Demokraattinen media

Vuosien tauon jälkeen ostin printatun aikakauslehden. R-kioskin lehtihyllyssä ”suositeltavien” lehtien hyllyssä oli Cheekin uusimman levyn vieressä Miesten blogit -lehti. Voi olla, että tämä on jonkinlainen aikakauslehti-trendi maailmalla, mutta Google-hakujen perusteella en löytänyt muita samanlaisia lehtiä kuin iBlog Magazine (muista samanlaisia ilmiöitä otetaan vastaan mielellään). Miesten blogit ei kuitenkaan sisällöltään eroa mitenkään perinteisistä muoti- ja trendilehdistä. Mainostilojen väliin on tuotettu ostosuosituksia sisältävää ”sisältöä”. Ei mitään uutta auringon alla.

Mitä suurimmalla todennäköisyydellä Miesten blogit ja sitä julkaisevan Parhaatblogit -palvelu ovat viimeisin keino millä perinteisten mediatoimistojen täti- ja setä-ihmiset myyvät 90-luvulle jumittunutta tuotettaan. He eivät ajattele asiakkaidensa parasta, vaan yrittävät viivyttää omien PowerPoint -kalvojensa päivittämistä. Oikeasti. Kun tapaatte kotimaisen mediatoimiston edustajan, niin ottakaa varmistin pois päältä ja ampukaa… tai no, älkää ampuko, mutta älkää ottako heitä tosissaan.

Lehden selaaminen aiheutti kuitenkin korvaamattoman ajatusten  juoksun korvieni välissä. Vuosituhannen vaihteen jälkeen elimme ”uusmedian” riemuvoiton vuosia. Tämä oli aikaa ennen sosiaalista mediaa. Puhuttiin suurella antaumuksella median demokratisoitumisesta. Kenestä tahansa voi tulla julkaisija. Justin Hall julisti suureen ääneen mantraa ”Publish yourself!”. Ja me innokkaat bloggaajat Suomessa seurasimme hänen esimerkkiään.

Ennen SoMea puhuttiin ”kansalaisjournalismista”, joka tietenkin sai perinteisen journalismin edustajien toimesta suoranaista halveksuntaa ja vähättelyä osakseen. Kuten tällaisissa tarinoissa on tapana käydä, niin traditionaalisen lehdistön edustajat jäivät kiinni pienistä valkoisista valheista ja kansalaisjournalismin edustajien voimaantumisen tunne vain voimistui. Me olimme oikealla asialla ja toimittajat Hesaria myöten sortuivat jatkuviin asiavirheisiin. Harvemmalle tuli mieleen, että tämä ei ollut mitään uutta…

Hesari ja muut perinteiset sanomalehdet Suomessa (ja maailmalla) ovat olleet säännösteltyjä. Heidän välittämä totuus on ollut aina totuutta tietyn filtterin läpi käyneenä. Vain sinisilmäisimmät aloittelevat toimittajat ovat uskoneet journalismin ”objektiivisuuteen”. Muille se on ollut vain mantra, jolla on pyritty pönkittämään omaa asemaa ”valtiomahtina”.

Internet ja sen mahdollistama median demokratisoituminen muutti tämän tasapainon, jonka jälkeläisten armoilla me elämme tällä hetkellä. Kun seuraa suosittujen muotiblogien ”postauksia”, niin suurin osa niistä koostuu kuvista bloggaajasta sponsorien lahjoittamien vaatteiden pukemana tai pelkästään kuvista tuotteista. Ne eivät eroa aiheeltaan vanhoista tuotekatalogeista tai muotilehdistä. Ja tätä ei tule ottaa kritiikkinä. Muoti- ja lifestyleblogit toteuttavat julkeasti sitä, mitä niitä edeltänyt lehdistö;  keskeisin asiakas ei ollut lukija, vaan mainostaja, jolle itse mediatilaa tuotettiin.

Olen useaan otteeseen viitannut Paul Virilioon, jonka ajattelun tulisi kuulua yleissivistävään koulutukseen Suomessa (eli lukioiden oppimäärään). Hänen ajatus, että jokainen teknologinen keksintö pitää sisällään oman pimeän puolensa on korvaamaton. Laivan keksiminen sisälsi haaksirikon keksimisen… mikä on demokraattisen median pimeä puoli?

Niitähän riittää. Mutta edes illusorisesti luotettavan sisällön puute taitaa olla aikamme suurin murhe. Vanhaan hyvään aikaan meillä oli Kekkonen, joka viimeistään veti median ruotuun, jos se lähti liikaa sooloilemaan. Nyt meillä on MV-lehdet ja Magneettimediat (linkit lähteisiin puuttuvat syystä), joiden journalistinen arvo on mitätön. Meillä ei valitettavasti ole mitään keinoa rajoittaa näiden roskajulkaisujen leviämistä, joiden toimintaa hoidetaan suurelta osin maamme rajojen ulkopuolelta. Mutta tämä ei estä näiden levittämän sisällön uppoamisen kansaan.

Pitäisikö meidän palata takaisin Kekkosen aikaan? Ei. Mutta näinkään ei voi jatkua ennen kuin vanha kunnon Kekkonen on asettunut korviemme väliin. Ja siihen menee aikaa. Internet on vapauttanut median, jonka vapauteen me emme ole tottuneet. Muitan erittäin hyvin kun Berliinin muuri oli murtunut ja Leonard Cohen lauloi kappaleessaan ”The Future”: ”Give me back the Berlin wall”. Muurin murtuminen päästi valloilleen sellaisia voimia, joita varten me emme olleet varustautuneet. Me juhlimme Euroopan demokratisoitumista, mutta emme kyenneet arvostamaan Kylmän sodan pitämää tasapainoa. Vain muutama vuosi muurin murtumisesta ja entisen Jugoslavian alueen sisällä oli taas keskitysleirejä. Neuvostoliitto ja sen luoma uhka Euroopan yllä oli suuri rauhan tae, joka menetettiin miltein yhdessä yössä.

