Kuoleman välttämättömyydestä

smileydeath

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun lapsuuteeni ja nuoruuteeni läheisesti kuulunut ystäväni teki itsemurhan. Tietyssä mielessä ymmärrettävistä syistä, mutta samalla niin järjettömistä, hän syöksyi junan alle ja päätti elämänsä. Koska en usko kuoleman jälkeiseen elämään, niin en kykene hyväksymään itsemurhaa kuin erittäin harvoissa tapauksissa. Se, oliko ystäväni tapaus tällainen, ei kuulu minulle eikä muille.

Se kuolleista. Keskitytään eläviin. Olen viimeisten kuukausien aikana joutunut kohtaamaan kuoleman välttämättömyyden. Päätepisteen, jonka olemassaolon välttämättömyys ahdistaa vaikka sen tulisi tuoda elämään merkitystä. Ilman tuota päätepistettä emme saisi mitään aikaiseksi, koska meillä olisi kaikki aika.

Kuolema on meillä kaikilla edessämme. Tämä on täysin triviaalia. Mutta omassa elämässäni kuolema häämöttää kulman takana taukoamatta. Ei välttämättä minun kuolemani, mutta omien vanhempieni kuolema. He ovat siinä iässä ja kunnossa, että suru-uutinen voi saavuttaa minut minä hetkenä hyvänsä.

Seuratessani vanhempieni elämän hiipumista, olen alkanut pohtimaan omaa kuolevaisuuttani. Takanani on yksi elämäni raskaimmista vuosista (raskain oli vuosi 2011 kiistatta) ja eräinä aamuyön hämärän hetkinä mieleni valtasi ylitse pääsemättömiltä tuntuvia synkkiä pilviä. Mutta ne lipuivat ohi. Niin lipuivat monet muutkin pimeyden hetket ja minä pysyin pystyssä. Voitonriemun sijasta tunnen syvää pettymystä kenttäkestävyyttäni kohtaan. Kuinka helppoa olisikaan ollut romahtaa kaiken kuorman alle ja vain lakata välittämästä omasta itsestä, lähimmäisistä ja maailmasta.

Mutta ei. Tämä koneisto jatkaa kulkuansa eteenpäin. Yskien, mutta määrätietoisesti kohti päätepistettä. Elämän mielettömyys valtaa mielen jatkuvasti ja siitä huolimatta mielekkyys elämää kohtaan pitää pintansa. Depression circulus vitiosus on elämän amor fati… tai jotain muuta intellektuaaliselta kuulostavaa, jotta olemassaolon kuvottavuus maistuisi edes jossain mielessä siedettävältä.

Psykoanalyysi on masentavaa luettavaa, koska lukukokemuksen keskellä tajuaa pyöritelleensä korvien välissä samaa asiaa kohta 40 vuotta. Ihmisen psyyke on yksi luomakunnan suurimmista vitseistä (tai siis ainakin minun). Lapsena koetut pari ”mitätöntä tapahtumaa” leimaavat olemassaolon tapaa koko loppuelämän ajan. Me voimme huvittuneina katsella koiran säikähtäessä ilotuliteraketin paukahdusta uutena vuotena ja muutaman kuukauden uutteran totuttelun jälkeen paukkuarka koira on koulutettu vaikka tykinlaukausta sietäväksi olioksi. Toisin on meidän ihmisten tapauksessa. Me emme pääse irti neuroottisista toistoistamme edes vuosien psykoanalyysinkaan jälkeen.

Ja meidän tulisi olla ainakin omasta mielestämme luomakunnan kuninkaita. Olen niin kyllästynyt omiin neurooseihini. On niin helppoa sanoa olla välittämättä niistä ja tehdä toisin, mutta kuten niin monessakin tapauksessa sanomisen akti on aivan eri kuin tehty irtiotto aikaisemmasta kaavasta. Ehkä tässä piileekin muutoksen estävä tekijä… se jokin minussa, joka estää minua elämästä minulle kuuluvaa elämää, joutuu kohtaamaan kuolemansa antaakseen tilaa elämälleni (kursivointi tarkoituksellista!). Tämä on jotain hyvin kieromielistä lacanilaisuutta. Mutta siitä huolimatta, syvennytään tähän hetkeksi.

Spinoza katsoi, että yksikään asia ei ole sinänsä hyvä tai paha. Asiat ovat meille hyviä tai huonoja. Itse olemassaolo on jotain, joka ei kosketa hyvää tai pahaa. Se on niiden ulkopuolella. Maailmankaikkeutta ei vaan voi kiinnosta, mikä on hyvää tai pahaa meille.

Meidän olemassaololle huonoa on kaikki se, mikä estää meistä elämästä sitä elämää, jota meidän tulisi elää. Jos tämä este katsotaan pahaksi, niin tuolloin meidän ollessa este toisen henkilön elämälle, me olemme pahoja. Näin emme päädy ainakaan heti alkumetreillä arvorelativismiin, joka on ainoastaan toinen nimi nihilismille.

Mikä on siis se jokin, joka estää minua elämästä? En osaa antaa täyttä vastausta, mutta se taistelee vastaan uskomattomalla intensiteetillä (minun rakas neuroosini!). Niin taistelisin minäkin, jos joutuisin kohtaamaan kamppailun elämästä ja kuolemasta. Ja tavallaan kohtaan sen jokaisella sydämenlyönnilläni ja siitä huolimatta uskon, että aina on aikaa… siirretään se huomiseen.

Ihmisen on sanottu olevan onnettomimmillaan 44-vuotiaana. Elämäni saavuttaa tuon tienviitan alle kuukauden kuluttua. Olen valmis. Antaa tulla. Elämänahdistus (sorge) saa hyökätä kimppuuni. Olen valmiina kilpi suojanani ja teräväksi hiottu miekka turvanani (fallogosentriset assosiaatiot… antaa tulla!). Mutta mikä minussa taistelee tätä suurta ikäkriisiä vastaan? Olenko se minä vai minun neuroosini? Voi kuulostaa vähän jakomieliseltä, mutta etsikkoaikana nousee mitä kummallisempia kysymyksiä korvien väliin.

Mikä helvetti minussa estää minua heittäytymästä junan alle ja mikä hemmetti teki ystäväni tekemään sen minkä teki? Olen pyöritellyt tätä asiaa kohta 20 vuotta mielessäni ja en saa kysymykseltä rauhaa. Mikä on se ärsyttävän tiukasti minussa kiinni oleva, joka pitää minut täällä? Ja miksi minä kyseenalaistaisin edes sen olemassaolon. Se on ELÄMÄ todella isolla ja onneksi on. Palataan tämän tulen sammumiseen joskus kauempana… kiitos!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s