Älymystön välttämättömyydestä

07_revolte

Aloitan provokaatiolla. Suomi on älymystölle vihamielinen maa. Me olemme rasistinen ja russofobinen kansakunta, mutta näitä enemmän me vihaamme älymystöä. Meille matalaotsaisille ugreille pahinta on, kun joku on lukenut ja vielä kehtaa tuoda sen esille. Oman lukeneisuutensa tai ajatustyönsä esille tuominen on pahempaa kuin rikos ihmisyyttä kohtaan. Koska hyvään ugrilaiseen tapaan ajattelu menee näin: ”tuo tuolla sanoo olevansa sivistynyt ja kertoo meille siitä” ergo ”Se siis ajattelee meidän olevan tyhmiä”.

Lopetan provokaation tähän, koska nettiprovoaminen vetää provokaattorin ja uhrin sivistyksen alhaisimmalle tasolle. Tämä ei ole päämääräni. Mutta maatamme on vaivannut vuosikymmeniä kollektiivinen allergia älymystöä kohtaan. Osan tämän allergian syistä saa kantaa yliopisto-intituutio, joka ei ole koko elämäni ajan ollut se ”kansallinen suunnannäyttäjä”, jonka sen mielestäni tulisi luonnollisesti olla.

Jos yliopisto on henkilö, hän on vanha, väsynyt, haikaileva – kuin ihminen, joka puutuneena unohtelee, kuka oikeastaan on.

Näin kirjoitti Esa Saarinen teoksessaan Erektio Albertinkadulla vuonna 1988 (s. 88). Reilu neljännesvuosisata myöhemmin tämä pätee edelleen. Suoritin opinahjoni Saarisen kotikentällä Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian laitoksella. Siellä ensimmäinen oppitunti oli, että Saarista piti arvostella ja inhota… syystä, että hän oli pinnallinen liitäjä, joka roikkuu julkisuudessa. Hänen akateemiset saavutuksensa olivat mitättömät… tähän ei auttanut ollenkaan se tosiasia, että mies oli mitä innostavin luennoitsija ja hyvä mentaalinen mentori.

”No, mutta onhan meillä Esko Valtaoja! Ja sitten meillä on nämä eri tutkimuslaitosten asiantuntijat aina välillä televisiossa ja lehtien sivuilla antamassa lausuntoja.” – Totta. Mutta siihen se yleensä jää. Onko meillä kansallista debattia? – Ei ole.  Ja jotta asia menisi vielä vihamielisemmäksi, niin oman kolumninsa menettämisen pelossa meritoituneet journalistit keksivät termin ”päivystävä dosentti”. Kolumnihan on niin yksinkertainen ja triviaali asia, että sen kirjoittamiseen kelpaa pelkkä rivitoimittaja. Siinä on meille kansallista debattia kerrakseen. Näkökulma eli mielipide on se perseen reikä, joka meillä jokaisella on. Ihan sama mitä sanotaan, kunhan toimituksen blogi saadaan jollakin pupulla täytettyä. Tärkeintä on saada niitä klikkejä aikaiseksi, jotta mainostajat pidetään tyytyväisenä.

Kansallisen debatin puute näkyy suoraan poliittisessa keskustelussa. Tosiasioilla on hyvin vähän tilaa, kun leveällä hymyllä varustettu pääministerimme ottaa selfien ja päräyttää ilmoille taas uuden twiitin. Harkittu ja tosiasioihin perustuva näkökulma vain pilaisi nämä hyvät bileet. Ihan sama seurauksista.

Toisaalla meillä on Timo Soini joukkoineen, joka kertaa mantraansa ”Kyllä kansa tietää”. No, vittu kun ei se tiedä! Yhdyn tässä kohdassa suuresti arvostamani Jyrki Lehtolan sanoihin:

Suomi on täynnä puhe- ja erottelukykyisiä tiedemiehiä, joiden hiljaisuus on saanut ne niin äreiksi, että niitä kannattaisi kuunnella, koska me tarvitsemme nyt sitä, että joku uskaltaa kutsua meitä idiooteiksi.

