Miesmanuaali osa 1: Oksennuksen prinssi ja maailman kaunein nainen

john_waters_place_space_1

Olen muutaman viime vuoden aikana saastuttanut mieltäni erilaisilla oppailla maskuliinisuudesta ja miehen asemasta maailmassa. Mielestäni on kiehtovaa kuinka tyhjästä sisällöstä tehdään täysin vakuuttavalta tuntuvaa tekstiä. Varsinkin oppaat, jotka yrittävät vakuuttaa tavalliselle katujen tallaajalle, että hän voisi olla maailman suurin naistenmies ovat alassaan huippusaavutuksia. Netti on täynnä erilaisia ja -tasoisia sivustoja manosfääristä ja meninismistä, jossa opetetaan paisuttamaan omaa egoa ja vihaamaan naisia.

Yleensä nämä oppaat alkavat siitä kuinka teoksen kirjoittaja oli vuosia sitten tavallinen mies muiden joukossa. Jokin yksittäinen tapaus (yleensä parisuhteen loppuminen) saa hänet huutamaan maailmalle: ”Nyt riittää!”. Tästä alkaa matka kohti Miehisyyttä. Vastoinkäymisten ja mentorien avulla sankarimme löytää sisäisen Miehisyytensä ja voittaa elämän (yleensä iskemällä monta naista tai ansaitsemalla paljon rahaa). Ja tähän tarina loppuu; herooinen hahmo kukkalan kuninkaana fallisesti pystyssä, urheana ja rinta rottingilla.

Jokainen, joka on lukenut narratologiaa ja semiotiikkaa huomaa näiden tarinoiden seuraavan ”ero – initiaatio – paluu” -rakennetta. Eli ne seuraavat hyvin tarkasti vanhojen myyttien ja saagojen rakennetta. Näin niihin saadaan tiettyä uskottavuutta ja tuttuuden tunnetta. Sitä suuremmalla todennäköisyydellä ne siis vaikuttavat aidoilta ja puhuttelevat tietämätöntä mieltä – sillä tietämättömillehän nämä teokset ovat kirjoitettu.

Yksi viihdyttävimmistä oppaista on Martin Kihnin Asshole: How I got rich and happy by not giving a damn about anyone – And how you can too! Kihnin teos poikkeaa toisista miesoppaista siinä, että kirja ei pääty sankari-fallokseen, vaan lopulta Martin ymmärtää elämän todellisen arvon ja kuinka kusipäänä oleminen ei ole polku tuon arvon luokse. Kihnin teos on kirjoitettu kieliposkessa ja siksi sitä voi suositella ihan jokaiselle. Asshole summaa hyvin kaikki keskeiset miesoppaiden ominaisuudet ja osoittaa niitä seuraamalla kuinka vääristyneen kuvan ne meille miehisyydestä antavat.

On siis aika aloittaa taas yksi juttusarja ja esitellä oma ”miesopas”. Samalla se toimii oppaana sukupuolisuuteen sinänsä ja tavallaan ei. Sarjassa tullaan käsittelemään hyvin toisenlaista näkökulmaa Miehisyyteen ja sen tarkoituksena on toimi sylkäisynä sankari-falloksen kasvoille. Aloitan kuitenkin tämän manuaalin genrelle ominaisella kasvutarinalla ja omakohtaisella kokemuksella. On palattava neljännesvuosisata taaksepäin ajassa.

Vuonna 1990

Kirjoitin itseni ylioppilaaksi vuonna 1990. Kuten niin monet ikätovereistani, niin päätin pitää välivuoden lukion jälkeen. En kuitenkaan mennyt töihin, vaan menin opiskelemaan journalismia ja tiedotusoppia Laajasalon opistoon. Opiskelu opistossa toimi samalla ensimmäisenä irtautumisena kodista, koska asuin opiston asuntolassa. Pää täynnä tyhjyyttä ja pumpulia ajattelin, että toimittajan ammatti olisi kova juttu ja varman keino päästä toteuttamaan itseään kirjoittajana. Tuolloin Ruben Stiller oli Suomen kuumin toimittaja ja osa-aikainen julkkis. Oli päästävä Rubeniksi Rubenin paikalle.

Onneksi opiskelijoiden keskuudessa oli meitä nuoria muutamia vuosia vanhempia, jotka osasivat omalla iän tuomalla varmuudella viedä keskusteluja ja juttujen aiheita ”sivistyneempään” suuntaan. Minulle omaksi mentoriksi nousi Jaakko, joka oli tuolloin kolmekymppinen ja elämää laajasti kokenut mies. Juuri lukiosta valmistuneelle 19-vuotiaalle pojalle näinkin iäkkään miehen ystävyys oli ”iso asia”. Onneksi Jaakolla riitti jutun juurta ja ennen kaikkea hän tutustutti minut moneen loppuelämäni tärkeään kulttuurilliseen ilmöön.

Yksi suurista nuoria aivojani rikastuttaneista lähteistä oli Jaakon lainaamat Juho Juntusen toimittamat Valo -lehdet. Noilla sivuilla tutustuin gonzo-journalismiin ja ennen kaikkea John Watersiin. Watersin aisaparina toiminut Divine oli entuudestaan tuttu hänen parista euro-diskohitistä 80-luvulla.

Jostain kumman syystä Divinen drag-asusteet eivät koskaan nostattaneet minussa suuria vastenmielisyyden tuntemuksia teinipoikana. Divine oli cool.

John Waters tuli entistä tärkeämmäksi, kun sain lainaan teoksen Shokkiarvo (Like on tehnyt suuren kulttuuriteon julkaistuaan teoksen näköispainoksen vuonna 2012). Teoksessa John Waters käy läpi uskomattomien tarinoiden kautta hänen omaa estetiikkaansa.  Kirjan ensimmäiset lauseet iskivät halolla nuoreen kallooni.

Minulle huono maku on juuri se mistä viihteessä kaiken kaikkiaan on kysymys. Jos joku oksentaa katsoessaan jotakin filmiäni, otan sen vastaan kuin myrskyisät suosionosoitukset. Kuitenkin on muistettava, että on olemassa sellainen seikka kuin hyvä huono maku ja sellainen kuin huono huono maku.
(Shokkiarvo, s. 11)

Olin välittömästi myyty. En niinkään Watersin hyvään huonoon makuun, vaan siihen että meistä jokainen voisi luoda oman estetiikan. Hittoon genret, taksonomiat ja oppinut näkemys. Luo oma oppisi. Samalla luo itsesi. Voiko enää olla parempaa projektia elämässä?

blog_jwcomp

Onneksi tuohon aikaan karvoitukseni kasvoissani oli niin hentoa, että en voinut kasvattaa John Watersin tavaramerkiksi nousseita eyeliner-viiksiä. Sen verran aivoton nulikka vielä olin, että tietenkin oman estetiikan saarnaajaa tuli matkia mahdollisimman tarkasti. Vielä tarvittiin muutama kilometri taivaltaa erinäisiä polkuja kunnes aloin luottamaan omaan itseeni.

Ainutkertaisuus ei ole syntymälahja

Meidät kaikki on hemmoteltu piloille amerikkalaisella feelgoodismilla. Yksi keskeisin oppi tässä ismissä on se, että me kaikki olemme ainutlaatuisia. Yleensä tätä ”tosiasiaa” tuetaan jollakin lainauksella kirjallijalta tai muulta älyköltä.

Be yourself; everyone else is already taken.
Oscar Wilde

Tässä tulee järkyttävä paljastus. Ihminen ei ole luonnostaan ainutkertainen. Me olemme laumasieluisia pösilöitä, joilla on vimmainen tahto mukautua ympäristöön ja tasapäistää läheisiämme. Tähän meidät ajaa pelko. Yhteenmukaistumalla yritämme olla erottautumasta harmaasta massasta.

