Sinkkuilusta ja eronneena elämisestä

spinoza-featured

Hankkiuduin eroon vihkisormuksestani. En mitään sillä enää tehnyt enkä tosiaankaan sitä koskaan tule enää käyttämään. Viimeinen symbolinen muisto menneestä liitosta ja särkyneestä sydämestä on poistunut elämästäni jonkun toisen sormea kaunistamaan. Toivottavasti nykyinen omistaja tuntee sen kautta pidempi aikaista onnea kuin minä.

Mutta se siitä erosta. Tämä prosessi pisti minut ajattelemaan eronneena elämistä. Monet jaksavat muistuttaa, että se ei ole enää sellainen stigma kuin vuosikymmeniä sitten. Mutta toisaalta, vilkas sosiaalinen ympäristöni muodostuu lähinnä sinkuista tai rekisteröimättömässä parisuhteessa elävistä ystävistäni. Ne, jotka ovat jälkikasvua elämäänsä hankkineet viettävät vähenevässä määrin aikaansa sinkkuympäristössäni. Ja tämä ei ole heitä kohtaan esitettyä kritiikkiä – ainoastaan tosiasioiden toteamista.

Sanoa, että eronneen otsassa ei olisi leimaa, on valehtelemista. Leima ei ole enää voimakas, mutta kyllä se on olemassa. Reilu nelikymppinen sinkku, eronnut tai muuten vain perheetöntä elämää elävä yksilö on poikkeus. Hän ei ole välttämättä tilastollinen poikkeus, mutta noudatettavista normeista hän poikkeaa.

Näistä normeista poikkeaminen näkyy parhaiten toisten ihmisten suhtautumisessa eronneeseen tai sinkkuun. Kun juttelen baariseurassa mukana tulleen naisen kanssa vähänkin pidempään, tullaan hyvin nopeasti tullaan toteamaan, että hän on naimisissa, varattu tai lesbo. So what?!? Vaikka sinkkuna seksi on mielessä hyvin usein, niin ei se merkitse kaiken kommunikaation toisen sukupuolen edustajan kanssa tähtäävän siihen. Ja vaikka tähtäisikin, niin enköhän minä ole jo tarpeeksi kokenut mies kohdatakseni omat ”pakkini” ilman toisten avustusta.

Toisten järjestämät naittamisyritykset ovat yleensä hellyyttäviä ja huvittavia, mutta sekaan mahtuu näitä ”tehän olette kummatkin sinkkuja, että eiköhän nyt olisi hyvä tilaisuus” -tyylisiä noloja tilanteita muodostavia ”tsemppauksia”. Kiitos, mutta minua ei tarvitse töniä toisen suuntaan. Ja uskokaa tai älkää, mutta sinkullekin tulee päiviä, kun ei vain huvita.

”Parempi yksin kuin huonossa suhteessa”, sanotaan usein. Totta tuokin, mutta mites ne keskinkertaiset suhteet. Eivät kaikki suhteet, jotka eivät päädy eroon, voi olla hienoja ja mahtavia. Onko yksin eläminen parempaa kuin keskinkertainen suhde, joka tuottaa paikoitellen sitä turvallisuuden tunnetta ja tyydytystä, joiden puute leimaa harmittavan usein yksinäistä elämää? Ja tässä kohdassa on turha vedota siihen, että meidän joukossa on paljon niitä, jotka valitsevat yksinäisen elämän ilman parisuhdetta. Puhun nyt itsestäni. En muista… se oikeus suotakoot blogissani minulle.

Jokainen meistä tekee omat valintansa elämässään, mutta kaikki meidän elämässämme eivät ole meidän valintoja. On totta, että asettuassani suhteeseen toisen kanssa teen valinnan asettua suhteeseen hänen kanssa. Mutta ilman molemmin puolista tahtoa asettua suhteeseen, en tuota valintaa voi tehdä. Joten tuolloin tuo valinta ei ole pelkästään minun.

