyllisiä, vikapäitä ja päitä vadeille. Omanarvontunto saavutetaan syyllistämällä ulkomaailma. Toinen on vika, jonka kautta kaunainen ansaitsee oman arvonsa.

Huono omatunto

Kaunaisessa syyttämisessään ihmisestä tulee orja. Hän on olosuhteiden uhri, joka ei kykene ottamaan vastuuta omasta onnestaan. Jopa voitollinen orja on ainoastaan orja – reaktiivinen, katkera ja ylhäistä vastaan noussut alamainen. Orjamoraali on aktiivisten voimien kyvyistään erottamisen metodologiaa. Sen suuri saavutus on kääntää aktiivinen voima kääntymään sisälle ja täten se alkaa patoaamaan kaiken voimansa reaktiivisen voiman eduksi. Itseään vastaan kääntynyt aktiivinen voima muodostaa huonon omatunnon.

Juuri tätä tarkoittaa se, että huono omatunto ottaa viestikapulan kaunalta. Sellaisena kuin se on ilmennyt meille, kauna ei erottaudu kammottavasta kutsusta, haasteesta, tartunnan levittämisen tahdosta. Se piilottaa vihansa viekottelevan rakkauden suojiin: Minä syytän sinua, mutta se tapahtuu sinun parhaaksesi; rakastan sinua jotta liittyisit minuun, kunnes liityt minuun, kunnes sinusta itsestäsi tulee kärsivä, sairas, reaktiivinen olento, hyvä…

(Nietzsche ja filosofia, s. 167)

Deleuzen analyysi kaunasta ja huonosta omatunnosta on typeryttävän tarkka ja puhutteleva. Sisäänpäin kääntynyt aktiivinen voima alkaa tuottamaan kärsimystä. Elämään kuulunut kipu kääntyy kärismykseksi – kalvavaksi tuskan kokemukseksi, joka vain lisää kierroksia syyttämisen noidankehään. Kivun tunnun positiivinen ja elämälle myönteinen ominaisuus on erotettu kyvyistään. Se on korvattu tuskalla, joka etsii ulospääsyä umpikujastaan jatkuvalla syyttämisellä.

Yli-ihminen

Nietzschen ajattelun vaikein kohta on hänen käsite ”übermensch” – yli-ihminen. Sen natsi-ideologian kaiut eivät ole vieläkään kunnolla vaienneet. Lukiotason Nietzsche-luenta lähtee oletuksesta, että yli-ihminen olisi arjalaisen rodun arkkityyppi. Valitettavasti suurin osa ”lukeneiston” Nietzsche-luennasta ei pääse tätä pidemmälle yli-ihmisen käsitteen kohdalla. Über-etuliite tulee ottaa sellaisenaan. Yli-ihminen ei ole korkein ihminen, vaan jotain, joka ylittää ihmisen. Se ei ole inhimillinen. Yli-ihminen on päässyt eroon ihmisestä.

Yli-ihminen ei ole korkein ihminen. Ihminen on aina reaktiivinen. Kauna, huono omatunto ja nihilismi määrittävät itse ihmisyyden. Ihminen on jotain, joka tulee voittaa ja josta tulee päästä eroon.

Johtopäätöksiä

Mitä tällä kaikella on tekemistä keski-ikäisen infantiililla suunsoittamisella Facebookissa? Itse asiassa hyvinkin paljon. Kun aloitin uudestaan tämän blogin pitämisen, niin alusta asti mukana on kulkenut teema miehisyyden kriisistä. Tämä kriisi näyttäytyy kollektiivisena reaktiivisten voimien voittokulkueena. Kevään eduskuntavaalien tulos osoitti, että maassamme on tilausta Hännikäisen edustamalle kaunalle ja huonolle omatunnolle.

Laajemmin voimme alkaa puhumaan ihmisyyden kriisistä. Kulttuurimme on edistynyt huimaavalla vauhdilla viimeisten 20 vuoden aikana. Teknologian mahdollistama kehitys on ajanut ihmisen ohi. Pysyä vauhdissa mukana vaatii yksilöltä suuria ponnistuksia, mutta ne eivät ole mahdottomia. Läpi koko historiamme on ollut ongelmia, joita olemme pyrkineet ratkaisemaan. Kun vertaamme metsästyskulttuurissa eläneen ihmisen jokapäiväistä ”elon taistoa” oman aikakautemme ongelmiin, niin en voi sanoa tuntevani suurtakaan stressiä elämästäni.

Meistä on tullut laiskoja ja saamattomia vätyksiä, jotka eivät viitsi investoida muutamaa minuuttia aikaa ennen kuin avaudumme Facebookissa. Samalla paljastamme oman reaktiivisuutemme. Ja tämä on kollektiivista. Niin paljon kuin inhoankin Hännikäisen teko-maskuliinista uhoa, niin en voi olla ylpeä katsellessani aidan toisella puolella ilmaistavia mielipiteitä. Suunsoitto osoittaa hyvin sen, missä me kulttuurissamme olemme.

Jos Nietzsche näki ihmisen käsitteen ylittävän yli-ihmisen tulevaisuuden malliksi ihmiselle, niin valitettavasti voin mainita ihmisen mallin löytyvät hävettävästä taskuvarkaasta ja selkärangattomasta agitaattorista. Keittiön pöydän äärellä läppärin kanssa avaudutaan kännissä Juhannusyönä, kun oma mitättömyyden tunne valtaa mielen. Uhkaillaan oman miehisyyden vähäpätöisyydessä parisuhdeväkivaltaa kohdanneita naisia perseeseen panemisella ja päälle vielä huudetaan ”Sieg Heil!”. Oikeasti?

Maailma on väkivaltainen, mutta meidän ihmisinä pitäisi kyetä nousemaan sen yläpuolelle ja olla lisäämättä tarpeetonta väkivaltaa. Väkivallalla uhkailussa on se valitettava ominaisuus, että se voi johtaa ihan oikeaan väkivallan aktualisoitumiseen. Suurimmat huutelijat ja suunsoittajat eivät näytä olevan kovinkaan hyvin varustautuneita tähän. Mutta sehän kuuluu kaunan olemukseen. Väkivallalla uhkaillaan, mutta tosipaikan tullen juostaan häntä koipien välissä pakoon ja syytellään kaukaa sitä vääryyttä, joka elämä on taas kerran asettanut eteen.

