Feminismistä

Tämä on aihe, joka ei jätä minua rauhaan. Emma Watsonin puhe feminismistä YK:ssa aiheutti taas hirvittävän paskamyrskyn eräissä piireissä.

Takuuvarma keino saada vihat niskoille on julistautua julkisesti feministiksi. Onhan sukupuolien välillä ollut kautta historian tiettyä jännitettä, mutta nykyinen miesten herkkähipiäisyys feminismin yhteydessä ei ole enää järjellä selitettävissä.

On totta, että kauniit puheet sukupuolien välisestä tasa-arvosta ja siitä, että feminismi ei ole vain naisten asia, unohtuvat arkipäiväisessä kanssakäymisessä. Aina löytyy näitä henkilöitä, jotka käyttävät sitä omien etujensa ajamiseksi. Mutta tekeekö se feminismistä, naisista tai tasa-arvosta turhaa? Mielestäni ei.

Joillekin miehille näyttää tulevan suurena yllätyksenä, että naisissakin on kusipäitä. Ja kusipää keksii aina syyn kuin syyn harjoittaa omaa olemassaoloaan. Me emme ole täydellisiä ja meillä jokaisella on omat puutteemme. Joillakin näitä puutteita on annettu enemmän kuin muille. Ja toiset oikein hankkivat niitä urakalla. Ideologia, ajatus tai pyrkimys sinänsä ei muutu paremmaksi tai huonommaksi, jos ihmiset sitä käyttävät väärin. Aristoteleen ajatuksia on turha dissata sen johdosta, että inkivisitiolaitos piti sitä ”virallisena filosofiana”. Ja libertarismi ei muutu onnistuneeksi talousteoriaksi, jos joku on sitä noudattamalla joskus lisännyt taloudellista hyvinvointia.

Mutta mitä feminismi on? – Aika laaja kysymys. Vähän kuin kysyisi, mitä on islaminusko. Aika monta suuntausta pitäisi niputtaa yhteen, mikä ei tekisi oikeutta suuntauksille tai islamille yleensä. Mutta se, että meillä kaikilla olisi yhtäläiset oikeudet ja edellytykset elää ja edetä omassa elämässään, on varmasti kannatettava periaate. Esimerkiksi työssä oma työpanos pitäisi olla ainoa palkkaan vaikuttava tekijä: ei sukupuoli, ei uskonto, ei seksuaalinen suuntautuminen etc. Se, että maassamme naispuolinen autokauppias on uutinen, on suorastaan absurdia. Se, että esimerkiksi palomiesten (hyvin sukupuolittunut ammattinimike) keskuudessa sukupuolijakauma on miesvoittoinen, ei pitäisi kenellekään olla mikään ongelma. Sukupuolten välillä on eroja muuallakin kuin genitaalialueilla.

Niin paljon kuin rakastankin koripalloa pelinä ja urheilumuotona, niin 160-senttisen vartalon omaavana minun oli nuorena täysin turhaa haaveilla NBA-urasta. Siihen en olisi yltänyt vaikka olisin harjoitellut 24 tuntia päivässä. Silti minun on turha tästä asiasta olla katkera koripallolle tai NBA-pelaajille. Ammattikoripallo on pitkien ihmisten puuhaa ja sillä selvä. Samoin tämä tosiasia ei estä minua aina silloin tälloin raahaamasta itseäni kentälle heittelemään.

Lyhyestä varrestani huolimatta olisin voinut tehdä uran valmentajana, joukkueen huoltajana tai muussa sellaisessa roolissa, joka ei edellytä kentällä pelaamista. Näihin hommiin ei pituuteni (tai siis sen puute) pitäisi vaikuttaa mitenkään. Se olisi täysin absurdia. Mutta miksi sitten sukupuoli vaikuttaa tällaisiin asioihin? Se on hyvä kysymys. Ja tässä on mielestäni arkinen ydin feminismissä.

Miten sanasta ”feminismi” on tullut miltein kirosana joillekin? Ehkä sukupuoli on se viimeinen varmuuden linnake, johon jotkut elämänsä haluavat ankkuroida. Kaikki tätä pohjaa muuttavat teesit ja liikkeet nähdään oman identiteetin uhkana, jonka edessä on nostettava kaikki mahdolliset panssarit esille. Muuten feminismin nostattavaa tunnelatausta ei voi selittää.

Mutta onko feministien tehtävä valistaa ja lepytellä näitä nyrkit pystyssä ärhenteleviä miehiä (on kai joukossa muutama nainenkin… en tiedä, mutta olettaisin näin)? On tietenkin totta, että oma suojeluvaisto alkaa lepyttelemään nakkikioskin jonossa tappelua haastavaa humalaista, mutta ei kuuluisi minulle, joka haluan vain saada sen Teekkarin erikoisen kolmella nakilla ja hoiperrella kotiin. Missä on poliisi, kun sitä tarvittaisiin? … ja tiedetään, että heillä on tärkeämpiäkin hommia hoidettavana kuin turvata minun nakkikioskiasioiminen aamuyön viimeisillä tunneilla. Periaatteessa yhteiskuntamme tehtävä on kuitenkin taata jokaiselle meille mielipiteen vapaus kuin myös turvallinen kotimatka vuorokauden ajasta huolimatta.

Mutta yhteiskunnan tehtävä ei ole taata meille kaikkille epärealistiselle pohjalle rakennetun identiteetin ylläpitämiselle loputtomia edellytyksiä. Yhteiskunnan tehtävä ei ole myöskään taata meille kaikille parisuhde ja seksiä. Jos joku meistä ei ole onnellinen elämässään tai tuntee itsearvottomuutta suhteessa toisiin, niin sitä me emme yhteiskuntana tai edes läheisinä voi korjata. Ei vaikka haluaisimmekin.

Portrait_of_Friedrich_Nietzsche

Miten meistä (niin miehistä kuin naisistakin) on tullut näin surkeita ihmisiä? Vai onko niin, että näitä surkimuksia on aina ollut joukossamme ja nyt he vain ovat saaneet äänensä kuuluville? Ennen hulluilla ja surkimuksilla oli torien laidat. Nyt heillä on internet.

Sinänsä tasa-arvoista kyllä, mutta Nietzschen löytämän orjamoraalin riemukulkue kulttuurissamme kuvottaa allekirjoittanutta. Omasta miehisyydestään ja naiseudestaan epävarmat yksilöt kääntävät näkemykseni maailmasta pessimistiseksi. Varsinkin omaa maskuliinisuuttaan naisvihalla pönkittävät ”urokset” ovat sahanneet falloksensa (lacanilaisessa merkityksessä – kts. linkki) jo alkumetreillä olemattomaksi töpöiksi.

Ehkä Nietzsche oli oikeassa. Ihminen on yli-ihmisen aamurusko ja hänen edestään ihmisen on väistyttävä. Ahdistettu eläin käy viimeisillä voimillaan epätoivoiseen taisteluun omasta hengestään vaikka tietää itsekin olevansa hävinnyt taistelun. Hetki ennen viimeistä kohtalokasta iskua, joka on armollisinta mitä hän tulee koskaan saamaan.

Qui s’excuse, s’accuse

selfport

Elin vuosia kovan itsetunnon ja -varmuuden muodostamassa maailmassa. Tuolloin nuo tunteet tuntuivat hyvin aidoilta ja niiden varmuudesta en tuntenut minkään tasoista epäillystä. En voi sanoa pettäneeni itseäni. Juuri siltä minusta silloin tuntui.

Sitten tuli se hetki elämässä, kun kaikki romahti. Aikaisempi elämä oli poissa. Siinä itsetunnon ja -varmuuden kuningas istui oman elämänsä raunioilla. Hetken aikaa tuntui hyvältä idealta heittää kaikki menemään samantien ja nauttia se viimeinen kulaus myrkkyä… poistua takavasemmalle elämästä. Koska nahka oli sen verran paksu ja lopullista romahdusta ei tapahtunutkaan, niin se jäi ajatuksen asteelle. Alkoi uuden rakentaminen.