Hyperkapitalismi, joka pääsi valloille Kylmän sodan jälkeisenä aikana, antoi vapauden vallanpitäjille tehdä, mitä heitä lystäsi. Amerikkalaisella keskiluokalla ei todellakaan ole suurta aihetta riemuun.

Ja me Suomessa olemme kiihdyttämässä kehitystämme samaan suuntaan. Nuorta työvoimaa ei kiinnosta liittyä ammattiliittoihin tai edes työttömyyskassoihin; ei edes jatkuvien YT-neuvotteluiden aikakaudella. Osittain AY-liikkeiden ja YT-kassojen edustajat voivat katsoa peiliin, mutta vielä enemmän meidän kaikkien tulisi ymmärtää medialukutaidon tarpeellisuus. Se, mitä valkeahampainen mediaseksikäs oikeistopoliitikko sanoo, ei tarkoita, että asiat maailmassa olisivat niin… ei, vaikka kuinka hyvältä se kuulostaisi.

Median demokratisoituminen näyttäytyi meille kauniina ideaalina, mutta itse asiassa siitä on muodostunut uusi kahle. Me emme osaa enää erottaa propagandaa uutisoinnista. Jopa puffin ja uutisoinnin välinen ero alkaa menettämään merkitystään. Hyvin kompositoitu selfie selkeällä ostosuosituksella voittaa uutisoinnin. Ketä kiinnostaa Syyrian sisällissodan analysointi, kun voi valita Niken tai Conversen lenkkareiden välillä… kumman kauden värit resonoivat parhaiten syksyn väreihin vuonna 2015…

Digihumanisti

Vuonna 2004 jätin lopullisesti Helsingin yliopiston taakseni. Olin valmistunut sen humanistisen tiedekunnan suojissa. Erityisesti olen viime aikoina ollut kiitollinen siitä, että yliopisto mahdollisti kosketuksen internetiin jo ensimmäisenä oppivuotena 1993. Alkuinnostuksen laannuttua tunsin kuitenkin miltein allergista inhoa aihetta kohtaan; ei se nyt niin ihmeellinen ollut ja minulla oli parempaakin tekemistä.

Parin vuoden uusluddiittilaisuuden jälkeen kipinä nettiä ja laajemmin digitaalista kulttuuria kohtaan syttyi uudestaan –  ja sillä tiellä ollaan edelleen. Loppuvuodesta 2004 löysin itseni pienen mainos/digitoimiston työpaikkahaastattelusta. Vuodet Avoimen yliopiston verkko-opintojen yksikössä olivat kasvattaneet nälkää, johon yliopisto ei enää voinut vastata.

”Mitäs filosofian maisteri täällä tekee?”, oli tyly aloitus haastattelijalta. Onneksi ymmärsin sen olevan huumoria ja löysimme yhteisen sävelen. Vietin seuraavat kahdeksan vuotta kyseisen toimiston palkkalistoilla. Seuraavaksi siirryin Rovion palvelukseen. Mutta se henkilökohtaisesta historiastani.

Nämä muistot nousivat pintaan lukiessani The Guardianin Naomi Aldermanin artikkelia ”The first great works of digital literature are already being written”. Se kuvaa hyvin sitä kaksijakoisuutta, jota tunnen työssäni päivittäin. Olen saanut ”klassisen” humanistisen koulutuksen ja ainoa pätevyys, mitä minulla on, sopii akateemiseen tutkimukseen. Mutta toisaalta, pitkän työurani ansiosta voin sanoa omaavani merkittävän kokemuksen digitaalisen markkinoinnin alalla.

When digital people run workshops or colloquia or jams (there are infinite names for the basic principle of bringing people together in combination with coffee) about storytelling, they often seem not to notice that quite a lot of very clever people have been thinking very hard about stories for, oh, the past 3,000-4,000 years. I’ve heard people suggest that maybe stories have a “pattern” or “structural ordering” that holds together their parts, without apparently realising that a lot of people have written about this, from Aristotle on.

Aika ajoin löydän itseni juuri pohtimasta tällaisia ajatuksia. Mutta onneksi Alderman pisti minut ajattelemaan, koska ei sorru samaan. Hän lähtee peräänkuuluttamaan kahden ääripään sulattamista yhteen.

The problem is that people who like science and technology, and people who like storytelling and the arts have typically been placed in different buildings since about the age of 16. We haven’t been taught how to admire each others’ work, to recognise excellence, or even to know that there is excellence in “the other culture”.

Monet pelialaa tuntemattomat luulevat, että siellä nämä kaksi eri ääripäätä lyövät kätensä yhteen ja sen seurauksena luodaan ihmeellistä uutta interaktiivista viihdettä. Varmaan jossain näin tapahtuukin, mutta se on hyvin harvinaista.

Juuri tällä hetkellä koko digitaalinen liiketoiminta tarvitsee kipeästi uusia ideoita ja mullistuksia. Nimittäin tämä liiketoiminta on sairastunut AIDSiin. Tämä immuunikato ilmenee kahdella tavalla, jolla kummallakin on yksi ja sama alkuperä – kuluttaja.

(a) Free-2-Play. Erityisesti mobiilipeliala on käynyt valtavan murroksen parissa vuodessa. Ennen appstoresta ostettiin peli alle eurolla ja pelattiin sitä niin paljon kuin sielu sieti. Free-2-play -malli muutti kaiken. Siinä pelin saa ilmaiseksi, mutta etenemisestä (tai sen nopeuttamisesta) pitää maksaa. Supercell on tämän mallin kiistaton taloudellinen voittaja.