Skitsokoulun oppitunti 5: Valmistujaispuhe

plasmatics

Koulumme opettajien keskuudessa oli sitten päätetty, että keväisen valmistujaispuheen saa pitää viimeisin assetti heidän miesvahvuudessa – eli teidän oma rakas opettajanne. Tämänkertainen tunti käytetään puheen kenraaliharjoitukseen. Saatte toimia koeyleisönä, jotta voin varmistaa ettei tätä kyseenalaista kunniaa enää koskaan saateta minun harteille.

Mutta älkää kantako huolta. Pyrin sisällyttämään tähän puheeseen ainakin rivien väleissä asiaa, joka koskettaa luentosarjamme aihetta. Hain inspiraatiota valmistujaispuheeseen lukemalla David Foster Wallacen puhetta ”Tämä on vettä” (teoksessa Hauskaa, mutta ei koskaan enää, Siltala, 2015). Aloittakaamme siis…

Valmistujaispuhe

Hyvät vastavalmistuneet. Haluaisin aloittaa tämän teille kirjoitetun puheen terminologisella selvennyksellä. Aiheena on ympäristötuho. Kun meitä kohtaa ympäristötuho, niin mediassa ja erityisesti päätöksentekijöiden piireissä puhutaan ”saastuneesta maasta” tai ”saastuneesta vesistöstä”… yleisesti puhutaan ”saastuneesta alueesta”. Se, mikä ympäristötuhon kohde on, ei ole merkityksellistä, vaan puhe ”saastuneesta”.

On täysin väärin sanoa jonkun alueen olevan saastunut. Mikään alue ei saastu itsestään, vaan se saastutetaan. Ainoa eläinkunnan edustaja, joka pystyy tähän saastuttamiseen on ihminen. Tästä pääsemme johtopäätökseen – ihminen saastuttaa luontoa. Tämä voi tuntua triviaalilta, mutta sitä se ei ole. Puhuttaessa ”saastuneesta alueesta” pyritään kohdistamaan katse pois ihmisen kiistattomasta syyllisyydestä luonnon saastuttamiseen. Eli oikeastaan meidän pitäisi puhua aina ”ihmisen saastuttamasta alueesta”.

Nyt kun olen selventänyt teille tätä terminologista epäselvyyttä, niin pääsemme puheen todelliseen aiheeseen. Tälläkin juhlallisella hetkellä on oma ihmisen saastuttama alue. Tämä pilattu tila sijaitsee teidän korvienne välissä. Ihminen on saastuttanut teidän ajattelun. Ja kun sanon ”ihminen”, niin tarkoita myös teitä.

On totta, että tällä hetkellä teidän päänne on täynnä jaloa oppineisuutta aiheesta kuin aiheesta. Te olette yleissivistyksen kyllästämiä ja aloittamassa sen kuuluisan elämänkoulun. Teille tarjottua oppineisuutta ja sivistystä en pidä saasteena. Saastuttaminen on tapahtunut oppiaineidenne opettamisen rivien väleissä. Salakavalana piilotettuna saastuttamisena. Tälle salakavaluus on ristitty kasvatustieteiden piirissä piilolukujärjestykseksi. Asian tiedostaminen mainitaan juhlapuheissa (kuten tässäkin…), mutta mitään konkreettista sille ei ole koskaan tehty. Teorioita on kehitetty ja kirjaimia asetettu tiettyyn järjestykseen. Siellä se kuitenkin on ja elää suojattua elämäänsä.

Mistä tämä saastuttaminen muodostuu? Voimme aloittaa kysymällä, miksi oppitunnit alkavat aamuisin ja loppuvat iltapäivällä? Jo hyvin varhaisessa vaiheessa opetetaan, että aamulla on herättävä aikaisin, tehtävä aamutoimet ja reippaasti siirryttävä paikalle. Näin on tehtävä. Kukaan ei ole rankaissut teitä huonosta koetuloksesta, mutta myöhästyminen oppitunnilta johtaa ennemmin tai myöhemmin rangaistukseen. Miksi näin? Eikö koulussa käydä oppiaksemme siellä opetettuja aineita? Saat kokeesta hylätyn tai erittäin huonon numeron. Olet ansainnut rangaistuksen. Näinhän sen pitäisi mennä.

Mutta ei. Rangaistuksen sanoma on: ”Järjestelmälle ei vittuilla!”. Oppitunnille ajoissa ilmestyminen ja oppitunnin aikana hyvin käyttäytyminen mahdollistavat järjestelmän toteutumisen. Tämän häiritseminen on rangaistavaa. Huono menestyminen opetettavassa aiheessa voi johtaa tukitoimenpiteisiin (kuten tukiopetus), mutta lopulta järjestelmä ei ole kiinnostunut teidän menestymisestä opetettavissa aiheissa. Sen on ainoastaan kiinnostunut kurimatriisin sisäistämisestä. Sen käsky ei ole ”opi”, vaan ”tottele”. Oppiminen on ainoastaan sivutuote menestyksekkään tottelun sisäistämisessä. Jos oppineisuus tekee teistä sivistyneitä, niin totteleminen muokkaa teistä kuuliaita veronmaksajia. Teistä on tehty kapitalismin kontrolloimaa luonnonvaraa. Jos te katsotte elokuvaa Matrix (1999), niin ymmärrätte koneiden paristoina toimivien ihmisten olevan vain vertauskuva kapitalismissa elävästä ihmisestä… meistä kaikista.

Nuoruuteen kuuluu tunteikas palo sukeltaa maailmaan, yrittää muuttaa sitä ja kokeilla rajoja. Tai ainakin näin oli minun nuoruudessani. Olen hyvin huolestuneena lukenut uutisia tutkimuksista, joissa nuorten asenne-ilmasto mainitaan konservatiiviseksi. Teidän päihde- ja seksikokeilutkin ovat laskussa. Mitä!?! Te olette vain kerran nuoria ja teillä on lupa olla tyhmiä. Olkaa sitä. Taipukaa tottelemaan vasta myöhemmin… vasta paljon myöhemmin.

Olen laatinut teille viisi oppia, jotka haluan teidä ottavan mukaanne matkalle kohti tottelevaisuutta. Niiden tarkoitus on estää tämä tapahtuma mahdollisimman tehokkaasti. Koska erittäin suurella todennäköisyydellä kukaan teistä ei näitä oppeja kykene seuraamaan, niin jokaisesta teistä tulee ennemmin tai myöhemmin tottelevaisia. Mutta pidentäkää nuoruuden tottelemattomuutta mahdollsimman pitkälle, koska sen menettäminen lopettaa erottautumisen yhdenmukaistumisen eduksi. Kaikki elämä ei ole hengissä selviytymistä ja moni meidän joukoissa kävelevä on jo kuollut.

