Toisen halu

narkissos

Tänään pysähdyin Miika Petterssonin Kirjoituksen ”Kun rakkaus kuolee” äärelle. Uskomattoman tiivis lyyrinen pakkaus siitä, mitä rakkaus ja sen kuolema ovat. Samoin oli yllätyksellistä löytää kirjoitus Iltalehden blogien joukosta. Pettersson ei säästele runollista kaasujalkaansa.

Rakkautta on kai ne loukkaavat sanat, jotka jättää sanomatta. Se voitto, jota ei juhli. Ne virheet, joita sietää koska toinen on juuri se toinen. Ainutkertainen, ja ainoa. Silloin kun ei näe metsää puilta, pitäisi pysähtyä kuuntelemaan tuulta. Siellä jossain se keinuttaa lehtiä, on olemassa, vaikka ei näkyvissä, juuri ja tässä.

Karskin miehen painavaa sanaa. Niiden äärellä ajatukseni alkoivat ajelehtimaan omien rakkauksien hautuumaalle. Joskus yksinäisinä hetkinä sitä tuntuu vaalineensa enemmän näitä hautapaikkoja mielen sopukoissa kuin itse parisuhdetta sen aikana. Mutta itseä on turha syyllistää liikaa. Rakkauteen tarvitaan aina kaksi ja sama pätee sen loppumiseenkin.

Vai onko sittenkään niin? Olen sen verran mannermaisen filosofian kyllästämä, että tässä kohtaa alan ajattelemaan enemmän halua kuin rakkautta. En nyt mene sen syvemmälle lacanilaiseen psykoanalyysiin tai kojèvelaiseen Hegel-tulkintaan. Annan omien ajatusteni luistella tällä liukkaalla pinnalla. Pyllähtämisen vaara on suuri, mutta antaa mennä.

Mitä me haluamme, kun sanomme haluavamme toista? Haluan häntä… Haluanko? Haluni kohde on ennemminkin toisen halua. Haluan toisen haluavan minua. Toisin tietenkin voisi olla, mutta ihmissuhteiden luonne tuntuu aina menevän mind gameksi. Ja tässä kohdassa puhutaan enemmänkin siitä suhteen vaiheesta, jota sanotaan rakastumiseksi. Se jokin toinen tuntematon minussa haluaa toisessa hänen tuntematonta toista. Tämän takia pyyteetön ja täydellinen kohtaaminen kahden ihmisen välissä jää aina saavuttamattomaksi.

Käsitekikkailussa, jota mannermaisen filosofian piirissä harjoitetaan estottomasti, pyritään näiden rakenteiden romuttamiseen ja horjuttamiseen. Mutta kummasti sitä huomaa ajautuneensa siihen vanhaan kuvioon. Jatkuva saman toistaminen ja noidankehässä pyöriminen on merkki neuroosista. Saman virheen toistaminen kerta toisensa jälkeen on se henkinen sairaus meissä. Sen takia olen välttänyt rakastumista viimeisten vuosien aikana. Satunnaisia ihastumisia sattuu aina, mutta sen verran ihmisen tulee osata hallita itseään, että osaa ottaa etäisyyttä kun ei vain ole vielä valmis sitoutumaan.

Onneton sarjarakastuja ja sitoutumiskammoinen ovat saman perheen sisko ja veli. Kummatkin haluavat kieltää täydellisen suhteen mahdottomuuden. Pitää yllä rakasta illuusiota ja pakopaikkaa. Kaunis kuvitteellinen keidas, jonka äärellä makoilla, kun maailma kulkee ohi. Valitettavasti se on pilvilinna muiden joukossa. Kun elämän kolhuissa sattuneita mustelmia hieroo, alkaa ymmärtämään omaa irrationalisuuttansa. Sitä savupeitettä omien silmiensä edessä, jolla on verhonnut maailman itseltään. Vähitellen sen rakoillessa alkaa näkemään pilkahduksia todellisuudesta. Huomaa katsovansa omia pelkojansa silmästä silmään. Kauhun sekoittamat ajatukset alkavat hitaasti vaihtumaan rauhallisuudeksi.

Sanotaan, että rakkaus loppuu, mutta ei se lopu – se kuolee.  Ei kahden ihmisen välinen rakkaus ole ehtymiseen asti ammennettava luonnonvara, amorinen mineraali joka hiljaa odottaa louhijaansa, vaan liekki joka vaatii ruokkimista ja vaalimista. Rakkaus on uskonluoja, lämmön- ja suojantuoja niille jotka sitä palvovat, siitä huolta kantavat.

Luettuani uudelleen nämä sanat tulen toisiin aatoksiin kuin ensimmäisellä kerralla. Ei rakkaus kuole. Se syntyi kuolleena. Ja nyt puhun itsestäni. Mikä minä olen sanomaan kenellekään, mitä heidän tulee tuntea. Mutta sen ihanteellisen kuvan sisälläni on kuoltava, koska siitä heijastuvat vain omat kasvoni. Vääristyneet ja valheelliset kasvoni. Ja miksi tuijottaa peilikuvaansa, kun maailmassa on paljon parempaakin katseltavaa (ja tässä kohden todellakin puhun itsestäni).

Näiden ajatusten keskellä purskahdan välillä nauruun. Tätäkö se kaikki on ollut? Kaikki nämä vuodet se yksinkertainen vastaus on sijainnut tuossa ihan vieressä. Typerryttävän yksinkertaisen ajatuksen ymmärtämiseen menee miltein kokonainen elämä. Hymähdän itselleni. Yliopiston läpikäyneelle ihmiselle tämä tuotti sen kaikkein suurimman vaikeuden. Mutta kun mielensä labyrinttiin eksyy, niin se ottaa oman aikansa ennen kuin siellä osaa kulkea sinne, minne on matkalla. 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s