Kehoon kirjoitetut

Kehoon kirjoitetut

Alkuviikosta törmäsin Twitterissä kampanjaan Tissiviikko. Kyseessä on kampanja, jossa naiset haluavat normalisoida rintansa. Ja tässä mielessä kampanjan ideoilla on pointti. Mitään muuta ihmisen kehon osaa ei ole yliseksualisoitu kuin naisten rintoja. Mies voi kulkea julkisella paikalla ilman paitaa, mutta nainen ei.

Ei myös mennyt kovinkaan kauan aikaa, kun tämäkin kampanja leimattiin militantti-feministien hyökkäykseksi miehiä vastaan. Jotkut tähän kampanjaan osallistuneet varmaan tähän kategoriaan lukeutuvat. Minä en Twitter-kamppista tällaisena näe. Näen sen oireena huomattavasti laajemmasta ilmiöstä.

Se, että ihminen on yliseksualisoinut jonkun ruumiin osan, ei ole yllättävää eikä sen edes pitäisi meitä hämmentää. Silläkin uhalla, että hieman astun Tissiviikon sanoman varpaille, väitän ihmisen ylimerkityksellistäneen koko ihmiskehon. Rintojen yliseksualisointi on vain räikein ja ilmiselvin ilmentymä tästä ilmiöstä.

Punahiuksiset ovat temperamentisia ja äkäisiä. Lihavat ovat leppoisia. Matalaotsaiset ovat yksinkertaisia. Kierosilmäiset ovat vajaaälyisiä… listaa voidaan jatkaa vaikka kuinka pitkään. Samoin kulttuurilliset erot tuottavat vielä lisää esimerkkejä. Kysymys on samasta asiasta; kehollisille ominaisuuksille annetaan merkityksiä, joita niillä ei ole. Ja mikään tieteellinen edistys ei näytä tätä tendenssiä vähentävän arjessa.

kraniometriaa

Kraniometria eli kallonmittaus katsottiin aikoinaan tieteelliseksi metodiksi, jolla voidaan erotella älykkäät ihmiset vähemmän älykkäistä. Se kuului laajempaan tieteenhaaraan, jota kutsuttiin antropometriaksi, jossa mitattiin ihmisen kehon suhteita ja rakennetta. Vaikka me tänään voimme naureskella tälle pseudotieteelliselle touhotukselle, niin me toimitamme joka päivä jatkuvasti samanlaista mittaamista. Me mittailemme toisiamme ja itseämme sekä merkityksellistämme kehojamme sen pohjalta.

Vaikka Tissiviikko taistelee naisten rintojen yliseksualisointia vastaan (aivan oikeutetusti!), niin siitä huolimatta tämän kaiken takana on meidän seksuaalisuutemme. Itse asiassa näen koko meidän aikakautemme ongelmien johtuvan seksuaalisuudesta, mutta palaan siihen joskus toisten tarkemmin. Puhutaan asiasta tällä kertaa teoreettisella ja filosofisella tasolla.

Valaistakseni näkökulmaani on pysähdyttävä Arthur Schopenhauerin (1788 – 1860) rakkauskäsityksen äärelle. Schopenhauer on tunnettu pessimismistään, mutta samalla hän on yksi niistä harvoista filosofeista, jotka ovat ottaneet rakkauden ja rakastumisen vakavasti. Filosofien tympeys rakkautta kohtaan on varmaankin johtunut siitä, että heidän ylistämä ihmisen rationaalisuus heittää häränpyllyä rakkauden kohdalla. On siis parempi sulkea ulos tuo anomalia ja työntää pää pensaaseen (tai perseeseen) kuvitellen, että sitä ei ole olemassa.

Schopenhauer ei luovuttanut näin helposti. Tämä ihmisen irrationaalinen puoli vaati oman selityksensä. Miten muuten niin rationaalinen ihminen käyttäytyy irrationaalisesti rakastuessaan? Schopenhauer katsoi, että ihmisen toiminnan taustalla vaikutti voimakas elämäntahto (Wille zum Leben). Se on kaikkien olentojen sisäsyntyinen pyrkimys elää ja lisääntyä (lisätä elämää).

Rakkauden päämäärä ei ole yhteenkuuluvuus, yhteisymmärrys eikä viihtyminen. Romantiikka on elämäntahdon ilmentymä, jonka päämääränä on lisääntyminen eli elämän lisääminen. Aikakautensa mukaisesti Schopenhauer typisti lisääntymisen lasten hankkimiseen, mutta se voidaan nähdä enemmän teoreettisena ja filosofisena elämän lisäämisenä. Rakkauden on niin sanotusti kannettava hedelmää (sic). Näin esimerkiksi homoseksuaalinen suhde voidaan myös selittää schopenhauerilaisittain (palaan tähän tuonnempana… just wait for it!).

Kun elämä ei lisäänny, niin rakkaus ei voi syntyä. Näin ns. täydelliset pariskunnat eivät löydä toisiaan vaikka jokainen heidän ympärillään näkee asian toisin. He eivät näe heidän elämäntahtojen väliseen ristiriitaan. Ja samoin läheiset jaksavat ihmetellä toisten parinvalintaa. ”Mitä he näkevät toisissaan?” Ja siinäpä se – he eivät näe yhtään mitään, vaan ovat elämäntahdon vietävänä. Schopenhauer katsoi, että meidän rationaalinen minämme on sulaa vahaa elämäntahdon edessä, joka on tiedostamatonta.

Meidän elämäntahto etsii toista tahtoa, johon yhtymällä syntyisi entistä parempi tahto tai ihmisyksilö. Yksinkertaistaen voidaan katsoa, että iso- ja pieninenäisen yhtyessä he saavat sopusuhtaisella nenällä varustettuja jälkeläisiä. Sen takia elämäntahto ajaa heidät yhteen. Mutta tämä on esimerkkinä banaali ja sitä ei tule ottaa liian kirjaimellisesti. Mutta mainio esimerkki siitä, miten me ylimerkityksellistämme toistemme ulkoisia ominaisuuksia. Ja kaikkihan me tiedämme, mitä isonenäisistä miehistä sanotaan… ja he ovat aivan oikeassa, heillä on iso nenä.

Patsas

Ennen kuin lähdemme tuomitsemaan Schopenhaueria, niin meidän tulee ymmärtää ettei hänellä ollut meidän aikakautemme tiedettä takanaan. Siitäkin huolimatta hän kuvaa meidän arkista elämäämme kaikessa raakuudessaan hyvin tarkasti. Se, että me mittaamme jatkuvasti toisiamme, johtuu meidän seksuaalisuudesta. Voimme selittää itsellemme ja toisillemme kuinka ulkoiset tekijät eivät merkitse meille mitään, mutta ne merkitsevät.

Me (tai ainakin osa meistä) etsimme suurta rakkautta, joka täydellistää elämämme, mutta Schopenhauerilla on ikäviä uutisia meille; onnellisuus parisuhteessa on mahdottomuus, koska sen päämäärä on elämän lisääminen ei onnellisuus. Meistä jokainen on varmaankin ollut tilanteessa, jossa toinen edessämme on se ”täydellinen pari”, mutta mikään ei romanttisesti meissä liikahda. Ystävyys ei kuulu rakkauteen.

Ja ehkä tässä piilee meidän aikakautemme suuri ongelma; me etsimme mieluummin onnellisuutta kuin elämän lisäämistä. Elämäntahdolla on aivan muut tarkoitusperät kuin meidän onnellisuutemme. Illico post coitum cachinnus auditur Diaboli (Yhdynnän jälkeen kuuluu paholaisen nauru). Meistä on kasvanut elämälle vihamielisten sukupolvi…

Eikö siis Tissiviikon nostamaa kritiikkiä saisi esittää? Vain idiootti kieltäisi sen. Ihminen oppii parhaiten konkreettisten esimerkkien kautta. Valitettavasti hän usein jää kiinni näihin esimerkkeihin ja ei näe laajempaa ilmiötä niiden taustalla. Mitä enemmän me ymmärrämme antavamme kehojemme ominaisuuksille merkityksiä, joita niillä ei itse asiassa ole, niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä me voimme nähdä merkittävät asiat.

Keskittymällä ulkoisiin ominaisuuksiin me katsomme elämäntahdon ohi. Keskitymme epäolennaiseen ja elämä menettää tilaisuuden lisääntyä. On nimittäin yksi elämä jonka lisääntymisen meidän tulee ottaa tosissaan; meidän oma elämämme. Meidän aikakaudellamme ei ole tavatonta rakastua ja elää parisuhteessa ilman jälkeläisiä. Rakkauden hedelmän ei välttämättä tarvitse olla hiekkalaatikolla temmeltävä kura-asuinen pieni lapsi, vaan se voi aivan hyvin olla meidän oma elämämme. Ja tavallaan se palosammuttimen kokoinen kiusankappale on oman elämänsä lisäksi juuri tätä (parhaimmillaan) vanhemmilleen… oman elämän jatke.

Olen aikaisemminkin ilmaissut, että näen aikakautemme elämälle vihamieliseksi. Se ei välttämättä ole tarkoituksellista. Kulttuurimme ja teknologiamme on asettanut ihmisen sellaiseen positioon, johon hänellä ei ole edellytyksiä olla. Tissiviikon kaltaiset kampanjat osallistuvat omalta osaltaan herättämään meidät tähän tosiasiaan. Mutta kunhan niistä ei tule itsetarkoituksellisia projekteja, jotka toimivat ainoastaan uusina lappuina silmiemme edessä.

Schopenhauer vaikutti suuresti toiseen tahto-filosofiin Nietzscheen, joka peräänkuulutti yli-ihmisen aikaa; ei uutta suurta ihmistä, vaan ihmisen käsitteen ylittävää. Ja juuri sinne meidän tulee tähdätä… ei pelkkiin tisseihin, mutta niistä on hyvä aloittaa.

Haistakaa paska koko valtiovalta

Haistakaa paska koko valtiovalta

Me suomalaiset rakastamme renttujamme. Suurin suomalaisista rentuista on tietenkin Irwin Goodman. Juoppo renttu, joka antoi täyslaidallisen hyville tavoille, herroille ja milloin millekin. Kansan syvien tuntojen ja olojen tulkki. Aito suomalainen mies… koska Irwin on kuollut, niin hänestä ei saa sanoa mitään pahaa. Joten puhutaan jostain ihan muusta, mutta hyvin samanlaisesta ilmiöstä.

Yhdysvaltojen seuraava presidentti tulee olemaan Donald J. Trump. Mikään ei voisi meidän suomalaisten mielestä tällä hetkellä olla vastenmielisempää kuin tämän tosiasian hyväksyminen. Ei näytä Suomessa asuvilla amerikkalaisillakaan menevän. Työpaikallani yhdysvaltalaiset työkaverini näyttivät aamulla voivan pahoin. Joku sanoi käyneensä oksentamassa aamulla kuultuaan uutiset äänestystuloksesta.

Miten tässä näin pääsi käymään? Kaikkenhan piti näyttää hyvältä Clintonin voiton suhteen. Uutisfiltterien luomasta kuplasta katsoen Trumpin voitto piti olla sula mahdottomuus. Ja niin siinä siitäkin huolimatta pääsi käymään. Amerikan-Irwinistä tuli presidentti. Trump on renttu siinä missä Irwin, mutta hän on helvetin rikas ja ainakaan julkisesti hän ei rehvastele päihdeongelmallaan. Kaikella muulla hän näyttää rehvastelevan, mutta ei mennä siihen…

Miksi meillä suomalaisilla sitten on niin vaikea sulattaa Trumpin voittoa? – Me emme yksinkertaisesti ymmärrä kovinkaan hyvin amerikkalaisia. Trumpia äänestäneet eivät olleet pelkkiä punaniskaisia valkoisia vihaisia miehiä raamattu-deltan sisäpuolelta. Heidän äänillään Trump ei olisi koskaan saavuttanut voittoa. Trumpia äänekkäimmin kannattaneet ja häntä rakastaneet äänestäjät olivat varmasti juuri näitä vihaisia WASPeja, mutta enemmistö häntä äänestäneitä edustivat aivan muita sosioekonomisia ryhmiä. He eivät välttämättä ihannoineet Trumpia eivätkä rakastaneet häntä, mutta vielä vähemmän he ihannoivat ja rakastivat Hillary Clintonia. Ja tätä meidän on hyvin vaikea ymmärtää.

Mutta kävelläänpä muutama maili entisen amerikkalaisen keskiluokan saappaissa. Vielä 1990-luvulla tuolla keskiluokalla meni suhteellisen hyvin. Detroitissa valmistettiin autoja, kansa äänesti demokraatteja ja tulevaisuus näytti siltä, miltä se oli näyttänyt vuosikymmeniä… hyvältä. Heinäkuun 18. päivänä 2013 kaupunki hakeutui konkurssiin. Siis kaupunki hakeutui konkurssiin. Nykyään kaupunki on suosittu valokuvauskohde, koska siellä on niin paljon hylättyjä kortteleita, joiden rapistuminen innostaa hipsteri-kansaa etsimään sitä täydellistä kuvakulmaa ubraanista dekadenssista.