Sisältö ei ole merkityksellistä. Meille toistetaan mediassa ja työpaikoilla kuinka sisältö on kuningas. Ja niin se onkin. Sisältö on kuningas ilman vaatteita. Elämän muuttaminen tulisi olla meidän keskeisin päämäärä. Tämä ei tapahdu sisällön, vaan tyylin kautta. Elämä on jatkuvaa muutosta, jonka virtauksen patona toimii tuo suuri merkitysellinen sisältö. Tyyli luo virtausta. Tyyli muuttaa elämää ja siksi tyyli on merkityksellistä. Tutustukaa erilaisiin tyyleihin elää ja olla. Luokaa omia tyylejä. Jokainen, joka sanoo asettuvansa tyylin ulkopuolelle on valehtelija. Ja suurimmat valheet kerrotaan itselle. Sellaista ei olekaan kuin tyylittömyys. Mutta keskeisintä on luoda uusia tyylejä. Monia tyylejä.

Rakkaus kuolee. Sellaista kuin ikuinen rakkaus ei ole olemassakaan. Kuten elämä jossain vaiheessa, niin rakkauskin kuolee. Tämän takia tutustukaa rakastettuihinne ennen kuin rakkaus ehtii kuolemaan. Rakastelkaa kaikin mahdollisin tavoin. Oppikaa nauttimaan toistenne kehoista – jokaisesta millimetrin kymmenyksestäkin. Jutelkaa aamusta iltaan kahvipöydän äärellä. Juopukaa toisistanne samalla kun korkkaatte sen neljännen viinipullon. Sanokaa kaikki se, mitä tulee sanoa vielä kun rakastatte toisianne, koska eräänä päivänä saapuu se hetki, kun rakkaus on loppunut. Ja mikään ei ole kivuliaampaa kuin tajuta rakkauden loppuneen ennen kuin ehti oppia tuntemaan toisen. Rakkaus kuolee. Älkää heittäkö hetkeäkään hukkaan, niin kauan kuin sitä kestää. Se on rajallista. Joka toisin väittää, ei ole koskaan rakastanut ketään (ei edes itseään) ja luultavasti ei tule koskaan rakastamaankaan. Älkää kuunnelko häntä.

Matkiminen ei ole rikos. Aitouden ja omaperäisyyden saarnaajat ovat suuria matkijoita. He kaikki kuulostavat samalta ja saarnaavat samaa asiaa. Mutta vaikka kopio olisi kuinka taitava tahansa, niin se on aina kopio. Siinä on jotain sellaista, mitä ei ole alkuperäisessä ja täten siitä tulee alkuperäinen itsessään. Matkikaa, lainatkaa ja kopioikaa. Sillä tavalla tulette luoneeksi jotain uutta. Tulette luoneeksi edes pienen eron alkuperäiseen. Aitouden ja alkuperäisyyden saarnaajat keksivät pyörän uudestaan… kerran viikossa. Mitään ei synny tyhjästä. Ja jos vaikka syntyisikin, niin siihen teistä yksikään ei kykene. Matkikaa, lainatkaa ja kopioikaa. On teidän asianne annatteko kunniaa lähteelle. Jos kopionne on tarpeeksi hyvä, niin se ei ketään häiritse. Jos se on vain huono kopio, niin teidän kauttanne ihmiset löytävät lähteen. Kummassakin tapauksessa ei ole keksitty pyörää uudestaan…

Anger is an energy. Suomen kielemme on valitettavasti sen verran vajavainen, että se ei tunne kovinkaan hyvää käännöstä termille ”anger” tässä yhteydessä. Ehkä ”kiukku” tai ”vihaisuus” olisi täsmällinen termi. Mutta John Lydon oli erittäin oikeassa ”Rise” biisissään (alla video).

Aggressiivisuutta ei pidä säikähtää. Se on luonnollinen tunne siinä missä lempeys. Seksuaalisuuden vapausliike teki paljon seksiin liittyneiden tabujen pyörtämiseksi. Samanlaista vapautumista ei ole tapahtunut aggression kohdalla. Se on tukahdutettu ja kun katsomme niitä hirveyksiä, joihin ihminen kykenee edelleen, niin seksuaalisuuden tukahduttamisella ei välttämättä ole sen kanssa mitään tekemistä. Ja ohimennen pitää mainita, että rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Tutustukaa pimeään puoleenne. Ei se niin kauhea ole. Oikeastaan ihan hyvä tyyppi, kunhan sen kanssa oppii tulemaan toimeen. Helvetin hyvä vitsiniekka. Antakaa hänelle mahdollisuus.

Älkää pitäkö käsiä taskuissa rappusia kävellessänne. Älkää tehkö näin. Uskokaa minua. Ei kannata.

Näin. Eiköhän nämä viisi oppia riitä. Uskoisin näissä olevan tarpeeksi pureskeltavaa joksikin aikaa. Ja nyt poistukaa maailmaan. Toteuttakaa oppimaanne parhaaksi katsomallanne tavalla. Älkää totelko… älkää vielä. Ainakin tämä kesä vielä.

Skitsokoulun oppitunti 4: seksi, koodi ja kapitalismi

The-Rocky-Horror-Picture-Show_30482_4ea670fc34f8633bdc00991d_1320373138

Näin keväisen auringon laskeutuessa tuonne kaupungin silhuetin taustalle on varmaankin hyvä puhua vähän seksistä. Sehän meillä viilettää mielissä ainakin jossain määrin. Mutta ennen kuin alatte kostuttamaan huulianne suussanne erittyneellä syljellä sen enempää, niin mainitaan jo tässä aluksi, että tiedossa ei ole yksityiskohtaista opasta skitso-seksin harjoittamiseen… tai no, tavallaan on, mutta ei siinä mielessä kuin yleensä olette asian ehkä ymmärtäneet. Ja ei! Vaikka tunnin yhtenä aiheena on koodi, niin me emme ole opettelemassa uutta ohjelmointikieltä vaikka Skitso++ kuulostaakin mielenkiintoiselta projektilta… jatkokehittelyn paikka, mutta ei mahdu tämän luentosarjan aihealueen sisäpuolelle.

Jatkamme vielä hyväksi havaitulla linjalla ja emme suuremmin selvitä terminologiaa ja käsitteitä, vaan keskitymme avaamaan mitä käytännön sovellutuksia näillä asioilla on. Onhan tämä paikoitellen hieman vaikeaa, mutta pysytelkää mukana. Luvassa on villiä kyytiä tyrkyisässä virtauksessa. Vaikka voimme hieman kastua, niin elossa tässä selvitään. Ehkä pari kuhmua voi tulla… sellaista on elämä.

