Lappi anony

Syväsukellus prekaarimaailmaan osa 2 – Rakkautta niinku ja vähän muutakin

Jatketaan tätä eeppisiin mittoihin laajenevaa kirja-arvostelua, joka ei ole kirja-arvostelu. Perinteinen arvostelu katselisi kohdettaan jostain establisoituneesta näkökulmasta ja arvostelisi teosta suhteessa arvostelijan allekirjoittamaan instituutioon. Perinteinen arvostelu on aina oidipaalisessa suhteessa kirjaan, kirjailijaan ja kirjallisuuteen. Suuri diskurssi möllöttää taustalla isähahmona rankaisemaan diskurssista poikkeamia ja valmiina oidipaalistamaan kohteensa heti kun siihen tulee tilaisuus… ja sellainen tilaisuus aina tulee ennemmin tai myöhemmin.

Oma skitsoanalyyttinen projektini pyrkii väistämään tämän. On sanomattakin selvää, että tämä projekti on tuomittu epäonnistumaan. Mutta ei sillä väliä, koska prekaarikulttuuriin kuuluva kapitalismikritiikki on jo ymmärtänyt vastarinnan tehottomuuden. Vastarinnan pesäkkeet ovat aina potentiaalisia uusia markkinoita, kuten Ekholmin teoksessa todetaan.

Mitä radikaalimpaa vastarinnan muotoa esiintyy sitä suuremmat markkinat se mahdollistaa ajan myötä. Vuonna 1991 The Clash paljasti todelliset kasvonsa, kun Levi’s Jeans valjasti ”Should I Stay or Should I Go” -biisin mainokseensa.

Se siitä markkinatalouden vastustamisesta. Raha voittaa aina…

CARITAS: Kyllä säkin kohta saat taas tehä duunii! Mä oon ihan varma siitä!

JOONAS: Pelkään vaan että minkälaista. Kapitalismin toimivuuden yks perusedellytys on, että huomattava osa väestöstä pidetään työttöminä, ja näillä näkymin näiden työttömien ei jatkossa edes anneta olla rauhassa työttömiä, vaan niille keksitään väkisin kaikenlaista pakkotyötä rangaistukseks omasta huonoudestaan ku ne ei edes oo LinkedInissä. Samalla kun vaaditaan markkinoiden vapautta, lisätään valvontaa ja poliiseja, kaikkien pitäis olla niin vitun vapaata, mut oikeesti saa olla vapaa vaan tietyllä ennalta määrätyllä tavalla. Oman luovan hulluuden saa päästää valloilleen omassa ruokablogissa, mut kadut ja torit on yritysten omistuksessa. Roskasakki rajataan omille alueilleen, rikkaat omilleen.

Valitettava tosiasia on, että kapitalismi kasvattaa tällä hetkellä hyvinvoinnin sijasta tuloeroja ja epäoikeudenmukaisuutta. Luonnonvarojen ja ruoan ehtyessä varallisuus keskittyy entistä pienemmälle vähemmistölle. Ja ennen kuin alamme tätä päivittelemään sen enempää, niin meidän tulee ymmärtää olevamme osa tätä pienenevää vähemmistöä. Mistä luulette nykyisen uhkaavan ulkopoliittisen tilanteen johtuvan? Maailmalla on käynnissä entistä verisempi taistelu elintilasta, joka pienenee päivä päivältä. Sodat ovat ainoastaan jäävuoren huippu.

Olisi epäreilua syyttää Johannes Ekholmia siitä, että hän ei ota kantaa tähän aikakautemme suurimpaan historialliseen kriisiin ja katastrofiin. Mutta hänen kuvaamiensa nuorten ajelehtijoiden elämä on arjessa ilmeneviä oireita tästä ”megatrendistä”. Sen aiheuttama juurettomuus kyseenalaistaa kapitalistista elämää yllättäviltäkin suunnilta.

Yksi keskeisistä kritiikin kohteista on palkkatyö. Toisaalta meillä on kansalaispalkkaa ajavat tahot ja toisaalla palkatonta työtä härskisti tarjoavat ”työnantajat”. Meilläkin laajalevikkiset lehdet tarjoavat verkkosivuillaan bloggaajan työtä näkyvyyttä vastaan. Ei siis rahapalkkaa, vaan näkyvyyttä. Jos meillä olisi toimiva järjestelmä, joka takaisi kaikille kansalaisille kansalaispalkan, niin tällainen ”työtilaisuus” voisi olla selitettävissä. Mutta meillä sellaista ei ole. Palkaton ”työ” ei ole työtä, vaan harrastus. Ja jokainen tietää, että harrastustoiminnan ammattilaiset kykenevät tarjoamaan harrastamiselle huomattavasti paremmat puitteet kuin työnantaja.

Vanha katulegenda tietää kertoa, että Kuubassa kaikki sikarinmyyjät saavat samaa palkkaa riippumatta siitä, että kuinka paljon he myyvät sikareita. Tämän takia heitä ei töissä suuremmin näy ja jokainen Havanan kaduilla myytävä sikari ei ole kuubalainen. Kaikki kuubalaiset sikarit menevät vientiin. Terve ja kaikille osallistujille reilu kilpailu johtaa kieltämättä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Mutta missä vallitsee terve ja reilu kilpailutilanne? Niinpä niin. – Ei missään. Terve, reilu ja vapaa kilpailu on samanlainen utopia kuin mitä oli kommunismi Neuvostoliitossa. Jo Leninin aikana nähtiin, että pystytetty järjestelmä ei tule toimimaan. Siitä asti Suuri ja mahtava eli tekohengityksellä.

Samaa tekohengitystä on taidettu antaa kapitalismille jo muutaman vuosikymmenen ajan. Viimeistään Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen huomattiin, että ilman arkkivihollista ei markkinataloudella näytä olevan sitä pohjaa jolle se oli perustunut. Piti keksiä nopeasti uusi vihollinen. Persianlahdensodat olivat helvetin hyviä tekosyitä, mutta Saddamin kuoleman jälkeen oltiin taas tyhjän päällä. Nyt meillä on uusia kriisejä uusine vihollisine, mutta mitään ratkaisua ei ole edelleenkään tehty. Tyhjäkäynti jatkuu katastrofaalisin seurauksin.

Mutta kouriintuntuvimman muutoksen prekaarikulttuuri on tuonut seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen. Painopiste tällä hetkellä on jälkimmäisessä, mutta sen seuraukset ensin mainittuun ovat ilmeiset. Aikaisempi seksuaalinen vallankumous, joka alkoi 1960-luvulla tyssähti omaan mahdottomuuteensa. Mitään vallankumousta ei tapahtunut, koska muutos tapahtui määrällisellä alueella. Oidipaalinen ja patriarkaalinen seksuaalisuus räjähti ihmisten kasvoille, mutta se oli sitä samaa seksuaalisuutta kuin aina aikaisemminkin. Seksuaalisesti vapautunut nainen vapautui fallogosentriseen seksuaalisuuteen.

Olen valkoinen CIS-mies (cis = se sukupuoli, johon on syntynyt ei ole ongelma). Keho johon olen syntynyt on turvallisin mahdollinen mitä maailmasta löytyy. Se on hyväksytty kaikkialla… paitsi viimeisimmän sukupuolivallankumouksellisten keskuudessa. Oikeutetusti on aktivisteja, jotka eivät halua edes puhua miehestä, vaan miesoletetusta. Biologinen sukupuoli (sex) on toisarvoista, kun huomio keskitetään sosiaaliseen sukupuoleen (gender). Naisesta ja miehestä puhutaan täysin erilaisin tavoin mediassa (kuten olympialaisten aikaan näimme iltapäivälehtien otsikoissa).

SAD91RL
nainen rakastaa liikaa se on hullu
mies rakastaa liikaa se on traaginen sankari
naisella on ahdistuskohtaus se on epävakaa
miehellä on ahdistuskohtaus se on eksistentialisti-nero
siks en nää itteeni naisena
ei kiinnosta kuukautiset/munasolut/raskaus/
parimuoto/vanheneminenyhdessä
”jag är varken kvinna ellen man, jag är lag i mej själv”

En tiedä kuinka yleistä tällainen ”sukupuolisuuteen” kyllästyminen on, mutta ainakin olen huomannut sen saavan vastakaikua nuoremmassa sukupolvessa. On ymmärrettävää, että voimakas hyökkäys patriarkaalista sukupuolidiskurssia vastaan herättää voimakkaan vastareaktion. En minäkään pidä siitä, että minut leimataan sukuelinteni johdosta, mutta samalla en lähde provosoitumaan. Meillä on nuoria naisia ja miehiä, joilla kulttuurimme muodostamat sukupuoliroolit ovat aito ongelma. Ja pahinta on, että näiden ongelmien käsittelemiseksi ei ole luotu mitään keinoja samaisen kulttuurin toimesta. Siksi toivotan tervetulleeksi tämän kritiikin. Järkyttäkää nyt tätä setä-miestä oikein kunnolla. Annetaan asioiden mennä todella hulluun suuntaan…

SAD91RL
nimenomaan, tollast possessive bullshittii…
ja yhe tutkimuxen mukaa poikii ala-asteella kosketetaan
vaa kuritusmielessä kun taas tyttöi halataan ja taputetaan
ja silitetään (ei-sexuaalisesmieles!) enemmän,
mikä osaltaa vaikuttaa siihen et tytöt opetetaan
responsiivisiks ja et niiden kehojen pitää olla jatkuvasti
available. toi on nii ”pervasiivista”, niin ainaista!

Touché SAD91RL! Ei ole mitenkään ihme, että osa naisista eivät pidä miehen rakkautta kaikkein tärkeimpänä päämääränä elämässään. Ja näen näiden naisten määrän kasvavan entisestään. Näen myös miesten olevan yhtä kyllästyneitä siihen, että mieheltä odotetaan sitä ja tätä, jotta voisi kutsua itseään mieheksi.

Rakkaus niinku päähenkilö Joona voidaan nähdä jonkinlaisena tyhjiöön pyörimään jääneenä miehenä. Hänen suhteensa vanhan koulukunnan edustajaan – isäänsä – on ongelmallinen, mutta samalla itse ongelma tuntuu jäävän peittoon. Se vaan nyt on ongelmallinen. Samoin hänen suhteensa ystäviinsä ja naisiin on ongelmallinen. Partiarkaalinen rakkaussuhde ei hänelle toimi ja siitä poikkeavan suhteen mallia hänellä ei ole. Joona lukee queer-teorioita, mutta ei näytä oppivan niistä keinoja päästä omasta itsekkyydestään ja alkeellisesta narsismista. Tartuntapinta maailmaan on kadoksissa ja keinot hyväksyä tämä osaksi omaa elämää loistavat poissaolollaan. Jäljelle on jäänyt ainoastaan päämäärätön haahuilu ja ahdistuminen.

Ainoa strategia tarjotaan ryyppyreissuun lyöttäytyneen Mikon toimesta.

MIKO: Älä ajattele. Älä edes yritä ajatella. Koska ajattelemalla sä vaan tajuut miten vitun perseestä kaikki on. Älä yritä pelastaa maailmaa. Koska sä et tuu ikinä tekemään mitään, mikä vois pelastaa mitään. Sä et tuu ikinä muuttamaan mitään. Ainoastaan sen ymmärtämällä sä voit vapautuu siit systeemistä, mikä muuten tulee hallitsee sun elämää ja tuhoamaan sut.

