Kukaan ei oo kenenkään

Jatkan edellisen postaukseni lopussa esille tullutta ajatusta. Se ei näytä jättävän minua rauhaan. Samalla jatkan sukellusta kotimaisen populaarikulttuurin syvänteisiin.

Ajatus pulpahti pinnalle työmatkalla kuunnellessani Iisan kappaletta ”Kukaan ei oo kenenkään” (saman nimiseltä albumilta). Kappaleen voi ohittaa perinteisenä ja yksinkertaisena erolauluna tai äidin tunnemaailmaa kuvaavana romanttisena lyyrisenä kuvaelmana suhteessa lapseen, mutta minulle se aiheutti huomattavasti monimutkaisemman ajatusketjun (yllätys, yllätys).

Jokaisesta pitäis voida vaan irrottaa
Niin et se palata voi jos se haluaa
Helppo sanoo mutta vaikeampi toteuttaa
Ketään ei milloinkaan pysty omistaa
Helppo vaan sanoo mutta ei niin helppo toteuttaa
Ei todellakaan
Ei todellakaan

Toisessa kiinni roikkuva rakkaus on tuomittu miltein poikkeuksetta epäonnistumaan. Se ei itse asiassa ole rakkautta laisinkaan, vaan omistamishalua ja toisen autonomisuuden kieltoa. Mutta mitä jos nämä sanat merkitsevät jotain suhteessa itseemme?

Meidän rakkain ja syvin omistussuhde on suhde meihin itseemme. Toitotamme itsellemme ja toisille kuinka meistä jokainen on vastuussa itse itselleen ja kuinka meillä on oikeus päättää itse meitä koskevissa asioissa. Mitä jos tämä kaikki onkin harhaa ja täysin väärin?

Elämä meissä ei ole meidän. Meillä ei ole omistussuhdetta elämäämme eikä toisten elämään. Kukaan ei todellakaan ole kenenkään… ei edes me itsellemme. Kukaan ihminen ei ole täysin toisista irrallinen. Minulla on useita suhteita toisiin ihmisiin, joista jokaisesta saan olla kiitollinen (vaikka joskus tulee toistakin emootiota heitä kohtaan tunnettua). Missä minun elämäni ja läheisimpieni elämän raja kulkee? Kielen kautta olen suhteessa vielä suurempaan populaatioon. Itse asiassa kielijärjestelmän kautta olen suhteessa koko ihmiskuntaan. En voi sanoutua siitä irti vaikka kuinka yrittäisin.

Yrittäkääpä ajatella ilman sanoja ja kieltä… Aivan! Ajattelu on kielellistä. Voin tietenki harjoittaa meditaatiota, jossa pyritään tyynnyttämään tämä mieli, joka on kiinni kielessä. Meditaatiossa saavutetut kokemukset tulee pukea kieleksi, jotta voisin ilmaista niitä toisille ja omalle mielelleni. Voidaan sanoa, että mieli kielii kielessä (tai jotain muuta heideggerilaista, mutta ei mennä siihen nyt). Tärkeintä on ymmärtää, että ajatus mielestämme tai elämästämme yksityisomaisuutena on jotain hyvin keinotekoista.

Sanoisin, että ajatus irrallisesta yksilöstä on suorastaan myrkyllinen. Tämä tulee erittäin hyvin esiin itsemurhan käsitteessä. Edellisessä postauksessani kirjoitin elämän asettavan meidän velvollisuudeksi tavoitella hyvää elämää. Kun elämä ei enää kykene täyttämään tätä velvoitetta, niin sillä on kaikki syyt sammua – kuolla pois. Mutta niin kauan kuin elämä kykenee tavoittelemaan hyvää elämää, niin sen sammuttaminen on rikos elämää vastaan. Itsemurhan julkeus ilmenee räikeimmin kuolleen omaisille. Riistäessään henkensä itsemurhaaja kiistää elämän sosiaalisen luonteen ja kieltää sen toisilta.

joutsen_2

Meidän ei kuitenkaan tarvitse mennä näin äärimmäisiin esimerkkeihin. Pysyttäydytään toisessa riippuvassa rakkaudessa ja sen sisältämässä omistushalussa. Usein katsomme kuinka mustasukkaisesti toisessa riippuva henkilö tukahduttaa toista toiminnallaan. Mutta samalla hän tukahduttaa hänessä itsessään olevan kyvyn rakastaa. Omistushalu toiseen ei itse asiassa ole toisen aitaamista, vaan rajojen vetämistä omalle itselleen.