Viime kerralla puhuimme merkkien systeemistä, jonka kautta me määritymme mm. miehiksi ja naisiksi. Totesimme myös, että meidän ruumiimme alisteistetaan tämän systeemin merkityksellistämisen alle. Tätä voidaan kutsua koodaamiseksi. Totesimme ruumiimme kuvan muodostuvan intensiteeteistä. Rakkaus ja halu kohdistuvat näihin intensiteetteihin, jotka ruumiin kuvassa on koodattu. Tässä sinänsä ei ole mitään hyvää eikä pahaa. Ongelmat nousevat, kun alamme uskomaan koodauksen merkityksellisyyteen.

Otetaan käytännön esimerkki uskonnollisuudesta – ja koska meitä lähimpänä on kristinusko, niin esimerkki tulee olemaan kristillisestä uskonnosta. Kirkossa kokoonnutaan sunnuntaisin jumalanpalvelukseen. Tämä seremonia on täynnä koodattuja intensiteettejä – ristiinnaulitsemista kuvaava krusifiksi, tietyllä moodilla kulkevat sävelkuviot virsissä, papin puheen intonaatio, Raamatun lauseiden tyylilliset tehokeinot… nämä koodit muodostavat paikalle kokoontuneista ihmisistä seurakunnan. Irrallisista ihmisistä tulee ”me”. Heidän virtaavat halut yhtenäistetään yhdeksi virtaukseksi. Tämä tapahtuu halujen differenssin typistämisellä kollektiiviseksi haluksi. Ollaan astuttu yhteisten asioiden hoitamisen alueelle – eli politiikkaan.

Kysytte varmaan mielissänne: ”Seksistähän meidän piti puhua?” Kyllä siihen päästään. Ei kanneta siitä huolta. Mutta puhutaan sitä ennen vähän tästä poliittisuudesta. Alkukantaisissa yhteisöissä yhteisöllisyys upotettiin jäseniin tuonpuoleisuuteen vedoten; se oli milloin toteemi, milloin Jumala, milloin suuri heimopäällikkö. Voimme tällaiselle primitiiviselle hössötykselle naureskella, mutta menkääpäs rock-konserttiin, niin siellä toteemit ja poppamiehet elävät makeaa elämää… ja tätä ei taaskaan pidä ottaa arvosteluna – näin nyt vain on.

Kun pääsemme kapitalistiseen yhteisöllisyyteen, niin tämä kaikki saa aivan uuden muodon. Kapitalismissa yhteisöllisyyttä ei oikeuteta tuonpuoleisuuteen vedoten, vaan kaiken kyseenalaistamaton voima tulee tämänpuoleiseksi. Primitiivisessä yhteisössä intensiteetit koodattiin, mutta kapitalismissa ne dekodaataan pääomaan. Jos intiaaniheimo pystytti leirin keskelle toteemin merkitäkseen jäsenilleen yhteenkuuluvuuden, niin kapitalismissa intensiteetit dekoodataan rahaksi. Voidaan sanoa, että arvot muuttuvat hinnoiksi. Tärkeintä on löytää universaali kvantifioitava yksikkö, jolla arvotetaan kaikki. Halujen virtaus on korvattu pääoman virtauksella.

”No, mitä helvettiä tällä on tekemistä seksin kanssa?”, kysytte. Hyvä on. Mennään siihen seksiin. Katsokaa seksielämäänne. Kuinka paljon me puhumme partnerien määristä (ainakin me miehet) tai aktien määristä viikossa? Kuinka usein puhutaan naisten orgasmien määrästä? Alatte ymmärtämään varmaan, mitä tarkoitan. Voimme yksityisessä elämässämme olla monogamiassa eläviä ja emme suuremmin jaksa kiinnostua aktien tai orgasmien määristä, mutta yhteiskunta ei jätä meitä rauhaan kvantifikaatiolta.

Ihan heti sitä ei tule ajatelleeksi, mutta tämä kvantifikaatio tähtää kulutuksen lisäämiseen. Millä muulla te voitte selittää viisikymppisten äijien Porsche-villityksen? Miehellä voi olla uskollinen ja hyvä vaimo kotona, mutta kun työelämässä kerääntynyt pääoma ylittää tietyn rajan, niin Porsche ilmestyy pihalle. Ei hän sitä oikeasti tarvitse, mutta se on koodi viriliydestä vaikka sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Rekka-autolastillinen Viagraa takapihalla olisi kovemman ”mieskunnon” merkki. Mutta sekin palautuisi lopulta pääomaan – ainakaan viimeisimmän tiedon mukaan Viagrasta ei ole tullut ilmaista.

Kapitalismi kaikessa kehittyneisyydessään on aivan yhtä allerginen differenssille kuin kaikki sitä edeltäneetkin yhteisöt. Sen ansioksi on kuitenkin lueteltava ylimaallisen tuonpuoleisuuden kieltäminen. Ristiriitaisesti voidaan sanoa, että kapitalismi tuo tuonpuoleisuuden tämänpuoleisuuteen. Raha = valta. Ennen oli helppo osoittaa sormella hallitsijaa ja ottaa hänet hengiltä… vallankumous oli tapahtunut. Kapitalismissa todellinen valta on piiloutunut rahan systeemiin. Valta on aina toisaalla. Voimme syöstä vallasta hallitsijan, mutta emme systeemiä. Kuka tahansa valtaistuimelle perseensä painaa tulee toteuttamaan systeemiä… mikään ei muutu.

Onko tilanne näin pessimistinen? Ehkä meillä sittenkin on pakokeino. Meidän tulee ajatella differenssiä erilailla. Asioiden välinen ero ei ole aste-eroa (hinnoittelu), vaan luonne-eroa. Todellinen ero sijaitsee niiden asioiden välillä, joita ei voida mitata keskenään. Tämä edellyttää kokonaan toisenlaista tapaa ajatella… Olen niin ylpeä takarivin oppilaista. Aivan niin. Skitsoilua! Skitsoilu on kokonaan uusi tapa ajatella. Mutta se on huomattavan vaikea laji, koska ajattelumme on geneerisen kvantifikaation saastuttamaa. Ajattelun muuttaminen on samalla elämän muuttamista… koska tarkoituksenamme on ollut hypätä suoraan konkretiaan, niin tämä tietenkin tarkoittaa, että kotiläksyksi teidän tulee laajentaa seksuaalista repertuaarianne. Tulette varmaan epäonnistumaan aluksi, mutta älkää antako sen lannistaa, koska oikeita tai vääriä vastauksia ei ole.

Ja nyt kirmaamaan keväiseen atmosfääriin, aurinkokin on sopivasti laskeutunut… hus hus!!