Ajatelkaa yksinkertaista heimoa. Heimon johtava uros on saanut asemansa väkivaltaisesti ottamalla sen itselleen. Hänen aggressiotaan pelkäävät heimolaiset alistuvat hänen tahtoonsa ja pyrkivät samaistumaan häneen mahdollisimman paljon. Näin johtavan urokselle yritetään olla mieliksi. Eihän kukaan samankaltaisiaan tapa ja lyö. Tästä kaavasta eroavat muodostavat uhan löydetylle tasapainolle. Tämä siitäkin syystä, että heimolaiset yhdessä voisivat hyökätä milloin tahansa johtavan uroksen kimppuun ja teurastaa hänet. Mutta pelko pitää heimoa koossa. Sitä jopa halutaan.

Jos luulette, että me toimisimme nykyisessä urbaanissa yhteiskunnassa toisella tavalla, niin erehdytte pahasti. Olemme sisältä hyvin pitkälle samaa pelon sekaista alhaisuutta ja alamaisuutta. Synnynnäistä ainutkertaisuutta saarnaavat ovat tolloja, jotka keksivät pyörän kerran viikosta uudestaan. Jos ette usko, niin lukekaapa näitä ainutkertaisuuden saarnaajien kirjoja. Kun on lukenut yhden, niin on lukenut kaikki. Sama pätee suureen osaan luovuuskirjallisuutta.

Todellinen ainutkertaisuus luodaan. Se vaatii luovuutta, kovaa työtä ja uhkarohkeaa heittäytymistä vaaran eteen. Mitään ei kuitenkaan luoda tyhjästä. Oppiakseen kirjoittamaan, soittamaan, maalaamaan tai vaikka tekemään elokuvia, on tunnettava aikaisemmin tehdyt teokset. Mukavuudenhaluinen laumasielu ei kuitenkaan halua nähdä tätä vaivaa, vaan kääntää kylkeään sohvalla ja uskoo olevansa ainutkertainen, koska on syntynyt. Hän uskoo tuotoksiensa olevan ainutkertaisia, mutta todellisuudessa ne ovat vain keskinkertaisia jäljennöksiä jo tehdyistä teoksista.

John Waters ja Divine ovat miehiä isolla ”ämmällä” (pun intended). He loivat kokonaisen esteettisen imperiumin; kaikkein saastaisimmat elossaolevat ihmiset. Samalla he kykenivät luomaan tarkimman ja tiukimman kriittisen katseen, mitä valkoinen amerikkalainen kulttuuri on kohdannut. Me olemme tämän saman kulttuurin läpäisemiä Euroopassa, joten heidän kritiikkinsä osuu maaliinsa meilläkin.

John Waters käyttää itsestää titteliä ”Oksennuksen prinssi”. Varsin osuva ja samalla hyvin luovaa. Divine halusi tulla tunnetuksi maailman kauneimpana naisena. Löytääkseen oman bisarrinsa, on sukellettava rohkeasti kaikkein kielletyimpään ja iljettävimpään. Se, mikä kenellekin on kiellettyä ja iljettävää vaihtelee suuresti. Me kaikki emme voi olla ”Oksennuksen prinssejä”.

Rakkaudeton

proust_painting

Yritän seuraavaksi luoda eräälle ajatuksellista läjälle lihaa ryhtiä luilla. Löytää jonkinlainen rakenne epämääräiselle tunteelle jostakin hyvin pimeästä ja synkästä. En pyytele mitään anteeksi, mutta lukijan tulee ymmärtää, että tällä kertaa voin olla paikoitellen entistäkin epäselvempi. Mutta siitäkin huolimatta minun tulee tehdä tämä sukellus tuntemattomaan.

Ajatellaan henkilöä, joka tuntee olevansa rakkaudeton. Hän ei ole koskaan tuntenut itseään rakastettavan ja olleensa edes rakastunut. Lukemattomia kertoja hän on voinut olla ihastunut, mutta jokainen näistä ohimenevistä huumista on jäänyt vaille vastakaikua. Ei ole merkityksellistä, että onko tämä meidän kuvittelema henkilö oikeasti ollut täysin vailla rakkautta elämässään. Tärkeintä on ymmärtää, että hänestä tuntuu siltä. Tätä tosiasiaa mikään ei voi hänen kokemuksessaan pyörtää.

Niinä hetkinä kun meidän Rakkaudeton on avautunut omasta tunteestaan, hän on kohdannut poikkeuksetta tunteen vähättelyä; jokainen meistä kokee samanlaisia tunteita ajoittain. Ja silti tunne-elämä tuntuu hänestä vieraalta. Hän ei vain kykene ymmärtämään toisia ihmisiä, kuten he odottavat heitä tunnettavan. Lopulta Rakkaudeton vaikenee tunteistaan. Hän saa entistä vähemmän vastakaikua tuntemuksilleen. Noidankehä on sulkeutunut hänen ympärilleen.

Kirjallisuuden historia tuntee suuria rakkauden asiantuntijoita, jotka voisivat hyvinkin olla tarinamme Rakkaudeton. Ensimmäisinä tulevat mieleeni Marcel Proust ja Søren Kierkegaard. Varsinkin Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja (1843) on nerokas syväluotaus viettelijän sielunmaisemaan vaikka itse kirjoittajalla ei ollut juuri mitään kokemuksia naisista. Proust oli maaninen masturboija, mutta hänen tarkkanäköiset analyysit ihmissuhteiden merkeistä ovat päätä huimaavia.

Psykoanalyyttisen teorian mukaan osa suuresta taiteesta syntyy tukahdutetusta seksuaalisuudesta. Viettienergia, joka ei pääse purkautumaan seksuaalisessa kanssakäymisessä, etsii uusia reittejä ja löytää ne taiteessa. Näin tapahtuu siis ideaalisessa tapauksessa. Ja kaikkihan me tunnemme tarinoita ujosta ja sisäänpäin kääntyneestä runopojasta, joka löytää tien tytön sydämeen kaunokielisyyden kautta. Mutta hän ei ole tarinamme Rakkaudeton.

Meidän tarinamme henkilö ei löydä viettienergialleen ulospääsyä. Jos Proustin aikana olisi ollut yhtä paljon pornoa tarjolla kuin mitä meillä internetin aikakaudella on, niin me emme välttämättä olisi koskaan saaneet Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjaa. Rakkaudeton kykenee tyydyttämään visuaalisesti villeimmätkin seksuaalifantasiat (siitä pitävät huolen ne lukemattomat sivut, joilta hän löytää kaiken etsimänsä). Mutta tämä koneisto harvemmin tarjoaa viettienergialle kanavointimekanismia. Se ainoastaan lisää energian paisumista patoutuneessa tilanteessa.

Voimme aina teoreettisella tasolla puhua siitä kuinka halu perustuu puutteelle ja kohteen poissaololle. Jokainen meistä, joka on ollut rakastunut on tuntenut sen hetken, kun rakkaamme poissaolon aikana sydämemme pakahtuu. Ja hetkenä, jolloin hän astuu ovesta sisään samaan huoneeseen tunne tuntuu laantuvan. Samoin me tunnemme perhosten siipien iskuja vatsan sisällä ja oravien juoksevan selkärankaa pitkin rakastumisen alkumetreillä. Se kestää aikansa ja tunne tasoittuu ”arjeksi”.

Rakkaudeton on löytänyt ”sen toisen”. Hänen vuosien patoutuneet seksuaaliset mielihalut odottavat valloilleen pääsyä. Mutta voi sitä antikliimaksia, kun jokainen noista painekattilassa paisuneista haluista jäävät vaille täyttymystä. Vihamielisenä näyttäytyvä maailma näyttäytyy entistä vihamielisempänä. Vaatii suurta kokemusta toiselta, jotta hän kykenisi vastaamaan Rakkaudettoman odotuksiin tai muuttaa vuorovaikutuksen ennakkoehdot sille tasolle, josta löytää yhteinen maaperä.

Viettienergian sisäänpäin kääntymistä kutsutaan psykoanalyyttisessä teoriassa psykoosiksi. Teorian mukaan siinä sisäänpäin kääntynyt viettienergia ottaa haltuunsa minän ja harha-ajatusten ja -kokemusten muodostama maailma alkaa korvaamaan todellisuuskäsitystä. Teoriasta voidaan olla montaa mieltä, mutta olettakaamme, että Rakkaudettoman tapauksessa näin todellakin tapahtuu. Hän irtautuu todellisuudesta ja alkaa elämään ainakin osittain harhojen muodostamassa maailmassa. Me toiset voimme yrittää vakuutta hän olevan harhainen, mutta hänelle kaikki se maailma on todellisinta totta. Maailma on vihamielinen ja kaikkialla näyttäytyy salaliittoja juuri häntä vastaan. Hän on uhri! Ja tavallaan hän ei ole väärässä. Hän on uhri, mutta ei välttämättä siinä mielessä miten me määrittelemme uhrin. Tämä ei kuitenkaan poista hänen tunteen todentuntua.