Mikään ei ole elämässä virkistävämpää kuin aloittaminen. Kaiken romahdettua huomaa omituisen elämäntahdon nostavan päänsä tuhkasta. Otsikon ranskankielinen lainaus voidaan kääntää jotenkin seuraavasti: ”Joka selittää/pyytää anteeksi itseään, syyttää itseään.” Älä selitä. Älä pyydä anteeksi.

Lapsuuden ja nuoruuden epävarmuudet nousivat pintaa uskomattomalla voimalla, mutta samoin niiltä katkesi niska olosuhteisiin nähden helposti – kun pöly (runsas ja korkealta) alkoi laskeutumaan.

Me kaikki kuolemme. Se on maailman varmin asia, johon voimme luottaa. Milloin se tapahtuu, on kaikkein epävarminta. Näiden kahden maksiimin välissä tapahtuu elämä, joka on epävarmuuden kyllästämä. Ei siis ihme, että olemme tuota ajatusta paossa mahdollisimman tehokkaasti.

Jokainen hetki itsevarmuuden rakentamisessa kulminoituu kysymykseen: miten tulevaisuudessa tulee käymään? Onko tämä valinta se, joka kantaa minua huomenna ja vastaisuudessa? Milloin lähteä etsimään uutta vastausta, kun vanha ei enää toimi? Mitä, jos mitään vastausta lähtisikään etsimään?

Varmuus on aina villi arvaus tulevasta. Yksikään tapahtunut tapahtuma ei kerro mistään muusta kuin menneestä. Niiden pohjalta voimme tehdä oletuksia tulevasta, mutta mikään ei anna varmuutta, että jatkossakin niin tulee käymään. Kuvaan astuu itsevarmuus. Itsestään varma ihminen kykenee vakuuttamaan epävarman, että tulevaisuus on turvattu.

Mainosmaailmassa puhutaan usein ”pitsaamisesta” eli myyntipuheen pitämisestä. Hyvä myyntipuhe vakuuttaa asiakkaan siitä, että hänen kannattaa palkata kyseinen toimisto hoitamaan heidän mainonta ja että juuri tämän toimiston ideat ovat niitä, mitkä takaavat mainostajalle turvatun tulevaisuuden. Mikään muu ei tätä varmuutta luo kuin myyntipuheen pitäjän oma varmuus. On voitettava asiakkaan luottamus. Itsestään epävarma pitsaaja ei kykene tähän. Siksi mainostoimistoissa työskentelee suuria egoja. He ovat kultaakin arvokkaampia pahassa paikassa.

Ehkä kaikkein syvällisin ”myyntipuhe”, minkä ihminen elämässään tulee tekemään on kosinta. Siinä ei ole kyse pelkästä rahasta, vaan koko elämästä. Tavallisesta myyntipuheesta se eroaa siinä, että vähintään yksi rakastunut on joko kysymyksen esittäjä tai kohde. Umpirakastuneen on vaikea epäillä tulevaisuutta, koska rakkaus on sokeaa. Siksi rakastunut on niin helppo huijattava. Mutta siitä huolimatta kosinnan tekijä on tapahtuman hetkellä alastomimmillaan. Kaikki tai ei mitään!

Onko kaikki elämä yhtä suurta myyntipuhetta? Voi hyvinkin olla näin. Huonon itsetunnon tilassa eläminen tuottaa hyvin suurella todennäköisyydellä jatkuvan epäonnistumisen ja onnettomuuden tilan. Luopuminen yrittämisestä ja onnellisuuteen tähtäämisestä tarvitsee myös itsevarmuutta. Eli myyntipuhetta omalle itselle, että on luovuttava. Buddha bodhi puun juurella meditoidessaan pitsasi egoaan luopumaan kärsimyksestä… siinä on buddhalaisille pala purtavaksi, jotka ovat niin mainontaa ja markkinointia vastaan.

Itsevarmuuden puute näyttäytyy usein muutoksen yhteydessä. Muutos on aina uhka. Itsestään varma ihminen astuu kohti muutosta, koska hänellä ei ole mitään pelättävää tai hävittävää. Elämä on jatkuvaa muutosta. Tekemättä jättäminen on hyvin varmaa ja samalla siinä on kuoleman ennenaikainen maku keskellä elämää. Se mikä elämässä palaa aina tähän hetkeen on ero eilisestä. Tämä on jo klassiseksi muodostunut tulkinta Nietzschen ikuisesta paluusta. Se mikä palaa ikuisesti on muutos. Ristiriitainen lausunto, mutta hyvin totta.

Epävarma ihminen haluaa, että kaikki pysyisi kuten aina ennenkin. Mikään ei saisi muuttua. Mutta elämä menee eteenpäin. Se on ajan armoton laki. Sitä vastaan pyristeleminen tuottaa vain enemmän onnettomuutta elämässä.

Lopetan tämän (piiitkän) tajunnanvirran viittaamalla postauksen alussa olevaan Salvator Rosan muotokuvan latinankieliseen lainaukseen: ”Aut tace aut loquere meliora silentio”. Eli nykysuomelle käännettynä: ”Turpa kiinni tai sano jotain hyödyllistä”. Hyvin itse varmaa.

MTV – never heard…

moneyfornothing

Viime viikolla järjestetty surkuhupaisan maineen saanut MTV Push on lytätty kaikkialla muualla paitsi Helsingin Kaupungin elinkeinojohdossa. Kaupungin hallituskin tivaa selvitystä tapahtumasta. Tapahtuman budjetti (pdf) on täynnä epäselvyyksiä ja aika monelle on noussut mieleen: ”Kuka veti välistä?” Aika monella sormet etsiytyvät tiettyyn suuntaan, mutta ei mennä siihen.

Huomattavasti mielenkiintoisempaa on pohtia minkälaista roolia nykyinen MTV näyttelee nuorisokulttuurissa ja sen tuntijana. Ainakin keväällä julkaistussa tutkimuksessaan ”MTV Knowing Youth: Global Millennials’ Vision for the Year 2020” kanavaa julkaiseva Viacom haluaa näyttäytyä todellisena nykynuorison asiantuntijana. Tutkimus on ihan kattava, mutta aika pitkälle se sisältää sitä samaa markkinointi-tuubaa, jota saa lukea jokaisesta alan tuutista vuodesta toiseen.

Tutkimuksen mukaan maailman tulevaisuuden toivot mm. uskovat seuraaviin asioihin itsestään ja maailmasta:

  • In general, the world is a better place to be.
    No älä. Kaikki nuorethan uskovat tulevaisuuden olevan valoisa ja ihana. Palataan asiaan kolmekymppisinä, kun heillä oikeasti on rahaa kuluttaa.
  • Society is fairer and more equal.
    Kun yhteiskuntaan osallistumisesta on hyvin vähän kokemusta, niin maailma näyttäytyy helposti muutettavalta (mikä tavallaan on ihan totta), mutta kokemus kyynistää ihmisen tässäkin asiassa (valitettavasti).
  • The economy is stronger and more stable.
    Tämän uskon jakavat monet yritys- ja sijoitusmaailman edustajat. Valitettavati historia osoittaa, että näin ei ole koskaan tullut käymään. Tasapaino ja epävakaus vaihtelevat taloudessa kuten ovat aina vaihdelleet. Tästä tietenkin voidaan päätellä, että suuri osa yritys- ja sijoitusmaailman edustajista ovat henkiseltä tasoltaan teinejä (mikä selittää hyvin monen asian).
  • There is more renewable energy and less waste.
    Heh heh… kyllä minäkin tätä haluaisin, mutta en jaksa uskoa siihen… mutta hei, se otsonikerroshan oli alkanut paikoitellen osoittamaan paksuuntumisen merkkejä. Toivoa siis on… mutta tällä hetkellä ainoastaan toivoa.
  • Technology will make life easier – but it’s a double-edged sword.
    Aina on ollut ja aina tulee olemaan… seuraava!
  • The world is more peaceful and tolerant of diversity.
    Just. Milloin me ihmiset emme olisi halunneet nähdä tällaista maailmaa tulevaisuudessa?