Skitsokoulun oppitunti 3: tuhansia pieniä sukupuolia

WarholMarilynSet

No niin. Päästiin sitä viimeinkin tänne oppitunnille. Kerron teille miksi sitä ollaan näin pahasti myöhässä. Matkalla tänne (jo jokin aika sitten) satuin törmäämään näkemykseen, että uusi Mad Max -elokuva olisi feminististä propagandaa, koska Charlize Theronin näyttelemä naisrooli antaa Tom Hardyn näyttelemälle Mad Maxille käskyjä. Tästä ensimmäisenä tuli mieleen, että moni mies on hukkaan heitettyjä peniksiä. Tämän seurauksena eksyin omiin ajatuksiini sen verran pahasti, että en ihan heti löytänyt itseäni tutuille kulmille.

Asiaan ei auttanut yhtään se, että taas kerran oidipaalinen sukupuolikeskustelu on vallannut lehdissä palstatilaa ja yksi kognitiivisilta kyvyiltään vajavainen poliitikko (taas) on lähetellyt seksiviestejä naisille, joista yksikään ei ole hänen vaimonsa. Kaiken tämän voisi sivuuttaa turhana paranoidisena hössötyksenä (jota se lopulta on), mutta jotenkin tämä voisi toimia hyvänä johdantona differenssifilosofiaan.

Yleensä asioita esiteltäessä lähdetään muutamista perusasioista, joista edetään hieman monimutkaisempiin yksityiskohtiin. Vasta loppupäätelmien kohdalla paljastetaan, että mitä käytännöllisiä sovellutuksia opitulla asialla on tai voisi olla. Me näemme, että tämä ei välttämättä ole oikea lähestymistapa. Siksi sukellamme heti kättelyssä sukupuolieron ongelmaan ja alamme skitsoilla sen kanssa välittömästi. Palataan niihin alkeisiin sitten tuonnempana, jos se tuntuu tarpeelliselta.

Erojen typistämisen politiikka

Differenssifilosofian pohtiminen on hyvä aloittaa meille kaikille tutusta erosta – sukupuolierosta. Ymmärrys itsestä itsenäisenä subjektina lähtee muodostumaan eron huomaamisesta. Lapsi ymmärtää, että hän ei ole äiti. Äidin tissi ei tule välittömästi tyydyttämään nälän herättämää tarvetta. Syntyy ajatus/idea erillisyydestä. Hyvin nopeasti tämä erojen muodostuminen alkaa saamaan rikkaampia muotoja. Jossain vaiheessa lapsi huomaa edustavansa toista sukupuolta. Ja valitettavasti tähän tämä erojen tuottaminen monen kohdalla lakkaa.

Monet Gilles Deleuzea kritisoineet feministit kohdistavat huomionsa tähän perustavanlaatuiseen sukupuolieron kokemukseen. Sen nihilointi johtaa samalla eron kautta muodostetun subjektiivisuuden nihilointiin. Hieman yksinkertaistaen voidaan katsoa, että feminismin ”ensimmäisessä aallossa” naiseuden muodostaminen haluttiin määritellä itsenäisenä. Naiseutta ei haluttu nähdä miehen vastakohtana, koska tälloin naiseus määrittyisi miehen kautta ja olisi tälle alisteinen (määritelmällisesti). Nainen on tämän näkökulman mukaan ollut aina tukahdutettu miehisen määrittelyn (diskurssi voisi olla parempi termi) alle. ”Oikea nainen” ei koskaan ole päässyt esille.

Naisille ei ole jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin toteuttaa patriarkaalista systeemiä. Heillä ei ole ollut ”naiseuden systeemiä”. Myöhemmin alettiin kohdistamaan huomiota siihen systeemiin, jonka kautta me määritymme naisiksi ja miehiksi. Sivumennen pitää mainita, että suurin osa nykykeskustelusta mediassa ei pääse edes tälle tasolle sukupuolikeskustelussa vaikka nämä ajatukset on esitelty jo 1960-luvun alkupuoliskolla. Tämä ei välttämättä kerro pelkästään median edustajien sivistymättömyydestä, vaan myös kotimaisen akateemisen maailman kyvyttömyydestä avautua itsensä ulkopuolelle.

Mutta siis meillä on merkkien systeemi, jonka kautta me määritymme eri sukupuolien edustajiksi. Tämä merkkien systeemi pitää ymmärtää mahdollisimman laajana. Yksi tämän systeemin keskeisimmistä ilmenemismuodoista on puhuttu ja kirjoitettu kielemme. Sukupuolisuus on siis merkitystä; se merkitsee merkkien kautta jotain. Ja vielä laajemmin voimme sanoa meidän identiteettimme muodostuvan käyttäessämme tätä systeemiä. Ilmaistaksemme itseämme meidän on noudatettava systeemin sääntöjä. Muuten me emme olisi ymmärrettäviä.

Sukupuolisuus määrittyy merkkien systeemin sääntöjen kautta. Muuttamalla systeemin sääntöjä muutamme samalla sukupuolieroa, mutta sukupuolierosta me emme pääse minnekään. Suunta sukupuolieron määrityksessä kulkee ylhäältä alas. Tämä ei muutu mihinkään vaikka vaihtaisimme systeemiä ja sen sääntöjä. Morris Mini ei muutu muuksi vaikka se käännettäisiin katolleen. Se olisi edelleen Morris Mini – katollaan. Tarvitaan siis jotain aivan muuta.

Meidän ruumiimme eivät ole neutraaleja yksiköitä, joita merkkien systeemi ”merkityksellistää” muodostamalla siihen eroja. Päinvastoin! Merkkien systeemi (jonka olemassaloa on turha kieltää) typistää meidän ruumiimme eron binaariseen minimiin. On vain kaksi sukupuolta. Ruumiimme mahdollisuudet on tukahdutettu olemattomiksi. Mitä jos sukupuolia olisikin enemmän kuin kaksi? Kuulostaa järjettömältä. Mutta ajatellaanpa asiaa sukupuolieromme outsidereihin näkökulmasta. Me kaikki olemme kuulleet transsukupuolisista – mies naisen ruumiissa ja nainen miehen ruumiissa. Toteuttaakseen itseään sukupuolisena tekijänä meidän binaarisessa sukupuolidiskurssissa (ai juma, mikä termi!) heidän on käytävä äärimmäisessä tapauksessa vaikea kirurginen toimenpide.