Eropäätös voi olla yksipuolinen. Tuolloin ei kahden ihmisen yhteinen tahto enää kohtaa ja ne alkavat elämään omaa elämäänsä. Toisen päättäessä yhteiselon toisen kanssa hän päättää myös toisen puolesta. Ideaalitapauksessa ero on yhteinen päätös, mutta käsi sydämelle eronneet – kuinka monella se oli todellakin yhteinen päätös? Elämäntaito-oppaiden maailman ja todellisuuden välissä sijaitsee valitettavan usein ammottava kuilu.

Filosofien kristus Baruch Spinoza katsoi, että ihminen tuntee onnellisuutta (aktiota) ollessaan oman olemassaolonsa adekvaatti (täysin asianmukainen, sopiva, tarkoitusta vastaava) syy. Muutoin hän tuntee surua eli passiota. Voiko siis parisuhteessa elävä ihminen koskaan olla oman itsensä adekvaatti syy? Voi hyvinkin olla, että ei. Mutta ehkä tämä on kokonaan väärä kysymyksenasettelu. Pitäisi enemminkin kysyä, muodostammeko me molemmat tämän parisuhteen adekvaatin syyn? Ja tässä piileekin niin monen ihmisen onnettomuuden juuri. Olemme niin kiinni itsessämme, että emme enää kykene avautumaan toiselle. Ja se toinen ei olekaan toinen ihminen, vaan se todella vieras toinen, suhde. Se kolmas meidän välissä. Ei minun elämä. Ei sinun elämä. Meidän yhteinen elämä.

Vaihdan vihkisormuksen myynnistä ansaitsemiani euroja hintaviin tuontioluihin, jotka taas muuttuvat virtsaksi urinaalin pohjalle. Elämän kiertokulku jatkuu… Voin hankkiutua eroon elämääni kohdanneen tragedian muistoesineistä, mutta tuo vaihe elämästäni ei pyyhkiydy pois. Se tulee olemaan ikuisesti osa historiaani. Tai ainakin maallisen vaellukseni ajan… sorry, on tapana dramatisoida asioita, koska se antaa hyvää maustetta elämään.

Mutta kaikesta huolimatta uskon ihmisen olevan onnellinen ollessaan itsensä ulkopuolisen yhteinen adekvaatti syy. Oman itsensä adekvaatti syy on ehkä mahdottomuus. Ja rehellisesti ilmaistuna tätäkään ei Spinoza meiltä edellyttänyt. Hän oli omalla tavallaan relativisti. Ihminen kokee onnellisuutta siirtyessään vähäisemmästä suurempaan täydellisyyteen. Ja tämä kannattaa pitää mielessä myös parisuhteessa. Se ei ole absoluutti. Parisuhde on suhteellista – välillä vähän niin ja välillä vähän näin. Mikään oikotie onneen se ei ole. Onko mikään?

Onnesta ja sattumasta

Machiavelli_AF

Niccolò Machiavellin runo Di Fortuna avaa huumaavia näkymiä onneen. Ja tässä kohdassa puhutaan siitä onnesta, joka kohtaa meitä sekä uhkapeleissä että elämässä. Meille sattuma ja onni merkitsevät usein toistensa vastakohtia. Sattuma on pelottavaa epämääräisyyttä, kun taas onni on jotain, jonka me ansaitsemme omilla teoillamme. Antiikin roomalaisille tämä dikotomia ei ollut itsestään selvää. Antiikin roomalaisille Fortuna on onnen ja sattuman jumalatar, joka oli hyväntahtoinen ja samalla epäilevä, häilyvä… jopa pahansuopainen.

Ennen kaikkea Fortuna on nainen. Hän tuntee vetoa mieheen (vir). Mutta kuka tahansa mies ei hänelle kelpaa. Ainoastaan ne miehet, jotka säteilevät miehuutta (virtus – miehuus, hyve, rohkeus) ympärilleen. Tämä voidaan paremmin ymmärtää meidän aikanamme näkemyksellä, jonka mukaan paljon harjoittelevilla urheilijoilla käy usein hyvä tsägä. Fortuna rakastaa urheutta ja ahkeruutta vaikka välillä hänen hedelmänsä putoavat näiden ”urhojen” käsien ohi vähemmän urhoollisten suihin (tämän takia roomalaiset välillä kuvasivat Fortunan kääre silmillä… huvittavaa on, että noista kuvista on tullut länsimaisen oikeuden perikuva – sattuman jumalatar).