Alamme ehkä hieman ymmärtämään Rakkaudettoman tilannetta. Ymmärtämisen ei tarvitse merkitä, että me hyväksyisimme hänen tilanteensa ja ajatuskulkunsa. Tärkeintä on ymmärtää älyllisesti ja emotionaalisesti hänet vallannut tilanne. Ja sanon tarkoituksella ”vallannut”. Kyseessä ei ole demonologinen sielun valtaaminen, mutta keskiajan kielellä se on voinut viitata samaan ilmiöön (ja moneen hyvin muuhun – mutta pysytään tällä kertaan Rakkaudettoman tapauksessa). Rakkaudeton on osaksi irtaantunut todellisuudesta ja mitä vähemmän hänellä on mekanismeja käsitellä tätä todellisuudesta irtaantuneen tason herättämiä tuntemuksia, sitä kiihtyvämällä vauhdilla hän alkaa irtaantumaan todellisuudesta.

dylann-roof-WEB-2

Kun ajattelen kirjallisudeen suuria rakkaudettomia, niin sanojen luoma mekanismi, on ollut heille keino ilmaista tuntemuksia. Näin he ovat voineet olla ainakin teoriassa osa yhteisöä. Ja rehellisyyden nimissä mainittava, että kyseessä on ollut yleensä rahvaiden perheiden kasvatteja (ainakin Proustin ja Kierkegaardin tapauksessa). Mutta siitäkin huolimatta heidän osallisuutensa on antanut heille keinon olla kääntymättä täysin sisäänpäin. Miten on meidän internetin aikakaudella? Kun ajatellaan esimerkiksi Anders Breivikin tai Dylann Roofin ”kirjallisia” anteja, niin ne eivät loista kovinkaan suurta viettienergian virtausta. Niistä aistii vahvan paranoidisen psykoosin aineksia. Ne eivät pura mitään muuta kuin reaaliteetista irronneen psyykeen monologia. Rakkaudettoman synkkää yksinpuhetta, jota ei ole suunnattu kenellekään.

En pyri olemaan mikään arkielämän Alice Miller, joka huutaa ensimmäisenä huoneeseen astuttuaan ”Society is to blame!”. Mutta kaduillamme kävelee monta rakkaudetonta, jotka ovat irtaantuneet todellisuudesta. En tiedä onko heidän lukumäärä kasvanut aikaisemmista ajoista, mutta heidän tekojensa seuraukset ovat kouriintuntuvia. Laajennetusta itsemurhasta puhutaan yleensä perhesurmien yhteydessä, mutta esimerkiksi koulusurmien kohdalla voitaisiin puhua samasta ilmiöstä. Kaikki rakkaudettomat eivät päädy joukkosurman tekijöiksi, mutta hyvin monen retoriikassa on aistittavissa samoja kaikuja – ollaan uhreja ja ympäröivä maailma näyttäytyy pelkkänä pahana.

Näitä asioita vasten ei ole niin ihmeellistä, että jotkut haluavat nostaa osaa kansakuntaa kohdanneen seksuaalisen syrjäytymisen. Mikään kansan ilotalo-instituutio ei ole vastaus. Mutta osa kansasta elää kroonistuvassa puutteessa – ja en puhu selkästä seksin puutteesta, vaan läheisyyden puutteesta. Maassamme oli vuoteen 1975 asti voimassa ns. ”vanhanpojan ja vanhanpiian laki”, joka asetti ylimääräisen veron yli 24-vuotiaille naimattomille ja lapsettomille kansalaisille. Tämä varmaan osittain hoiti luonnon puolesta homman, mutta tällaiseen verotukseen palaaminen olisi absurdia ja tyhmää.

En haikaile entisten aikojen perään. En myöskään pyri tuomitsemaan aikamme rakkaudettomia. Voin tuomita jotkin heidän teoistaan. Kuten pikkulapselle pitää osoittaa itse teon kiellettävyys, mutta itse lasta ei pidä tuomita. Ehkä tuossa juuri piilee meidän aikamme suuri tragedia. Osa meistä tuntee tulleensa tuomituiksi henkilöinä. He tuntevat itsensä tuomituiksi ja syrjäytetyiksi. Ei ihme, että he löytävät vastakauin arvomaailmamme ulkoreunoilta ääriaineksista. Kun tuntee olevansa tuomittu, on niin helppo tehdä tuomittuja asioita.

Miten voisinkaan auttaa Rakkaudetonta hautamaan oman itsensä ja rakentamaan uuden minän? Ilman katkeruutta. Ilman vihaa. Täynnä iloista destruktiota… Miten?

Suunsoittamisesta

uuuber

En ole koskaan ollut sanallisesti säästeliäs. En ole tunnettu tiiviistä esitysmuodosta. Samoin olen ollut niin hyvässä kuin pahassakin teräväkielinen. On sattunut ylilyöntejä ja suoranaisia huteja, mutta ne eivät ole olleet syy muuttaa esitysmuotoani. Suunsoittamisesta on kuitenkin tällä internetin aikakaudella vitsaus. Trollaaminen on taskuvarkauden henkinen vastine. Näsäviisastelu elää renessanssiaan kuvottavalla voimalla.

Kun aikuinen mies alkaa postailemaan Naisten Linjan (väkivaltaisen parisuhteen uhrien tukijäjestö) Facebook-sivulle alla olevia ”viisauksia”, niin ollaan suunsoittamisessa astuttu ihan uudelle tasolle.

11377219_1153103871382581_195981535581716231_n

 

Asian voi sivuuttaa kännissä ja läpällä -idiootin avautumisena, mutta kyseessä on kuitenkin henkilö, joka on ollut suunnittelemassa avoimesti uusnatsimielisten tilaisuutta kansanedustajan kanssa. Timo Hännikäinen ainakin haluaa esiintyä jonkin sortin intellektuellina. Jos ei mennä hänen edustamien mielipiteiden älykkyyteen, vaan pysytään hänen ilmaisumuodossaan, niin kovinkaan älykkäästä ilmiöstä ei voida puhua.

Olen aikaisemmin jo maininnut halveksivani Hännikäisen ajattelua… avoimesti. Mutta Hännikäinen on ainoastaan yksittäinen ilmentymä siitä olemassaolon muodosta, jota vastaan tunnen kuvotusta ja jonka äärellä voin pahoin. Jatkan tässä jo aloitettua ajatusta ja vien sitä vähän pidemmälle (pientä toistoa varmaan tarvitaan, mutta yrittäkää olla tylsistymättä).

Mieli – voimien konstellaatio

Tässä minun on tukeuduttava Gilles Deleuzen luentaan Friedrich Nietzschen ajattelusta. Tulen tässä seuraamaan pitkälle Deleuzen teosta Nietzsche ja filosofia (Summa, 2005 – suom. Tapani Kilpeläinen). Mutta luentani on minun tulkintaa, ei mikään akateeminen esitys aiheesta.

Deleuze lähtee ajatuksesta, että ihminen on aina erilaisten voimien muodostama konstellaatio. Meidän ulkopuolella ei siis vaikuta jokin olemus (essentia), joka toteutuisi meidän olemassaolossamme (eksistentia). Ihmistä ei voida määritellä esimerkiksi rationaaliseksi eläimeksi. Tällainen määritelmä veisi meidät hakoteille pyrkiessämme ymmärtämään ihmistä. Meidän tulee kartoittaa niitä voimia, joista ihminen muodostuu. Minkälaisista olemassaolon muodoista ajatukset on johdettu?

Nietzschen arvojen filosofia tähtää arvojen taustoilla vaikuttavien olemassaolon muotojen paljastamiseen.