Michiganin osavaltio (jossa Detroit sijaitsee) on aina ollut voimakasta demokraattien kannatusaluetta. Eilen Donald Trump voitti Hillary Clintonin juuri tällä vahvalla demokraattien alueella. Ja sama ilmiö näkyi kaikkialla pienillä teollisuusalueilla Ohiossa, Pennsylvaniassa ja Wisconsissa, joissa perinteisesti ei ole ollut koulutettua väestöä. Ja äänestyspäivänä sosioekonomisesta statuksesta huolimatta jokaisella äänestäjällä on yksi ääni annettavana.

Miksi näillä alueilla asuva amerikkalainen antaisi äänensä sitä perinteistä poliittista järjestystä edustavalle ehdokkaalle, joka ei ole tuonut heidän elämäänsä mitään muuta kuin kurjuutta viimeisten 20 vuoden aikana? Eivät he välttämättä Trumpista pidä, mutta hän edustaa jotain muuta kuin sitä status quo’a, joka on pettänyt heidän luottamuksen kerta toisensa jälkeen. Mitä väliä sillä on, että ehdokas on öykkäri ja käyttäytyi kampanjan aikana täysin epäpresidentillisesti.

Presidentillisiä puheita pitänyt Obama ei heidän omanarvontuntoa kyennyt parantamaan vaikka työllisyys näillä alueilla oli kohentunut huomattavasti viimeisten vuosien aikana. Taloudellisen aseman kohentuminen ei ollut tarpeeksi suuri kompensoidakseen sitä nöyryytystä, mitä tuo kansanosa on saanut osakseen. Olisiko mikään riittänyt? – Hyvä kysymys, johon kukaan ei osaa varmuudella antaa vastausta.

donald-trump-make-america-great_asd

Me kaikki eurooppalaisessa kuplassamme ymmärsimme väärin Trumpin sloganin ”Make America Great Again!”. Levitimme sosiaalisen mediassa kuvaa, jossa Trumpin kampanjalippiksen sisäpuolella oli ”Made in China” -merkki vaikka se oli feikki. Aidot Trumpin lippikset oli valmistettu Yhdysvalloissa… tai ainakin niin niissä luki. Nyökyttelimme päitämme, kun meidän suosikki Hillary ihmetteli Trumpin slogania, koska Amerikkahan on edelleen suuri. Vaikka neljä vuotta sitten ihailimme Jeff Danielsin roolisuoritusta The Newsroomin ensimmäisessä jaksossa, jossa hän murtaa Amerikan suuruuden.

Yhdysvallat voi olla suuri talouden mittapuilla, mutta nöyryytetyn keskiluokan mielissä se ei sitä ole. Kun luin muutama kuukausi sitten Michael Mooren blogipostauksen ”5 Reasons Why Trump Will Win” ajattelin mielessäni ”voi vittu!”. Jossain mieleni perimmäisessä nurkassa tiesin hänen puhuvan totta. Suuri Amerikka, josta Trump puhui tarkoitti keskiluokan menetetyn itsetunnon palauttamista. Tunnetta siitä, että voi nostalgisesti kuunnella työmatkalla Bruce Springsteenin ”The Riveriä” työväen uurastuksesta, mutta kotona odottaa se keskiluokkainen unelma.

Jostain kumman syystä demokraatit osaavat mokata ”miljoonan taalan paikkansa”. Suurella todennäköisyydellä Bernie Sanders olisi voittanut Trumpin vaaleissa. Mutta Sanders oli myrkkyä Wall Streetille, jota Hillary edusti (ja jota on kaikki nämä vuodet edustanut Obama). Trump tuli politiikan ulkopuolelta ja sen takia hänessä nähtiin mahdollisuus ja osittain melkein messias. Meillä Suomessa samanlaista politiikan ulkopuolelta tullutta vapahtajaa edusti Martti Ahtisaari vuonna 1993. Suomi oli tuolloin syvällä lamassa ja demareilla välähti ottaa Ahtisaari ehdokkaaksi. He järjestivät avoimet esivaalit, jossa oli suurta amerikan-tunnelmaa. Ja loppupeleissä Ahtisaari luuttusi lattiaa Elisabeth Rehnillä helmikuussa 1994.

Meidän ei siis tule ajatella Trumpia Soinina, vaan Ahtisaarena; politiikan outsiderina, joka ei ole systeemin saastuttama. Samalla tavalla Ahtisaari esti lasikaton murtamisen kuin eilen Trump Yhdysvalloissa. Euroopassa halutaan eilinen tulos nähdä esimerkkinä amerikkalaisesta misogyniasta ja osittain se onkin sitä. Mutta hyvin suurelta osin se on ihan jotain muuta.

Aina yhtä ärsyttävä Katie Hopkins avasi sanaisen (ja saastaisen) suunsa Daily Mailin sivuilla päivällä.

Trump’s triumph has crushed the lefty luvvies, useless pollsters, multicultural mafia and gender Nazis who refuse to listen to regular people. So, from a Brexiteer, thank you America

Trumpin voitossa ja brexitissä ei ole pelkästään kyse valkoisen vihaisen miehen (ja heidän mielisten) protestista. Nykyinen monimutkaistunut digi-urbaanikulttuuri näyttäytyy uhkana oman arvonsa menettäneelle elämäntavalle. Samoin hurskastelun määrää ei voi edes mitata. Olen istunut baaripöydässä alkuillasta kuunnellen kuinka Trumpin ”grab ‘em by the pussy” -puheita kauhistelevat kaverini, joiden kanssa on tullut puhuttua ja tehtyä huomattavasti törkeämpiäkin. Myönnetään, että emme ole kampanjoimassa maailman vaikutusvaltaisimpaan virkaan, mutta kuiteskin… ja kuinka me olemme saattaneet unohtaa Bill Clintonin ja Monica Lewinskyn ”sikarituokiot”? Oikeasti?

Ei mennä ”rapakon taakse” vaan ajatellaan tuota aitoa suomalaista miestä. Meneekö hänellä hyvin? Kohdatessaan vihaisen anarko-feministin, hänen kasvoilleen räkäistään ”miesoletettu!”. Ranskalaisen nykyfilosofian kiemuroita opiskelleena teoreettiset koukerot tuon räkäisyn takana avautuvat minulle helposti, mutta meidän antisankarimme pyyhkii sylkeä kasvoiltaan ja ihmettelee, mitä juuri tapahtui. Itsekin tulen joskus ajatelleeksi, että onko naisena oleminen noin kivuliasta vai onko kyseessä vain äärifiiliksen hakemista. Valitettavasti usein näyttäa, että jälkimmäinen vaihtoehto on se primus motor toiminnan taustalla.

Välillä tuntuu, että me emme oikein pidä toisistamme. Ja painotan tuota sanaa (toinen) tarkoituksella. Kaiken hössötyksen keskellä meidän sietokykymme toiseudelle on vähentynyt merkittävästi. Toista mieltä ei saa olla. Eri mieltä saa olla, mutta vain hyväksyttyjen rajojen sisäpuolella. Elän niin sanotussa puna-viherkuplassa, jossa maahanmuuttokriittisiä ei siedetä. Jos myöntäisi julkisesti äänestäneensä perussuomalaisia, niin olisi auttamattomasti sosiaalisessa paitsiossa. Viimeisten vaalien jälkeen ihmeteltiin, että miten joku voi äänestää persuja. Eihän sellaisia edes kukaan tunne.

Emme taida tuntea toisiamme kovinkaan hyvin. Meillä suomalaisilla ei ole sitä luksusta, että voisimmme olla yhtä jakautuneita kuin amerikkalaiset. On luotava suhteita toisiimme näkökantojen eroista huolimatta. Ja ehkä näin me voimme nähdä, että eivät ne näkemykset niin kaukana toisista ole. Me olemme rakentaneet aika helvetin hyvän maan ja emme me kovinkaan huonoa kansaa ole. Erimielisyys kuuluu demokratiaan ja sitä on siedettävä. Ei pidä olla pikkumainen näissä asioissa.

Aikoinaan ”Höblärillä” oli hieno kampanja, jonka sanomana oli ”Rakastu suomenruotsalaiseen”. Sen voisi päivittää: ”Rakastu ihan toisenlaiseen”. Ja ei tarkoita, että pitää mennä naimisiin, mutta ymmärrätte järkevinä ihmisinä, mitä tarkoitan. Rakkautta toiseen. Rakkautta kauimmaiseen, ei vain siihen lähimmäiseen…

Born Under a Bad Sign

Albert Kingin levyttämä kappale ”Born Under a Bad Sign” (1967) on pyörinyt useasti mentaalisella levylautasellani viimeisten viikkojen aikana. Yritän olla kuulostamatta huonolta blues-kappaleen tulkinnalta, mutta Kingin biisin voidaan sanoa kuvaavan viimeisiä kuukausia elämässäni.

Olen jo kirjoittanut isäni altzheimerista. Sen myötä äitini horjuva terveys näyttää huonontuneen lopullisesti. Alkusyksyn tuoma toiveikkuus on poissa ja olen taas viettänyt aikaa äitini sairasvuoteen vierellä. Ennen osaston eristyshuoneeseen astumista on vedettävä suru pois kasvoilta ja pyrittävä hymyilemään; olkoot kuinka vaikeaa tahansa. Onni onnettomuudessa on suun eteen vedettävä hengityssuoja, mutta silmien on hymyiltävä. Käsiin vedettävät kumihanskat estävät tehokkaasti kosketuksen hellyyden.

Äitini puhuu avoimesti kuolemastaan. Yritän kääntää keskustelun muualle, mutta tiedän ettei amerikkalainen feelgoodismi auta. On pilviä, joilla ei ole hopeisia reunoja. Ne ovat synkkiä ja mustia; tämän huoneen pilviä. Ja kaikesta huolimatta tässä huoneessa on lämpöä. Kaikki ne vuosien repimät ristiriidat ovat kaukana selän takana. On tullut aika puhua asioista niiden omilla nimillä ja niihin oikeasti kuuluvilla tunteilla.

Isäni istuu omassa huoneessaan katsellen pari viikkoa sitten tuotuja neilikoita; hänen mielikukkiaan. En tiennyt aikaisemmin isäni olleen kukkien kauneudesta herkistyvää laatua. Lapsena hän kuulemma kasvatti neilikoita ja ihaili niiden punaista hehkua pohjois-pohjanmaan lyhyessä kesässä. Isäni istuu sängyllään eikä enää tunnista minua. Vasta kun kerron hänelle kuka olen, isäni muistaa minut ja alkaa hymyilemään.

Born under a bad sign
I been down since I begin to crawl
If it wasn’t for bad luck, I wouldn’t have no luck at all

Kumpikin vanhemmistani on syntynyt 1938. He kasvoivat Suomen jälleenrakennuksen aikana aikuisiksi eikä kummankaan ennuste ollut kehuttava. Äitini menetti suuren osan kuulostaan sairauden seurauksena vauvana. Koulussa hän ei pärjännyt, koska ei kyennyt seuraamaan opetusta. Mitään avustajaa hänellä ei koskaan ollut. Huono kuulo oli tuohon aikaan oma vika eikä mikään vamma. Koulun jälkeen hän ei päässyt opiskelemaan vammaisten kouluihin, koska ei ollut tarpeeksi vammainen ja normaaliin jatkokoulutukseen ei kuuroja otettu. Ainoa mahdollisuus, mitä hänelle jäi, oli muuttaa umpimielisestä maaseudulta Helsinkiin. Täällä hän sai ensimmäisen kuulokojeensa ja sai osan kuulostaan takaisin.

Isäni oli kotoisin köyhistä oloista. Lapsuudessa nälkä oli hyvin tuttu vieras kotona. Yksi talvi jäi koulua käymättä, koska hänellä ei ollut kenkiä. Kuulostaa melkein uskomattomalta näinä yltäkylläisyyden aikoina, mutta sellaista elämä oli 1940-luvun Pohjois-Suomessa.

Vanhempieni lohduttomasta alusta huolimatta (tai ehkä juuri siksi) he opettivat minut aina suuntaamaan elämäni eteenpäin. Koskaan ei saanut syyttää olosuhteita, vaan aina tuli tehdä jotain oman tilanteen parantamiseksi. Ja se piti tehdä itse. Älkää siis ihmetelkö mistä ärsyttävyyteen saakka yltyvä jääräpäisyyteni on kotoisin.

Mutta vanhempieni elämän ehtoolla olen oppinut heiltä vielä tärkeämmän asian. Kaikesta kivusta ja vaivasta huolimatta he rakastavat toisiaan järkkymättömästi. Vaikka isäni sairaus romahdutti äitini terveyden, niin silti kaipaus toisen luokse on kova. Jokainen mahdollisuus vierailla toisen luona käytetään vääjäämättä. Ajatukselle väsymyksestä tai kyllästymisestä ei suoda mitään tilaa; toisen luokse mennään.