Prekaarikulttuurissa pärjäämisen strategia on jättää kyseenalaistaminen taakse ja keskittyä hiomaan työhakemuksia ja CV:tä. Jatkuvien nopeiden voittojen maailmassa ajatteleminen ei ole enää hyve, vaan este pärjäämiselle. Onko ajattelu koskaan ollut kovinkaan suuressa huudossa valtaa pitävien toimesta? – Ei hirveästi, mutta tässä aikakaudessa ajattelemattomuudesta on tullut edellytys. Kun ei ajattele juuri tällä hetkellä tapahtuvaa ekokatastrofia eikä monimutkaista omaa sukupuolisuutta, niin pärjää sen aikaa kun vielä voi pärjätä. Kohta tämä kaikki loppuu ja jäljelle ei jää mitään kaunista…

Olen käyttänyt tämän ”kirja-arvostelun” yhteydessä hyvin varomattomasti käsitettä ”prekaarikulttuuri”. Tällä olen yrittänyt kuvata sitä kaikkea mitä Johannes Ekholm teoksessaan Rakkautta niinku kuvaa. Aina voi kirjoittaa marginaaliin punakynällä ”väärin!”, mutta se kriitikoille suotakoot.

Ilahtuneena huomaan, että maassamme on uusia rohkeita kirjoittajia, jotka uskaltavat sukeltaa esitysmuodossa ja teemoissa uusiin altaisiin. Minusta ei saa kulttuurijäärää, joka ei tällaista ilmiötä tervehtisi ilolla. Olen seurannut maailmalla pari vuotta Alt Lit -ilmiötä ja on hienoa huomata, että kotimaisessa kirjoittamisen genressä kyseinen ilmiö ei ole jäänyt huomaamatta. Odotan jo innolla seuraavaa NaNoWriMoa. Jos vaikka tällä kertaa saisin puserrettua itsestäni ulos sen käsikirjoituksen, joka on muhinut harmaassa massassa pääkopan sisällä pari vuotta.

Mutta sitä ennen odotan seuraavaa kotimaista sensaatiota kirjallisuudessa, teatterissa, lyriikassa ja proosassa. Keep it coming – you write it, I read it!

Osa yksi

tohrya

Syväsukellus prekaarimaailmaan osa 1 – Rakkautta niinku

Prekariaatti määritellään Wikipediassa seuraavasti:

Prekariaatti on termi, jolla tarkoitetaan tilapäisissä tai epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien ihmisten luokkaa. Myös tällä vuosisadalla syntyneen näennäis- tai pakkoyrittäjien luokan jäsenet lukeutuvat prekariaattiin.

Länsimaissa 1900-luku oli proletariaatin sosioekonomisen nousun aikaa. Joskus 80-luvulla unelmoitiin maailmasta, jossa proletariaatista päästäisiin eroon, koska siitä on tullut porvarillista keskiluokkaa. Tämä jäi unelmaksi. Vuosituhannen vaihteen aikakautemme on taas sosioekonomisen nousun proletariaatin jälkikasvusta muodostuneen prekariaatin aikakautta. Sosioekonominen nousu on menneen maailman kaikuja. Laskukaudesta on tullut uusi normaali.

Sukupolvikeskustelu tuli yleiseen tietoisuuteen joskus 1990-luvulla. Tuolloin puhuttiin x-sukupolvesta ja sitä tietenkin seurasivat johdonmukaisesti y- ja z-sukupolvet. Karkeasti voidaan sanoa, että x-sukupolven muodostaa 1980-luvulla nuoruutensa eläneet. Sen muodostavat 1964 – 1979 syntyneet. Y-sukupolven edustajat ovat syntyneet about 1980 – 1995 ja z-sukupolvi muodostuu 1995 jälkeen syntyneet. Z-sukupolvea leimaa se, että he eivät ole eläneet päivääkään aikaa ennen internetiä.

Winona Ryder, Ethan Hawke, Ben Stiller, Janeane Garofalo, Steve Zahn
Winona Ryder, Ethan Hawke, Ben Stiller, Janeane Garofalo, Steve Zahn

Näiden määritelmien mukaan kuulun x-sukupolveen vaikka en ole koskaan kokenut minkäänlaista yhteenkuuluvuutta Reality Bites -kulttuuriin. Niin sanotut ”sukupolvikokemukset” 1990-luvulla eivät koskettaneet minua millään tasolla. Nine Inch Nailsin esiintyminen Woodstockissa 1994 soi taustalla televisiosta, kun luin Henry Millerin ”Ruusuista ristiinnaulitsemista”. Vuoden 1999 Woodstockia ei kukaan voi hyvällä omalla tunnolla kutsua muuksi kuin pöhöttyneeksi tursaaksi.

Viimeiset 12 vuotta olen työskennellyt enemmän tai vähemmän y-sukupolven edustajien kanssa ja viimeiset pari vuotta z-sukupolvi on alkanut esiintymään työkavereiden keskuudessa. Sama vierauden tuntu on edelleen läsnä. Ja tätä ei tule ottaa minään kritiikkinä. En ollut kotona oman sukupolveni keskuudessa, niin ei ole ihme etteivät nykyisetkään sukupolvet tunnu tutuilta.

Tästä huolimatta en ole koskaan lakannut olemasta kiinnostunut näistä sukupolvista ja heidän luomasta kulttuurista. Vaikka minua hämmentää, että maailmassa on ihmisiä, jotka eivät lue sanomalehtiä vaan etsivät kaiken uutisensa Buzzfeedistä, niin en voi heitä arvostella tästä. Heille keskeisiä juttumuotoja ovat listiclet perinteisten uutisartikkeleiden sijaan. Pirstoutunut mediamaisema ja epävakaat työnäkymät eivät voi olla vaikuttamatta itsetuntoon ja ihmissuhteisiin.

Johannes Ekholmia on kutsuttu uuden prekariaatti-sukupolven ääneksi. Minulta jäi näkemättä näytelmä Kaspar HauserSamoin hänen toimittama ”esikoisteos” Graa­fi­nen suun­nit­te­lu: käy­tän­nöt, tek­nii­kat, stra­te­giat on edelleen lukulistalla. Uusin näytelmä Wunder Kinder näyttää jäävän katsomatta, koska en ymmärtänyt ostaa lippua ajoissa (jos joku haluaa ilahduttaa tässä lähipäivinä, niin tuossa erittäin vahva vinkki…). Mutta Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku ei päässyt karkuun.

Jo alusta käy selväksi, että romaanin päähenkilön suulla Ekholm ei halua heittäytyä miksikään sukupolvensa ääneksi. Tämä hänelle suotakoot. Mutta aikalaisromaani teos on hyvin vahvasti. Yksi ihminen ei voi puhua kokonaisen sukupolven suulla, mutta omasta ajastaan hän voi piirtää kuvan, jonka allekirjoittaa huomattavan moni. Eniten teoksessa minua kosketti päähenkilön kyvyttömyys tuntemaan sellaista rakkautta, jota häneltä odotetaan. Ja ehkä tässä piilee teoksen yksi monista keskeisistä sanomista.

Nettikeskustelut tuntemattomaksi jäävän SAD91RL:n kanssa ovat kuin keskusteluja päähenkilön lacanilaisen tiedostamattoman kanssa. Tiedostamaton ei ole pelkästään psyykeen pimento, vaan samalla koko kulttuurin varjoon jäävä tuntematon, joka tulee esille epäsuorasti kaikkialla. Koko sukupolvikeskustelu riisutaan aseista teoksen alkupuolella.

SAD91RL
mut oikeesti
toi on nii sairaan tylsä ajatus etten edes…
jokaisel ihmisel on vaan yks elämä
siks tuntuu jotenki nii hukkaanheittämiseltä
että nuorten pitäis jotenki
käyttää se edelllisen sukupolven juttujen
jatkamiseen tai käsittelemiseen tai edes kritisoimiseen.
niinku miks joku 80luvul syntyny tekee jotain
taistolaisuutta romantisoivii lauluesityksii
tai vittu talvisotaa tai jotain kalevalaa mä en tajuu.
voiks olla enemmän beta positio??
[…]
kerran käytetty muoto on kuollut
sen käyttäminen uudestaan on niinku human centipede
että tää sukupolvi syö sitä mitä edellinen sukupolvi paskoo ja
vuorostaan paskoo sitä eteenpäin seuraavalle syötäväx

Niinpä. Ehkä yksi vahvimmista nykykirjallisuutemme kritiikkejä vähään aikaan. Olen aikaisemminkin kritisoinut oman aikakautemme tervimpiä kynäilijöitä menneisyyteen takertumisesta. Kirjaili voi aina sanoa, että peilaa omaa aikakauttaan historian kautta, mutta samalla häntä voidaan kritisoida pakoilusta. ”Et uskalla sanoa mitään meidän aikaudestamme suoraan, koska pelkäät suututtavasi vääriä tahoja.” Sama pätee epämaailmoihin uppoutuneita haahuilijoita. Mutta jokainen tyylillään. Sanonpa nyt vaan, että ei tämä meidän aika niin köyhää ole, että siitä ei suurta aikalaisromaania saataisi aikaiseksi.

_R000006

Suurta sukupolvikeskustelua on astua koko keskustelusta ulos ja paljastaa sen taustalla vaikuttavat valtamekanismit. Jonkin sukupolven edustajaksi kutsuminen on samalla leimaamista. Samaa leimaamista harjoitetaan, kun toisia karsinoidaan rodun tai kansalaisuuden mukaan.

Mutta ei prekariaatti-sukupolvi täysin tyhjästä temmattua ole. Tyytymättömyys kapitalismia kohtaan näyttää olevan heidän keskuudessa vallalla. Tämä tulee esille niin kapitalismikritiikkinä kuin sen suoranaisena palvontana. Joillekin nämä pätkätyöt ja epätavalliset työsuhteet tuovat suuren voiton pöytään. Mainostoimistoissa 3 – 4 vuotta pidemmät työsuhteet katsotaan haitaksi. Onko toinen menettänyt nälkänsä, kun ei hae aktiivisesti parempaa paikkaa? Pitkäjänteinen työ ja sitoutuminen työnantajaan on epätavallista ja jopa työnantajien näkökulmasta katsottuna vältettävää.

SAD91RL:n suulla Ekholm kysyy, miksi tavoitella hyödyllisyyttä tässä yhteiskunnassa.

SAD91RL
koska liittyy laajemmin poliittiseen puhetapaan
esim tää hesburgermiehen kommentti on aika kylmäävä:
”Me ollaan kaikki osakkaita. Meillä ei ole mitään
erillistä vientiteollisuutta, on vain yksi Oy Suomi Ab,
joka yrittää viedä tavaraa ulkomaille. Jokainen
turha ja tehoton yksilö, joka on tässä paketissa, on
vientituotteen hinnassa, ja siksi meillä ei kauppa käy.”
sosiaaliturva heikentää työmotivaatiota.
suomi nousee talousahdingosta vain lisäämällä työntekoa.
jne jne
ihan vitun raivostuttavaa, en tiiä mitä voi tehä
vittu voisko noi miehet hiljentää??
turvapaikanhakijoilta tivataan mitä hyötyä niist on suomelle!
jos vaatii hyödyllisyyttä itteltään vaatii samalla kaikilta
muilta ja syyllistää niitä jotka ei syystä tai toisesta
pysty toimii näiden odotusten mukaisesti
must se kehitys on perseest et koko ajan ihmiset
kokee enemmän että niiden oma vika jos ei pysty
osallistuu paskaan ja epäreiluun työelämään,
niinku voiks olla enemmän ableistinen ajattelutapa smh
mä en oo tälle yhteiskunnalle velkaa
ihan tarpeeks rangaistusta että oon
syntyny rikkinäiseen ruumiiseen
enkä suostu kantaa siit syyllisyyttä

Kaikessa markkinataloudellisessa huumaassa aikakautemme näyttää unohtaneen hyödyttömyyden arvon. Meidän ei tarvitse mennä edes taiteeseen ja sen ”hyödyttömyyden arvokkuuteen”, vaan katsokaamme kuinka yliopistojamme kohdellaan. Yliopistomme toimivat keskisuuren yhdysvaltalaisen yliopiston budjetilla (siis kaikki yhteensä) ja siitä huolimatta ne ovat yliopistoja rankkaavien yliopistojen listojen top 100 -listalla (tai siis hyvin moni). Siitä huolimatta perustutkimuksen rahoituksesta halutaan leikata, koska se ei tuota välittömästi taloudellista voittoa. Ketään ei näytä kiinnostavan tulevaisuus kuutta kuukautta pidemmällä periodilla.