Emme koskaan löydä asian (inhimillisen, biologisen tai jopa fysikaalisen ilmiön) mieltä, ellemme tiedä, mikä voima on ominut sen itselleen, käyttää sitä hyväkseen, on vallannut sen tai ilmaisee siinä itseään. Ilmiö ei ole ilmenemistä eikä edes ilmestys, vaan merkki, oire, jonka mieli on aktuaalisessa voimassa.
(Nietzsche ja filosofia, s. 14)

Deleuze esittelee Nietzschen jaottelun aktiivisiin ja reaktiivisiin voimiin. Aktiiviset voimat ovat hallitsevia ja reaktiiviset hallittuja.  Asioiden mieli, merkitys ja tajunta (ranskan kielen ”sens” merkitsee noita kaikkia samanaikaisesti) muodostuvat näiden voimien välisestä taistelusta.

Asiat olisivat hyvin yksinkertaisia, jos aktiiviset voimat olisivat ”niskan päällä” ja reaktiiviset vain vikisisivät. Mutta elämän omituisuuteen kuuluu, että reaktiiviset voimat kykenevät olemaan konstellaatioissa voitollisia. Reaktiiviset voimat eivät koskaan muutu aktiivisiksi vaikka ne pääsisivätkin voitolle konstellaatiossa. Reaktiiviset voimat kieltävät aktiivisilta voimilta niiden merkityksen. Reaktiiviset voimat erottavat aktiiviset voimat siitä mihin ne kykenevät (yhtymäkohdat Spinozaan ovat ilmeiset).

Kauna astuu kuvaan

Tämä voimien välillä vallitseva ristiriita muodostaa elämään kuuluvan kitkan. Aktiivisten voimien vastaisku muodostuu itseilmaisusta ja luovasta toiminnista, jota reaktiiviset voimat pyrkivät estämään mahdollisuuksien mukaan. Mitä on se mieli, jossa reaktiiviset voimat ovat päässeet vallalle? Tällainen mieli on kaunaa. Se on elämää kohtaan tunnettua vihaa ja vastenmielisyyttä. Kaunassa ihminen on erotettu luovasta myöntämisestä ja iloisesta destruktiosta. Kaunaisella ihmisellä on seuraavat tunnusmerkit.

1) Kyvyttömyys ihailla, kunnioittaa ja rakastaa. Kaunainen mieli muistaa kaiken ja on kykenemätön unohtamaan kivun hetket elämässä. Hänen kaikki muistonsa ovat kaunaisuuden leimaamia ja täynnä vihaa elämää kohtaan.

[…] meidän on varottava niitä, jotka syyttävät itseään hyvän ja kauniin edessä teeskennellen etteivät ymmärrä, etteivät ole arvollisia: heidän vaatimattomuutensa pelottaa. Mikä kauneuden viha heidän alemmuudenjulistuksiinsa piiloutuukaan!
(Nietzsche ja filosofia, s. 154)

Kaunainen ihminen latistaa kaiken syyttämisellään. Aina on jonkun toisen syy, hänen epäonneensa. Syyttäminen eristää kaunaisen ihmisen omasta kyvystään toimia ja tehdä jotain epäonnelleen. Ylhäinen ja mielen aristokraattinen kunnioittaa epäonnensa syitä. Ne saavat hänet toimimaan.

2) Passiivisuus. Kaunainen ihminen ei ole toimeton. Hänen jatkuva syyttäminen saa hänet suorastaan ahkeroimaan. Hänen passiivisuutensa muodostuu siitä, että hänen toimeliaisuutensa on reaktiota ulkomaailmaan. Ahkera syyttäminen on hengästyttävää, mutta siitä huolimatta se pysyy reaktiona.

Kaunainen ihminen ei osaa rakastaa, mutta hän haluaa tulla rakastetuksi. Hän hakee kaikkialta etua ja hyötyä. Kaunaisen ihmisen tunnistaakin selvimmin siitä, että hänen kysyy jatkuvasti mitä hyötyä milläkin asialla on. Ilman hyötyä kaikki näyttäytyy merkityksettömältä.

3) Virheiden tilillepano, vastuiden osoittaminen, alituinen syyttäminen. Etsiessään asioiden hyödyllisyyttä kaunainen ihminen ei itse tee mitään hyödyllistä. Pettyessään odotuksiinsa hän puhkeaa happamiin syytöksiin ja sormella osoitteluun. ”Sinä siinä! Juuri sinä. Olet syyllinen. Hyödytön minulle.” Kauna tahtoo syyllisiä, vikapäitä ja päitä vadeille. Omanarvontunto saavutetaan syyllistämällä ulkomaailma. Toinen on vika, jonka kautta kaunainen ansaitsee oman arvonsa.

Huono omatunto

Kaunaisessa syyttämisessään ihmisestä tulee orja. Hän on olosuhteiden uhri, joka ei kykene ottamaan vastuuta omasta onnestaan. Jopa voitollinen orja on ainoastaan orja – reaktiivinen, katkera ja ylhäistä vastaan noussut alamainen. Orjamoraali on aktiivisten voimien kyvyistään erottamisen metodologiaa. Sen suuri saavutus on kääntää aktiivinen voima kääntymään sisälle ja täten se alkaa patoaamaan kaiken voimansa reaktiivisen voiman eduksi. Itseään vastaan kääntynyt aktiivinen voima muodostaa huonon omatunnon.

Juuri tätä tarkoittaa se, että huono omatunto ottaa viestikapulan kaunalta. Sellaisena kuin se on ilmennyt meille, kauna ei erottaudu kammottavasta kutsusta, haasteesta, tartunnan levittämisen tahdosta. Se piilottaa vihansa viekottelevan rakkauden suojiin: Minä syytän sinua, mutta se tapahtuu sinun parhaaksesi; rakastan sinua jotta liittyisit minuun, kunnes liityt minuun, kunnes sinusta itsestäsi tulee kärsivä, sairas, reaktiivinen olento, hyvä…

(Nietzsche ja filosofia, s. 167)

Deleuzen analyysi kaunasta ja huonosta omatunnosta on typeryttävän tarkka ja puhutteleva. Sisäänpäin kääntynyt aktiivinen voima alkaa tuottamaan kärsimystä. Elämään kuulunut kipu kääntyy kärismykseksi – kalvavaksi tuskan kokemukseksi, joka vain lisää kierroksia syyttämisen noidankehään. Kivun tunnun positiivinen ja elämälle myönteinen ominaisuus on erotettu kyvyistään. Se on korvattu tuskalla, joka etsii ulospääsyä umpikujastaan jatkuvalla syyttämisellä.

Yli-ihminen

Nietzschen ajattelun vaikein kohta on hänen käsite ”übermensch” – yli-ihminen. Sen natsi-ideologian kaiut eivät ole vieläkään kunnolla vaienneet. Lukiotason Nietzsche-luenta lähtee oletuksesta, että yli-ihminen olisi arjalaisen rodun arkkityyppi. Valitettavasti suurin osa ”lukeneiston” Nietzsche-luennasta ei pääse tätä pidemmälle yli-ihmisen käsitteen kohdalla. Über-etuliite tulee ottaa sellaisenaan. Yli-ihminen ei ole korkein ihminen, vaan jotain, joka ylittää ihmisen. Se ei ole inhimillinen. Yli-ihminen on päässyt eroon ihmisestä.

Yli-ihminen ei ole korkein ihminen. Ihminen on aina reaktiivinen. Kauna, huono omatunto ja nihilismi määrittävät itse ihmisyyden. Ihminen on jotain, joka tulee voittaa ja josta tulee päästä eroon.

Johtopäätöksiä

Mitä tällä kaikella on tekemistä keski-ikäisen infantiililla suunsoittamisella Facebookissa? Itse asiassa hyvinkin paljon. Kun aloitin uudestaan tämän blogin pitämisen, niin alusta asti mukana on kulkenut teema miehisyyden kriisistä. Tämä kriisi näyttäytyy kollektiivisena reaktiivisten voimien voittokulkueena. Kevään eduskuntavaalien tulos osoitti, että maassamme on tilausta Hännikäisen edustamalle kaunalle ja huonolle omatunnolle.