Kun kuuntelen tuttavapiirini ihmissuhdeongelmia, niin ne tuntuvat pikkumaiselta kitinältä. Tämä ei ole näiden ongelmien vähättelyä, mutta samalla meidän tulisi pitää mielessä se etuoikeus, mikä meillä on. Meillä on varaa valittaa pikkujutuista. Kyllähän ne ongelmilta tuntuvat, kun suuremmista ei ole kokemusta tai tietoa. Vaimon paksuuntunut perse on toiselle ylivoimainen este; on pakko hakea merkityksetöntä ja puolta nuorempaa panoseuraa baarista. Mies ei ymmärrä, kun nainen on hiljaa. Koska ei viitsitä itse aukaista suuta, niin on pakko hakea eroa miehestä. Kaikkea muuta tulee tehtyä, mutta ei oltua rehellinen toiselle tai itselleen.

Vanhempieni joutsenlaulua seuratessa kaikki tämä tuntuu niin vieraalta. Ja kuka minä olen ketään arvostelemaan? En kukaan. Enkä siksi lähde osoittelemaan sormella tätä enempää. Kuvailen vain tätä vierauden tunnetta, joka mieleni on vallannut näiden viimeisten viikkojen aikana. Kuoleman lopullisuus ja vaihtoehdottomuus muistuttavat avoimuuden ja vaihtoehtojen merkityksestä. Tulee aika, jolloin se kaikki päättyy; ei ole enää seuraavaa kulmaa kulman takana. Mahdollisuudet on kaluttu loppuun. Edessä on tyhjyys ja ei-mitään. Päätepiste ja loppu ilman uutta alkua.

Hard luck and trouble is my only friend
I been on my own ever since I was ten

Ehkä noilla riveillä piilee se kaikkein syvin viisaus. Jos epäonni ja ongelmat ovat ainoat ystävät, niin miten voi hävitä… niihin voi elämässä luottaa. Näin Albert Kingin biisi on itse asiassa kappale onnesta ja pärjäämisestä. Kuten lopulta jokainen blues-biisi… juuri näiden synkkien pilvien alla, joilla ei ole hopeisia reunuksia eikä valoa tunnelin päässä löytyy se tumma meri, jossa sijaitsee niemi… Toivoniemi.

refugees

Mitäs sitten kävikään…

Reilu vuosi sitten Kansalaistorille kerääntyi reilut 15 000 kansalaista osoittamaan mieltä eduskuntaankin pesiytynyttä rasismia vastaan. Immosgate oli lähtenyt lapasesta, kuten asiaa jo tuolloin kommentoin. Ainoastaan silmät rotuopin pimeyteen ummistaneet ”maahanmuuttokriitikot” kykenivät sanomaan, että kyseessä oli ylireagointi yksittäistapaukseen.

Tämän jälkeen pakolaiskriisi kärjistyi ja laantui. Mutta kansan mielenilmaus ei suuremmin kuulunut hallituspuolueiden korviin, vaan flirttailu natsismilla hyssyteltiin maton alle. Olli Immonen piti Timo Soinin toimesta oikein harjata kunnolla. Vieläkin tuota harjausta odotetaan. Ei näy eikä kuulu…

Viime viikonloppuna tämä pitkään jatkunut hiljainen natsisympatia näyttää saaneen ensimmäisen kuolonuhrinsa. Tässä kohden on mainittava, että me emme itse asiassa tarkkaan tiedä kuoliko uhri potkun seurauksena päähän saadusta iskusta vai ei. Ruumiinavauksessa kovakalvonalainen verentuoto voidaan todentaa. Tämän aivoverenvuodon tyyppi syntyy useimmiten fyysisen päävamman seurauksena.

Paikalla mielenosoitusta harjoittanut SVL on jo syyllistynyt tosiasioiden vääristelyyn, koska valvontakameroista käy ilmi, että uhria ei vähän tönäisty vaan potkaistiin oikein reilusti. Kuvioon kuuluu, että uhria on SVL:n ja heidän tukijoidensa toimesta demonisoitu piri-nistiksi. Aivan kuin lain edessä narkomaanin tappaminen olisi jotenkin sallitumpaa kuin ei-narkomaanin.

Kaikkein räikeimmin itsensä on munannut pääministeri Sipilä, joka asetti samalle viivalle Helsingin ja Kajaanin tapahtumat. Tappo on aina tappo vaikka se tapahtuisi mistä syystä. Mutta Kajaanissa turvapaikan hakijat surmasivat ryöstön yhteydessä kanta-suomalaisen (termi, joka on suorastaan absurdi, mutta käytetään sitä tässä kohdassa). Helsingissä Elielinaukiolla kuolemaan oletettavasti johtanut päällekäyminen oli leimallisesti poliittisista ja ideologisista syistä johtuvaa. Myöhemmin pääministeri Sipilä yritti tarkentaa kantaansa A-studiossa, mutta aika ontuvaksi se jäi. Pääministeri jäi kiinni siitä hyssyttelystä ja ohipuhumisesta, jota poliittisen eliittimme toimesta on harjoitettu jo vuosia.

Meillä Suomessa on selkeä natsi-ongelma. Kyseessä näyttää olevan lukumäärällisesti pieni, mutta sitäkin äänekkäämpi ryhmä. SVL ei ole rekisteröitynyt yhdistys, joten siltä ei voida vaatia lain edellyttämiä velvollisuuksia täytettäväksi. Katsotaan, että täten sen toimintaan ei voida puuttua. Tietääkseni poliisin innolla jahtaamat moottoripyöräjengitkään eivät ole yhdistysrekisterissä. Ei näytä estävän heidän toimintaansa puuttumista virkavallan toimesta.

Poliisilla ei näytä olevan myöskään ongelmia jahdata vasemmisto-anarkisteja. Heinäkuussa 2015 Joukkovoiman mielenosoituksen yhteydessä Hakaniemen torilla anarkistien ryhmä päätti vallata kadun, joka jo muutenkin mielenosoituksen johdosta oli katkaistu liikenteeltä. Poliisi oli paikalla mellakkavarustein (kuva alla). Dallapépuistossa loppukesästä otettiin uudestaan yhteen anarkistien kanssa. Voi tietenkin olla, että näistä tapahtumista tiedotetaan virkavaltaa ja ne näkyvät sosiaalisessa mediassa; poliisilla on aikaa varustautua. Mutta kun väkivaltaisen historian omaava järjestö järjestää tilaisuuden pääkaupunkimme keskeisimmillä aukioilla ja paikalla ei ole poliisin poliisia, niin kysymyksiä on vaikea olla esittämättä.

poliisit

On esitetty, että maamme poliisivoimissa esiintyisi sympatioita uusnatseja kohtaan. Yhteinen nimittäjä löytyisi juuri maahanmuuttokriittisyydestä. Haluan uskoa, että tämä on yliampuva tulkinta. Mutta maassamme on selkeästi pidempi ja tutumpi traditio, jossa vasemmistoradikaalia pamputetaan herkemmin kuin uusnatsia.

Ovathan nämä anarkistit ja muut radikaalit todella ärsyttävää sakkia, mutta he ovat kunnostautuneet lähinnä meluamisen ja omaisuuden tärvelemisen saralla. Ja tässä tullaankin keskeiseen kohtaan. Tässä maassa on ollut tapana, että herrojen varpaille ei astuta ja nenille hypitä. Tämä tehtiin selväksi jo sisällissodan vankileireillä, joilla kuoli neljä valkoista ja 11 652 punaista. Sellaista oli punainen terrori ja valkoinen isänmaallisuus.

Ehkä tähän kansallissosialistien vähäiseen kurissapitämiseen on syynä hieman läheisempi historia. Suomen allekirjoittama rauhansopimus vuodelta 1947 sanoo toisen luvun kahdeksannessa artiklassa seuraavaa:

Suomi, joka välirauhansopimuksen mukaisesti on ryhtynyt toimenpiteisiin hajoittaakseen kaikki Suomen alueella toimivat fascisminluontoiset poliittiset, sotilaalliset tai sotilaallisluontoiset järjestöt sekä muut järjestöt, jotka harjoittavat Neuvostoliitolle tai muille Yhdistyneille Kansakunnille vihamielistä propagandaa, sitoutuu olemaan vastaisuudessa sallimatta senluontoisten järjestöjen olemassaoloa ja toimintaa, joiden tarkoituksena on kieltää kansalta sen demokraattiset oikeudet.

Neuvostoliiton hajottua Suomi sanoutui yksipuolisesti irti rauhansopimuksen aserajoituksia koskevista osista (poislukien ydinaseet). Venäjä ja Yhdistyneet kansakunnat eivät vastustaneet tätä irtisanoutumista. Mutta tietääkseni muilta osin Suomi on edelleen sitoutunut tähän rauhansopimukseen. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Valvontakomission poistumisen jälkeen Suomi kykeni valvomaan vuosikymmeniä menestyksekkäästi näitä ”fascisminluontoisten” järjestöjä ja estämään niiden syntyminen ja leviäminen. Paitsi nyt ollaan otettu pahasti takapakkia asiassa. Olisiko virkavallan edustajien keskuudessa pieni ryhdistäytymisen paikka? Samanlaista ryhdistäytymistä odottaisin oikeuslaitokselta. On suorastaan absurdia, että spray-maalilla seinää töhrivä voi saada yhtä kovan rangaistuksen kuin raiskauksesta tai pahoinpitelystä. Tämä antaa selkeän sanoman; ruumiillinen koskemattomuus ei ole erityisessä asemassa oikeuslaitoksemme toimesta.

torkya

Kun ottaa huomioon maassamme vallitsevan väkivaltaisen ilmapiirin, niin onko ehdonalainen mikään rangaistus toisen ruumiillisen koskemattomuuden rikkomisesta? Ainakaan se ei näytä toimivan minkäänlaisena pelotteena. Elielinaukiolla törkeästä kuolemantuottamuksesta epäilty henkilö omaa pitkän listan tuomioita väkivaltarikoksista. Mitä helvettiä hän teki vapaalla jalalla? Eikö hän ole omalla toimellaan osoittanut toistuvasti olevansa vaarallinen ympäristölleen?

Olen ollut jo pitkään huolissani maan kiristyneestä ilmapiiristä. En väheksy samasta asiasta huolestuneita tutkijoita, jotka pyrkivät löytämään selityksen tähän kaikkeen yhteiskunnallisista rakenteista ja niissä ilmenevistä ongelmista. Mutta yksi selitys voi löytyä kulttuuri-historiallisesta epäkohdasta, joka ei näytä muuttuneen sitten valtiomme perustamisen jälkeen. Tämä epäkohta on se sokeapiste, jossa lausutaan: ”Kommaria on oikeus lyödä… ja ehkä tappaakin”.

Tätä sokeaa pistettä ei tulla koskaan valaisemaan natsien näkökentässä, mutta virkavallan olisi jo aika herätä. Tämän päivän ”kommari” on anarkisti ja vasemmisto-radikaali. Natsien näkökulmasta tuo ”kommari” on myös suvakki, narkkari ja kaikki muut, jotka eivät natseja ole. Tämän tulisi huolestuttaa meitä kaikkia, jotka emme natseja ole.

_r000223

Myyntipuheesta ja sielunkumppanin löytämisestä

Viimeisten päivien aikana ajatukseni ovat liikkuneet enimmäkseen kahden aiheen ympärillä; myyntipuheen pitämisessä ja sielunkumppanin löytämisessä. Ensimmäinen on ollut mielessä työstä johtuvista syistä ja jälkimmäinen on noussut mieleen, koska Facebook jaksaa muistuttaa, että on kulunut viisi vuotta siitä kun jätin Lauttasaaren kämpän taakseni ja ymmärsin avioliittoni olevan lopullisesti ohi.

Aloitan myyntipuheesta. Yksi elämäni suurista ”raamatuista” on Roger Mavityn ja Stephen Bayleyn Life is a Pitch: How to Sell Yourself and Your Brilliant Ideas (2009). Teos alkaa määrittelemällä mitä kaikkea on myyminen ja myyntipuhe. Myyntipuheen keskeinen päämäärä on saada aikaan muutos kohteesta. Moni harjaantumaton puhuja ajattelee, että vahvat argumentit ja faktat ovat paras tapa saada aikaan tämä muutos. He kaikki ovat täysin väärässä. Kun me esimerkiksi pyydämme lainaa pankista, niin me pyrimme vakuuttamaan, että me kykenemme maksamaan lainan takaisin tulevaisuudessa. Mutta kukaan ei voi tietää mitään tulevasta.

Tätä ei tietenkään pankkisektorilla koskaan sanota ääneen. Nykyään pankkivirkailijat eivät suuremmin käytä omaa harkintaa lainaa käsiteltäessä, vaan asiakkaan luottokyky tarkistetaan luvuista. Lainan myöntäminen perustuu ”kalkyloituun arvaukseen”, mikä ei muuta asiaa miksikään. Arvaus, mikä arvaus. Ja tästä johtuen erittäin vakuuttavasti esiintyvä lainan hakija kykenee saamaan lainan helpommin kuin epävarmasti esiintyvä (olettaen, että kummallakin on yhtälaiset luottotiedot).