JOONA
mut eiks se oo niinkun investointi? että sä
voit myös mahdollisesti voittaa vitusti?
näin jossain sellasen pyramidikaavion, että
missä hierarkkisessa järjestyksessä eri luovat
ammatit on suhteessa toisiinsa, ja siin oli
niinku alimpana tyylii graafikko ja keskivaiheilla
arkkitehti ja ylimpänä kuvataiteilija…
eiks se että voi mahdollisesti
ansaita suurimman arvostuksen
oo syy valita taiteilijanura?

Siinä on aika hyvin kiteytetty se mentaliteetti, joka ei loista Sipilän-Suomessa. Kaikessa voiton tavoittelussa Suomessa panostetaan siihen kaikkein alimpaan kerrokseen ja toivotaan sen tuottavan voittoa. Veikataan aina hävinneen puolesta…

tohrya_2

Ekholmin teos voitaisiin ohittaa pelkkänä aikakautemme turhuuden kuvauksena, mutta se ei tekisi sille oikeutta. Pintatasolla teoksen esitysmuoto (kirjoitusasusta puhumattakaan) ei tyydytä perinteisen kirjallisuuden ystävää. Pitkät ja puuduttavat kuvaukset ympäristöstä ja henkilöiden psyykeistä loistavat poissaolollaan ja helvetin hyvä niin. Ekholmin teksti on tylyä. Se menee itse asiaan, mutta asia tulee raapia esille ilmaisun aikakausisidonnaisuuden taustalta.

Sanoisin Ekholmin olevan pohjimmiltaan eetikko. Eettinen ja myötätuntoinen suhde omaan aikaan ja siinä eläviä kohtaan paistaa kirkkaana. Romaanin päähenkilön ja hänen lapsuuden ystävän välinen kädenvääntö toisen suhteesta kehoon ja siitä huolehtimisesta on voimakkaampaa kuin terveyskirjallisuuden ”ihmedieetit”. Ja samassa hetkessä päähenkilö vaipuu oman kohtalonsa tylsään monologiin. Hän ei kykene kantamaan huolta ystävyydestä samalla intensiteetillä kuin ystävän terveydestä. Sekin kertoo omasta ajastamme paljon. Niin paljon on puhetta dieeteistä, treenausohjelmista ja elämän rytmityksestä, niin vähän meistä toisistamme ja siitä mitä me toisillemme merkitsemme.

Jatkan tätä massiivista purkausta aiheesta ja teoksesta enemmmin kuin myöhemmin, mutta nyt… piste.

Osa kaksi

paskaa

Puhutaan paskaa

Helsingin Sanomien Jussi Pullisen kolumni ”Nämä sanat melkein ennustivat vuonna 1970, miten meidän maailmamme tulee sekoamaan” palaa jo unohdetun Alvin Tofflerin klassikkoteokseen Future Shock (1970). Teoksessa Toffler kuvaa ”tulevaisuusshokilla” tilaa jossa ihminen ei kestä enää ympäröivän maailman muuttumisnopeutta. En tiedä kuka on keksinyt termin ”infoähky”, mutta en yllättyisi jos termin alkujuuret voitaisiin palauttaa Tofflerin teoriaan tulevaisuudesta.

Pullisen kolumnin mukaan ihmiset ovat vihaisia, koska vanha tuttu maailma on mennyttä ja elintaso ei näytä kasvavan. On helppo nähdä, että tällaisessa tilanteessa ihmiset nojautuvat yksinkertaisia ratkaisuja tarjoaviin ehdokkaisiin vaaleissa. Ja näin näyttää tapahtuneen miltein globaalilla mittakaavalla.

Kuinka vaikeassa tilanteessa me sitten elämme? Kun katson maailmaa (ja nyt puhun alleviivatusti subjektiivisesta positiosta) niin onko maailmamme vaikea tajuta? Onko elintasomme niin huonossa jamassa? On totta, että näkokulmani edustaa sitä varakkainta ja koulutetuinta osaa maailmassa.  Mutta samaa voin sanoa jokaisesta suomalaisesta. Ja silti keskuudessamme on valtava kuilu ”pärjäävien” ja ”syrjäytyneiden” välillä.

Väitän, että maailma ei ole kognitiivisesti niin vaikeasti ymmärrettävä, että se olisi ylivoimaista tavallisella koulutuksella ja ymmärryksellä varustetulle keskivertoiselle Suomen kansalaiselle. Vedän vielä rohkeammin överiksi ja väitän, että mitään infoähkyä ei ole koskaan ollutkaan olemassa.

Yhteiskuntamme rakenteet toimivat huomattavasti johdonmukaisemmin kuin viisikymmentä vuotta sitten. Rakenteita on huomattavasti enemmän, mutta ne eivät ole monimutkaisempia. Ja kuten jokainen vähänkään järjestelmällisyyttä elämässään harjoittanut tietää, niin johdonmukainen järjestys mahdollistaa huomattavasti suuremman määrän hallintaa kuin epäjohdonmukaisesti järjestäytyneet järjestelmät.

Mitä taas elintasoon tulee, niin on totta ettei oma sukupolveni ole kyennyt kasvattamaan elintasoa yhtä paljon kuin aikaisemmat sukupolvet. Mutta tarvitseeko meidän sukupolven tehdä niin? Kun verrataan 60-luvun nuorten elintasoa ja sitä kuinka he sitä kykenivät sitä kasvattamaan 70- ja 80-luvuilla, niin on selkeää, että jäämme tuosta kasvusta jälkeen.

Mutta toisaalta, 60-luvulla nuoruutensa eläneet joutuivat esimerkiksi hakemaan tietoa trendeistä ja muodista lähinnä kotimaisista lehdistä. Joillakin hyvin harvoilla oli mahdollisuus mennä Stockmannin lehtiosastolle selaamaan ulkomaisia lehtiä, jotka olivat kuukaisia vanhoja. Nyt jokaisella nuorella on mahdollisuus löytää viimeisimmän trendin äärelle muutamassa sekunnissa laitteella, joka on heidän taskussaan. Jos tästä ei elintaso nouse, niin onko se hirveä katastrofi? Ja kyllä, tämä oli provokaatio, mutta samalla aito kysymys. Toinen hyvä kysymys on ekologinen; miten biosfäärimme voi kantaa elintason nousua jos se jatkuisi samanlaisena kuin viimeiset sata vuotta?

Kun katselen suomalaista yhteiskuntaa, niin näen uskomattoman paljon vaurautta ja hyvinvointia. Isäni joutui jättämään yhden talvikauden käymättä koulua, koska hänellä ei ollut talvea kestäviä kenkiä. Ja tämä ei johtunut alkoholisoituneista vanhemmista, vaan oikeasta köyhyydestä. Onko nyky-Suomessa niin köyhiä perheitä, joilla ei ole varaa talvivaatteisiin lapsille ja eivät myöskään mistään sellaisia voi saada? En tiedä vastausta, mutta epäilen että näin ei ole nykyään.

Miksi sitten ihmiset Suomessa tuntevat vihaa tilanteestaan? – Siksi, koska he puhuvat ja heille puhutaan paskaa. Irrationaaliset ilmiöt saavat polttoainetta liekkeihinsä tästä paskan puhumisesta. Mitä tällä tarkoitan? – Meistä jokainen perusälykkyydellä varustettu ihminen ymmärtää, että paskaa tässä puhutaan. Jokainen rasistisia näkemyksiä suoltava tietää puhuvansa paskaa. Jokainen uuslibertarismin ilosanomaa levittävä tietää puhuvansa paskaa. Jokainen oman uskontonsa ainoaksi oikeaksi julistava tietää puhuvansa paskaa. Jokainen yhdenasianliikkeen edustaja tietää puhuvansa paskaa.

Ja vaikka me tiedämme puhuvamme paskaa, niin me jatkamme sen puhumista, koska me haluamme uskoa olevamme oikeassa vaikka tiedämme olevamme väärässä. Me haluamme puhua paskaa, koska se tyydyttää kaikkein alkeellisimpia mielihalujamme. Tunne olevamme oikeassa on aina suurempaa kuin totuuden tunteminen.

Meille opetetaan jo lapsesta asti, että valehteleminen on väärin. Mutta valehteleminen ymmärretään alusta asti väärin. Meille opetetaan, että on väärin valehdella toisille, mutta itselle valehtelemisesta vaietaan alusta asti. Silti puhutaan samasta asiasta. Mihin valehtelija pyrkii? – Voimme aina lähteä hakemaan vastausta petoksesta ja peittelemisestä, mutta valehtelun kovan ytimen (hardcore) muodostaa helpommalla pääseminen eli laiskuus. Valehtelija pyrkii saavuttamaan jotain oikoteitse. Hän pyrkii saavuttamaan päämäärän näkemättä sen saavuttamisen vaivaa.

Krooninen viettelijä voi nähdä paljonkin vaivaa vietelläkseen kohteensa; purkaakseen toisen vastustuksen tieltä, mutta hän ei tee mitään omien muuriensa murtamiseksi. Viettelijä elää toisen rakastumisesta ja näkee vaivaa saavuttaakseen tämän, mutta vastavuoroisesti hän ei koskaan rakastu. Viettelijä on valehtelija. Hän on laiska. Hän haluaa päästä helpommalla. Mutta hän ei koskaan saavuta päämääräänsä. Ainoastaan keinoteikoisen verukkeen – voidaan kai sanoa simulaation.

Mutta ei kannata tuntea huonoa omatuntoa tästä. Meidän koko olemuksemme perustuu tälle valehtelulle. Se johtuu aivoistamme. Ihmisen aivot ovat ”ohjelmoitu” säästämään energiaa. Se on koodattu syvälle aivojemme syvimpiin kerroksiin. Mitä syvemmälle me menemme aivoissa, sitä arkaaisempia kerroksia ne edustavat. Toisin sanoen, aivojen ytimen muodostavat meidän eläimellisen puolen. Aivojemme uloin milli erottaa meidät simpansseista. Tiedän, että tämä on karkea yksinkertaistus, koska aivot toimivat kokonaisuutena. Silti meidän ”korkeimmat” toiminnot aivoissa sijoittuvat uloimmalle kerrokselle, joka on noin millin paksu. Juustohöylällä kuoritut aivot olisivat kognitiivisilta kyvyiltään hyvin lähellä simpanssin aivoja.

Eniten energiaa vaativa toiminto aivoille on muutos. Mitä vähemmän muutoksia tulee eteemme, sitä tyytyväisempiä meidän aivojen arkaaiset osat ovat. Voidaan sanoa, että aivomme ovat helvetinmoisia laiskureita. Ja tämän takia meidän on vaikea päästää irti pinttyneistä tavoistamme. Joka kerralla, kun emme lopeta tupakointia, niin aivomme palkitsevat meidät pienellä määrällä dopamiinia (aivojen muodostama huume itse itselleen). Tunnemme mielihyvää, kun ei tarvitsekaan kohdata muutosta.

Sama aivojemme laiskuus näkyy neuroottisessa toistossa. Neurootikko ajautuu kerta toisen jälkeen epätoivoisiin rakkaussuhteisiin, koska me olemme muodostaneet uskomuksen ja haluamme uskoa, että näin on. Juuri tällainen rakkaus on minulle oikeaa ja juuri tuollainen partneri sopii minulle. Vuosien terapian jälkeen, jossa loppujen lopuksi käydään läpi jo parin ensimmäisen istunnon aikana tullutta mekanismia läpi tuhansia kertoja, aivomme antaa periksi ja ne antavat muutokselle tilaa. Meditaatiossa käydään tuhansia kertoja sama ”sammuttamisen” mekanismi, jotta aivojen laiska vastustus lakkaisi.