On turha luulla, että persuista kasvaa ajan mukana sisäsiistejä kepulaisia. Ei niistä kasva sellaisia. Ei vaikka Soini kuinka sitä yrittäisi. Seuraava hallitus tullaan muodostamaan keskustan ja perussuomalaisten kesken. Apupuolueiksi nostetaan kristilliset ja rkp (koska ruotsalaiset lähtevät aina mukaan) ja arvatkaas mikä on ensimmäisenä kynnyskysymyksenä hallitusneuvotteluissa? Se on sukupuolineutraali avioliittolaki. Se tullaan hautaamaan ja Suomi porskuttaa eteenpäin Päivi Räsäsen hymähdellessä ahdasmielistä kristillistä fundamentaalista hihitystään. ”Siitäs saitte te Sodomin ja Gomorrahin jälkeläiset.”

Eilen kansalaistorilla mieltänsä osoittaneet ihmettelevät, että miten tässä näin pääsi käymään. Minäpä kerron teille miten siinä näin pääsee käymään – te idiootit tulette jäämään äänestyspäivänä nukkumaan, koska äänestäminen on ”so last season”. Tärkeintä on, että saadaan hyvä fiilis aikaiseksi ”miekkarissa”, mutta todellisen teon hetkellä te käännätte kylkeänne krapuloissanne ja muistelette kaiholla sitä mahtavaa hetkeä torilla… koska sinne äänestyspaikkalle matka on niin pitkä ja vaivalloinen.

Suomi tarvitsee älymystöä enemmän kuin koskaan. Kansaa on muistutettava, että poliittinen osallistuminen ei tapahdu liittymällä taas yhteen Facebook-ryhmään tai retwiittaamalla jonkun nobodyn twiittiä. Meille syötetään tarkoituksella täyttä sontaa poliittisena debattina, koska kansan tyhmyys ja passiivisuus ruokkii hyvin pienen eliitin etuja. Poliitikkojen lausuntoja tulee lukea kuin piru raamattua ja heidät tulee asettaa vastuuseen sanomisistaan ja teoistaan. Se tapahtuu parhaiten riippumattoman ja vapaan älymystön toimesta, jonka ei tarvitse pelätä rahoituksensa puolesta näin tehdessään. Kun annat äänesi tai jätät äänestämättä, otat kantaa myös tähän. Halusit tai et.

En halua olla se vanhoja haikaileva jäärä, joka sanoo kaiken olleen parempaa ennen. En todellakaan, mutta tehkää nyt jotain (myös te akateemiset!), että Saarisen sanat eivät olisi enää ajankohtaisia seuraavankin neljännesvuosisadan kuluttua. Perkele!

Diabolisesta ajattelusta

Eugène_Delacroix_-_Lion_and_Snake_-_Walters_371219

… jatkan siitä mihin jäin.

Kun tasa-arvoinen avioliittolaki on esillä tulin taas ajatelleeksi avioliittoa symbolina. Sen on sanottu olevan yhteiskuntamme pienimmän yksikön (perheen) edellytys. Jos ei institutionaalinen avioliitto, niin ainakin vapaaehtoinen avoliitto vähintään. On totta, että nykyisessä keskustelussa puhutaan enemmän ihmisoikeuksista kuin avioliiton symbolisesta merkityksestä. Siitäkin huolimatta avioliiton symbolinen funktio kulttuurissamme on ohittamaton.

Aikaisemmin tein erottelun symbolin (yhteenliittäminen) ja diabolin (erilleen repiminen) välille. En tässä lähde tätä erottelua enempää erittelemään. Menen suoraan diaboliseen ajatteluun. Mitä se voisi olla? Miten se muuttaisi kulttuuriamme? Onko tasa-arvoinen avioliittolaki diabolista?

