refugees

Mitäs sitten kävikään…

Reilu vuosi sitten Kansalaistorille kerääntyi reilut 15 000 kansalaista osoittamaan mieltä eduskuntaankin pesiytynyttä rasismia vastaan. Immosgate oli lähtenyt lapasesta, kuten asiaa jo tuolloin kommentoin. Ainoastaan silmät rotuopin pimeyteen ummistaneet ”maahanmuuttokriitikot” kykenivät sanomaan, että kyseessä oli ylireagointi yksittäistapaukseen.

Tämän jälkeen pakolaiskriisi kärjistyi ja laantui. Mutta kansan mielenilmaus ei suuremmin kuulunut hallituspuolueiden korviin, vaan flirttailu natsismilla hyssyteltiin maton alle. Olli Immonen piti Timo Soinin toimesta oikein harjata kunnolla. Vieläkin tuota harjausta odotetaan. Ei näy eikä kuulu…

Viime viikonloppuna tämä pitkään jatkunut hiljainen natsisympatia näyttää saaneen ensimmäisen kuolonuhrinsa. Tässä kohden on mainittava, että me emme itse asiassa tarkkaan tiedä kuoliko uhri potkun seurauksena päähän saadusta iskusta vai ei. Ruumiinavauksessa kovakalvonalainen verentuoto voidaan todentaa. Tämän aivoverenvuodon tyyppi syntyy useimmiten fyysisen päävamman seurauksena.

Paikalla mielenosoitusta harjoittanut SVL on jo syyllistynyt tosiasioiden vääristelyyn, koska valvontakameroista käy ilmi, että uhria ei vähän tönäisty vaan potkaistiin oikein reilusti. Kuvioon kuuluu, että uhria on SVL:n ja heidän tukijoidensa toimesta demonisoitu piri-nistiksi. Aivan kuin lain edessä narkomaanin tappaminen olisi jotenkin sallitumpaa kuin ei-narkomaanin.

Kaikkein räikeimmin itsensä on munannut pääministeri Sipilä, joka asetti samalle viivalle Helsingin ja Kajaanin tapahtumat. Tappo on aina tappo vaikka se tapahtuisi mistä syystä. Mutta Kajaanissa turvapaikan hakijat surmasivat ryöstön yhteydessä kanta-suomalaisen (termi, joka on suorastaan absurdi, mutta käytetään sitä tässä kohdassa). Helsingissä Elielinaukiolla kuolemaan oletettavasti johtanut päällekäyminen oli leimallisesti poliittisista ja ideologisista syistä johtuvaa. Myöhemmin pääministeri Sipilä yritti tarkentaa kantaansa A-studiossa, mutta aika ontuvaksi se jäi. Pääministeri jäi kiinni siitä hyssyttelystä ja ohipuhumisesta, jota poliittisen eliittimme toimesta on harjoitettu jo vuosia.

Meillä Suomessa on selkeä natsi-ongelma. Kyseessä näyttää olevan lukumäärällisesti pieni, mutta sitäkin äänekkäämpi ryhmä. SVL ei ole rekisteröitynyt yhdistys, joten siltä ei voida vaatia lain edellyttämiä velvollisuuksia täytettäväksi. Katsotaan, että täten sen toimintaan ei voida puuttua. Tietääkseni poliisin innolla jahtaamat moottoripyöräjengitkään eivät ole yhdistysrekisterissä. Ei näytä estävän heidän toimintaansa puuttumista virkavallan toimesta.

Poliisilla ei näytä olevan myöskään ongelmia jahdata vasemmisto-anarkisteja. Heinäkuussa 2015 Joukkovoiman mielenosoituksen yhteydessä Hakaniemen torilla anarkistien ryhmä päätti vallata kadun, joka jo muutenkin mielenosoituksen johdosta oli katkaistu liikenteeltä. Poliisi oli paikalla mellakkavarustein (kuva alla). Dallapépuistossa loppukesästä otettiin uudestaan yhteen anarkistien kanssa. Voi tietenkin olla, että näistä tapahtumista tiedotetaan virkavaltaa ja ne näkyvät sosiaalisessa mediassa; poliisilla on aikaa varustautua. Mutta kun väkivaltaisen historian omaava järjestö järjestää tilaisuuden pääkaupunkimme keskeisimmillä aukioilla ja paikalla ei ole poliisin poliisia, niin kysymyksiä on vaikea olla esittämättä.

poliisit

On esitetty, että maamme poliisivoimissa esiintyisi sympatioita uusnatseja kohtaan. Yhteinen nimittäjä löytyisi juuri maahanmuuttokriittisyydestä. Haluan uskoa, että tämä on yliampuva tulkinta. Mutta maassamme on selkeästi pidempi ja tutumpi traditio, jossa vasemmistoradikaalia pamputetaan herkemmin kuin uusnatsia.

Ovathan nämä anarkistit ja muut radikaalit todella ärsyttävää sakkia, mutta he ovat kunnostautuneet lähinnä meluamisen ja omaisuuden tärvelemisen saralla. Ja tässä tullaankin keskeiseen kohtaan. Tässä maassa on ollut tapana, että herrojen varpaille ei astuta ja nenille hypitä. Tämä tehtiin selväksi jo sisällissodan vankileireillä, joilla kuoli neljä valkoista ja 11 652 punaista. Sellaista oli punainen terrori ja valkoinen isänmaallisuus.

Ehkä tähän kansallissosialistien vähäiseen kurissapitämiseen on syynä hieman läheisempi historia. Suomen allekirjoittama rauhansopimus vuodelta 1947 sanoo toisen luvun kahdeksannessa artiklassa seuraavaa:

Suomi, joka välirauhansopimuksen mukaisesti on ryhtynyt toimenpiteisiin hajoittaakseen kaikki Suomen alueella toimivat fascisminluontoiset poliittiset, sotilaalliset tai sotilaallisluontoiset järjestöt sekä muut järjestöt, jotka harjoittavat Neuvostoliitolle tai muille Yhdistyneille Kansakunnille vihamielistä propagandaa, sitoutuu olemaan vastaisuudessa sallimatta senluontoisten järjestöjen olemassaoloa ja toimintaa, joiden tarkoituksena on kieltää kansalta sen demokraattiset oikeudet.

Neuvostoliiton hajottua Suomi sanoutui yksipuolisesti irti rauhansopimuksen aserajoituksia koskevista osista (poislukien ydinaseet). Venäjä ja Yhdistyneet kansakunnat eivät vastustaneet tätä irtisanoutumista. Mutta tietääkseni muilta osin Suomi on edelleen sitoutunut tähän rauhansopimukseen. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Valvontakomission poistumisen jälkeen Suomi kykeni valvomaan vuosikymmeniä menestyksekkäästi näitä ”fascisminluontoisten” järjestöjä ja estämään niiden syntyminen ja leviäminen. Paitsi nyt ollaan otettu pahasti takapakkia asiassa. Olisiko virkavallan edustajien keskuudessa pieni ryhdistäytymisen paikka? Samanlaista ryhdistäytymistä odottaisin oikeuslaitokselta. On suorastaan absurdia, että spray-maalilla seinää töhrivä voi saada yhtä kovan rangaistuksen kuin raiskauksesta tai pahoinpitelystä. Tämä antaa selkeän sanoman; ruumiillinen koskemattomuus ei ole erityisessä asemassa oikeuslaitoksemme toimesta.

torkya

Kun ottaa huomioon maassamme vallitsevan väkivaltaisen ilmapiirin, niin onko ehdonalainen mikään rangaistus toisen ruumiillisen koskemattomuuden rikkomisesta? Ainakaan se ei näytä toimivan minkäänlaisena pelotteena. Elielinaukiolla törkeästä kuolemantuottamuksesta epäilty henkilö omaa pitkän listan tuomioita väkivaltarikoksista. Mitä helvettiä hän teki vapaalla jalalla? Eikö hän ole omalla toimellaan osoittanut toistuvasti olevansa vaarallinen ympäristölleen?

Olen ollut jo pitkään huolissani maan kiristyneestä ilmapiiristä. En väheksy samasta asiasta huolestuneita tutkijoita, jotka pyrkivät löytämään selityksen tähän kaikkeen yhteiskunnallisista rakenteista ja niissä ilmenevistä ongelmista. Mutta yksi selitys voi löytyä kulttuuri-historiallisesta epäkohdasta, joka ei näytä muuttuneen sitten valtiomme perustamisen jälkeen. Tämä epäkohta on se sokeapiste, jossa lausutaan: ”Kommaria on oikeus lyödä… ja ehkä tappaakin”.

Tätä sokeaa pistettä ei tulla koskaan valaisemaan natsien näkökentässä, mutta virkavallan olisi jo aika herätä. Tämän päivän ”kommari” on anarkisti ja vasemmisto-radikaali. Natsien näkökulmasta tuo ”kommari” on myös suvakki, narkkari ja kaikki muut, jotka eivät natseja ole. Tämän tulisi huolestuttaa meitä kaikkia, jotka emme natseja ole.

_r000223

Myyntipuheesta ja sielunkumppanin löytämisestä

Viimeisten päivien aikana ajatukseni ovat liikkuneet enimmäkseen kahden aiheen ympärillä; myyntipuheen pitämisessä ja sielunkumppanin löytämisessä. Ensimmäinen on ollut mielessä työstä johtuvista syistä ja jälkimmäinen on noussut mieleen, koska Facebook jaksaa muistuttaa, että on kulunut viisi vuotta siitä kun jätin Lauttasaaren kämpän taakseni ja ymmärsin avioliittoni olevan lopullisesti ohi.

Aloitan myyntipuheesta. Yksi elämäni suurista ”raamatuista” on Roger Mavityn ja Stephen Bayleyn Life is a Pitch: How to Sell Yourself and Your Brilliant Ideas (2009). Teos alkaa määrittelemällä mitä kaikkea on myyminen ja myyntipuhe. Myyntipuheen keskeinen päämäärä on saada aikaan muutos kohteesta. Moni harjaantumaton puhuja ajattelee, että vahvat argumentit ja faktat ovat paras tapa saada aikaan tämä muutos. He kaikki ovat täysin väärässä. Kun me esimerkiksi pyydämme lainaa pankista, niin me pyrimme vakuuttamaan, että me kykenemme maksamaan lainan takaisin tulevaisuudessa. Mutta kukaan ei voi tietää mitään tulevasta.

Tätä ei tietenkään pankkisektorilla koskaan sanota ääneen. Nykyään pankkivirkailijat eivät suuremmin käytä omaa harkintaa lainaa käsiteltäessä, vaan asiakkaan luottokyky tarkistetaan luvuista. Lainan myöntäminen perustuu ”kalkyloituun arvaukseen”, mikä ei muuta asiaa miksikään. Arvaus, mikä arvaus. Ja tästä johtuen erittäin vakuuttavasti esiintyvä lainan hakija kykenee saamaan lainan helpommin kuin epävarmasti esiintyvä (olettaen, että kummallakin on yhtälaiset luottotiedot).

Varsinkin Suomessa on sosiaalisesti hyväksyttävää suhtautua negatiivisesti itsensä myymiseen ja markkinoimiseen. Ja siitä huolimatta me teemme sitä ja olemme sen kohteina päivittäin. Myyminen on jotain hyvin inhimillistä. Ja myyminen vetoaa aina ensiksi tunteisiin. Faktat ja argumentit ainoastaan tukevat emootioihin vetoamista. Sama pätee meidän ”ostopäätöksiin”; ne tehdään tunteella. Tietojen hakeminen ennen ostopäätöstä on enemmänkin jo alitajuisesti tehdyn päätöksen tueksi tehtävää vakuuttelua itselle kuin aitoa tietojen hakemista ja niiden pohjalta tehtävää päätöstä.

Ehkä kaikkein kovin ja yleisin myyntipuhe, mitä me teemme, on toisen vakuuttaminen parisuhteeseen. Tämän pitchin ultimaattinen kohokohta on kosinta. Yritämme vakuutta toisen (ja itsemme), että olemme hyvä partneri ja pystymme takaamaan onnellisen tulevaisuuden. Tulevaisuuden, josta kenelläkään ei voi olla mitään varmaa tietoa. Ja tässä jos jossain kaikki tehdään emootiot edellä.

Vaikka asia voi aluksi vaikuttaa vähän etäältä, niin ei ole mitenkään ihme, että myyntipuheen ajatteleminen vie ajatukset lähelle sielunkumppanin etsimistä ja löytämistä. Jos Mavityn ja Bayleyn teos on mainio teos myyntipuheesta, niin nykyaikaisesta rakkaudesta hilpein ja huimaavin teos on koomikko Aziz Ansarin ja yhteiskuntatieteilijä Eric Klinenbergin Modern Romance – An Investigation (2015). Suosittelen teosta kaikille, jotka ovat hämmentyneitä näinä Tinderin aikoina.