Usein hän talloo hyviä,
ja kohottaa kelvottomia; ja jos jotain lupaa
ei koskaan pidä lupauksiaan.

Fortuna menetti roomalaisen merkityksensä kristinuskon myötä. Onnesta ja sattumasta tuli portto, johon ei voinut luottaa. Armoton ja säälimätön voima, johon nojaaminen vie hurskaan ihmisen perikatoon. Hän ei ollut enää runsaudensarvi elämässä, vaan sattuman sanelema onnenpyörä.

Kristinuskon myötä onni maanpäällisessä elämässä ei ole enää oikeaa onnea. Todellinen onni sijaitsee kuoleman tuolla puolen, jossa sattumaa ei enää ole. Kaikki on Jumalan saneleman säännön seuraamista. Omalla työllämme tulee meidän ansaita onnemme tässä maailmassa samalla deterministisellä asenteella, joka vallitsee Jumalan valtakunnassa.

Koska kaikesta pahasta
syytetään häntä; ja jos mies jotain hyvää tapaa
tämä lukee sen omaksi ansiokseen.

Machiavelli ei kuitenkaan halua heittää kaikkea Fortunan varaan elämässämme. Hän seisoo antiikin ja uuden ajan välissä. Osa elämästämme on Fortunan säätelemää ja osa meidän itsemme määrittelemää. Fortuna on nainen, jota tulee käsitellä kuin rakastajatarta. Häntä ei koskaan voi täydellisesti omistaa, mutta hänet voi vietellä toimimaan omien mielihalujen mukaisesti. Miten tuon kaunottaren saa hymyilemään meille?

Fortuna rakastaa rohkeaa, joka ei ole liian varovainen ja osaa olla aggressiivinen tarvittaessa. Jumalatar paheksuu ja suorastaan vihaa virtùn (sotaisuus, johtajuus) puutetta ihmisessä.

Valta, kunnia, rikkaudet ja terveys
ovat palkintona: rangaistuksena ja tuskana
orjuus, häpeä, taudit ja köyhyys.

Vihaisena Fortuna näyttää raivonsa
näistä jälkimmäisillä,
edellisiä antaa hänelle jota rakastaa.

Machiavelli menee sen verran pitkälle, että hän näkee Fortunan mieltyvän ihmiseen, joka pahoinpitelee häntä – Fortuna on nainen ja häntä hallitakseen, on häntä kaltoin kohdeltava.

Näistä esimerkeistä näemme kuinka häntä miellyttää,
kuinka hänet tyydyttää,
se joka tönii häntä, joka työntää ja runnoo häntä.

Tästä ei pidä vetää liian suoria johtopäätöksiä. Machiavelli ei anna tässä ohjeita kuinka kohdella naista. Mutta meistä jokainen elämää nähnyt ymmärtää, että mies joka antaa kaiken huomionsa naiselle, on mies joka hänet menettää. Eikä tämä koske ainoastaan miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Kun me saamme jotain totaaliseen omistukseemme, se menettää merkityksensä. On oltava jatkuvaa vastustusta, jotta ihminen/asia/ajatus pysyisi haluttavana ja mielenkiintoisena. Don’t know what you got, until it’s gone.

Mennään vielä yhteen konkreettiseen esimerkkiin. Meistä jokainen on ollut kutsuilla, jossa on se yksi suupaltti, joka ei osaa pitää suutaan kiinni. Hän puhuu jatkuvasti itsestään ja ottaa ”lavan haltuun”. Tarpeeksi lahjakkaana hän kykenee pitämään meidän mielenkiinnon yllä jonkin aikaa, mutta jossain vaiheessa hänen kertomukset itsestään ja saavutuksistaan alkavat haukottamaan meitä ja toivoisimme hänen jo poistuvan paikalta, koska turpaansa hän ei osaa tukkia. Ai, ettekö usko tällaisia olevan olemassa? Kutsukaas minut kutsuille… mutta ei mennä siihen.

