KP

Kun Pasila alkoi YLE2:lla, niin ihmisillä ei mennyt kauaa huomata saman, mikä kävi ilmeiseksi minulle heti ensimmäisestä jaksosta – minä ja Kyösti Pöysti olemma kuin samasta puusta veistetyt kauan kadoksissa olleet veljekset. Kireällä äänellä jatkuvasti puhuva lyhyt kommenttikone, joka ei osaa/kykene pitämään suutaan kiinni. Maailma on täynnä ärsyttäviä asioita, joita on pakko jollakin tavalla yrittää korjata. Tietenkin keskeinen ero on, että Pöysti on piirroshahmo ja minä (ainakin tiettyjen todellisuuskäsitysten mukaan) lihaa ja verta oleva ihminen. Mutta hyvä kuvitteellinen hahmo tuntuu tutulta ja siitä löytää viitteitä omaan elämäänsä.

Viimeisen vuoden aikana Kyösti Pöystin känni- ja naissekoilut ovat uponneet maaleihinsa inhottavankin hyvin. Saa nähdä mitä tuleva kesä tuo tullessaan, joka on ristitty jo etukäteen ”Sinkkukesä 2012” (edellinen oli ”Kreisikesä 2011” ja voi pojat, että se menikin sekoillessa ja skitsoillessa… huh huh). Mutta olen jo aikaisemmin omannut Jiriltä sanonnan, että minun nelikymppisyys on ironinen kommentti kakskymppisyyteen.

Ja sitten on näitä KP-hetkiä, kun kaikki tämä vaikuttaa omalta ”Lost weekendiltä”. Päätöntä kaahailua varhaiskeski-ikäinen angsti rinnalla. Odotan vieläkin, että ultimaattinen Phil Collins -darra iskisi. Ehkä sen jälkeen rauhoitun… Kehä-III ulkopuolelle tuskin asetun.