Jos jotain internet on muuttanut, niin se on ostaminen. Nykyään on helppo istuutua läppärin äärelle ja alkaa shoppailemaan. Halvimmat tarjoukset löytyvä muutamalla klikkauksella ja parhaat arvostelut ohjaavat meidän valintoja entistä enemmän. Tämä ei ole ristiriidassa aikaisemmin esitetyn kanssa, koska meidän päätös luottaa noihin arvosteluihin on edelleen tunnepohjainen. Meidän tekemämme valinnat vain voimistavat tuota valintaa.

Internet mahdollistaa valintojen yltäkylläisyyden ympärillämme. Ja toisin kuin heti tulisi luulleeksi, niin tämä ei välttämättä tuota onnellisuuden lisääntymistä. Tätä ilmiötä kutsutaan valintojen paradoksiksi. Kun lukemattomat vaihtoehdot ovat saatavilla, niin osa meistä ei kykene tekemään valintaa, vaan odottaa löytävänsä vielä paremman, kunhan vain jatkaa etsimistä. Tällaisia henkilöitä voidaan kutsua maksimoijiksi. Tarpeeksi hyvän vaihtoehdon löytäviä voidaan kutsua tyytyjiksi.

Se, onko ihminen tyytyjä vai maksimoija, riippuu myös tilanteesta. Minä voin etsiä päiviä ja viikkoja oikeaa objektiivia kameraani, mutta autooni otan lähimmän bensa-aseman bensaa tankkiin. Autoni bensan laatu ei minua kiinnosta. Mutta löytyy ihmisiä, joille ei ole täysin sama mitä bensaa autonsa tankkiin tankkaa.

Minulla ei ole tutkittua dataa esittää tämän tueksi, mutta omien kokemusteni pohjalta ihmissuhteissa maksimoijien määrä näyttää lisääntyneen yleisen maksimoinnin yleistyessä. Kukaan ei vaan yksinkertaisesti riitä. Ja pois se minusta, että lähtisin näitä henkilöitä tuomitsemaan. Itsekin olen elänyt ihan omasta tahdostani viisi vuotta sinkkuna, koska oma elämä on ollut sen verran solmussa ettei ihmissuhteelle ole ollut mahdollisuutta. Vaikka muutaman kerran turhaan on tullut ihastuttua. Mutta ei niistä sen enempää.

Sitoutua toiseen henkilöön on vakava paikka. Tai ainakin se sellaista tulisi olla. Varsinkin sitoutuminen loppuelämäksi on vielä tätäkin vakavampi paikka. Ei siis ihme, että sitä haluaisi löytää sen sielunkumppanin rinnalle elämän matkalla. Mutta onko tämä suuri etsintä lisännyt meidän onnellisuuttamme?

Rajoitettujen vaihtoehtojen muodostamassa kulttuurissa (syrjäseuduilla ja agraarisemmissa maissa) maksimoinnille ei jää tilaa. On oltava olosuhteiden pakosta tyytyjä. Kun ei paremmasta mitään tiedä, niin tyytyy vähempään. Meidän ääriurbaanista kulttuurista me emme voi siirtyä massoittain yksinkertaisempaan agraarikulttuuriin. Mutta tyytyjien määrä tulisi jollakin keinolla lisätä. Jo siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat tyytyväisempiä elämäänsä.

Maksimoijat ovat parisuhteissaan ja työelämässään onnettomampia kuin tyytyjät. Mistä tämä johtuu? Maksimoija etsiessään aina vain parempaa löytämisen sijaan rakentaa vaihtoehtojen viidakosta ideaalisen ja kuvitteellisen kohteen. Vaihtoehtoja hylkäämällä tästä idealisesta kohteesta tulee aina vain täydellisempi ja täydellisempi. Samalla se irtaantuu todellisuudesta kauemmaksi ja kauemmaksi. Sitä ei koskaan saavuta. Yksikään ihminen maailmassa ei kykene tyydyttämään mahdotonta vaatimusta, joka maksimoijan korvien välissä on kehittynyt.

Elämämme tärkein valinta jää tekemättä. Väärät valinnat sisältävät nimittäin erittäin positiivisen mahdollisuuden; niistä voi sanoutua irti. Vaatii tietenkin suurta taitoa sanoutua irti esimerkiksi avioliitosta. Mutta mahdottomaksi muodostunut tilanne kannattaa puhaltaa poikki… mutta sitä ennen kannattaa ottaa selvää tekeekö sen maksimoimisen vai tyytymättömyyden pohjalta.

Täydellinen myyntipuhe tulevalle sielunkumppanille? Jos vaikka aloittaisi puheen parantamisesta, jolla erottaa tyytyjät maksimoijista. Ensimmäinen puheeni kohde löytyy peilistä…

joutsen

Kukaan ei oo kenenkään

Jatkan edellisen postaukseni lopussa esille tullutta ajatusta. Se ei näytä jättävän minua rauhaan. Samalla jatkan sukellusta kotimaisen populaarikulttuurin syvänteisiin.

Ajatus pulpahti pinnalle työmatkalla kuunnellessani Iisan kappaletta ”Kukaan ei oo kenenkään” (saman nimiseltä albumilta). Kappaleen voi ohittaa perinteisenä ja yksinkertaisena erolauluna tai äidin tunnemaailmaa kuvaavana romanttisena lyyrisenä kuvaelmana suhteessa lapseen, mutta minulle se aiheutti huomattavasti monimutkaisemman ajatusketjun (yllätys, yllätys).

Jokaisesta pitäis voida vaan irrottaa
Niin et se palata voi jos se haluaa
Helppo sanoo mutta vaikeampi toteuttaa
Ketään ei milloinkaan pysty omistaa
Helppo vaan sanoo mutta ei niin helppo toteuttaa
Ei todellakaan
Ei todellakaan

Toisessa kiinni roikkuva rakkaus on tuomittu miltein poikkeuksetta epäonnistumaan. Se ei itse asiassa ole rakkautta laisinkaan, vaan omistamishalua ja toisen autonomisuuden kieltoa. Mutta mitä jos nämä sanat merkitsevät jotain suhteessa itseemme?

Meidän rakkain ja syvin omistussuhde on suhde meihin itseemme. Toitotamme itsellemme ja toisille kuinka meistä jokainen on vastuussa itse itselleen ja kuinka meillä on oikeus päättää itse meitä koskevissa asioissa. Mitä jos tämä kaikki onkin harhaa ja täysin väärin?

Elämä meissä ei ole meidän. Meillä ei ole omistussuhdetta elämäämme eikä toisten elämään. Kukaan ei todellakaan ole kenenkään… ei edes me itsellemme. Kukaan ihminen ei ole täysin toisista irrallinen. Minulla on useita suhteita toisiin ihmisiin, joista jokaisesta saan olla kiitollinen (vaikka joskus tulee toistakin emootiota heitä kohtaan tunnettua). Missä minun elämäni ja läheisimpieni elämän raja kulkee? Kielen kautta olen suhteessa vielä suurempaan populaatioon. Itse asiassa kielijärjestelmän kautta olen suhteessa koko ihmiskuntaan. En voi sanoutua siitä irti vaikka kuinka yrittäisin.

Yrittäkääpä ajatella ilman sanoja ja kieltä… Aivan! Ajattelu on kielellistä. Voin tietenki harjoittaa meditaatiota, jossa pyritään tyynnyttämään tämä mieli, joka on kiinni kielessä. Meditaatiossa saavutetut kokemukset tulee pukea kieleksi, jotta voisin ilmaista niitä toisille ja omalle mielelleni. Voidaan sanoa, että mieli kielii kielessä (tai jotain muuta heideggerilaista, mutta ei mennä siihen nyt). Tärkeintä on ymmärtää, että ajatus mielestämme tai elämästämme yksityisomaisuutena on jotain hyvin keinotekoista.

Sanoisin, että ajatus irrallisesta yksilöstä on suorastaan myrkyllinen. Tämä tulee erittäin hyvin esiin itsemurhan käsitteessä. Edellisessä postauksessani kirjoitin elämän asettavan meidän velvollisuudeksi tavoitella hyvää elämää. Kun elämä ei enää kykene täyttämään tätä velvoitetta, niin sillä on kaikki syyt sammua – kuolla pois. Mutta niin kauan kuin elämä kykenee tavoittelemaan hyvää elämää, niin sen sammuttaminen on rikos elämää vastaan. Itsemurhan julkeus ilmenee räikeimmin kuolleen omaisille. Riistäessään henkensä itsemurhaaja kiistää elämän sosiaalisen luonteen ja kieltää sen toisilta.

joutsen_2

Meidän ei kuitenkaan tarvitse mennä näin äärimmäisiin esimerkkeihin. Pysyttäydytään toisessa riippuvassa rakkaudessa ja sen sisältämässä omistushalussa. Usein katsomme kuinka mustasukkaisesti toisessa riippuva henkilö tukahduttaa toista toiminnallaan. Mutta samalla hän tukahduttaa hänessä itsessään olevan kyvyn rakastaa. Omistushalu toiseen ei itse asiassa ole toisen aitaamista, vaan rajojen vetämistä omalle itselleen.

Läheisyysriippuvainen ihminen ei kestä elämään sisältyvää ambivalenttia suhdetta itseen. Me tarvitsemme käsityksen itsestä, eli mielestä, toimiaksemme maailmassa, mutta se ei ole mitään todellista sinänsä. Minää ei ole. Se on vain tapa käsitellä asioita. Me tiedämme, että aurinko ei nouse eikä laske, mutta tavan takia me sanomme niin. Ihailemme auringonlaskua vaikka todellisuudessa me katsomme maapallon kääntymistä. Mutta läheisriippuvainen on kuin maapallon muodon kieltäjä, joka uskoo maan olevan litteä. Hänelle aurinko nousee ja laskee. Ihminen on maailmankaikkeuden keskipisteessä. Rakkauttaan tunnustaessaan läheisriippuvainen itse asiassa pönkittää omaa itseään. Hän pystyttää muurin itsen ja maailman väliin. Ja hän epäonnistuu aina, koska maailma ja minä ovat aina yksi ja sama.

Jokainen buddhalaisuuden perusteet omaksunut ymmärtää tämän. En kuitenkaan halua sukeltaa tässä länsimaiselle kulttuurille valitettavan vieraaseen perinteeseen. Tämä ei nimittäin ole mitään vierasta meidän kulttuurillemme. Suuri mielen ja maailman välisen dikotomian kaataja oli Marcel Proust (1871 – 1922). Hänen massiivinen Kadonnutta aikaa etsimässä romaanisarja perustui hyvin pitkälle näkemykselle, että yksilö murentuu ajan virrassa.

Tänään rakastunut mies kohtaa ajan, jolloin tuosta romantiikan sankarista ei ole enää mitään jäljellä. Elämä Proustille oli sarja erilaisia kausia, joiden välillä ei aina ollut mitään yhteistä. Jokainen kausi elämässä näytti sisältävän kokonaan toisen minän, joka sitä eli. Rakastunut minä ei voi edes kuvitella sitä minää, joka ei enää rakasta. Minä kohtaa elämänsä aikana lukuisia kuolemia. Aamulla herätessämme voimme olla hetken hämmentyneitä omasta itsestämme, mutta hetken kuluttua omaksi hämmästykseksemme jatkamme tavan takia elämäämme samana henkilönä, joka illalla meni nukkumaan. Minä rakentuu muistissamme ja muistoissamme. Minä on aina virtuaalista tässä hetkessä. Se on kuvitteellinen konstruktio. Meidän kehomme ja mielemme ovat ajan säiliöitä. Tämän takia Proust lähtee etsimään kadonnutta aikaa. Ja siihen ei muutama hassu sivu riitä.

joutsen_3

René Descartesin (1596 – 1650) suuri oivallus oli, että on yksi asia, jota ihminen ei voi epäillä. Ja se on hänen ajattelemisensa. ”Ajattelen, siis olen!” Descartesin ajattelu vaikutti voimakkaasti modernilla aikakaudella vallalla olleeseen dualismiin hengen ja materian välillä. Samoin kahtiajako ihmisyksilön ja ympäristön välillä jyrkkeni. Ajatus yksilöstä itsenäisenä yksikkönä valtasi kulttuurin. Individualismin ja dualismin ajatukset sopivat täydellisesti länsimaissa vallalla olleeseen kristilliseen ihmiskäsitykseen. Kärjistäen voisin sanoa, että kartesiolainen filosofia saavuttaa lakipisteensä protestanttisessa kristinuskossa. Yksilö on vastuussa omasta kohtalostaan ja omalla työllään hän lunastaa taivaspaikkansa.