(b) Streaming palvelut. Yleistyneen näkemyksen mukaan ääniteteollisuuden kuoliniskun löi Napster. Mutta se oli vain tanssin ensiaskeleet, jotka johtivat nykyisiin streaming palveluihin kuten Spotify. Jos Napster löi ääniteteollisuuden kuoliaaksi, niin Spotify (ja muut streaming palvelut) pitävät huolen, että teollisuus ei koskaan herää henkiin. Sama kehitys on nähtävissä television ja elokuvien kohdalla.

Vaikka sanon alkuperän olevan kuluttaja, niin en osoita syyttävää sormeani sitä kohtaan. Olenhan itsekin samaa sakkia. Mutta kummatkin mallit sisältävät omat tuhonsa siemenet. F2P tekee peleistä liian samanlaisia. Uusien hittien tekeminen tulee vaikeammaksi. Jo suosittujen pelien pelaajat vaihtavat hyvin pienellä todennäköisyydellä uusiin, koska ovat jo ”sijoittaneet” pelaamiinsa peleihin pienen omaisuuden. Streaming palvelut taas tuottavat uusien hittilevyjen, -sarjojen ja -elokuvien tuottajille niin pienet voitot, että niiden tekeminen tulee taloudellisesti kannattamattomaksi.

Yksi suurista häviäjistä tässä kilpailussa on ollut perinteinen journalismi. Sen ansaintamallit ovat menettämässä merkityksensä nykyisessä liiketoimintakentässä. Sanoma kertoi tänään vähentävän 241 työpaikkaa. Ja sama trendi näyttää toistuvan monissa muissa vanhoissa mediataloissa. Vaihtoehtoiset mallit tuottaa liiketoimintaa sisällöllä eivät ole kiinnostaneet. Nyt siitä saavat maksaa sisältöä tuottavat toimitustyöntekijät.

Toinen suuri kärsijä on koulutus. Erityisesti entisen opinahjoni kohtelu tuntuu erittäin pahalta. On totta, että sen piirissä on ollut paikoitellen paisunutta byrokratiaa. Mutta akateemisen maailman rampauttaminen tässä tilanteessa, on aivottominta ja lyhytkatseisinta politiikkaa, mitä voidaan toteuttaa. Ja sitähän ollaan juuri tällä hetkellä toteuttamassa.

learyyy

Toinen jalka perinteisessä humanistisessa koulutuksessa ja toinen digitaalisessa markkinoinnissa, kohdistan katseeni yritysmaailman suuntaan. Meillä on työmarkkinoilla paljon toimettomia sisällön ja sen kehittämisen ammattilaisia. Nykyään puhutaan paljon ns. sisältömarkkinoinnista, mikä lähinnä tarkoittaa sitä, että yritykset ottavat enenevässä määrin haltuunsa perinteisen median tehtäviä. Monet objektiivisen journalismin kannattajat saavat tässä kohden voimakkaan allergisen reaktion, mutta he unohtavat mainosrahoitteisen median (mitä suurin osa mediasta on) alkuperäisen tarkoituksen; luoda sisällöllä myytävää mainostilaa. Se on ollut suurimman osan lehdistön ansaintamalli alusta asti. Loppujen lopuksi media on ollut olemassa mainostajaa, ei kuluttajaa varten. Mainostajat ovat olemassa kuluttajaa varten…

Kirjoittaessani näitä rivejä tunnen taas ristiriitaisia tunteita. Minun tulisi tuntea suurta vastenmielisyyttä brändien sisällöntuotantoa kohtaan, mutta liiketoimintaa ymmärtävä puoleni taas ymmärtää sitä erittäin hyvin. Filosofian koulutuksen saaneena ymmärrän, että objektiivinen tieto yleensä on problemaattinen asia. Loogisesti koherentti matematiikka voi ilmaista kiistattomia totuuksia vain viittaamatta itsensä ulkopuolelle. Matematiikka ”puhuu” vain itsestään. Ja tarpeeksi monimutkaisiin asioihin mentäessä tämäkin hämärtyy.

Digihumanistina en ole mitenkään ainutkertainen. Mutta edelleen yritysmaailman ja akateemisen maailman yhteensovittaminen tuntuu olevan ylitsepääsemätön ongelma. Ehkä me tarvitsemme entisen työnantajani haastattelijan rohkeutta, joka aikoinaan palkkasi ”filosofian maisterin” ja samaa rohkeutta tarvittaisiin akateemisen maailman edustajilta lähteä etsimään mahdollisuuksia yritysmaailmasta. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että eivät ne mainostoimistojen tyypit täysin vastaa sitä ennakkoasennetta, joka on vallalla (tai no, jotkut kyllä vastaavat… mutta niiden yli pääsee).

Jumiutuminen vanhoihin poteroihin tulee meille kaikille kalliiksi. Suomalainen digiosaaminen tuskin tulee enää kilpailemaan Piilaakson osaajien kanssa. Nokian menestystarina oli ainutkertainen, mutta sillä hetkellä kun liiketoiminnan kohde siirtyi raudasta softaan, kotimainen osaaminen kompastui totaalisesti. Tällä hetkellä tarvitaan rohkeita avauksia jonnekin, missä ei ole pelaajia. Liiderit eivät seuraa liidereitä, vaan kulkevat omia polkujaan. Joskus se on harhareitti, mutta sitä ei voi tietää kulkematta reittiä… sitä kutsutaan investoinniksi.

Marcel Proust ja rakkaudessa epäonnistumisen vääjäämättömyys osa 2

Romanttinen rakkaus on tuomittu epäonnistumaan, koska pohjimmiltaan rakkaus on omien tunteittemme projisointia toiseen. Tästä johtuen me emme koskaan kohtaa toisiamme, joka on edellytys romanttiselle rakkaudelle. Kun olemme lyöttäytyneet yhteen toisen kanssa, alkaa romanttisen rakkauden illuusion taustalta paljastumaan jokapäiväisyys.

