Differenssifilosofiaa osa 1: Differenssi

Olen ollut poissa akateemisen tutkimuksen ääreltä aika tarkkaan 20 vuotta. Tuona aikana olen tehnyt omassa hiljaisuudessani omaa tutkimusta. Pidän tätä siunauksena elämässä, koska minun ei ole tarvinnut koskaan vakuuttaa ketään oman tutkimukseni tarpeellisuudesta, järjellisyydestä tai sopivuudesta. Se on ollut minun omaa tutkimustani omaksi huviksi.

Kun vuonna 1993 aloitin filosofian opinnot Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian laitoksella, oli filosofia isossa nosteessa lamassa rämpivässä Suomessa. Televisiossa esitettiin ohjelmaa Filosofit Willensaunassa, jossa filosofeja edusti lähinnä Esa Saarinen (oli muistaakseni juontaja). Mutta mitään sen suurempaa filosofista aaltoa ei maassamme syntynyt, koska lama helpotti ja kansaa alkoi kiinnostamaan Nokia-huumassa raha enemmän kuin henkinen kasvu. Osasyyn filosofia-boomin epäonnistumiseen kantavat itse filosofit, jotka lähinnä kinastelivat oman sisäpiirinsä hiekkalaatikolla infantiileja riitoja filosofian suunnasta.

Mutta se akateemisen maailman sisä- ja ulkopolitiikasta. Oma näkemykeni on, että suomalainen kulttuuri on korostetun epäfilosofinen. Tämä johtuu aika pitkälle siitä, että maassamme arvostetaan enemmän pragmaattista ongelmanratkaisua kuin asioiden pohjimmaisen luonteen pohtimista. Tässä mielessä suomalainen kulttuuri muistuttaa paljon amerikkalaista kulttuuria. Yksi amerikkalaisen filosofian keskeisistä suuntauksista onkin pragmatismi, jolla on myös vahva perinne Suomessa.

Käytännönläheisyys, arkijärki (common sense) ja yksinkertaisuus auttavat meitä suuresti elämän arkisissa ongelmissa. Valitettavasti tämä näppärä yhdistelmä ei kerro meille juuri mitään siitä maailmasta, jossa me elämme. Nykyfysiikan kosmologia osoittaa, että aika-avaruus, jossa elämme on luonteeltaan aivan jotain muuta kuin mitä me arjessa koemme. Matematiikassa voidaan luontevasti puhua yksitoista-ulotteisista avaruuksista vaikka me elämme ainoastaan neljän ulottuvuuden muodostamassa tilassa.

Ja tässä tulee jutun mehukkain pihvi. Arkikokemus on itse asiassa vääristynyt kuva maailmasta jossa elämme. Arkijärki on illuusio ja tietyssä mielessä itsepetos. ”Mitä väliä sillä on, jos kerran arkijärki toimii ja auttaa meitä elämään mukavasti?”, saattaa joku kysyä. Kysymys on aiheellinen. Miksi pohtia maailmankaikkeuden perimmäistä olemusta ja mitä meidän olemisemme siinä merkitsee, jos se tekee elämästä vaikeampaa? Yritän antaa seuraavassa oman vastaukseni.

Vitalismi ja naturalismi

En ole koskaan suuremmin välittänyt ismeistä tai muusta terminologisesta hölynpölystä. Yleensä ne vain sekoittavat asioita ja vievät keskustelun jonnekin täysin epäolennaiseen. Hyvin usein käy, että kun alkaa ismejä ja termiä latomaan pöytään, niin näsäviisastelijat alkavat hyppimään silmille. Henkilökohtaisesti en pidä näistä nippelitiedon hyttysistä; heidän henkinen ydin muodostuu pahansuopaisuudesta ja ilkikurisuudesta. Mutta tämänkin uhalla voin sanoa edustavani filosofista suuntausta, jota voisi kutsua vitalismiksi ja naturalismiksi.