Me puhumme itsellemme ja toisille paskaa… ja me tiedämme sen. Mutta tietäminen ei riitä. Uskomme asiaan on tietoa vahvempi, koska siinä aivojemme apina ottaa vallan. ”Onko maailma tullut hulluksi?” Typerä kysymys. Ihmisen aivot toimivat näin. Aivoja ei ole tehty ajattelua varten. Niiden primaari funktio on säästää energiaa. Ajattelu on sivutuote. Se voi olla jopa vahingossa syntynyt ”virhe”. Ajattelu on meille vierasta ja ”luonnotonta”. Se on syntynyt energian ylijäämästä. Kun ei ole enää tarvinnut taistella jatkuvasti elosta, on aivoille jäänyt vapaa-aikaa ja syntyi ajattelu.

Ei siis ole ihme, että elämme maailmassa jossa elämme. Puhumme mielellämme paskaa vaikka tiedämme puhuvamme paskaa. Se on ajattelun lörpöttelyä, joka tuottaa aivoillemme dopamiinia eli mielihyvää. Oikeassa olemisen tunne on hyvin palkitsevaa vaikka se perustuisi tietoisesti väärälle pohjalle. Älkää syyttäkö valehtelijaa valehtelemisesta, koska siinä vain hänen aivonsa toimivat kuten aivojen tuleekin toimia.

Ei ole myöskään ihme, että me niin harvoin tulemme ajatelleeksi, mitä ajattelu on. Tässäkin pohtimisessa me mielellämme lähdemme palauttamaan ajattelua aivojen sähkökemiallisiin ilmiöihin. Kunhan vain voimme viedä ajattelun pois ajattelusta ja voimme kohdistaa huomiomme välittäjäaineisiin hermostossamme tai siellä tapahtuviin sähkövärähtelyihin. Jopa tieteen terävimmät aivot pakenevat kysymystä ajattelun perimmäisestä luonteesta. Kunhan vain saadaan puhua paskaa. Ja kunhan vain ei puhuta itse asiasta – eli siitä, että me puhumme paskaa. Ja kaikki me tiedämme tämän.

web

Variaatioita Aiheista

Päivällä luin, että Jouko Turkka on kuollut. Hän oli ollut kuolleena jo reilun viikon. Turkan perhe ilmoitti kuolemasta vasta nyt. Heillä on ollut myöhäiseen ilmoittamiseen varmasti omat painavat syynsä ja sitä on turha sen enempää pohtia. Samoin on täysin turha pohtia kuolemaan johtaneita syitä tai Turkan viimeisten vuosien vointia. Niillä millään ei ole mitään merkitystä.

En kuitenkaan aio kirjoittaa siitä, mitä Jouko Turkka minulle merkitsee tai mitä hän merkitsee Suomelle. Palaan hetkeksi Turkan teoksen Aiheita (1982) äärelle. Opiskelijaystäväni suositteli minulle teosta joskus 90-luvun puolivälissä. Lainasin teoksen kirjastosta ja luin sen yhdeltä istumalta. Aiheita on liioittelematta sanottuna douppia tavaraa.

Hankin teoksen itselleni divarista. Luin teoksen lukemattomia kertoja. Palasin pieniin palasiin kerta toisensa jälkeen. Turkan lauseet ovat vahvoja ja aiheet rankkoja. Merkitsin kynällä marginaaleihin omia huomioitani ja alleviivasin lauseen sieltä ja täältä. Lopulta pehmeäkantinen pokkari oli täysin lukukelvottomassa kunnossa. Mutta tämä ei ole minun kohdallani mitenkään poikkeuksellista. Lukeminen on minulle hyvin fyysinen tapahtuma. Sivuja sotataan, kirjoja heitetään kirjaimellisesti seinään, tallotaan… Olen jopa kerran purrut kirjaa. En enää muista mikä teos ja miksi, mutta tuo pureminen jäi mieleen.

Nykyinen kappaleeni Aiheista on kovakantinen ja hyvässä kunnossa. Onko tämä nyt sitä keski-ikäistymistä?… tai sitten en vain ole viettänyt ”laatuaikaa” teoksen kanssa vuosiin. Mutta nykyisestä versiosta en enää löydä niitä keskeisiä kohtia ja niiden herättämiä ajatuksia kuin siitä ”työstetystä” versiosta. Joudun hieman hakuampumaan näitä variaatioita.

Luova ajatus

Sanotaan, että hulluuden ja nerouden välillä kulkee hyvin ohut kalvo, joka on jatkuvasti vaarassa repeytyä. En ole hullu enkä nero. Siitä minulla todisteita mustaa valkoisella niin virallisissa papereissa kuin jättämissäni jäljissä maailmassa. Jouko Turkka taisi olla enemmän ja vähemmän kumpaakin… niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta luovuudesta hänellä oli harvinaisen selkeä ja kirkas näkemys. Sen voidaan sanoa olleen jopa häikäisevän rationaalinen.

Luominen on moraalista uhmaa ja harvoin se mikä ei ensin iljetä tai loukkaa makua on elinkelpoista. Luovaa tilaa en ainakaan minä koskaan koe nousemisena vaan suistumisena ja suostumisena; sitten sitä jo vähän kohoaakin kun maailma ensin kasvaa. Siksi kärsin, kun tässä kaikessa mitä keksin on kovin vähän suurta, suurta naurua ja suurta myöntämistä.
(Aiheita, s. 20)

Todellinen luova ajatus ajaa hyväksytyt moraaliset ajatukset ahtaalle. Se pakottaa ne nurkkaan. Ei tuhotakseen niitä, vaan pistääkseen ne koetukselle. Välillä käy niin, että tässä ahdistelussa jotkut arvot eivät enää kestä, vaan niiden pumppu sanoo sopimuksensa irti ja ne kuolevat pois. Tämä ei ole luovan ajatuksen päämäärä, vaan valitettava sivutuote. Todellinen luovuus luo aina arvoja. Uusi tieteellinen läpimurto on luova teko, mutta samalla se kyseenalaistaa vanhoja arvoja luomalla uusia. Darwinin aiheuttama myllerrys johti todelliseen maanjäristykseen arvomaailmassamme.

Vain ja ainoastaan uutta voidaan luoda. Pyörän keksiminen kerran viikossa ei ole luovaa toimintaa vaikka kyseessä olisi täysin identtinen sähkö-kemiallinen ilmiö aivoissamme. Ja niin moni meistä on olevinaan luovia vaikka todellisuudessa me vain kuljemme jo lukemattomia kertoja poljettuja polkuja. Tämän ei pidä lannistaa meitä. Se, että me emme keksi mitään omaperäistä, ei merkitse epäonnistumista. Todella ei-omaperäinen elämä merkitsee, että kaikkiin elämässä kohdattuihin ongelmiin on jo keksitty takuuvarma ratkaisu. Tällaisen ihmisen ei tarvitse kuin uppoutua kaunokirjallisuuden klassikkoihin ja kaikkiin häntä vaivaaviin kysymyksiin ja ongelmiin löytyy sieltä vastaus. Miten helpottavaa.

Kirjallisuudesta

Jouko Turkka oli ennen kaikkea näkijä. Vuonna 1982 hän näki harvinaisen selkeästi vuoteen 2016. Etenkin kirjojen kirjoittamisesta hän omasi jo tuolloin selkeän näkemyksen syksyn 2016 kirjallisuuden tilasta:

Tosin kirjat eivät enää ole kirjoja niin kuin ennen. Ei niiden takia voi enää valvoa ja olla huomenna poikki mutta onnellinen. Ei kirjoja kirjoiteta enää siksi että tultaisiin kuuluisaksi, vaan jollakin tapaa täytyy olla kuuluisa saadakseen kirjoittaa. Ne ovat muuttuneet kovakantisiksi haastatteluiksi.
(Aiheita, s. 30)

Näinä pienten painosten aikana kirja tulee myydä mahdollisimman nopeasti pois seuraavan pienen painoksen alta. Tätä varten kirjailijan tulee olla hahmo jo ennen kirjan painattamista. Sofi Oksanen on yksi maamme parhaita kirjailijoita, mutta samalla hän osaa pelata tätä uutta julkisuuspeliä kirjallisuuden ulkopuolella. Hän ottaa osaa markkinointikoneistoon ja se hänelle suotakoon. Mutta samaan aikaan on kirjailijan oltava ensin ”joku” ennen kuin hänen kanssaan kannattaa solmia julkaisusopimuksen.

Valitettavan usein nykykirjallisuudesta on tullut kirjan kirjoittaneen henkilön imagon jatke tai sitten kirja on kirjoitettu jo valmiiksi tunnetusta henkilöstä. Haamukirjoittajat ovat nykyään hyvin kiireisiä. Ja tämä ei ole pelkästään suomalainen ilmiö. Se näkyy kaikkialla.

Vielä valitettavampaa on, että kirjallisuutemme kirkkaimmat tähdet ja terävimmät kirjoittajat kirjoittavat harvoin meidän ajastamme ja meidän aikakautemme ongelmista (jotta ei vahingossakaan sohaisisi ketään ”merkittävää” silmään kynällään). Kjell Westö on suuri suomalainen nykykirjailija, mutta hänen teoksensa pakenevat toistuvasti ottamasta kantaa meidän aikakauteemme. Minä en jaksa lukea enää yhtään kotimaista romaania sota-ajasta tai jälleenrakentamisen uurastuksesta… lähiöromanttiset löperrykset 70- ja 80-luvun elämästä reunahuomatuksineen populaarikulttuuriin voisi jättää julkaisematta kategorisesti.

Meidän aikakautemme kommentointi ja kritisoiminen on jätetty teatterille. Sinänsä hyvä niin, mutta valitettavasti me suomalaiset olemme helvetin laiskaa teatterikansaa. Ja vaikka me istuisimme puhki kaikki teatteripenkit maassamme, niin niiden tavoittama yleisö jää jälkeen kirjallisuuden potentiaalisesta yleisöstä. Jouko Turkka heitti kotimaiselle kirjallisuudelle hyvin merkittävän haasteen, joka on jäänyt hävettävän vähäiselle vastakaiulle.

Naisista

Jouko Turkan suhde naisiin on aina ollut kontroversiaalinen. Mutta sanoa hänen halveksineen tai väheksyneen naisia on väärä tulkinta. Pinnallisesti katsottuna Turkan voidaan katsoa olleen jonkin  asteinen misogyyni, mutta hieman tuota pintaa raaputtamalla alta paljastuu huomattavasti enemmän.

Turkan tekstissä keskiössä on pikemminkin miehen suhde naiseen. Siitä hän kirjoittaa, ei itse asiassa naisista itsessään. Tämä on nykyisen ”sukupuolihygienisen” aikakauden aikana vaikea hahmottaa (ja ymmärtää).

Järkytyksekseni olen minäkin katsellut nuoria naisia, enkä vain katsellut. Siihen en olisikaan koskaan uskonut voivani vajota: tarjoutua vapaaehtoisesti häpäistäväksi. Mitä se on? Tuhlatun elämän katumista. Koko nuorempaa ja nuorempaa -logiikka on katumusta. Se on yritystä saada aika takaisin. Naisen mysteeri ei löydy heräävästä likasta. Se on kypsän naisen vimma. Siitä taide tehdään. Katujat likkoja kyttäävät.
(Aiheita, s. 46)

Yllä olevia riviä kirjoittaessaan Turkka oli minua viisi vuotta nuorempi, mutta vuosikymmeniä kypsempi. Nuo lauseet uudelleen lukiessani alan tuntemaan voimakasta, mutta samalla rehtiä kutsua nostaa selkäni suoraksi. Ennen kaikkea suoraksi suhteessani naisiin. Luen, että Turkan kirjoittaessa ”likoista” hän ei puhu pelkästään nuorista naisista, vaan epäkypsistä persoonista. Pitää tuntea elämänsä olleen tuhlausta tuhlatakseen lisää aikaa tällaisiin ”likkoihin”. Voiko enää puhtaammin neuroottista toistoa kuvata?

Jouko Turkka. En koskaan sinua tavannut. Muutaman kerran kävelit kadulla vastaan ja joka kerralla olisin halunnut sinut pysäyttää ja kiittää kaikesta siitä, mitä työsi on minulle merkinnyt. Minulla on ollut ilo ja kunnia tavata muutamia oppilaitasi ja kenelläkään heistä ei ole ollut sinusta mitään pahaa sanottavaa. Kritisoitavaa kylläkin, mutta ei pahaa sanaa.