Varsinkin Suomessa on sosiaalisesti hyväksyttävää suhtautua negatiivisesti itsensä myymiseen ja markkinoimiseen. Ja siitä huolimatta me teemme sitä ja olemme sen kohteina päivittäin. Myyminen on jotain hyvin inhimillistä. Ja myyminen vetoaa aina ensiksi tunteisiin. Faktat ja argumentit ainoastaan tukevat emootioihin vetoamista. Sama pätee meidän ”ostopäätöksiin”; ne tehdään tunteella. Tietojen hakeminen ennen ostopäätöstä on enemmänkin jo alitajuisesti tehdyn päätöksen tueksi tehtävää vakuuttelua itselle kuin aitoa tietojen hakemista ja niiden pohjalta tehtävää päätöstä.

Ehkä kaikkein kovin ja yleisin myyntipuhe, mitä me teemme, on toisen vakuuttaminen parisuhteeseen. Tämän pitchin ultimaattinen kohokohta on kosinta. Yritämme vakuutta toisen (ja itsemme), että olemme hyvä partneri ja pystymme takaamaan onnellisen tulevaisuuden. Tulevaisuuden, josta kenelläkään ei voi olla mitään varmaa tietoa. Ja tässä jos jossain kaikki tehdään emootiot edellä.

Vaikka asia voi aluksi vaikuttaa vähän etäältä, niin ei ole mitenkään ihme, että myyntipuheen ajatteleminen vie ajatukset lähelle sielunkumppanin etsimistä ja löytämistä. Jos Mavityn ja Bayleyn teos on mainio teos myyntipuheesta, niin nykyaikaisesta rakkaudesta hilpein ja huimaavin teos on koomikko Aziz Ansarin ja yhteiskuntatieteilijä Eric Klinenbergin Modern Romance – An Investigation (2015). Suosittelen teosta kaikille, jotka ovat hämmentyneitä näinä Tinderin aikoina.

Jos jotain internet on muuttanut, niin se on ostaminen. Nykyään on helppo istuutua läppärin äärelle ja alkaa shoppailemaan. Halvimmat tarjoukset löytyvä muutamalla klikkauksella ja parhaat arvostelut ohjaavat meidän valintoja entistä enemmän. Tämä ei ole ristiriidassa aikaisemmin esitetyn kanssa, koska meidän päätös luottaa noihin arvosteluihin on edelleen tunnepohjainen. Meidän tekemämme valinnat vain voimistavat tuota valintaa.

Internet mahdollistaa valintojen yltäkylläisyyden ympärillämme. Ja toisin kuin heti tulisi luulleeksi, niin tämä ei välttämättä tuota onnellisuuden lisääntymistä. Tätä ilmiötä kutsutaan valintojen paradoksiksi. Kun lukemattomat vaihtoehdot ovat saatavilla, niin osa meistä ei kykene tekemään valintaa, vaan odottaa löytävänsä vielä paremman, kunhan vain jatkaa etsimistä. Tällaisia henkilöitä voidaan kutsua maksimoijiksi. Tarpeeksi hyvän vaihtoehdon löytäviä voidaan kutsua tyytyjiksi.

Se, onko ihminen tyytyjä vai maksimoija, riippuu myös tilanteesta. Minä voin etsiä päiviä ja viikkoja oikeaa objektiivia kameraani, mutta autooni otan lähimmän bensa-aseman bensaa tankkiin. Autoni bensan laatu ei minua kiinnosta. Mutta löytyy ihmisiä, joille ei ole täysin sama mitä bensaa autonsa tankkiin tankkaa.

Minulla ei ole tutkittua dataa esittää tämän tueksi, mutta omien kokemusteni pohjalta ihmissuhteissa maksimoijien määrä näyttää lisääntyneen yleisen maksimoinnin yleistyessä. Kukaan ei vaan yksinkertaisesti riitä. Ja pois se minusta, että lähtisin näitä henkilöitä tuomitsemaan. Itsekin olen elänyt ihan omasta tahdostani viisi vuotta sinkkuna, koska oma elämä on ollut sen verran solmussa ettei ihmissuhteelle ole ollut mahdollisuutta. Vaikka muutaman kerran turhaan on tullut ihastuttua. Mutta ei niistä sen enempää.

Sitoutua toiseen henkilöön on vakava paikka. Tai ainakin se sellaista tulisi olla. Varsinkin sitoutuminen loppuelämäksi on vielä tätäkin vakavampi paikka. Ei siis ihme, että sitä haluaisi löytää sen sielunkumppanin rinnalle elämän matkalla. Mutta onko tämä suuri etsintä lisännyt meidän onnellisuuttamme?

Rajoitettujen vaihtoehtojen muodostamassa kulttuurissa (syrjäseuduilla ja agraarisemmissa maissa) maksimoinnille ei jää tilaa. On oltava olosuhteiden pakosta tyytyjä. Kun ei paremmasta mitään tiedä, niin tyytyy vähempään. Meidän ääriurbaanista kulttuurista me emme voi siirtyä massoittain yksinkertaisempaan agraarikulttuuriin. Mutta tyytyjien määrä tulisi jollakin keinolla lisätä. Jo siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat tyytyväisempiä elämäänsä.

Maksimoijat ovat parisuhteissaan ja työelämässään onnettomampia kuin tyytyjät. Mistä tämä johtuu? Maksimoija etsiessään aina vain parempaa löytämisen sijaan rakentaa vaihtoehtojen viidakosta ideaalisen ja kuvitteellisen kohteen. Vaihtoehtoja hylkäämällä tästä idealisesta kohteesta tulee aina vain täydellisempi ja täydellisempi. Samalla se irtaantuu todellisuudesta kauemmaksi ja kauemmaksi. Sitä ei koskaan saavuta. Yksikään ihminen maailmassa ei kykene tyydyttämään mahdotonta vaatimusta, joka maksimoijan korvien välissä on kehittynyt.

Elämämme tärkein valinta jää tekemättä. Väärät valinnat sisältävät nimittäin erittäin positiivisen mahdollisuuden; niistä voi sanoutua irti. Vaatii tietenkin suurta taitoa sanoutua irti esimerkiksi avioliitosta. Mutta mahdottomaksi muodostunut tilanne kannattaa puhaltaa poikki… mutta sitä ennen kannattaa ottaa selvää tekeekö sen maksimoimisen vai tyytymättömyyden pohjalta.

Täydellinen myyntipuhe tulevalle sielunkumppanille? Jos vaikka aloittaisi puheen parantamisesta, jolla erottaa tyytyjät maksimoijista. Ensimmäinen puheeni kohde löytyy peilistä…

joutsen

Kukaan ei oo kenenkään

Jatkan edellisen postaukseni lopussa esille tullutta ajatusta. Se ei näytä jättävän minua rauhaan. Samalla jatkan sukellusta kotimaisen populaarikulttuurin syvänteisiin.

Ajatus pulpahti pinnalle työmatkalla kuunnellessani Iisan kappaletta ”Kukaan ei oo kenenkään” (saman nimiseltä albumilta). Kappaleen voi ohittaa perinteisenä ja yksinkertaisena erolauluna tai äidin tunnemaailmaa kuvaavana romanttisena lyyrisenä kuvaelmana suhteessa lapseen, mutta minulle se aiheutti huomattavasti monimutkaisemman ajatusketjun (yllätys, yllätys).

Jokaisesta pitäis voida vaan irrottaa
Niin et se palata voi jos se haluaa
Helppo sanoo mutta vaikeampi toteuttaa
Ketään ei milloinkaan pysty omistaa
Helppo vaan sanoo mutta ei niin helppo toteuttaa
Ei todellakaan
Ei todellakaan

Toisessa kiinni roikkuva rakkaus on tuomittu miltein poikkeuksetta epäonnistumaan. Se ei itse asiassa ole rakkautta laisinkaan, vaan omistamishalua ja toisen autonomisuuden kieltoa. Mutta mitä jos nämä sanat merkitsevät jotain suhteessa itseemme?

Meidän rakkain ja syvin omistussuhde on suhde meihin itseemme. Toitotamme itsellemme ja toisille kuinka meistä jokainen on vastuussa itse itselleen ja kuinka meillä on oikeus päättää itse meitä koskevissa asioissa. Mitä jos tämä kaikki onkin harhaa ja täysin väärin?

Elämä meissä ei ole meidän. Meillä ei ole omistussuhdetta elämäämme eikä toisten elämään. Kukaan ei todellakaan ole kenenkään… ei edes me itsellemme. Kukaan ihminen ei ole täysin toisista irrallinen. Minulla on useita suhteita toisiin ihmisiin, joista jokaisesta saan olla kiitollinen (vaikka joskus tulee toistakin emootiota heitä kohtaan tunnettua). Missä minun elämäni ja läheisimpieni elämän raja kulkee? Kielen kautta olen suhteessa vielä suurempaan populaatioon. Itse asiassa kielijärjestelmän kautta olen suhteessa koko ihmiskuntaan. En voi sanoutua siitä irti vaikka kuinka yrittäisin.

Yrittäkääpä ajatella ilman sanoja ja kieltä… Aivan! Ajattelu on kielellistä. Voin tietenki harjoittaa meditaatiota, jossa pyritään tyynnyttämään tämä mieli, joka on kiinni kielessä. Meditaatiossa saavutetut kokemukset tulee pukea kieleksi, jotta voisin ilmaista niitä toisille ja omalle mielelleni. Voidaan sanoa, että mieli kielii kielessä (tai jotain muuta heideggerilaista, mutta ei mennä siihen nyt). Tärkeintä on ymmärtää, että ajatus mielestämme tai elämästämme yksityisomaisuutena on jotain hyvin keinotekoista.

Sanoisin, että ajatus irrallisesta yksilöstä on suorastaan myrkyllinen. Tämä tulee erittäin hyvin esiin itsemurhan käsitteessä. Edellisessä postauksessani kirjoitin elämän asettavan meidän velvollisuudeksi tavoitella hyvää elämää. Kun elämä ei enää kykene täyttämään tätä velvoitetta, niin sillä on kaikki syyt sammua – kuolla pois. Mutta niin kauan kuin elämä kykenee tavoittelemaan hyvää elämää, niin sen sammuttaminen on rikos elämää vastaan. Itsemurhan julkeus ilmenee räikeimmin kuolleen omaisille. Riistäessään henkensä itsemurhaaja kiistää elämän sosiaalisen luonteen ja kieltää sen toisilta.

joutsen_2

Meidän ei kuitenkaan tarvitse mennä näin äärimmäisiin esimerkkeihin. Pysyttäydytään toisessa riippuvassa rakkaudessa ja sen sisältämässä omistushalussa. Usein katsomme kuinka mustasukkaisesti toisessa riippuva henkilö tukahduttaa toista toiminnallaan. Mutta samalla hän tukahduttaa hänessä itsessään olevan kyvyn rakastaa. Omistushalu toiseen ei itse asiassa ole toisen aitaamista, vaan rajojen vetämistä omalle itselleen.

Läheisyysriippuvainen ihminen ei kestä elämään sisältyvää ambivalenttia suhdetta itseen. Me tarvitsemme käsityksen itsestä, eli mielestä, toimiaksemme maailmassa, mutta se ei ole mitään todellista sinänsä. Minää ei ole. Se on vain tapa käsitellä asioita. Me tiedämme, että aurinko ei nouse eikä laske, mutta tavan takia me sanomme niin. Ihailemme auringonlaskua vaikka todellisuudessa me katsomme maapallon kääntymistä. Mutta läheisriippuvainen on kuin maapallon muodon kieltäjä, joka uskoo maan olevan litteä. Hänelle aurinko nousee ja laskee. Ihminen on maailmankaikkeuden keskipisteessä. Rakkauttaan tunnustaessaan läheisriippuvainen itse asiassa pönkittää omaa itseään. Hän pystyttää muurin itsen ja maailman väliin. Ja hän epäonnistuu aina, koska maailma ja minä ovat aina yksi ja sama.

Jokainen buddhalaisuuden perusteet omaksunut ymmärtää tämän. En kuitenkaan halua sukeltaa tässä länsimaiselle kulttuurille valitettavan vieraaseen perinteeseen. Tämä ei nimittäin ole mitään vierasta meidän kulttuurillemme. Suuri mielen ja maailman välisen dikotomian kaataja oli Marcel Proust (1871 – 1922). Hänen massiivinen Kadonnutta aikaa etsimässä romaanisarja perustui hyvin pitkälle näkemykselle, että yksilö murentuu ajan virrassa.

