Onnesta ja sattumasta

Machiavelli_AF

Niccolò Machiavellin runo Di Fortuna avaa huumaavia näkymiä onneen. Ja tässä kohdassa puhutaan siitä onnesta, joka kohtaa meitä sekä uhkapeleissä että elämässä. Meille sattuma ja onni merkitsevät usein toistensa vastakohtia. Sattuma on pelottavaa epämääräisyyttä, kun taas onni on jotain, jonka me ansaitsemme omilla teoillamme. Antiikin roomalaisille tämä dikotomia ei ollut itsestään selvää. Antiikin roomalaisille Fortuna on onnen ja sattuman jumalatar, joka oli hyväntahtoinen ja samalla epäilevä, häilyvä… jopa pahansuopainen.

Ennen kaikkea Fortuna on nainen. Hän tuntee vetoa mieheen (vir). Mutta kuka tahansa mies ei hänelle kelpaa. Ainoastaan ne miehet, jotka säteilevät miehuutta (virtus – miehuus, hyve, rohkeus) ympärilleen. Tämä voidaan paremmin ymmärtää meidän aikanamme näkemyksellä, jonka mukaan paljon harjoittelevilla urheilijoilla käy usein hyvä tsägä. Fortuna rakastaa urheutta ja ahkeruutta vaikka välillä hänen hedelmänsä putoavat näiden ”urhojen” käsien ohi vähemmän urhoollisten suihin (tämän takia roomalaiset välillä kuvasivat Fortunan kääre silmillä… huvittavaa on, että noista kuvista on tullut länsimaisen oikeuden perikuva – sattuman jumalatar).

Usein hän talloo hyviä,
ja kohottaa kelvottomia; ja jos jotain lupaa
ei koskaan pidä lupauksiaan.

Fortuna menetti roomalaisen merkityksensä kristinuskon myötä. Onnesta ja sattumasta tuli portto, johon ei voinut luottaa. Armoton ja säälimätön voima, johon nojaaminen vie hurskaan ihmisen perikatoon. Hän ei ollut enää runsaudensarvi elämässä, vaan sattuman sanelema onnenpyörä.

Kristinuskon myötä onni maanpäällisessä elämässä ei ole enää oikeaa onnea. Todellinen onni sijaitsee kuoleman tuolla puolen, jossa sattumaa ei enää ole. Kaikki on Jumalan saneleman säännön seuraamista. Omalla työllämme tulee meidän ansaita onnemme tässä maailmassa samalla deterministisellä asenteella, joka vallitsee Jumalan valtakunnassa.

Koska kaikesta pahasta
syytetään häntä; ja jos mies jotain hyvää tapaa
tämä lukee sen omaksi ansiokseen.

Machiavelli ei kuitenkaan halua heittää kaikkea Fortunan varaan elämässämme. Hän seisoo antiikin ja uuden ajan välissä. Osa elämästämme on Fortunan säätelemää ja osa meidän itsemme määrittelemää. Fortuna on nainen, jota tulee käsitellä kuin rakastajatarta. Häntä ei koskaan voi täydellisesti omistaa, mutta hänet voi vietellä toimimaan omien mielihalujen mukaisesti. Miten tuon kaunottaren saa hymyilemään meille?

Fortuna rakastaa rohkeaa, joka ei ole liian varovainen ja osaa olla aggressiivinen tarvittaessa. Jumalatar paheksuu ja suorastaan vihaa virtùn (sotaisuus, johtajuus) puutetta ihmisessä.

Valta, kunnia, rikkaudet ja terveys
ovat palkintona: rangaistuksena ja tuskana
orjuus, häpeä, taudit ja köyhyys.

Vihaisena Fortuna näyttää raivonsa
näistä jälkimmäisillä,
edellisiä antaa hänelle jota rakastaa.

Machiavelli menee sen verran pitkälle, että hän näkee Fortunan mieltyvän ihmiseen, joka pahoinpitelee häntä – Fortuna on nainen ja häntä hallitakseen, on häntä kaltoin kohdeltava.

Näistä esimerkeistä näemme kuinka häntä miellyttää,
kuinka hänet tyydyttää,
se joka tönii häntä, joka työntää ja runnoo häntä.

Tästä ei pidä vetää liian suoria johtopäätöksiä. Machiavelli ei anna tässä ohjeita kuinka kohdella naista. Mutta meistä jokainen elämää nähnyt ymmärtää, että mies joka antaa kaiken huomionsa naiselle, on mies joka hänet menettää. Eikä tämä koske ainoastaan miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Kun me saamme jotain totaaliseen omistukseemme, se menettää merkityksensä. On oltava jatkuvaa vastustusta, jotta ihminen/asia/ajatus pysyisi haluttavana ja mielenkiintoisena. Don’t know what you got, until it’s gone.

Mennään vielä yhteen konkreettiseen esimerkkiin. Meistä jokainen on ollut kutsuilla, jossa on se yksi suupaltti, joka ei osaa pitää suutaan kiinni. Hän puhuu jatkuvasti itsestään ja ottaa ”lavan haltuun”. Tarpeeksi lahjakkaana hän kykenee pitämään meidän mielenkiinnon yllä jonkin aikaa, mutta jossain vaiheessa hänen kertomukset itsestään ja saavutuksistaan alkavat haukottamaan meitä ja toivoisimme hänen jo poistuvan paikalta, koska turpaansa hän ei osaa tukkia. Ai, ettekö usko tällaisia olevan olemassa? Kutsukaas minut kutsuille… mutta ei mennä siihen.

Ihmiset rakastavat puhua itsestään. Suurin osa vain odottaa tilaisuutta tähän. Todelliset ”keskustelijat” eivät itse asiassa sano juuri mitään, vaan antavat toisten puhua itsestään. Todellinen machiavellilainen säestää näitä monologeja kysymyksillä, jotka antavat toisille lisää tilaa puhua itsestään. Näin voitetaan sydämet. Samoin machiavellliläinen ei kerro itsestään omatoimisesti juuri mitään. Hän antaa toisille tilaisuuden kysyä häneltä. Hän tietää, että ihmiset rakastavat itsestään puhumisen jälkeen itse löytää toisista heidän ”todellisen puolen”.

Ja näin Fortuna hymyilee machiavelliläiselle. Ympärillä kuhertelvat ihmiset kuiskuttelevat korviinsa kuinka onnekas hän onkaan. Vaikka todellisuudessa hän on oppinut kuinka tuota oikukasta äkäpussia tulee kouluttaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s