Olet nyt rajan tuolla puolen, mutta onneksi meillä on sinun tuotantosi. Ainakin minulle se loistaa edelleen kirkkaana tähtenä, jonka avulla navigoida tässä likaisessa valtameressä, jota elämäksi kutsutaan. Katselen omaa divarista ostettua kovakantista Aiheita teosta. Ehkä tällä kertaa jätän marginaalit tuhertelematta. Joka kerta, kun palaan teoksen äärelle minulla ei ole karttaa, jonka mukaan seilata teoksessa. On aloitettava aina ”puhtaalta pöydältä” ja löydettävä uusi tie ulos sokkelikosta. Ehkä se antaa luovan ajatuksen uudestaan ja uudestaan…

_IMG9886

Kunnes kuolema teidät erottaa…

Jatkan edellistä aihetta, koska se näytti herättävän paljon keskustelua ja palautetta. Niiden pohjalta ajatukseni ovat liikkuneet jo kertaalleen tallatuilla poluilla ja vähän muuallakin. Yläasteelta ja lukiosta tuttu ystävättäreni avautui Facebookin kommenteissa, että hän oli kieltänyt pappia sanomasta ”kunnes kuolema teidät erottaa” -lausetta liturgiassaan. En edes tiennyt, että papin liturgian voi muuttaa omien mieltymystensä mukaisesti. Mutta on rehellistä luvata jotain sellaista, jonka voi katsoa pitävänsä kuin tavan takia luvata jotain ihan muuta.

Ehkä kuolemaan saakka toiselle lupautuminen on yhtä luonnotonta kuin kirkko ja pappikin ovat. Koko elämän kestävä yksiavioisuus näyttää olevan hyvin monelle mahdotonta. Pettäminen parisuhteessa on tilastoja huomattavasti yleisempää. Emootioiden tasolla vielä tätäkin yleisempää. Voisin sanoa sen olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.

Miksi me sitten vaadimme itseltämme jotain sellaista, mitä kykenemme harvenevassa määrin toteuttamaan? Helpointa olisi sanoa, että se on perinne. ”Se nyt vaan kuuluu sanoa vihittäessä.” Mutta mielestäni se on enemmän.

”Kunnes kuolema teidät erottaa” on muinaisjäänne ajalta, jolloin uskottomuus johti huomattavasti kohtalokkaampiin seurauksiin kuin nykyään. Ennen ehkäisyn keksimistä seksuaalinen ”holtittomuus” johti ei-toivottuihin lapsiin. Ehkäisypillerien markkinoille tulo johti viiveellä dramaattiseen nuorisorikollisuuden vähenemiseen. Yksi keskeinen syy tähän oli, että maailmaan syntyi vähemmän ei-toivottuja lapsia. Promiskuiteetin kiellolta putosi pohja pois.

Ei kuitenkaan tarvitse olla näin ahdaskatseinen kirkkoa ja sen kaavoja kohtaan. Voimme aivan hyvin ajatella uudelleen, mitä ”kunnes kuolema teidät erottaa” merkitsee. Mikä on se ”kuolema”, joka parit erottaa? Miten jatkaa parisuhdetta ja yhteiseloa, kun rakkaus yksinkertaisesti kuolee? Tunneside, joka aikoinaan yhdisti kahta ihmistä, ei ole enää olemassa eikä se herää henkiin vaikka kuinka yrittäisi elvyttää. Eikö tämä ole sellainen kuolema, joka erottaa lopullisesti?

maxresdefault

Kaikkein pahinta tällainen kuolema on osapuolelle, jolla on vielä tunteita toista kohtaan. Toisen tunteiden kuolinilmoitus tulee vasten kasvoja yllätyksenä. Ei voi uskoa todeksi niitä sanoja, jotka toinen sanoo. Päästäkseen etenemään tästä shokista on aloitettava hidas ja kivulias tunteiden kuolettaminen. Vähän sama kuin yrittäisi hukuttaa itsensä kylpyammeeseen. Mitään syytä ei ole nostaa päätä pinnan yläpuolelle, mutta se nousee tahtomatta, koska elämä ei niin helpolla jätä rauhaan. Mutta lopulta sekin onnistuu. Tunteet kuolevat ja elämä voittaa. Joskus onnistunut itsemurha merkitsee elämässä selviytymistä…

Miten tällaisen kuoleman voi väistää? – On tietenkin ensin sanottava, että joskus rakkauden päättyminen on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin sen jatkuminen. Mutta hyvin usein tilanne on päinvastainen.

Marcel Proust on ehkä historiamme suurimpia pessimistejä romantiikan alueella, mutta hänen näkökulmaansa seuraten voimme ehkä oppia jotain aivan uutta itsestämme ja suhteestamme toisiin.

Monet eroon päättyneet pariskunnat jaksavat laulaa samaa virttä siitä kuinka kaikki muuttui rutiiniksi ja yhdeksi harmaaksi arjeksi. Toinen oli menettänyt sen salaisuuden, joka viehätti suhteen alussa. Hänestä oli tullut tuttu.

Proustilaisen näkemyksen mukaan tämä on itsepetosta. Kun me sanomme tuntevamme toisen läpikotaisin, niin tuona hetkenä me olemme menettäneet tahtomme oppia uutta toisesta. Samoin toinen on voinut menettää tahtonsa paljastaa itsestään mitään uutta. Hyvin usein toisesta ei ole tullut tuttua, vaan laiskuus ja saamattomuus on astunut taloksi parisuhteeseen. Tavalla tai toisella laiskuus ja saamattomuus tulee tappaa tieltä. Valitettavan usein tämä merkitsee suhteen päättymistä. Toisinkin voisi olla, mutta me emme siedä elämäämme pesiytynyttä tylsyyttä.

Miten toisen ”viehättävä salaisuus” voisi selviytyä tylsyyden valtameressä, jonka aallokoissa aika ajoin seilaamme? – Ehkä joidenkin pariskuntien tulisi elää jatkuvassa asumiserossa. Tuttuus ja tylsyys astuvat välittömästi välillemme, kun toisesta tulee selvyys. Kun me emme enää pelkää menettävämme toista, me alamme menettää hänet tietämättämme. Ristiriitaisesti voidaan mainita, että teoreettinen ja mahdollinen uskottomuus pitää meidät uskollisempina kuin varmuus toisesta. Mitään niin varmaa ei ole kuin, että me kaikki kuolemme. Mitään niin epävarmaa ei ole kuin, että milloin se tapahtuu. Epävarmuus on elämää. Varmuus kuuluu kuolemalle.

Näin ajatellen lause ”kunnes kuolema teidät erottaa” avautuu kokonaan uudessa valossa. Kun varmuus, tylsyys, saamattomuus ja laiskuus astuvat suhteeseen, niin se alkaa kuolemaan tai on jo kuollut. Elävä suhde perustuu epävarmuudelle, jossa toisen menettäminen on jokapäiväinen tosiasia. Yhdessä aamulla herääminen ei takaa sitä, että nukahdamme toistemme vieressä illalla. Ja joskus erillään nukkuminen merkitsee suurempaa yhteenkuuluvuutta aamulla… erikseen.

_IMG9940-Edit

Miksi elää sinkkuna?

Olen ollut sinkku nyt aika tarkkaan viisi vuotta. Tänä aikana olen käynyt monilla treffeillä, tavannut hyvin erilaisia naisia, ollut ihastunut, juossut pakoon (kirjaimellisesti), tullut torjutuksi ja tullut torjuneeksi. Monet ystäväni ja tuttavani ovat järjestäneet minut sokkotreffeille ”potentiaalisten” tyttöystäväkandidaattien kanssa. Deittisivustoilta ja Tinderistä on tullut vastaan onnistuneita ja vähemmän onnistuneita deittejä, joista jokaisesta olen kiitollinen. Tämä on kaikki rikastuttanut elämääni omilla tavoillaan.

Miksi sitten olen edelleenkin sinkku, kun kerran kaikkea on tullut vastaan? – Kun katson takaisin, niin nämä viisi vuotta ovat olleet mielenkiintoisinta aikaa elämässäni. En sano parasta tai iloisinta aikaa, vaan juuri mielenkiintoisinta. Mielenkiintoista myös sen takia, että olen saanut jakaa elämän iloja ja suruja ystävieni kanssa.

Tämä mielenkiintoisuus ei kuitenkaan ole syy, miksi elän edelleen sinkkuna. Syy on ennemminkin se kuristava tunne, joka valtaa mielen ja kehon, kun toisen kanssa alkaa ”synkkaamaan”. Jotkut voisivat tätä kutsua sitoutumiskammoksi, mutta se on jotain huomattavasti syvempää ja perustavampaa.

Kun on käynyt läpi onnettoman suhteen ja vielä onnettomamman eron, niin tulee hyvin herkäksi onnettomuudelle ympärillä. Tai ainakin niin minulle on käynyt. Mitä pidempään ihmiset suhteissaan elävät, niin sitä onnettomampia niistä näyttää tulevan. Lapset, joiden piti olla parisuhteen perimmäinen syy, muuttuvat ylivoimaiseksi rasitteeksi. Lapsettomuus taas vie kaiken syyn jatkaa elämää paria ensimmäistä kriisiä pidemmälle.

Eronneet puhuvat usein kuinka he kasvoivat erilleen suhteessa. Voi hyvinkin näin olla, mutta hyvin usein tämä ”kasvu” on ollut aktiivista eristäytymistä toisista. Omasta tilasta tulee kuori, jonka sisälle käpertyä… umpisolmuun. Jotkut parisuhteissa elävät ovat yksinäisempiä kuin minä, joka elän omaa elämääni yksin.

Ei siis ihme, että kuristava tunne valtaa, kun tämä tasapainoinen sinkkuelämä on vaarassa loppua. Pahimmillaan parisuhde näyttäytyy kauhukuvana, jota tulisi ennemminkin juosta karkuun kuin pyrkiä kohti. Tämä näyttää olevan hyvin usean naisen mielessä nykyään. Kuten eräs tuttavani asian ilmaitsi: ”Mitä helvettiä mä miehellä teen kotona? Baarista saa seuraa aina, kun haluaa ja ei tarvitse pyykätä toisen likaisia kalsareita.”

Niinpä. Kun katselen ympärilleni, niin parisuhteilta näyttää pudonneen pohja pois. Siis se pohja, johon ne ovat perustuneet aikaisempien sukupolvien aikana. Vielä miehiä ja naisia tarvitaan lisääntymiseen, mutta ekologisesti katsottuna olisi parempi, että länsimainen ihminen ei suuremmin lisääntyisi. Lapsen tuoma ekologinen jalanjälki on valtava (ja kun nyt olen tuon kirjoittanut, niin en missään tapauksessa tuomitse ketään, joka on lapsen tähän maailmaan hankkinut – se ei olisi reilua). En tiedä tilastoja, mutta avioero- ja uusperhelapset tuntuvat olevan aika lähellä normia nykyään.

Tämän ajan merkki on, että televisiossa mainostetaan eroasuntoa, jossa eronneet voivat elää lapsiensa kanssa paritalossa, jossa ex-kumppanien tilat eristetään siirrettävällä seinällä. Lapset siirtyvät paritalosta toiseen ja kaikki tavarat pysyvät aina tavoitettavissa. Kätevää!

Ei siis tunnu olevan paljoakaan syitä olla olematta sinkku. Vastaan itsestäni ainoastaan itselleni ja annan toisten vastata itsestään miten itse haluavat. En puutu toisten valintoihin ja saan valita juuri siten, kuten itse haluan. Ja tästä kaikesta huolimatta iloitsen jokaisesta uudesta suhteesta, avioliitosta ja perheen lisäyksestä lähipiirissäni. En aina sitä näytä, mutta tunnen aitoa iloa kaikesta tästä. Miksi näin?