Mitä jos meillä olisi miehen ja naisen lisäksi sukupuolet mies-nainen ja nainen-mies? En voi tietenkään tietää miltä transsukupuolisen situaatiossa eläminen on, mutta voin kuvitella, että laajempi sukupuolieron käsitys voisi tuoda ainakin osalle heille enemmän tilaa hengittää. Olisi siis ”luonnollista” ja sosiaalisesti täysin hyväksyttävää, että Matti leikkii mieluummin Barbeilla kuin kuormurilla ja Heidi tykkää vasaroida ja syljeskellä raksalla eikä virkata kotona. Kulttuurissamme olisi valmis malli näille henkilöille osallistua siihen. Olisiko tällainen kulttuuri ylivoimaisen vaikea kuvitella ja jopa toteuttaa? En voi vastata teidän puolesta, mutta omasta puolestani tuollaisen kuvitteleminen ei tuota suuriakaan vaikeuksia. Ja kun kerran on alettu skitsoilemaan, niin nostetaan niiden sukupuolien määrä samantien vaikka… sanotaan nyt… tuhanteen! Tuhat sukupuolta. Ei voi olla ylivoimaista kuvitella. Eihän?

Intensiteettejä

Sukupuoliero siis ylittäisi dikotomian mieheen ja naiseen. Mutta miten ihmeessä me määrittelisimme itsemme ja toisemme? Tässä tullaan skitsoilun vaikeasti ymmärrettävään kohtaan, jos käytetään ”arkijärkeä”. Mutta pysytelkää mukana. Yritän olla mahdollisimman selkeä. Otetaan konkreettinen esimerkki – Marilyn Monroe (kuva alla).

AP_Marilyn_Monroe_0_1

Marilyn on nähty yhtenä 1900-luvun keskeisimmistä naishamoista. Hänen kuvansa voidaan nähdä olevan keskeinen naiskuvan muokkaaja aikanamme (ja tämä ei ole arvoarvostelma, vaan faktan toteaminen). Sanoin tarkoituksella ”kuva”. Kuva on aina merkki ja osallistuu täten merkkien systeemiin (puhuttu ja kirjoitettu kieli on merkittävä, mutta ei koko merkkien systeemi). Mutta kuvana me voimme nähdä sen olevan täynnä intensiteettejä – blondius, kehon kurvit, kävelytyyli, ääni (kuva pitää nyt ymmärtää ikonisena)… etc. Nämä intensiteetit nousevat halun kohteiksi –  eivät se mitä ne symbolisoivat. Tässä on kyse pornografian vetovoimassa. Se ei symbolisoi mitään, vaan näyttää kaiken.

Me kaikki olemme muodostuneet intensiteeteistä. Voimme typistää näiden intensiteettien erot binaariseen minimiin, mutta tälloin me emme ota intensiteettejä sellaisina kuin ne ovat. Blondiudessa, kuvikkaassa kehossa, Marilynin kävelytyylissä tai äänessä sinänsä ei ole mitään naisellista tai miehekästä. Sinä hetkenä, kun me alamme pitämään näiden intensiteettien sommitelmaa muuna kuin intensiteettien sommitelmana, me alamme kieltämään ja typistämään eroa eli differenssiä. Alamme vieraantumaan differenssistä.

Aikamme sukupuolinen pahoinvointi ulottaa juurensa differenssin kieltoon. Se on samalla elämän kieltoa. Koska elämä on differenssiä. Elämä luo differenssiä. Aloitetaan siitä tuhannesta pienestä sukupuolesta, jotta saisimme edes jonkinlaista esimakua elämästä. Kun on tuo maistiainen saatu, niin siirrytään vahvempiin aineisiin. Mutta kuten kunnon diileri tekee, niin tämä ensimmäinen on ilmainen. Olkaa hyvä.

Skitsokoulun oppitunti 2: Halu

Francis-Bacon-Three-Studies-for-a-Portrait-of-Lucian-Freud-2

Elämä on halua. Halu virtaa meissä ja kaikkialla muualla. Deleuzelle halun käsite on hyvin samanlainen kuin Spinozalla oli conatus. Halu vaikuttaa kaikkialla olevaisessa. Vaikka Deleuze ei palauta halun käsitettään ihmisen ongelmaan, niin hänen ajattelunsa taustalla voidaan aistia ihmisen olemassaolossa kohtaavat ongelmat. Ymmärtääksemme maailman ilmiöitä, on meidän ymmärrettävä se ongelma, johon se pyrkii vastaamaan. Silmän evoluutio voidaan nähdä (pun itended) vastauksena valon asettamaan ongelmaan.

Minkälaiseen ongelmaan tämä ja tuo pyrkii vastaamaan? Emme ota tässä kohdassa kantaa onko vastaus hyvä tai huono, vaan toteamme sen olevan pyrkimys vastata ongelmaan. Tärkeintä on paljastaa vastauksen taustalla vaikuttava ongelma…

… Matti perkele!! Lopetat nyt sen Antin lyömisen. Tämä on vanha koulurakennus ja kuten huomaatte niin täällä käytetään liitutaulua. Mitä se merkitsee? – No, se tietenkin merkitsee sitä, että luokkahuoneessa on pesusieni. Aivan niin. Nyt Matti ottaa tuon kuivan pesusienen ja käy kastelemassa sen lavuaarissa märäksi. Noin. Erittäin hyvä. Ja sitten Matti heittää Anttia päin pläsiä sillä. Varsin onnistunut heitto. Ja sitten Antti ottaa pesusienen ja heittää sillä Mattia. Bravo! Ja pojat voivatkin sitten mennä käytävään heittelemään toisiansa sienellä. Teillä on selkeästi tärkeämpää tekemistä kuin olla lukittuna tässä huoneessa Hus, hus…

… Missäs me olimmekaan? Aivan niin. Maailma asettaa meille ongelmia jatkuvasti. Se pakottaa meidät olemaan luovia. Tai ainakin sitä meissä virtaava halu meiltä edellyttää. Me olemme vastauksia ongelmiin. Valitettavan moni meistä pysähtyy koko elämänsä ajaksi jonkun tietyn ongelman äärelle saavuttamatta mitään vastausta. Halun jatkuva virtaus pysähtyy… Se jähmettyy paikoilleen ja liike on pysähtynyt. Neuroosi on klassinen esimerkki halun virtauksen patoutumisesta. Kerta toisensa jälkeen neurootikko asettuu saman ongelman äärelle luomatta uutta ratkaisua. Hän ei edes pyri vastaamaan ongelmaan, koska on niin kadoksissa jo olemassaolevien ratkaisujen viidakossa.