Toinen ei ole enää mysteeri, vaan kuin ornamentti kotikatumme talon katonrajassa, jota emme ole enää vuosiin huomanneet. Tarvitsemme turistin osoittamaan meille tuota ornamenttia, että kohdistaisimme siihen katseemme ja muistaisimme sen olemassaolon. Ohitse kiitävän hetken ajan me hurmaannumme tuosta kivisestä koristeesta, vain unohtaaksemme sen hetken kuluttua uudestaan.

Tämä suhteen arkipäiväistyminen tulkitaan yleensä toisen tutuksi tulemiseksi. Mutta tuona ”tuttuuden” keskellä ainoastaan toisen tuntemattomuuden mysteeri on kadottanut mielenkiintoisuutensa. Toinen jää yhä tuntemattomaksi; hänestä on tullut vielä tuntemattomampi, koska olemme vieraantuneet hänen tuntemattomuudesta. Toisesta on tullut itsestäänselvyys ja meistä välinpitämättömiä häntä kohtaan.

Metodologinen uskottomuus ja mustasukkaisuus

Mutta Proustin maailma ei ole näin synkkä. Meillä on keino välttää itsestäänselvyyden ja välinpitämättömyyden muodostama noidankehä. Rakkaus säilyttää mysteerinsä, kun säilytämme epäilyksen toisen uskollisuutta kohtaan. Meidän on opittava tuntemaan mustasukkaisuutta. Ja ainoastaan sellainen henkilö voi tuntea aitoa mustasukkaisuutta, joka itse kykenee uskottomuuteen.

Uskottomuuteen ja mustasukkaisuuteen kykenemätön henkilö tuntee voimakasta omistautumista toista kohtaan, mutta rakkauteen hän ei kykene (proustilaisesta näkökulmasta katsottuna). Kohdatessaan suhteessa uskottomuutta omistautunut tuntee valtavaa pettymystä, joka manifestoituu parhaimmasta tapauksessa voimakkaana aggressiona ja vihana. Tämä toistuu hänen suhteissaan aina niin monta kertaa, kunnes pettymyksen varaama energia murskaa illuusion omistautumisesta ja henkilö oppii tien rakkauteen – uskottomuuden ja mustasukkaisuuden piirileikin. Mutta palatkaamme itse leikkiin…

Henkilön viehätysvoima on tavoittamattomuutta ja poissaoloa. Proust kutsuu tällaisia henkilöitä ”pakoilijoiksi”. He pakenevat meidän määrityksiä ja valloituksiamme, joko tietoisesti tai tiedostamattomasti. He herättävät meissä ahdistusta ja levottomuutta. Ihminen, jonka poissaolo ei tällaista tunnetta herätä on meille merkityksetön romanttisessa mielessä.

Mutta rakkauden kohteissa me kaipaamme, sitä mikä on meitä kaikkein lähimpänä – meidän omia fantasioitamme toisessa. Me tunnemme riistävää kaipuuta ja kärsimystä vaikka heidän ominaisuudet ovat meidän korvien välissä koko melankoliamme ajan.

Uskottomuus ja mustasukkaisuus ovat mukana rakkaudessa alusta saakka. Toisin kuin romanttisen rakkauskäsityksen mukaan, niin Proust katsoo tämän dikotomian olevan aidon rakkauden elinehto. Mustasukkaisuus on merkki siitä, että me emme tunne rakastettumme kaikkia ajatuksia ja tunteita. Hänen tuntemattomuudesta ei ole tullut meille itsestäänselvyyttä. Me emme kohtele rakastettuamme välinpitämättömästi.

keaton-playhouse_2

Koska me olemme romanttisen rakkausideaalin saastuttamia, niin me harvoin osaamme toimia oikein uskottomuuden ja mustasukkaisuuden piirileikissä. Proust itse antaa esimerkin, kun romaanin Kertoja pitää Albertineaan mustasukkaisesti vankinaan pääsemättä varmuuten hänestä. Rakkauteen ei kuulu uskottomuus, vaan ennemminkin ajatus siitä. Samoin mustasukkaisuuden tulee pitää yllä rakkauden liekkiä, ei tukahduttaa toisen vapautta. Terve uskottomuus muodostuu siitä, että rakkaudella on aina useita kohteita. Se, mitä me koemme suhteessamme nyt voi kohdistua kummankin osapuolen toimesta johonkin toiseen toisaalla. Rakkaudesta ei tälloin voi koskaan tulla itsestäänselvyyttä, koska se voi suuntautua muualle.

Rakkautta ylläpitävä voima on metodologinen uskottomuus ja mustasukkaisuus. Mielessämme näemme kuinka voisimme olla uskottomia ja kuinka se meissä herättää mustasukkaisuutta. Meidän ei tarvitse tuota kaikkea toteuttaa suhteessamme, mutta ajatus siitä kaikesta pitää itsestäänselvyyden ja välinpitämättömyyden syövän loitolla suhteesta. Ja koska rakkautta voimme tuntea elämän aikana usean henkilön kanssa, niin siinä epäonnistumista ei tule ottaa liian henkilökohtaisesti. Me teemme rakkaudessa suuremmalla todennäköisyydellä epäonnistuneita kuin onnistuneita valintoja. Seuraavalla kerralla ottakaamme paremmin opiksi uskottomuuden ja mustasukkaisuuden piirileikistä.

Rakkauden itsekkyys

Rakkaus on itsekäs teko. Me emme koskaan rakastu toiseen ihmiseen, vaan meidän projisoimiin mielikuviin itsestämme häneen. Ehkä juuri tästä syystä itseään täynnä olevat ihmiset vetävät piilevästi narsistisia persoonia puoleensa. Avoimesti narsistinen henkilö avaa piileville narsisteille tyhjän kankaan piirtää kuva itsestään. Koska heidän narsisminsa on ollut piilevää, niin toiseen piirretty idealisoitu kuva tuntuu vapauttavalta. Ja tässä neuroottisessa kuviossa paljastuu meidän jokaisen rakkauden luonne.