Koska en ole kyyninen paska. Eräät kutsuvat itseään pessimisteiksi tai realisteiksi, kun kulkevat samanlaisissa ajatuksissa kuin minä omassa sinkkuudessaan. Mutta hyvin usein he ovat kyynisiä paskoja. Kyyninen paska ei näe mitään hyvää ympärillään ja koko hänen olemassaolonsa on keskittynyt pönkittämään omaa epärealistista erinomaisuuttaan negaation kautta. Hän on loinen, joka pyrkii minimoimaan toisten ilon elämästä, koska todellisuudessa kyyninen paska haluaisi sen kaiken omaan elämäänsä. Ja juuri tästä syystä hän ei löydä onnea mistään.

Lähipiirissäni on myös onnellisia ja iloisia suhteita, jotka ovat jatkuneet vuosikausia. Ongelmia on ollut, mutta niistä on päästy yli yhdessä ja mikään ei osoita etteikö näin tulisi käymään vastaisuudessakin. Lähipiirissäni on myös onnistuneita eroja. Alun vaikeuksien jälkeen on päästy harmoniseen yhteisymmärrykseen ja kummatkin ovat jatkaneet omilla teillään. Lapsetkin tuntuvat erittäin tasapainoisilta ja rakastetuilta.

Kaikkein voimakkain kyynisyyden karkote elämässäni ovat omat vanhempani ja heidän rakkaus toisiaan kohtaan. Vanhuus ei ole kohdellut heitä hellällä kädellä, mutta lämpöä heidän väliltä ei puutu. Olosuhteiden pakosta he eivät voi enää elää saman katon alla, mutta jokainen tapaaminen on täynnä lämpöä ja hellyyttä. Jotain sellaista, jonka edessä ei ole tilaa sinkkuelämän kyynisyydelle.

Onnellisuus elämässä ei ole mikään oikeus, joka meille kaikille suodaan. Se on tulos, joka saavutetaan työllä. Onnellisuutta ei löydetä etsimällä. Onnellisuus rakennetaan. Kuristava tunne mielessä ja kehossa sanoo minulle: ”Rakenna, älä etsi!” En edes leiki parisuhdeneuvojaa, mutta ehkä meidän jokaisen tulisi kuunnella tuota kuristavaa tunnetta, ahdistusta ja masennusta… parisuhteessa tai ei. Onnellisuus rakennetaan yksin tai yhdessä. Kummatkin omaavat omat vaikeutensa. Mutta ilman noita vaikeuksia ei rakenneta mitään.

Ehkä nämä viisi vuotta sinkkuna ovat vaatineet kaiken nämä ilot, kivut, naurut ja kyyneleet, että vihdoinkin alan ymmärtämään mikä meni aikoinaan vikaan…

aikakausi2

Mätää ja halpamaista: elämän tarkoitusta etsimässä aikakaudessamme

Hunter S. Thompson on yksi merkittävimmistä 1900-luvun lopun kirjoittajista. Ehkä merkittävämpi kuin hän antoi meidän olettaa. Valitettavasti hänen kirjoituksensa ovat jääneet hänen imagonsa varjoon. Elokuva Fear and Loathing in Las Vegas (1998) on yhtä sekopäinen ja sairas kuin kirjakin, mutta samalla se jättää uppoutumatta niihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, joiden äärelle Hunter S. Thompson lukijansa asettaa. Elokuva esittelee meille pinnan raapaisematta sen syvemmälle. Ja tätä ei tule ottaa kritiikkinä. Fear and Loathing in Las Vegas on sairaan inhorealistinen sukellus huumeiden sekoittaman pään elämään. Sitä ei voi katsoa 10 minuuttia kauempaa humaltuneena (yritetty on ja epäonnistuttu).

Viikolla törmäsin Tranquil Monkeyn artikkeliin ”On Finding Your Purpose: An Extraordinary Letter by Hunter S. Thompson”. Siinä lainataan kokonaisuudessaan 22-vuotiaan Hunter S. Thompsonin kirje ystävälleen, joka on kysynyt häneltä neuvoa löytääkseen elämälleen tarkoituksen. Thompsonin vastaus on edelleen validi ja tavallaan ajaton. Samalla se sai aikaan korvieni välissä ketjureaktion, jonka johdosta alan ymmärtämään meidän kieroutuneen ajan ydintä, sydäntä; se on mätä ja halpamainen.

Kun sanon aikakautemme sydämen olevan mätä ja halpamainen, niin en tarkoita jonkin toisen aikakauden olleen parempi. Me vain ihmisinä (siis ihan jokainen meistä) olemme asettaneet itsellemme ongelmia, jotka vaativat meiltä enemmän. Mainitaan nyt esimerkiksi jatkuvasti kiihtyvä ekokatastrofi, ihmisten liikakansoitus ja globalisaatio. Meillä on muitakin ongelmia, mutta nuo kolme ovat ehkä suurimmat. Aikakautemme ongelmien ratkaisemiseksi ”good enough is not enough”. Jo pelkästään digitalisaatio edellyttää ”digikansalaiselta” kognitiivisia taitoja, joita ei kyetä toimittamaan ”peruskoulutuksen” tarjoamin keinoin. On myös turha huhuilla milleniaalien (Y-sukupolvi) synnynnäisten digitaitojen perään. Yksinkertainen Google-haku boolen operaattoreita käyttäen on heille ylivoimainen kognitiivinen toimitus.

Mitä tällä kaikella on tekemistä elämän tarkoituksen etsimisellä? – Hyvinkin paljon. Mutta sitä ennen meidän tulee ymmärtää, mitä elämän tarkoituksella tarkoitetaan. Suomen kielessä elämän tarkoitus ilmaistaan yhdellä sanalla, joka vastaa englannin kielen sanoja ”meaning” ja ”purpose”. Hunter S. Thompsonin kirje pyrkii vastaamaan jälkimmäiseen muotoon, joka voidaan ”tarkoituksen” lisäksi kääntää ”päämääräksi” tai ”tarkoitusperäksi”. Keskeinen ero näiden kahden välillä on, että ”meaning” pyrkii kuvaamaan elämän sisäistä tarkoitusta eli merkitystä, kun taas ”purpose” on aina suuntautunut jotain päämäärää tai maalia kohti. Kummatkin kannat yrittävät esittää syyn elämälle; eli siinä mielessä ne ovat saman kolikon kaksi eri puolta.

Hunter S. Thompson (1937 - 2005)
Hunter S. Thompson (1937 – 2005)

Seuratkaamme lyhyesti (yritän olla tiivis esityksessäni) Hunter S. Thompsonin vastausta ystävälleen. Nuori Thompson aloittaa kliseisesti lainaamalla Shakespearen Hamletin kuuluisinta kohtaa.

Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk’ inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan…

Mutta kliseinen lainaus pitää sisällään kuvauksen elämän ihmiselle heittämästä haasteesta. Kelluako virtauksen vietävänä vai uida aallokoita vastaan kohti päämäärää. Tämä on perimmäinen valinta, jonka jokaisen ihmisen on tehtävä aina uudelleen ja uudelleen; kelluako vai uida? Mutta ihminen ei voi uida ilman päämäärää, jonne uida. Ilman tarkoitusta ihmisestä tulee elämän aallokkojen matkusta. Vain tarkoitus antaa ihmiselle syyn uida aallokkojen suuntaa vastaan. Tässä kohden on lainattava Spinozaa:

Kukaan ei voi haluta olla onnellinen, toimia hyvin ja elää hyvin, jos ei samalla halua olla, toimia ja elää, toisin sanoen olla aktuaalisesti olemassa.
(E IV, prop. 21)

Ja kyllä. Samaistaa Hunter S. Thompson ja Spinoza on provokaatio. Mutta kummatkin edellyttävät toiminnalle (tai aktuaaliselle olemiselle) tarkoituksen/päämäärän, jota kohti suunnata toiminta. Mutta Hunter S. Thompson ei ole idiootti kuten ei Spinozakaan ollut. Lapsina miltein jokainen poika haluaa olla palomies tai poliisi. Harvempi heistä enää aikuisena haluaa näihin ammatteihin. Miksi näin? – Koska perspektiivi elämään on muuttunut. Pikkupojasta on tullut mies ja hän ei ole enää sama henkilö.

Ja tämä muutos tapahtuu pienemmässä mittakaavassa päivittäin. Koska meidän perspektiivimme elämään muuttuu jatkuvasti, niin miksi asettaa minkäänlaisia päämääriä, koska ne menettävät merkityksensä ajan myötä?

Meidän ei tule asettaa itsellemme aineellisia ja konkreettisia (englannin kielessä on hieno sana ”tangible”, jota vastaavaa meillä ei ole suomen kielessä) tavoitteita. Ainoastaan elämän muuttumattomuuteen uskova asettaa itselleen liian konkreettisia tavoitteita. Ja koska elämä muuttuu jatkuvasti, on tällainen henkilö idiootti. Hänestä tulee yhden asian ihminen ja ärsyttävästi samasta asiasta kitisevä valittaja (koska hän ei koskaan saavuta päämääräänsä… mikä ei ole konkreettista).

In every man, heredity and environment have combined to produce a creature of certain abilities and desires — including a deeply ingrained need to function in such a way that his life will be MEANINGFUL. A man has to BE something; he has to matter.

As I see it then, the formula runs something like this: a man must choose a path which will let his ABILITIES function at maximum efficiency toward the gratification of his DESIRES.

Yhteydet Spinozaan ovat ilmeisiä. Kaikki se, mikä rikastaa meidän elämän tahdon (conatusta) toteutumista on hyväksi ihmiselle. Ja tuon elämän tahdon rikastuttaminen tulisi olla meidän päämäärä. Se voi toteutua olemalla palomies, pankkiiri tai kerjäläinen. Mutta mikään noista ”ammateista” ei tulisi olla kenenkään päämäärää sinänsä.

In short, he has not dedicated his life to reaching a pre-defined goal, but he has rather chosen a way of life he KNOWS he will enjoy. The goal is absolutely secondary: it is the functioning toward the goal which is important.

Ihminen on elänyt liian kauan kulttuurissa, jossa toisarvoinen päämäärä on ollut ensiarvoisella sijalla. Ja vielä kauheampaa on ollut se, että liian monelle ihmiselle hänelle asetettu päämäärä ei ole ollut hänen valintansa. Ja tässä kohdassa sijaitsee meidän aikakautemme sisimmän aineksen mätä ja halpamainen sydän.

Haasteellisen aikakauden aikana populistiset ja irrationaaliset keinot voittavat järkevän ja harkitsevan politiikan. Poliitikkojen valtapeli nousee kansan edun tavoittelun yläpuolelle – lopputuloksena on brexit! Meillä ”Pertti Perussuomalainen” ei lajittele roskiaan tai vähennä yksityisautoilua, koska ne uhkaavat hänen 1900-luvulle jäänyttä identiteettiä. Yhteiskuntatieteet tyytyvät kuvaamaan ”Pertin” valintojen syitä ja seurauksia, mutta kukaan ei häneltä vaadi muutosta… koska joku voisi siitä pahoittaa mielensä.

Suomessa kansa elää yhdessä maailman tasa-arvoisimmassa yhteiskunnassa, jota keskeinen kuvaava termi on ”hyvinvointi”. Siitä huolimatta raja-aitoja rakennetaan ryhmien ja paikkakuntien välille, koska siitä saatava fiilis voittaa rationaalisen politiikan harjoittamisen. Ja sillä ei ole mitään väliä, että ”hyvinvointi” kohta ollaan menetetty ja sen tilalle luotu uusi luokkayhteiskunta… koska se fiilis!

Politiikassa valehtelemisesta on tullut hyve ja mitä enemmän syvennetään kansan jakautumista, sitä enemmän ääniä kilahtaa luukusta sisään. Toisella puolella toisten jokainen lausuma tulee leimata rasistiseksi vaikka millä tahansa kieromielisyydellä ja toisella puolella keksitään kuplia joiden sisällä kaikki muut paitsi itse eletään.