Koska kaikki tämä perustuu kuvitteelliselle perustalle, niin ei ole mikään ihme, että se on päätynyt kriisiin. Tämä kriisi on jatkunut jo reilut sata vuotta. Ajatus oman itsemme kuvitteellisesta luonteesta on niin vieras länsimaiselle ihmiselle, että muutos ei tapahdu yhdessä yössä. Yksilöinä me voimme omaksua uuden käsityksen itsestämme, mutta kulttuurina ja yhteisönä se kestää pidempään.

”Kukaan ei oo kenenkään”. Ei niin. Sinä et myöskään ole sinun.

Kun sinä katsot mua se ei vaikeaa uskoa, ettei oo ollenkaan tulevaa
Tai menneisyyttäkään koska se on ongelma
Tai kasa muistoja vaan jotka voi romuttaa
Minä koitan oppia tajuumaan sen että niin tiukkaan kii susta pitää voi en
Etteikö tuuli vois temmata sua mukanaan
Ja musta kauaksi, kauaksi pois kuljettaa

Tuota raikasta tuulta meistä moni tarvitsisi elämään. Kepeä tuulahdus raitista ilmaa, joka kuljettaa minuuden hieman kauemmaksi, jotta siihen saisi kriittistä etäisyyttä. Hieman sitä mielettömyyttä keskelle elämää, jotta voisi taas päättömästi rakastua maailmaan ja ihmisiin sen päällä. Päästää irti edes hetkeksi minästä ja nähdä kuinka se on ainoastaan pinttynyt tapa, keino pärjätä pilvilinnojen kaupungissa.

Ehkä nyt saan hieman rauhaa tältä ajatukselta. Ja nyt sitten se Iisan biisi, niin voitte muodostaa näkemyksen ihan itse (voi tätä kielen mahdollistamaa ironiaa).

kukkAAA

Kauniiden ihmisten ongelmaton elämä

Jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus tehdä omasta elämästään mahdollisimman hyvä. Tämän toteaminen tuntuu niin triviaalilta, että sen ilmaisemiselle ei tulisi olla mitään syytä. Mutta näin ei tässä epätäydellisessä maailmassa ole.

Kun sanon, että jokaisella on tämä oikeus, niin se pitää sisällään velvoitteen huolehtia, ettei oma hyvän elämän tavoittelu estä toisten hyvän elämän tavoittelemista. Mutta haluan mennä tässä maksiimissa vielä pidemmälle. Sanon, että meillä on velvollisuus tehdä elämästämme mahdollisimman hyvä. Ja kuten kaikkien velvollisuuksien laiminlyömisestä, niin siitä seuraa sanktioita.

Meillä Suomessa on esimerkiksi oppivelvollisuus ja ainakin jokaista miestä koskee tämän lisäksi kansalaisvelvollisuus (johon naisetkin saavat ottaa osaa vapaaehtoisesti). Lain asettamat velvollisuudet ovat kontingentteja; ne eivät ole välttämättömiä. Meillä voisi olla toinen laki, joka asettaisi muita velvollisuuksia.

Mutta elämän asettama velvollisuus on välttämätön ja se ei voi toisin olla. Hyvän elämän velvollisuuden rikkominen on rikos itse elämää vastaan – tahtoa kuolemaan ja kaipuuta olemattomuuteen. Elämän velvollisuudesta irtisanoutuminen on elämän nihilointia, nihilismiä par exellence.

Nämä ajatukset nousivat mieleeni luettuani viikolla Kyösti Niemelän kolumnin ”Elokuvat ovat väärässä – kauniiden elämä on muita helpompaa”. On tietenkin epäreilua sanoa  mitään kolumnin kirjoittajasta pelkän tekstin pohjalta, mutta siitä huokui karvas nihilismin haju sieraimiini. Perussanoma Niemelän lyhyessä kolumnissa on, että ”kauniit kasvot tai luontainen karisma antavat runsaasti apua seksikumppanien löytämiseen, parisuhteen muodostamiseen ja rakkaudentäyteiseen elämään”. Tämä etumatka tulisi tiedostaa samoin, kuten me tiedostamme huonoista oloista lähtöisten vaikeudet elämässä. Hyvästä kodista, jossa arvostetaan koulutusta on helpompi nousta hyvään sosio-ekonomiseen asemaan kuin riitaisesta alkoholistiperheestä, jossa vanhemmat eivät tue lapsiensa koulunkäyntiä ja niin edespäin.

Vaikka huonommista oloista lähtevien lasten asema tiedostetaan, niin se ei tarkoita että heitä arvosteltaisiin peruskoulussa ja myöhemmissä opinahjoissa löyhemmillä asteikoilla. Sehän tekisi heistä vähemmän osaavia ja rohkaisi laiskuuteen (Miksi tsempata, kun vähemmälläkin pärjää?). He kyllä tarvitsevat tukitoimia, jotta he pärjäisivät maailmassa aivan kuten kaikki muutkin.

kukkaaaAAA

Ja sama pätee elämässä yleensä. Maailmankaikkeuden sokea sattumanvaraisuus heittää meidät elämään ja antaa meille ne kortit, jotka meillä kädessä on. Tässä kohden on huomautettava, että elämä ei ole korttipeliä, mutta ymmärrätte varmaan vertauksen. Me olemme saaneet erilaiset kortit kuin toiset. En sano parempia tai huonompia, vaan erilaiset. On totta, että kauniiksi katsomamme henkilöt saavat jonkinlaista etumatkaa sosiaalisissa tilanteissa, mutta se ei anna vähemmän kauniille tai viehättäville mitään oikeutta alkaa protestoimaan kakaramaisesti tilanteen epäreiluutta.

Niemelä samaistaa infantiilisti kolumnissaan seksikumppanien määrän parisuhteiden solmimiseen ja rakkauteen. Jokainen vähänkin normaalia elämää elänyt tietää, että helposti seksisuhteita luovat ihmiset eivät automaattisesti päädy helpommin hyviin parisuhteisiin tai löydä rakkautta. Kauniiksi ja viehättäviksi tulkittujen ihmisten elämä ei ole mitenkään sen ihmeellisempää kuin kenenkään muun. Ja heidän elämä sisältää saman velvoitteen tehdä elämästä mahdollisimman hyvä kuin kaikilla muillakin.

Kauniiden ja viehättävien ihmisten demonisointi on heidän hyvän elämän tavoittelun eteenastumista. Mutta vielä enemmän se on tielle astuneen hyvän elämän tavoittelulle vastaista. Täten tämä rakkaudessa epäonnistunut katkeroitunut kaunainen protestoija syyllistyy elämän velvollisuuden kaksinkertaiseen kieltämiseen. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä tämä protestoija ei kuitenkaan onnistu sabotoimaan kauniin ja viehättävän hyvän elämän tavoittelua, vaan lähinnä ampuu itseään jalkaan.

Ja kuinka helppoa ja ongelmatonta tämä kauniiden ja viehättävien elämä oikeasti on? Elämässäni olen saanut kohdata monia ihmisiä monista lähtökohdista. Varsinkin poikkeuksellisen kauniit naiset eivät aina loista elämän auvoisaa ihanuutta. Päinvastoin. Olen kuullut itkuista avautumista hirveästä kohtelusta ja yksinäisyydestä, koska harvempi näkee muuta kuin kauniin ulkokuoren.

Mitään niin sallittua sylkykuppia meidän kulttuurissa ei ole kuin poikkeuksellisen kaunis nainen. Häntä saa (ja joidenkin näkemyksen mukaan suorastaan pitää) haukkua, painaa alas ja syrjiä. Koska hänellä on niin valtava etumatka muihin nähden. Jos kaunis ja viehättävä nainen ei satu olemaan poikkeuksellisen älykäs, niin siitä vasta riemu repeää. Tyhmä ja kaunis! Ei kun lyömään niin paljon kuin sielu sietää.

Uskoisin, että harvempi on tullut ajatelleeksi miksi kaunis ja vähän yksinkertainen on niin suuri rikos. Keskivertoälykkyydellä varustetut ihmiset ja siitä alaspäin edustavat aika laajaa osaa ihmiskunnasta (uskoisin, että se on enemmistö). Pitäisikö näitä kaikkia katsoa alaspäin ja solvata avoimesti heitä älykkäämpien toimesta? Kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat eivät kysy suurtakaan älyllistä pääomaa. Miksi ne näyttävät olevan suorastaan ylivoimaisia suurelle osalle älykkäitä ihmisiä? Ehkä siksi, että eivät he kovin älykkäitä oikeastaan olekaan.

diesel-smart-may-have-the-brains-but-stupid-has-the-balls-small-56141

Asettamaani hyvän elämän tavoittelun velvoitetta ei tule sekoittaa kristilliseen ”kaikki elämä on pyhää” höpinään. On tilanteita, jossa hyvän tavoittelu on lopullisesti estynyt elämässä. Se ei millään teolla muutu enää hyväksi. Terminaalivaiheessa eläville sairaille tulisi suoda oikeus elämän päättämiseen. Tuolloin yksittäisen ihmisen elämän ulkoiset tekijät ovat ottaneet vallan ja ihminen on niiden vietävänä. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta ottaa elämäänsä haltuunsa.

Mutta elämälle kaunainen ihminen ei tällaisessa tilanteessa ole. Hän vain ei ole oppinut elämään oikein omaa elämäänsä. Koska kauna on ottanut luovutusvoiton hänessä, niin kaunainen ihminen alkaa syyttämään maailmaa omasta huonosta kohtalostaan. Hänen tilanteensa tulisi tiedostaa. Mitä vielä hänen vuoksi pitäisi ihmiskunnan tehdä? Lopettaa oman hyvän elämän tavoittelu ja antaa hänelle kaikki valmiiksi pureskeltuna kultalusikassa? – Jokainen normaalilla älyllä ja jonkinlaisella elämän kokemuksella varustettu ihminen ymmärtää näiden vaatimusten mahdottomuuden ja lapsellisuuden.

Seksi, parisuhde ja rakkaus ovat suurimmalle osalle ihmiskuntaa elintärkeitä elämässä. On erakkoja, munkkeja ja muita poikkeusyksilöitä, jotka näyttävät kieltäytyvän ainakin seksistä ja parisuhteesta. Ja on totta, että ihminen kykenee elämään biologisesti täysin tervettä elämää ilman seksiä. Mentaaliseen elämään ei mennä tässä kohdassa. Kun meidän kehomme saa oikeaa ravintoa, puhdasta vettä ja ilmaa, niin se kykenee elämään.

Seksi, parisuhde ja rakkaus eivät kuitenkaan ole samanarvoisia kuin ravinto, vesi ja ilma. Sanokaamme, että ihminen on vaeltanut aavikolla päiväkausia ilman ravintoa ja vettä (ilmaa siellä riittää) ja on nääntymäisillään saapunut talon ovelle. Hänellä on suoranainen oikeus vaatia ainakin vettä juotavakseen. Muutoin hän kuolee. Jos talon asukkaat eivät hänelle tätä suo (olettaen, että heillä on ainakin vettä yli omien tarpeidensa), niin he syyllistyvät kuoleman tuottamukseen.

Jotkut meistä vaeltavat yhtä näännyksissä seksin, parisuhteen ja rakkauden puutteessa. Osa näistä nääntyvistä on suorastaan kuolemassa yksinäisyyteen ja rakkauden puutteeseen elämässään. Tästä huolimatta he eivät voi koputtaa ovelle ja vaatia: ”Seksiä! Parisuhde! Rakasta minua!”. Seksiä voidaan tietenkin järjestää ilman parisuhdetta ja rakkauttakin, mutta se ei ole kuin hetkellinen helpotus eikä siitä ole ratkaisuksi huomattavasti syvempiin ongelmiin. Todellinen ratkaisu on, että ihminen oppii tavoittelemaan mahdollisimman hyvää elämää omista lähtökohdistaan. Mitään oikotietä onneen ei ole… ei edes kauniilla ja viehättävillä.

Elämän asettama velvollisuus hyvän elämän tavoitteluun edellyttää vielä enemmän. Tämä ehkä voi kuulostaa aluksi aika räikeältä väitteeltä, mutta yritän avata ajatusta. Hyvän elämän tavoitteleminen ei kosketa ainoastaan meitä, vaan kaikkia elämiä. Oman elämänsä velvollisuuden laiminlyöminen on samalla toisten elämää vastaan lyömistä. Niin kauan kuin hyvän elämän tavoittelu on mahdollista, niin me emme ole vastuussa siitä itsellemme vaan kaikille. Koska yksinkertaisesti meidän elämä ei ole irrallista toisten elämistä. Jokainen erakko ja syrjään vetäytynyt on jossain vaiheessa elämäänsä ollut yhteydessä toisiin ja jakanut täten elämäänsä heidän kanssa. Erakko ei ainoastaan vetäydy yksinäisyyteen, vaan samalla kääntää selkänsä toisille. Se on julkean itsekäs teko. Sama pätee itsemurhaan, joka päättää elämän jolla olisi ollut vielä potentiaalia hyvään elämään.

