Kuumeista ajatusten juoksutusta

Björk's Vulnicura

Kuumeisena luen yleensä runoutta. Lyyrinen teksti jotenkin vastaa parhaiten kuumeista lyhytjännitteisyyttä ja samalla saa ajatukset assosioitumaan toisiinsa erilaisella tavalla. Tällä kertaa luin Arto Melleriä ja muita kotimaisia, mutta voiton ajatuksissa vei Björkin uusin Vulnicura. Aamulla Hesarista luin sen verran ylistävän arvostelu ”Björkin surusta syntyi suurteos”, että albumi piti ostaa iTunesista.

Pyrin kuuntelemaan levyä samalla kuin kirjoitan tätä, mutta Björkin laulu saa keskittymiskykyni (senkin vähäisen, mitä tässä kuumeessa sitä on) herpaantumaan. Joten vaihdan Thelonious Monkin nerokkaaseen Thelonious Alone In San Francisco. Suosittelen kaikille niillekin, jotka eivät tykkää jazzista.

Mutta joo. Lyriikasta piti kirjoittaa ja siitä kuinka Björk ammentaa omasta eroahdistuksestaan parhaimman albuminsa 20 vuoteen. Ja kyllä, minä en ole pitänyt juuri mistään Björkin tuotannosta sitten Post albumin. Mutta se on minun mielipiteeni se.

Syntyykö suuri taide ainoastaan kivusta? Tämä oli ensimmäinen kysymys, joka valtasi mieleni kuunnellessa Björkin uusinta. Biisit on merkitty sen mukaan kuinka monta kuukautta eron jälkeen ne on kirjoitettu. Käy ilmiselväksi, että Guðmundsdóttirin kohdalla on tullut vastaan se suuri ero, joka raastaa elämän alkutekijöihin. Joskus tämä kokemus on elämää tervehdyttävä prosessi, josta noustaan entistä voimakkaampana pystyyn ja joskus vaihtoehto jäädä maahan makaamaan vaan tuntuu niin paljon paremmalta ratkaisulta.

Pahimmillaan rakkaus ja onnellisuus riistävät ihmiseltä luomisvoiman. Tämä ei tarkoita, että luomisvoima on ainoastaan kivun ja masennuksen kautta käyvä voima meissä. Mutta joskus konfliktiton tila elämässä aiheuttaa oman konfliktinsa luovuuden kanssa. Ei ole enää mitään syytä käydä muodottoman massan kimppuun luodakseen jotain muotoa siitä. Tästä on kuitenkin turha syyttää ketään toista. Se on passiivis-aggressiivista itsetuhoa. Orgaaninen elämä voi paremmin kuin koskaan, mutta se sisäinen tuli on sammunut.

Kaiken luovuuden ei tarvitse olla taiteellista. Taide on ainoastaan meidän jokaisen elämään kuuluvan luovuuden ja elämän voiman ekspressio materiassa (tässä kohdassa materia tulee ymmärtää jonain hyvin abstraktina, koska musiikkikin on materiaa ääniaaltojen muodossa – ja minä olen kuumeessa… saa mennä suteen ja saveen välillä).

Mutta kun elämässään herää tuohon luovuuden sammumiseen, niin ymmärtää sen olevan jotain huomattavasti merkityksellisempää kuin osasikaan kuvitella aikaisemmin. Elämä tarvitsee vastustusta ja kitkaa, jotta se tuntuisi elämältä. Ilman sitä se lipuu ohi ja hermot tylsistyvät kipulääkkeiden tapaiseen turtumiseen. Kaikki tuntuu pumpulilta ja jossain vaiheessa oksettavuus valtaa mielen.

Se jokin virhe maailmassa pistää meidät etsimään vastausta ja ratkaisua siihen. Ja kun se lopulta löytyy, niin itse ratkaisusta löytyy uusi virhe, joka vie meidät toisaalle. Mitä perinpohjaisemman vastauksen löydämme, sitä vähemmän meissä elämä pihisee. Elämä tarvitsee vastustusta ja kitkaa…

Sairaus intensifioi elämää. Se erottaa meidät siitä mihin me kykenisimme ilman sitä ja näin muistuttaa meitä siitä, mitä me voisimme olla. Romahtaminen sairauden edessä ei enää intensifioi mitään, vaan erottaa meidät lopullisesti kyvyistämme. Joskus fyysinen rappeutuminen minimiin intensifioi henkisen elämän uskomattomiin suorituksiin (Stephen Hawking esimerkiksi) ja joissakin tapauksissa romahdus on totaalinen. Tälloin voidaan puhua kävelivistä kuolleista… ja niitä meidän yhteiskunnassamme riittää.