Läheisyysriippuvainen ihminen ei kestä elämään sisältyvää ambivalenttia suhdetta itseen. Me tarvitsemme käsityksen itsestä, eli mielestä, toimiaksemme maailmassa, mutta se ei ole mitään todellista sinänsä. Minää ei ole. Se on vain tapa käsitellä asioita. Me tiedämme, että aurinko ei nouse eikä laske, mutta tavan takia me sanomme niin. Ihailemme auringonlaskua vaikka todellisuudessa me katsomme maapallon kääntymistä. Mutta läheisriippuvainen on kuin maapallon muodon kieltäjä, joka uskoo maan olevan litteä. Hänelle aurinko nousee ja laskee. Ihminen on maailmankaikkeuden keskipisteessä. Rakkauttaan tunnustaessaan läheisriippuvainen itse asiassa pönkittää omaa itseään. Hän pystyttää muurin itsen ja maailman väliin. Ja hän epäonnistuu aina, koska maailma ja minä ovat aina yksi ja sama.

Jokainen buddhalaisuuden perusteet omaksunut ymmärtää tämän. En kuitenkaan halua sukeltaa tässä länsimaiselle kulttuurille valitettavan vieraaseen perinteeseen. Tämä ei nimittäin ole mitään vierasta meidän kulttuurillemme. Suuri mielen ja maailman välisen dikotomian kaataja oli Marcel Proust (1871 – 1922). Hänen massiivinen Kadonnutta aikaa etsimässä romaanisarja perustui hyvin pitkälle näkemykselle, että yksilö murentuu ajan virrassa.

Tänään rakastunut mies kohtaa ajan, jolloin tuosta romantiikan sankarista ei ole enää mitään jäljellä. Elämä Proustille oli sarja erilaisia kausia, joiden välillä ei aina ollut mitään yhteistä. Jokainen kausi elämässä näytti sisältävän kokonaan toisen minän, joka sitä eli. Rakastunut minä ei voi edes kuvitella sitä minää, joka ei enää rakasta. Minä kohtaa elämänsä aikana lukuisia kuolemia. Aamulla herätessämme voimme olla hetken hämmentyneitä omasta itsestämme, mutta hetken kuluttua omaksi hämmästykseksemme jatkamme tavan takia elämäämme samana henkilönä, joka illalla meni nukkumaan. Minä rakentuu muistissamme ja muistoissamme. Minä on aina virtuaalista tässä hetkessä. Se on kuvitteellinen konstruktio. Meidän kehomme ja mielemme ovat ajan säiliöitä. Tämän takia Proust lähtee etsimään kadonnutta aikaa. Ja siihen ei muutama hassu sivu riitä.

joutsen_3

René Descartesin (1596 – 1650) suuri oivallus oli, että on yksi asia, jota ihminen ei voi epäillä. Ja se on hänen ajattelemisensa. ”Ajattelen, siis olen!” Descartesin ajattelu vaikutti voimakkaasti modernilla aikakaudella vallalla olleeseen dualismiin hengen ja materian välillä. Samoin kahtiajako ihmisyksilön ja ympäristön välillä jyrkkeni. Ajatus yksilöstä itsenäisenä yksikkönä valtasi kulttuurin. Individualismin ja dualismin ajatukset sopivat täydellisesti länsimaissa vallalla olleeseen kristilliseen ihmiskäsitykseen. Kärjistäen voisin sanoa, että kartesiolainen filosofia saavuttaa lakipisteensä protestanttisessa kristinuskossa. Yksilö on vastuussa omasta kohtalostaan ja omalla työllään hän lunastaa taivaspaikkansa.

Koska kaikki tämä perustuu kuvitteelliselle perustalle, niin ei ole mikään ihme, että se on päätynyt kriisiin. Tämä kriisi on jatkunut jo reilut sata vuotta. Ajatus oman itsemme kuvitteellisesta luonteesta on niin vieras länsimaiselle ihmiselle, että muutos ei tapahdu yhdessä yössä. Yksilöinä me voimme omaksua uuden käsityksen itsestämme, mutta kulttuurina ja yhteisönä se kestää pidempään.

”Kukaan ei oo kenenkään”. Ei niin. Sinä et myöskään ole sinun.