Mutta rakkaus on enemmän kuin tämä. Onnistuessaan murtautumaan tylsyyden ja jokapäiväisyyden harmaan muurin läpi, rakkaus tekee meistä herkempiä. Me herkistymme taiteelle ja luonnolle. Yksinkertainen melodia saa yht’äkkiä suuren sisällön tai syksyinen lehtien peittämä maa maalaa eteemme suuren taideteoksen. Pessimismistään huolimatta Proust ei ole kyynikko tai nihilisti. Rakkauden itsekkäistä lähtökohdista huolimatta se on suurinta, mitä meillä on. Valitettavasti romanttinen rakkauskäsitys on vieraannuttanut meidät tästä rakkauden itsekkäästä ytimestä.

Ja on Proustin rakkaudessa toinenkin merkittävä puoli –  rakkaus on luovaa. Vaikka me projisoimme toisiimme omia tunteittamme, niin tämä on aina luova teko. Rakkaussuhteen arkipäiväistyminen ja toisen välinpitämättömäksi tunteminen on tämän luovan teon mitättömäksi tekemistä. Uskottomuuden ja mustasukkaisuuden piirileikki on taas tämän luovuuden ylläpitoa. Ottakaa rakkaus taideteoksena. Pitäkää toinen tuntemattomana… tulkaa sen kanssa toimeen.

Vive la différence!!* 

*Suom. huom. välinpitämättömyys = indifférence

Marcel Proust ja rakkaudessa epäonnistumisen vääjäämättömyys osa 1

Jatketaan Proustilla… Marcel Proust on romanttinen ja eroottinen pessimisti. Hän katsoi, että romanttiset ihanteemme ja unelmamme ovat pilanneet meidät. Olemme vieraantuneet siitä, mitä rakkaus ja tunne-elämämme todellisuudessa ovat.

Proust pyrki luomaan tämän vääristyneen rakkauskäsityksen rinnalle traagisen ja realistisemman kuvan rakkaudesta. Rakkaus lähtee kehittymään halun ja ahdistuksen vallatessa nuoren mielen. Proust ei ole psykologi vaan kirjailija, joten hän ei lähde tarkentamaan milloin tämä tapahtuu. Mutta tämän voidaan katsoa alkavan mielissämme siirryttäessä latenssi-iästä kohti murrosikää. Tai ainakin omassa elämässäni kykenen tämän tuohon ajankohtaan paikantamaan. Eli siinä 10 ja 12 ikävuoden välissä.

Johtuuko tämä omituinen tunne sisällä hormonien toiminnasta tai muusta, ei ole merkittävää tässä kohdassa. Tärkeintä on ymmärtää, että huomaamme sen tapahtuneen meissä. Tämä omituinen levottomuus saa meidät kohtaamaan toisen ihmisen aivan uudella intensiteetillä. Sanon toinen ihminen enkä toinen sukupuoli, koska osalle meistä tuon levottomuuden kohde voi olla saman sukupuolen edustaja. Yritän liikkua mahdollisimman yleisellä tasolla.

Levottomuutta aiheuttava kohde voi olla kuka tahansa – tuttu, tuntematon, ikätoveri, aikuinen… Kokematon nuori kohtaa halun ja ahdistuksen. Hän ei ymmärrä aluksi, mitä tämä kaikki on, mutta hyvin nopeasti hänelle valkenee mistä tässä kaikessa on kysymys.

Toive naisen ilmaantumisesta siis teki luonnon viehätyksen minusta huumaavaksi, mutta toisaalta luonnon viehätys laajensi naisen muutoin liian rajoittuneeksi jäävää viehätystä. Minusta tuntui, että puiden kauneus oli hänen kauneuttaan, ja että näiden horisonttien, Roussainvillen, sinä vuonna lukemieni kirjojen salaisuudesta minä pääsisin perille häntä suudellessani; mielikuvitukseni voimistui aistillisuuden kosketuksesta, aistillisuus levisi kaikkialle mielikuvituksen alueille, eikä halullani enää ollut rajoja.
(Kadonnutta aikaa etsimässä 1, s. 193)

Kirjat, elokuvat, televisio ja läheiset ovat ehtymätön esimerkkien lähde, miten tämän kaiken kanssa tulee tulla toimeen. Ja näiden mallien ja ohjeiden myötä me olemme jo vieraantuneet siitä, mitä rakkaus todellisuudessa on. Roolit, jotka meille ja rakkautemme kohteille on jo asetettu valmiiksi. Meidän tehtäväksi tulee näytellä tässä näytelmässä jo valmiiksi kirjoitettuja rooleja mahdollisimman hyvin.

Halumme etsii ympäristöstä kohdetta ja on hyvin epätodennäköistä, että me löytäisimme meille sopivan parin. Rakastettua ihmistä ei valita järkiperustein, vaan tunteiden viedessä meitä. Joku sattuu olevaan oikeaan aikaa oikeassa paikassa ja hänestä tulee rakkautemme kohde. Mitään kohtaloa ei ole koskaan ollutkaan ellei sellaiseksi lueta puhdasta sattumaa. Rakastuminen on pohjimmiltaan arpapeliä.

b9c49987dfcb2a35f994ef352803191e

Mutta täysin sattumanvaraista meidän rakastumisemme eivät ole. Proustin mukaan me etsimme itsemme vastakohtaa… koska romantiikan oppien mukaan vastakohdat täydentävät toisiaan. Sivistynyt päätyy oppimattoman, jonka luonnollisuudesta muodostuu ihailun kohde. Herkkä nai kovaluonteisemman, koska ei halua kohdata omaa heiveröisyyttään toisessa. Me emme halua nähdä toisessa itseämme. Omat virheemme raivostuttavat nähdessämme ne ulkopuolelta omin silmin.