Tänään rakastunut mies kohtaa ajan, jolloin tuosta romantiikan sankarista ei ole enää mitään jäljellä. Elämä Proustille oli sarja erilaisia kausia, joiden välillä ei aina ollut mitään yhteistä. Jokainen kausi elämässä näytti sisältävän kokonaan toisen minän, joka sitä eli. Rakastunut minä ei voi edes kuvitella sitä minää, joka ei enää rakasta. Minä kohtaa elämänsä aikana lukuisia kuolemia. Aamulla herätessämme voimme olla hetken hämmentyneitä omasta itsestämme, mutta hetken kuluttua omaksi hämmästykseksemme jatkamme tavan takia elämäämme samana henkilönä, joka illalla meni nukkumaan. Minä rakentuu muistissamme ja muistoissamme. Minä on aina virtuaalista tässä hetkessä. Se on kuvitteellinen konstruktio. Meidän kehomme ja mielemme ovat ajan säiliöitä. Tämän takia Proust lähtee etsimään kadonnutta aikaa. Ja siihen ei muutama hassu sivu riitä.

joutsen_3

René Descartesin (1596 – 1650) suuri oivallus oli, että on yksi asia, jota ihminen ei voi epäillä. Ja se on hänen ajattelemisensa. ”Ajattelen, siis olen!” Descartesin ajattelu vaikutti voimakkaasti modernilla aikakaudella vallalla olleeseen dualismiin hengen ja materian välillä. Samoin kahtiajako ihmisyksilön ja ympäristön välillä jyrkkeni. Ajatus yksilöstä itsenäisenä yksikkönä valtasi kulttuurin. Individualismin ja dualismin ajatukset sopivat täydellisesti länsimaissa vallalla olleeseen kristilliseen ihmiskäsitykseen. Kärjistäen voisin sanoa, että kartesiolainen filosofia saavuttaa lakipisteensä protestanttisessa kristinuskossa. Yksilö on vastuussa omasta kohtalostaan ja omalla työllään hän lunastaa taivaspaikkansa.

Koska kaikki tämä perustuu kuvitteelliselle perustalle, niin ei ole mikään ihme, että se on päätynyt kriisiin. Tämä kriisi on jatkunut jo reilut sata vuotta. Ajatus oman itsemme kuvitteellisesta luonteesta on niin vieras länsimaiselle ihmiselle, että muutos ei tapahdu yhdessä yössä. Yksilöinä me voimme omaksua uuden käsityksen itsestämme, mutta kulttuurina ja yhteisönä se kestää pidempään.

”Kukaan ei oo kenenkään”. Ei niin. Sinä et myöskään ole sinun.

Kun sinä katsot mua se ei vaikeaa uskoa, ettei oo ollenkaan tulevaa
Tai menneisyyttäkään koska se on ongelma
Tai kasa muistoja vaan jotka voi romuttaa
Minä koitan oppia tajuumaan sen että niin tiukkaan kii susta pitää voi en
Etteikö tuuli vois temmata sua mukanaan
Ja musta kauaksi, kauaksi pois kuljettaa

Tuota raikasta tuulta meistä moni tarvitsisi elämään. Kepeä tuulahdus raitista ilmaa, joka kuljettaa minuuden hieman kauemmaksi, jotta siihen saisi kriittistä etäisyyttä. Hieman sitä mielettömyyttä keskelle elämää, jotta voisi taas päättömästi rakastua maailmaan ja ihmisiin sen päällä. Päästää irti edes hetkeksi minästä ja nähdä kuinka se on ainoastaan pinttynyt tapa, keino pärjätä pilvilinnojen kaupungissa.

Ehkä nyt saan hieman rauhaa tältä ajatukselta. Ja nyt sitten se Iisan biisi, niin voitte muodostaa näkemyksen ihan itse (voi tätä kielen mahdollistamaa ironiaa).

kukkAAA

Kauniiden ihmisten ongelmaton elämä

Jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus tehdä omasta elämästään mahdollisimman hyvä. Tämän toteaminen tuntuu niin triviaalilta, että sen ilmaisemiselle ei tulisi olla mitään syytä. Mutta näin ei tässä epätäydellisessä maailmassa ole.

Kun sanon, että jokaisella on tämä oikeus, niin se pitää sisällään velvoitteen huolehtia, ettei oma hyvän elämän tavoittelu estä toisten hyvän elämän tavoittelemista. Mutta haluan mennä tässä maksiimissa vielä pidemmälle. Sanon, että meillä on velvollisuus tehdä elämästämme mahdollisimman hyvä. Ja kuten kaikkien velvollisuuksien laiminlyömisestä, niin siitä seuraa sanktioita.

Meillä Suomessa on esimerkiksi oppivelvollisuus ja ainakin jokaista miestä koskee tämän lisäksi kansalaisvelvollisuus (johon naisetkin saavat ottaa osaa vapaaehtoisesti). Lain asettamat velvollisuudet ovat kontingentteja; ne eivät ole välttämättömiä. Meillä voisi olla toinen laki, joka asettaisi muita velvollisuuksia.

Mutta elämän asettama velvollisuus on välttämätön ja se ei voi toisin olla. Hyvän elämän velvollisuuden rikkominen on rikos itse elämää vastaan – tahtoa kuolemaan ja kaipuuta olemattomuuteen. Elämän velvollisuudesta irtisanoutuminen on elämän nihilointia, nihilismiä par exellence.

Nämä ajatukset nousivat mieleeni luettuani viikolla Kyösti Niemelän kolumnin ”Elokuvat ovat väärässä – kauniiden elämä on muita helpompaa”. On tietenkin epäreilua sanoa  mitään kolumnin kirjoittajasta pelkän tekstin pohjalta, mutta siitä huokui karvas nihilismin haju sieraimiini. Perussanoma Niemelän lyhyessä kolumnissa on, että ”kauniit kasvot tai luontainen karisma antavat runsaasti apua seksikumppanien löytämiseen, parisuhteen muodostamiseen ja rakkaudentäyteiseen elämään”. Tämä etumatka tulisi tiedostaa samoin, kuten me tiedostamme huonoista oloista lähtöisten vaikeudet elämässä. Hyvästä kodista, jossa arvostetaan koulutusta on helpompi nousta hyvään sosio-ekonomiseen asemaan kuin riitaisesta alkoholistiperheestä, jossa vanhemmat eivät tue lapsiensa koulunkäyntiä ja niin edespäin.

Vaikka huonommista oloista lähtevien lasten asema tiedostetaan, niin se ei tarkoita että heitä arvosteltaisiin peruskoulussa ja myöhemmissä opinahjoissa löyhemmillä asteikoilla. Sehän tekisi heistä vähemmän osaavia ja rohkaisi laiskuuteen (Miksi tsempata, kun vähemmälläkin pärjää?). He kyllä tarvitsevat tukitoimia, jotta he pärjäisivät maailmassa aivan kuten kaikki muutkin.

kukkaaaAAA

Ja sama pätee elämässä yleensä. Maailmankaikkeuden sokea sattumanvaraisuus heittää meidät elämään ja antaa meille ne kortit, jotka meillä kädessä on. Tässä kohden on huomautettava, että elämä ei ole korttipeliä, mutta ymmärrätte varmaan vertauksen. Me olemme saaneet erilaiset kortit kuin toiset. En sano parempia tai huonompia, vaan erilaiset. On totta, että kauniiksi katsomamme henkilöt saavat jonkinlaista etumatkaa sosiaalisissa tilanteissa, mutta se ei anna vähemmän kauniille tai viehättäville mitään oikeutta alkaa protestoimaan kakaramaisesti tilanteen epäreiluutta.

Niemelä samaistaa infantiilisti kolumnissaan seksikumppanien määrän parisuhteiden solmimiseen ja rakkauteen. Jokainen vähänkin normaalia elämää elänyt tietää, että helposti seksisuhteita luovat ihmiset eivät automaattisesti päädy helpommin hyviin parisuhteisiin tai löydä rakkautta. Kauniiksi ja viehättäviksi tulkittujen ihmisten elämä ei ole mitenkään sen ihmeellisempää kuin kenenkään muun. Ja heidän elämä sisältää saman velvoitteen tehdä elämästä mahdollisimman hyvä kuin kaikilla muillakin.

Kauniiden ja viehättävien ihmisten demonisointi on heidän hyvän elämän tavoittelun eteenastumista. Mutta vielä enemmän se on tielle astuneen hyvän elämän tavoittelulle vastaista. Täten tämä rakkaudessa epäonnistunut katkeroitunut kaunainen protestoija syyllistyy elämän velvollisuuden kaksinkertaiseen kieltämiseen. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä tämä protestoija ei kuitenkaan onnistu sabotoimaan kauniin ja viehättävän hyvän elämän tavoittelua, vaan lähinnä ampuu itseään jalkaan.

Ja kuinka helppoa ja ongelmatonta tämä kauniiden ja viehättävien elämä oikeasti on? Elämässäni olen saanut kohdata monia ihmisiä monista lähtökohdista. Varsinkin poikkeuksellisen kauniit naiset eivät aina loista elämän auvoisaa ihanuutta. Päinvastoin. Olen kuullut itkuista avautumista hirveästä kohtelusta ja yksinäisyydestä, koska harvempi näkee muuta kuin kauniin ulkokuoren.

Mitään niin sallittua sylkykuppia meidän kulttuurissa ei ole kuin poikkeuksellisen kaunis nainen. Häntä saa (ja joidenkin näkemyksen mukaan suorastaan pitää) haukkua, painaa alas ja syrjiä. Koska hänellä on niin valtava etumatka muihin nähden. Jos kaunis ja viehättävä nainen ei satu olemaan poikkeuksellisen älykäs, niin siitä vasta riemu repeää. Tyhmä ja kaunis! Ei kun lyömään niin paljon kuin sielu sietää.

Uskoisin, että harvempi on tullut ajatelleeksi miksi kaunis ja vähän yksinkertainen on niin suuri rikos. Keskivertoälykkyydellä varustetut ihmiset ja siitä alaspäin edustavat aika laajaa osaa ihmiskunnasta (uskoisin, että se on enemmistö). Pitäisikö näitä kaikkia katsoa alaspäin ja solvata avoimesti heitä älykkäämpien toimesta? Kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat eivät kysy suurtakaan älyllistä pääomaa. Miksi ne näyttävät olevan suorastaan ylivoimaisia suurelle osalle älykkäitä ihmisiä? Ehkä siksi, että eivät he kovin älykkäitä oikeastaan olekaan.

diesel-smart-may-have-the-brains-but-stupid-has-the-balls-small-56141

Asettamaani hyvän elämän tavoittelun velvoitetta ei tule sekoittaa kristilliseen ”kaikki elämä on pyhää” höpinään. On tilanteita, jossa hyvän tavoittelu on lopullisesti estynyt elämässä. Se ei millään teolla muutu enää hyväksi. Terminaalivaiheessa eläville sairaille tulisi suoda oikeus elämän päättämiseen. Tuolloin yksittäisen ihmisen elämän ulkoiset tekijät ovat ottaneet vallan ja ihminen on niiden vietävänä. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta ottaa elämäänsä haltuunsa.

Mutta elämälle kaunainen ihminen ei tällaisessa tilanteessa ole. Hän vain ei ole oppinut elämään oikein omaa elämäänsä. Koska kauna on ottanut luovutusvoiton hänessä, niin kaunainen ihminen alkaa syyttämään maailmaa omasta huonosta kohtalostaan. Hänen tilanteensa tulisi tiedostaa. Mitä vielä hänen vuoksi pitäisi ihmiskunnan tehdä? Lopettaa oman hyvän elämän tavoittelu ja antaa hänelle kaikki valmiiksi pureskeltuna kultalusikassa? – Jokainen normaalilla älyllä ja jonkinlaisella elämän kokemuksella varustettu ihminen ymmärtää näiden vaatimusten mahdottomuuden ja lapsellisuuden.

Seksi, parisuhde ja rakkaus ovat suurimmalle osalle ihmiskuntaa elintärkeitä elämässä. On erakkoja, munkkeja ja muita poikkeusyksilöitä, jotka näyttävät kieltäytyvän ainakin seksistä ja parisuhteesta. Ja on totta, että ihminen kykenee elämään biologisesti täysin tervettä elämää ilman seksiä. Mentaaliseen elämään ei mennä tässä kohdassa. Kun meidän kehomme saa oikeaa ravintoa, puhdasta vettä ja ilmaa, niin se kykenee elämään.

Seksi, parisuhde ja rakkaus eivät kuitenkaan ole samanarvoisia kuin ravinto, vesi ja ilma. Sanokaamme, että ihminen on vaeltanut aavikolla päiväkausia ilman ravintoa ja vettä (ilmaa siellä riittää) ja on nääntymäisillään saapunut talon ovelle. Hänellä on suoranainen oikeus vaatia ainakin vettä juotavakseen. Muutoin hän kuolee. Jos talon asukkaat eivät hänelle tätä suo (olettaen, että heillä on ainakin vettä yli omien tarpeidensa), niin he syyllistyvät kuoleman tuottamukseen.

Jotkut meistä vaeltavat yhtä näännyksissä seksin, parisuhteen ja rakkauden puutteessa. Osa näistä nääntyvistä on suorastaan kuolemassa yksinäisyyteen ja rakkauden puutteeseen elämässään. Tästä huolimatta he eivät voi koputtaa ovelle ja vaatia: ”Seksiä! Parisuhde! Rakasta minua!”. Seksiä voidaan tietenkin järjestää ilman parisuhdetta ja rakkauttakin, mutta se ei ole kuin hetkellinen helpotus eikä siitä ole ratkaisuksi huomattavasti syvempiin ongelmiin. Todellinen ratkaisu on, että ihminen oppii tavoittelemaan mahdollisimman hyvää elämää omista lähtökohdistaan. Mitään oikotietä onneen ei ole… ei edes kauniilla ja viehättävillä.

