KP

Kun Pasila alkoi YLE2:lla, niin ihmisillä ei mennyt kauaa huomata saman, mikä kävi ilmeiseksi minulle heti ensimmäisestä jaksosta – minä ja Kyösti Pöysti olemma kuin samasta puusta veistetyt kauan kadoksissa olleet veljekset. Kireällä äänellä jatkuvasti puhuva lyhyt kommenttikone, joka ei osaa/kykene pitämään suutaan kiinni. Maailma on täynnä ärsyttäviä asioita, joita on pakko jollakin tavalla yrittää korjata. Tietenkin keskeinen ero on, että Pöysti on piirroshahmo ja minä (ainakin tiettyjen todellisuuskäsitysten mukaan) lihaa ja verta oleva ihminen. Mutta hyvä kuvitteellinen hahmo tuntuu tutulta ja siitä löytää viitteitä omaan elämäänsä.

Viimeisen vuoden aikana Kyösti Pöystin känni- ja naissekoilut ovat uponneet maaleihinsa inhottavankin hyvin. Saa nähdä mitä tuleva kesä tuo tullessaan, joka on ristitty jo etukäteen ”Sinkkukesä 2012” (edellinen oli ”Kreisikesä 2011” ja voi pojat, että se menikin sekoillessa ja skitsoillessa… huh huh). Mutta olen jo aikaisemmin omannut Jiriltä sanonnan, että minun nelikymppisyys on ironinen kommentti kakskymppisyyteen.

Ja sitten on näitä KP-hetkiä, kun kaikki tämä vaikuttaa omalta ”Lost weekendiltä”. Päätöntä kaahailua varhaiskeski-ikäinen angsti rinnalla. Odotan vieläkin, että ultimaattinen Phil Collins -darra iskisi. Ehkä sen jälkeen rauhoitun… Kehä-III ulkopuolelle tuskin asetun.

Journalismista

Katsoin pitkän vitkuttelun jälkeen dokumenttielokuvan Page One – Inside The New York Times. Olen ollut aina kiinnostunut journalismista. On sinänsä omituista, että en ole tehnyt päivääkään tosissaan otettavaa toimittajan työtä (olen kai sitten jonkinlainen kriitikko). Nyt taas selailen jo kellastuneita pokkareita Tom Wolfen, Hunter S. Thompsonin ja muiden New Journalism -koulukunnan teoksista. Kauhistuneena katselen dokumenttia, jossa suurten lehtitalojen johtavat kertovat, että heillä ei ole mitään keinoa pitää tutkivaa journalismia tuottavana toimintana. Se on lopetettava liian kalliina toimintana.

Suomalaisen journalismin alennustilasta olen avautunut useampaan kertaan. Mutta jonkinlaista optimismia on alkanut herätä, kun Hesarin tapaiset dinosaurukset ovat alkaneet onnistumaan uudessa mediailmastossa. Toinen ilon pilkahdus on YLE. Siellä on kotiläksyt tehty hyvin ja opittu olemaan nöyriä uuden tilanteen edessä. Kaikkein kammottavin tilanne tällä hetkellä on kotimaiset mainosrahoitteiset televisiokanavat. Ylimielinen asennoituminen tilanteeseen on kouriin tuntuvaa.

Minkälaista tulevaisuuden journalismi tulee olemaan? Onko sen kulta-aika auttamattomasti ohi vai löytyykö jokin uudistava voima, joka takaa laadukkaan journalismin säilymisen nettiaikakaudella? Aikakaudella, jossa uutisoinnista on tullut niin nopeaa, että sen perässä ei pysy kukaan… tai en ainakaan minä. Yksi mielenkiintoisimmista visioista tulevaisuuden journalistista tulee sarjakuvan maailmasta. Suosittelen kaikille Warren Ellisin käsikirjoittamaa sarjaa Transmetropolitan. Vaikka sarjakuva tavallaan vie kuvitteellisen ja traditionaalisen gonzo-journalistin tulevaisuuden super-kaupunkiin, niin siinä kyetään samalla kuvaamaan median pirstaleisuutta ehkä paremmin kuin missään ”akateemisessa” esityksessä.