Lopuksi tällaisissa selvityksissä yleensä selitetään, että näistä tulevaisuuden näkymistä ja toiveista huolimatta maailman pelätään muuttuvan juuri päinvastaiseksi ja niin edespäin. Näin raportin laatijat pesevät kätensä kaikista mahdollisista seurauksista.

Mutta minkälaista tietämystä MTV:n raportti nuorista välittää? Mielestäni ei yhtään mitään. Siinä luetellaan yleisiä arvoja, jotka oltaisiin voitu kirjoittaa millä vuosikymmenellä tahansa (ehkä teknologia osuutta lukuunottamatta) ja melkein mistä ikäryhmästä tahansa.

MTV ei tuota tutkimustuloksia nuorista, vaan tekstuaalista mainosmateriaalia itsestään, jossa pyritään tuomaan esille niitä arvoja, jotka vastaavat MTV Pushin kaltaisten tapahtumien rahoittavia piirejä. Mahdollinen maailma nähdään kauniina paikkana, jonka mahdollistaa nuoret kuluttajat. Harvemmalle tulee näitä raportteja lukiessa mieleen, että nämä nuoret tulevat todelliseen kulutusikään vasta kymmenen vuoden päästä.

Kun katsotaan toisenlaisia raportteja (pdf) (joihin tulee yhtälailla suhtautua varauksella) nuorille merkityksellisistä brändeistä, niin huomaamme MTV:n loistavan poissaolollaan noilla listoilla. Mutta tämä ei haittaa MTV:tä vielä muutamaan vuoteen. Kanavan tapahtumiin ja ohjelmiin sijoittavat henkilöt ovat kasvaneet MTV:n kanssa (kuten allekirjoittanutkin) ja se merkitsee heille edelleenkin paljon. Tämä on kanavan henkivakuutus. Sillä hetkellä, kun näille paikoille alkaa nousemaan sukupolven edustajia, joille MTV ei sano yhtään mitään, on kanava jo kuollut ja kuopattu. Viacom on kehittänyt tuolloin jo jotain aivan muuta… tai kuollut MTV:n kanssa.

Miksi sitten näinkin itsestään selvä asia ei mene edelleenkään kaupungin päättäjien kalloihin? Hyvin yksinkertaisesti siitä syystä, että he eivät edes haluaa asiaa ymmärtää. Kuka heistä nyt ei haluaisi toteuttaa projekteja MTV:n kanssa? Ja kuten heidän nuoruudessaankin, viulut maksaa joku muu kuin he. Tällä kertaa se ei ole äiti ja isä vaan me veronmaksajat. Ja suurin osa äänestämässä käyvistä eivät ymmärrä, että sen äänen antaminen antaa näille tolloille sen vallan, mikä heillä on.

Symboli/diaboli

diabool

Leikitään vähän ajatuksilla…

Symboli on meille hyvin tuttu termi. Yleisesti sillä tarkoitetaan jotain yhteen kokoavaa merkkiä. Esimerkiksi lippu voidaan nähdä valtion symbolina. Semiotiikka on yleinen merkkien tiede, joka tutkii merkkien järjestelmiä. Merkin ja symboli olevat sopimukseen perustuvia. On jossain vaiheessa sovittu, että tämä merkki merkitsee jotain. Samoin jokin merkki on nostettu samanlaisella sopimuksella symboliksi.

“Symboli” sana juontaa juurensa kreikan sanasta symbolon (sopimus, tunnus; sanaosat syn adverbi: yhteen ja ballein verbi: heittää, liittää). Tämä yhteenliittäminen pitää sisällään vähemmän puhutun ulossulkemisen, ekskluusion. Vedettäessä valtiolle rajat suljetaan ulos aina jotain. Saarivaltionkin ulkopuolella sijaitsee meri. Rajanvedolla määritellään se toinen, jota valtio ei edusta. Kuten merkkien ja symbolienkin kohdalla nämä valtioiden rajat ovat sopimuksia. Ne voidaan määritellä aina uudestaan (kuten olemme tässä lähihistoriassa valitettavan usein saanet todistaa).

Vaikka semiotiikka on kiehtovaa ja antaa paljon ymmärrystä merkeistä ja niiden toiminnasta kulttuurissamme, niin hyvin vähälle pohtimiselle jää mitä kaikkea symboliseen toimintaan sisältyy. Se ei välttämättä kuulukaan semiotiikan piiriin. Itseäni tämä toiminta on kiinnostanut jo vuosia. Merkitysten antamiseen liittyy aina se pimeä puoli, josta vaietaan. Kutsukaamme tällaista merkkiä diaboliksi.

Ranskalainen filosofi (kulttuuritieteilijä, urbanisti ja ties mitä – ranskalaiset ovat yleensä akateemisia moniottelijoita) Paul Virilio tunnetaan hänen omasta vauhdin tieteestään – dromologiasta. Vauhdin tutkiminen (ei tässä kohdassa liity mitenkään amfetamiiniin) liittyy vahvasti nykyiseen sodankäyntiin ja mediaan. Kummatkin ovat hyvin vauhtikeskeisiä aloja.

Mutta itselleni keskeinen Virilion oivallus koskee keksintojä ja innovaatioita. Hänen mukaansa kaikkiin keksintöihin kuuluu olennaisena osana sen pimeä puoli, joka ei aina ole tiedossa keksintöä tehdessä. Esimerkiksi laivan keksiminen piti sisällään myös haaksirikon keksimisen. Nämä pimeät puolet eivät välttämättä paljastu ennen kuin keksinnön käyttöön ottamisen jälkeen.

Tämä diabolinen puoli pysyy pimennossa. Ja voidaan sanoa, että sen paljastaminen kuuluu olennaisena osana symboliseen toimintaan. Siitä ei edes haluta tietää mitään ja sen paljastaminen koetaan uhkaavaksi. Jopa siinä määrin uhkaavaksi, että paljastuksen tehneitä ihmisiä tulee sulkea ulos yhteiskunnasta (poliittiset vangit esimerkiksi). Mutta tämä ei merkitse sitä, että diabolista puolta ei olisi olemassa.

Jo pelkästään sana “diabolinen” liitetään raamatullisiin merkityksiin paholaisesta, sielun vihollisesta. Irti repivä merkki, diaboli, on pahuutta. Jotain joka tulee lakaista maton alle, pitää piilossa. Rajoja rikkovaa toimintaa valtioiden välillä kutsutaan usein sodaksi. Mutta tämä sotiminen on aina uusien rajojen piirtämisen toimintaa. Sen päämääränä on määritellä rajat uudestaan. Tehdä uusi ulossulkeminen. Sota on siis aina symbolista toimintaa.

Todellinen diabolinen toiminta olisi kaikkien rajojen tuhoaminen… myös korvien välisten rajojen destruktiota. Selkeiden minuuden rajojen puuttuminen on katsottu merkiksi mielisairaudesta (hyvin usein tätä kutsutaan skitsofreniaksi). Mutta onko skitsofrenia tai hulluus diabolista? Mielestäni ei. Ne pyrkivät samaan rajojen piirtämiseen, mutta tästä toiminnasta on tullut syystä tai toisesta henkilölle mahdoton ja loputon projekti. Mielisairas pyörii symbolisen toiminnan noidan kehässä.