Elämän asettama velvollisuus hyvän elämän tavoitteluun edellyttää vielä enemmän. Tämä ehkä voi kuulostaa aluksi aika räikeältä väitteeltä, mutta yritän avata ajatusta. Hyvän elämän tavoitteleminen ei kosketa ainoastaan meitä, vaan kaikkia elämiä. Oman elämänsä velvollisuuden laiminlyöminen on samalla toisten elämää vastaan lyömistä. Niin kauan kuin hyvän elämän tavoittelu on mahdollista, niin me emme ole vastuussa siitä itsellemme vaan kaikille. Koska yksinkertaisesti meidän elämä ei ole irrallista toisten elämistä. Jokainen erakko ja syrjään vetäytynyt on jossain vaiheessa elämäänsä ollut yhteydessä toisiin ja jakanut täten elämäänsä heidän kanssa. Erakko ei ainoastaan vetäydy yksinäisyyteen, vaan samalla kääntää selkänsä toisille. Se on julkean itsekäs teko. Sama pätee itsemurhaan, joka päättää elämän jolla olisi ollut vielä potentiaalia hyvään elämään.

Samoin, kun me puhumme tai kirjoitamme elämästämme, niin me emme pelkästään löpertele itseksemme niitä näitä, vaan levitämme omaa asennettamme elämää kohtaan. Tämän takia en voi olla puuttumatta Niemelän kolumniin. Se huokuu kaunaisuutta ja pahantahtoisuutta elämää kohtaan. Tavallaan se on merkityksetön ja voitaisiin ohittaa olan kohautuksella, mutta nykyisessä mediaympäristössä tällaiset elämälle vastenmieliset kirjoitukset alkavat olemaan enemmänkin maan tapa kuin poikkeus. Hyvän elämän tavoittelun velvollisuuden takia en voinut jättää tätä kirjoitusta kirjoittamatta.

Lappi anony

Syväsukellus prekaarimaailmaan osa 2 – Rakkautta niinku ja vähän muutakin

Jatketaan tätä eeppisiin mittoihin laajenevaa kirja-arvostelua, joka ei ole kirja-arvostelu. Perinteinen arvostelu katselisi kohdettaan jostain establisoituneesta näkökulmasta ja arvostelisi teosta suhteessa arvostelijan allekirjoittamaan instituutioon. Perinteinen arvostelu on aina oidipaalisessa suhteessa kirjaan, kirjailijaan ja kirjallisuuteen. Suuri diskurssi möllöttää taustalla isähahmona rankaisemaan diskurssista poikkeamia ja valmiina oidipaalistamaan kohteensa heti kun siihen tulee tilaisuus… ja sellainen tilaisuus aina tulee ennemmin tai myöhemmin.

Oma skitsoanalyyttinen projektini pyrkii väistämään tämän. On sanomattakin selvää, että tämä projekti on tuomittu epäonnistumaan. Mutta ei sillä väliä, koska prekaarikulttuuriin kuuluva kapitalismikritiikki on jo ymmärtänyt vastarinnan tehottomuuden. Vastarinnan pesäkkeet ovat aina potentiaalisia uusia markkinoita, kuten Ekholmin teoksessa todetaan.

Mitä radikaalimpaa vastarinnan muotoa esiintyy sitä suuremmat markkinat se mahdollistaa ajan myötä. Vuonna 1991 The Clash paljasti todelliset kasvonsa, kun Levi’s Jeans valjasti ”Should I Stay or Should I Go” -biisin mainokseensa.

Se siitä markkinatalouden vastustamisesta. Raha voittaa aina…

CARITAS: Kyllä säkin kohta saat taas tehä duunii! Mä oon ihan varma siitä!

JOONAS: Pelkään vaan että minkälaista. Kapitalismin toimivuuden yks perusedellytys on, että huomattava osa väestöstä pidetään työttöminä, ja näillä näkymin näiden työttömien ei jatkossa edes anneta olla rauhassa työttömiä, vaan niille keksitään väkisin kaikenlaista pakkotyötä rangaistukseks omasta huonoudestaan ku ne ei edes oo LinkedInissä. Samalla kun vaaditaan markkinoiden vapautta, lisätään valvontaa ja poliiseja, kaikkien pitäis olla niin vitun vapaata, mut oikeesti saa olla vapaa vaan tietyllä ennalta määrätyllä tavalla. Oman luovan hulluuden saa päästää valloilleen omassa ruokablogissa, mut kadut ja torit on yritysten omistuksessa. Roskasakki rajataan omille alueilleen, rikkaat omilleen.

Valitettava tosiasia on, että kapitalismi kasvattaa tällä hetkellä hyvinvoinnin sijasta tuloeroja ja epäoikeudenmukaisuutta. Luonnonvarojen ja ruoan ehtyessä varallisuus keskittyy entistä pienemmälle vähemmistölle. Ja ennen kuin alamme tätä päivittelemään sen enempää, niin meidän tulee ymmärtää olevamme osa tätä pienenevää vähemmistöä. Mistä luulette nykyisen uhkaavan ulkopoliittisen tilanteen johtuvan? Maailmalla on käynnissä entistä verisempi taistelu elintilasta, joka pienenee päivä päivältä. Sodat ovat ainoastaan jäävuoren huippu.

Olisi epäreilua syyttää Johannes Ekholmia siitä, että hän ei ota kantaa tähän aikakautemme suurimpaan historialliseen kriisiin ja katastrofiin. Mutta hänen kuvaamiensa nuorten ajelehtijoiden elämä on arjessa ilmeneviä oireita tästä ”megatrendistä”. Sen aiheuttama juurettomuus kyseenalaistaa kapitalistista elämää yllättäviltäkin suunnilta.

Yksi keskeisistä kritiikin kohteista on palkkatyö. Toisaalta meillä on kansalaispalkkaa ajavat tahot ja toisaalla palkatonta työtä härskisti tarjoavat ”työnantajat”. Meilläkin laajalevikkiset lehdet tarjoavat verkkosivuillaan bloggaajan työtä näkyvyyttä vastaan. Ei siis rahapalkkaa, vaan näkyvyyttä. Jos meillä olisi toimiva järjestelmä, joka takaisi kaikille kansalaisille kansalaispalkan, niin tällainen ”työtilaisuus” voisi olla selitettävissä. Mutta meillä sellaista ei ole. Palkaton ”työ” ei ole työtä, vaan harrastus. Ja jokainen tietää, että harrastustoiminnan ammattilaiset kykenevät tarjoamaan harrastamiselle huomattavasti paremmat puitteet kuin työnantaja.

Vanha katulegenda tietää kertoa, että Kuubassa kaikki sikarinmyyjät saavat samaa palkkaa riippumatta siitä, että kuinka paljon he myyvät sikareita. Tämän takia heitä ei töissä suuremmin näy ja jokainen Havanan kaduilla myytävä sikari ei ole kuubalainen. Kaikki kuubalaiset sikarit menevät vientiin. Terve ja kaikille osallistujille reilu kilpailu johtaa kieltämättä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Mutta missä vallitsee terve ja reilu kilpailutilanne? Niinpä niin. – Ei missään. Terve, reilu ja vapaa kilpailu on samanlainen utopia kuin mitä oli kommunismi Neuvostoliitossa. Jo Leninin aikana nähtiin, että pystytetty järjestelmä ei tule toimimaan. Siitä asti Suuri ja mahtava eli tekohengityksellä.

Samaa tekohengitystä on taidettu antaa kapitalismille jo muutaman vuosikymmenen ajan. Viimeistään Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen huomattiin, että ilman arkkivihollista ei markkinataloudella näytä olevan sitä pohjaa jolle se oli perustunut. Piti keksiä nopeasti uusi vihollinen. Persianlahdensodat olivat helvetin hyviä tekosyitä, mutta Saddamin kuoleman jälkeen oltiin taas tyhjän päällä. Nyt meillä on uusia kriisejä uusine vihollisine, mutta mitään ratkaisua ei ole edelleenkään tehty. Tyhjäkäynti jatkuu katastrofaalisin seurauksin.

Mutta kouriintuntuvimman muutoksen prekaarikulttuuri on tuonut seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen. Painopiste tällä hetkellä on jälkimmäisessä, mutta sen seuraukset ensin mainittuun ovat ilmeiset. Aikaisempi seksuaalinen vallankumous, joka alkoi 1960-luvulla tyssähti omaan mahdottomuuteensa. Mitään vallankumousta ei tapahtunut, koska muutos tapahtui määrällisellä alueella. Oidipaalinen ja patriarkaalinen seksuaalisuus räjähti ihmisten kasvoille, mutta se oli sitä samaa seksuaalisuutta kuin aina aikaisemminkin. Seksuaalisesti vapautunut nainen vapautui fallogosentriseen seksuaalisuuteen.

Olen valkoinen CIS-mies (cis = se sukupuoli, johon on syntynyt ei ole ongelma). Keho johon olen syntynyt on turvallisin mahdollinen mitä maailmasta löytyy. Se on hyväksytty kaikkialla… paitsi viimeisimmän sukupuolivallankumouksellisten keskuudessa. Oikeutetusti on aktivisteja, jotka eivät halua edes puhua miehestä, vaan miesoletetusta. Biologinen sukupuoli (sex) on toisarvoista, kun huomio keskitetään sosiaaliseen sukupuoleen (gender). Naisesta ja miehestä puhutaan täysin erilaisin tavoin mediassa (kuten olympialaisten aikaan näimme iltapäivälehtien otsikoissa).

SAD91RL
nainen rakastaa liikaa se on hullu
mies rakastaa liikaa se on traaginen sankari
naisella on ahdistuskohtaus se on epävakaa
miehellä on ahdistuskohtaus se on eksistentialisti-nero
siks en nää itteeni naisena
ei kiinnosta kuukautiset/munasolut/raskaus/
parimuoto/vanheneminenyhdessä
”jag är varken kvinna ellen man, jag är lag i mej själv”

En tiedä kuinka yleistä tällainen ”sukupuolisuuteen” kyllästyminen on, mutta ainakin olen huomannut sen saavan vastakaikua nuoremmassa sukupolvessa. On ymmärrettävää, että voimakas hyökkäys patriarkaalista sukupuolidiskurssia vastaan herättää voimakkaan vastareaktion. En minäkään pidä siitä, että minut leimataan sukuelinteni johdosta, mutta samalla en lähde provosoitumaan. Meillä on nuoria naisia ja miehiä, joilla kulttuurimme muodostamat sukupuoliroolit ovat aito ongelma. Ja pahinta on, että näiden ongelmien käsittelemiseksi ei ole luotu mitään keinoja samaisen kulttuurin toimesta. Siksi toivotan tervetulleeksi tämän kritiikin. Järkyttäkää nyt tätä setä-miestä oikein kunnolla. Annetaan asioiden mennä todella hulluun suuntaan…

SAD91RL
nimenomaan, tollast possessive bullshittii…
ja yhe tutkimuxen mukaa poikii ala-asteella kosketetaan
vaa kuritusmielessä kun taas tyttöi halataan ja taputetaan
ja silitetään (ei-sexuaalisesmieles!) enemmän,
mikä osaltaa vaikuttaa siihen et tytöt opetetaan
responsiivisiks ja et niiden kehojen pitää olla jatkuvasti
available. toi on nii ”pervasiivista”, niin ainaista!

Touché SAD91RL! Ei ole mitenkään ihme, että osa naisista eivät pidä miehen rakkautta kaikkein tärkeimpänä päämääränä elämässään. Ja näen näiden naisten määrän kasvavan entisestään. Näen myös miesten olevan yhtä kyllästyneitä siihen, että mieheltä odotetaan sitä ja tätä, jotta voisi kutsua itseään mieheksi.

Rakkaus niinku päähenkilö Joona voidaan nähdä jonkinlaisena tyhjiöön pyörimään jääneenä miehenä. Hänen suhteensa vanhan koulukunnan edustajaan – isäänsä – on ongelmallinen, mutta samalla itse ongelma tuntuu jäävän peittoon. Se vaan nyt on ongelmallinen. Samoin hänen suhteensa ystäviinsä ja naisiin on ongelmallinen. Partiarkaalinen rakkaussuhde ei hänelle toimi ja siitä poikkeavan suhteen mallia hänellä ei ole. Joona lukee queer-teorioita, mutta ei näytä oppivan niistä keinoja päästä omasta itsekkyydestään ja alkeellisesta narsismista. Tartuntapinta maailmaan on kadoksissa ja keinot hyväksyä tämä osaksi omaa elämää loistavat poissaolollaan. Jäljelle on jäänyt ainoastaan päämäärätön haahuilu ja ahdistuminen.

Ainoa strategia tarjotaan ryyppyreissuun lyöttäytyneen Mikon toimesta.

MIKO: Älä ajattele. Älä edes yritä ajatella. Koska ajattelemalla sä vaan tajuut miten vitun perseestä kaikki on. Älä yritä pelastaa maailmaa. Koska sä et tuu ikinä tekemään mitään, mikä vois pelastaa mitään. Sä et tuu ikinä muuttamaan mitään. Ainoastaan sen ymmärtämällä sä voit vapautuu siit systeemistä, mikä muuten tulee hallitsee sun elämää ja tuhoamaan sut.