Ja tämä sinänsä ei ole mitään uutta. Näin tuntuu aina olleen. Palataan hetkeksi Hunter S. Thompsoniin. Etenkin 70-luvun alkupuoliskon tuotantoa leimasivat seuraavat teemat:

  • Amerikkalaisen unelman kuoleminen
  • Miksi 60-luvun radikalismi kuoli?
  • Miten Nixonista (hikisestä pikkurikollisesta) kykeni tulemaan Yhdysvaltojen presidentti?

Valitettavasti nämä teemat jäävät Thompsonin huumehöyryisten kirjoitusten ilmiasun peittoon. Mutta sama elämän tarkoituksen (päämäärän) kadottaminen paljastuu Thompsonin teemojen taustalta. Amerikkalainen unelma kuoli, koska keinoista tuli itse päämäärää tärkeämpiä. Tavallinen amerikkalainen ihminen ei ollut enää keskiössä vaan raha. Tämä tapahtuma voidaan tarkentaa hetkeen, jolloin Dollari irroitettiin kultakannasta lopullisesti (ja se tapahtui juuri Nixonin ollessa presidentti – Nixon Shock).

Kukkaisvallankumous jäi tapahtumatta, koska mitään uutta henkisyyttä ei koskaan syntynyt. Sitäkin enemmän se paljastui pelkäksi muotioikuksi. Rakkauden kesä (1967) vaihtui nopeasti nistien joukkovaellukseksi Haight-Ashburyyn. Lopulta ketään ei kiinnostanut kehittää itseään laiskaa hippiä paremmaksi ihmiseksi.

Me olemme samanlaisten kysymysten äärellä Suomessa näin 2010-luvulla. Ongelmat ovat monimutkaisempia ja meiltä vaaditaan enemmän. On turha valittaa elämän raskautta tai ongelmien vaikeutta. Aikakautemme haasteet eivät niillä ratkea. Ne eivät ratkea soinismeja lurittelemalla eikä pienpanimo-oluita litkimällä. Kaikesta huolimatta me suomalaiset olemme vähälukuinen kansa, jonka on pärjättävä suurempien seassa. Ja uskokaa minua – pienikokoisena miehenä tiedän, mistä puhun. Meillä ei ole varaa fixitiin, koska… no, lukekaa edellinen argumentti.

Globalisaatio ja siihen voimakkaasti liittyvä digitalisaatio tulevat mullistamaan meidän taloutta ja yhteiskuntaa maahanmuuttoa enemmän. Miksi näistä puhutaan tällä hetkellä niin vähän vaikka ainoastaan niistä meidän tulisi puhua juuri tällä hetkellä? Olen nojatuoli-gonzoilija ja tältä istuimelta tätä maisemaa katsellessa näen tuolla kaukana meitä lähestyvän meteoriitin, joka näyttää erehdyttävästi hikiseltä pikkurikolliselta… nilkiltä nimeltä Nixon.

Pahoin pelkään, että Suomen historian synkin aika on edessämme… ja meillä ei edelleenkään ole tarkoitusta tai suuntaa. Antaa aaltojen tulla, koska täällä on viisi miljoonaa kalja-kellujaa odottamassa tsunamia…

feisi_monta

Kysymyksen äärellä

On ollut raskas päivä. Allekirjoitin tänään äitini ”Hoitotahdon”, jonka mukaan onnistuneen hoidon osoittauduttua tehottomaksi se tulee lopettaa. Kansankielellä äitini ei tahdo maata sekuntiakaan ”kasviksena”. Toivottavasti tätä tahtoa ei tarvitse toteuttaa ihan heti, mutta mikään ei takaa etteikö tällä kertaa näin voitaisi joutua tekemään.

Mutta se äidistäni sinänsä. Tahtomattani tuli mieleen Jörn Donnerin taannoinen avautuminen ikääntymisestä Hesarin sivuilla.

Onko yhteiskunnan ylipäänsä järkeä pitää vanhaa ihmistä elossa? Asia on vaivannut minua jo pitkään, ei jatkuvasti, mutta toistuvasti.

VÄLITÖN VASTAUS, jos ei oteta huomioon mahdollisia hyväntahtoisia ja ihmisystävällisiä vastalauseita, on kieltävä. Saavuttaisimme miljardien säästöt, jos lakkaisimme käyttämästä ambulansseja, potilashuoneita, lääkärikuntaa ja lääkkeitä ylläpitämään vanhusten elämää. Monet vanhukset ovat tavattoman raihnaisia.

Donnerin tarkoitus oli olla ironinen, koska kirjoituksensa lopuksi hän toteaa: ”niin kauan kuin herään uteliaana ja ihmettelen huomista, voin sanoa päättäjille, että huolenpito minusta ja muista vanhenevista ehkä kuitenkin kannattaa.”. Ja hyvä niin.

Mutta miten tulisi toimia ihmisen kohdalla, joka on menettänyt kaiken tahtonsa jatkaa elämäänsä? Uskon omasta spinozalaisesta näkökulmastani, että ihminen ei menetä haluaan elää (conatusta) ilman ulkoisia syitä. Aivojen serotoniinin takaisinoton epänormaali lisääntyminen voidaan myös katsoa ulkoiseksi syyksi.

Kukaan ei muuten kuin ulkoisten ja oman luontonsa vastaisten syiden nujertamana ole haluamatta omaa hyötyään eli olemisen säilyttämistä. Korostan, ettei kukaan kieltäydy ruoasta tai tee itsemurhaa oman luontonsa välttämättömyydestä, vaan ulkoisten syiden pakottamana, mikä voi tapahtua hyvin monella tavoin.
(Etiikka, IV, prop. 20. huom.)

Ja niille, jotka ovat tätä blogia aikaisemmin lukeneet, niin he tietävä ettei mikään rauhoita mieltäni kuin Spinozan järjelliset lauseet.

On tietenkin lohdullista ymmärtää, että kukaan ei hae itsensä tuhoutumista ilman painavia ulkoisia syitä. Mutta yhtä musertavaa on katsella kahden vanhuksen ikääntymistä, mikä ei kummallekaan ole elämisen arvoista… ne hetkittäiset ilon syyt eivät kykene peittämään niitä kipuja, jotka vuodet ovat tuoneet elämään.

On hetkiä, jolloin Spinozan rauhoittavat lauseet ovat pahemman kerran koetuksella. Ja juuri tällä hetkellä on tuollainen hetki päällä. Liiallinen tunteiden vietäväksi heittäytyminen on aina kohtalokas virhe, mutta nyt aion olla hetken tuon virtauksen vietävänä.

Mitä jos elämässä olisi enää 10 vuotta jäljellä järjellistä ja tervettä elämää… miten sen käyttäisit? Iso kysymys.

jalkitot

Jälkitotuudellisuudesta

Viime viikolla YLE julkaisi toimittaja Veli-Pekka Hämäläisen hienon artikkelin ”Ihmiskoe Facebookin vihakuplassa”. Tekaistulla profiililla toimittaja alkoi ”laikkaamaan” kaikkea maahanmuuttokriittistä uutista ja aihetta. Ei kestänyt kauaakaan, kun sosiaalisen median algoritmit alkoivat tarjota hänelle laikkausten mukaisia uutisia.

Lopulta toimittajan luoma profiili oli astunut kuplaan, jossa sisältövirta oli täynnä yhden asian ”uutisia”. Viimeinen pisara oli postaus, jossa kehoitettiin polttamaan suomalainen nainen elävältä. Postauksella oli yli 40 laikkia. Vähän aikaa sitten saimme lukea uutisista kuinka Isis oli polttanut lukuisia jesidi-tyttöjä elävältä, koska he eivät olleet suostuneet terroristijärjestön seksiorjiksi. Väistämättä alkaa miettimään, kuinka lyhyt matka on elävältä polttamiseen kehoittamisesta ja sen laikkaamisesta itse tekoon.

En nyt mene maahanmuutto-keskusteluun itsessään, mutta se on paradigmaattinen esimerkki ns. jälkitotuudellisuudesta. Ja tämä pätee kummallakin puolella aitaa. Jälkitotuudellisuudessa dialogi ei edes pyri perustumaan tosiasioihin tai todisteisiin, vaan kaikkialla päämäärä pyhittää keinot. Tässä pelissä ainoa käypä argumentti menee suurin piirtein näin – ”Aivan sama, miten tosiasiat ovat, mutta näin me sen koemme”.

Kun me olemme edistyneet teknologisesti huimaavaa vauhtia, niin samalla tunteet ovat kiihtyvällä intensiteetillä korvaamassa tosiasiat. Vanhat auktoriteetit ovat murentuneet ja heidän tilalle ollaan saatu omien tunteittensa vietäväksi joutunut yksilö. Internetistä on tullut tämän emootio-individuaalin kiihdyttämö. Ja tämä yksilö elää yksinäisempää elämää kuin kukaan aikaisemmin. Eristäytyneenä toisista internet toimii digitaalisena peilinä, josta ikivanha Narkissos jatkaa oman kuvansa ihailua.

Sosiaalisen median kuplassa ensimmäinen asia mikä menetetään on juuri sosiaalisuus. Omia näkemyksiä kyseenalaistava materiaali sulkeutuu pois ja vähenevässä määrin kykenemme sietämään meille toisen (toisuuden) olemassaoloa kliinisessä kuplassamme. Wachowski-veljesten/sisarusten ainoa kunnollinen elokuva The Matrix (1999) on mainio esimerkki jälkitotuudellisen aikakauden yksilön elämästä. Koettu elämä on keinotekoisesti luotua ja jokainen elää konkreettisesti kuplassa toimien suuren systeemin virtalähteenä.

Internetiä markkinoitiin aikoinaan kanavana, joka antaa meille kaikille ”äänen”. Muistan itse kuinka innostuneena katsoin dokumenttielokuvaa Home page, jossa internet-evankelista Justin Hall julisti internetin ilosanomaa sloganilla ”Publish yourself!”. Niinpä. Jokainen kykeni olemaan julkaisija. Valitettavasti tämä median demokratisoituminen johti ristiriitaiseen tilanteeseen; aivoton, turha ja jokapäiväinen mölinä peitti allensa kaikkein luovimpien, älykkäimpien ja alkuperäisimpien äänen. Internet on ihmiskunnan hienoin ja suurin keksintö, jonka se on pilannut lajimme alhaisimpien ja halpamaisimpien ominaisuuksien levittämisellä.

Jälkitotuudellisena aikakautena kandidaatti maailman vaikutusvaltaisimpaan virkaan voi sanoa pokkana: ”Belgia on kaunis kaupunki, jossa on mahtavia rakennuksia”. Donald Trump on osoittanut, että totuus ei enää omaa sitä arvoa, mikä sillä vielä jokin aika sitten oli. Tärkeintä on vedota tunteisiin. Näin se koetaan. Aivan sama, miten asiat oikeasti ovat.

Tunteet ovat siinä mielessä ihanteellinen ”keino”, koska mikään retoriikka, spektaakkeli tai karnevaali ei voi niitä tyydyttää. Emootiot ovat kuin tuli; hyvä renki, mutta huono isäntä. Jälkitotuudellisella aikakaudella orja on ottanut herran aseman. Olemme astuneet orjamoraalin kammottavaan riemukulkueeseen. Asiantuntijuudesta on tullut pahe ja agitaatiosta korkein hyve. Miten muuten voimme selittää, että tänään äänestetään ”brexitistä”? – Tavallinen kansalainen katsoo olevansa pätevä päättämään koko mantereen kohtalosta. Varsinkin kun tämä meidän manner ei ole tunnettu sotia välttävänä ja rauhaa rakastavana alueena.

complains

Kirjoitetun historian aikakaudella Euroopan pohjanoteeraus nähtiin keski-ajalla, jolloin mantereen lukutaito laski alle promilleen. Pohjois-Afrikan muslimit säilyttivät länsimaisen kulttuurin klassikkoja kirjastoissaan, kun eurooppalaiset eivät ymmärtäneet perintönsä arvoa. Ja toisin kuin vuosisatoja vanha propaganda väittää, niin Aleksandrian kirjastoa eivät polttaneet muslimit, vaan juuri kristityt. Eurooppalainen kulttuuri on menossa kohti seuraavaa alennustilaa (ja tällä kertaa se merkitsee samalla länsimaisen kulttuurin tuhoutumista… Yhdysvallat mukaan lukien).