Liiallinen ongelmattomuus voi johtaa arkielämän katatoniaan. Ensin tapahtuu lamaantuminen saksalaisen perheauton, labradonin noutajan ja kahden lahjattoman lapsen maailmaan ja sitä seuraavaan viidenkympin villitykseen, jossa avioliitto jää taakse ja perheauto vaihdetaan (saksalaiseen) Porscheen. Muutaman epäonnistuneen puolta nuoremman tyttöystävän jälkeen tajutaan, että: ”Helvetti, mitä vittua mä teen!” ja palataan uudestaan entistä syvempään avuttomuuteen. Ja nyt siis puhun omasta sukupuolestani. Te naiset kyllä tiedätte aivan saman ilmiön sieltä puolelta aitaa. Minun ei tarvitse mennä siihen.

Minulle suuria ”erolevyjä” ovat Björkiä ennen olleet Peter Gabrielin Us ja Axl Rosen lyriikkojen osalta Guns N’ Rosesin Use Your Illusion albumit. Axln myöhäiskakskymppinen misogynia ei jaksa enää muuta kuin huvittaa, mutta Gabrielin ”Digging In The Dirt” kouraisee sieltä jostain hyvin syvältä:

I’m digging in the dirt
Stay with me I need support
I’m digging in the dirt
To find the places I got hurt
To open up the places I got hurt

Voiko enää paljaammin pyytää pysyä rinnalla, kun työskentelee itsensä kanssa. Tuossa kohdassa ei enää tarvita äitiä tai huoraa, vaan sitä toista, joka pysyisi rinnalla sen hetken, kun saisi itsensä sellaiseen kuntoon, että voisi jatkaa… Aina ei käy niin, että kaikki on käsitelty etukäteen ja vasta sitten astutaan suhteeseen. Hyvin usein ja uskaltaisin sanoa, että miltein aina, jatketaan keskeltä. Toisen tulee kertoa, että edellisissä kohtauksissa tapahtui sitä ja tätä ja nyt seuraavaksi siirrytään… elämää jatketaan kesken näytöksen.

Mainokset

40

Omistan tämän kirjoituksen itselleni.

Olen tällä viikolla törmännyt useaan otteeseen noin vuoden vanhaan New York Timesissa julkaistuun artikkeliin ”What You Learn in Your 40s”. Sinänsä ihan hyvä artikkeli, että sille voidaan antaa uusi mahdollisuus somessa vuodenkin jälkeen. Sen sisältämät viisaudet antoivat minulle inspiraation pohtia omaa nelikymppisyyttäni.

Olen suurin piirtein samassa kohdassa kuin artikkelin kirjoittanut Pamela Druckerman (täytän kohta 44 vuotta). Nelikymppisyyteni ensimmäiset vuodet eivät ole kuitenkaan olleet yhtä seesteisiä kuin hänellä näyttää olleen. Kuitenkin yhdyn näkemykseen, että voin sanoa omaavani edes jotain viisautta elämästä. Minun kohdallani lähinnä sen takia, että on tullut kohellettua, kompuroitua ja mokailtua sen verran, jotta tyhmempikin olisi jotain oppinut. Käyn tässä kursorisesti ja valikoiden muutamia kohtia, jotka artikkelissa puhuttelivat… ja vähän muutakin.

Kun noin neljä vuotta sitten täytin 40 vuotta, niin en ollut varautunut sen vuoristoradan kyytiin, johon kohta heittäydyin. Onnelliseksi luulemani avioliitto kariutui muutaman kuukauden kuluttua synttäribileistä ja menneisyyteen jäänyt sinkkuus astui takaisin elämään. Voi pojat mitä menoa! On vähättelyä sanoa, että menetin järkeni hetkeksi. Se meni kokonaan vuosiksi eikä ole vieläkään kokonaan saavuttanut emoalustaan.