Wikipedia luonnehtii vitalismin seuraavasti:

Vitalismi on käsitys, jonka mukaan kaikkeudessa on olemassa erityinen elämänvoima (vis vitalis). Tämä voima voi olla energiaa tai ainetta. Vitalismissa ajatellaan, että kemia ja fysiikka eivät riitä selittämään eliöiden elämää, vaan lisäksi tarvitaan jokin pelkästään elämälle kuuluva ominaisuus. Tätä ominaisuutta voitaisiin kuitenkin periaatteessa tutkia tieteellisesti. Tällaisen ominaisuuden olemassaolosta ei kuitenkaan ole tieteellisiä todisteita.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Vitalismi

Tämä luonnehdinta on osittain oikein ja osittain väärin. Katson maailmankaikkeudessa olevan jonkinlaisen elämän voiman olemassa. Yksinkertaisin todiste asiasta on, että maailmankaikkeudessa on elämää. Siitä me kaikki olemme hyvä esimerkki (ja tässä kaikella tarkoitan kaikkea elollista maailmankaikkeudessa). Katson filosofian keskeisimmän tehtävän muodostuvan tämän elämän tutkimuksesta. Mikä sitten on tämä mystinen elämänvoima eli élan vital? – Se on differenssi, johon syvennymme tuonnempana.

Naturalismia omassa näkemyksessäni edustaa se, että meidän elävinä olioina tulisi elää mahdollisimman luonnonmukaisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita mitään vihreää ituhippeilyä ja metsissä samoilua, vaan luonnolla ymmärrän maailmankaikkeutta ja sen olemusta. Tämän luonnon monimuotoisuuden ja -mutkaisuuden ymmärtäminen tekee naturalismistani jotain ihan muuta mitä yleensä naturalismilla tarkoitetaan. Se mitä yleensä ajatellaan luonnollisella on oman näkemykseni mukaan usein kaikkein luonnottominta. Naturalismini on myös elämän eettisyyttä ja estetiikkaa. Meidän tulee elää maailmankaikkeuden luonteen mukaisesti, koska me olemme osa maailmankaikkeutta; sen mukainen elämä paljastaa meille sen, miten meidän tulee elää (kaikkein vanhin filosofinen kysymys) ja saavuttaa kaikki se potentiaali mihin me kykenemme.

Gilles Deleuze ja differenssin luonne

Keskeisin filosofi, johon tulen nojaamaan on ranskalainen Gilles Deleuze (1925 – 1995). Hän on sanonut filosofian tekemisen olevan aikaisempien filosofien ampumien nuolien ampumista eteenpäin. Filosofia on aina jättiläisten harteilla seisomista. Aikaisemmat suuruudet heittävät typeryttävän suuren haasteen tehdä mitään uutta ja omaa. Tämän takia en edes siihen ryhdy, vaan käyn tässä läpi aika pitkälle sitä, mitä Gilles Deleuze on jo aikaisemmin kirjoittanut (miksi keksiä pyörä uudestaan…).

Differenssi itsessään on meille suomalaisille hyvin vieras käsite. Se voidaan kääntää eroamiseksi tai eroksi. Nämä käännökset eivät mielestäni saavuta käsitteen luonnetta täysin. Mutta yritetään pärjätä niillä. Yleinen käsitys on, että me muodostamme kuvan itsestämme sen kautta miten me eroamme toisista. Toisin sanoen, me muodostamme omakuvamme sen perusteella mitä me emme ole. Differenssin käsite sisältyy siis meidän intiimeimpään ajatukseen: ajatukseen meistä itsestä. Toivottavasti tämä jo osoittaa, että käsitteen pohtiminen kannattaa.