Vaikea päivä

Tänään on kulunut tasan vuosi, kun elämäni kääntyi ylösalaisin yhdessä lauseessa. Voisin tästä avautua, mutta jätän sen tekemättä. Alan itsekin olemaan täynnä tätä draamaa. Elämä menee eteenpäin. Sen huomasi varsinkin vanhemmistani, jotka vierailivat taas luonani. He ovat vanhentuneet kiihtyvällä vauhdilla. Jossain vaiheessa heistäkin aika jättää. Meidän perheestä ei sitten jää jäljelle kuin minä. Tähän ikään mennessä en ole jälkikasvua hankkinut ja luultavammin en hankikaan. Eli tähän oksaan tämä haara loppuu.

Joinakin heikkoina hetkinä tulen katuneeksi omaa lapsetonta valintaani, mutta se menee yleensä ohi. Koirakuumekin on laskenut, koska en yksinkertaisesti tähän vuokra-asuntooni saa tuoda eläimiä. Mutta ehkä jonain kauniina päivänä kannan sen pennun kotiin. Sillä välin voin vain ihailla haikeana toisten karvaturreja. Olen elämän muutokseni yhteydessä katkonut kiitettävästi siteitä – ei asuntolainaa, ei elätettävää eläintä, ei ilmoitusvelvollisuutta menemisistäni toiselle. Vapaa pudotus kuin siinä Mad Menin alkuanimaatiossa.

Mainostoimistossa työskentely on muuten mielenkiintoista. Ei niinkään itse työn takia. Mielenkiintoiseksi se muuttuu, kun toisten alojen edustajat alkavat puhumaan mainosalan ihmisistä. Me olemme täysin vapaata riistaa. Huonoja ihmisiä ja moraaliltamme epäillyttäviä. Ei varmaan ole toista alaa, jonka edustajia niin paljon vihataan ja selän takana haukutaan. Itse olen jotenkin kyennyt muodostamaan itselleni allergian taiteilijoita kohtaan. Ei minulla heitä mitään vastaan ole, mutta ei vaan jaksa sitä jatkuvaa jaarittelua taiteesta ja sen luonteesta. Varsinkin taiteen kuluttajana ei saisi olla mitään mielipidettä asiasta. Esille pantu taideteos alkaa elämään omaa autonomista elämäänsä yleisön korvien välissä. Hyvin harva taiteilija ymmärtää tämän. Rakkaasta lapsesta on vaikea päästää irti ja antaa sen mennä maailmalle.

Ajatukset poukkoilevat toisesta toiseen ja mistään ei nyt saa otetta. Vaikea päivä.

Pakollinen seksipostaus

Image

En olekaan vähään aikaan avautunut seksistä. Ja enkä avaudu nytkään. Mutta sainpas teidän mielen kiinnon heräämään… hah! Mutta avaudun elämästäni. Elämän koukeroiden johdosta olen taas sinkku ja kuten arvata saattaa, niin sillä on omat hyvät ja huonot puolensa. Hyvä puoli on, että saa ihan rauhassa ”köyriä” ketä kämpille saa roudattua. Huono puoli taas on se, että ainakin tähän mennessä aamulla huomaa heräävänsä ihan väärän ihmisen vierestä.

Aamukahvia juodessa huomaan toisen hiuksen lattialla tai taaksejääneen hiuslenksun (niitä ne naiset muuten jätätte uskomattoman paljon taaksenne) ja tajuan olevani niin yksin. Se tunne hyökkää kimppuun salakavalasti takaa ja ei jätä rauhaan. Selaan iPhonen kontakteja ja sinne kertyneitä ”Moi, soitellaan” -numeroita. Ei niihin koskaan tule soitettua eikä niistä koskaan puhelua tule. Oli aika, jolloin näin ei ollut, mutta se tuntuu jo kaukaiselta menneisyydeltä.

Näinä rauhallisina aamukahvin ääressä vietettyinä hetkinä alan ymmärtämään paremmin Bret Easton Ellisin American Psychon (btw. mainettaan huomattavasti paskempi kirja, mutta kyllä sen lukee) päähenkilön Patrick Batemanin sielunmaisemaa. Kaiken pitäisi olla kohdallaan – on hyvä työ, hieno kämppä (vaikkakin vuokrattu), rahaa tilillä ja rikas sosiaalinen elämä. Silti sisällä on ammottava tyhjä aukko, jota ei saa täytettyä. Alkaa vähäisemmästäkin impulssista tahtoa tehdä jotain radikaalia. En nyt ihan heti ole lähdössä paloittelemaan ihmisiä, mutta alan hyvin ymmärtämään miten sellaiseenkin johtopäätökseen voi päätyä.

