Konservatistien paranoia

irvistys

Tehdään heti aluksi selväksi yksi asia. Tunnen syvää vastenmielisyyttä Timo Hännikäisen ajattelua kohtaan. Hänen teoksensa edustavat kaikkea sellaista, mitä katson vastustavani ja osittain jopa pilkkaavan. Kaikesta vastenmielisyyden tunteistani huolimatta en voi olla tunnustamatta, että mies osaa kirjoittaa. Ja juuri siksi olen katsonut velvollisuudekseni tutustua hänen tuotantoonsa.

Viimeksi Punaisessa Planeetassa vieraillessani käteeni tarttui Hännikäisen ja Tommi Melenderin esseistinen pamfletti Liberalismin petos (WSOY, 2012). Olen lukioikäisestä asti ollut suuri esseekirjallisuuden ystävä. Kiihkeää räyhää uhkuvat pamfletit ovat jääneet parhaiten mieleen. Ehkä yksi ilkikurisimpia kotimaisia pamfletteja ja kulttuurikritiikkejä on Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan Jälkisanat, sianhoito-opas (WSOY, 1987). Hännikäinen ja Melender eivät ole mikään Eskelinen ja Lehtola. Ei lähellekkään.

Mutta ei Hännikäisen ja Melenderin yhteisteos täysin ansioton ole. Yhdyn heidän analyysiin nykyisestä mediaympäristöstä. Tweettien, Facebook päivitysten, blogikirjoitusten ja Ajankohtaisen Kakkosen huutokilpailujen muodostama kakofonia on rationaaliselle keskustelulle vihamielinen ilmapiiri. Kirjan julkaiseminen on tämän ”median demokratian” antiteesi ja erittäin tervetullut sellainen. Mutta tämän ajankuvan toteamisen jälkeen lähdetään pamfletissa sellaisten virtausten vietäväksi, jotka vievät lukijan paranoian ja kielteisyyden muodostamaan synkkään syleilyyn.

Jako talous- ja arvoliberalismiin paljastavat Hännikäisen ja Melenderin keskeisimmän heikkouden. On totta, että ilmiöille on annettava nimiä, jotta niistä voitaisiin puhua. Mutta tällä nimeämisellä tulee olla kosketuspintaa muunkin kuin itse nimeämisen kanssa. Hännikäinen ja Melender sekoittavat armotta liberalismin ja libertarismin keskenään. Ja tämä on tarkoituksellista. He haluavat maalata meidän silmien eteen kuvan heidän korvien välisestä maailmasta ja kutsua sitä todellisuudeksi. Todellisuutta se varmasti on heille, mutta solipsismi ei ole edelleenkään tuottanut kovinkaan miellyttäviä lopputuloksia ihmiskunnalle.

Puhutaanpa hieman paranoiasta. Gilles Deleuze ja Félix Guattari antavat paranoialle kokonaan uudenlaisen merkityksen. Vaikka parivaljakon toinen jäsen (Guattari) oli psykoanalyytikko, niin he luopuvat paranoian psykiatrisesta määrittelystä ja katsovat sen sisältyvän kapitalistiseen tuotantoon. Keskeisin kapitalismin tuote ei ole pääoma, vaan työläinen. Järjestelmä tarvitsee pysyäkseen pystyssä jatkuvan työläisten virtauksen. Tämä ahkera puurtaja tulee luoda psyykkisen tuotannon kautta. Työläiseksi ei synnytä, vaan sellaiseksi kasvatetaan.

Psykoanalyysi on kapitalistisen psyykkisen tuotannon korkein saavutus. Siinä oidipuskompleksin kautta lapsi oidipaalistetaan ja häneen asettuu ”Isän laki”. Tämä järjestys nujertaa lapsen uhman ja hänestä alkaa kasvamaan kesytetty veronmaksaja. Deleuze ja Guattari eivät näe oidipuskompleksin universaalisuutta ”luonnollisena kehityksenä”, vaan se on meihin ylhäältä asetettu kyseenalaistamaton totuus.