Hegel ja strukturalismi

Tämä käsitys erosta on samanlainen mihin Georg Wilhelm Friedrich Hegel päätyi. Hänen dialektinen filosofia pyrki selittämään maailmankaikkeuden ja sen olemassaolon rationaalisesti johtaen kaiken perimmäisestä käsitteestä. Hegel katsoi, että tämä käsite on ”olemassaolo”. Tämä puhdas oleminen ilman mitään muita määreitä on samaa kuin ”ei mikään”. Olemassaolo ei ole ”ei mitään”, vaan nämä kaksi käsitettä ovat ”tulleet” toisikseen. Kaiken olemassaolon perimmäiset kolme käsitettä ovat siis ”olemassaolo”, ”ei mikään” ja ”tuleminen”. Dialektisen systeemin mukaan maailmankaikkeuden käsitteellinen selittäminen etenee teesin, antiteesin ja synteesin mukaisesti. Jokainen synteesi taas tulee olemaan uusi teesi, joka itsessään sisältää ristiriidan (teesin antiteesin). Maailmankaikkeuden käsitteellinen selittäminen ei voi jättää tätä ristiriitaa ratkaisematta. Täten dialektinen prosessi on jatkuvaa toimintaa.

Jos tämä tuntuu teistä vaikeatajuiselta, niin siinä oli Hegelin projekti selitettynä hyvin yleisellä tasolla ja monia monimutkaisuuksia yksinkertaistaen. Hegel on erittäin hapokasta tavaraa, mutta samalla hänellä on väkevän filosofinen ote. Ehkä häntä filosofisempi on ainoastaan Spinoza, johon emme tässä nyt kuitenkaan mene. Keskeisintä on ymmärtää, että Hegelin differenssi on luonteeltaan negatiivista. Asiat määrittyvät sen mukaan mitä ne eivät ole.

Gilles Deleuzen uran varhaisessa vaiheessa 1950- ja 1960-luvulla keskeisin filosofinen suuntaus muodostui strukturalismista. Hänen tuotantonsa ja tyylinsä peilautuu voimakkaasti tätä suuntausta vastaan. Joskus Deleuze on lueteltu jälkistrukturalistiksi, mutta se ei anna oikeutta hänen filosofialleen. Toinen leima, jota Deleuzen otsaan on yritetty tumpata on ”postmodernisti”. Sekään ei osu maaliinsa, koska Deleuzen tuotantoa vähänkin tarkemmin lukiessa huomaa, että hänellä ei ole juuri mitään postmoderniin liittyviä teemoja teoksissaan. Itse katson Gilles Deleuzen olleen yksi suurimmista filosofeista 1900-luvulla. Hänen tuotantonsa on korostetun filosofista. Mutta mennään siis strukturalismiin.

Strukturalismi keskittyi tutkimaan kieltä sen kaikkein laajimmassa merkityksessä. Puhutun ja kirjoitetun kielen lisäksi kieleksi katsottiin kaikki koodeista muodostunut systeemi (liikennemerkit, muoti, ruokailutavat…). Strukturalismin mukaan jokaisen merkin merkitys muodostuu merkkien systeemissä. Irrallaan tästä systeemistä merkki ei merkitsisi mitään ja ei olisi täten merkki laisinkaan. Otamme esimerkiksi sanan ”koira”. Meillä on kielessä useita sanoja, joilla viitataan siihen eläimeen johon sanan koira katsotaan viittaavan. Meillä on ”hurtta”, ”hauva”, ”piski” ja niin edelleen. Sanat saavat merkityksensä merkkien systeemissä, koska meillä on muita sanoja, joita ne eivät ole. Meillä on sanat ”kissa”, ”elefantti”, ”käärme”…

Tuntuuko tämä vähän sekavalta? Otetaan uusi esimerkki. Koripallossa on vapaaheitto. Miten me ymmärrämme tämän käsitteen ”vapaaheitto”? Ymmärtääksemme ”vapaaheiton” on meidän ymmärrettävä mitä tarkoitaa ”koripallo”, ”vapaaheittoviiva”, ”kori”, ”kenttä”. Vielä laajemmin meidän tulee ymmärtää mitä tarkoittaa ”peli” ja ”pallo”. Näin toivottavasti ymmärrämme, että jokainen merkki on osa laajempaa merkkien systeemiä. Merkit saavat merkityksensä ainoastaan tässä systeemissä. Merkkien systeemin keskiössä on myös differenssin käsite. Jokainen merkki saa merkityksensä kaikkien niiden merkkien nojalla, jota se ei ole. Täten strukturalismin sydämessä on vanha Hegelin käsitys differenssistä.

