Skitsokoulun oppitunti 6: skitsokosmos

lucifer-1947_opt

Hyvät oppilaat. On tullut aika puhua todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Älkää säikähtäkö. Ei ole luvassa mitään perinteistä metafyysistä vakuuttelua siitä, miten todellisuus on rakentunut. Ei sinnepäinkään. Ennen kuin me voimme puhua todellisuuden rakentumisesta meidän tulee ymmärtää, mikä on se perusta, josta tämä rakentuminen tapahtuu.

Nykyfysiikan piirissä otetaan lähtökohdaksi, että sen teoria materian ja maailmankaikkeuden luonteesta eroaa merkittävästi meidän arkijärkemme tavasta käsittää ympäröivää todellisuutta. Samoin nykyfyysikoiden piirissä on pinttynyt tapa huomautella kuinka filosofit ovat pudonneet fysiikan kehityksestä; maailmankaikkeuden, materian ja todellisuuden selittäminen on siirtynyt filosofialta fysiikalle. Valitettavasti tämä johtuu fyysikoiden rajallisesta filosofian ymmärtämisestä. Vielä rajallisemmin he ymmärtävät (tai edes ovat lukeneet) nykyfilosofiaa. On totta, että Platonin, Aristoteleen, Hegelin tai Kantin filosofia voi perustua nykyfysiikan kannalta naiiviin maailmankuvaan. Mutta samaa me voimme Ptolemaioksen, Kopernikuksen tai Newtonin fysiikasta.

Mutta ei fyysikkojen kritiikki täysin perusteetonta ole. Monet nykyfilosofitkin sortuvat arkielämän kysymyksissä kannattamaan naiiviin realismiin verrattavissa olevaa käsitystä todellisuudesta. Esimerkiksi kysymys ihmisen identiteetistä tuntuu olevan monelle filosofille todellinen kompastuskivi. Sanoa meidän heräävän joka aamu eri ihmisenä, on monelle kauhistus. Suorastaan järjetön väite. Mutta yhtä järjetöntä on sanoa maailmankaikkeuden muodostuvan alkeishiukkasista, joita ei voida periaatteessakaan havaita. Havaitsemmehan me maailmankaikkeuden. Vielä hullumpaa on väittää näiden hiukkasten virtaavan koko universumin läpi saadakseen tiedon niiden edessä olevasta avoimesta aukosta. Mutta näin näyttää olevan.

Me muodostamme malleja ja teorioita maailmasta, jotta kykenisimme elämään siinä. Voimme puhua malliriippuvaisesta realismista. Siinä ei oleteta olevan totta tai vastaavan todellisuutta, vaan ainoastaan sillä on merkitystä, onko se sopusoinnussa havaintojemme kanssa. Fysiikassa newtonilainen malli toimii erittäin hyvin, kun pysyttelemme suurten asioiden äärellä. Mutta sukeltaessamme kvanttifysiikan alueelle newtonilainen malli ei enää kykene selittämään siinä ilmeneviä ilmiöitä.

Gilles Deleuzen filosofia on hyppäys traditionaalisesta piiristä kvanttifysiikan alueelle filosofiassa. Meidän tulee luopua ”arkijärjen” talutusnuorasta ja heittäydyttävä hyvin omituisten ajatusten vietäväksi. Vastoin yleistä harhaluuloa, Deleuze ei pyri kieltämään ”arkijärjen” toimivuutta, vaan kohdistaa huomionsa siihen järjettömään perustaan, josta ”arkijärki” muodostetaan. Ajattelu on tapahtuma. Se on väkivaltainen kohtaaminen kaaoksen ja differenssin kanssa. Merkityksellinen puhe nousee merkityksettömästä äänehtelystä. Kirjoituksen esihistoria löydetään luolamaalauksista, heimotatuoinneista ja sotamaalauksista kasvoissa. Minuutemme juontaa juurensa siitä kuinka ihminen on alkanut organisoimaan elämää.

Tapamme kokea todellisuus juuri siten miten me sen koemme on historiallisen kehityksen tulos. Se oliis voinut kehittyä myös toisin. Aivan samoin kuin luonnossa voisi olla olemassa yksisarvisia. Mikään luonnonlaiessa ei sano etteikö sellaisia olentoja voisi olla olemassa. Mutta näin nyt ei vain ole. Kokemuksen kohdalla meillä voi olla useita toisistaan erottuvia tapoja muodostua. Esimerkiksi hulluudessa ihmisen kokemus todellisuudesta on lähtenyt kehittymään toisin kuin muilla. Emme tässä mene niihin syihin, miksi näin on tapahtunut. Se kuuluu psykiatrian, ei filosofian, alueeseen. Mutta hulluudessa koettu todellisuus on todellisuutta hulluudessa. Emme myös lähde romantisoimaan hulluutta. Haluamme vain osoittaa todellisuuden muodostumisen luonteen.