Toisen tuntemattomuus ja vieraus kiehtoo mieltämme. Toisen maailman tuntemattomuus vetää meitä puoleensa. Ja heti sillä hetkellä, kun tuo tuntematon maa on tullut meille tutuksi, on kiinnostuksemme sitä kohtaan kuollut. Toisen tuntematon ei rajoitu pelkästään hänen persoonaansa, vaan voi olla sosiaalinen asema, ammatti tai mitä luultavammin toisen alaston keho.

Näin me projisoimme omia tunteitamme ja mielialojamme toiseen. Toisen ominaisuudet sinänsä eivät liity rakkauteemme, koska me rakastamme omia sieluntilojamme toisessa. Ja tästä syystä Proust on pessimisti rakkauden suhteen. Me emme koskaan kohtaa toista, vaan olemme omine psyykkisine toimintoinemme siinä välissä. Tästä syystä meillä on myös suuria vaikeuksia ymmärtää toisten rakkauden kohteita. Niissä ei ole mitään järkeä, kuten ei ole meidänkään rakkauden kohteiden valinnoissa.

Jokainen rakkaus on tuomittu epäonnistumaan jo suhteen alkumetreillä. Mutta Proustin pessimissä on oma viisautensa. Me epäonnistumme meille tuputetussa romanttisessa rakkaudessa, koska sillä ei ollut alunperinkään mitään mahdollisuutta onnistua. Onnistuaksemme rakkaudessa, meidän on muutettava koko rakkauden käsitystä. Palaan tähän myöhemmin, koska aihe on niin hekumallinen.

Marcel Proust ja sairastamisen jalo taito

Kirjoitin tänään lyhyen, mutta vaikea sähköpostin liiketoimintayksikköni henkilökunnalle. Lopetin viestin seuraavaan lainaukseen Dalai Lamalta:

Tiibetiläisen sanonnan mukaan tragediaa tulisi käyttää voimavarana. Sillä ei ole väliä minkälaisia vaikeuksia kohtaamme, kuinka kivuliaita kokemuksemme ovat, mutta kadottaessamme toivon, kohtaamme todellisen katastrofin.

Käännös on omani, joten antakaa anteeksi kielen töksähtely. Mutta sanoma menee varmaankin perille.

Raskaan työpäivän jälkeen rysähdettyäni nojatuoliini aloin ajattelemaan elämässäni kokemiani vaikeuksia ja kivuliaita kokemuksia. Elämäni aikana toivo on ollut koetuksella useaan otteeseen, mutta jostain kumman syystä sen liekki ei ole sammunut voimakkaiden tyrskyjenkään keskellä. Toivosta on tullut minulle kirouksen kaltainen seuralainen. Kulkeehan se mukana nimessäni ”Toivoniemi”.

Ongelmieni ja toivon kautta ajatukseni siirtyivät Marcel Proustiin. Proust, jos joku, tiesi mitä on elää ongelmien ja kärsimysten ympäröimänä ja samalla olla menettämättä toivoaan. Kymmenen vuotiaana hän sairastui vakavaan astmaan, joka aiheutti tunteja kestäviä kohtauksia useita kertoja päivässä. Kohtaukset helpottivat öisin, joten Proustista tuli yöeläjä, joka meni nukkumaan seitsemän aikaan aamulla ja heräsi iltapäivällä. Hänen huoneensa ikkunat piti pitää suljettuna ja ulkoileminen tapahtui suurelta osin taksin takapenkillä istuen.

Tämän lisäksi Proustin äiti piti pojastaan huolta pakkomielteisesti. Äidin perintönä Marcel eli koko elämänsä avuttomana ja riippuvaisena toisista ihmisistä. Ensimmäistä kertaa he olivat erossa toisistaan pidemmän ajan, kun Proust oli kaksikymmentäneljävuotias. Aikamme uusavuttomat ovat Proustiin verrattuna arjen neroja ja voittamattomia sankareita. Proustin sairaus toimi äidin ylihuolehtimisen loppumattomana lähteenä. Äidin kuoltua Proust oli riippuvainen sukulaisistaan ja palkatusta palvelusväestä.

Marcel Proust

Mutta Proust pystyi kääntämään sairautensa ja avuttomuutensa voimavaraksi, jonka johdosta meillä on Kadonnutta aikaa etsimässä. Tämä seitsemän osainen (suomeksi ilmestynyt kymmenenä niteenä) romaanisarja kuuluu 1900-luvun suurimpiin kaunokirjallisiin saavutuksiin. En tällä kertaa astu kovinkaan syvälle tähän suohon, vaan yritän pysytellä vaikeuksien kanssa elämisen teemassa.

Ihmiselämä tuntuu koostuvan kahdesta vastakkaiseen suuntaan repivästä liikkeestä. Toisaalta me haluamme pitää kiinni miellyttävistä kokemuksista ja samalla pyrimme välttämään epämiellyttäviä kokemuksia. Luonnontilassa eläessämme tämä ominaisuus on ollut elinehto. Lajit, jotka ovat vaikeuksien välttämisessä ja miellyttävien kokemusten kiinnipitämisessä olleet onnistuneempia kuin muut, ovat menestyneet elon taistelussa ja saaneet enemmän elintilaa osakseen.

Mutta suuri osa ihmiskunnasta ei ole elänyt enää muutamaan tuhanteen vuoteen luonnontilassa. Olemme astuneet kulttuurin piiriin, joka on muuttanut elon taistelun luonnetta dramaattisesti. Valitettavasti muutama tuhat vuotta ei suuremmin vaikuta meidän geneettisessä kehityksessä suuntaan taikka toiseen. Me elämme tässä monimutkaisessa kulttuurissa alkukantaisilla apinan aivoillamme. Me reagoimme ulkoisiin ärsykkeisiin samalla tavalla kuin 100 000 vuotta sitten.