Neljä ensimmäistä vuotta ovat olleet halpa ja heikkolaatuinen yritys sekoittaa Charles Bukowski ja Charlie Sheen omassa elämässäni. On kai sanomattakin selvää, että tuo projekti oli jo alusta asti tuomittu epäonnistumaan.

bukowski2

”Ikä on pelkkä numero”. Tällaisia aivopieruja päästelevät lähinnä ne, jotka haluavat pettää itseään ja toisia ympärillään. Ikä ei ole ainoastaan numero. Ikä on tuo aina tullessaan omat tuomisensa mukanaan, koska se on IKÄ. Jos kolmikymppisyyteen kuuluu tietty kyynisyys, niin nelikymppisenä alkaa ymmärtämään tuon kyynisyyden johtuneen lähinnä kaksikymppisen naiivien ideaalien kuolinkamppailusta. Moni kolmikymppinen on vielä kiinni myöhäisteini-iän lapsellisuuksissa. Kyynisyys on sumuverho, jolla peitotaan maailman todellinen luonne, koska se pelottaa niin perkeleesti. Kolmikymppinen, joka ei ole kyyninen on niin alikehittynyt, että hänestä tulee kyyninen vasta nelikymppisenä. Tai sitten hän ymmärsi olla kyyninen jo kaksikymppisenä ja unohti käydä läpi siinä välissä jonkun muun kehitysvaiheen, joka hyökkää kimppuun myöhemmin.

Mutta keskitytään nelikymppisyyteen. Ja ennen kaikkea minun neljänkympinkriisiini. Kaikkihan me haluamme loppujen lopuksi puhua itsestämme.

Henkinen kasvu. Niin toivottomia kuin me kaikki olemmekin, viimeistään nelikymppisenä voi alkaa sanoa omaavansa jotain elämänviisautta. Tämä ei välttämättä ole paljoa, mutta kasvua se vähäinenkin kasvu on. Omalta osaltani keskeisin kasvun merkki on, että ei enää jaksa välittää toisten kasvusta tai keskenkasvuisuudesta. Ihmiset ovat mitä ovat. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta kaikesta ei kannata vaivautua. Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Ehkä tämä kertoo omasta laissez-fairestani olennaisimman.

Rakkaus. Rakkaus on kuluttavaa ja ongelma sinänsä. Ei siis ole ihme, että sen kohdalla on tullut kitsaammaksi. Mitä rakkauteen tulee, niin sen alueella ihmiset heittelevät helmiä sioille jatkuvasti. Rakkaus ansaitaan. Tämä on jotain hyvin antikristillistä, mutta samalla hyvin myönteistä elämälle. Koska rakkaus tulee ansaita, niin samalla se tekee turhaksi ajatuksen rakkaudesta ensisilmäyksellä. Ainakin itse olen ymmärtänyt näiden tapahtumien johtavan poikkeuksetta katastrofiin ja tuskan turhaan lisääntymiseen elämässä.

Tämän takia rakastuminen on alkanut tuntua vuosi vuodelta mahdottomammalta. Ne tunteet, kun oravat juoksevat selkärankaa pitkin ja vatsanpohjasta raapii pistoksissa oleva kissa ulos, tuntuvat niin kaukaisilta. Voi kun sen tunteen saisikin takaisin, mutta ilman sitä energiaa raastavaa levottomuutta. Ja heti kun nämä sanat olen kirjoittanut, ymmärrän kuinka mahdoton tuo toive on. Koska toiveen mahdottomuus ei ahdistaa pätkääkään, tiedän hypänneeni elämässäni tietyn esteen yli. On mentävä eteenpäin tarrautumatta menneeseen. Elämän on edessäpäin kunnes kuolema meidät tuosta päämäärästä erottaa.

Muut ihmiset. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän katson ihmisiä ylös- tai alaspäin. En pidä kaikkia samanarvoisina tai tasoisinani, mutta sitä vähemmän siitä jaksaa välittää. Olkoot toinen briljantti tai täysi mitättömyys, niin omalla olemuksellani en jaksa heitä nostaa taikka laskea. Jokainen tehkööt sen ihan itse omin avuin. Kun itsen pinnalla pitäminen ei ole enää mikään ongelma, niin sitä vähemmän jaksaa ottaa itselleen ongelmaa rinnalla pyristelevien asemaan. Tottakai apua tarvitsevaa tulee auttaa, mutta tietyn vaiheen jälkeen hänen on ihan itse opittava pysymään pinnalla. Kaikkia ei voi pelastaa ja jokaisesta korkeammalla olevasta ei voi tehdä kiintotähteä omalle elämälle. Ylhäällä tai alhaalla oleminen on suhteellista. Elämän oma suhteellisuusteoria valtaa alaa ja sen eettisen paatoksen alkaa ymmärtämään päivä päivältä selvemmin.