Kun jotain muutetaan merkitsee se yleensä jo olemassa olevan hajottamista. Näin on myös tasa-arvoisen avioliittolain kohdalla. Avioliitto halutaan merkittävän kansanosan toimesta nähdä kahden aikuisen henkilön väliseksi institutionalisoiduksi liitoksi. Sukupuolella ei ole tässä enää väliä. Argumentit sukupuolineutraalin liiton puolesta ovat kiistattomat. Vastustajien suunnalta ei suuremmin ole kuulunut rationalisia argumentteja. Keskeisimmät sukupuolineutraalia avioliittolakia vastustavat kannat nojaavat jo olemassa olevaan perinteeseen avioliitosta miehen ja naisen välisenä liittona tai uskonnolliseen perustaan tämän tradition pohjana. Tämän tradition muuttamisen pelätään muuttavan perustavanlaatuisesti yhteiskuntaamme. Mitkään rationaaliset argumentit tai empiiriset tulokset eivät tällaisen muutoksen puolesta puhu.

Mutta onko sukupuolineutraali avioliitto esimerkki diabolisesta ajattelusta? Vastaan yksinkertaisesti – ei. Sukupuolineutraali avioliitto muuttaa ja repii hajalle traditionaalisen avioliittoinstituution, mutta sen symbolista funktiota se ei muuta mihinkään. Yhteenliitos pitää sisällään edelleen ulossulkeisen eli eksklusion. Tässä mielessä yhteiskuntamme tuhoa pelkäävät tuomiopäivien tuloa saarnaavat joutuvat taas kerran pettymään ja muut saavat nukkua yönsä rauhassa.

Sukupuolineutraali avioliittolaki toisi kahden aikuisen ihmisen välisen rakkaussuhteen juutalais-kristillisen sopimusinstituution piiriin. Tämän sopimuksellinen (eli symbolinen) toiminta vain laajentaisi vaikutusalaansa. Ja tätä en kritisoi. Totean vain tämän olevan symbolista, ei diabolista ajattelua.

Diabolinen ajattelu perustuisi erilleen repimiseen, jossa symboliset merkitykset hajotettaisiin. Jatkuva auki repimisen akti, joka ei jättäisi ulos sulkemiselle tilaa taikka mahdollisuutta. Kaikki olisivat tervetulleita, koska ristiriitaisesti ilmaistuna ei olisi mitään tilaa minne toivottaa tervetulleeksi. Suora diabolinen ajattelu on siis mahdottomuus. Siksi sitä tuleekin harjoittaa aina epäsuorassa diskurssissa.

Sukupuolineutraali avioliitto pitää edelleen sisällään eksluusion. Vaikka piruja maalaillaan seinille, niin uusi avioliittolaki ei sallisi kahden lapsen, aikuisen ja lapsen taikka ihmisen ja eläimen välistä avioliittoa. Ja erittäin painavista syistä hyvä näin. Sukupuolineutraalissa (tai siis tasa-arvoisessa) avioliitossa kaksi aikuista ihmistä saavat sanoa toisilleen: ”tahdon”. Heidän kummankin katsotaan ymmärtävän, mitä tuo sanomisen akti tarkoittaa. He siis ymmärtävät sen symbolisen merkityksen. Lapsen ja eläimen ei nähdä tätä merkitystä ymmärtävän… ja näin meidän kulttuurimme ja yhteiskuntamme perusta on turvattu.

Jos me emme kykene ajattelemaan diabolisesti suoraan, on meidän keskityttävä ”katsomaan sivulle” ajatellessamme symbolisesti. Olen pyrkinyt systemaattisesti välttämään raamatullisia ja moraalisia ulottuvuuksia kirjoittaessani diabolisesta ajattelusta. Mutta diabolinen ajattelu tapahtuu aina pimeydessä ja sisältää meidän ”pahuuden” kohtaamisen, jota muutemme pyrimme välttämään. Silti se on meistä erottamaton ”varjo”, joka seuraa meitä kaikkialle missä on valoa. Mitä kirkkaampi valo, sitä tummempi ja pidempi varjo. Tämä selittää hyvin sen, miksi ihmisen ollessa kaikkein varmin oman näkökulmansa oikeudesta on hän kaikkein sokein näkökulmansa varjosta. Valo sokaisee. Tässä kohdassa voidaan muistuttaa, että latinan Lucifer aamuaurinkoa ja valon tuojaa.