Samoin, kun me puhumme tai kirjoitamme elämästämme, niin me emme pelkästään löpertele itseksemme niitä näitä, vaan levitämme omaa asennettamme elämää kohtaan. Tämän takia en voi olla puuttumatta Niemelän kolumniin. Se huokuu kaunaisuutta ja pahantahtoisuutta elämää kohtaan. Tavallaan se on merkityksetön ja voitaisiin ohittaa olan kohautuksella, mutta nykyisessä mediaympäristössä tällaiset elämälle vastenmieliset kirjoitukset alkavat olemaan enemmänkin maan tapa kuin poikkeus. Hyvän elämän tavoittelun velvollisuuden takia en voinut jättää tätä kirjoitusta kirjoittamatta.

Lappi anony

Syväsukellus prekaarimaailmaan osa 2 – Rakkautta niinku ja vähän muutakin

Jatketaan tätä eeppisiin mittoihin laajenevaa kirja-arvostelua, joka ei ole kirja-arvostelu. Perinteinen arvostelu katselisi kohdettaan jostain establisoituneesta näkökulmasta ja arvostelisi teosta suhteessa arvostelijan allekirjoittamaan instituutioon. Perinteinen arvostelu on aina oidipaalisessa suhteessa kirjaan, kirjailijaan ja kirjallisuuteen. Suuri diskurssi möllöttää taustalla isähahmona rankaisemaan diskurssista poikkeamia ja valmiina oidipaalistamaan kohteensa heti kun siihen tulee tilaisuus… ja sellainen tilaisuus aina tulee ennemmin tai myöhemmin.

Oma skitsoanalyyttinen projektini pyrkii väistämään tämän. On sanomattakin selvää, että tämä projekti on tuomittu epäonnistumaan. Mutta ei sillä väliä, koska prekaarikulttuuriin kuuluva kapitalismikritiikki on jo ymmärtänyt vastarinnan tehottomuuden. Vastarinnan pesäkkeet ovat aina potentiaalisia uusia markkinoita, kuten Ekholmin teoksessa todetaan.

Mitä radikaalimpaa vastarinnan muotoa esiintyy sitä suuremmat markkinat se mahdollistaa ajan myötä. Vuonna 1991 The Clash paljasti todelliset kasvonsa, kun Levi’s Jeans valjasti ”Should I Stay or Should I Go” -biisin mainokseensa.

Se siitä markkinatalouden vastustamisesta. Raha voittaa aina…

CARITAS: Kyllä säkin kohta saat taas tehä duunii! Mä oon ihan varma siitä!

JOONAS: Pelkään vaan että minkälaista. Kapitalismin toimivuuden yks perusedellytys on, että huomattava osa väestöstä pidetään työttöminä, ja näillä näkymin näiden työttömien ei jatkossa edes anneta olla rauhassa työttömiä, vaan niille keksitään väkisin kaikenlaista pakkotyötä rangaistukseks omasta huonoudestaan ku ne ei edes oo LinkedInissä. Samalla kun vaaditaan markkinoiden vapautta, lisätään valvontaa ja poliiseja, kaikkien pitäis olla niin vitun vapaata, mut oikeesti saa olla vapaa vaan tietyllä ennalta määrätyllä tavalla. Oman luovan hulluuden saa päästää valloilleen omassa ruokablogissa, mut kadut ja torit on yritysten omistuksessa. Roskasakki rajataan omille alueilleen, rikkaat omilleen.

Valitettava tosiasia on, että kapitalismi kasvattaa tällä hetkellä hyvinvoinnin sijasta tuloeroja ja epäoikeudenmukaisuutta. Luonnonvarojen ja ruoan ehtyessä varallisuus keskittyy entistä pienemmälle vähemmistölle. Ja ennen kuin alamme tätä päivittelemään sen enempää, niin meidän tulee ymmärtää olevamme osa tätä pienenevää vähemmistöä. Mistä luulette nykyisen uhkaavan ulkopoliittisen tilanteen johtuvan? Maailmalla on käynnissä entistä verisempi taistelu elintilasta, joka pienenee päivä päivältä. Sodat ovat ainoastaan jäävuoren huippu.

Olisi epäreilua syyttää Johannes Ekholmia siitä, että hän ei ota kantaa tähän aikakautemme suurimpaan historialliseen kriisiin ja katastrofiin. Mutta hänen kuvaamiensa nuorten ajelehtijoiden elämä on arjessa ilmeneviä oireita tästä ”megatrendistä”. Sen aiheuttama juurettomuus kyseenalaistaa kapitalistista elämää yllättäviltäkin suunnilta.

Yksi keskeisistä kritiikin kohteista on palkkatyö. Toisaalta meillä on kansalaispalkkaa ajavat tahot ja toisaalla palkatonta työtä härskisti tarjoavat ”työnantajat”. Meilläkin laajalevikkiset lehdet tarjoavat verkkosivuillaan bloggaajan työtä näkyvyyttä vastaan. Ei siis rahapalkkaa, vaan näkyvyyttä. Jos meillä olisi toimiva järjestelmä, joka takaisi kaikille kansalaisille kansalaispalkan, niin tällainen ”työtilaisuus” voisi olla selitettävissä. Mutta meillä sellaista ei ole. Palkaton ”työ” ei ole työtä, vaan harrastus. Ja jokainen tietää, että harrastustoiminnan ammattilaiset kykenevät tarjoamaan harrastamiselle huomattavasti paremmat puitteet kuin työnantaja.

Vanha katulegenda tietää kertoa, että Kuubassa kaikki sikarinmyyjät saavat samaa palkkaa riippumatta siitä, että kuinka paljon he myyvät sikareita. Tämän takia heitä ei töissä suuremmin näy ja jokainen Havanan kaduilla myytävä sikari ei ole kuubalainen. Kaikki kuubalaiset sikarit menevät vientiin. Terve ja kaikille osallistujille reilu kilpailu johtaa kieltämättä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Mutta missä vallitsee terve ja reilu kilpailutilanne? Niinpä niin. – Ei missään. Terve, reilu ja vapaa kilpailu on samanlainen utopia kuin mitä oli kommunismi Neuvostoliitossa. Jo Leninin aikana nähtiin, että pystytetty järjestelmä ei tule toimimaan. Siitä asti Suuri ja mahtava eli tekohengityksellä.

Samaa tekohengitystä on taidettu antaa kapitalismille jo muutaman vuosikymmenen ajan. Viimeistään Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen huomattiin, että ilman arkkivihollista ei markkinataloudella näytä olevan sitä pohjaa jolle se oli perustunut. Piti keksiä nopeasti uusi vihollinen. Persianlahdensodat olivat helvetin hyviä tekosyitä, mutta Saddamin kuoleman jälkeen oltiin taas tyhjän päällä. Nyt meillä on uusia kriisejä uusine vihollisine, mutta mitään ratkaisua ei ole edelleenkään tehty. Tyhjäkäynti jatkuu katastrofaalisin seurauksin.

Mutta kouriintuntuvimman muutoksen prekaarikulttuuri on tuonut seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen. Painopiste tällä hetkellä on jälkimmäisessä, mutta sen seuraukset ensin mainittuun ovat ilmeiset. Aikaisempi seksuaalinen vallankumous, joka alkoi 1960-luvulla tyssähti omaan mahdottomuuteensa. Mitään vallankumousta ei tapahtunut, koska muutos tapahtui määrällisellä alueella. Oidipaalinen ja patriarkaalinen seksuaalisuus räjähti ihmisten kasvoille, mutta se oli sitä samaa seksuaalisuutta kuin aina aikaisemminkin. Seksuaalisesti vapautunut nainen vapautui fallogosentriseen seksuaalisuuteen.

Olen valkoinen CIS-mies (cis = se sukupuoli, johon on syntynyt ei ole ongelma). Keho johon olen syntynyt on turvallisin mahdollinen mitä maailmasta löytyy. Se on hyväksytty kaikkialla… paitsi viimeisimmän sukupuolivallankumouksellisten keskuudessa. Oikeutetusti on aktivisteja, jotka eivät halua edes puhua miehestä, vaan miesoletetusta. Biologinen sukupuoli (sex) on toisarvoista, kun huomio keskitetään sosiaaliseen sukupuoleen (gender). Naisesta ja miehestä puhutaan täysin erilaisin tavoin mediassa (kuten olympialaisten aikaan näimme iltapäivälehtien otsikoissa).

SAD91RL
nainen rakastaa liikaa se on hullu
mies rakastaa liikaa se on traaginen sankari
naisella on ahdistuskohtaus se on epävakaa
miehellä on ahdistuskohtaus se on eksistentialisti-nero
siks en nää itteeni naisena
ei kiinnosta kuukautiset/munasolut/raskaus/
parimuoto/vanheneminenyhdessä
”jag är varken kvinna ellen man, jag är lag i mej själv”

En tiedä kuinka yleistä tällainen ”sukupuolisuuteen” kyllästyminen on, mutta ainakin olen huomannut sen saavan vastakaikua nuoremmassa sukupolvessa. On ymmärrettävää, että voimakas hyökkäys patriarkaalista sukupuolidiskurssia vastaan herättää voimakkaan vastareaktion. En minäkään pidä siitä, että minut leimataan sukuelinteni johdosta, mutta samalla en lähde provosoitumaan. Meillä on nuoria naisia ja miehiä, joilla kulttuurimme muodostamat sukupuoliroolit ovat aito ongelma. Ja pahinta on, että näiden ongelmien käsittelemiseksi ei ole luotu mitään keinoja samaisen kulttuurin toimesta. Siksi toivotan tervetulleeksi tämän kritiikin. Järkyttäkää nyt tätä setä-miestä oikein kunnolla. Annetaan asioiden mennä todella hulluun suuntaan…

SAD91RL
nimenomaan, tollast possessive bullshittii…
ja yhe tutkimuxen mukaa poikii ala-asteella kosketetaan
vaa kuritusmielessä kun taas tyttöi halataan ja taputetaan
ja silitetään (ei-sexuaalisesmieles!) enemmän,
mikä osaltaa vaikuttaa siihen et tytöt opetetaan
responsiivisiks ja et niiden kehojen pitää olla jatkuvasti
available. toi on nii ”pervasiivista”, niin ainaista!

Touché SAD91RL! Ei ole mitenkään ihme, että osa naisista eivät pidä miehen rakkautta kaikkein tärkeimpänä päämääränä elämässään. Ja näen näiden naisten määrän kasvavan entisestään. Näen myös miesten olevan yhtä kyllästyneitä siihen, että mieheltä odotetaan sitä ja tätä, jotta voisi kutsua itseään mieheksi.

Rakkaus niinku päähenkilö Joona voidaan nähdä jonkinlaisena tyhjiöön pyörimään jääneenä miehenä. Hänen suhteensa vanhan koulukunnan edustajaan – isäänsä – on ongelmallinen, mutta samalla itse ongelma tuntuu jäävän peittoon. Se vaan nyt on ongelmallinen. Samoin hänen suhteensa ystäviinsä ja naisiin on ongelmallinen. Partiarkaalinen rakkaussuhde ei hänelle toimi ja siitä poikkeavan suhteen mallia hänellä ei ole. Joona lukee queer-teorioita, mutta ei näytä oppivan niistä keinoja päästä omasta itsekkyydestään ja alkeellisesta narsismista. Tartuntapinta maailmaan on kadoksissa ja keinot hyväksyä tämä osaksi omaa elämää loistavat poissaolollaan. Jäljelle on jäänyt ainoastaan päämäärätön haahuilu ja ahdistuminen.

Ainoa strategia tarjotaan ryyppyreissuun lyöttäytyneen Mikon toimesta.

MIKO: Älä ajattele. Älä edes yritä ajatella. Koska ajattelemalla sä vaan tajuut miten vitun perseestä kaikki on. Älä yritä pelastaa maailmaa. Koska sä et tuu ikinä tekemään mitään, mikä vois pelastaa mitään. Sä et tuu ikinä muuttamaan mitään. Ainoastaan sen ymmärtämällä sä voit vapautuu siit systeemistä, mikä muuten tulee hallitsee sun elämää ja tuhoamaan sut.