Asiat. Joskus kaksikymppisenä sitä sanoi itselleen, että omistaminen alkaa ennemmin tai myöhemmin omistaamaan omistajaa. Kolmikymppisenä tuo ”totuus” alkoi hämärtymään ja nyt nelikymppisenä alkaa nauttimaan tiettyjen asioiden omistamisesta. Siitä ei muodostu enää niin suurta ongelmaa. Tässä asiassa voin sanoa olevani ”varhaiskypsä”, koska elämääni ei ole siunaantunut jälkikasvua ja heidän elättäminen ei kuulu ”kulutustottumuksiini”. Mutta samalla tämän ei tarvitse merkitä mitään kulutushulluuden riemuvoittoa. Enenevässä määrin ymmärtää, että yltäkylläisyyden sijaan elämässä kaipaa niitä muutamia arvokkaita asioita ja hetkiä. Pikaruoka vaihtuu parempaan kulinaristiseen kokemukseen. Massakulutteet vaihtuvat enemmän eksklusiivisempiin ja merkityksellisempiin asioihin. Ne voidaan nähdä oman yksilöllisyyden korostamisen instrumentteina, mutta samalla keinona ympäröidä elämä jollakin merkityksellisellä. Ja tässä kohdassa merkityksellinen tulee ymmärtää ihan jonain muuna kuin aikaisempina vuosina (tästä olisi voinut kirjoittaa oman kohtansa, mutta jätetään se tähän – ne, jotka eivät ymmärrä eivät omaa edellytyksiä ymmärtää vaikka rautalangasta vääntäisin asian).

Anteeksianto. Elämäni vaikein asia. Myönnetään. Omituisinta on, että entistä pahempien vaikeuksien kohdatessa elämääni, olen oppinut antamaan vähemmän tuskaa aiheuttaneille anteeksi. Jotenkin heidän tuottama kipu tuona kyseisenä hetkenä on alkanut tuntua niin mitättömältä. Ehkä jonain päivänä opin antamaan anteeksi ilman tuota ”vielä suurempaa tuskaa”. Ihan jo siitäkin syystä, että elämäni viimeiset hetket tulisivat olemaan niin helvetinmoista tuskaa, että voisin oppia antamaan anteeksi elämääni kuuluneille pettymyksille aikaisemmin. Ehkä tähän tulee palata viisikymppisenä… jos se tullaan näkemään.

Noin. Siinä kirjoitus itselleni ja itseni kunniaksi. Toivottavasti antoi edes jollekin toiselle jotain ajattelemisen aihetta tai ärsytti omahyväisyydellään.

Kuoleman välttämättömyydestä

smileydeath

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun lapsuuteeni ja nuoruuteeni läheisesti kuulunut ystäväni teki itsemurhan. Tietyssä mielessä ymmärrettävistä syistä, mutta samalla niin järjettömistä, hän syöksyi junan alle ja päätti elämänsä. Koska en usko kuoleman jälkeiseen elämään, niin en kykene hyväksymään itsemurhaa kuin erittäin harvoissa tapauksissa. Se, oliko ystäväni tapaus tällainen, ei kuulu minulle eikä muille.

Se kuolleista. Keskitytään eläviin. Olen viimeisten kuukausien aikana joutunut kohtaamaan kuoleman välttämättömyyden. Päätepisteen, jonka olemassaolon välttämättömyys ahdistaa vaikka sen tulisi tuoda elämään merkitystä. Ilman tuota päätepistettä emme saisi mitään aikaiseksi, koska meillä olisi kaikki aika.

Kuolema on meillä kaikilla edessämme. Tämä on täysin triviaalia. Mutta omassa elämässäni kuolema häämöttää kulman takana taukoamatta. Ei välttämättä minun kuolemani, mutta omien vanhempieni kuolema. He ovat siinä iässä ja kunnossa, että suru-uutinen voi saavuttaa minut minä hetkenä hyvänsä.