Ihminen ei ole edelleenkään valmis kohtaamaan sitä sivistystä, jonka olemme kyenneet luomaan. Koko ihmiskunnan historia on yhtä suurta todistustarinaa tästä. Ja me emme edelleenkään osaa oppia mitään historiastamme. Kulttuuri, teknologia ja yhteiskunta ajavat jatkuvasti ihmisen itsensä ohi. Tekniikat kehittää itseämme jäävät sokeaan pisteeseen, kun ihminen lähtee kehittymään – siinä ihmisen kulttuurihistorian sanoma pähkinänkuoressa.

Jälkitotuudellisuus on taas yksi jatkokappale tässä surullisessa kertomuksessa.  Mutta en suostu haikailemaan menneiden perään. Ajan armoton kulku ei anna mahdollisuutta palata takaisin pisteeseen, jossa kaikki alkoi lähteämään väärään suuntaan ja tehdä toisin. Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin skitsoanalyysin mukaisesti haluan antaa lisävauhtia jälkitotuudellisuudelle, jotta siitä päästäisiin eroon. Herran paras keino osoittaa oma paikkansa on antaa orjan ohjastaa kaikki päin persettä ja nousta ojan pohjalla takaisin ohjaisiin, koska ei siitä orjan ohjaamisesta edellenkään tullut yhtään mitään. Ei siitä koskaan ole tullut yhtään mitään eikä siitä koskaan tule mitään…

Ei ne koskaan opi™

lentokone

Carpe diem ja muuta puutaheinää

Imagen blogissa Muistiin panot kirjoittaja Ceci Ferox avautui postauksella ”Elätkö sinäkin kinkykaapissa?”. Kirjoituksessa kaivattiin kinky-kansalle vapautta ilmaista omaa seksuaalisuuttaan avoimesti. Postauksessa ei käynyt hirveän selkeästi, että minkälaista avoimuutta asian ilmaisemiseksi kaivattiin, mutta se ei saisi jäädä ”suljettujen makuuhuoneen ovien taakse vaiettavana perversiona”.

Olen ehkä sen verran vaniljaa, että mielestäni seksielämän jättäminen makuuhuoneen ovien taakse ei tunnu hirveän rajoittavalta. Ja tietääkseni ainakin Helsingin yöelämästä löytyy paljon paikkoja, joissa voi harjoittaa omaa kinkyilyänsä samanhenkisten kanssa suhteellisen vapaasti. Ekshibitionististen mielihalujen toteuttaminen voi tietenkin olla hieman vaikeaa, koska muutkin ihmiset tulisi ottaa huomioon. Iltapäivän piknik Josafatin kallioilla ystävien kanssa voisi hieman häiriintyä, jos vieressä joukko ihmisiä antautuisi kiihkeään karnaalisten nautintojen aktiin.

Me valitettavasti elämme yhteiskunnassa, jossa kaikkia mielihaluja ei ole hyvä lähteä tyydyttämään välittömästi, kun impulssi aivojen syvemmistä osista  saavuttaa kuorikerroksen. Itsehillintä on taito, jota kannattaa harjoittaa edes paikoitellen. Mutta meidän ei tarvitse mennä seksuaalisen elämän synkille kujille haahuilemaan löytääksemme tämän taidon vastaisia tendenssejä kulttuurissamme.

Aikakautemme näyttää suorastaan janoavan elämänohjeita ja -filosofioita. Kirjakauppojen hyllyt notkuvat self-help -oppaista ja samaisia neuvoja tarjoavat nettisivut kylpevät visiittien määrässä. New York Timesin kirjoittaja Adam Grant avautuu tästä ilmiöstä kirjoituksessaan ”Unless You’re Oprah, ‘Be Yourself’ Is Terrible Advice.” Me elämme aikakautta, jossa kaiken tulisi olla autenttista; hanki autenttinen työ, nai autenttinen puoliso, elä autenttista elämää… ennen kaikkea – ole oma itsesi.

Olen kyyninen paska ja tämä ”autenttisuus” hirvittää minua. Ei sen takia, että en uskaltaisi olla itse oma itseni ja toisten avoin omana itsenä oleminen muistuttaisi liikaa minua tästä vajaasta olemassaolostani. Päinvastoin. Minua hirvittää tämä autenttisuuden trendi, koska ihmiset ollessaan ”omia itsejään” muistuttavat entistä enemmän toisiaan. Suurin osa meistä toteuttaa itseään keksimällä pyörän kerran viikossa. Niin helvetin samanlaisia me olemme.

Erityisesti siinä me olemme yhtä ja samaa massaa, että me haluamme kuulla menestyvien yksilöiden sanovan kuinka uskomalla itseemme mekin voimme saavuttaa omat unelmamme. On vain uskottava omaan näkemykseen ja hellittämättä toteutettava sitä.

1856731708

Hollywoodin tähtikoneisto elää tämän unelman viljelemisestä. Valitettavasti se on sitä samaa kuin muukin tuon koneiston tuotanto – pilvilinna ja mielikuvituksen tuotetta.

Eikö ihmisellä saisi olla unelmia? – Saa ja pitääkin olla. Mutta on unelmia, joita ei kannata lähteä toteuttamaan sellaisinaan ja on unelmia joista ei kannata edes mainita kuin kaikkein läheisimmille (ja joskus jopa ei heillekään). Minä en esimerkiksi todellakaan halua kuulla kaikkia ihmisten seksifantasioita ja -unelmia. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä saisin voimakkaita ahdistuskohtauksia myötähäpeän noustessa yli sietokykyni. Just keep it yourself… please!

Viime vuosien aikana meille on tuputettu vaikka mitä itsemme toteuttamisen oppeja. Pari vuotta sitten downshifting nähtiin kuumimpana hottina elämän hallinnassa. On tietenkin hyvin johdonmukaista, että jos elinympäristöä yksinkertaistaa, niin tunne elämän hallinnasta nousee. Ja älkää ymmärtäkö minua väärin. Joillekin varmasti yksinkertaistaminen ja materiaalisesta omaisuudesta luopuminen on helpottanut elämää. Mutta ei se mikään taikakeino elämän parantamiseksi ole.

Olen kuullut hyvin yksinkertaista toimistotyötä tekevien valittavan ylivoimaisesta oravanpyörästä, josta heidän tulee päästä vapaaksi toteuttamaan itseään. Heistä miltein jokainen on päätynyt vielä surkeampaan tilaan. Ja miksi näin? – No, elämä on rankkaa ja vaikeaa. Mutta meidän elämämme on huomattavasti helpompaa ja vaivattomampaa kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Meidän käsityksemme elämästä, työstä, parisuhteesta ja vanhemmuudesta vain on ollut helvetin paljon naiivimpaa kuin aikaisemmin. Piloille lellityt kakarat kitisevät, kun tikkari on keltainen vaikka tänään haluttiin punaista.

Kun katsoin uudestaan elokuvan Dead Poets Society (1989), niin en voinut olla peilaamatta Robin Williamsin esittämää opettajaa nykyaikaisiin self-help -guruihin. Kun elokuvan romanttista pintatasoa alkaa raaputtamaan, niin  sen alta paljastuu omaan erinomaisuuteensa rakastunut opettaja/guru, joka ajaa oppilaansa epärealistiseen hurmioon. Seurauksena yksi oppilaista tekee itsemurhan, kun hänen vanhempansa eivät lämmenneet uudelle tulevaisuuden suunnitelmalle.

En nyt mene sen syvemmälle elokuvan teemaan, mutta oman intohimon seuraaminen voi olla jopa katastrofaalista ihmiselle. Suhtautua johonkin intohimoisesti on arvokasta, mutta harvemmalle meille siitä aukeaa toimeentulo. Noita intohimoja varten meillä on harrastukset ja vapaa-aika. Ja kyllä – palkkatyö, jota tehdään toimeentulon takia, on ihan hyväksyttävää. Niin ovat tehneet sukupolvet ennen meitä. Tehdastyössä ahertaneet vanhemmat eivät välttämättä ole toteuttaneet itseään tehtaan melussa ja pölyssä, mutta siitä saadulla palkalla he ovat tuoneet leivän perheensä pöytään, maksaneet asunnon ja aika pitkälle kustantaneet jälkikasvun elämän varhaisaikuisuuteen saakka (ja joissakin tapauksissa sitäkin pidemmälle).

Nyt samassa tilanteessa elävät vanhemmat musertuvat paineen alle. Ei pääsekään joka toinen viikonloppu bailaamaan, kaupunkilomalle Berliiniin kaksi kertaa vuodessa ja seksi avioliitossa on muuttunut tylsäksi (ja sille itse ei haluta tehdä yhtään mitään, koska se on toisen velvollisuus). Oma elämä tuntuu tyhjältä ja ei tunne yhtään mitään. On siis saatava aikaiseksi muutos elämään. Näin hyvin toimeentuleva mainosmies alkaa itujen luomuviljelijäksi tai hyvässä (vaikkakin suvantovaiheeseen ajautuneessa) parisuhteessa elävä sanoutuu irti suhteesta ja lähtee maailmalle etsimään itseään.

En sano, että irtiotolla entisestä ei voisi saavuttaa onnellisuutta ja uutta merkitystä elämään. Valitettavasti suurella osalla nämä teot kumpuavat äärimmäisestä itsekkyydestä (eikä yhtään mistään muusta). Työstä irtisanoutunut ei suuremmin näe vaivaa valmistaa työyhteisöä irtiottoon (koska eihän se hänelle kuulu) ja parisuhteessa maailmalle kirmaava ei sen enempää ajattele toista osapuolta (koska jokainen on oman elämänsä herra). Pitää olla niin oma itsensä, että siinä samassa unohtuu toinen. Se toinen, jota pakoon ei pääse edes autioimmalle saarelle eristäytymällä. Ennemmin tai myöhemmin yksinäisyyden keskelle ilmestyy Perjantai.

Jos se elämä tuntuu niin tyhjältä, niin ennen kuin jätät kaiken taaksesi ja kaasutat kohti auringonlaskua, niin harkitse seuraavia vaihtoehtoja:

  • Lue kirja (jotain muuta kuin se viimeisin dekkari)
  • Opi nauttimaan kuvataiteesta – käy näyttelyissä
  • Kuuntele jotain sellaista musiikkia, jota et ole koskaan aikaisemmin kuunnellut
  • Juo 10 kuppia kahvia päivässä ja tunnustele, miltä se kehossa tuntuu
  • Osta sormivärejä ja tee niillä taulu itsellesi (ei välttämättä kannata laittaa seinälle)
  • Käy kävelyllä luonnossa, kaupungissa, lähiössä tai jossain muualla
  • Opettele jokin uusi taito (ruoanlaitto, shakki, kitara, piano…)

Tai jotain tuollaista. Se elämä ei muutu miksikään vaikka muuttaisit maapallon toiselle puolelle. Kaikki muu jää taakse, mutta ne samat ongelmat tulevat mukana, koska ne ovat korviesi välissä. Ei missään muualla. Tottakai paskasta duunista kannattaa lähteä vetelemään ja huono parisuhde kannattaa jättää taakse, jos mikään muu ei auta. Mutta mitään salamaratkaisua harvemmin on olemassa.

Samoin meditaatiota voi harrastaa ryhtymättä munkiksi tai joksikin evankelistaksi. Maailma tarvitsee sinun parantavaa kättäsi vähemmän kuin sinä itse. Paranna ensin itsesi ja lähimmäisesi, palaa sen jälkeen maailman kimppuun jos siltä tuntuu. Tällä hetkellä liian moni sokea taluttaa toista sokeaa tässä maailmassa.

Hanki harrastus itsellesi. But don’t quit your day job… really!!