Prekaarikulttuurissa pärjäämisen strategia on jättää kyseenalaistaminen taakse ja keskittyä hiomaan työhakemuksia ja CV:tä. Jatkuvien nopeiden voittojen maailmassa ajatteleminen ei ole enää hyve, vaan este pärjäämiselle. Onko ajattelu koskaan ollut kovinkaan suuressa huudossa valtaa pitävien toimesta? – Ei hirveästi, mutta tässä aikakaudessa ajattelemattomuudesta on tullut edellytys. Kun ei ajattele juuri tällä hetkellä tapahtuvaa ekokatastrofia eikä monimutkaista omaa sukupuolisuutta, niin pärjää sen aikaa kun vielä voi pärjätä. Kohta tämä kaikki loppuu ja jäljelle ei jää mitään kaunista…

Olen käyttänyt tämän ”kirja-arvostelun” yhteydessä hyvin varomattomasti käsitettä ”prekaarikulttuuri”. Tällä olen yrittänyt kuvata sitä kaikkea mitä Johannes Ekholm teoksessaan Rakkautta niinku kuvaa. Aina voi kirjoittaa marginaaliin punakynällä ”väärin!”, mutta se kriitikoille suotakoot.

Ilahtuneena huomaan, että maassamme on uusia rohkeita kirjoittajia, jotka uskaltavat sukeltaa esitysmuodossa ja teemoissa uusiin altaisiin. Minusta ei saa kulttuurijäärää, joka ei tällaista ilmiötä tervehtisi ilolla. Olen seurannut maailmalla pari vuotta Alt Lit -ilmiötä ja on hienoa huomata, että kotimaisessa kirjoittamisen genressä kyseinen ilmiö ei ole jäänyt huomaamatta. Odotan jo innolla seuraavaa NaNoWriMoa. Jos vaikka tällä kertaa saisin puserrettua itsestäni ulos sen käsikirjoituksen, joka on muhinut harmaassa massassa pääkopan sisällä pari vuotta.

Mutta sitä ennen odotan seuraavaa kotimaista sensaatiota kirjallisuudessa, teatterissa, lyriikassa ja proosassa. Keep it coming – you write it, I read it!

Osa yksi

tohrya

Syväsukellus prekaarimaailmaan osa 1 – Rakkautta niinku

Prekariaatti määritellään Wikipediassa seuraavasti:

Prekariaatti on termi, jolla tarkoitetaan tilapäisissä tai epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien ihmisten luokkaa. Myös tällä vuosisadalla syntyneen näennäis- tai pakkoyrittäjien luokan jäsenet lukeutuvat prekariaattiin.

Länsimaissa 1900-luku oli proletariaatin sosioekonomisen nousun aikaa. Joskus 80-luvulla unelmoitiin maailmasta, jossa proletariaatista päästäisiin eroon, koska siitä on tullut porvarillista keskiluokkaa. Tämä jäi unelmaksi. Vuosituhannen vaihteen aikakautemme on taas sosioekonomisen nousun proletariaatin jälkikasvusta muodostuneen prekariaatin aikakautta. Sosioekonominen nousu on menneen maailman kaikuja. Laskukaudesta on tullut uusi normaali.

Sukupolvikeskustelu tuli yleiseen tietoisuuteen joskus 1990-luvulla. Tuolloin puhuttiin x-sukupolvesta ja sitä tietenkin seurasivat johdonmukaisesti y- ja z-sukupolvet. Karkeasti voidaan sanoa, että x-sukupolven muodostaa 1980-luvulla nuoruutensa eläneet. Sen muodostavat 1964 – 1979 syntyneet. Y-sukupolven edustajat ovat syntyneet about 1980 – 1995 ja z-sukupolvi muodostuu 1995 jälkeen syntyneet. Z-sukupolvea leimaa se, että he eivät ole eläneet päivääkään aikaa ennen internetiä.

Winona Ryder, Ethan Hawke, Ben Stiller, Janeane Garofalo, Steve Zahn
Winona Ryder, Ethan Hawke, Ben Stiller, Janeane Garofalo, Steve Zahn

Näiden määritelmien mukaan kuulun x-sukupolveen vaikka en ole koskaan kokenut minkäänlaista yhteenkuuluvuutta Reality Bites -kulttuuriin. Niin sanotut ”sukupolvikokemukset” 1990-luvulla eivät koskettaneet minua millään tasolla. Nine Inch Nailsin esiintyminen Woodstockissa 1994 soi taustalla televisiosta, kun luin Henry Millerin ”Ruusuista ristiinnaulitsemista”. Vuoden 1999 Woodstockia ei kukaan voi hyvällä omalla tunnolla kutsua muuksi kuin pöhöttyneeksi tursaaksi.

Viimeiset 12 vuotta olen työskennellyt enemmän tai vähemmän y-sukupolven edustajien kanssa ja viimeiset pari vuotta z-sukupolvi on alkanut esiintymään työkavereiden keskuudessa. Sama vierauden tuntu on edelleen läsnä. Ja tätä ei tule ottaa minään kritiikkinä. En ollut kotona oman sukupolveni keskuudessa, niin ei ole ihme etteivät nykyisetkään sukupolvet tunnu tutuilta.

Tästä huolimatta en ole koskaan lakannut olemasta kiinnostunut näistä sukupolvista ja heidän luomasta kulttuurista. Vaikka minua hämmentää, että maailmassa on ihmisiä, jotka eivät lue sanomalehtiä vaan etsivät kaiken uutisensa Buzzfeedistä, niin en voi heitä arvostella tästä. Heille keskeisiä juttumuotoja ovat listiclet perinteisten uutisartikkeleiden sijaan. Pirstoutunut mediamaisema ja epävakaat työnäkymät eivät voi olla vaikuttamatta itsetuntoon ja ihmissuhteisiin.

Johannes Ekholmia on kutsuttu uuden prekariaatti-sukupolven ääneksi. Minulta jäi näkemättä näytelmä Kaspar HauserSamoin hänen toimittama ”esikoisteos” Graa­fi­nen suun­nit­te­lu: käy­tän­nöt, tek­nii­kat, stra­te­giat on edelleen lukulistalla. Uusin näytelmä Wunder Kinder näyttää jäävän katsomatta, koska en ymmärtänyt ostaa lippua ajoissa (jos joku haluaa ilahduttaa tässä lähipäivinä, niin tuossa erittäin vahva vinkki…). Mutta Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku ei päässyt karkuun.

Jo alusta käy selväksi, että romaanin päähenkilön suulla Ekholm ei halua heittäytyä miksikään sukupolvensa ääneksi. Tämä hänelle suotakoot. Mutta aikalaisromaani teos on hyvin vahvasti. Yksi ihminen ei voi puhua kokonaisen sukupolven suulla, mutta omasta ajastaan hän voi piirtää kuvan, jonka allekirjoittaa huomattavan moni. Eniten teoksessa minua kosketti päähenkilön kyvyttömyys tuntemaan sellaista rakkautta, jota häneltä odotetaan. Ja ehkä tässä piilee teoksen yksi monista keskeisistä sanomista.

Nettikeskustelut tuntemattomaksi jäävän SAD91RL:n kanssa ovat kuin keskusteluja päähenkilön lacanilaisen tiedostamattoman kanssa. Tiedostamaton ei ole pelkästään psyykeen pimento, vaan samalla koko kulttuurin varjoon jäävä tuntematon, joka tulee esille epäsuorasti kaikkialla. Koko sukupolvikeskustelu riisutaan aseista teoksen alkupuolella.

SAD91RL
mut oikeesti
toi on nii sairaan tylsä ajatus etten edes…
jokaisel ihmisel on vaan yks elämä
siks tuntuu jotenki nii hukkaanheittämiseltä
että nuorten pitäis jotenki
käyttää se edelllisen sukupolven juttujen
jatkamiseen tai käsittelemiseen tai edes kritisoimiseen.
niinku miks joku 80luvul syntyny tekee jotain
taistolaisuutta romantisoivii lauluesityksii
tai vittu talvisotaa tai jotain kalevalaa mä en tajuu.
voiks olla enemmän beta positio??
[…]
kerran käytetty muoto on kuollut
sen käyttäminen uudestaan on niinku human centipede
että tää sukupolvi syö sitä mitä edellinen sukupolvi paskoo ja
vuorostaan paskoo sitä eteenpäin seuraavalle syötäväx

Niinpä. Ehkä yksi vahvimmista nykykirjallisuutemme kritiikkejä vähään aikaan. Olen aikaisemminkin kritisoinut oman aikakautemme tervimpiä kynäilijöitä menneisyyteen takertumisesta. Kirjaili voi aina sanoa, että peilaa omaa aikakauttaan historian kautta, mutta samalla häntä voidaan kritisoida pakoilusta. ”Et uskalla sanoa mitään meidän aikaudestamme suoraan, koska pelkäät suututtavasi vääriä tahoja.” Sama pätee epämaailmoihin uppoutuneita haahuilijoita. Mutta jokainen tyylillään. Sanonpa nyt vaan, että ei tämä meidän aika niin köyhää ole, että siitä ei suurta aikalaisromaania saataisi aikaiseksi.

_R000006

Suurta sukupolvikeskustelua on astua koko keskustelusta ulos ja paljastaa sen taustalla vaikuttavat valtamekanismit. Jonkin sukupolven edustajaksi kutsuminen on samalla leimaamista. Samaa leimaamista harjoitetaan, kun toisia karsinoidaan rodun tai kansalaisuuden mukaan.

Mutta ei prekariaatti-sukupolvi täysin tyhjästä temmattua ole. Tyytymättömyys kapitalismia kohtaan näyttää olevan heidän keskuudessa vallalla. Tämä tulee esille niin kapitalismikritiikkinä kuin sen suoranaisena palvontana. Joillekin nämä pätkätyöt ja epätavalliset työsuhteet tuovat suuren voiton pöytään. Mainostoimistoissa 3 – 4 vuotta pidemmät työsuhteet katsotaan haitaksi. Onko toinen menettänyt nälkänsä, kun ei hae aktiivisesti parempaa paikkaa? Pitkäjänteinen työ ja sitoutuminen työnantajaan on epätavallista ja jopa työnantajien näkökulmasta katsottuna vältettävää.

SAD91RL:n suulla Ekholm kysyy, miksi tavoitella hyödyllisyyttä tässä yhteiskunnassa.

SAD91RL
koska liittyy laajemmin poliittiseen puhetapaan
esim tää hesburgermiehen kommentti on aika kylmäävä:
”Me ollaan kaikki osakkaita. Meillä ei ole mitään
erillistä vientiteollisuutta, on vain yksi Oy Suomi Ab,
joka yrittää viedä tavaraa ulkomaille. Jokainen
turha ja tehoton yksilö, joka on tässä paketissa, on
vientituotteen hinnassa, ja siksi meillä ei kauppa käy.”
sosiaaliturva heikentää työmotivaatiota.
suomi nousee talousahdingosta vain lisäämällä työntekoa.
jne jne
ihan vitun raivostuttavaa, en tiiä mitä voi tehä
vittu voisko noi miehet hiljentää??
turvapaikanhakijoilta tivataan mitä hyötyä niist on suomelle!
jos vaatii hyödyllisyyttä itteltään vaatii samalla kaikilta
muilta ja syyllistää niitä jotka ei syystä tai toisesta
pysty toimii näiden odotusten mukaisesti
must se kehitys on perseest et koko ajan ihmiset
kokee enemmän että niiden oma vika jos ei pysty
osallistuu paskaan ja epäreiluun työelämään,
niinku voiks olla enemmän ableistinen ajattelutapa smh
mä en oo tälle yhteiskunnalle velkaa
ihan tarpeeks rangaistusta että oon
syntyny rikkinäiseen ruumiiseen
enkä suostu kantaa siit syyllisyyttä

Kaikessa markkinataloudellisessa huumaassa aikakautemme näyttää unohtaneen hyödyttömyyden arvon. Meidän ei tarvitse mennä edes taiteeseen ja sen ”hyödyttömyyden arvokkuuteen”, vaan katsokaamme kuinka yliopistojamme kohdellaan. Yliopistomme toimivat keskisuuren yhdysvaltalaisen yliopiston budjetilla (siis kaikki yhteensä) ja siitä huolimatta ne ovat yliopistoja rankkaavien yliopistojen listojen top 100 -listalla (tai siis hyvin moni). Siitä huolimatta perustutkimuksen rahoituksesta halutaan leikata, koska se ei tuota välittömästi taloudellista voittoa. Ketään ei näytä kiinnostavan tulevaisuus kuutta kuukautta pidemmällä periodilla.

JOONA
mut eiks se oo niinkun investointi? että sä
voit myös mahdollisesti voittaa vitusti?
näin jossain sellasen pyramidikaavion, että
missä hierarkkisessa järjestyksessä eri luovat
ammatit on suhteessa toisiinsa, ja siin oli
niinku alimpana tyylii graafikko ja keskivaiheilla
arkkitehti ja ylimpänä kuvataiteilija…
eiks se että voi mahdollisesti
ansaita suurimman arvostuksen
oo syy valita taiteilijanura?