Nykyihminen elää eräänlaisessa välitilassa. Toisaalta me olemme kiinni aivojemme syvien osien toimesta puussa roikkuvassa apinassa ja toisaalta ulkoinen kuori aivoistamme on mahdollistanut kaiken sen kehityksen, jonka keskellä elämme. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että aivojemme uloin millimetri erottaa meidät simpanssista. Tästä ei pidä vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta meidän ja simpanssien välinen ero aivojen kohdalla ei ole kovinkaan suuri.

Ei siis ole ihme, että me reagoimme ”eläimellisesti” ulkoisiin ärsykkeisiin. Vaatii poikkeuksellisia ponnistuksia, että voimme murtautua tämän läpi ja muodostaa kokonaan toisen tavan vastata ulkoisiin ärsykkeisiin. Ja silti, koko meidän kulttuurimme taiteineen, rakennuksineen, kielineen ja teknologioineen on tämän keskittymisen seurausta. Valitettavasti meidän ”minä-teknologiat” eivät ole kehittyneet paralleelisti ulkoisten teknologioiden kanssa. Kulttuuri on ajanut meidän ohi…

nighthawks-resized-600

Mitä helvettiä tällä kvasi-evolutionaarisella kelalla on tekemistä Proustin kanssa? – Hyvinkin paljon. Proust oli elänyt vaikeuksien välttämisen ja miellyttäviin kokemuksiin tarrautumisen leimaava elämää tarpeeksi pitkään. Hän on sanonut, että nuoruudessa opittu saamattomuus ja laiskuus tekivät hänestä sen kirjailijan, joka hänestä lopulta tuli. Mutta tämä kirjailijaksi tuleminen merkitsi samalla sairauden ja erakoitumisen myöntämistä elämässä; päästää irti ja heittäytyä virran vietäväksi.

Ja virtauksien vietäväksi lukija heittäytyy Kadonnutta aikaa etsimässä sivuilla. Proust katsoo, että ajan virtauksessa minuutemme murentuu. Rakastunut minä on eri minä kuin katkeran eron keskellä kamppaileva minä. Ja näiden kahden minän välillä on lukematon määrä minuuksia, jotka vaihtuvat ajan armottoman kulun seurauksena. Muistot ja laajemmin muisti on nämä muuttuvat minuudet yhteen kokoava mekanismi. Lapsuusmuistomme eivät tuo lapsuutemme minuutta takaisin tähän aikaan, vaan rakentaa lapsuuden minuuden nykyisen minuutemme ehdoilla uudestaan. Muistaminen on luovaa toimintaa, ei mekaanista toistamista. Helvetin hyvä kysymys – voimmeko muistaa oikein tai väärin?

Entiset minämme elävät tässä hetkessä muistoissamme. Samoin elävät tulevat minämme monina mahdollisuuksina nykyisyydessä; ammuttuina nuolina kohti tuntematonta tulevaisuutta. Tästä syystä Proust on kadottanut ajan, jota hän huoneeseensa vangittuna on etsimässä. Olisiko Proust kyennyt lähtemään tälle retkelle ilman sairauttaan ja ongelmiaan? – Emme voi tähän vastata, mutta kaikki vastoinkäymiset Proust valjasti kaunokirjallisen projektinsa voimavaraksi.

Proust opettaa meille kuinka sairastaa jalosti. Vastoinkäymisemme muodostavat laboratorion, jonka suojassa voimme luoda uusia ulottuvuuksia todellisuuteen. Se on saareke. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Proust muutti pienempään asuntoon, jonka suojassa hänen sairasvuoteensa sijaitsi. Hänen yöpöytänsä oli täynnä kirjoja, paperia, kyniä, mustepulloja ja erinäisiä höyryhengitysvälineitä. Tätä pöytää hän kutsui ”pelastusveneeksi”. Omien ongelmiesi keskellä rakenna oma ”pelastusveneesi” ja souda ”saarelle”. Saarilla asuu kaikkein omituisimmat olennot. Ne ovat erillään muusta, mutta samalla veden – elämän lähteen – ympäröiminä. Rakenna pelastusvene ja souda saarelle…

Kilpailukyky ja loikka

Meidän SSS-hallituksemme on jo jonkin aikaa tuputtanut ”kilpailukykyloikkaa”, joka Suomen pitäisi tehdä pärjätäkseen kiristyneessä kilpailussa. Onnistuaksemme tässä loikassa meidän tulisi alentaa markkinoille tarjottavien tuotteiden hintoja. Ja tämä hintojen alentaminen tapahtuisi työn kuluja laskemalla. Myös yhteiskunnan kuluja tulee laskea, jotta meillä olisi varaa pitää maatamme yllä.

On melkein natsikortin pöytään lyömiseen verrattava teko sanoa Suomea insinöörimaaksi. Se, ei tee oikeutta insinööreille eikä Suomelle. Mutta pahemman kerran Sipilän hallitus sortuu suomalaisen liike-elämän helmasyntiin – numeroihin tuijottamiseen. Kilpailukyvyn nostamisessa unohdetaan markkinoinnin PPPP-periaate. Neljän P:n periaate tulee sanoista ”Product, Price, Place, Promotion”.

Ajatelkaamme BMW:tä. Autona Bemari ei ole sen hintansa väärtti. Mutta hinta ei koostukaan pelkästä materiaalisesta artefaktista. Bemari on auton lisäksi statussymboli, ajokokemus ja tyylistatement. Bemaria ei aja kuski, vaan Bemari-kuski. BMW:n hinta sisältää tämän kaiken ja paljon muuta. Mitään järkeä tässä ei ole.