Prekaarikulttuurissa pärjäämisen strategia on jättää kyseenalaistaminen taakse ja keskittyä hiomaan työhakemuksia ja CV:tä. Jatkuvien nopeiden voittojen maailmassa ajatteleminen ei ole enää hyve, vaan este pärjäämiselle. Onko ajattelu koskaan ollut kovinkaan suuressa huudossa valtaa pitävien toimesta? – Ei hirveästi, mutta tässä aikakaudessa ajattelemattomuudesta on tullut edellytys. Kun ei ajattele juuri tällä hetkellä tapahtuvaa ekokatastrofia eikä monimutkaista omaa sukupuolisuutta, niin pärjää sen aikaa kun vielä voi pärjätä. Kohta tämä kaikki loppuu ja jäljelle ei jää mitään kaunista…

Olen käyttänyt tämän ”kirja-arvostelun” yhteydessä hyvin varomattomasti käsitettä ”prekaarikulttuuri”. Tällä olen yrittänyt kuvata sitä kaikkea mitä Johannes Ekholm teoksessaan Rakkautta niinku kuvaa. Aina voi kirjoittaa marginaaliin punakynällä ”väärin!”, mutta se kriitikoille suotakoot.

Ilahtuneena huomaan, että maassamme on uusia rohkeita kirjoittajia, jotka uskaltavat sukeltaa esitysmuodossa ja teemoissa uusiin altaisiin. Minusta ei saa kulttuurijäärää, joka ei tällaista ilmiötä tervehtisi ilolla. Olen seurannut maailmalla pari vuotta Alt Lit -ilmiötä ja on hienoa huomata, että kotimaisessa kirjoittamisen genressä kyseinen ilmiö ei ole jäänyt huomaamatta. Odotan jo innolla seuraavaa NaNoWriMoa. Jos vaikka tällä kertaa saisin puserrettua itsestäni ulos sen käsikirjoituksen, joka on muhinut harmaassa massassa pääkopan sisällä pari vuotta.

Mutta sitä ennen odotan seuraavaa kotimaista sensaatiota kirjallisuudessa, teatterissa, lyriikassa ja proosassa. Keep it coming – you write it, I read it!

Osa yksi

tohrya

Syväsukellus prekaarimaailmaan osa 1 – Rakkautta niinku

Prekariaatti määritellään Wikipediassa seuraavasti:

Prekariaatti on termi, jolla tarkoitetaan tilapäisissä tai epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien ihmisten luokkaa. Myös tällä vuosisadalla syntyneen näennäis- tai pakkoyrittäjien luokan jäsenet lukeutuvat prekariaattiin.

Länsimaissa 1900-luku oli proletariaatin sosioekonomisen nousun aikaa. Joskus 80-luvulla unelmoitiin maailmasta, jossa proletariaatista päästäisiin eroon, koska siitä on tullut porvarillista keskiluokkaa. Tämä jäi unelmaksi. Vuosituhannen vaihteen aikakautemme on taas sosioekonomisen nousun proletariaatin jälkikasvusta muodostuneen prekariaatin aikakautta. Sosioekonominen nousu on menneen maailman kaikuja. Laskukaudesta on tullut uusi normaali.

Sukupolvikeskustelu tuli yleiseen tietoisuuteen joskus 1990-luvulla. Tuolloin puhuttiin x-sukupolvesta ja sitä tietenkin seurasivat johdonmukaisesti y- ja z-sukupolvet. Karkeasti voidaan sanoa, että x-sukupolven muodostaa 1980-luvulla nuoruutensa eläneet. Sen muodostavat 1964 – 1979 syntyneet. Y-sukupolven edustajat ovat syntyneet about 1980 – 1995 ja z-sukupolvi muodostuu 1995 jälkeen syntyneet. Z-sukupolvea leimaa se, että he eivät ole eläneet päivääkään aikaa ennen internetiä.

Winona Ryder, Ethan Hawke, Ben Stiller, Janeane Garofalo, Steve Zahn
Winona Ryder, Ethan Hawke, Ben Stiller, Janeane Garofalo, Steve Zahn

Näiden määritelmien mukaan kuulun x-sukupolveen vaikka en ole koskaan kokenut minkäänlaista yhteenkuuluvuutta Reality Bites -kulttuuriin. Niin sanotut ”sukupolvikokemukset” 1990-luvulla eivät koskettaneet minua millään tasolla. Nine Inch Nailsin esiintyminen Woodstockissa 1994 soi taustalla televisiosta, kun luin Henry Millerin ”Ruusuista ristiinnaulitsemista”. Vuoden 1999 Woodstockia ei kukaan voi hyvällä omalla tunnolla kutsua muuksi kuin pöhöttyneeksi tursaaksi.

Viimeiset 12 vuotta olen työskennellyt enemmän tai vähemmän y-sukupolven edustajien kanssa ja viimeiset pari vuotta z-sukupolvi on alkanut esiintymään työkavereiden keskuudessa. Sama vierauden tuntu on edelleen läsnä. Ja tätä ei tule ottaa minään kritiikkinä. En ollut kotona oman sukupolveni keskuudessa, niin ei ole ihme etteivät nykyisetkään sukupolvet tunnu tutuilta.

Tästä huolimatta en ole koskaan lakannut olemasta kiinnostunut näistä sukupolvista ja heidän luomasta kulttuurista. Vaikka minua hämmentää, että maailmassa on ihmisiä, jotka eivät lue sanomalehtiä vaan etsivät kaiken uutisensa Buzzfeedistä, niin en voi heitä arvostella tästä. Heille keskeisiä juttumuotoja ovat listiclet perinteisten uutisartikkeleiden sijaan. Pirstoutunut mediamaisema ja epävakaat työnäkymät eivät voi olla vaikuttamatta itsetuntoon ja ihmissuhteisiin.

Johannes Ekholmia on kutsuttu uuden prekariaatti-sukupolven ääneksi. Minulta jäi näkemättä näytelmä Kaspar HauserSamoin hänen toimittama ”esikoisteos” Graa­fi­nen suun­nit­te­lu: käy­tän­nöt, tek­nii­kat, stra­te­giat on edelleen lukulistalla. Uusin näytelmä Wunder Kinder näyttää jäävän katsomatta, koska en ymmärtänyt ostaa lippua ajoissa (jos joku haluaa ilahduttaa tässä lähipäivinä, niin tuossa erittäin vahva vinkki…). Mutta Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku ei päässyt karkuun.

Jo alusta käy selväksi, että romaanin päähenkilön suulla Ekholm ei halua heittäytyä miksikään sukupolvensa ääneksi. Tämä hänelle suotakoot. Mutta aikalaisromaani teos on hyvin vahvasti. Yksi ihminen ei voi puhua kokonaisen sukupolven suulla, mutta omasta ajastaan hän voi piirtää kuvan, jonka allekirjoittaa huomattavan moni. Eniten teoksessa minua kosketti päähenkilön kyvyttömyys tuntemaan sellaista rakkautta, jota häneltä odotetaan. Ja ehkä tässä piilee teoksen yksi monista keskeisistä sanomista.

Nettikeskustelut tuntemattomaksi jäävän SAD91RL:n kanssa ovat kuin keskusteluja päähenkilön lacanilaisen tiedostamattoman kanssa. Tiedostamaton ei ole pelkästään psyykeen pimento, vaan samalla koko kulttuurin varjoon jäävä tuntematon, joka tulee esille epäsuorasti kaikkialla. Koko sukupolvikeskustelu riisutaan aseista teoksen alkupuolella.

SAD91RL
mut oikeesti
toi on nii sairaan tylsä ajatus etten edes…
jokaisel ihmisel on vaan yks elämä
siks tuntuu jotenki nii hukkaanheittämiseltä
että nuorten pitäis jotenki
käyttää se edelllisen sukupolven juttujen
jatkamiseen tai käsittelemiseen tai edes kritisoimiseen.
niinku miks joku 80luvul syntyny tekee jotain
taistolaisuutta romantisoivii lauluesityksii
tai vittu talvisotaa tai jotain kalevalaa mä en tajuu.
voiks olla enemmän beta positio??
[…]
kerran käytetty muoto on kuollut
sen käyttäminen uudestaan on niinku human centipede
että tää sukupolvi syö sitä mitä edellinen sukupolvi paskoo ja
vuorostaan paskoo sitä eteenpäin seuraavalle syötäväx

Niinpä. Ehkä yksi vahvimmista nykykirjallisuutemme kritiikkejä vähään aikaan. Olen aikaisemminkin kritisoinut oman aikakautemme tervimpiä kynäilijöitä menneisyyteen takertumisesta. Kirjaili voi aina sanoa, että peilaa omaa aikakauttaan historian kautta, mutta samalla häntä voidaan kritisoida pakoilusta. ”Et uskalla sanoa mitään meidän aikaudestamme suoraan, koska pelkäät suututtavasi vääriä tahoja.” Sama pätee epämaailmoihin uppoutuneita haahuilijoita. Mutta jokainen tyylillään. Sanonpa nyt vaan, että ei tämä meidän aika niin köyhää ole, että siitä ei suurta aikalaisromaania saataisi aikaiseksi.

_R000006

Suurta sukupolvikeskustelua on astua koko keskustelusta ulos ja paljastaa sen taustalla vaikuttavat valtamekanismit. Jonkin sukupolven edustajaksi kutsuminen on samalla leimaamista. Samaa leimaamista harjoitetaan, kun toisia karsinoidaan rodun tai kansalaisuuden mukaan.

Mutta ei prekariaatti-sukupolvi täysin tyhjästä temmattua ole. Tyytymättömyys kapitalismia kohtaan näyttää olevan heidän keskuudessa vallalla. Tämä tulee esille niin kapitalismikritiikkinä kuin sen suoranaisena palvontana. Joillekin nämä pätkätyöt ja epätavalliset työsuhteet tuovat suuren voiton pöytään. Mainostoimistoissa 3 – 4 vuotta pidemmät työsuhteet katsotaan haitaksi. Onko toinen menettänyt nälkänsä, kun ei hae aktiivisesti parempaa paikkaa? Pitkäjänteinen työ ja sitoutuminen työnantajaan on epätavallista ja jopa työnantajien näkökulmasta katsottuna vältettävää.

SAD91RL:n suulla Ekholm kysyy, miksi tavoitella hyödyllisyyttä tässä yhteiskunnassa.

SAD91RL
koska liittyy laajemmin poliittiseen puhetapaan
esim tää hesburgermiehen kommentti on aika kylmäävä:
”Me ollaan kaikki osakkaita. Meillä ei ole mitään
erillistä vientiteollisuutta, on vain yksi Oy Suomi Ab,
joka yrittää viedä tavaraa ulkomaille. Jokainen
turha ja tehoton yksilö, joka on tässä paketissa, on
vientituotteen hinnassa, ja siksi meillä ei kauppa käy.”
sosiaaliturva heikentää työmotivaatiota.
suomi nousee talousahdingosta vain lisäämällä työntekoa.
jne jne
ihan vitun raivostuttavaa, en tiiä mitä voi tehä
vittu voisko noi miehet hiljentää??
turvapaikanhakijoilta tivataan mitä hyötyä niist on suomelle!
jos vaatii hyödyllisyyttä itteltään vaatii samalla kaikilta
muilta ja syyllistää niitä jotka ei syystä tai toisesta
pysty toimii näiden odotusten mukaisesti
must se kehitys on perseest et koko ajan ihmiset
kokee enemmän että niiden oma vika jos ei pysty
osallistuu paskaan ja epäreiluun työelämään,
niinku voiks olla enemmän ableistinen ajattelutapa smh
mä en oo tälle yhteiskunnalle velkaa
ihan tarpeeks rangaistusta että oon
syntyny rikkinäiseen ruumiiseen
enkä suostu kantaa siit syyllisyyttä

Kaikessa markkinataloudellisessa huumaassa aikakautemme näyttää unohtaneen hyödyttömyyden arvon. Meidän ei tarvitse mennä edes taiteeseen ja sen ”hyödyttömyyden arvokkuuteen”, vaan katsokaamme kuinka yliopistojamme kohdellaan. Yliopistomme toimivat keskisuuren yhdysvaltalaisen yliopiston budjetilla (siis kaikki yhteensä) ja siitä huolimatta ne ovat yliopistoja rankkaavien yliopistojen listojen top 100 -listalla (tai siis hyvin moni). Siitä huolimatta perustutkimuksen rahoituksesta halutaan leikata, koska se ei tuota välittömästi taloudellista voittoa. Ketään ei näytä kiinnostavan tulevaisuus kuutta kuukautta pidemmällä periodilla.

JOONA
mut eiks se oo niinkun investointi? että sä
voit myös mahdollisesti voittaa vitusti?
näin jossain sellasen pyramidikaavion, että
missä hierarkkisessa järjestyksessä eri luovat
ammatit on suhteessa toisiinsa, ja siin oli
niinku alimpana tyylii graafikko ja keskivaiheilla
arkkitehti ja ylimpänä kuvataiteilija…
eiks se että voi mahdollisesti
ansaita suurimman arvostuksen
oo syy valita taiteilijanura?