Ja näin kiihkeimmät tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat toteuttavat omaa profetiaansa. Kiihkeästi tahtomalla avioliiton symbolin ekskluusion säilyttämistä he horjuttavat yhteiskuntamme perustaa ja edesauttavat omien pelkojensa toteutumista. He eivät ajattele diabolisesti, vaan antavat diabolisen puolen temmeltää kaoottisesti. Heille kukaan ei ole opettanut ajattelun epäsuoraa diskurssia. Ja tuskin heillä olisi siihen edes kognitiivisia kykyjäkään. Diabolinen epäsuora diskurssi edellyttää harvinaisen syvää ymmärrystä symbolisesta merkityksen annosta.

”Je suis un mensonge qui dit toujours la vérité”

cocteau

Otsikossa oleva Jean Cocteaun lainaus voidaan kääntä: ”Olen valhe, joka kertoo aina totuuden”. Tässä lainauksessa piilee huomattavasti syvällisempi totuus kuin päälle päin tulisi ajatelleeksi. Lainaus on perinteinen aforismi, jossa käännetään asia päälaelleen. Mutta valheen sanominen totuudeksi ei ole tämä piilotettu syvällisyys. Huomattavasti mielenkiintoisempaa on kiinnittää huomio Cocteaun sanovan olevansa valhe.

Eilen vuotuisessa ”hupparitapahtumassa” Slushissa Jorma Ollila pyrki aforistiseen tyyliin kiteyttämään jotain: ”Lue hieman, mutta älä kuitenkaan liikaa tai muuten sinusta tulee akateeminen”. Letkautus on tietenkin irrotettu asiayhteydestä, mutta tiivistää hyvin maamme tilan: meiltä puuttuu sivistyneistö. Ja vielä kärkevämmin esitettynä: meiltä puuttuu sivistyneistö yritystemme johdosta.

Suomessa on kyllästymiseen asti toitotettu insinöörien perään niin hyvässä kuin pahassakin. Itse en insinöörien edustusta ole nähnyt huonona asiana niin kauan kun he tekevät insinöörien työtä. Mutta kun insinööri nimitetään markkinointi- tai viestintäpäälliköksi, niin hyvin suurella todennäköisyydellä reisille menee ja reilusti.

Mutta sivistyneistön puute näkyy myös laajemmin kansallisessa keskustelussamme. Tässä kohdassa sivistyneistön (tai paremminkin ilmaistuna: wanna-be-sivistyneistön) edustajat voivat kohdistaa katseensa reilusti peiliin. Yliopistolaissa instituution tehtävät määritellään seuraavasti:

Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Akateemisessa maailmassa on paikoitellen kaikkein pahin synti toteuttaa kolmatta tehtävää (”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa”). Yliopisto voi olla pahimmillaan todellisuudesta vieraannuttava kupla, jossa nukkavieru mutiseva tutkija on enemmän sääntö kuin poikkeus. Tämä tulee erittäin hyvin esille suhteessa yritysmaailmaan. Kaksi maailmaa, joiden tulisi toimia mahdollisimman hyvin toisiaan tukien, ovat irtaantuneet toisistaan niin kauas kuin mahdollista.

Mutta pysytään Cocteaussa. Sanoa minän olevan valhe ollaan päästy jonkin hyvin keskeisen äärelle. Ainoastaan naiivia realismia edustava ajattelu voi pitää minuutta muuna kuin kertomuksena. Kertomuksena, joka on sepite muiden joukossa. Ja siitä huolimatta mitään enempää todellisen tuntuista meillä ei voi olla.

Sigmund Freudin sisarenpoika Edward Bernaysia pidetään PR:n isänä. Hänen setänsä vaikutusta Bernaysin ajatteluun ei voida väheksyä. Massakommunikaatio ja PR ovat meidän aikamme tekniikoita tuottaa minuuksia. Tai kuten Bernays ilmaisi PR:n olevan ”myöntymyksen insinöörityötä”. Miten saada massat myöntymään jollekin asialle? Miten tuottaa mahdollisimman monta minuutta, jotka hyväksyvät tahdotun asian?