Tässä pääsemme ongelman ytimeen. Kuluttaminen on järjetöntä. Me voimme vakuutella itsellemme, että teemme järkeviä valintoja, mutta lopullinen päätös tehdään sydämellä, ei aivoilla. Keskinkertaisestakin tuotteesta voidaan pyytää poikkeuksellisen korkeaa hintaa; kunhan kuluttajalle sitä markkinoidaan oikealla tavalla ja sen saatavuus tehdään houkuttelevaksi. Jos tästä halutaan esimerkki, niin sellaiseksi käy mikä tahansa Applen tuote. Niiden materiaalinen arvo ei nouse lähellekään sitä, mitä niistä maksetaan. Ja silti Applen tuotteista maksetaan erittäin mielellään korkeaa hintaa.

Ennen saavutettavuus oli elintärkeää markkinoilla. Coca-cola voitti Pepsin pullon muodon ansiosta. He pystyivät yksinkertaisesti lastaamaan samoihin kontteihin enemmän omaa tuotettaan kuin Pepsi perinteisellä pullolla. Tämä pätee edelleen, mutta sen tilalle on tullut myös keinotekoinen niukkuus. Googlen lanseeratessa Gmailin sitä ei tehty avoimeksi kaikille yhdellä kertaa. Gmailiin piti saada kutsu. Tämä loi etuoikeutettujen luokan, jotka hoitivat markkinoinnin Googlen puolesta.

Kilpailussa pärjääminen edellyttää siis muutakin kuin hyvää tuotetta ja mahdollisimman huokeaan hintaan. On totta, että kulutustavaroiden kohdalla pelataan osittain erilaista peliä kuin teollisuustuotteiden kanssa, mutta vain ainoastaan osittain. Ihminen ei ole niin rationaalinen eläin, etteikö se sortuisi toistuvasti emotionaaliseen päätöksentekoon. Ja tätä tapahtuu useammin kuin halutaan myöntää… myös teollisuuden piirissä.

Nyt meillä ollaan tekemässä suurta muutosta Excel-taulukkoja täyttämällä ja laskelmia tekemällä. Mutta tämä ei ole se kaikkein kohtalokkain virhe, johon ollaan sorruttu. Jokapäiväisessä ja arkisessa liiketoiminnassa on hyvä olla varovainen ja tehdä mahdollisimman vähä-riskisiä päätöksiä. On varmistettava, että tänään investoidut rahat tuottavat voittoa huomenna. Mutta mitään suurta muutosta ei tehdä turvallisuusalueella toimimalla ja riskejä minimoimalla. Yksinkertaisia ja monotonisesti toistettavia tekoja tehdään rationaalisesti ja laskelmoiden. Suuria tekoja ei optimoida tai tehosteta.

rome

Kun John F. Kennedy julisti Yhdysvaltojen päämääräksi lähettää ihminen kuuhun ennen 60-luvun päättymistä, niin päämäärää pidettiin päättömänä. Amerikkalaisilla oli tuolloin ylivoimaisia vaikeuksia kuljettaa happipulloja ehjinä ilmakehän ulkopuolelle. Mutta Kennedyn täysin järjetön haaste sai vastakaikua intohimoisissa tutkijoissa, kehittäjissä ja insinööreissä… loppu on niin sanotusti historiaa.

Mitä hallituksemme tekee? Se leikkaa esimerkiksi yliopistojen avustuksista merkittäviä osuuksia. Helsingin yliopisto joutuu irtisanomaan 1200 työpaikkaa tämän takia… samaan aikaan yliopisto nousee sadan parhaan yliopiston joukkoon. Yliopistot ja korkeakoulut ovat aina olleet mullistavien innovaatioiden kehtoja.

Meille kerrotaan sankaritarinaa kuinka Google perustettiin autotallissa, mutta unohdetaan mainita, että se autotalli sijaitsi Stanfordin yliopiston lähistöllä, jonka tohtoriopiskelijoita Larry Page ja Sergey Brin olivat. On suoranainen emämunaus olla ymmärtämättä koulutuksen asemaa tulevaisuuden määrittäjänä. Vain laskelmia tekevä ja riskejä minimoiva näköalaton prosessijohtaja kykenee näin rationaaliseen typeryyteen.

Neljän P:n mallissa ”mainonta” (promotion) on se minkä piirissä tehdään taikoja. Mainonnan ansiosta tuotteesta tulee kokemus. Se ei pelasta huonoa tuotetta, mutta ilman sitä paraskaan tuote ei tuota siihen investoituja rahoja takaisin. Ja tämä puuttuu täysin Sipilän kilpakykyloikasta. ”Kilpailukyky” on kykyä pärjätä kilpailussa markkinoilla. Markkinat eivät ole mikään mekaaninen automaatti, vaan kompleksinen ihmiskonstellaatio, jossa rationaalisuus loistaa poissaolollaan. Ei riitä, että me kykenemme tuottamaan parhaita mahdollisia tuotteita halvemmalla kuin kukaan muu, jos me jäämme paikoillemme istumaan ja odottamaan, että joku tulee ne ostamaan pois.

”Loikka” on poikkeuksellinen ponnistus ylemmälle tasolle. Tai siis sitä sen ainakin pitäisi merkitä tilanteessamme. Meille ei voi riittää mikään pieni hyppy hieman korkeammalle, vaan todellinen tason nosto. Tällaista loikkaa ei tehdä vain toistamalla sitä samaa vanhaa kuin aikaisemminkin. Se edellyttää kokonaan uusia keinoja ja taitoja. Mitään tällaista ei Sipilän ”loikkasuunnitelmassa” kuitenkaan ole. Sipilä ei ole mikään visionääri. Pääministeri pyysi poikkeuksellisesti YLEltä lähetysaikaa puhuakseen kansalle latteuksia ja jo moneen kertaan kuultua liirumlaarumia. Sipilä on prosessijohtaja, joka osaa pitää jonkun toisen liikkeelle panemat pyörät pyörimässä entistä tehokkaammin. Pyörääkään hän ei kykene keksimään uudestaan.

Tulee ”Moosesta” ikävä…