Siinä on aika hyvin kiteytetty se mentaliteetti, joka ei loista Sipilän-Suomessa. Kaikessa voiton tavoittelussa Suomessa panostetaan siihen kaikkein alimpaan kerrokseen ja toivotaan sen tuottavan voittoa. Veikataan aina hävinneen puolesta…

tohrya_2

Ekholmin teos voitaisiin ohittaa pelkkänä aikakautemme turhuuden kuvauksena, mutta se ei tekisi sille oikeutta. Pintatasolla teoksen esitysmuoto (kirjoitusasusta puhumattakaan) ei tyydytä perinteisen kirjallisuuden ystävää. Pitkät ja puuduttavat kuvaukset ympäristöstä ja henkilöiden psyykeistä loistavat poissaolollaan ja helvetin hyvä niin. Ekholmin teksti on tylyä. Se menee itse asiaan, mutta asia tulee raapia esille ilmaisun aikakausisidonnaisuuden taustalta.

Sanoisin Ekholmin olevan pohjimmiltaan eetikko. Eettinen ja myötätuntoinen suhde omaan aikaan ja siinä eläviä kohtaan paistaa kirkkaana. Romaanin päähenkilön ja hänen lapsuuden ystävän välinen kädenvääntö toisen suhteesta kehoon ja siitä huolehtimisesta on voimakkaampaa kuin terveyskirjallisuuden ”ihmedieetit”. Ja samassa hetkessä päähenkilö vaipuu oman kohtalonsa tylsään monologiin. Hän ei kykene kantamaan huolta ystävyydestä samalla intensiteetillä kuin ystävän terveydestä. Sekin kertoo omasta ajastamme paljon. Niin paljon on puhetta dieeteistä, treenausohjelmista ja elämän rytmityksestä, niin vähän meistä toisistamme ja siitä mitä me toisillemme merkitsemme.

Jatkan tätä massiivista purkausta aiheesta ja teoksesta enemmmin kuin myöhemmin, mutta nyt… piste.

Osa kaksi

paskaa

Puhutaan paskaa

Helsingin Sanomien Jussi Pullisen kolumni ”Nämä sanat melkein ennustivat vuonna 1970, miten meidän maailmamme tulee sekoamaan” palaa jo unohdetun Alvin Tofflerin klassikkoteokseen Future Shock (1970). Teoksessa Toffler kuvaa ”tulevaisuusshokilla” tilaa jossa ihminen ei kestä enää ympäröivän maailman muuttumisnopeutta. En tiedä kuka on keksinyt termin ”infoähky”, mutta en yllättyisi jos termin alkujuuret voitaisiin palauttaa Tofflerin teoriaan tulevaisuudesta.

Pullisen kolumnin mukaan ihmiset ovat vihaisia, koska vanha tuttu maailma on mennyttä ja elintaso ei näytä kasvavan. On helppo nähdä, että tällaisessa tilanteessa ihmiset nojautuvat yksinkertaisia ratkaisuja tarjoaviin ehdokkaisiin vaaleissa. Ja näin näyttää tapahtuneen miltein globaalilla mittakaavalla.

Kuinka vaikeassa tilanteessa me sitten elämme? Kun katson maailmaa (ja nyt puhun alleviivatusti subjektiivisesta positiosta) niin onko maailmamme vaikea tajuta? Onko elintasomme niin huonossa jamassa? On totta, että näkokulmani edustaa sitä varakkainta ja koulutetuinta osaa maailmassa.  Mutta samaa voin sanoa jokaisesta suomalaisesta. Ja silti keskuudessamme on valtava kuilu ”pärjäävien” ja ”syrjäytyneiden” välillä.

Väitän, että maailma ei ole kognitiivisesti niin vaikeasti ymmärrettävä, että se olisi ylivoimaista tavallisella koulutuksella ja ymmärryksellä varustetulle keskivertoiselle Suomen kansalaiselle. Vedän vielä rohkeammin överiksi ja väitän, että mitään infoähkyä ei ole koskaan ollutkaan olemassa.

Yhteiskuntamme rakenteet toimivat huomattavasti johdonmukaisemmin kuin viisikymmentä vuotta sitten. Rakenteita on huomattavasti enemmän, mutta ne eivät ole monimutkaisempia. Ja kuten jokainen vähänkään järjestelmällisyyttä elämässään harjoittanut tietää, niin johdonmukainen järjestys mahdollistaa huomattavasti suuremman määrän hallintaa kuin epäjohdonmukaisesti järjestäytyneet järjestelmät.

Mitä taas elintasoon tulee, niin on totta ettei oma sukupolveni ole kyennyt kasvattamaan elintasoa yhtä paljon kuin aikaisemmat sukupolvet. Mutta tarvitseeko meidän sukupolven tehdä niin? Kun verrataan 60-luvun nuorten elintasoa ja sitä kuinka he sitä kykenivät sitä kasvattamaan 70- ja 80-luvuilla, niin on selkeää, että jäämme tuosta kasvusta jälkeen.

Mutta toisaalta, 60-luvulla nuoruutensa eläneet joutuivat esimerkiksi hakemaan tietoa trendeistä ja muodista lähinnä kotimaisista lehdistä. Joillakin hyvin harvoilla oli mahdollisuus mennä Stockmannin lehtiosastolle selaamaan ulkomaisia lehtiä, jotka olivat kuukaisia vanhoja. Nyt jokaisella nuorella on mahdollisuus löytää viimeisimmän trendin äärelle muutamassa sekunnissa laitteella, joka on heidän taskussaan. Jos tästä ei elintaso nouse, niin onko se hirveä katastrofi? Ja kyllä, tämä oli provokaatio, mutta samalla aito kysymys. Toinen hyvä kysymys on ekologinen; miten biosfäärimme voi kantaa elintason nousua jos se jatkuisi samanlaisena kuin viimeiset sata vuotta?

Kun katselen suomalaista yhteiskuntaa, niin näen uskomattoman paljon vaurautta ja hyvinvointia. Isäni joutui jättämään yhden talvikauden käymättä koulua, koska hänellä ei ollut talvea kestäviä kenkiä. Ja tämä ei johtunut alkoholisoituneista vanhemmista, vaan oikeasta köyhyydestä. Onko nyky-Suomessa niin köyhiä perheitä, joilla ei ole varaa talvivaatteisiin lapsille ja eivät myöskään mistään sellaisia voi saada? En tiedä vastausta, mutta epäilen että näin ei ole nykyään.

Miksi sitten ihmiset Suomessa tuntevat vihaa tilanteestaan? – Siksi, koska he puhuvat ja heille puhutaan paskaa. Irrationaaliset ilmiöt saavat polttoainetta liekkeihinsä tästä paskan puhumisesta. Mitä tällä tarkoitan? – Meistä jokainen perusälykkyydellä varustettu ihminen ymmärtää, että paskaa tässä puhutaan. Jokainen rasistisia näkemyksiä suoltava tietää puhuvansa paskaa. Jokainen uuslibertarismin ilosanomaa levittävä tietää puhuvansa paskaa. Jokainen oman uskontonsa ainoaksi oikeaksi julistava tietää puhuvansa paskaa. Jokainen yhdenasianliikkeen edustaja tietää puhuvansa paskaa.

Ja vaikka me tiedämme puhuvamme paskaa, niin me jatkamme sen puhumista, koska me haluamme uskoa olevamme oikeassa vaikka tiedämme olevamme väärässä. Me haluamme puhua paskaa, koska se tyydyttää kaikkein alkeellisimpia mielihalujamme. Tunne olevamme oikeassa on aina suurempaa kuin totuuden tunteminen.

Meille opetetaan jo lapsesta asti, että valehteleminen on väärin. Mutta valehteleminen ymmärretään alusta asti väärin. Meille opetetaan, että on väärin valehdella toisille, mutta itselle valehtelemisesta vaietaan alusta asti. Silti puhutaan samasta asiasta. Mihin valehtelija pyrkii? – Voimme aina lähteä hakemaan vastausta petoksesta ja peittelemisestä, mutta valehtelun kovan ytimen (hardcore) muodostaa helpommalla pääseminen eli laiskuus. Valehtelija pyrkii saavuttamaan jotain oikoteitse. Hän pyrkii saavuttamaan päämäärän näkemättä sen saavuttamisen vaivaa.

Krooninen viettelijä voi nähdä paljonkin vaivaa vietelläkseen kohteensa; purkaakseen toisen vastustuksen tieltä, mutta hän ei tee mitään omien muuriensa murtamiseksi. Viettelijä elää toisen rakastumisesta ja näkee vaivaa saavuttaakseen tämän, mutta vastavuoroisesti hän ei koskaan rakastu. Viettelijä on valehtelija. Hän on laiska. Hän haluaa päästä helpommalla. Mutta hän ei koskaan saavuta päämääräänsä. Ainoastaan keinoteikoisen verukkeen – voidaan kai sanoa simulaation.

Mutta ei kannata tuntea huonoa omatuntoa tästä. Meidän koko olemuksemme perustuu tälle valehtelulle. Se johtuu aivoistamme. Ihmisen aivot ovat ”ohjelmoitu” säästämään energiaa. Se on koodattu syvälle aivojemme syvimpiin kerroksiin. Mitä syvemmälle me menemme aivoissa, sitä arkaaisempia kerroksia ne edustavat. Toisin sanoen, aivojen ytimen muodostavat meidän eläimellisen puolen. Aivojemme uloin milli erottaa meidät simpansseista. Tiedän, että tämä on karkea yksinkertaistus, koska aivot toimivat kokonaisuutena. Silti meidän ”korkeimmat” toiminnot aivoissa sijoittuvat uloimmalle kerrokselle, joka on noin millin paksu. Juustohöylällä kuoritut aivot olisivat kognitiivisilta kyvyiltään hyvin lähellä simpanssin aivoja.

Eniten energiaa vaativa toiminto aivoille on muutos. Mitä vähemmän muutoksia tulee eteemme, sitä tyytyväisempiä meidän aivojen arkaaiset osat ovat. Voidaan sanoa, että aivomme ovat helvetinmoisia laiskureita. Ja tämän takia meidän on vaikea päästää irti pinttyneistä tavoistamme. Joka kerralla, kun emme lopeta tupakointia, niin aivomme palkitsevat meidät pienellä määrällä dopamiinia (aivojen muodostama huume itse itselleen). Tunnemme mielihyvää, kun ei tarvitsekaan kohdata muutosta.

Sama aivojemme laiskuus näkyy neuroottisessa toistossa. Neurootikko ajautuu kerta toisen jälkeen epätoivoisiin rakkaussuhteisiin, koska me olemme muodostaneet uskomuksen ja haluamme uskoa, että näin on. Juuri tällainen rakkaus on minulle oikeaa ja juuri tuollainen partneri sopii minulle. Vuosien terapian jälkeen, jossa loppujen lopuksi käydään läpi jo parin ensimmäisen istunnon aikana tullutta mekanismia läpi tuhansia kertoja, aivomme antaa periksi ja ne antavat muutokselle tilaa. Meditaatiossa käydään tuhansia kertoja sama ”sammuttamisen” mekanismi, jotta aivojen laiska vastustus lakkaisi.

Me puhumme itsellemme ja toisille paskaa… ja me tiedämme sen. Mutta tietäminen ei riitä. Uskomme asiaan on tietoa vahvempi, koska siinä aivojemme apina ottaa vallan. ”Onko maailma tullut hulluksi?” Typerä kysymys. Ihmisen aivot toimivat näin. Aivoja ei ole tehty ajattelua varten. Niiden primaari funktio on säästää energiaa. Ajattelu on sivutuote. Se voi olla jopa vahingossa syntynyt ”virhe”. Ajattelu on meille vierasta ja ”luonnotonta”. Se on syntynyt energian ylijäämästä. Kun ei ole enää tarvinnut taistella jatkuvasti elosta, on aivoille jäänyt vapaa-aikaa ja syntyi ajattelu.

Ei siis ole ihme, että elämme maailmassa jossa elämme. Puhumme mielellämme paskaa vaikka tiedämme puhuvamme paskaa. Se on ajattelun lörpöttelyä, joka tuottaa aivoillemme dopamiinia eli mielihyvää. Oikeassa olemisen tunne on hyvin palkitsevaa vaikka se perustuisi tietoisesti väärälle pohjalle. Älkää syyttäkö valehtelijaa valehtelemisesta, koska siinä vain hänen aivonsa toimivat kuten aivojen tuleekin toimia.

Ei ole myöskään ihme, että me niin harvoin tulemme ajatelleeksi, mitä ajattelu on. Tässäkin pohtimisessa me mielellämme lähdemme palauttamaan ajattelua aivojen sähkökemiallisiin ilmiöihin. Kunhan vain voimme viedä ajattelun pois ajattelusta ja voimme kohdistaa huomiomme välittäjäaineisiin hermostossamme tai siellä tapahtuviin sähkövärähtelyihin. Jopa tieteen terävimmät aivot pakenevat kysymystä ajattelun perimmäisestä luonteesta. Kunhan vain saadaan puhua paskaa. Ja kunhan vain ei puhuta itse asiasta – eli siitä, että me puhumme paskaa. Ja kaikki me tiedämme tämän.