Diabolinen tiede, diabologia, olisi jatkuvan irtirepimisen ja destruktion tiedettä (differenssin ikuinen paluu). Se olisi siis jotain hyvin nietzscheläistä. Diabolinen ihminen olisi kokonaan uusi psyykeen muoto, antipsyyke (yli-ihminen). Jatkuvaa hajoamista… vähän mitä luonto itsessään on. Kaikki siinä tähtää omaan kuolemaansa. Missä puu alkaa ja mihin se loppuu? Eikö juuriston rihmojen määrittäminen ole miltein mahdoton tehtävä? Auringon säteiden ja puun lehtien välinen raja… onko sitä? Kukan tuoksu… mistä se alkaa ja mihin se päättyy? Symbolinen toiminta näyttäytyy tästä näkökulmasta katsottuna luonnottomana. Meidän tulee vaieta diabolisesta meissä, jotta voisimme jatkaa olemassaoloamme ihmisinä. Ei mikään ihme ettei siitä mitään haluta tietää.

Koska symbolinen kulttuurimme edellyttää meidän vieraannuttamista diabolisesta, emme sitä kykene hallitsemaan. Se on meille se kauhun tunne sisällämme, joka valtaa unissa ja houreissa. Psykoanalyyttisesti voitaisiin sen sanoa olevan tiedostamaton. Ehkä voisimme vain puhua vieraasta sisällämme, joka on leimattu pahuudeksi. Raamatussakin Saatana nähtiin Jumalaa vastaan nousseeksi enkeliksi. Ehkä tuota Jumalaa vastaan tuleekin nousta tunteakseen itsensä. Nousta tuota rajaa vastaan löytääksemme uuden maailman. Ja tässä kohdassa puhun asioista täysin sekulaarisella tasolla, koska ateistina en voi nähdä Jumalaa ja Saatanaa muina kuin symboleina. Ne voidaan aina määritellä uudestaan tai jättää määrittelemättä kokonaan…

Päätän tähän tämän pseudoakateemisen pohdinnan.

Sukupuolten välinen sota ja rauha

old-couple-adorable-close-up

Kirjoitinkin jo aikaisemmin maskuliinisuudesta ja sen kriisistä. Menemättä sen pidemmälle dikotomiat rikkovaan käsiteakrobatiaan, mainitsen maskuliinisuuden suhteutuvan aina feminisyyteen – mies ja nainen. Ikuiset vastapallot tai toisensa erottamattomat puolet. Mieskeskustelussa ajaudutaan usein ja helposti pohtimaan naisia. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Itseänikin mietityttää nuo toisen sukupuolen edustajat päivittäin.

Valitettavasti  miesten käymä naiskeskustelu urautuu harmillisen usein sotatilan lietsomiseksi. Milloin naiset ovat kuohinneet feminismillään miehet ja milloin he kaikki ovat petollisia vierasmaalaisten miesten nielijöitä. Nämä naisia ja naisasiaa haukkuvat miehet voidaan aina luokitella katkeriksi betamiehiksi, joiden syvä viha naisia kohtaan johtuu krooniseksi äityneestä seksin puutteesta. Asiassa on varmasti vinha totuuspohja, mutta tällainen konfliktin sivuuttaminen olisi samojen taistelulinjojen poteroihin kaivautumista. Uskon parempaan lähestymistapaan.

Väitän hyvin monen meistä vieraantuneen ei vain omasta ja toisesta sukupuolesta, vaan myös näiden kahden sukupuolen välisestä kohtaamisesta. Äitimme ja isämme eivät opettaneet meille kaikkea sitä, mitä meidän olisi pitänyt oppia. Ei kuitenkaan syytetä vanhempiamme. Me elämme maailmassa, joka monimutkaistuu kiihtyvällä tahdilla. Isiemme ja äitiemme antamat neuvot eivät välttämättä olisi olleet enää valideja, kun niitä olisimme tarvinneet.

Agraarisessa kulttuurissa, jossa oli selkeät miesten ja naisten työt, oli helppo löytää paikkansa oman sukupuolensa edustajana. Muita vaihtoehtoja ei suuremmin ollut. Vanhojen aikojen romantisointi taas on ollut aina turhaa ja se johtaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä katastrofiin nykyaikana (niin se on aina tehnyt ja uskon niin tapahtuvan vastaisuudessakin). Nyt on toisin kuin maalaisyhteisössä. Esimiehenä voi olla niin mies kuin nainen. Joillekin “vanhan järjestyksen” edustajille tämä on suoranainen kauhistus. Armeijassakin voi joutua tottelemaan naisen antamaa “Taakse poistu!” -käskyä. Mikään ei ole ennallaan. Pienemmästäkin voi mennä sekaisin.

Vanhaa järjestystä maamme poliittisessa kentässä edustaa sen kaikkein uusin komeetta (sinänsä ristiriitaista) eli perussuomalaiset. Tällä viikolla persuaktiivi Olli Sademies (entinen poliisi muuten!) kirjoitti Facebook -päivitykseensä seuraavaa, koska omat sieniapajat oli joku toinen (nainen) löytänyt:

Joku nyt selittää jokamiehenoikeuksista. Pyydän huomioimaan kyse on JOKA MIEHEN oikeuksista, niissä ei mainita naisia. Yhteiskunnassamme naiset vyöryttävät jatkuvasti ja polkevat meidän miesten oikeuksia. Mikä on tehnyt meistä suomalaisista miehistä tossukoita? Onko siis ihme, että Suomen naiset hakeutuvat mieluiten jämerien, naiset kurissa ja herransa nuhteessa pitävien miesten hoteisiin?

Päivityksen lopuksi naureskeltiin, että se varmaan nostaa joidenkin verenpainetta. Eli toisin sanoen, avautumisen tarkoituksena ei ollut kommunikoida mitään muuta sisältöä kuin herättää närkästystä joissakin piireissä. Tästä on hyvin monessa avautumisessa kyse. Sen voi tulkita enemmänkin ”performatiiviksi” – tarkoitus on herättää mielenliikutuksia lukijoissa, ei välittää muuta sisältöä. Tällainen huutelu näyttäytyy minulle kontaktin puutteena. Ennen hullut huutelivat torien laidoilla, kun heillä ei muuta kontaktia ihmisiin ollut (tai eivät osanneet muuta keinoa). Nyt meillä on internet.

Sekalaisten ja kivuliaidenkin ihmissuhteitteni johdosta minulla pitäisi olla kaikki syyt osoitella syyttelevällä sormella naisiin. Mutta en näin tee. Meitä on hyvin moneen lähtöön ja yksittäisten henkilöiden tekemiset eivät voi leimata koko sukupuolta. Ei ainakaan minun korvieni välissä. Samaa voisin sanoa monesta miehestä. Täten pitäisi olla vannoutunut ihmisvihaaja. Sellaisena matkaaminen elämän omituisissa karikoissa ei toisi kovinkaan montaa onnistumisen kokemusta eteen.

Olen vanhempieni ainoa lapsi ja en ole koskaan oppinut aktiiviseksi sukulaisissa kävijäksi. Mutta minulla on oma “perheeni”. Se muodostuu ystävistäni. Niitä riittää ja lukumäärä vain kasvaa vuosien vieriessä. Tällä hetkellä elämässäni taitaa olla enemmän nais- kuin miesystäviä. Joidenkin naisystävien kohdalla alussa on ollut jonkinlaista ihastumista ilmassa, mutta siitä ollaan siirrytty vakaasti friend zonelle. Ja hyvä niin. Ei jokaisen mies-nais -suhteen tarvitse johtaa seksiin ja seurusteluun. Ja uskon seksin jälkeiseen ystävyyteen. Siitä on muutama erittäin hyviä esimerkkejä elämässäni.