Laajemmin voimme alkaa puhumaan ihmisyyden kriisistä. Kulttuurimme on edistynyt huimaavalla vauhdilla viimeisten 20 vuoden aikana. Teknologian mahdollistama kehitys on ajanut ihmisen ohi. Pysyä vauhdissa mukana vaatii yksilöltä suuria ponnistuksia, mutta ne eivät ole mahdottomia. Läpi koko historiamme on ollut ongelmia, joita olemme pyrkineet ratkaisemaan. Kun vertaamme metsästyskulttuurissa eläneen ihmisen jokapäiväistä ”elon taistoa” oman aikakautemme ongelmiin, niin en voi sanoa tuntevani suurtakaan stressiä elämästäni.

Meistä on tullut laiskoja ja saamattomia vätyksiä, jotka eivät viitsi investoida muutamaa minuuttia aikaa ennen kuin avaudumme Facebookissa. Samalla paljastamme oman reaktiivisuutemme. Ja tämä on kollektiivista. Niin paljon kuin inhoankin Hännikäisen teko-maskuliinista uhoa, niin en voi olla ylpeä katsellessani aidan toisella puolella ilmaistavia mielipiteitä. Suunsoitto osoittaa hyvin sen, missä me kulttuurissamme olemme.

Jos Nietzsche näki ihmisen käsitteen ylittävän yli-ihmisen tulevaisuuden malliksi ihmiselle, niin valitettavasti voin mainita ihmisen mallin löytyvät hävettävästä taskuvarkaasta ja selkärangattomasta agitaattorista. Keittiön pöydän äärellä läppärin kanssa avaudutaan kännissä Juhannusyönä, kun oma mitättömyyden tunne valtaa mielen. Uhkaillaan oman miehisyyden vähäpätöisyydessä parisuhdeväkivaltaa kohdanneita naisia perseeseen panemisella ja päälle vielä huudetaan ”Sieg Heil!”. Oikeasti?

Maailma on väkivaltainen, mutta meidän ihmisinä pitäisi kyetä nousemaan sen yläpuolelle ja olla lisäämättä tarpeetonta väkivaltaa. Väkivallalla uhkailussa on se valitettava ominaisuus, että se voi johtaa ihan oikeaan väkivallan aktualisoitumiseen. Suurimmat huutelijat ja suunsoittajat eivät näytä olevan kovinkaan hyvin varustautuneita tähän. Mutta sehän kuuluu kaunan olemukseen. Väkivallalla uhkaillaan, mutta tosipaikan tullen juostaan häntä koipien välissä pakoon ja syytellään kaukaa sitä vääryyttä, joka elämä on taas kerran asettanut eteen.

Uusmitättömyyden aikakausi

huipulta_huipulle_opt

Olen niin sanotun postmodernin ajan lapsi. ”Postmodernin” määritelmästä voidaan vääntää kättä vaikka maailman loppuun saakka, mutta sanotaan sen nyt merkitsevän vanhoilla merkityksellisillä asioilla leikittelyä. Nuoruuteni elin 1980-luvulla, joka oli postmodernin riemuvoiton vuosikymmen. Tuon ajan vaikutusta omaan kehitykseeni ei voi vähätellä. Olen 80-luvun lapsi.

Mutta 80-luvun merkityksestä huolimatta, en tunne suurtakaan nostalgiaa tuota aikakautta kohtaan. Vaikka 80-luvun rock muodostaakin mentaalisen äänimaton korvieni välissä, niin inhosin tuota aikaa sydämeni kyllyydestä. Varsinkin kekkoslovakiasta vapautunut Suomi käyttäytyi kuin kodin vahtipiiristä irti päässyt amerikkalainen college-kakara. Intellektuelleiksi heittäytyneet lukiotason sivistyksellä varustetut idiootit mussuttivat suu vaahdossa suurten kertomusten kuolemasta ymmärtämättä, että kertomus suurten kertomusten kuolemasta on suuri kertomus. Jälkistrukturalistit mesosivat kulttuurilehtien sivuilla pahasti jälkijunassa.

Kovista ihmiskohtaloista huolimatta 90-luvun lama oli oikein ajoitettu nyrkki Suomen perseeseen. Ylimielinen kakara sai juuri sitä, mitä ansaitsikin. Tennispallon kokoisilla olkatoppauksilla varustetut neonväriset bleiserit, huonosti lyhennetyt puvun housut, purjehduskengät ja tekopirteä virne kasvoilla vaihtui synkän harmaaseen lama-aikaan. Valitettavasti/onneksi Nokian menestys nosti Suomen uuteen nousuun ja 2000-luvun ensimmäisinä vuosina ugri-hybris saavutti uuden lakipisteensä. Sitten tuli Apple ja Jeesus-luuri… Nokia-Suomi lämähti turvalleen siihen itseensä. Keisarilla ei ollut edelleenkään vaatteita.

Uusmitättömyys tulee, olkaa valmiina

Olen siinä mielessä kaavoihini kangistunut, että etsin aina zeitgeistia. Nimeäminen sinänsä voi olla satunnaista, mutta ilmiöitä on hyvä ristiä joksikin. On ainakin jotain jolla viitata johonkin… on sitten eri asia, onko tuo nimeäminen tai viittaaminen onnistunut tai edes mahdollista.

Tämä aikakausi on tuottanut minulle suuria ongelmia. Jotain siinä on, mutta aina se pääsee lipsahtamaan käsistä. Onneksi pari viikkoa sitten törmäsin tähän videoon.

Ensimmäisenä tuli mieleen, että Transformers -leffojen poikatähden motivaatiopuheiden ja -kirjojen kliseistä kootusta huudosta saisi hyvä äänen kännykän herätysääneksi. Sitten luin, että homman taustalla on performanssiryhmä, joka vannoo uuden metamodernismin nimeen. Alkoi kiinnostamaan, että mitä tämä metamodernismi oikeastaan on.

Luin muutamia nettisivuja ja katselin videoita. Yritän tosissani olla olematta mikään vanha kulttuurijäärä, joka ei edes halua ymmärtää nykyistä debattia. Believe me. Mutta tämän hötön kohdalla koetellaan tosissaan sietokykyni rajoja. Olen oppinut metamodernismista seuraavaa:

  • Halutaan välttää modernismin naiivius ja postmodernin kyynisyys liikkumalla (oskillaatio) näiden välisessä maastossa.
  • Ollaan samaan aikaan futuristeja ja nostalgikkoja.
  • Samanaikaisesti korosteaan vilpittömyyttä ja romantismia, mutta myös totuutta ja relativismia ja muutamaa muuta oppositioparia.

Tärkeintä ei ole kurinalainen opin seuraaminen, vaan emootio eli fiilis. Jos siis en ole täysin väärin lukemaani ymmärtänyt, niin metamodernismin ytimen muodostaa fiilistely. Fiilistely? – Voi pojat ja tytöt. Pelkän fiilistelyn varaan ei rakenneta mitään. Fiilistelyn muodostamassa tilassa heiluminen on juuri postmoderniin liittynyttä sitoutumattomuutta. Samalla kuitenkin halutaan sanoutua irti sitoutumattomuudestakin. Ollaan päädytty nihilismiin.

Nihilismin ydin ei muodostu arvojen kieltämisestä, vaan ei-minkään eli mitättömyyden arvon nostamisesta kaikkein ylimmäksi arvoksi. Meillä on ollut näitä mitättömyyden palvojia jo entuudestaan, joten metamodernismin aikakausi voitaisiin ristiä uusmitättömyydeksi. Ja kuten kaikkien uus-liikkeiden kohdalla, niin pyörä on keksitty uudestaan. Miten metamodernismin aikakaudella voidaan ottaa kantaa, kun oskillaatio kahden ääripään välillä on vanhaa relativismia par exellence?

Uusmitättömyyden edustajat näyttäytyvät minulle Markiisi de Saden Justinen päähenkilönä. Alussa Justine näyttäytyi sympaattisena kohtalon uhrina, mutta loppua kohden hänen piiperrys (lue: fiilistely) paljastuu negatiivisuutena elämää kohtaan, joka sietääkin tulla ruoskituksi.

desade_2786855k

Fiilistely on aina reaktiota ulkoiseen ärsykkeeseen, joka edustaa aktiota. Aktiossa ei ole mitään ei-mitään. Se on luova interventio mitättömyyteen. Uusmitättömyys on luovuuden kieltoa; se on elämälle vastaista piperrystä.