Seuratessani vanhempieni elämän hiipumista, olen alkanut pohtimaan omaa kuolevaisuuttani. Takanani on yksi elämäni raskaimmista vuosista (raskain oli vuosi 2011 kiistatta) ja eräinä aamuyön hämärän hetkinä mieleni valtasi ylitse pääsemättömiltä tuntuvia synkkiä pilviä. Mutta ne lipuivat ohi. Niin lipuivat monet muutkin pimeyden hetket ja minä pysyin pystyssä. Voitonriemun sijasta tunnen syvää pettymystä kenttäkestävyyttäni kohtaan. Kuinka helppoa olisikaan ollut romahtaa kaiken kuorman alle ja vain lakata välittämästä omasta itsestä, lähimmäisistä ja maailmasta.

Mutta ei. Tämä koneisto jatkaa kulkuansa eteenpäin. Yskien, mutta määrätietoisesti kohti päätepistettä. Elämän mielettömyys valtaa mielen jatkuvasti ja siitä huolimatta mielekkyys elämää kohtaan pitää pintansa. Depression circulus vitiosus on elämän amor fati… tai jotain muuta intellektuaaliselta kuulostavaa, jotta olemassaolon kuvottavuus maistuisi edes jossain mielessä siedettävältä.

Psykoanalyysi on masentavaa luettavaa, koska lukukokemuksen keskellä tajuaa pyöritelleensä korvien välissä samaa asiaa kohta 40 vuotta. Ihmisen psyyke on yksi luomakunnan suurimmista vitseistä (tai siis ainakin minun). Lapsena koetut pari ”mitätöntä tapahtumaa” leimaavat olemassaolon tapaa koko loppuelämän ajan. Me voimme huvittuneina katsella koiran säikähtäessä ilotuliteraketin paukahdusta uutena vuotena ja muutaman kuukauden uutteran totuttelun jälkeen paukkuarka koira on koulutettu vaikka tykinlaukausta sietäväksi olioksi. Toisin on meidän ihmisten tapauksessa. Me emme pääse irti neuroottisista toistoistamme edes vuosien psykoanalyysinkaan jälkeen.

Ja meidän tulisi olla ainakin omasta mielestämme luomakunnan kuninkaita. Olen niin kyllästynyt omiin neurooseihini. On niin helppoa sanoa olla välittämättä niistä ja tehdä toisin, mutta kuten niin monessakin tapauksessa sanomisen akti on aivan eri kuin tehty irtiotto aikaisemmasta kaavasta. Ehkä tässä piileekin muutoksen estävä tekijä… se jokin minussa, joka estää minua elämästä minulle kuuluvaa elämää, joutuu kohtaamaan kuolemansa antaakseen tilaa elämälleni (kursivointi tarkoituksellista!). Tämä on jotain hyvin kieromielistä lacanilaisuutta. Mutta siitä huolimatta, syvennytään tähän hetkeksi.

Spinoza katsoi, että yksikään asia ei ole sinänsä hyvä tai paha. Asiat ovat meille hyviä tai huonoja. Itse olemassaolo on jotain, joka ei kosketa hyvää tai pahaa. Se on niiden ulkopuolella. Maailmankaikkeutta ei vaan voi kiinnosta, mikä on hyvää tai pahaa meille.

Meidän olemassaololle huonoa on kaikki se, mikä estää meistä elämästä sitä elämää, jota meidän tulisi elää. Jos tämä este katsotaan pahaksi, niin tuolloin meidän ollessa este toisen henkilön elämälle, me olemme pahoja. Näin emme päädy ainakaan heti alkumetreillä arvorelativismiin, joka on ainoastaan toinen nimi nihilismille.

Mikä on siis se jokin, joka estää minua elämästä? En osaa antaa täyttä vastausta, mutta se taistelee vastaan uskomattomalla intensiteetillä (minun rakas neuroosini!). Niin taistelisin minäkin, jos joutuisin kohtaamaan kamppailun elämästä ja kuolemasta. Ja tavallaan kohtaan sen jokaisella sydämenlyönnilläni ja siitä huolimatta uskon, että aina on aikaa… siirretään se huomiseen.

