Mieux perdre un ami, qu’un bon mot

don_draper_6701

Voi Voltairea, kun on joutunut SchizoBlogin postauksen otsikkoon. Mutta antaa mennä. Jatkan itse asiassa Nietzschestä. Ennen kaikkea jatkan hänen ”ikuisen paluun” käsitteestä – tuo ajattelun raskain taakka. Ja rajatakseni aihetta vielä enemmän, niin puhun ikuisesta paluusta deleuzelaisessa merkityksessä. Mikä on se, joka lakkaamatta palaa nykyhetkeen? Deleuzen näkemyksen mukaan tämä ikuisesti nykyhetkeen palaava ”voima” on ero kaikesta aikaisemmasta – franko-ugrilaisesti voitaisiin sanoa muutos.

Kaikki tämä postmoderni metafyysinen kelaus (onko sellaista?) vaikuttaa varmasti täysin tyhjältä lässytykseltä, jos halutaan pohtia kosmologisia ulottuvuuksia tai tieteellisiä ”faktoja”, mutta yllättävästi tästä kaikesta löytyy tiukin tarttumapinta jokapäiväsestä elämästä.

Ihmiselämä ei ole jatkuvaa kehityskulkua perättäisestä pisteestä toiseen. Jokainen meistä (tai ainakin minä) tuntee elämän olevan jatkuvaa muutosta, jossa jatkuvuuden tilat ainoastaan täyttävät tilan muutosten välissä. Nämä jatkuvuuden tunteiden värittämät välitilat ovat helppoja. Ne hetket, jolloin tuo kaikki katkeaa muutokseen, nostattaa meissä elämän maun. Avioeropommi keskelle turruttavan onnellista avioliittojatkumoa ja PUM!! ollaan taas keskeisten kysymysten äärellä. Elämästä konkreettista. Ei välttämättä miellyttävää pumpulia, mutta ehdottomasti konkreettista.

Mutta nämä dramaattiset suuret hetket eivät päädy sattumanvaraiseen tulokseen. Meidän itsemme tulee tarrata voimakkaammin ratista kiinni, kun ajoneuvo alkaa luisumaan pöpelikköön. Ja oppiaksemme ajamaan rallia, on ajettava muutaman kerran kunnolla pöpelikköön. Ainoastaan siten pystyy oppimaan pysymään metsätiellä kovassa vauhdissa. Ja tästä on kyse todellisen muutoksen yhteydessä (eli nietzsche-deleuzelaisittain koko ajan) – Miten me käsittelemme sitä elämässämme? Nämä muutosten hetket ovat elämässä merkittäviä. Ne ovat hetkiä, jolloin me annamme muutoksen vaikuttaa elämässämme.

Pokkana väitän, että 98% elämästämme on merkityksetöntä välitilaa ja vaivaiset 2% ovat merkityksellisiä muutoksen hetkiä. Näihin hetkiin tarttumatta jättäminen tekee meistä olosuhteiden reaktiivisia uhreja: kuin kaikuja, jotka vain toistavat alkuperäisen aktion seurausta automaattisesti kunnes kuihdumme kuulemattomuuteen…

Suurin osa näistä hetkistä liittyy toisiin ihmisiin –  reaktiivisiin tai aktiivisiin. Muutoksen hetkellä elämässämme me pyrimme muuttamaan ympäristöämme meidän muutokselle suosiolliseksi. Periaatteessa me pyrimme saamaan toiset toimimaan meidän haluammallamme tavalla – asettamaan heidät muutoksen piiriin. Yritän puhua itselleni uuden työpaikan: muuta nykyistä järjestystä työpaikallasi palkkaamalla minut. Yritän synnyttää uuden rakkaussuhteen: meille vai teille? Mutta lähdetään muualle tästä baarista. Muutoksesta on aina kyse.

Nämä vihuliaat toiset on saatava uskomaan tulevaan ja siihen, että minun näkemys tulevaisuudesta on myös heille suosiollinen. Heidät on vakuutettava, että muutos nykyhetkeen juuri minun kanssani on parempi vaihtoehto kuin ilman minua. Palataan taas kerran myyntipuheeseen (joka mielestäni on kanssakäymisen keskipisteessä… tykkäsitte siitä tai ette). Ja tätä kilvoittelua ei voiteta järjellä. Kukaan meistä ei voi tietää mitä muutos tuo tullessaan. Voimme yrittää pohtia sitä järjellisesti, mutta loppujen lopuksi päätös suuntaan tai toiseen lepää emotionaalisella pedillä.

Täysin järjettömällä pohjalla lepäävä argumentaatio on aina yhtä järjetöntä. Ydin voi olla emotionaalista höttöä, mutta matkan siitä eteenpäin täytyy kulkea järjellisiä reittejä. Se on tarinan kerrontaa. Sepitetty tarina on uskottavampi, jos se seuraa tarinan kerronnan lainalaisuuksia ja ymmärretävän kielen kielioppia (vaikka se olisi täysin sepitetty). Tämän tietävät kaikki runoilijat ja kaunokirjailijat. Siitä huolimatta huonoa käsikirjoitusta ei pelasta mestarillinen ilmiasu. Huono valmistautuminen muutokseen tuottaa mukanaan huonoja lopputuloksia.

Deleuze-guattarilaisen skitsoanalyysin vastaisesti tulkitsen maailman teatterinäyttämönä. Hyvä näytelmä ei lähde hulppeista puitteista, vaan mestarillisesta käsikirjoituksesta. Se tekee muutosten läpikyllästämästä näytelmästä mestarillisen. Vai oletteko kuulleet kenenkään kehuneen huonon näytelmän hyvää näyttelijää? Jos perusta on jäänyt valamatta, niin lopputulos romahtaa ennen loppua ja aplodit jäävät kuulematta.

Hyvä käsikirjoitus ei tarvitse ympärilleen kolossaalisia puitteita, mutta ei niistä hyvälle käsikirjoitukselle ole haittaakaan. Huonoa valmistautumista muutoksiin elämässä ei pelasta mikään. Muutos pistää köyhän ja rikkaan samalle viivalle. Romahdus voi olla rikkaalle suhteessa vähäisempi, mutta pyllähdyksen noloutta ei pelasta paksu kukkaro.

Palatkaamme ikuiseen paluuseen. Se tekee meistä jokaisesta samanarvoisia. Me kaikki alistumme sille samalla mitalla. Muutoksen armoton läsnäolo riisuu meidät aseista ja se mitä jää jäljelle on suhde itse muutokseen. PUM!! ja olemme taas elämän ytimessä. Turvallinen 98%:n usva laskeutuu ja miten olemme tähän valmistautuneet. Toiset heittäytyvät alas kalliolta varmaan kuolemaan, koska epävarmuus heittää heidät tämän kysymyksen äärelle. Osa nostaa sotakoneensa kaikkea tätä vastaan. Ei kieltääkseen sen olemassaolon, vaan ottaakseen sen päästämän energian haltuun ja suunnistaakseen seuraa 98% kohti. That’s life…

Ai, mitä otsikon Voltaire-lainaus tähän liittyi? No, ei yhtään mitään ja kaikkea. Ainakin se oli hyvä hämäys vahvasta perustuksesta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s