Kun sinä katsot mua se ei vaikeaa uskoa, ettei oo ollenkaan tulevaa
Tai menneisyyttäkään koska se on ongelma
Tai kasa muistoja vaan jotka voi romuttaa
Minä koitan oppia tajuumaan sen että niin tiukkaan kii susta pitää voi en
Etteikö tuuli vois temmata sua mukanaan
Ja musta kauaksi, kauaksi pois kuljettaa

Tuota raikasta tuulta meistä moni tarvitsisi elämään. Kepeä tuulahdus raitista ilmaa, joka kuljettaa minuuden hieman kauemmaksi, jotta siihen saisi kriittistä etäisyyttä. Hieman sitä mielettömyyttä keskelle elämää, jotta voisi taas päättömästi rakastua maailmaan ja ihmisiin sen päällä. Päästää irti edes hetkeksi minästä ja nähdä kuinka se on ainoastaan pinttynyt tapa, keino pärjätä pilvilinnojen kaupungissa.

Ehkä nyt saan hieman rauhaa tältä ajatukselta. Ja nyt sitten se Iisan biisi, niin voitte muodostaa näkemyksen ihan itse (voi tätä kielen mahdollistamaa ironiaa).

Marcel Proust ja rakkaudessa epäonnistumisen vääjäämättömyys osa 2

Romanttinen rakkaus on tuomittu epäonnistumaan, koska pohjimmiltaan rakkaus on omien tunteittemme projisointia toiseen. Tästä johtuen me emme koskaan kohtaa toisiamme, joka on edellytys romanttiselle rakkaudelle. Kun olemme lyöttäytyneet yhteen toisen kanssa, alkaa romanttisen rakkauden illuusion taustalta paljastumaan jokapäiväisyys.

Toinen ei ole enää mysteeri, vaan kuin ornamentti kotikatumme talon katonrajassa, jota emme ole enää vuosiin huomanneet. Tarvitsemme turistin osoittamaan meille tuota ornamenttia, että kohdistaisimme siihen katseemme ja muistaisimme sen olemassaolon. Ohitse kiitävän hetken ajan me hurmaannumme tuosta kivisestä koristeesta, vain unohtaaksemme sen hetken kuluttua uudestaan.

Tämä suhteen arkipäiväistyminen tulkitaan yleensä toisen tutuksi tulemiseksi. Mutta tuona ”tuttuuden” keskellä ainoastaan toisen tuntemattomuuden mysteeri on kadottanut mielenkiintoisuutensa. Toinen jää yhä tuntemattomaksi; hänestä on tullut vielä tuntemattomampi, koska olemme vieraantuneet hänen tuntemattomuudesta. Toisesta on tullut itsestäänselvyys ja meistä välinpitämättömiä häntä kohtaan.

Metodologinen uskottomuus ja mustasukkaisuus

Mutta Proustin maailma ei ole näin synkkä. Meillä on keino välttää itsestäänselvyyden ja välinpitämättömyyden muodostama noidankehä. Rakkaus säilyttää mysteerinsä, kun säilytämme epäilyksen toisen uskollisuutta kohtaan. Meidän on opittava tuntemaan mustasukkaisuutta. Ja ainoastaan sellainen henkilö voi tuntea aitoa mustasukkaisuutta, joka itse kykenee uskottomuuteen.

Uskottomuuteen ja mustasukkaisuuteen kykenemätön henkilö tuntee voimakasta omistautumista toista kohtaan, mutta rakkauteen hän ei kykene (proustilaisesta näkökulmasta katsottuna). Kohdatessaan suhteessa uskottomuutta omistautunut tuntee valtavaa pettymystä, joka manifestoituu parhaimmasta tapauksessa voimakkaana aggressiona ja vihana. Tämä toistuu hänen suhteissaan aina niin monta kertaa, kunnes pettymyksen varaama energia murskaa illuusion omistautumisesta ja henkilö oppii tien rakkauteen – uskottomuuden ja mustasukkaisuuden piirileikin. Mutta palatkaamme itse leikkiin…

Henkilön viehätysvoima on tavoittamattomuutta ja poissaoloa. Proust kutsuu tällaisia henkilöitä ”pakoilijoiksi”. He pakenevat meidän määrityksiä ja valloituksiamme, joko tietoisesti tai tiedostamattomasti. He herättävät meissä ahdistusta ja levottomuutta. Ihminen, jonka poissaolo ei tällaista tunnetta herätä on meille merkityksetön romanttisessa mielessä.

Mutta rakkauden kohteissa me kaipaamme, sitä mikä on meitä kaikkein lähimpänä – meidän omia fantasioitamme toisessa. Me tunnemme riistävää kaipuuta ja kärsimystä vaikka heidän ominaisuudet ovat meidän korvien välissä koko melankoliamme ajan.