Kuvataiteilijan poikkeama näössä voi muodostaa aivan uusia maalauksellisia ulottuvuuksia. Näin tapahtui esimerkiksi Francis Baconin kohdalla (josta Deleuze kirjoitti kirjan). Todellisuuskäsitystemme moninainen luonne osoittaa, että todellisuus on jotain, joka on luomisteko enemmän kuin meille valmiina annettua.

Study_for_a_Self_Portrait_-Triptych,_1985-86

 

Ajatteleva mieli nousee jostain ei- ja esi-inhimillisestä. Meillä voi olla vahva taju omasta ajattelevasta mielestämme, mutta aika ajoin me kohtaamme tämän pohjan –  skitsokosmoksen. Houreissa ja päihtymysessä me saamme aika ajoin maistiaisia tästä todellisuuden perimmäisestä luonteesta.

Kantin voidaan katsoa reagoineen tähän kaoksen ja differenssin muodostamaan tasoon asettamalla mielekkään kokemuksen ehdot säätämällä aistimellisuuden muodot (aika ja avaruus) ja ymmärryksen kategoriat (kausaalisuus). Ne muodostavat hänen skitsokosmoksen vastustuksen strategian. Deleuze kääntää Kantin ylösalaisin – kokemuksemme ennakkoehdot joutuvat ennemmin tai myöhemmin ristiriitaan skitsokosmoksen kanssa ja ihminen on pakotettu luomaan uusia ajatuksia. Tämä luomisen tapahtuma on Deleuzelle ajattelua. Se ei ole dogmaattista säännön seuraamista, vaan juuri luomisen akti.

Perinteinen ajattelun kuva perustuu pyyteettömälle totuuden tavoittelulle. Lopullinen totuus voi olla mahdotonta saavuttaa, mutta tämä eetos vaikuttaa tämän ajattelun kuvan taustalla. Tämä projekti voidaan yrittää pelastaa esimerkiksi puhumalla totuuden tavoittamisen sijaan totuuden lähestymisestä tai totuudenkaltaisuudesta. Tällainen ”totuuden tunnistaminen” ajatelun kuvana olettaa kuitenkin, että olisi jokin absoluuttinen totuuden keskipiste, josta voitaisiin ajattelun totuudenmukaisuus tarkistaa. Deleuze hylkää tämän ajattelun kuvan ja pyrkii hahmottamaan mitä olisi ajattelu ilman kuvaa.

Kohtaaminen skitsokosmoksen kanssa laittaa meidät luomaan omat käsitteemme ja ongelmamme. Kysymys totuudesta on sivuutettu. Todellinen kysymys on, miten me tulemme toimeen skitsokosmoksen kanssa. Täten ajattelija voi olla filosofi, tieteilijä kuin taiteilijakin. Jokainen heistä kohtaa skitsokosmoksen omalla tavallaan. Kuten kvanttifysiikan pienimmät partikkelit, joita ei voida havaita edes teoriassa, niin skitsokosmos voidaan vain mallintaa – havaita epäsuorasti. Ilman tämän mallin muodostamista kokemus olisi jäsentymätöntä kaaosta. Mutta mikään skitsokosmoksessa ei takaa mitään mallien hierarkiaa.

Toisen kokemus ei ole toista arvokkaampaa. Ne ovat erilaisia, mutta eivät eriarvoisia. Tässä nähdään Deleuzen eettinen pohja. Vain sellainen kokemuksen malli, joka pyrkii nousemaan toisten kokemusten mitaksi puhuu deleuzelaisittain potaskaa. Silloin ollaan astuttu aina dogmaattisen ajattelun kuvan piiriin. Aletaan puhumaan totuudesta ja siitä, mitä todellisuus oikeasti on. Ollaan vieraannuttu skitsokosmoksesta ja nostettu joku yksi kokemuksen malli muiden mallien yläpuolelle. Tasa-arvoiselle horisontaaliselle tasolle on nostettu vertikaalisia harhoja hierarkioista. Ei tarvitse katsoa kovin pitkää pätkää historiaamme, niin ymmärrämme näiden harhojen leimaavan meitä enemmän kuin on tarpeeksi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.