Ehkä näiden sukupuolten välisen sodanlietsojan keskeisin ongelma on tosiasioiden tunnustamisen vaikeus. Ystävyysvyöhyke ei kuulu heidän repertuaariin ihmissuhteissa. He jäävät paljosta paitsi. Hyvä naisystävä on paras tietolähde siihen, mitä naiset haluavat ja hakevat miehestä. Harvemmin äijäporukassa sellaista informaatiopläjäystä saa. Tietenkin ystävyyden perustaminen ainoastaan yhden asian äärelle johtaa poikkeuksetta epäonnistumiseen. Ystävä on ystävä, joka tarvitsee ystävyyttä. Ei mitään hyöty-panos -suhdetta.

Ihmisen psyykeen omituisin ominaisuus on, että ongelmien keskellä se ajautuu tekemään tietoisesti kaikkein huonoimpia mahdollisia valintoja. Yksinäisistä tulee entistä yksinäisempiä ja läheisyysriippuvaisista entistä addiktoituneempia. Tarvitaan valtavia mentaalisia ponnistuksia rikkoakseen tämä noidankehä. Ja lopulta se vastaus on aina typerryttävän yksinkertainen.

En kuitenkaan lähde tuomitsemaan toisia tyhmiksi tai lahjattomiksi. Se olisi liian helppoa ja ei niin rakentavaa. Ja vanhakin koira oppii uusia temppuja, kun motivaatio on tarpeeksi vahva. Toiset ihmiset ovat mitä he ovat. Heidät tulee ottaa sellaisina. Aina on mahdollista, että toista voi muuttaa, mutta harvemmin se pakolla onnistuu. Moni meistä on saanut kantapään kautta oppia, että muutos ei onnistu rakkaudella ja hellyydelläkään. Kun toisen ottaa sellaisena kuin hän on, niin on huomattavasti helpompi nähdä onko hän se ihminen, jonka kanssa haluaa viettää aikaansa pidempään. Oma neuvoni kaikille ihastumisessa (ei sellaista voi kutsua rakkaudeksi) siipeensä saaneelle on: “Jatka eteenpäin. Tarrautuminen omiin fantasioihin ei ole sitoutumista. Se vain kuristaa, ahdistaa ja lamaannuttaa. Jatka eteenpäin.”

Sukupuolten välinen sota on täysin turhaa. Se on pienen lapsen äkäistä kiukkua todellisuutta vastaan. Se toinen ei muutu omia ihanteita vastaavaksi. Välttämättä niitä ihanteita ei voi vastata kukaan. Mutta matkalla eteenpäin vastaan tulee yksi tai useampi, jonka kanssa ottaa askelia yhdessä ja voi päätyä hyvinkin yllättäviin paikkoihin. Päämäärät ovat tärkeitä, mutta matka muodostaa kokemukset, ei päämäärän saavuttaminen.

Very personal note: Viimeisten vuosien varrella olen oppinut arvostamaan vanhempiani. Heillä on tuhat ja yksi syytä vihata toisiaan ja he näyttävät sen joka päivä toisilleen. Mutta päivän päätteeksi näen heidän silmissään rakkauden toista kohtaan. Syvän ja kauniin rakkauden, jonka liekki palaa voimakkaampana heidän vanhenevissa kehoissaan. He eivät voi elää ilman toisiaan. Sellaisen rakkauden saavuttaminen on minulle ihanne. Vanhempieni syvin ja paras oppi, jonka ovat voineet minulle välittää. Siinä ei sanoja tarvita… ehkä jonain päivänä jonkun kanssa.

Suomalainen kapitalismi

Tällä viikolla kotimaiseen kapitalismi-keskusteluun oman panoksensa ovat antannet Riku Rantala ja Matti Apunen vastineineen. Ja sanasotahan siitä saatiin aikaiseksi. Myrskyä vesilasissa, jos saan sanoa. Rantalan argumentaatio on hieman epäselvä, mutta Apusen argumentaatiossa ei ole päätä eikä häntää. 

Suomalaisessa kapitalismissa pistävin ominaisuus on, että siinä ideologian (sitä se on muiden joukossa!) keskeisimmät mantrat unohdetaan heti alkumetreillä. Kotimainen kapitalismi on yhtä suuri ”contradiction in terms” kuin kiinalainen demokratia (en viittaa Guns N’ Rosesin aliarvostettuun levyyn… tällä kertaa). Ugrien kapitalismi ei perustu vapaille markkinoille, vaan erittäin säännöstelyille järjestelyille. Katsokaa vaikka Suomen ”porvaripuolueen” kokoomukseen aikaansaannoksia. Heidän ajama politiikka pönkittää jo entuudestaan vauraiden etupiirien vaurauden kasvattamista, ei työn kautta kertyvää vaurastumista.

Mutta tämä ei ole mitään uutta. Vaikka kokoomus haluaa paistatella julkisuudessa yrittäjien etuja ajavana poliittisena puolueena, niin se ei näin toimi. Puolueen kovassa ytimessä vaikuttavat jo pieneen piiriin etabloituneen etuja ajavat voimat. Yrittäjyyden yhteisenä vihollisena halutaan maalata ammattiyhdistysliikettä (osittain oikeaan osunut syytös, mutta suuressa kuvassa ohilaukaus), mutta myyrä on kaivanut tunnelinsa sinne yrittäjyyden sydämeen.

Suomessa vanhat yrittäjäsuvut ovat tunteneet asemansa uhatuksi jo pitkään. Suurimman uhan heille loi aluksi Neuvostoliitto, mutta ”idän kaupan” myötä siitä tuli heille suuri mahdollisuus. Samalla he laiskistuivat. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen sekundaa ei enää voitukaan takuuvarmasti myydä varmalla voitolla ja menekillä. Kansainvälisen kilpailun laatuvaatimukset asettuivat keskelle keskinkertaisuuden keidasta. Oltiin kansanomaisesti ilmaistuna kusessa.

Näiden laatuvaatimusten mukana maihinnousun teki kansainväliset mahdollisuudet myös Suomessa. Tämä tuli tehdä mahdottomaksi saavuttaa. Amerikkalaisten konservatiivien vihamielinen suhtautuminen valtioon nähtiin suurena mahdollisuutena. Sellaisenaan sitä ei voitu kotimaiseen keskusteluun istuttaa, mutta Apusen puheenvuoro on hyvä esimerkki siitä kuinka asiat käännetään päälaelleen ja aletaan puhumaan jostain aivan muusta kuin siitä, josta alunperin oltiin puhumassa.

Tuoreemman näkökulman Rantalan ja Apusen turpakeikkaan teki Nytin Lauri Holappa kolumnillaan ”Suomi tarvitsee kovempia kapitalisteja”. Tällä kertaa oltiin asian ytimessä. Kapitalismi on matemaattisista malleistaan huolimatta (matemaattiseen kalkyyliin nojautuva argumentaatio ei välttämättä tee siitä todellisuutta vastaavaa) ideologinen valinta, ei tieteellinen perustelu (ja matemaattisilta kalkyyleiltä näyttäytyvät perustelut paljastuvat valitettavan usein täydeksi huuhaaksi). Ideologialle ei ole tieteellisiä perusteita. Jopa tieteellisyys on ideologia loppujen lopuksi. Sitä ei voi oikeuttaa tieteellisesti, koska silloin tehtäisiin kehäpäätelmä, joka on tieteellisen tiedon ehtojen vastaista. Argumentaatio alkuarvoista voi edetä johdonmukaisesti, mutta johdonmukaisesti alkuarvostelmaa ei voida oikeuttaa. Tämän kotimainen kapitalismi haluaa peittää meiltä.