Uskottomuus ja mustasukkaisuus ovat mukana rakkaudessa alusta saakka. Toisin kuin romanttisen rakkauskäsityksen mukaan, niin Proust katsoo tämän dikotomian olevan aidon rakkauden elinehto. Mustasukkaisuus on merkki siitä, että me emme tunne rakastettumme kaikkia ajatuksia ja tunteita. Hänen tuntemattomuudesta ei ole tullut meille itsestäänselvyyttä. Me emme kohtele rakastettuamme välinpitämättömästi.

keaton-playhouse_2

Koska me olemme romanttisen rakkausideaalin saastuttamia, niin me harvoin osaamme toimia oikein uskottomuuden ja mustasukkaisuuden piirileikissä. Proust itse antaa esimerkin, kun romaanin Kertoja pitää Albertineaan mustasukkaisesti vankinaan pääsemättä varmuuten hänestä. Rakkauteen ei kuulu uskottomuus, vaan ennemminkin ajatus siitä. Samoin mustasukkaisuuden tulee pitää yllä rakkauden liekkiä, ei tukahduttaa toisen vapautta. Terve uskottomuus muodostuu siitä, että rakkaudella on aina useita kohteita. Se, mitä me koemme suhteessamme nyt voi kohdistua kummankin osapuolen toimesta johonkin toiseen toisaalla. Rakkaudesta ei tälloin voi koskaan tulla itsestäänselvyyttä, koska se voi suuntautua muualle.

Rakkautta ylläpitävä voima on metodologinen uskottomuus ja mustasukkaisuus. Mielessämme näemme kuinka voisimme olla uskottomia ja kuinka se meissä herättää mustasukkaisuutta. Meidän ei tarvitse tuota kaikkea toteuttaa suhteessamme, mutta ajatus siitä kaikesta pitää itsestäänselvyyden ja välinpitämättömyyden syövän loitolla suhteesta. Ja koska rakkautta voimme tuntea elämän aikana usean henkilön kanssa, niin siinä epäonnistumista ei tule ottaa liian henkilökohtaisesti. Me teemme rakkaudessa suuremmalla todennäköisyydellä epäonnistuneita kuin onnistuneita valintoja. Seuraavalla kerralla ottakaamme paremmin opiksi uskottomuuden ja mustasukkaisuuden piirileikistä.

Rakkauden itsekkyys

Rakkaus on itsekäs teko. Me emme koskaan rakastu toiseen ihmiseen, vaan meidän projisoimiin mielikuviin itsestämme häneen. Ehkä juuri tästä syystä itseään täynnä olevat ihmiset vetävät piilevästi narsistisia persoonia puoleensa. Avoimesti narsistinen henkilö avaa piileville narsisteille tyhjän kankaan piirtää kuva itsestään. Koska heidän narsisminsa on ollut piilevää, niin toiseen piirretty idealisoitu kuva tuntuu vapauttavalta. Ja tässä neuroottisessa kuviossa paljastuu meidän jokaisen rakkauden luonne.

Mutta rakkaus on enemmän kuin tämä. Onnistuessaan murtautumaan tylsyyden ja jokapäiväisyyden harmaan muurin läpi, rakkaus tekee meistä herkempiä. Me herkistymme taiteelle ja luonnolle. Yksinkertainen melodia saa yht’äkkiä suuren sisällön tai syksyinen lehtien peittämä maa maalaa eteemme suuren taideteoksen. Pessimismistään huolimatta Proust ei ole kyynikko tai nihilisti. Rakkauden itsekkäistä lähtökohdista huolimatta se on suurinta, mitä meillä on. Valitettavasti romanttinen rakkauskäsitys on vieraannuttanut meidät tästä rakkauden itsekkäästä ytimestä.

Ja on Proustin rakkaudessa toinenkin merkittävä puoli –  rakkaus on luovaa. Vaikka me projisoimme toisiimme omia tunteittamme, niin tämä on aina luova teko. Rakkaussuhteen arkipäiväistyminen ja toisen välinpitämättömäksi tunteminen on tämän luovan teon mitättömäksi tekemistä. Uskottomuuden ja mustasukkaisuuden piirileikki on taas tämän luovuuden ylläpitoa. Ottakaa rakkaus taideteoksena. Pitäkää toinen tuntemattomana… tulkaa sen kanssa toimeen.

Vive la différence!!* 

*Suom. huom. välinpitämättömyys = indifférence