Marcel Proust ja rakkaudessa epäonnistumisen vääjäämättömyys osa 1

Jatketaan Proustilla… Marcel Proust on romanttinen ja eroottinen pessimisti. Hän katsoi, että romanttiset ihanteemme ja unelmamme ovat pilanneet meidät. Olemme vieraantuneet siitä, mitä rakkaus ja tunne-elämämme todellisuudessa ovat.

Proust pyrki luomaan tämän vääristyneen rakkauskäsityksen rinnalle traagisen ja realistisemman kuvan rakkaudesta. Rakkaus lähtee kehittymään halun ja ahdistuksen vallatessa nuoren mielen. Proust ei ole psykologi vaan kirjailija, joten hän ei lähde tarkentamaan milloin tämä tapahtuu. Mutta tämän voidaan katsoa alkavan mielissämme siirryttäessä latenssi-iästä kohti murrosikää. Tai ainakin omassa elämässäni kykenen tämän tuohon ajankohtaan paikantamaan. Eli siinä 10 ja 12 ikävuoden välissä.

Johtuuko tämä omituinen tunne sisällä hormonien toiminnasta tai muusta, ei ole merkittävää tässä kohdassa. Tärkeintä on ymmärtää, että huomaamme sen tapahtuneen meissä. Tämä omituinen levottomuus saa meidät kohtaamaan toisen ihmisen aivan uudella intensiteetillä. Sanon toinen ihminen enkä toinen sukupuoli, koska osalle meistä tuon levottomuuden kohde voi olla saman sukupuolen edustaja. Yritän liikkua mahdollisimman yleisellä tasolla.

Levottomuutta aiheuttava kohde voi olla kuka tahansa – tuttu, tuntematon, ikätoveri, aikuinen… Kokematon nuori kohtaa halun ja ahdistuksen. Hän ei ymmärrä aluksi, mitä tämä kaikki on, mutta hyvin nopeasti hänelle valkenee mistä tässä kaikessa on kysymys.

Toive naisen ilmaantumisesta siis teki luonnon viehätyksen minusta huumaavaksi, mutta toisaalta luonnon viehätys laajensi naisen muutoin liian rajoittuneeksi jäävää viehätystä. Minusta tuntui, että puiden kauneus oli hänen kauneuttaan, ja että näiden horisonttien, Roussainvillen, sinä vuonna lukemieni kirjojen salaisuudesta minä pääsisin perille häntä suudellessani; mielikuvitukseni voimistui aistillisuuden kosketuksesta, aistillisuus levisi kaikkialle mielikuvituksen alueille, eikä halullani enää ollut rajoja.
(Kadonnutta aikaa etsimässä 1, s. 193)

Kirjat, elokuvat, televisio ja läheiset ovat ehtymätön esimerkkien lähde, miten tämän kaiken kanssa tulee tulla toimeen. Ja näiden mallien ja ohjeiden myötä me olemme jo vieraantuneet siitä, mitä rakkaus todellisuudessa on. Roolit, jotka meille ja rakkautemme kohteille on jo asetettu valmiiksi. Meidän tehtäväksi tulee näytellä tässä näytelmässä jo valmiiksi kirjoitettuja rooleja mahdollisimman hyvin.

Halumme etsii ympäristöstä kohdetta ja on hyvin epätodennäköistä, että me löytäisimme meille sopivan parin. Rakastettua ihmistä ei valita järkiperustein, vaan tunteiden viedessä meitä. Joku sattuu olevaan oikeaan aikaa oikeassa paikassa ja hänestä tulee rakkautemme kohde. Mitään kohtaloa ei ole koskaan ollutkaan ellei sellaiseksi lueta puhdasta sattumaa. Rakastuminen on pohjimmiltaan arpapeliä.

b9c49987dfcb2a35f994ef352803191e

Mutta täysin sattumanvaraista meidän rakastumisemme eivät ole. Proustin mukaan me etsimme itsemme vastakohtaa… koska romantiikan oppien mukaan vastakohdat täydentävät toisiaan. Sivistynyt päätyy oppimattoman, jonka luonnollisuudesta muodostuu ihailun kohde. Herkkä nai kovaluonteisemman, koska ei halua kohdata omaa heiveröisyyttään toisessa. Me emme halua nähdä toisessa itseämme. Omat virheemme raivostuttavat nähdessämme ne ulkopuolelta omin silmin.

Toisen tuntemattomuus ja vieraus kiehtoo mieltämme. Toisen maailman tuntemattomuus vetää meitä puoleensa. Ja heti sillä hetkellä, kun tuo tuntematon maa on tullut meille tutuksi, on kiinnostuksemme sitä kohtaan kuollut. Toisen tuntematon ei rajoitu pelkästään hänen persoonaansa, vaan voi olla sosiaalinen asema, ammatti tai mitä luultavammin toisen alaston keho.

Näin me projisoimme omia tunteitamme ja mielialojamme toiseen. Toisen ominaisuudet sinänsä eivät liity rakkauteemme, koska me rakastamme omia sieluntilojamme toisessa. Ja tästä syystä Proust on pessimisti rakkauden suhteen. Me emme koskaan kohtaa toista, vaan olemme omine psyykkisine toimintoinemme siinä välissä. Tästä syystä meillä on myös suuria vaikeuksia ymmärtää toisten rakkauden kohteita. Niissä ei ole mitään järkeä, kuten ei ole meidänkään rakkauden kohteiden valinnoissa.

Jokainen rakkaus on tuomittu epäonnistumaan jo suhteen alkumetreillä. Mutta Proustin pessimissä on oma viisautensa. Me epäonnistumme meille tuputetussa romanttisessa rakkaudessa, koska sillä ei ollut alunperinkään mitään mahdollisuutta onnistua. Onnistuaksemme rakkaudessa, meidän on muutettava koko rakkauden käsitystä. Palaan tähän myöhemmin, koska aihe on niin hekumallinen.

Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “Marcel Proust ja rakkaudessa epäonnistumisen vääjäämättömyys osa 1

  1. Wonderful analysis. I wonder whether how much truth is there. How much everything is depending on the context. We always fail but there is always something that draws us together with differences – or similarities. It might be that love with someone similar cannot sustain – or vice versa with someone opposite may turn out a disaster after an unextectable promising start. How can we foresee the future, unless we know what we want from it. Ant then we may be too old…

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s