Elämäni muodostuu heteromiehenä olemisen halun virtauksista, mutta mikään ei minussa ja noissa virtauksissa edellytä eikö nuo virtaukset voisi asettua homoseksuaalin, transvestiitin tai transseksuaalin puroihin. Olisin vastaus toisiin ongelmiin. Ja tätähän luova toiminta on – uusien ongelmien asettamista ja niihin vastausten etsimistä.

Perinteinen psykoanalyysi katsoi, että meidän tulee tukahduttaa eläimelliset ja arkaaiset viettimme, jotta yhteiselo tulisi mahdolliseksi. Räikein tämän prosessin kuvaus on oidipuskompleksi, jossa lapsen tulee jättää äidin syli ja hyväksyä isä osana ”perhejärjestystä”. Deleuze (ja Guattari) katsoo, että mitään halun repressiota ei tarvita, koska meidän yhteisöllisyytemme syntyy tuota jatkuvasta halun virtauksesta. Ero on merkittävä verratessamme sitä psykoanalyysin projektiin.

Antakaamme siitä huolimatta Freudille kaikki se kunnia, mikä hänelle kuuluukin. Mutta traditionaalinen psykoanalyysi näyttäytyy uutta luovan prosessin jarruna ja keskeyttäjänä. Se ei tähtää uuden luomiseen, vaan jo olemassaolevan rakenteen toistamiseen. Psyykkinen kehitys tulee palauttaa tutuille ja turvallisille urille. Neuroottisen toiston taustalla nähdään keskeneräiseksi jäänyt oidipuskompleksi. Ihmisen taustalla vaikuttava ongelma on jo päätetty etukäteen. ”Isän haamu siellä kummittelee…”

Skitsoilu ja filosofia kulkevat käsi kädessä. On paljastettava vastauksen taustalla lymyilevä ongelma. Tämä on aina luovaa toimintaa. Ongelman löytäminen ei ole apteekin hylly, josta vaivaan kuin vaivaan löytyy lääke. Mikään jo luotu ei kelpaa vastaukseksi uuteen ongelmaan. Halun asettama ongelma on aina väkivaltaa jo löydetyille vastauksille. Halun jatkuva virtaus eroaa kaikesta aikaisemmin olleesta. Ottaessamme siitä kiinni, on se jo toisaalla. Näin halu ja differenssi kietoutuvat toistensa ympärille. Differenssi vaikuttaa ontologian alueella ja halu psyykeen. Ne ovat kuin Spinozan yhden ja saman substanssin kaksi eri attribuuttia. Ja tavallaan eivät ole.

Mitä siis haluan teille tässä sanoa? – Jos ette muuta mukaanne tältä tunnilta ota, niin se on tämä. Ei ole täysin sama, mitä teoriaa tai poliittista suuntausta kannatatte. Kysykää tuolta kandidaatilta, mihin ongelmaan se yrittää vastata. Me olemme halujen kohtaamisissa muodostuneita yksiköitä. Sanoa meitä yksiköiksi on jo vähän väärin. Me olemme useiden suhteiden muodostama moneus. Asettuessamme yhteyteen toisten henkilöiden kanssa, muodostamme uuden ”kehon”. Emme ole enää se ”vanha minä”, vaan jotain uutta. Yhteiskunta pyrkii latistamaan tämän, koska kansalaisuus tulee hieman ongelmalliseksi, jos tunnustettaisiin meidän heräävän joka aamu toisena henkilönä kuin menimme nukkumaan. Oidipaalistettu ja kapitalistinen yhteiskunta ei oikein tykkää halusta tai differenssistä.

… No niin. Matti ja Antti haluavat viihdyttää meitä uudella läsnäolollaan. Oli varmasti antoisa hetki käytävässä. Pesusieni ei ole vielä ihan kuiva, mutta poikien paidat ja tukat näyttävät kadehdittavan kosteilta. Hyvä. Hyvä. Jäämme odottamaan vahtimestarin paranoidis-fasistisen diskurssin laskeutumista luokkahuoneemme atmosfääriin. Mutta ei anneta sen tulehduttaa tilannetta… koska halu.

Skitsokoulun oppitunti 1: ”Miten voisi elää?”

deleuze-lamennais-4-a

Rakkaat oppilaat. On tullut aika ottaa aikalisä arkielämän askareista, joissa te heräätte kellon pirinään, keitätte kahvin, mutustatte sitä vaaleaa leipää kevytlevitteen ja juuston kera, juotte sen Pauligin kahvinne, käytte suihkussa, pesette hampaanne, puette päällenne arjen univormunne, kiirehditte päivän rutiineihinne, tulette takaisin sieltä kotiinne, suutelette rakastanne, syötte illallista ja päivittäisen viihdeannoksenne jälkeen painatte päänne tyynyyn aloittaaksenne kehän uudestaan. Otetaan myös hieman lomaa siitä illuusiosta, jonka henkilöasiakirjanne (ajokortti, KELA-kortti, passi… mitä näitä nyt on) teidän silmienne eteen on luonut jo liian kauan. Ette te mitään samana pysyviä persoonallisuuksia ole. Identiteettinne on satunnaista vaihtelua, joka pyritään pitäämään samantuntuisena, koska eihän elämästä muuten tulisi yhtään mitään. Pitääkö elämästä yleensäkään tulla yhtään mitään?

Noin. Hengitetään hitaasti ja syvään. Suljetaan silmät hetkeksi. Ja näin avataan ne. Eikö olekin kirkas ja kevyt olotila? Ja me emme ole edes vielä tehneet mitään. Niin. On siis tullut aika alkaa vähän skitsoilemaan. Ei tarvitse jännittää yhtään. Tämä on ihan kiva juttu. Sitä ennen meidän pitää omaksua pari asiaa, jotka voivat tuntua vähän vaikeilta aluksi. Mutta olkaa huoleti. Pidän huolen siitä, että kaikki tullaan esittämään pienissä, helposti omaksuttavissa, paloissa. Jätetään myös se akateeminen raskassoutuisuus ja ryppyotsaisuus tuonne eteisen naulakkoon. Ollaan tässä luokkahuoneessa ihan kivassa hengessä oppimassa vähän erilaisempia elämäntaitoja kuin mitä teille siellä rippileireillä, gurujen opeissa tai muissa self-help -kirjallisuuden seminaareissa on opetettu.

Mutta ennen kuin menemme eteenpäin siinä suunnassa, niin otetaan yksi harharetki ja kerron teille sedästä nimeltä Gilles Deleuze.