On turha vaatia poliittiselta kentältä ideologiasta riippumattomia perusteita, koska kaikki perusteet ovat ideologisia. Ne eivät perustu yhtään mihinkään muuhun kuin ”fiilikseen”. Valitettavasti kotimainen kapitalismi on koulukirjaesimerkki omaan jalkaan ampumisesta. Tuhansien järvien maassa ei tiedetä, mitä kapitalismi on eikä täällä ole porvaristoa. Vanha vitsi, jonka mukaan Jörn Donnerin käydessä kusella kolmasosa Suomen porvaristosta pitää sillä hetkellä munaa kädessään pitää edelleen paikkansa. Ja Donnerin ainoa tuki kokoomukselle voidaan lukea Niinistön tukeminen presidentinvaaleissa 2012 (RKP:n jäsenenä hän on esiintynyt, mutta onko puolue puhtaasti porvaripuolue?).

Olemme astuneet korostuneen itsekkääseen aikakauteen Suomessa. Rikkain kansanosa karttaa veroja kaikin mahdollisin laillisin keinoin. Tämän toiminnan puolustaminen juridisin perustein on hämäystä. Se, että jokin on laillista, ei tee siitä vielä eettisesti kestävää. Se, että onko joku yrittäjä hyötynyt verokikkailusta sata vai satatuhatta euroa ei tee järjestelyn epäeettisyydestä yhtään vähäisempää. Yhteiskunnan osa hänen tuloistaan on jäänyt vähäisemmäksi. 

Ja tässä piilee kotimaisen ”porvareiden” petos. Veroja ei voida edes osittain korvamerkitä veronmaksajien henkilökohtaisien mieltymysten mukaisesti. Jos me osaisimme kohdentaa tuloistamme osan oikein yhteiskunnan pyörittämiseen, niin mitään veroja ei tarvitsisi kerätä. Mutta tätä on turha edes kokeilla. Me elämme niin monimutkaisessa järjestelmässä, että kukaan yksittäinen henkilö ei voi omata sitä tietoa, että hän osaisi kohdentaa tuloistaan oikean osan oikeisiin osoitteisiin. Tämä ei tarkoita, että valtion keräämät verot olisivat aina oikein kerätty ja kohdennettu. Mutta uskallan väittää, että se on paremmin tehty kuin omatoiminen ”verotus”.

Vapaaehtoiseen verotukseen eli hyväntekeväisyyteen vetoaminen on aivotonta Suomessa. Maassamme jyllää ”minulle kaikki ja muille ei mitään” -ideologia. Siinä ei ole jälkeäkään kapitalismista tai porvarillisuudesta. Täällä nousukkaat ja pyrkyrit eivät yksinkertaisesti kykene ajattelemaan yhteiskunnallisesti asioita. Se on meidän metsäläinen perinne meissä (lue: urbaanin kulttuurin puute). Näiden suomalaisten ”porvarien” tulisi tehdä opintomatka Etelä-Afrikkaan, jossa meidän maamme kokoomuksen ideologia on viety korkeimpaan lakipisteeseensä. Siellä rikkauskaan ei takaa samaa turvallisuutta kuin meillä. Murron yhteydessä asukkaille annetaan neuvo, että pysykää sängyssä ja näytelkää nukkuvanne. Muuten teiltä leikataan kurkut auki. Se hiljentää uhrin nopeammin ja ei aiheuta laukauksen ääntä. Tätäkö me oikeasti haluamme tänne?

En halua maalailla piruja seinille, mutta tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa ei jää parempiakaan vaihtoehtoja. Me olemme yhteisönä unohtaneet yhteisöllisyyden. Tämä ei koske vain rikkainta kansaosaa, vaan meitä kaikkia. Verot ovat välttämätön paha, mutta parempaakaan meillä ei ole. Ja voiko olla parempaa tapaa maksaa veroja kuin asioida Alkossa? Oikeasti. Osta viinaa ja osallistu samalla yhteiskunnan ylläpitoon. Think about that!

Toisen halu

narkissos

Tänään pysähdyin Miika Petterssonin Kirjoituksen ”Kun rakkaus kuolee” äärelle. Uskomattoman tiivis lyyrinen pakkaus siitä, mitä rakkaus ja sen kuolema ovat. Samoin oli yllätyksellistä löytää kirjoitus Iltalehden blogien joukosta. Pettersson ei säästele runollista kaasujalkaansa.

Rakkautta on kai ne loukkaavat sanat, jotka jättää sanomatta. Se voitto, jota ei juhli. Ne virheet, joita sietää koska toinen on juuri se toinen. Ainutkertainen, ja ainoa. Silloin kun ei näe metsää puilta, pitäisi pysähtyä kuuntelemaan tuulta. Siellä jossain se keinuttaa lehtiä, on olemassa, vaikka ei näkyvissä, juuri ja tässä.

Karskin miehen painavaa sanaa. Niiden äärellä ajatukseni alkoivat ajelehtimaan omien rakkauksien hautuumaalle. Joskus yksinäisinä hetkinä sitä tuntuu vaalineensa enemmän näitä hautapaikkoja mielen sopukoissa kuin itse parisuhdetta sen aikana. Mutta itseä on turha syyllistää liikaa. Rakkauteen tarvitaan aina kaksi ja sama pätee sen loppumiseenkin.

Vai onko sittenkään niin? Olen sen verran mannermaisen filosofian kyllästämä, että tässä kohtaa alan ajattelemaan enemmän halua kuin rakkautta. En nyt mene sen syvemmälle lacanilaiseen psykoanalyysiin tai kojèvelaiseen Hegel-tulkintaan. Annan omien ajatusteni luistella tällä liukkaalla pinnalla. Pyllähtämisen vaara on suuri, mutta antaa mennä.

Mitä me haluamme, kun sanomme haluavamme toista? Haluan häntä… Haluanko? Haluni kohde on ennemminkin toisen halua. Haluan toisen haluavan minua. Toisin tietenkin voisi olla, mutta ihmissuhteiden luonne tuntuu aina menevän mind gameksi. Ja tässä kohdassa puhutaan enemmänkin siitä suhteen vaiheesta, jota sanotaan rakastumiseksi. Se jokin toinen tuntematon minussa haluaa toisessa hänen tuntematonta toista. Tämän takia pyyteetön ja täydellinen kohtaaminen kahden ihmisen välissä jää aina saavuttamattomaksi.

Käsitekikkailussa, jota mannermaisen filosofian piirissä harjoitetaan estottomasti, pyritään näiden rakenteiden romuttamiseen ja horjuttamiseen. Mutta kummasti sitä huomaa ajautuneensa siihen vanhaan kuvioon. Jatkuva saman toistaminen ja noidankehässä pyöriminen on merkki neuroosista. Saman virheen toistaminen kerta toisensa jälkeen on se henkinen sairaus meissä. Sen takia olen välttänyt rakastumista viimeisten vuosien aikana. Satunnaisia ihastumisia sattuu aina, mutta sen verran ihmisen tulee osata hallita itseään, että osaa ottaa etäisyyttä kun ei vain ole vielä valmis sitoutumaan.

Onneton sarjarakastuja ja sitoutumiskammoinen ovat saman perheen sisko ja veli. Kummatkin haluavat kieltää täydellisen suhteen mahdottomuuden. Pitää yllä rakasta illuusiota ja pakopaikkaa. Kaunis kuvitteellinen keidas, jonka äärellä makoilla, kun maailma kulkee ohi. Valitettavasti se on pilvilinna muiden joukossa. Kun elämän kolhuissa sattuneita mustelmia hieroo, alkaa ymmärtämään omaa irrationalisuuttansa. Sitä savupeitettä omien silmiensä edessä, jolla on verhonnut maailman itseltään. Vähitellen sen rakoillessa alkaa näkemään pilkahduksia todellisuudesta. Huomaa katsovansa omia pelkojansa silmästä silmään. Kauhun sekoittamat ajatukset alkavat hitaasti vaihtumaan rauhallisuudeksi.