Oidipus on ensin aikuisen paranooikon ajatus, vasta sitten neurootikon infantiili tunne. Psykoanalyysi ei pääse äärettömästä regressiosta: isän on täytynyt olla lapsi, mutta hän on voinut olla lapsi ainoastaan suhteessa isään, joka puolestaan on ollut lapsi, suhteessa toiseen isään.
(Anti-Oidipus, 303)

Lapsi ei haudo isän murhaa tai äidin naimista. Tämä on paranoidin isän korvien välissä. Tämä pelko ajaa hänet oidipaalistamaan lapsensa, joka välittää oidipuskompleksin soidun omalle lapselleen. Ja tässä ”isä” tulee ymmärtää symbolisena järjestyksenä. Äitikin oidipaalistaa olemalla paikoitellen isä.

Deleuzelle ja Guattarille paranoia on elämään sisältyvän differenssin kieltoa. Kaikki tulee tehdä samanlaiseksi, jotta erilaisuus typistettäisiin minimiin. Sukupuoli ero typistetään mieheen ja naiseen. Ja tästä typistetystä erosta paranooinen ihminen repii kaiken elämän kielteisyyden syyttämällä toista omasta kurjuudestaan. Erityisesti Hännikäinen on tässä ansioitunut ”miesasian” esitaistelija. Minä en vain tunnista hänen ”miestään” enkä todellakaan halua hänen puhuvan minun puolesta. Liberalismin petos on koulukirjaesimerkki pelon ja harhojen sekaisesta paranoidisesta kielteisyydestä elämää kohtaan. Otetaan yksi esimerkki.

Jopa kolmannes länsimaiden teineistä – oman elämän tyranniuden tyylipuhtaimmista edustajista – uskoo tulevansa kuuluisiksi.
(Liberalismin petos, 32)

Aina kun tällaisia tilastollisia väittämiä esiintyy, niin haluaisin tietää mihin tutkimukseen kyseinen väittämä perustuu. Mitä on tutkittu? Kuinka laaja on ollut otanta? Miten on tutkittu? Mitä muita johtopäätöksiä tutkimuksesta voitaisiin vetää? Valitettavasti Hännikäinen ja Melender eivät ilmoita mihin tutkimukseen väite nuorten uskosta kuuluisaksi tulemiseen perustuu. Varmaan tällainen tutkimus on jossain tehty.

Onko se uutinen, että nuorilla on epärealistinen kuva maailmasta, elämästä ja omasta itsestään? Jokainen normaalin nuoruuden elänyt aikuinen on uneksinut kuuluisuudesta ja uskonut, että hänestä on siihen. Alkaako teini opettelemaan soittamista, kirjoittamista, koodaamista tai urheilua pelkästään sen itsensä takia? No, ei todellakaan. Rakkaus omaa harrastusta kohtaan tulee myöhemmin. Kun ymmärtää, että kuuluisaksi tulemisen sijaan sitä voi harrastaa ihan ilman tuota epärealistista päämäärääkin. Mutta Hännikäiselle ja Melenderille tämä aikakaudesta toiseen toistuva triviaali tosiasia on jotain meidän aikakaudellemme leimallista.

Jo pelkästään tuosta yhdesta lauseesta voimme nähdä asioiden todellisen laidan. Hännikäiselle ja Melenderille nuorten hömppä on jotain vastenmielistä ja jotain sellaista, joka tulee tukahduttaa pois. He pelkäävät, että realitysarjojen ja sosiaalisen median myötä alojensa suvereenit huiput eivät enää hallitse kulttuurielämää. Tässä päästäänkin paranoian ytimeen. Hännikäinen ja Melender samaistavat populaari- ja korkeakulttuurin keskenään. Onko televisiosta koskaan tullut pelkästään korkealentoista kulttuuriohjelmaa? Ei ole. Siellä on aina esitetty viihdettä ja asiaohjelmaa sekaisin. Nykyiset realitysarjat ja niiden kautta nousseet ”komeetat” eivät ole mitään uutta. Ainahan näitä tähdenlentoja on ollut. Me emme vain muista niitä, koska he olivat one hit wonder. Ei siis mitään uutta auringon alla.