Ihmisen on sanottu olevan onnettomimmillaan 44-vuotiaana. Elämäni saavuttaa tuon tienviitan alle kuukauden kuluttua. Olen valmis. Antaa tulla. Elämänahdistus (sorge) saa hyökätä kimppuuni. Olen valmiina kilpi suojanani ja teräväksi hiottu miekka turvanani (fallogosentriset assosiaatiot… antaa tulla!). Mutta mikä minussa taistelee tätä suurta ikäkriisiä vastaan? Olenko se minä vai minun neuroosini? Voi kuulostaa vähän jakomieliseltä, mutta etsikkoaikana nousee mitä kummallisempia kysymyksiä korvien väliin.

Mikä helvetti minussa estää minua heittäytymästä junan alle ja mikä hemmetti teki ystäväni tekemään sen minkä teki? Olen pyöritellyt tätä asiaa kohta 20 vuotta mielessäni ja en saa kysymykseltä rauhaa. Mikä on se ärsyttävän tiukasti minussa kiinni oleva, joka pitää minut täällä? Ja miksi minä kyseenalaistaisin edes sen olemassaolon. Se on ELÄMÄ todella isolla ja onneksi on. Palataan tämän tulen sammumiseen joskus kauempana… kiitos!

It doesn’t get better, it doesn’t get worse, but it sure gets different

whattt

Näin uuden vuoden alussa on ollut tapana uudistautua. Potkitaan vuoden aikana läskiintynyt perse liikkeelle, lopetetaan vähäksi aikaa epäterveelliset tavat, aloitetaan se kauan suunnitteilla ollut suuri projekti… mitä näitä nyt on. Vuoden vaihtuminen on yhtä suurta itsepetoksen aikaa. Me saamme taas hyvän syyn ajatella muutosta ja uuden aloittamista, mutta loppujen lopuksi päädymme toistamaan samaa vanhaa lorua ilman muutosta.

Alf Rehnin pieni kirja Vaaralliset ideat (2010) on pirullisen viihdyttävä teos luovuudesta (joka tähtää aina jonkinlaiseen muutokseen) ja sen palvonnasta aikakaudellamme. Siinä Rehn selittää varsin selkeästi, miten me ihmiset olemme suorastaan allergisia muutoksille… siis todellisille muutoksille, ei niille kosmeettisille näennäismuutoksille, joilla vain sementöimme henkiset jalkamme entistä lujemmin muuttumattomuuden maaperään. Meidän aivomme ovat kummallinen kapistus. Ne kuluttavat uskomattoman määrän energiaa, jotta ajatteleminen olisi edes periaatteessa mahdollista. Tämän takia aivot ovat hyvin säästäväisiä energian kulutuksessaan (kertoo hyvin miksi ajatteleminen on meille välillä niin hankalaa). Ne ovat toisin sanoen helvetin laiskat.

Kun ympäröivässä maailmassa kaikki pysyy mahdollisimman muuttumattomana aivomme ovat tyytyväisiä ja alkavat erittämään pienen annoksen dopamiinia. Me kaikki olemme nistejä tälle hormonille. Vaikka dopamiiniteoriaa kohtaan on esitetty paljon kritiikkiä, niin dopamiinin erityksen yhteydestä mielihyvän syntymiseen ollaan hyvin pitkälle yhtä mieltä. Ilman sitä me emme tuntisi mielihyvää. Voidaan siis sanoa dopamiini = mielihyvä. Pieni shotti dopamiinia ja olemme 7. taivaassa vaikka samaan aikaan meitä porattaisiin jyrsinterällä avonaiseen hammashermoon. Mielihyvä ei valitettavasti ole pitkäkestoista ja kohta palaamme maan pinnalle vihlovan kivun saattelemana.

Aivot siis tähtäävät huolettomaan löllimiseen pääkoppamme sisällä. Mitä vähemmän tämä tasapaino järkkyy, sitä tyytyväisempi olotila meillä tuntuu olevan. Tästä huolimatta me haluamme aina silloin tälloin muutosta elämäämme. Mutta haluammeko todellakin maailman muuttuvan vai haluammeko vain unelmoida ja kuvitella tuon muutoksen tuomasta lisämielihyvästä elämässämme? Itse olen taipuvainen ajattelemaan jälkimmäistä. Emme me halua sitä uutta työpaikkaa, uutta terveellisempää elämää, uutta rakkautta, uutta asuntoa… me oikeasti haluaisimme jatkuvuutta ja samaa.