Sanotaan, että rakkaus loppuu, mutta ei se lopu – se kuolee.  Ei kahden ihmisen välinen rakkaus ole ehtymiseen asti ammennettava luonnonvara, amorinen mineraali joka hiljaa odottaa louhijaansa, vaan liekki joka vaatii ruokkimista ja vaalimista. Rakkaus on uskonluoja, lämmön- ja suojantuoja niille jotka sitä palvovat, siitä huolta kantavat.

Luettuani uudelleen nämä sanat tulen toisiin aatoksiin kuin ensimmäisellä kerralla. Ei rakkaus kuole. Se syntyi kuolleena. Ja nyt puhun itsestäni. Mikä minä olen sanomaan kenellekään, mitä heidän tulee tuntea. Mutta sen ihanteellisen kuvan sisälläni on kuoltava, koska siitä heijastuvat vain omat kasvoni. Vääristyneet ja valheelliset kasvoni. Ja miksi tuijottaa peilikuvaansa, kun maailmassa on paljon parempaakin katseltavaa (ja tässä kohden todellakin puhun itsestäni).

Näiden ajatusten keskellä purskahdan välillä nauruun. Tätäkö se kaikki on ollut? Kaikki nämä vuodet se yksinkertainen vastaus on sijainnut tuossa ihan vieressä. Typerryttävän yksinkertaisen ajatuksen ymmärtämiseen menee miltein kokonainen elämä. Hymähdän itselleni. Yliopiston läpikäyneelle ihmiselle tämä tuotti sen kaikkein suurimman vaikeuden. Mutta kun mielensä labyrinttiin eksyy, niin se ottaa oman aikansa ennen kuin siellä osaa kulkea sinne, minne on matkalla. 

Blogi-setä pohtii

Hesarin tämän päiväinen juttu ”Suomen parhaat bloggaajat tienaavat kuin lääkärit” on herättänyt otsikkonsa puolesta paheksuntaa suunnalla jos toisella. Ja onhan tuo otsikko luokattoman kehno. Mutta jatkaa samaa tasoa, mitä Helsingin Sanomilta on tottu jo odottamaan. Verkkosivulla Hesari ei edelleenkään osaa laittaa linkkejä juttuihin. Ei vaikka jutun aiheena on verkkojulkaisut.

Mutta ehkä tässä piilee se syy, miksi jotkut harvat muotibloggaajat ansaitsevat niin hyvin. He osaavat käyttää nykyistä mediaa hyödykseen. Taito, joka viestinnän ammattilaisilta näyttää puuttuvan. Vuosituhannen vaihteessa ensimmäisessä blogiaallossa (ja sorry, jos tätä kutsun ensimmäiseksi aalloksi – oli joo blogeja jo käpysodan aikaan ja siellä veteraanit tekivät sitä ja tätä, mutta suurempaan julkisuuteen blogit astuivat vuosituhannen vaihteessa… piste!) perinteisten medioiden (lähinnä lehdistön) edustajat suhtautuivat paikoitellen väheksyvästi blogeihin ja niitä kirjoittaviin henkilöihin. Näin jälkeenpäin on helppo ilkikurisesti naureskella heidän nykyiselle ahdingolleen, mutta se olisi alhaista.

Se, että joku muotibloggaaja kykenee ansaitsemaan 6000€ kuukaudessa bloggaamisellaan ei ole kohtuutonta. Nämä yksilöt omaavat taidon, josta mainostajat ovat valmiita maksamaan. Tätä taitoa ei opeteta ammattikorkeakouluissa tai yliopistoissa. Siellä ei yksinkertaisesti olla oltu enää vuosiin kärryillä, missä maailma menee. Nykyisen mediaympäristön haltuunottoa ei voi opiskella missään. Se on opeteltava yrityksen ja erehdyksen kautta. Asioita tekemällä.

Nuoret nätit naiset osaavat parhaiten puhua sille kohderyhmälle, jota he itse edustavat. Toisessa tämän päivän Hesarin jutussa ”‘Jokainen on mainosalusta’” tätä samaa ilmiötä pohditaan perinteisen markkinoijan näkökulmasta. Mainosmaailma on muuttunut. Perinteinen malli, jossa mainostaja palkkaa mainostoimiston tuottamaan heille mainonta ei ole enää niin voimissaan kuin mitä se oli vielä 10 vuotta sitten. Nykyään mainostajien (eli firmojen) tulee toimia enemmänkin julkaisijan tavoin.

Sisältö on markkinoinnin voimakkainta valuuttaa juuri tällä hetkellä. Alalla puhutaankin sisältömarkkinoinnista. Tästä on hyvänä esimerkki Coca-Cola Companyn (siis yhtiön, ei tuotteen) sivut. Perinteisen yritysjargonin sijaan sivusto on rakentunut blogin tavoin, joka kertoo tarinoita Coca-Colan maailmasta. Yritys on jopa julkaissut omasta strategiastaan manifeston videoiden muodossa.

Kun yritykset maailman suurimpien brändien takana alkavat bloggaamaan, niin kotimaisten muotibloggaajien huimat palkkiot alkavat asettua paikoilleen. Heitä ei tule verrata journalisteihin tai tiedottajiin. Heidän lähin vertauskohta on mainostoimiston huippu-copywriter. Vielä kymmenen vuotta sitten todelliselle huipulle voitiin maksaa jopa 10 000€ kuukaudessa liksaa. Hän oli niin tärkeä mainostoimistoille.

Minusta ei saa vanhaa blogi-jäärää tekemälläkään. On suorastaan riemastuttavaa, että meillä on Lilyn ja Indiedaysin kaltaisia portaaleja, jotka tarjoavat hyvän alustan muotibloggaajille. Toivottavasti tulemme näkemään pitkäaikaisia blogeja, joiden kirjoittajat elättävät itsensä bloggaamalla. Sisältötyö on muuttunut. Vanhat rakenteet eivät ole murentuneet, mutta he ovat saaneet rinnalleen voimakkaita uusia kilpailijoita. Syystäkin vanhojen tekijöiden tulee olla varuillaan. Väheksyvä suhtautuminen johtaa ennenaikaiseen menehtymiseen nykyisessä mediamaastossa. Siinä onkin kotimaisille instituutioille opettelemista.

Kuninkaiden paluu?

Ei ole mikään uutinen, että länsimäinen maskuliinisuus on kriisissä. Miehisyys on ollut kriisissä jo pitkään. Mutta viime aikoina oman elämäni kautta olen kohdannut oman miehisyyteni kriisin hyvin konkreettisesti. Olen aina kadehtinut naisille suunnattujen julkaisujen määrää ja kirjoa. Naisille suunnatut lehdet ovat hakanneet miehille suunnatut vastineensa jo vuosikymmeniä.

Myönnetään, että alkuaikojen Playboy oli paljon muutakin kuin tissikuvia naisista. Mutta yleisesti miehille suunnatut vaihtoehdot lehdistön suunnasta ovat keskittyneet pornoon, tekniikkaan tai metsästykseen. Miehen eksistenssiin keskittyvät julkaisut ovat loistaneet poissaolollaan lehtihyllyissä.

Onneksi meillä on internet. Se on madaltanut julkaisukynnystä niin hyvässä kuin pahassa. Niinkin nolo aihealue kuin naisten pokaaminen eli pelimieskulttuuri on löytänyt itselleen otollisen maaperän julkaisuille. Nämä seksinälkäisten nulikoiden forumit ja blogit voi jättää omaan arvottomaan arvoonsa. Mutta ei mitään niin huonoa ettei jotain hyvääkin.