Siinä on aika hyvin kiteytetty se mentaliteetti, joka ei loista Sipilän-Suomessa. Kaikessa voiton tavoittelussa Suomessa panostetaan siihen kaikkein alimpaan kerrokseen ja toivotaan sen tuottavan voittoa. Veikataan aina hävinneen puolesta…

tohrya_2

Ekholmin teos voitaisiin ohittaa pelkkänä aikakautemme turhuuden kuvauksena, mutta se ei tekisi sille oikeutta. Pintatasolla teoksen esitysmuoto (kirjoitusasusta puhumattakaan) ei tyydytä perinteisen kirjallisuuden ystävää. Pitkät ja puuduttavat kuvaukset ympäristöstä ja henkilöiden psyykeistä loistavat poissaolollaan ja helvetin hyvä niin. Ekholmin teksti on tylyä. Se menee itse asiaan, mutta asia tulee raapia esille ilmaisun aikakausisidonnaisuuden taustalta.

Sanoisin Ekholmin olevan pohjimmiltaan eetikko. Eettinen ja myötätuntoinen suhde omaan aikaan ja siinä eläviä kohtaan paistaa kirkkaana. Romaanin päähenkilön ja hänen lapsuuden ystävän välinen kädenvääntö toisen suhteesta kehoon ja siitä huolehtimisesta on voimakkaampaa kuin terveyskirjallisuuden ”ihmedieetit”. Ja samassa hetkessä päähenkilö vaipuu oman kohtalonsa tylsään monologiin. Hän ei kykene kantamaan huolta ystävyydestä samalla intensiteetillä kuin ystävän terveydestä. Sekin kertoo omasta ajastamme paljon. Niin paljon on puhetta dieeteistä, treenausohjelmista ja elämän rytmityksestä, niin vähän meistä toisistamme ja siitä mitä me toisillemme merkitsemme.

Jatkan tätä massiivista purkausta aiheesta ja teoksesta enemmmin kuin myöhemmin, mutta nyt… piste.

Osa kaksi

paskaa

Puhutaan paskaa

Helsingin Sanomien Jussi Pullisen kolumni ”Nämä sanat melkein ennustivat vuonna 1970, miten meidän maailmamme tulee sekoamaan” palaa jo unohdetun Alvin Tofflerin klassikkoteokseen Future Shock (1970). Teoksessa Toffler kuvaa ”tulevaisuusshokilla” tilaa jossa ihminen ei kestä enää ympäröivän maailman muuttumisnopeutta. En tiedä kuka on keksinyt termin ”infoähky”, mutta en yllättyisi jos termin alkujuuret voitaisiin palauttaa Tofflerin teoriaan tulevaisuudesta.

Pullisen kolumnin mukaan ihmiset ovat vihaisia, koska vanha tuttu maailma on mennyttä ja elintaso ei näytä kasvavan. On helppo nähdä, että tällaisessa tilanteessa ihmiset nojautuvat yksinkertaisia ratkaisuja tarjoaviin ehdokkaisiin vaaleissa. Ja näin näyttää tapahtuneen miltein globaalilla mittakaavalla.

Kuinka vaikeassa tilanteessa me sitten elämme? Kun katson maailmaa (ja nyt puhun alleviivatusti subjektiivisesta positiosta) niin onko maailmamme vaikea tajuta? Onko elintasomme niin huonossa jamassa? On totta, että näkokulmani edustaa sitä varakkainta ja koulutetuinta osaa maailmassa.  Mutta samaa voin sanoa jokaisesta suomalaisesta. Ja silti keskuudessamme on valtava kuilu ”pärjäävien” ja ”syrjäytyneiden” välillä.

Väitän, että maailma ei ole kognitiivisesti niin vaikeasti ymmärrettävä, että se olisi ylivoimaista tavallisella koulutuksella ja ymmärryksellä varustetulle keskivertoiselle Suomen kansalaiselle. Vedän vielä rohkeammin överiksi ja väitän, että mitään infoähkyä ei ole koskaan ollutkaan olemassa.

Yhteiskuntamme rakenteet toimivat huomattavasti johdonmukaisemmin kuin viisikymmentä vuotta sitten. Rakenteita on huomattavasti enemmän, mutta ne eivät ole monimutkaisempia. Ja kuten jokainen vähänkään järjestelmällisyyttä elämässään harjoittanut tietää, niin johdonmukainen järjestys mahdollistaa huomattavasti suuremman määrän hallintaa kuin epäjohdonmukaisesti järjestäytyneet järjestelmät.

Mitä taas elintasoon tulee, niin on totta ettei oma sukupolveni ole kyennyt kasvattamaan elintasoa yhtä paljon kuin aikaisemmat sukupolvet. Mutta tarvitseeko meidän sukupolven tehdä niin? Kun verrataan 60-luvun nuorten elintasoa ja sitä kuinka he sitä kykenivät sitä kasvattamaan 70- ja 80-luvuilla, niin on selkeää, että jäämme tuosta kasvusta jälkeen.

Mutta toisaalta, 60-luvulla nuoruutensa eläneet joutuivat esimerkiksi hakemaan tietoa trendeistä ja muodista lähinnä kotimaisista lehdistä. Joillakin hyvin harvoilla oli mahdollisuus mennä Stockmannin lehtiosastolle selaamaan ulkomaisia lehtiä, jotka olivat kuukaisia vanhoja. Nyt jokaisella nuorella on mahdollisuus löytää viimeisimmän trendin äärelle muutamassa sekunnissa laitteella, joka on heidän taskussaan. Jos tästä ei elintaso nouse, niin onko se hirveä katastrofi? Ja kyllä, tämä oli provokaatio, mutta samalla aito kysymys. Toinen hyvä kysymys on ekologinen; miten biosfäärimme voi kantaa elintason nousua jos se jatkuisi samanlaisena kuin viimeiset sata vuotta?

Kun katselen suomalaista yhteiskuntaa, niin näen uskomattoman paljon vaurautta ja hyvinvointia. Isäni joutui jättämään yhden talvikauden käymättä koulua, koska hänellä ei ollut talvea kestäviä kenkiä. Ja tämä ei johtunut alkoholisoituneista vanhemmista, vaan oikeasta köyhyydestä. Onko nyky-Suomessa niin köyhiä perheitä, joilla ei ole varaa talvivaatteisiin lapsille ja eivät myöskään mistään sellaisia voi saada? En tiedä vastausta, mutta epäilen että näin ei ole nykyään.

Miksi sitten ihmiset Suomessa tuntevat vihaa tilanteestaan? – Siksi, koska he puhuvat ja heille puhutaan paskaa. Irrationaaliset ilmiöt saavat polttoainetta liekkeihinsä tästä paskan puhumisesta. Mitä tällä tarkoitan? – Meistä jokainen perusälykkyydellä varustettu ihminen ymmärtää, että paskaa tässä puhutaan. Jokainen rasistisia näkemyksiä suoltava tietää puhuvansa paskaa. Jokainen uuslibertarismin ilosanomaa levittävä tietää puhuvansa paskaa. Jokainen oman uskontonsa ainoaksi oikeaksi julistava tietää puhuvansa paskaa. Jokainen yhdenasianliikkeen edustaja tietää puhuvansa paskaa.

Ja vaikka me tiedämme puhuvamme paskaa, niin me jatkamme sen puhumista, koska me haluamme uskoa olevamme oikeassa vaikka tiedämme olevamme väärässä. Me haluamme puhua paskaa, koska se tyydyttää kaikkein alkeellisimpia mielihalujamme. Tunne olevamme oikeassa on aina suurempaa kuin totuuden tunteminen.

Meille opetetaan jo lapsesta asti, että valehteleminen on väärin. Mutta valehteleminen ymmärretään alusta asti väärin. Meille opetetaan, että on väärin valehdella toisille, mutta itselle valehtelemisesta vaietaan alusta asti. Silti puhutaan samasta asiasta. Mihin valehtelija pyrkii? – Voimme aina lähteä hakemaan vastausta petoksesta ja peittelemisestä, mutta valehtelun kovan ytimen (hardcore) muodostaa helpommalla pääseminen eli laiskuus. Valehtelija pyrkii saavuttamaan jotain oikoteitse. Hän pyrkii saavuttamaan päämäärän näkemättä sen saavuttamisen vaivaa.

Krooninen viettelijä voi nähdä paljonkin vaivaa vietelläkseen kohteensa; purkaakseen toisen vastustuksen tieltä, mutta hän ei tee mitään omien muuriensa murtamiseksi. Viettelijä elää toisen rakastumisesta ja näkee vaivaa saavuttaakseen tämän, mutta vastavuoroisesti hän ei koskaan rakastu. Viettelijä on valehtelija. Hän on laiska. Hän haluaa päästä helpommalla. Mutta hän ei koskaan saavuta päämääräänsä. Ainoastaan keinoteikoisen verukkeen – voidaan kai sanoa simulaation.

Mutta ei kannata tuntea huonoa omatuntoa tästä. Meidän koko olemuksemme perustuu tälle valehtelulle. Se johtuu aivoistamme. Ihmisen aivot ovat ”ohjelmoitu” säästämään energiaa. Se on koodattu syvälle aivojemme syvimpiin kerroksiin. Mitä syvemmälle me menemme aivoissa, sitä arkaaisempia kerroksia ne edustavat. Toisin sanoen, aivojen ytimen muodostavat meidän eläimellisen puolen. Aivojemme uloin milli erottaa meidät simpansseista. Tiedän, että tämä on karkea yksinkertaistus, koska aivot toimivat kokonaisuutena. Silti meidän ”korkeimmat” toiminnot aivoissa sijoittuvat uloimmalle kerrokselle, joka on noin millin paksu. Juustohöylällä kuoritut aivot olisivat kognitiivisilta kyvyiltään hyvin lähellä simpanssin aivoja.

Eniten energiaa vaativa toiminto aivoille on muutos. Mitä vähemmän muutoksia tulee eteemme, sitä tyytyväisempiä meidän aivojen arkaaiset osat ovat. Voidaan sanoa, että aivomme ovat helvetinmoisia laiskureita. Ja tämän takia meidän on vaikea päästää irti pinttyneistä tavoistamme. Joka kerralla, kun emme lopeta tupakointia, niin aivomme palkitsevat meidät pienellä määrällä dopamiinia (aivojen muodostama huume itse itselleen). Tunnemme mielihyvää, kun ei tarvitsekaan kohdata muutosta.

Sama aivojemme laiskuus näkyy neuroottisessa toistossa. Neurootikko ajautuu kerta toisen jälkeen epätoivoisiin rakkaussuhteisiin, koska me olemme muodostaneet uskomuksen ja haluamme uskoa, että näin on. Juuri tällainen rakkaus on minulle oikeaa ja juuri tuollainen partneri sopii minulle. Vuosien terapian jälkeen, jossa loppujen lopuksi käydään läpi jo parin ensimmäisen istunnon aikana tullutta mekanismia läpi tuhansia kertoja, aivomme antaa periksi ja ne antavat muutokselle tilaa. Meditaatiossa käydään tuhansia kertoja sama ”sammuttamisen” mekanismi, jotta aivojen laiska vastustus lakkaisi.

Me puhumme itsellemme ja toisille paskaa… ja me tiedämme sen. Mutta tietäminen ei riitä. Uskomme asiaan on tietoa vahvempi, koska siinä aivojemme apina ottaa vallan. ”Onko maailma tullut hulluksi?” Typerä kysymys. Ihmisen aivot toimivat näin. Aivoja ei ole tehty ajattelua varten. Niiden primaari funktio on säästää energiaa. Ajattelu on sivutuote. Se voi olla jopa vahingossa syntynyt ”virhe”. Ajattelu on meille vierasta ja ”luonnotonta”. Se on syntynyt energian ylijäämästä. Kun ei ole enää tarvinnut taistella jatkuvasti elosta, on aivoille jäänyt vapaa-aikaa ja syntyi ajattelu.

Ei siis ole ihme, että elämme maailmassa jossa elämme. Puhumme mielellämme paskaa vaikka tiedämme puhuvamme paskaa. Se on ajattelun lörpöttelyä, joka tuottaa aivoillemme dopamiinia eli mielihyvää. Oikeassa olemisen tunne on hyvin palkitsevaa vaikka se perustuisi tietoisesti väärälle pohjalle. Älkää syyttäkö valehtelijaa valehtelemisesta, koska siinä vain hänen aivonsa toimivat kuten aivojen tuleekin toimia.