Strukturalismi heitti perinteiselle humanistiselle ihmiskäsitykselle suuren haasteen. Jos kaikki merkit saavat merkityksensä merkkien systeemistä, niin voiko meillä olla mitään tuon systeemin ulkopuolisesta mitään tietoa? Jokainen tieto tulee pukea sanoiksi ja merkeiksi. Vielä laajemmin koko meidän käsitys itsestämme on tuon systeemin sisäpuolella. Tavallaan mitään minuutta ei ole; on ainoastaan merkkien systeemi. Mitään ihmistä ei ole olemassa. Strukturalistit puhuivat paljon ”tekijän kuolemasta”. Tekstillä (ja tässä kohden teksti tulee ymmärtää kaikkena merkeistä muodostuneena kokonaisuutena) ei ole tekijää. Maailma muodostuu ainoastaan merkkien systeemistä, jossa jokainen merkki saa merkityksensä sen mukaan mitä se ei ole.

Positiivinen ja yli-inhimillinen differenssi

Gilles Deleuze katsoi Hegelin ja strukturalistien olleen oikeassa painottaessaan identiteetin sijaan differenssiä. Mutta hän sanoutui irti heidän käsityksestä negatiivisesta differenssistä. Hän katsoi, että differenssi ei sijainnut systeemissä eikä se ollut tämä systeemi. Differenssi ei voida palauttaa termien väliseksi suhteiden joukoksi.

Meidän arkijärjellä ymmärtäen Hegelin ja strukturalismin käsitys differenssistä on ”luonnollinen”. On olemassa erillisiä olioita (eläviä ja elottomia), jotka ovat relaatiossa toisiinsa. Jokaisen olion relaatio määräytyy niiden olioiden mukaisesti, jota yksittäinen olio ei ole. Differenssi ei voi olla kuin negatiivista.

Mutta kuten jo mainitsin, niin arkijärki on illuusio. Deleuze katsoi differenssin olevan luonteeltaan positiivista. Differenssi on jatkuvaa eroamisen prosessia. Se tulee olioissa ilmi erilaisina differenssin muotoina (differoitumisena). Vielä laajemmin: elämä itsessään on differenssiä. Elämä luo jatkuvasti uusia kytkeytymisiä; solumme kytkeytyvät toisiinsa, me kytkeydymme toisiimme ja ympäristöömme. Ei ole mitään minuutta, joka muodostuisi teesin, antiteesin ja synteesin prosessissa tai merkkien systeemissä. On jatkuvaa differenssin prosessia uusien kytkeytymisten muodossa.

Gilles Deleuze kirjoitti suuret pääteoksensa yhdessä psykoanalyytikko Félix Guattarin kanssa. He puhuivat tauottomasta koneiden kytkeytymisistä. Me olemme kone, joka kytkeytyy toisiin koneisiin. Olemme koneellisia sommitelmia, jotka muuttavat luonnettaan kytkeytymällä lisää toisiin koneisiin. Differenssi laittaa meidät jatkuvaan tulemisen prosessiin. Me olemme koko ajan tulossa joksikin toiseksi.

Käytännönläheisyys, arkijärki ja yksinkertaisuus ovat selviytymismekanismeja meitä ympäröivässä kaaoksessa. Ihmisen tulee hidastaa maailmaa tullakseen sen kanssa toimeen. Esimerkiksi silmä on valon heittämän haasteen ratkaisu. Jokainen fysiikkaa vähän lukenut tietää, että maailmassa ei ole mitään värejä. Meidän silmämme välittää valkoisen valon aaltoja, jotka aivoissa muodostuvat väreiksi. Värisokeus on hyvä osoitus siitä, että me voisimme nähdä värit täysin toisin, jos silmämme olisi muodostuneet toisella tavalla.