Olen pitkän aikaa seurannut verkkojulkaisua Return of Kings. Sivusto on moniääninen julkaisu, jossa mennään täydestä typeryydestä miltein nerokkaisiin analyyseihin maailmasta manosfäärin näkökulmasta. En allekirjoita kaikkia sen kirjoituksia, mutta ne eivät ole yhdestä suusta. Kirjoittajia on monia ja tasojen kirjo sen mukainen. Hyvä niin, koska pitäisi loukkausena itseäni kohtaan, jos joku yksittäinen henkilö sanoisi kirjoittavansa kaikkien miehien puolesta miten asiat ovat (hyvää retoriikkaa se olisi, mutta aika typerää loppujen lopuksi).

En tunne sivuston statistiikkaa, mutta uskoisin luetuimman osion olevan “Game”. Toivottavasti olen väärässä, mutta pahoin pelkään, että olen oikeassa. Mutta nämä pelimiehille kirjoitetut postaukset eivät ole täysin sitä, mitä niiden uskoisi olevan. Esimerkiksi ”The Biggest Hindrance To Success With Women Is Ego” on mainio kirjoitus siitä, että liian cooli sisäinen minäkuva vain pilaa parhaat mahdollisuudet lähestyä naista. On alleviivattava, että puhutaan lähestymisestä, ei pokaamisesta. Mitään pahaa ei voi olla siinä, että lähestyy jotain toista henkilöä. Jos tulee vastaan kylmä suihku, niin voi siirtyä eteenpäin. Hyvin usein “ei” merkitsee, että “not a chance”. Mutta se ei ole maailmanloppu. Hymyileminen toiselle ja moikkaaminen voi johtaa johonkin enempään tai sitten ei. Hymyn ja moikkaamisen väliinjättäminen johtaa siihen raastavaan “mitä jos olisin sittenkin” looppiin. Ja tulee muistaa, että hymyilevä moikaaminen on vain sitä eikä yhtään enempää tai vähempää. Deal with it.

Miehenä olemisen pitää olla muutakin kuin naisten jahtaamista. Vaikka me kaksilahkeiset suunnistamme valitettavan usein peniksillämme, niin on meistä hyvin paljon muuhunkin. Seksi on mahtavaa ja antaa sen hetkellisen helpotuksen yksinäiseen elämään. Samoin pitkä ihmissuhde syventää omaa suhdetta elämään. Tästä kaikesta huolimatta täältä lähdetään yksinäisinä, ilman omaisuutta ja kuolemattomuuttaan ei kukaan ole tänne tullut todistamaan. Tämä ei sinänsä kuulu pelkästään miehenä olemisen problematiikkaan, mutta hyvin vähälle huomiolle se ainakin länsimaissa on jäänyt viimeisten parin vuosisadan aikana. On suorastaan riemastuttavaa, että Return of Kingsin kirjoittajien joukossa on henkilöitä, jotka suosittelevat meditaatiota miehenä olemisen ongelmien ratkaisemiseksi.

Olen harjoittanut transsendenttistä meditaatiota muutaman kuukauden ajan. En parantaaseni “peliäni” tai löytääkseni sisäisen vallan tahdon. Se on ollut tutustumista omaan itseen. Istua kaksi kertaa päivässä 20 minuuttia hiljaa ja antaa ajatusten virrata mielessä, antaa mahtavan keinon tutustua itseen. Aluksi haluaisi lopettaa koko homman viiden minuutin jälkeen, mutta sitten ymmärtää tämän kärsimättömän jukurin olevan joku muu kuin itse. Sitä ottaa ulkoisen tarkkailijan position. Tärkeintä ei ole tuomita tätä sisäistä hätähousua, vaan olla armollinen häntä kohtaan. Hän on kuin pelokas apina, joka ei kykene olemaan paikoillaan sekuntiakaan. Ja hänellä on hyvä syy olla hädissään. Meditaatio on hänen joutsenlaulunsa ensitahdit. Tämän pelokkaan apinan on kuoltava. Väkivalloin sitä ei tehdä. On otettava se syliin ja rauhoitettava hänet. Me kaikki kuolemme aikanamme. Hänen aikansa on tullut.

Ihmisenä oleminen ei ole helppoa. Ei se ole koskaan ollut eikä sitä sellaiseksi ole tarkoitettukaan. Oman elämäni ongelmien keskellä oman sukupuoleni kysymykset ovat tulleet entistä keskeisimmiksi. Miten olla mies olematta itseään ylikorostava macho-egomaanikko? Miten olla vaipumatta munattomaksi työkalulaatikon jatkeeksi? Kummallakin sukupuolella on omat vaikeutensa ja parisuhteessa näistä ongelmista tulee yhteisiä. Valitettavan usein nämä yhteiset ongelmat jätetään ratkaisematta, koska omat ongelmat kävelevät parisuhteen ongelmien ylitse. Siihenhän se ongelma hyvin usein tiivistyy. Miten vaientaa se sisäinen pelokas apina, jotta voisi avautua maailmalle, toiselle ja yhteisille ongelmille?

”Internet is just a series of tubes, connecting us to miserable assholes.”

The Vergen artikkeli ”Say hello to men who hate NSA spying but blame women for being spied on” herätti hyvän kysymyksen. Me (siis ei ainoastaan me miehet, vaan myös te naiset) olemme suuresti närkästyneitä valtioiden vakoillessa meitä, mutta samalla me yksilöinä olemme valmiita levittämään ja kurkistelemaan julkisuuden henkilöiden vuotaineita intiimejä kuvia… tai muuten vain jaksamme seurata heistä otettuja salakuvia noloissa tilanteissa.

Pitää kyllä sanoa, että näistä viimeisimmistä vuotaineista kuvien kohteista tunsin ainoastaan Jennifer Lawrencen. Mutta lisää on kuulemma luvassa. Lehdet näyttävät ottaneen tästä rikoksesta esille lähinnä tietoturvan. Kaikessa hiljaisuudessa itsestään nakukuvia pilvipalveluihin ladanneet naiset syyllisestään. Mitäs menitte niitä kuvia itsestänne ottamaan ja holtittomasti niitä latailemaan iCloudiin ja muualle…

nuuuude

 

Harvempi näyttää kysyvän, mitä tämä kaikki kertoo meistä ja mitä se meille tekee? Nakukuvien katseleminen netissä ei ole mikään ongelma. Jokainen niitä löytää kaikkiin mahdollisiin laillisiin ja laittomiin tarpeisiin. Julkkiksen yksityiseen käyttöön tarkoitettujen kuvien tiirailu on yhtä noloa kuin pikkupoikien poraama reikä tyttöjen pukuhuoneen seinään. Naurattaahan se televisiosarjan sketsissä, mutta tähän todellisuuteen siirtynyt sketsi ei enää nauratakaan. Siinä tirkistelijä ei enää vain halveksi kuvan kohdetta ja loukkaa hänellekin kuuluvaa yksityisyyttä. Tirkistelijä alentaa samalla itsensä alhaiselle olemassaolon tyypille. 

Internet on ihmisen tekemistä keksinnöistä suurin ja hienoin, mutta samalla sen käyttö mahdollistaa kaikkein alhaisimman ja halveksittavimman elämäntavan harjoittamisen luvattoman helposti. On kuitenkin muistettava, että toisen (siis kenen tahansa) yksityiseen viestintään luvatta koskeminen on rikos. Olisi se sitten kuinka helppoa. Autoa ei saa ottaa käyttöön vaikka se olisi parkkeerattu kadulle avaimet virtalukossa. Se on siitä huolimatta autovarkaus.

Näinä sensuurin renessanssin aikoina nämä ilmiöt kääntävät jopa minunkin kaltaisen liberaalin kannattamaan rajoituksia. Kuten taloudessa me ihmiset tarvitsemme rajoja, niin sama pätee tirkistelyyn ja tunkeutumiseen. Me emme niitä kykene selkeästikään yksilöinä hallitsemaan… Hämmästelen noita sanoja. Ovatko ne todellakin minun kirjoittamia? 

Ehkä ihminen ei ole tarpeeksi jalostunut ollakseen oikeasti vapaa.