Viihde ja korkeakulttuuri (sinänsä hirveä sana, mutta antaa mennä) ovat paikoitellen sekaantuneet, kuten ne ovat aina sekaantuneet. Kirjallisuuden klassikot ovat olleet omana aikanaan luettuja teoksia. Vasta myöhemmin ne on nostettu jalustalle klassikoiksi. Ja sitten meillä on vähemmän luettuja vaikeaselkoisia teoksia, jotka ovat sitten sitä ”vakavaa taidetta”. Omien alojensa huiput kyllä erottuvat keskinkertaisuuden massasta aikanaan. Niin on aina tapahtunut ja tulee tapahtumaan. Ei syytä huoleen…

Ihmisten jakaminen liberaaleihin ja konservatiiveihin on keinotekoinen ja tarkoitushakuinen. Hännikäisen ja Melenderin tapauksessa päämäärät ovat epämieluiset. Elämästä vieraantuneet kulttuuritollot haluaisivat kietoa kaiken oman paranoidisen pelon ympärille, jotta heillä olisi parempi olla. Heille vapaus näyttäytyy vapautena tehdä mitä tahansa ja vastuuttomuutena. Vain typerys näkee vapauden näin naiivisti. Jos me otamme vapauden ihmisen keskeisimmäksi arvoksi ja kyseenalaistamattomaksi lähtökohdaksi, jota ei saa loukata, niin siitä ei seuraa päätöntä juoksentelua vapauksien perässä. Tai no, vähäjärkiselle se varmaan sitä merkitsisi. Vapauden kunnioittaminen luo vapauden harjoittamiselle omat rajansa. Jos vapautta tulee kunnioittaa, niin olen vapaa tekemään kaikkea sitä, mikä ei rajoita toisen vapautta. Mutta tämä yksistäänselvyys näyttää olevan ylivoimaisen vaikeaa ymmärtää eräillä. Tämä tulee erinomaisesti esille suvaitsevaisuus-keskustelussa. Aina on näitä vähemmän älykkäitä vastaväittäjiä, että omassa suvaitsevaisuudessani minun tulisi suvaita heidän suvaitsemattomuutta. O sancta simplicitas! Jotkut ovat oikein ylpeitä siitä, että ovat keksineet antiikkisen valehtelijan paradoksin uudestaan.

Olen siinä mielessä marxilainen ajattelija, että filosofian ja ajattelun laajemminkin päämääränä tulee olla maailman muuttaminen. Ilman tätä päämäärää filosofiasta ja ajattelusta tulisi mukavaa pohdiskelua nojatuolissa ja turisemista baaripöydän äärellä. Ajattelun ja filosofian tulee olla vaikutuksia ympäröivään maailmaan ja elämään. Tätä vasten konservatismi (joka pyrkii säilyttämään) ei istu minuun kovinkaan hyvin. Tästä johtuen katson differenssifilosofian olevan minun filosofiaani. Mutta aidosti erilainen on jotain sellaista, joka herättää vastustusta ja kuvotusta. Mukava erilainen ei ole erilaista laisinkaan… erilaisuus vie epämukavuusalueelle. Kulttuurikonservatiivit ovat voimakkaasti minun epämukavuusalueella ja hyvä niin. Annan heidän vapaasti olla siellä eri mieltä kanssani.

Vaikka tunnen vahvaa vastenmielisyyttä ja kuvotusta Hännikäisen ja Melenderin teoksen äärellä, niin olen tyytyväinen, että se on kirjoitettu. Ja kehoitan teitäkin lukemaan miesten tuotantoa. Joskus on juostava rohkeasti vastatuuleen ja tunnettava vastustus. Tuolloin voi aistia voimakkaana veren ja elämän maun suussa. Valitettavasti konservatiivien paranoialla on ollut historian saatossa ollut paha tapa työntää lonkeronsa sinnekin, jonne heillä ei ole asiaa. Parantuminen paranoiasta alkaa oman pelkonsa tunnistamisena ja sen tosiasian ymmärtämisenä, että oma mieli tekee kepposia. Tähän Hännikäisellä ja Melenderillä ajattelulla on vielä pitkä matka.

Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “Konservatistien paranoia

  1. Päivitysilmoitus: Suunsoittamisesta | SchizoBlog

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s