On tavallaan väärin sanoa meidän elävän kosmoksessa. Tarkempi ilmaus olisi kaosmos. Jatkuva differenssin tapahtuma, elämä itse, pakenee meidän käsistä. Tämän johdosta Deleuze kirjoitti differenssistä monessa eri muodossa. Siitä ei oikeastaan voi puhua suoraan, koska differenssi on pakenee määrityksiä. Jokainen määritelmä on kaosmoksen hidastus ja ei tavoita kaosmosta. Tämä oli keskeinen syy, miksi Deleuzen (ja Guattarin) teokset ovat niin vaikeaselkoisia. Positiivisesta differenssistä ei voi puhua tai kirjoittaa meidän tavallisella arkikielellä.

Eikö tämä ole jo hieman liiallista kikkailua sanoilla? – Erittäin aiheellinen kysymys. Mutta yritän selkeyttää asiaa (ja tässä tavallaan olen asettunut hyvin ristiriitaiseen asemaan, mutta en minä sitä pelkää). Jos kaikki maailmankaikkeudessa on jatkuvaa differenssin prosessia, niin perinteinen käsitys meistä maailman havaitsijana alkaa ontumaan. Kaikki on yhtä ja samaa differenssin prosessia. Mitään havaitsijaa ja havaittua maailmaa ei ole olemassa. Toisin sanoen meillä ei ole mitään maailmaa sinänsä, jota me esimerkiksi ajattelemme. Ajatuksiemme oikeellisuus todennetaan siten, miten tarkasti ne vastaavat ulkoista maailmaa. Mutta mitään subjektia ja objektia ei ole jatkuvasti tapahtuvassa differenssin prosessissa. Maailma ja sitä ajatteleva ajatus ovat samanarvoisia. Ajattelukin on jatkuvaa differenssin prosessia. Ei ole mitään ”tuonpuoleista”. Kaikki on tässä ja nyt. Deleuze kuvaa tätä termillä ”immanenssin taso”(kts. immanenssi).

Täten meillä ei voi olla kieltä, merkkejä ja termejä, jotka viittaisivat maailmaan tai merkkien systeemiin. Tämä kaikki on hyvin vierasta arkiajattelulle. Meidän käsitys oikeaoppisesta kielenkäytöstä jo edellyttää, että meillä on lauseessa vähintään subjekti ja verbi. On siis jokin tai joku, joka tekee jotain. Mutta differenssifilosofian ytimessä ei ole mitään ydintä, subjektia, objektia tai teon aktia. Kaikki on yhtä ja samaa differenssin erottautumista kaikesta aikaisemmasta vallinneesta. Tällainen ajattelu ei ole tilallista, spatiaalista ajattelua. Differenssifilosofia on ajallista ajattelua. Ajan jatkuva virtaus, joka ei ole suora vaan kaareutuvaa.

Deleuzen differenssistä on siis vaikea puhua meidän tavallisella kielellä. Mutta valitettavasti meillä ei tällä hetkellä ole parempaakaan instrumenttia. Differenssi tekee kaikesta luovan teon. Kaikki maailmassa on luomisen aktia. Ajattelu on aina luovaa. Kun me typistämme ajattelun pelkäksi vastaavuussuhteeksi maailman kanssa, niin olemme vieraantuneet ajattelusta. Ajattelusta vieraantuneen ihmisen filosofia päätyy lopulta johtopäätökseen: ”X on X jos ja vain jos X”… tai jotain sinnepäin.

Positiivinen differenssin ajattelulle heittämä luovuuden vaatimus on samalla vaatimus ajatella uudella tavalla joka kerralla. Tämä oli Deleuzen filosofian keskeisin ”sanoma”. Ajatella uudella tavalla. Ajatella tavalla, jota kukaan ei koskaan aikaisemmin ollut ajatellut. Tällainen ajattelu on jatkuvasti itsensä pyörtävää anarkismia ja paossa määritelmiä. Se on jotain yli-inhimillistä. Siis jotain, johon ihminen ei kykene. Meille absoluuttinen toiseus.

Päätän tämän ensimmäisen osan tähän. Se jätetään tahallaan kesken, koska ei ole mitään alkua tai loppua. On vain keskenjääneitä tapahtumia. Seuraavalla kerralla käsitellään sitten jotain muuta differenssifilosofian osa-aluetta…

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.