Metamodernistit ilmoittavat pyrkimyksekseen yhdistää ihmisiä median kautta. Sosiaalinen media on heidän siveltimensä. Valitettavasti heidän päämääränsä on väärä alusta asti. Me emme tarvitse yhdistymistä ja yhteisymmärrystä. Meidän on korkea aika oppia sietämään konfliktia elämässä. Elämään ratkaisemattoman konfliktin kanssa. Käytännön esimerkki: Venäjä ei tule koskaan poistumaan Krimin niemimaalta. Jos hyvin käy, niin sille riittää Itä-Ukrainan autonomia, mutta hyvin suurella todennäköisyydellä alueet tullaan liittämään Venäjään yksipuolisesti. Meidän tulee oppia elämään tämän jatkuvan konfliktin kanssa. Vaikka kyseessä on geopoliittinen tulehdus ja totaalisen sodan uhka Euroopassa, niin tässä ollaan aikamme ongelmien ytimessä.

Eurooppa on elänyt uusmitättömyydessä liian pitkään. Ja Venäjä on lukenut peliä oikein. Krimin valtaaminen oli mestarillinen liike geopoliittisessa shakissa. Pelissä, jossa fiilistelyssä elänyt Eurooppa luuli jo päättyneen. Se ei ollut päättynyt. Vastapeluri (lue: Eurooppa) vain sattui nukkumaan kuola poskea pitkin valuen. Venäjä – Eurooppa: 6 – 0. Ja tämä on tosiasioiden toteamista, ei kannanotto puoleen taikka toiseen.

Niin paljon kuin itsekin fiilistelen illan pimeinä hetkinä ikuisen rakkauden ja hippiliikkeen perään, niin realisti sisälläni herättää minut näistä päiväunelmista. Pitää muistaa, että ”rakkauden kesä 1967” oli täysi painajainen SanFranciscossa. Paikka haisi paskalle ja kuselle, koska suurin osa kaupunkiin vaeltaneista kukkaislapsista eli kadulla (ja paskoi ja kusi sinne). Merry Pranksters voi kuulostaa ideaalilta ratkaisulta hippielämässä, mutta sekin kommuuni perustui todellisuudessa naisjäsenten hyväksikäytölle. Naiset istuivat pankin päällä, jolla rahoitettiin koko bussin huumeet.

Meidän aikakautemme perimmäinen ongelma on, että siinä ei oteta  kantaa. Tällä aikakaudella esim. ekoterroristit tekevät tekoja, mutta heidän kantansa jää teon herättämän fiilistelyn jalkoihin. Meidän aikakaudella ei ole Baader-Meinhof -ryhmää ideologioineen. Meillä on tekoja, joiden tarkoitus on herättää fiiliksiä eli reaktioita. On niin helppoa maksaa Greenpeacelle kuukaudessa kymppi ja olla kahlitsematta itseään kaadettavan puun ympärille, koska se fiilis katsoessa televisiosta kahlittua aktivistia on niin voimakas. Silti se on ainoastaan fiilistä. Ei muuta.

Aikakautemme uusmitättömyys huolestuttaa ja samalla masentaa minua. Ollessani nuori odotin, että tulevat sukupolvet tulevat järkyttämään minua, mutta en koskaan uskonut heidän järkyttävän minua mitättömyydellä. Siitä täydet pisteet. Valitettavasti toimintaan kykenevät voimat lakaisevat lattiaa passiivisilla fiilistelijöillä. Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan.

Kaikesta tästä huolimatta Shia LaBeouf ”Just do it!” -huutovideosta saisi hyvän herätysääneen iPhoneen. Pitääpä alkaa tuumasta toimeen…

Viileydestä ja ihmissuhteista some-aikakaudella

frazier

Pari asiaa ovat pistäneet ajatukseni taas kulkemaan. Ensimmäinen näistä on legendaarisen NBA-pelaajan Walt ”Clyde” Frazierin teos Rockin’ Steady – A guide to basketball & cool ja toinen erään nimettömän laitapuolen kulkijan avautuminen ihmisistä, ajasta ja ihmissuhteista. Mutta mennään ensimmäiseen.

Kuinka olla viileä

Walt Frazierin teos (ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1974) alkaa seuraavasti.

I remember when I was a kid of 10 or 11 and I’d wash my sneakers with soap and brush almost every night so they would be bright and white and dry by morning. I remember being very exact how I laced them up when I went to play basketball in the dirt schoolyard in Atlanta. That was when my sneakers were the hottest item in my wardrobe.

Tämä olisi voinut olla myös suoraan minun nuoruudestani, jolloin suurimmat aarteeni olivat Adidaksen matalavartiset Top Tenit (kuva alla).

20121311482482252

Mutta minulla ja Walt Frazierilla oli pari isoa eroa. Minä en asunut Atlantan slummeissa, vaan tuolloin keskiluokkaisessa Helsingin Tapulikaupungissa (joka taitaa nykyään olla aika lähellä slummia Suomen mittakaavassa). Samoin meidän välillä on reilun kolmenkymmenen sentin kokoero Frazierin hyväksi. Lyhyt 160 senttinen varteni ei kuitenkaan estänyt minua valitsemasta juuri koripalloa minun lajikseni. Se oli coolia – lätkä ja fudis olivat taas jotain junttisäpinää, jonka harrastaminen olisi ollut ainoastaan noloa.

Nämä erot meidän välillä takasivat ainakin sen, että minusta ei koskaan tullut koripallon ammattilaista. Frazierin teos tuo esille vielä yhden suuren eron. Walt Frazier on ollut henkisesti cool – viileä. Minä taas olen aina ollut tuittupää ja kuumakalle. Mikään ei tunnu pysyvän sisällä. Kaikki pitää räiskäistä esille välittömästi ja valitettavan usein ilman sen suurempaa harkintaa. Tästä olen saanut kärsiä ja tyhmä pää ei näytä oppivan sitä sitten millään. Tai no, ehkä vuosien saatossa ne kaikkein terävimmät rosot ovat hieman hioituneet.

Joku voisi sanoa kuumapäisyyteni olevan suoraa seurausta lyhyestä varrestani. Aina on pitänyt olla napit vastakkain maailman kanssa, koska muuten sitä vain tallautuisi sen alle. Siinä on ehkä vähän perää, mutta kun ajattelen köyhän slummin mustaa nuorta 60-luvun Atlantassa, niin uskoisin tuon nuoren miehen kohdanneen huomattavasti suurempaa vastustusta kuin minä yltäkylläisessä keskiluokkaisessa elämässäni. Mutta tietenkin nämä asiat ovat suhteellisia. Oman elämän ongelmat eivät poistu tiedostamalla, että jollakin toisella menee vielä huonommin. Se antaa ongelmiin perspektiiviä, mutta ihan samalla tavalla ne jäävät olemaan ongelmina elämässä.

Lapsena piti ruoka syödä lautaselta, koska Afrikassa lapset näkivät nälkää. En koskaan ymmärtänyt tätä argumenttia. Mitä sitten? Vanhempani varmaan ymmärsivät jonkin menneen kasvatuksessa pieleen, kun vastaukseni oli: ”Minkä takia ne eivät syö niitä kuolleita? Parempaa lihaa se varmaan on kuin tämä.” Ei auttanut. Piti syödä se tilliliha pois lautaselta… koska Afrikka.

Oma vastaukseni elämän kolhuille on aina ollut kimppuun käyminen. On siis pitänyt ajaa uhka välittömästi pois. Toteemieläimeni on selkeästi ärhäkkä terrieri. Walt Frazier taas on viilipytty kissa.

I think I began getting cool when I had to learn how to change my baby sisters’ diapers and how to burp the babies. I’m the oldest of nine children in the family. I have seven sisters and one brother. When guys in the neighborhood find out you’re changing diapers, the trick is to make them think that, yeah, he-men do that all the time.