Todellinen muutos on väkivaltaa nykyisyydelle. Se on ja sen tulee aina olla epämukavaa. Muutos on kivun tuottamista. Maailmanhistoria tuntee yhden suuren luovan (ja tuottavan) kansan – antiikin roomalaiset. Vielä tarkemmin sanottuna roomalaisten kidutusinstituutio oli yksi innovatiivisimpia mitä maa on päällään kantanut. Aina kun joku tulee puhumaan minulle luovuudesta, muutoksesta tai innovaatiosta, niin tulen ajatelleeksi ristiinnaulitsemista.

Mutta unohtakaa ne kirkkojen krusifiksit, jotka tervehtivät seurakuntalaisia alttareilta. Se on pelkkää Hollywood-versiota aidosta ja oikeasta ristiinnaulitsemisesta. Oikeassa naulitsemisessa paksut rautanaulat taottiin ranteiden läpi (kämmeniä ei lävistetty, koska ne eivät olisi kestäneet ruumiin painoa). Naulitun keho ei ollut patsasmaisesti suorana ristillä, vaan kyykyssä. Takapuolen alla oli hyvin pieni ”penkki”, jossa ruumis istui. Jalkaterät lävistettiin myös naulalla tai nauloilla. Todellinen kipu tuotettiin sääriluiden murskaamisella. Tämä kipu sai ristillä riippuvan menettämään tajuntansa, mutta hengityselinten lamautuminen pakotti uhrin takaisin tajuihinsa ja hänen rinnan ja käsien lihakset vetivät tahtomattaan ruumista ylös. Tämä aiheutti naulojen tekemien haavojen repeytymistä lisää ja murskatut sääriluut aiheuttivat taas valtavan kivun, joka taas vei uudelleen tajun naulatulta…

Mitä tällä kuvottavalla teloituksella on tekemistä muutoksen ja luovuuden kanssa? – Jonkin selittämättömän syyn takia me ihmiset näytämme päästävämme luovuutemme uskomattomiin ulottuvuuksiin, kun meidän tulee pohtia sitä miten aiheuttaisimme toisillemme mahdollisimman tehokkaasti kipua. Roomalaisten ristiinnaulitsemisen fysiologian selittämiseen meni vuosisatoja. He olivat aikaansa edellä! Mutta samalla tässä piilee luovuuden ja muutoksen salaisuus. Meidän on vietävä aivomme epämukavuusalueelle ennen kuin todellinen muutos saa tilaa hengittää. En usko antiikin roomalaisten olleen yksi suuri sadistien jengi, vaan julkeat mestaustavat olivat keino pitää yllä järjestystä. ”Totelkaa meitä tai…” Sekasorto olisi aiheuttanut vielä suurempaa kipua vielä suuremmalle määrälle ihmisiä. Se oli heidän keino pakottaa ihmisten aivot alistumaan roomalaisten vallan mukanaan tuomaan muutokseen.

Jos siis haluamme muutosta, niin meidän on mentävä sinne ”pimeälle puolelle”, jotta muutos olisi oikeasti muutosta eikä ainoastaan näennäismuutosta. Tämä pitää pitää mielessä, kun lähdemme hakemaan eroa edeltäneestä. Aivomme panevat hanttiin niin paljon kuin kykenevät, koska se on niiden tehtävä. Meidän kaikkien korvien välissä hyrrää helvetin tehokas konservatiivi. Tehottomat ja mitättömät muutokset ovat mitä parhainta materiaalia harhauttaa meidät välttämään todellinen muutos. Jokainen muutos kulkee Via Appian kautta, jonka varrelle ristiinnaulittiin 6000 Spartacuksen rinnalla taistellutta.

Olen niin kyllästynyt kuuntelemaan ihmisten uudenvuodenlupauksia. Yhtä kyllästynyt olen omassa työssäni näihin ”luovuusgurujen” jorinoihin, joita jaksetaan toistaa kuin Maharishi Mahesh Yogin antamia mantroja. Todellista ”boksin ulkopuolista” ajattelua on mennä sinne boksiin, vetää kansi kiinni ja pistää turpa rullalle. Siinä saa kaikkien aivot pienen shotin dopamiinia ja kaikilla on ”helvetin kivaa”. Mutta kun lähdetään hakemaan muutosta, niin on valmistauduttava kohtaamaan pimeyttä ja mielipuolisuutta. Dopamiinishotin aika on sitten myöhemmin. Sitä ennen on tuotettava kipua, hulluutta ja epätoivoa… mukaanlähtijöitä?