Nomadi nojatuolissa

Ranskalainen filosofi Gilles Deleuze syntyi tammikuun 18. päivänä vuonna 1925. Hän vietti miltein koko elämänsä synnyinkaupungissaan Pariisissa. Hieno ja suuri kaupunki, josta ei välttämättä tarvinnut poistua elääkseen rikasta elämää. Vaikka fyysisesti Deleuze ei matkustellut suuremmin, niin ajatusmatkoja hän teki sitäkin enemmän. Jo nuorena poikana hän tunsi suurta intohimoa filosofiaa kohtaan. Jean-Paul Sartre olikin teini-ikäisen Deleuzen suuri suosikki.

Deleuze tuli tunnetuksi hyvin omalaatuisesta filosofian historian luennastaan. Hän ei niinkään keskittynyt kertomaan meille esimerkiksi mitä Nietzsche oikeasti sanoi, vaan hän pyrki ajattelemaan heidät toisin. Deleuzen filosofian historialliset teokset ovat enemmänkin yhteistyöprojekteja kuin uskollisia tulkintoja. Siitä huolimatta ne ovat samalla uskollisia sille filosofiselle eetokselle, joka filosofien ajattelun taustalla on vaikuttanut.

Keskivaiheessa uraansa Deleuze aloitti yhteistyön psykoanalyytikko Félix Guattarin kanssa. Tämän yhteistyön tuloksena syntyi omalaatuinen skitsoanalyysi, jota ei tule ymmärtää vaihtoehtoisena psykiatrisena metodina psykoanalyysille. Skitsoanalyysi on filosofinen metodi, jossa pyritään skitsofrenisoimaan merkityksiä ja koodistoja (tästä enemmän tuonnempana).

Deleuzen uran loppupään tuotanto käsitteli laajasti kuvataidetta, elokuvaa ja kirjallisuutta. Hän jäi eläkkeelle 1987 ja sairastui viimeisinä vuosinaan keuhkosyöpään. Toistuvien leikkausten ja hengityskoneeseen kahlittu Deleuze teki itsemurhan marraskuun 4. päivänä 1995.

Koska monilla on suuria vaikeuksia elää ilman luokitteluja niin Deleuze on lueteltu usein sekä jälkistrukturalistisen että postmodernistisen perinteen edustajaksi. Kummatkaan luokittelut eivät tee suuremmin oikeutta Deleuzen filosofiselle työlle. Hän eroaa muista samoihin perinteisiin lueteltavien ajattelijoiden periaatteista miltein jokaisessa kohdassa. Mutta ei anneta tämän hämätä meitä. Nämä luokittelijat ja kategorioijat voivat ahertaa oman näpertelynsä parissa. Se nautinto heille suotakoot. Edetään me mielenkiintoisempien aiheiden äärelle.

Toisin eläminen

Ennen kuin lähdetään melomaan pidemmälle näitä virtoja pitkin, niin mainitsen seuraavat pikkuseikat:

  • Koska ei ole tarkoitus leikkiä akateemista tutkijaa, niin näillä oppitunneilla tullaan käyttämään mahdollisimman paljon jo suomennettua kirjallisuutta. Kulttuurikielien osaaminen ei ole välttämättömyys.
  • Virheiden vaara on suuri. Aina voidaan merkata punakynällä marginaaliin: ”väärin!” Jos jollakin on suuria intohimoja leikkiä opettajaa, niin siitä vaan. Mutta me voimme lyödä takaisin ja jopa rankaista rankaisemisesta.
  • Kaikki vastuu on lukijalla.
  • Skitsofrenia on vakava sairaus, jonka romantisoiminen on typerää. Ympäristön skitsofrenisoiminen ei tähtää skitsofrenian levittämiseen sairautena, vaan haastaa arkiajattelu muuttamaan muotoaan.

Eli sillä tavalla. Aloitetaan kysymällä: ”Miten voisi elää?”

Perinteisesti filosofiassa on kysytty: ”Miten elää hyvä elämä?” tai ”Mikä on elämän tarkoitus?”. Kysymykset olettavat jonkin alkuperäisen elämän ideaalin olemassaolon. Kysymyksten esittäjät pyrkivät löytämään jonkin oikean elämän kuvan ja siten sovittamaan tekemisensä sen mukaisesti. Suunnistaa kohti tuota oikeata elämää.

Miten voisi elää? Enää ei oleteta mitään oikeaa elämää tuolla jossain meidän ulkopuolella. Kysytään uusien ja toisenlaisten elämän toteuttamistapojen perään. Millä kaikilla mahdollisilla tavoilla minä voisin elämäni elää? Miten minä voisin elää toisin? Mitä olisi elää toisin? Mitä jos…?

Kysymykset hyvästä elämästä ja sen tarkoituksesta eivät vaivaa meitä. Kun ajatellaan toisenlaista elämää, mitä voisimme elää, nousee keskiöön kysymys: ”Miten se toimii?”. Meidän ei tarvitse edes kysyä: ”Miten meidän tulisi elää?”. Ei ole mitään ultimaattista mallia, jonka mukaan sovittaa oma elämä. On erilaisia vaihtoehtoja ja ymmärtääksemme kunkin vaihtoehdon, meidän tulee kysyä miten se toimii. Miten tulla joksikin toiseksi?

Emme siis enää kysy olemisen perään. Keskitymme tulemiseen. Jatkuvaan liikkeellä olemiseen. Mitä jos elämä ei ole mitään olemista, vaan jatkuvaa tulemista… toiseksi tulemista. Tulemista joksikin siksi, joka ei aikaisemmin ole vallinnut. Tämä jokin on erottautumista kaikesta aikaisemmasta. Meillä suomen kielessä sana ”ero” ei oikein taivu tähän kaikkeen. Jos olisimme Juhani Tamminen, niin sanoisimme sulavasti ”differenssi”. Tullaan siis Juhani Tammiseksi (juhanitammiseksi-tuleminen) ainakin paikoitellen ja puhutaan tuosta olevaiseen piiloutuvasta jatkuvasta erosta ”differenssinä”. Joskus vaan on tehtävä konventioita, jotta meillä olisi edes jotain jota vastustaa. Jota vastaan tuntea kitkaa.

Näin. Emme ole päässeet päätökseen, mutta lopetamme kesken. Keskeneräisyydessä piilee jotain, jonka kautta me voimme tunnustella tuota differenssiä. Voimme aistia sen epäsuorasti. Silti se ei jätä meitä rauhaan. Keskellä yötä hetkeä ennen nukahtamista olemme ehkä saamassa siitä otteen, mutta aina se lipsahtaa näpeistämme jonnekin muualle. Ehkä seuraavalla kerralla saamme edes yhden viittauksen tai lainauksen eikä vain opettajan omaa alustusta aiheeseen… ehkä.