Niinpä. Antaa ulkomaailman painostuksen olla vaikuttamatta itseen ja kulkea pää pystyssä eteenpäin. Tuota asennetta olen yrittänyt omaksua vaihtelevalla menestyksellä. Se, että ei näytä tunteitansa jatkuvasti ei merkitse etteikö niitä olisi. Kyllä ne siellä ovat. Tämän olen joutunut oppimaan kantapään kautta introverttien ja hiljaisten ihmisten kanssa. On ollut aika elämässäni, jolloin en voinut tulla toimeen kenenkään hiljaisen tai sisäänpäin kääntyneen henkilön kanssa. Sellainen vain ajaa minut hermoromahduksen partaalle. Eli toisin sanoen, toisen viileys sytyttää minussa liekin. Muutaman viime vuoden aikana olen alkanut oppimaan, että emotionaalisesti kuolleimmat ovat niitä, jotka tuntuvat räiskyvän ympäristöön tunteenpurkauksia jatkuvasti… minä mukaanlukien.

Ihmissuhteista

Aluksi en ihan ymmärtänyt mitä tällä kaikella on tekemistä tämän videon kanssa, mutta sitten palaset loksahtivat paikoilleen. Joten pysykää vielä hetki mukana. Katsotaan ensin se video.

Video on pysäyttävä monellakin tavalla. Ensimmäisenä hämmästyy kuinka terävää kieltä ja ajatusta laitapuolen kulkijan suusta tulee. Tämä pistää epäilemään, että koko homma on lavastettu. Mutta ei anneta tämän hämätä meitä. Lavastettu tai ei, mutta me näytämme tarvitsevan aina jonkun ”ulkopuolisen” kertomaan meille, mikä meissä on vikana.

Sinänsä siinä ei ole mitään uutta, että joku kadunmies herättää kauhistusta lähestyessään. Sen ei pitäisi, mutta muutama erittäin huono kokemus leimaa tilanteita loppuelämän ajan. Muistuu mieleen eräs kerta, kun menin auttamaan maassa makaavaa. Tilanne kärjistyi siihen, että makaava heräsi ja yritti puukottaa minua kylkeen. Siinä meni hyvä rotsi pilalle ja halut mennä auttamaan maassa makaavaa vuosiksi.

Todellinen asia tulee videon loppupuolella, kun tämä nimetön avautuja alkaa puhumaan kuinka me emme enää halua ihmissuhteita. Meillä on enemmän keinoja olla toisiimme yhteydessä kuinka koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa ja siitä huolimatta itse media meidän välillämme tuntuu mielenkiintoisemmalta kuin ihmiset. Tästä on toitotettu iät ja ajat. Ei mitään uutta auringon alla.

Mutta mitä jos ihmissuhteet eivät koskaan ole olleetkaan niin tärkeitä meille? Aikaisemmin esimerkiksi naisten asema yhteiskunnassa on ollut riippuvainen miehestä. Ei siitä ole kuin muutama vuosikymmen kun miehetön nainen oli hyvin tukalassa asemassa yhteiskunnassamme. Naisten aseman parantaminen on samalla tehnyt ihmissuhteista muuta kuin instrumentaalisia. Ihmissuhteilla tulee olla muutakin kuin välinearvoa. Ja tätä muuta arvoa eivät kaikki näytä löytävän. Se, onko tämä oikein tai väärin, on kokonaan toinen kysymys, johon en aio tällä kertaa syventyä.

Ihmissuhteittemme malli on avioliitto. Sen asemaa ei tunnuta kyseenalaistettavan millään. Se herättää meissä suuria tunteita. Tämä on käynyt erittäin hyvin ilmi sukupuolineutraalin avioliittolain ympärillä käydyssä keskustelussa. Tässä kohdassa ottaisin taas esille ranskalaisen kulttuuriteoreetikon Paul Virilion ajatuksen teknologisista keksinnöistä. Ne sisällyttävät itseensä aina pimeän puolen, jota ei välttämättä olla otettu huomioon teknisen uudistuksen käyttöönoton yhteydessä. Klassinen esimerkki on laivan keksiminen. Samalla keksittiin myös haaksirikko. Sukupuolineutraalin avioliiton yhteydessä ei ole paljoa puhuttu siitä, että sen salliminen sallii samalla sukupuolineutraalin avioeron.

Ero kuuluu ihmissuhteisiin. Valitettavasti tämä tendenssi näyttää vain voimistuvan vuosi vuodelta. Me emme enää tarvitse toisiamme niin paljon kuin aikaisemmin. Vanhojen mallien tilalle ei ole tullut uusia. Olemme jääneet eräänlaiseen tyhjiöön. Sen täyttämiseksi on noussut ihmissuhteista muistuttava sosiaalinen media. Aikaisemmin on esimerkiksi katsottu, että ihmisten tulisi elää monogamiassa ja ”kunnes kuolema erottaa”. Kun puolet solmituista avioliitoista päättyy eroon ennen kuolemaa, niin on ilmeistä ettei meille tuputettu ihmissuhdemalli ole enää validi.

On väärin sanoa, että me emme haluaisi ihmissuhteita. On tietenkin varmaan niitäkin, jotka eivät oikeasti halua jakaa elämäänsä kenenkään kanssa. Heille suotakoot oikeus siihen. Erään sanonnan mukaan rakkaus on kuin pieru – jos sitä joutuu pakottamaan, niin se on hyvin todennäköisesti paskaa. Yhdyn tähän kansanviisauteen täysin. Ei siis ole mikään ihme, että tiedostamattomasti hakeutuessamme avioliittomallin mukaisesti ihmissuhteeseen, satutamme toisiamme hyvin suurella todennäköisyydellä. Kun seuraan mediassa ja eräiden ystävien piirissä käytävää sukupuolisota-keskustelua, niin tahtomatta tulee mieleen kuinka siellä taustalla vaikuttaa syvä pettymys ihmissuhteisiin.

Ja tässä tullaan viileyden tarpeeseen ihmissuhteita pohtiessa. Minäkin olen pettynyt lukuisia kertoja ja varmaan tulen vastaisuudessakin pettymään. Mutta ehkä oikea kohde eivät ole nämä vastapuolen edustajat, vaan se pelikenttä, joka meille on kasvatuksen myötä annettu. ”Don’t hate the player… hate the game”. Kaikkein suurimpaan ääneen toista sukupuolta arvostelevat näyttävät olevan juuri niitä, jotka kaikkein eniten kaipaavat ja tarvitsevat vierelleen toista ihmistä. Miehillä tämä tarve näyttää olevan äidin korvikkeen löytäminen. Valitettavasti ne naiset, jotka haluavat tähän lähteä mukaan ovat harvassa. Ei siis ole mikään ihme, että he tuntevat syvää pettymystä. Tämän pettymyksen purkamisen sijaan olisi kuitenkin paikallaan pysähtyminen peilin äärelle. Jos vaikka siitä pojasta olisi jo aika kasvaa mies. Miehenä olemiseen tarvitaan ripaus viileyttä. Kaikkea ei tarvitse sylkeä ulos välittömästi. Emotionaalisille purkauksille on oma aikansa ja paikkansa – se ei ole aina ja kaikkialla.

Ymmärrän kirjoittaneeni nämä lauseet lähinnä itselleni. Toivottavasti joku jaksoi lukea tämän avautumisen tänne saakka. Nyt on aika lopettaa ja tehdä jotain aivan muuta.

Skitsokoulun oppitunti 6: skitsokosmos

lucifer-1947_opt

Hyvät oppilaat. On tullut aika puhua todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Älkää säikähtäkö. Ei ole luvassa mitään perinteistä metafyysistä vakuuttelua siitä, miten todellisuus on rakentunut. Ei sinnepäinkään. Ennen kuin me voimme puhua todellisuuden rakentumisesta meidän tulee ymmärtää, mikä on se perusta, josta tämä rakentuminen tapahtuu.