Ovatko massakommunikaatio, PR ja markkinointi sitten valhetta? Jos eivät ainakaan suoranaista valhetta, niin ainakin keinotekoista totuutta. Uutiset eivät välitä meille totuutta, vaan keksivät sen meille. Tämä on triviaalia näin 2010-luvulla. Mutta vielä 50 vuotta sitten tämän mainitseminen olisi ollut radikaalia. Silti valtaosa maailman päällä elävistä ihmisistä eivät osaa edes tätä medialukutaidon alkeisoppimäärää. Ja tätä eivät vallan edustajat halua muuttaa miksikään.

”Olen valhe, joka kertoo aina totuuden”… loppujen lopuksi Cocteaun lainaus on toiseen muotoon muutettu valehtelijan paradoksi – kun valehtelija sanoo: ”Olen valehtelija”, hän kertoo totuuden valehtelemalla, koska hän on valehtelija. Minä on paradoksi. Suurin valhe on siis uskoa naiivisti minän totuuteen. Meidän koko olemassaolo perustuu valheelle ja se on totuus…

Ja sitten takaisin Ollilaan. Entinen Nokian ja Shellin hallituksen puheenjohtaja halusi varmaankin korostaa toimintaa ainaisen analysoinnin ja kelaamisen sijasta. Voihan myös olla, että London School of Economics on jättänyt mieheen jonkinlaisen allergian lukemista kohtaan. Tämä olisi tietenkin harmi. Itse taivun enemmän Jörn Donnerin suuntaan, jonka vanha lausahdus: ”Lukeminen kannattaa aina” on lähempänä maailmaani kuin Ollilan puolihuolimaton letkautus.

Mutta letkauttelu on taitolaji. Vain kirjallisuuteen perehtymätön moukka voi luulla tiivistävänsä lauseeseen jotain merkityksellistä ”lonkalta ampumalla”. Niin helpolta kuin se vaikuttaakin, niin aforistiikka on yksi kirjallisuuden kaikkein vaikeimpia lajeja. Moni juniori-tason filosofi väheksyy Nietzschen tai Wittgensteinin tyyliä, mutta harvempi siinä onnistuu edes auttavasti. Lähdepä tälle liukkaalle pinnalle ja pyllähdät perseellesi muutamassa sekunnissa. Tähän ei anna edellytyksiä edes kolme vuosikymmentä kansainvälisen yritysjohdon kirkkaimmassa valokeilassa… siihen tarvitaan lukeneisuutta.

You’re in the jungle, baby… You’re gonna die

Karl-Marx-Stadt-Schild

Työpaikasta on tullut monelle meistä yksi suuri selviytymisen ja murtumisen alttari. Tulostavoitteiden ja yt-neuvotteluiden muodostamassa jatkumossa romanttinen kuva päivätyöstä ja sen tuomasta sisällöstä elämään on menettänyt arvonsa kuin omakotitalo syrjäseudulla.

Meille kerrotaan kuinka tässä taloudellisessa tilanteessa yt-neuvotteluiden seurauksena saadut potkut tuotannollis-taloudellisista syistä eivät ole työntekijän vika ja häntä ei tule leimata tämän johdosta. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan usein käy. Erotetun itsetunto murtuu eron syistä huolimatta. Hän oli yksi niistä, joiden työpanos katsottiin sen verran vähäiseksi, että työntekijä oli parempi uhrata yrityksen tuloksen parantamiseksi.

Tähän ei auta se tieto, että osaston päällikölle on ylemmältä tasolta annettu lukumäärä, joka hänen osastoltaan tulee poistaa. Se, miksi juuri tuo lukumäärä on kyseiselle osastolle asetettu, on usein arpapelin lopputulosta. Kun viivalla on kymmenen yhtä paljon tulosta tehnyttä työntekijää ja neljä heistä tulee vähentää, jotta yrityksen omistajat olisivat tyytyväisiä seuraavan vuosineljänneksen tulokseen, niin arpapeliksi menee kuka joutuu lähtemään ja kuka saa jäädä.