Eli sellaista tämän avaruusaluksen tähtipäiväkirjasta… over & out. 

Dangerous but worth the risk

Koska aikaa on kulunut tarpeeksi, niin nykyään voi kuunnella 80-luvun tukkaheviä ihan sillä tavalla ironisen retrosti. Viime aikoina olen luukuttanut Spotifysta vanhoja nuoruusvuosien sankareitani pieni kyynel koko ajan silmästä tunkien. Ei niiden musiikillisten ansioiden takia, vaan ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että noista ajoista on jo neljännesvuosisata. Olen tulossa vanhaksi. Mutta vaikka vanhenen ja harmaannun, niin en ole antanut itselleni lupaa aikuistua. Ei. Ei. Ja vielä kerran ei.

Yksi nuoruusvuosien suurista sankareista oli Ratt. Joiden ”Dangerous but worth the risk” -biisi on kiemurrellut korvamatona korvieni välissä parin päivän ajan (on muuten totta, että biisin kuunneltua kerran, se poistuu kiermultelemasta). Chuck Klosterman taisi olla ainoa, joka noteerasi Robbin Crosbyn kuoleman, joka sattui tapahtumaan saman vuorokauden aikana kuin Dee Dee Ramonen kuolema. Rattin ja Ramonesin musiikillisista ansioista voidaan olla vähän mitä tahansa mieltä, mutta pitää muistaa, että Rattin menestyneimmät levyt (Out of Cellar, Invasion of Your Privacy ja Dancing Undercover) myivät jokainen enemmän kuin koko Ramonesin tuotanto yhteensä. Siitä huolimatta yksi Rattin keskeisimmistä biisintekijöistä jäi sen suurempaa median huomiota kuollessaan AIDSiin 2002.

Tämä ei ole mikään puolustuspuhe 80-luvun tukkaheville. Ei sitä voi mikään puolustella, mutta muistutus siitä, että joskus se oli tosi merkittävää valtavirtaa ja meistä moni kuunteli sitä ilman sen suurempaa itsekritiikkiä.

Mad, bad and dangerous to know

Koska tuolla FB:n puolella yllytettiin taas bloggaamaan ainakin kerran, niin vastataan haasteeseen. Ziisus! Kuinkas monta vuotta siitä onkaan? Reilut kaksi vuotta sitten päätin lopettaa tämän homman ja jättää sen toisille. En sitten tiedä oliko oikea päätös tai ei. Mutta voi pojat, että sen jälkeen onkin sattunut… Kaikkiin yksityiskohtiin en mene, koska niistä ei ole mitään painokelvollista sanottavaa ja eivät ne asiat muille kuulu. Pähkinänkuoressa viimeisimmän postauksen jälkeen on sattunut seuraavia asioita:

  • Äitini sairaustui vakavasti ja vietti koko kesän 2010 Meilahden sairaalassa (selvisi hengissä)
  • Vaimoni sairaus paheni entisestään
  • Aloitin duunissa esimiesasemassa
  • Täytin 40
  • Vaimo joutui sairaalaan leikkaukseen (selvisi hengissä)
  • Isä joutui onnettumuuden takia erittäin vaaralliseen leikkaukseen (pelastui)
  • Vaimoni ilmoitti, että hänestä tulee minun ex-vaimoni (avioliittomme ei siis pelastunut)
  • Masennuin, ahdistuin ja sanoin kaikelle lopullekin järjelliselle elämässäni ”fuck it!”
  • Kreisikesä 2011 (nimestä saamme kiittää ystäväämme MitVitiä) ja sen uskomaton sekoilu
  • Koko loppuvuosi 2011 meni vähän niin kuin sumussa
  • Muutto takaisin Kallioon sinkkukämppään (sen jälkeen sitä vasta oltiinkin sumussa)
  • Päätöntä törmäilyä ja hurjastelua väärillä kaistoilla
  • Emotionaalista vuoristorataa jyrkkenevin nousuin ja laskuin
  • Jonkinlainen seestyminen ennen ultimaattista sinkkukesää 2012

Eli siinä kuulumiset. Muistui legendaarinen sunnuntailista mieleen. Muuten elämä menee kuten aina ennenkin. Helvetin kovaa ajetaan avoautolla kohti kadotusta vanha taistelutoveri Dr. Louis Fer pelkääjän paikalla.

… Ai niin! SuperChickin paikka on taas vapaana.