Nykyfysiikan piirissä otetaan lähtökohdaksi, että sen teoria materian ja maailmankaikkeuden luonteesta eroaa merkittävästi meidän arkijärkemme tavasta käsittää ympäröivää todellisuutta. Samoin nykyfyysikoiden piirissä on pinttynyt tapa huomautella kuinka filosofit ovat pudonneet fysiikan kehityksestä; maailmankaikkeuden, materian ja todellisuuden selittäminen on siirtynyt filosofialta fysiikalle. Valitettavasti tämä johtuu fyysikoiden rajallisesta filosofian ymmärtämisestä. Vielä rajallisemmin he ymmärtävät (tai edes ovat lukeneet) nykyfilosofiaa. On totta, että Platonin, Aristoteleen, Hegelin tai Kantin filosofia voi perustua nykyfysiikan kannalta naiiviin maailmankuvaan. Mutta samaa me voimme Ptolemaioksen, Kopernikuksen tai Newtonin fysiikasta.

Mutta ei fyysikkojen kritiikki täysin perusteetonta ole. Monet nykyfilosofitkin sortuvat arkielämän kysymyksissä kannattamaan naiiviin realismiin verrattavissa olevaa käsitystä todellisuudesta. Esimerkiksi kysymys ihmisen identiteetistä tuntuu olevan monelle filosofille todellinen kompastuskivi. Sanoa meidän heräävän joka aamu eri ihmisenä, on monelle kauhistus. Suorastaan järjetön väite. Mutta yhtä järjetöntä on sanoa maailmankaikkeuden muodostuvan alkeishiukkasista, joita ei voida periaatteessakaan havaita. Havaitsemmehan me maailmankaikkeuden. Vielä hullumpaa on väittää näiden hiukkasten virtaavan koko universumin läpi saadakseen tiedon niiden edessä olevasta avoimesta aukosta. Mutta näin näyttää olevan.

Me muodostamme malleja ja teorioita maailmasta, jotta kykenisimme elämään siinä. Voimme puhua malliriippuvaisesta realismista. Siinä ei oleteta olevan totta tai vastaavan todellisuutta, vaan ainoastaan sillä on merkitystä, onko se sopusoinnussa havaintojemme kanssa. Fysiikassa newtonilainen malli toimii erittäin hyvin, kun pysyttelemme suurten asioiden äärellä. Mutta sukeltaessamme kvanttifysiikan alueelle newtonilainen malli ei enää kykene selittämään siinä ilmeneviä ilmiöitä.

Gilles Deleuzen filosofia on hyppäys traditionaalisesta piiristä kvanttifysiikan alueelle filosofiassa. Meidän tulee luopua ”arkijärjen” talutusnuorasta ja heittäydyttävä hyvin omituisten ajatusten vietäväksi. Vastoin yleistä harhaluuloa, Deleuze ei pyri kieltämään ”arkijärjen” toimivuutta, vaan kohdistaa huomionsa siihen järjettömään perustaan, josta ”arkijärki” muodostetaan. Ajattelu on tapahtuma. Se on väkivaltainen kohtaaminen kaaoksen ja differenssin kanssa. Merkityksellinen puhe nousee merkityksettömästä äänehtelystä. Kirjoituksen esihistoria löydetään luolamaalauksista, heimotatuoinneista ja sotamaalauksista kasvoissa. Minuutemme juontaa juurensa siitä kuinka ihminen on alkanut organisoimaan elämää.

Tapamme kokea todellisuus juuri siten miten me sen koemme on historiallisen kehityksen tulos. Se oliis voinut kehittyä myös toisin. Aivan samoin kuin luonnossa voisi olla olemassa yksisarvisia. Mikään luonnonlaiessa ei sano etteikö sellaisia olentoja voisi olla olemassa. Mutta näin nyt ei vain ole. Kokemuksen kohdalla meillä voi olla useita toisistaan erottuvia tapoja muodostua. Esimerkiksi hulluudessa ihmisen kokemus todellisuudesta on lähtenyt kehittymään toisin kuin muilla. Emme tässä mene niihin syihin, miksi näin on tapahtunut. Se kuuluu psykiatrian, ei filosofian, alueeseen. Mutta hulluudessa koettu todellisuus on todellisuutta hulluudessa. Emme myös lähde romantisoimaan hulluutta. Haluamme vain osoittaa todellisuuden muodostumisen luonteen.

Kuvataiteilijan poikkeama näössä voi muodostaa aivan uusia maalauksellisia ulottuvuuksia. Näin tapahtui esimerkiksi Francis Baconin kohdalla (josta Deleuze kirjoitti kirjan). Todellisuuskäsitystemme moninainen luonne osoittaa, että todellisuus on jotain, joka on luomisteko enemmän kuin meille valmiina annettua.

Study_for_a_Self_Portrait_-Triptych,_1985-86

 

Ajatteleva mieli nousee jostain ei- ja esi-inhimillisestä. Meillä voi olla vahva taju omasta ajattelevasta mielestämme, mutta aika ajoin me kohtaamme tämän pohjan –  skitsokosmoksen. Houreissa ja päihtymysessä me saamme aika ajoin maistiaisia tästä todellisuuden perimmäisestä luonteesta.

Kantin voidaan katsoa reagoineen tähän kaoksen ja differenssin muodostamaan tasoon asettamalla mielekkään kokemuksen ehdot säätämällä aistimellisuuden muodot (aika ja avaruus) ja ymmärryksen kategoriat (kausaalisuus). Ne muodostavat hänen skitsokosmoksen vastustuksen strategian. Deleuze kääntää Kantin ylösalaisin – kokemuksemme ennakkoehdot joutuvat ennemmin tai myöhemmin ristiriitaan skitsokosmoksen kanssa ja ihminen on pakotettu luomaan uusia ajatuksia. Tämä luomisen tapahtuma on Deleuzelle ajattelua. Se ei ole dogmaattista säännön seuraamista, vaan juuri luomisen akti.

Perinteinen ajattelun kuva perustuu pyyteettömälle totuuden tavoittelulle. Lopullinen totuus voi olla mahdotonta saavuttaa, mutta tämä eetos vaikuttaa tämän ajattelun kuvan taustalla. Tämä projekti voidaan yrittää pelastaa esimerkiksi puhumalla totuuden tavoittamisen sijaan totuuden lähestymisestä tai totuudenkaltaisuudesta. Tällainen ”totuuden tunnistaminen” ajatelun kuvana olettaa kuitenkin, että olisi jokin absoluuttinen totuuden keskipiste, josta voitaisiin ajattelun totuudenmukaisuus tarkistaa. Deleuze hylkää tämän ajattelun kuvan ja pyrkii hahmottamaan mitä olisi ajattelu ilman kuvaa.

Kohtaaminen skitsokosmoksen kanssa laittaa meidät luomaan omat käsitteemme ja ongelmamme. Kysymys totuudesta on sivuutettu. Todellinen kysymys on, miten me tulemme toimeen skitsokosmoksen kanssa. Täten ajattelija voi olla filosofi, tieteilijä kuin taiteilijakin. Jokainen heistä kohtaa skitsokosmoksen omalla tavallaan. Kuten kvanttifysiikan pienimmät partikkelit, joita ei voida havaita edes teoriassa, niin skitsokosmos voidaan vain mallintaa – havaita epäsuorasti. Ilman tämän mallin muodostamista kokemus olisi jäsentymätöntä kaaosta. Mutta mikään skitsokosmoksessa ei takaa mitään mallien hierarkiaa.

Toisen kokemus ei ole toista arvokkaampaa. Ne ovat erilaisia, mutta eivät eriarvoisia. Tässä nähdään Deleuzen eettinen pohja. Vain sellainen kokemuksen malli, joka pyrkii nousemaan toisten kokemusten mitaksi puhuu deleuzelaisittain potaskaa. Silloin ollaan astuttu aina dogmaattisen ajattelun kuvan piiriin. Aletaan puhumaan totuudesta ja siitä, mitä todellisuus oikeasti on. Ollaan vieraannuttu skitsokosmoksesta ja nostettu joku yksi kokemuksen malli muiden mallien yläpuolelle. Tasa-arvoiselle horisontaaliselle tasolle on nostettu vertikaalisia harhoja hierarkioista. Ei tarvitse katsoa kovin pitkää pätkää historiaamme, niin ymmärrämme näiden harhojen leimaavan meitä enemmän kuin on tarpeeksi.