Ihmiset rakastavat puhua itsestään. Suurin osa vain odottaa tilaisuutta tähän. Todelliset ”keskustelijat” eivät itse asiassa sano juuri mitään, vaan antavat toisten puhua itsestään. Todellinen machiavellilainen säestää näitä monologeja kysymyksillä, jotka antavat toisille lisää tilaa puhua itsestään. Näin voitetaan sydämet. Samoin machiavellliläinen ei kerro itsestään omatoimisesti juuri mitään. Hän antaa toisille tilaisuuden kysyä häneltä. Hän tietää, että ihmiset rakastavat itsestään puhumisen jälkeen itse löytää toisista heidän ”todellisen puolen”.

Ja näin Fortuna hymyilee machiavelliläiselle. Ympärillä kuhertelvat ihmiset kuiskuttelevat korviinsa kuinka onnekas hän onkaan. Vaikka todellisuudessa hän on oppinut kuinka tuota oikukasta äkäpussia tulee kouluttaa.

Mieux perdre un ami, qu’un bon mot

don_draper_6701

Voi Voltairea, kun on joutunut SchizoBlogin postauksen otsikkoon. Mutta antaa mennä. Jatkan itse asiassa Nietzschestä. Ennen kaikkea jatkan hänen ”ikuisen paluun” käsitteestä – tuo ajattelun raskain taakka. Ja rajatakseni aihetta vielä enemmän, niin puhun ikuisesta paluusta deleuzelaisessa merkityksessä. Mikä on se, joka lakkaamatta palaa nykyhetkeen? Deleuzen näkemyksen mukaan tämä ikuisesti nykyhetkeen palaava ”voima” on ero kaikesta aikaisemmasta – franko-ugrilaisesti voitaisiin sanoa muutos.

Kaikki tämä postmoderni metafyysinen kelaus (onko sellaista?) vaikuttaa varmasti täysin tyhjältä lässytykseltä, jos halutaan pohtia kosmologisia ulottuvuuksia tai tieteellisiä ”faktoja”, mutta yllättävästi tästä kaikesta löytyy tiukin tarttumapinta jokapäiväsestä elämästä.

Ihmiselämä ei ole jatkuvaa kehityskulkua perättäisestä pisteestä toiseen. Jokainen meistä (tai ainakin minä) tuntee elämän olevan jatkuvaa muutosta, jossa jatkuvuuden tilat ainoastaan täyttävät tilan muutosten välissä. Nämä jatkuvuuden tunteiden värittämät välitilat ovat helppoja. Ne hetket, jolloin tuo kaikki katkeaa muutokseen, nostattaa meissä elämän maun. Avioeropommi keskelle turruttavan onnellista avioliittojatkumoa ja PUM!! ollaan taas keskeisten kysymysten äärellä. Elämästä konkreettista. Ei välttämättä miellyttävää pumpulia, mutta ehdottomasti konkreettista.

Mutta nämä dramaattiset suuret hetket eivät päädy sattumanvaraiseen tulokseen. Meidän itsemme tulee tarrata voimakkaammin ratista kiinni, kun ajoneuvo alkaa luisumaan pöpelikköön. Ja oppiaksemme ajamaan rallia, on ajettava muutaman kerran kunnolla pöpelikköön. Ainoastaan siten pystyy oppimaan pysymään metsätiellä kovassa vauhdissa. Ja tästä on kyse todellisen muutoksen yhteydessä (eli nietzsche-deleuzelaisittain koko ajan) – Miten me käsittelemme sitä elämässämme? Nämä muutosten hetket ovat elämässä merkittäviä. Ne ovat hetkiä, jolloin me annamme muutoksen vaikuttaa elämässämme.