Olen viimeisten viikkojen aikana saanut arvokkaan oppitunnin siitä, että kuuntele aina vastapuolen argumentteja tarkkaan. Vain sitä kautta avautuu todellinen näkymä oman aseman puolustamiseen. Omien joukossa argumentit omien arvojen puolesta löystyvät. Tulee laiskaksi, koska on niin helppoa olla samaa mieltä.

Onko monikaan ajatellut erosta ilmoittavan esimiehen asemaa? Entä ne työkaverit, jotka jäävät työpaikalle odottamaan seuraavia yt-neuvotteluja? Voittajat ovat harvassa. Mutta sehän kuuluu reaalikapitalismin luonteeseen. Paperilla systeemit ja suunnitelmat näyttävät hienoilta, mutta todellisuus paperiarkkien ulkopuolella on kaukana kauneusihanteista. Harvojen valta harvenee varakkaimman 1%:n varallisuuden kasvaessa entisestään.

Työelämästä on muodostunut painajaismainen pakkopulla, jossa työurien kesto lyhenee ja epävarmuus kasvaa. On turha kuvitella sitoutuvansa tosissaan 20 vuoden asuntolainaan, koska työura jatkuu korkeintaan 10 vuotta. Tämän jälkeen on joko asemassa, jossa voi maksaa asuntolainan vuoden lisätuloilla tai ei koskaan saavuta sitä pistettä, että laina olisi kuitattu pois. Onko työelämä, jossa 45-vuotias katsotaan liian vanhaksi rekrytoitavaksi, terve? Miten tuollaisessa tilanteessa kukaan voi rakentaa järjellistä uraa? Suomessa ollaan vielä kaukana Silicon Valleyn tilanteesta, jossa 30-vuotias katsotaan jo liian senioriksi rekryttäväksi. Mutta hyvää vauhtia ollaan ottamassa Amerikan isoveli kiinni.

Aikaisemmin rockin pahat pojat esittäytyivät niinä kapinallisina, jotka hyppäsivät altaan syvimpään päähän ja vasta sitten katsoivat, onko altaassa vettä. Nykyään me kaikki joudumme asettamaan elämämme samaan uhkarohkeaan positioon. Ei näytä olevan ammattia, jota ei voida digitalisoida ja korvata koneellisesti… tai ulkoistaa halpatuotantomaihin. Jossain vaiheessa saavutetaan lakipiste, jossa veronmaksajia on liian vähän, jotta yhteiskuntaa olisi vara pyörittää. Samaan aikaan yhteiskunnan infrastruktuurin on automatisoitu niin voimakkaasti, että ilman sitä emme tule toimeen.

Olemme saavuttaneet kehityksen päätepisteen. Historian loppu? Luultavasti ei, mutta hyvin toisenlainen kuin Hegel sen kuvitteli olevan. Toimeentulon epävarmuus tekee koko elämästä veitsenterällä tanssimista. Kapinallisromantti kuva elämästä, jota leimaa epävarmuus huomisesta ja keskisormen näyttäminen turvallisuudelle kuuluu kirjojen ja lehtien sivuille. Harvempi ”elämäntapaintiaani” elää kovinkaan hohdokasta elämää nelikymppisenä (ellei sellaiseksi katsota kroonisen alkoholistin 24/7/365-känniä).

Tällaisina hetkinä sitä tulee kysyneeksi itseltään: ”Haluanko oikeasti tätä kaikkea?”. Vastausta tähän en ole vielä löytänyt, mutta lähteminen lammasfarmariksi Uuteen-Seelantiin olisi mitä luultavammin muutos ojasta allikkoon. Mutta haluammeko me oikeasti tätä kaikkea mihin työelämä on meidät ahtanut? Hyvä kysymys. Jätän tämän tähän…