Ei ole myöskään ihme, että me niin harvoin tulemme ajatelleeksi, mitä ajattelu on. Tässäkin pohtimisessa me mielellämme lähdemme palauttamaan ajattelua aivojen sähkökemiallisiin ilmiöihin. Kunhan vain voimme viedä ajattelun pois ajattelusta ja voimme kohdistaa huomiomme välittäjäaineisiin hermostossamme tai siellä tapahtuviin sähkövärähtelyihin. Jopa tieteen terävimmät aivot pakenevat kysymystä ajattelun perimmäisestä luonteesta. Kunhan vain saadaan puhua paskaa. Ja kunhan vain ei puhuta itse asiasta – eli siitä, että me puhumme paskaa. Ja kaikki me tiedämme tämän.

web

Variaatioita Aiheista

Päivällä luin, että Jouko Turkka on kuollut. Hän oli ollut kuolleena jo reilun viikon. Turkan perhe ilmoitti kuolemasta vasta nyt. Heillä on ollut myöhäiseen ilmoittamiseen varmasti omat painavat syynsä ja sitä on turha sen enempää pohtia. Samoin on täysin turha pohtia kuolemaan johtaneita syitä tai Turkan viimeisten vuosien vointia. Niillä millään ei ole mitään merkitystä.

En kuitenkaan aio kirjoittaa siitä, mitä Jouko Turkka minulle merkitsee tai mitä hän merkitsee Suomelle. Palaan hetkeksi Turkan teoksen Aiheita (1982) äärelle. Opiskelijaystäväni suositteli minulle teosta joskus 90-luvun puolivälissä. Lainasin teoksen kirjastosta ja luin sen yhdeltä istumalta. Aiheita on liioittelematta sanottuna douppia tavaraa.

Hankin teoksen itselleni divarista. Luin teoksen lukemattomia kertoja. Palasin pieniin palasiin kerta toisensa jälkeen. Turkan lauseet ovat vahvoja ja aiheet rankkoja. Merkitsin kynällä marginaaleihin omia huomioitani ja alleviivasin lauseen sieltä ja täältä. Lopulta pehmeäkantinen pokkari oli täysin lukukelvottomassa kunnossa. Mutta tämä ei ole minun kohdallani mitenkään poikkeuksellista. Lukeminen on minulle hyvin fyysinen tapahtuma. Sivuja sotataan, kirjoja heitetään kirjaimellisesti seinään, tallotaan… Olen jopa kerran purrut kirjaa. En enää muista mikä teos ja miksi, mutta tuo pureminen jäi mieleen.

Nykyinen kappaleeni Aiheista on kovakantinen ja hyvässä kunnossa. Onko tämä nyt sitä keski-ikäistymistä?… tai sitten en vain ole viettänyt ”laatuaikaa” teoksen kanssa vuosiin. Mutta nykyisestä versiosta en enää löydä niitä keskeisiä kohtia ja niiden herättämiä ajatuksia kuin siitä ”työstetystä” versiosta. Joudun hieman hakuampumaan näitä variaatioita.

Luova ajatus

Sanotaan, että hulluuden ja nerouden välillä kulkee hyvin ohut kalvo, joka on jatkuvasti vaarassa repeytyä. En ole hullu enkä nero. Siitä minulla todisteita mustaa valkoisella niin virallisissa papereissa kuin jättämissäni jäljissä maailmassa. Jouko Turkka taisi olla enemmän ja vähemmän kumpaakin… niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta luovuudesta hänellä oli harvinaisen selkeä ja kirkas näkemys. Sen voidaan sanoa olleen jopa häikäisevän rationaalinen.

Luominen on moraalista uhmaa ja harvoin se mikä ei ensin iljetä tai loukkaa makua on elinkelpoista. Luovaa tilaa en ainakaan minä koskaan koe nousemisena vaan suistumisena ja suostumisena; sitten sitä jo vähän kohoaakin kun maailma ensin kasvaa. Siksi kärsin, kun tässä kaikessa mitä keksin on kovin vähän suurta, suurta naurua ja suurta myöntämistä.
(Aiheita, s. 20)

Todellinen luova ajatus ajaa hyväksytyt moraaliset ajatukset ahtaalle. Se pakottaa ne nurkkaan. Ei tuhotakseen niitä, vaan pistääkseen ne koetukselle. Välillä käy niin, että tässä ahdistelussa jotkut arvot eivät enää kestä, vaan niiden pumppu sanoo sopimuksensa irti ja ne kuolevat pois. Tämä ei ole luovan ajatuksen päämäärä, vaan valitettava sivutuote. Todellinen luovuus luo aina arvoja. Uusi tieteellinen läpimurto on luova teko, mutta samalla se kyseenalaistaa vanhoja arvoja luomalla uusia. Darwinin aiheuttama myllerrys johti todelliseen maanjäristykseen arvomaailmassamme.

Vain ja ainoastaan uutta voidaan luoda. Pyörän keksiminen kerran viikossa ei ole luovaa toimintaa vaikka kyseessä olisi täysin identtinen sähkö-kemiallinen ilmiö aivoissamme. Ja niin moni meistä on olevinaan luovia vaikka todellisuudessa me vain kuljemme jo lukemattomia kertoja poljettuja polkuja. Tämän ei pidä lannistaa meitä. Se, että me emme keksi mitään omaperäistä, ei merkitse epäonnistumista. Todella ei-omaperäinen elämä merkitsee, että kaikkiin elämässä kohdattuihin ongelmiin on jo keksitty takuuvarma ratkaisu. Tällaisen ihmisen ei tarvitse kuin uppoutua kaunokirjallisuuden klassikkoihin ja kaikkiin häntä vaivaaviin kysymyksiin ja ongelmiin löytyy sieltä vastaus. Miten helpottavaa.

Kirjallisuudesta

Jouko Turkka oli ennen kaikkea näkijä. Vuonna 1982 hän näki harvinaisen selkeästi vuoteen 2016. Etenkin kirjojen kirjoittamisesta hän omasi jo tuolloin selkeän näkemyksen syksyn 2016 kirjallisuuden tilasta:

Tosin kirjat eivät enää ole kirjoja niin kuin ennen. Ei niiden takia voi enää valvoa ja olla huomenna poikki mutta onnellinen. Ei kirjoja kirjoiteta enää siksi että tultaisiin kuuluisaksi, vaan jollakin tapaa täytyy olla kuuluisa saadakseen kirjoittaa. Ne ovat muuttuneet kovakantisiksi haastatteluiksi.
(Aiheita, s. 30)

Näinä pienten painosten aikana kirja tulee myydä mahdollisimman nopeasti pois seuraavan pienen painoksen alta. Tätä varten kirjailijan tulee olla hahmo jo ennen kirjan painattamista. Sofi Oksanen on yksi maamme parhaita kirjailijoita, mutta samalla hän osaa pelata tätä uutta julkisuuspeliä kirjallisuuden ulkopuolella. Hän ottaa osaa markkinointikoneistoon ja se hänelle suotakoon. Mutta samaan aikaan on kirjailijan oltava ensin ”joku” ennen kuin hänen kanssaan kannattaa solmia julkaisusopimuksen.

Valitettavan usein nykykirjallisuudesta on tullut kirjan kirjoittaneen henkilön imagon jatke tai sitten kirja on kirjoitettu jo valmiiksi tunnetusta henkilöstä. Haamukirjoittajat ovat nykyään hyvin kiireisiä. Ja tämä ei ole pelkästään suomalainen ilmiö. Se näkyy kaikkialla.

Vielä valitettavampaa on, että kirjallisuutemme kirkkaimmat tähdet ja terävimmät kirjoittajat kirjoittavat harvoin meidän ajastamme ja meidän aikakautemme ongelmista (jotta ei vahingossakaan sohaisisi ketään ”merkittävää” silmään kynällään). Kjell Westö on suuri suomalainen nykykirjailija, mutta hänen teoksensa pakenevat toistuvasti ottamasta kantaa meidän aikakauteemme. Minä en jaksa lukea enää yhtään kotimaista romaania sota-ajasta tai jälleenrakentamisen uurastuksesta… lähiöromanttiset löperrykset 70- ja 80-luvun elämästä reunahuomatuksineen populaarikulttuuriin voisi jättää julkaisematta kategorisesti.

Meidän aikakautemme kommentointi ja kritisoiminen on jätetty teatterille. Sinänsä hyvä niin, mutta valitettavasti me suomalaiset olemme helvetin laiskaa teatterikansaa. Ja vaikka me istuisimme puhki kaikki teatteripenkit maassamme, niin niiden tavoittama yleisö jää jälkeen kirjallisuuden potentiaalisesta yleisöstä. Jouko Turkka heitti kotimaiselle kirjallisuudelle hyvin merkittävän haasteen, joka on jäänyt hävettävän vähäiselle vastakaiulle.

Naisista

Jouko Turkan suhde naisiin on aina ollut kontroversiaalinen. Mutta sanoa hänen halveksineen tai väheksyneen naisia on väärä tulkinta. Pinnallisesti katsottuna Turkan voidaan katsoa olleen jonkin  asteinen misogyyni, mutta hieman tuota pintaa raaputtamalla alta paljastuu huomattavasti enemmän.

Turkan tekstissä keskiössä on pikemminkin miehen suhde naiseen. Siitä hän kirjoittaa, ei itse asiassa naisista itsessään. Tämä on nykyisen ”sukupuolihygienisen” aikakauden aikana vaikea hahmottaa (ja ymmärtää).

Järkytyksekseni olen minäkin katsellut nuoria naisia, enkä vain katsellut. Siihen en olisikaan koskaan uskonut voivani vajota: tarjoutua vapaaehtoisesti häpäistäväksi. Mitä se on? Tuhlatun elämän katumista. Koko nuorempaa ja nuorempaa -logiikka on katumusta. Se on yritystä saada aika takaisin. Naisen mysteeri ei löydy heräävästä likasta. Se on kypsän naisen vimma. Siitä taide tehdään. Katujat likkoja kyttäävät.
(Aiheita, s. 46)

Yllä olevia riviä kirjoittaessaan Turkka oli minua viisi vuotta nuorempi, mutta vuosikymmeniä kypsempi. Nuo lauseet uudelleen lukiessani alan tuntemaan voimakasta, mutta samalla rehtiä kutsua nostaa selkäni suoraksi. Ennen kaikkea suoraksi suhteessani naisiin. Luen, että Turkan kirjoittaessa ”likoista” hän ei puhu pelkästään nuorista naisista, vaan epäkypsistä persoonista. Pitää tuntea elämänsä olleen tuhlausta tuhlatakseen lisää aikaa tällaisiin ”likkoihin”. Voiko enää puhtaammin neuroottista toistoa kuvata?

Jouko Turkka. En koskaan sinua tavannut. Muutaman kerran kävelit kadulla vastaan ja joka kerralla olisin halunnut sinut pysäyttää ja kiittää kaikesta siitä, mitä työsi on minulle merkinnyt. Minulla on ollut ilo ja kunnia tavata muutamia oppilaitasi ja kenelläkään heistä ei ole ollut sinusta mitään pahaa sanottavaa. Kritisoitavaa kylläkin, mutta ei pahaa sanaa.

Olet nyt rajan tuolla puolen, mutta onneksi meillä on sinun tuotantosi. Ainakin minulle se loistaa edelleen kirkkaana tähtenä, jonka avulla navigoida tässä likaisessa valtameressä, jota elämäksi kutsutaan. Katselen omaa divarista ostettua kovakantista Aiheita teosta. Ehkä tällä kertaa jätän marginaalit tuhertelematta. Joka kerta, kun palaan teoksen äärelle minulla ei ole karttaa, jonka mukaan seilata teoksessa. On aloitettava aina ”puhtaalta pöydältä” ja löydettävä uusi tie ulos sokkelikosta. Ehkä se antaa luovan ajatuksen uudestaan ja uudestaan…

_IMG9886

Kunnes kuolema teidät erottaa…

Jatkan edellistä aihetta, koska se näytti herättävän paljon keskustelua ja palautetta. Niiden pohjalta ajatukseni ovat liikkuneet jo kertaalleen tallatuilla poluilla ja vähän muuallakin. Yläasteelta ja lukiosta tuttu ystävättäreni avautui Facebookin kommenteissa, että hän oli kieltänyt pappia sanomasta ”kunnes kuolema teidät erottaa” -lausetta liturgiassaan. En edes tiennyt, että papin liturgian voi muuttaa omien mieltymystensä mukaisesti. Mutta on rehellistä luvata jotain sellaista, jonka voi katsoa pitävänsä kuin tavan takia luvata jotain ihan muuta.

Ehkä kuolemaan saakka toiselle lupautuminen on yhtä luonnotonta kuin kirkko ja pappikin ovat. Koko elämän kestävä yksiavioisuus näyttää olevan hyvin monelle mahdotonta. Pettäminen parisuhteessa on tilastoja huomattavasti yleisempää. Emootioiden tasolla vielä tätäkin yleisempää. Voisin sanoa sen olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.