Pokkana väitän, että 98% elämästämme on merkityksetöntä välitilaa ja vaivaiset 2% ovat merkityksellisiä muutoksen hetkiä. Näihin hetkiin tarttumatta jättäminen tekee meistä olosuhteiden reaktiivisia uhreja: kuin kaikuja, jotka vain toistavat alkuperäisen aktion seurausta automaattisesti kunnes kuihdumme kuulemattomuuteen…

Suurin osa näistä hetkistä liittyy toisiin ihmisiin –  reaktiivisiin tai aktiivisiin. Muutoksen hetkellä elämässämme me pyrimme muuttamaan ympäristöämme meidän muutokselle suosiolliseksi. Periaatteessa me pyrimme saamaan toiset toimimaan meidän haluammallamme tavalla – asettamaan heidät muutoksen piiriin. Yritän puhua itselleni uuden työpaikan: muuta nykyistä järjestystä työpaikallasi palkkaamalla minut. Yritän synnyttää uuden rakkaussuhteen: meille vai teille? Mutta lähdetään muualle tästä baarista. Muutoksesta on aina kyse.

Nämä vihuliaat toiset on saatava uskomaan tulevaan ja siihen, että minun näkemys tulevaisuudesta on myös heille suosiollinen. Heidät on vakuutettava, että muutos nykyhetkeen juuri minun kanssani on parempi vaihtoehto kuin ilman minua. Palataan taas kerran myyntipuheeseen (joka mielestäni on kanssakäymisen keskipisteessä… tykkäsitte siitä tai ette). Ja tätä kilvoittelua ei voiteta järjellä. Kukaan meistä ei voi tietää mitä muutos tuo tullessaan. Voimme yrittää pohtia sitä järjellisesti, mutta loppujen lopuksi päätös suuntaan tai toiseen lepää emotionaalisella pedillä.

Täysin järjettömällä pohjalla lepäävä argumentaatio on aina yhtä järjetöntä. Ydin voi olla emotionaalista höttöä, mutta matkan siitä eteenpäin täytyy kulkea järjellisiä reittejä. Se on tarinan kerrontaa. Sepitetty tarina on uskottavampi, jos se seuraa tarinan kerronnan lainalaisuuksia ja ymmärretävän kielen kielioppia (vaikka se olisi täysin sepitetty). Tämän tietävät kaikki runoilijat ja kaunokirjailijat. Siitä huolimatta huonoa käsikirjoitusta ei pelasta mestarillinen ilmiasu. Huono valmistautuminen muutokseen tuottaa mukanaan huonoja lopputuloksia.

Deleuze-guattarilaisen skitsoanalyysin vastaisesti tulkitsen maailman teatterinäyttämönä. Hyvä näytelmä ei lähde hulppeista puitteista, vaan mestarillisesta käsikirjoituksesta. Se tekee muutosten läpikyllästämästä näytelmästä mestarillisen. Vai oletteko kuulleet kenenkään kehuneen huonon näytelmän hyvää näyttelijää? Jos perusta on jäänyt valamatta, niin lopputulos romahtaa ennen loppua ja aplodit jäävät kuulematta.

Hyvä käsikirjoitus ei tarvitse ympärilleen kolossaalisia puitteita, mutta ei niistä hyvälle käsikirjoitukselle ole haittaakaan. Huonoa valmistautumista muutoksiin elämässä ei pelasta mikään. Muutos pistää köyhän ja rikkaan samalle viivalle. Romahdus voi olla rikkaalle suhteessa vähäisempi, mutta pyllähdyksen noloutta ei pelasta paksu kukkaro.

Palatkaamme ikuiseen paluuseen. Se tekee meistä jokaisesta samanarvoisia. Me kaikki alistumme sille samalla mitalla. Muutoksen armoton läsnäolo riisuu meidät aseista ja se mitä jää jäljelle on suhde itse muutokseen. PUM!! ja olemme taas elämän ytimessä. Turvallinen 98%:n usva laskeutuu ja miten olemme tähän valmistautuneet. Toiset heittäytyvät alas kalliolta varmaan kuolemaan, koska epävarmuus heittää heidät tämän kysymyksen äärelle. Osa nostaa sotakoneensa kaikkea tätä vastaan. Ei kieltääkseen sen olemassaolon, vaan ottaakseen sen päästämän energian haltuun ja suunnistaakseen seuraa 98% kohti. That’s life…

Ai, mitä otsikon Voltaire-lainaus tähän liittyi? No, ei yhtään mitään ja kaikkea. Ainakin se oli hyvä hämäys vahvasta perustuksesta.