Miksi me sitten vaadimme itseltämme jotain sellaista, mitä kykenemme harvenevassa määrin toteuttamaan? Helpointa olisi sanoa, että se on perinne. ”Se nyt vaan kuuluu sanoa vihittäessä.” Mutta mielestäni se on enemmän.

”Kunnes kuolema teidät erottaa” on muinaisjäänne ajalta, jolloin uskottomuus johti huomattavasti kohtalokkaampiin seurauksiin kuin nykyään. Ennen ehkäisyn keksimistä seksuaalinen ”holtittomuus” johti ei-toivottuihin lapsiin. Ehkäisypillerien markkinoille tulo johti viiveellä dramaattiseen nuorisorikollisuuden vähenemiseen. Yksi keskeinen syy tähän oli, että maailmaan syntyi vähemmän ei-toivottuja lapsia. Promiskuiteetin kiellolta putosi pohja pois.

Ei kuitenkaan tarvitse olla näin ahdaskatseinen kirkkoa ja sen kaavoja kohtaan. Voimme aivan hyvin ajatella uudelleen, mitä ”kunnes kuolema teidät erottaa” merkitsee. Mikä on se ”kuolema”, joka parit erottaa? Miten jatkaa parisuhdetta ja yhteiseloa, kun rakkaus yksinkertaisesti kuolee? Tunneside, joka aikoinaan yhdisti kahta ihmistä, ei ole enää olemassa eikä se herää henkiin vaikka kuinka yrittäisi elvyttää. Eikö tämä ole sellainen kuolema, joka erottaa lopullisesti?

maxresdefault

Kaikkein pahinta tällainen kuolema on osapuolelle, jolla on vielä tunteita toista kohtaan. Toisen tunteiden kuolinilmoitus tulee vasten kasvoja yllätyksenä. Ei voi uskoa todeksi niitä sanoja, jotka toinen sanoo. Päästäkseen etenemään tästä shokista on aloitettava hidas ja kivulias tunteiden kuolettaminen. Vähän sama kuin yrittäisi hukuttaa itsensä kylpyammeeseen. Mitään syytä ei ole nostaa päätä pinnan yläpuolelle, mutta se nousee tahtomatta, koska elämä ei niin helpolla jätä rauhaan. Mutta lopulta sekin onnistuu. Tunteet kuolevat ja elämä voittaa. Joskus onnistunut itsemurha merkitsee elämässä selviytymistä…

Miten tällaisen kuoleman voi väistää? – On tietenkin ensin sanottava, että joskus rakkauden päättyminen on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin sen jatkuminen. Mutta hyvin usein tilanne on päinvastainen.

Marcel Proust on ehkä historiamme suurimpia pessimistejä romantiikan alueella, mutta hänen näkökulmaansa seuraten voimme ehkä oppia jotain aivan uutta itsestämme ja suhteestamme toisiin.

Monet eroon päättyneet pariskunnat jaksavat laulaa samaa virttä siitä kuinka kaikki muuttui rutiiniksi ja yhdeksi harmaaksi arjeksi. Toinen oli menettänyt sen salaisuuden, joka viehätti suhteen alussa. Hänestä oli tullut tuttu.

Proustilaisen näkemyksen mukaan tämä on itsepetosta. Kun me sanomme tuntevamme toisen läpikotaisin, niin tuona hetkenä me olemme menettäneet tahtomme oppia uutta toisesta. Samoin toinen on voinut menettää tahtonsa paljastaa itsestään mitään uutta. Hyvin usein toisesta ei ole tullut tuttua, vaan laiskuus ja saamattomuus on astunut taloksi parisuhteeseen. Tavalla tai toisella laiskuus ja saamattomuus tulee tappaa tieltä. Valitettavan usein tämä merkitsee suhteen päättymistä. Toisinkin voisi olla, mutta me emme siedä elämäämme pesiytynyttä tylsyyttä.

Miten toisen ”viehättävä salaisuus” voisi selviytyä tylsyyden valtameressä, jonka aallokoissa aika ajoin seilaamme? – Ehkä joidenkin pariskuntien tulisi elää jatkuvassa asumiserossa. Tuttuus ja tylsyys astuvat välittömästi välillemme, kun toisesta tulee selvyys. Kun me emme enää pelkää menettävämme toista, me alamme menettää hänet tietämättämme. Ristiriitaisesti voidaan mainita, että teoreettinen ja mahdollinen uskottomuus pitää meidät uskollisempina kuin varmuus toisesta. Mitään niin varmaa ei ole kuin, että me kaikki kuolemme. Mitään niin epävarmaa ei ole kuin, että milloin se tapahtuu. Epävarmuus on elämää. Varmuus kuuluu kuolemalle.

Näin ajatellen lause ”kunnes kuolema teidät erottaa” avautuu kokonaan uudessa valossa. Kun varmuus, tylsyys, saamattomuus ja laiskuus astuvat suhteeseen, niin se alkaa kuolemaan tai on jo kuollut. Elävä suhde perustuu epävarmuudelle, jossa toisen menettäminen on jokapäiväinen tosiasia. Yhdessä aamulla herääminen ei takaa sitä, että nukahdamme toistemme vieressä illalla. Ja joskus erillään nukkuminen merkitsee suurempaa yhteenkuuluvuutta aamulla… erikseen.

_IMG9940-Edit

Miksi elää sinkkuna?

Olen ollut sinkku nyt aika tarkkaan viisi vuotta. Tänä aikana olen käynyt monilla treffeillä, tavannut hyvin erilaisia naisia, ollut ihastunut, juossut pakoon (kirjaimellisesti), tullut torjutuksi ja tullut torjuneeksi. Monet ystäväni ja tuttavani ovat järjestäneet minut sokkotreffeille ”potentiaalisten” tyttöystäväkandidaattien kanssa. Deittisivustoilta ja Tinderistä on tullut vastaan onnistuneita ja vähemmän onnistuneita deittejä, joista jokaisesta olen kiitollinen. Tämä on kaikki rikastuttanut elämääni omilla tavoillaan.

Miksi sitten olen edelleenkin sinkku, kun kerran kaikkea on tullut vastaan? – Kun katson takaisin, niin nämä viisi vuotta ovat olleet mielenkiintoisinta aikaa elämässäni. En sano parasta tai iloisinta aikaa, vaan juuri mielenkiintoisinta. Mielenkiintoista myös sen takia, että olen saanut jakaa elämän iloja ja suruja ystävieni kanssa.

Tämä mielenkiintoisuus ei kuitenkaan ole syy, miksi elän edelleen sinkkuna. Syy on ennemminkin se kuristava tunne, joka valtaa mielen ja kehon, kun toisen kanssa alkaa ”synkkaamaan”. Jotkut voisivat tätä kutsua sitoutumiskammoksi, mutta se on jotain huomattavasti syvempää ja perustavampaa.

Kun on käynyt läpi onnettoman suhteen ja vielä onnettomamman eron, niin tulee hyvin herkäksi onnettomuudelle ympärillä. Tai ainakin niin minulle on käynyt. Mitä pidempään ihmiset suhteissaan elävät, niin sitä onnettomampia niistä näyttää tulevan. Lapset, joiden piti olla parisuhteen perimmäinen syy, muuttuvat ylivoimaiseksi rasitteeksi. Lapsettomuus taas vie kaiken syyn jatkaa elämää paria ensimmäistä kriisiä pidemmälle.

Eronneet puhuvat usein kuinka he kasvoivat erilleen suhteessa. Voi hyvinkin näin olla, mutta hyvin usein tämä ”kasvu” on ollut aktiivista eristäytymistä toisista. Omasta tilasta tulee kuori, jonka sisälle käpertyä… umpisolmuun. Jotkut parisuhteissa elävät ovat yksinäisempiä kuin minä, joka elän omaa elämääni yksin.

Ei siis ihme, että kuristava tunne valtaa, kun tämä tasapainoinen sinkkuelämä on vaarassa loppua. Pahimmillaan parisuhde näyttäytyy kauhukuvana, jota tulisi ennemminkin juosta karkuun kuin pyrkiä kohti. Tämä näyttää olevan hyvin usean naisen mielessä nykyään. Kuten eräs tuttavani asian ilmaitsi: ”Mitä helvettiä mä miehellä teen kotona? Baarista saa seuraa aina, kun haluaa ja ei tarvitse pyykätä toisen likaisia kalsareita.”

Niinpä. Kun katselen ympärilleni, niin parisuhteilta näyttää pudonneen pohja pois. Siis se pohja, johon ne ovat perustuneet aikaisempien sukupolvien aikana. Vielä miehiä ja naisia tarvitaan lisääntymiseen, mutta ekologisesti katsottuna olisi parempi, että länsimainen ihminen ei suuremmin lisääntyisi. Lapsen tuoma ekologinen jalanjälki on valtava (ja kun nyt olen tuon kirjoittanut, niin en missään tapauksessa tuomitse ketään, joka on lapsen tähän maailmaan hankkinut – se ei olisi reilua). En tiedä tilastoja, mutta avioero- ja uusperhelapset tuntuvat olevan aika lähellä normia nykyään.

Tämän ajan merkki on, että televisiossa mainostetaan eroasuntoa, jossa eronneet voivat elää lapsiensa kanssa paritalossa, jossa ex-kumppanien tilat eristetään siirrettävällä seinällä. Lapset siirtyvät paritalosta toiseen ja kaikki tavarat pysyvät aina tavoitettavissa. Kätevää!

Ei siis tunnu olevan paljoakaan syitä olla olematta sinkku. Vastaan itsestäni ainoastaan itselleni ja annan toisten vastata itsestään miten itse haluavat. En puutu toisten valintoihin ja saan valita juuri siten, kuten itse haluan. Ja tästä kaikesta huolimatta iloitsen jokaisesta uudesta suhteesta, avioliitosta ja perheen lisäyksestä lähipiirissäni. En aina sitä näytä, mutta tunnen aitoa iloa kaikesta tästä. Miksi näin?

Koska en ole kyyninen paska. Eräät kutsuvat itseään pessimisteiksi tai realisteiksi, kun kulkevat samanlaisissa ajatuksissa kuin minä omassa sinkkuudessaan. Mutta hyvin usein he ovat kyynisiä paskoja. Kyyninen paska ei näe mitään hyvää ympärillään ja koko hänen olemassaolonsa on keskittynyt pönkittämään omaa epärealistista erinomaisuuttaan negaation kautta. Hän on loinen, joka pyrkii minimoimaan toisten ilon elämästä, koska todellisuudessa kyyninen paska haluaisi sen kaiken omaan elämäänsä. Ja juuri tästä syystä hän ei löydä onnea mistään.

Lähipiirissäni on myös onnellisia ja iloisia suhteita, jotka ovat jatkuneet vuosikausia. Ongelmia on ollut, mutta niistä on päästy yli yhdessä ja mikään ei osoita etteikö näin tulisi käymään vastaisuudessakin. Lähipiirissäni on myös onnistuneita eroja. Alun vaikeuksien jälkeen on päästy harmoniseen yhteisymmärrykseen ja kummatkin ovat jatkaneet omilla teillään. Lapsetkin tuntuvat erittäin tasapainoisilta ja rakastetuilta.

Kaikkein voimakkain kyynisyyden karkote elämässäni ovat omat vanhempani ja heidän rakkaus toisiaan kohtaan. Vanhuus ei ole kohdellut heitä hellällä kädellä, mutta lämpöä heidän väliltä ei puutu. Olosuhteiden pakosta he eivät voi enää elää saman katon alla, mutta jokainen tapaaminen on täynnä lämpöä ja hellyyttä. Jotain sellaista, jonka edessä ei ole tilaa sinkkuelämän kyynisyydelle.

Onnellisuus elämässä ei ole mikään oikeus, joka meille kaikille suodaan. Se on tulos, joka saavutetaan työllä. Onnellisuutta ei löydetä etsimällä. Onnellisuus rakennetaan. Kuristava tunne mielessä ja kehossa sanoo minulle: ”Rakenna, älä etsi!” En edes leiki parisuhdeneuvojaa, mutta ehkä meidän jokaisen tulisi kuunnella tuota kuristavaa tunnetta, ahdistusta ja masennusta… parisuhteessa tai ei. Onnellisuus rakennetaan yksin tai yhdessä. Kummatkin omaavat omat vaikeutensa. Mutta ilman noita vaikeuksia ei rakenneta mitään.

Ehkä nämä viisi vuotta sinkkuna ovat vaatineet kaiken nämä ilot, kivut, naurut ja kyyneleet, että vihdoinkin alan ymmärtämään mikä meni aikoinaan vikaan…