Konservatistien paranoia

irvistys

Tehdään heti aluksi selväksi yksi asia. Tunnen syvää vastenmielisyyttä Timo Hännikäisen ajattelua kohtaan. Hänen teoksensa edustavat kaikkea sellaista, mitä katson vastustavani ja osittain jopa pilkkaavan. Kaikesta vastenmielisyyden tunteistani huolimatta en voi olla tunnustamatta, että mies osaa kirjoittaa. Ja juuri siksi olen katsonut velvollisuudekseni tutustua hänen tuotantoonsa.

Viimeksi Punaisessa Planeetassa vieraillessani käteeni tarttui Hännikäisen ja Tommi Melenderin esseistinen pamfletti Liberalismin petos (WSOY, 2012). Olen lukioikäisestä asti ollut suuri esseekirjallisuuden ystävä. Kiihkeää räyhää uhkuvat pamfletit ovat jääneet parhaiten mieleen. Ehkä yksi ilkikurisimpia kotimaisia pamfletteja ja kulttuurikritiikkejä on Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan Jälkisanat, sianhoito-opas (WSOY, 1987). Hännikäinen ja Melender eivät ole mikään Eskelinen ja Lehtola. Ei lähellekkään.

Mutta ei Hännikäisen ja Melenderin yhteisteos täysin ansioton ole. Yhdyn heidän analyysiin nykyisestä mediaympäristöstä. Tweettien, Facebook päivitysten, blogikirjoitusten ja Ajankohtaisen Kakkosen huutokilpailujen muodostama kakofonia on rationaaliselle keskustelulle vihamielinen ilmapiiri. Kirjan julkaiseminen on tämän ”median demokratian” antiteesi ja erittäin tervetullut sellainen. Mutta tämän ajankuvan toteamisen jälkeen lähdetään pamfletissa sellaisten virtausten vietäväksi, jotka vievät lukijan paranoian ja kielteisyyden muodostamaan synkkään syleilyyn.

Jako talous- ja arvoliberalismiin paljastavat Hännikäisen ja Melenderin keskeisimmän heikkouden. On totta, että ilmiöille on annettava nimiä, jotta niistä voitaisiin puhua. Mutta tällä nimeämisellä tulee olla kosketuspintaa muunkin kuin itse nimeämisen kanssa. Hännikäinen ja Melender sekoittavat armotta liberalismin ja libertarismin keskenään. Ja tämä on tarkoituksellista. He haluavat maalata meidän silmien eteen kuvan heidän korvien välisestä maailmasta ja kutsua sitä todellisuudeksi. Todellisuutta se varmasti on heille, mutta solipsismi ei ole edelleenkään tuottanut kovinkaan miellyttäviä lopputuloksia ihmiskunnalle.

Puhutaanpa hieman paranoiasta. Gilles Deleuze ja Félix Guattari antavat paranoialle kokonaan uudenlaisen merkityksen. Vaikka parivaljakon toinen jäsen (Guattari) oli psykoanalyytikko, niin he luopuvat paranoian psykiatrisesta määrittelystä ja katsovat sen sisältyvän kapitalistiseen tuotantoon. Keskeisin kapitalismin tuote ei ole pääoma, vaan työläinen. Järjestelmä tarvitsee pysyäkseen pystyssä jatkuvan työläisten virtauksen. Tämä ahkera puurtaja tulee luoda psyykkisen tuotannon kautta. Työläiseksi ei synnytä, vaan sellaiseksi kasvatetaan.

Psykoanalyysi on kapitalistisen psyykkisen tuotannon korkein saavutus. Siinä oidipuskompleksin kautta lapsi oidipaalistetaan ja häneen asettuu ”Isän laki”. Tämä järjestys nujertaa lapsen uhman ja hänestä alkaa kasvamaan kesytetty veronmaksaja. Deleuze ja Guattari eivät näe oidipuskompleksin universaalisuutta ”luonnollisena kehityksenä”, vaan se on meihin ylhäältä asetettu kyseenalaistamaton totuus.

Oidipus on ensin aikuisen paranooikon ajatus, vasta sitten neurootikon infantiili tunne. Psykoanalyysi ei pääse äärettömästä regressiosta: isän on täytynyt olla lapsi, mutta hän on voinut olla lapsi ainoastaan suhteessa isään, joka puolestaan on ollut lapsi, suhteessa toiseen isään.
(Anti-Oidipus, 303)

Lapsi ei haudo isän murhaa tai äidin naimista. Tämä on paranoidin isän korvien välissä. Tämä pelko ajaa hänet oidipaalistamaan lapsensa, joka välittää oidipuskompleksin soidun omalle lapselleen. Ja tässä ”isä” tulee ymmärtää symbolisena järjestyksenä. Äitikin oidipaalistaa olemalla paikoitellen isä.

Deleuzelle ja Guattarille paranoia on elämään sisältyvän differenssin kieltoa. Kaikki tulee tehdä samanlaiseksi, jotta erilaisuus typistettäisiin minimiin. Sukupuoli ero typistetään mieheen ja naiseen. Ja tästä typistetystä erosta paranooinen ihminen repii kaiken elämän kielteisyyden syyttämällä toista omasta kurjuudestaan. Erityisesti Hännikäinen on tässä ansioitunut ”miesasian” esitaistelija. Minä en vain tunnista hänen ”miestään” enkä todellakaan halua hänen puhuvan minun puolesta. Liberalismin petos on koulukirjaesimerkki pelon ja harhojen sekaisesta paranoidisesta kielteisyydestä elämää kohtaan. Otetaan yksi esimerkki.

Jopa kolmannes länsimaiden teineistä – oman elämän tyranniuden tyylipuhtaimmista edustajista – uskoo tulevansa kuuluisiksi.
(Liberalismin petos, 32)

Aina kun tällaisia tilastollisia väittämiä esiintyy, niin haluaisin tietää mihin tutkimukseen kyseinen väittämä perustuu. Mitä on tutkittu? Kuinka laaja on ollut otanta? Miten on tutkittu? Mitä muita johtopäätöksiä tutkimuksesta voitaisiin vetää? Valitettavasti Hännikäinen ja Melender eivät ilmoita mihin tutkimukseen väite nuorten uskosta kuuluisaksi tulemiseen perustuu. Varmaan tällainen tutkimus on jossain tehty.

Onko se uutinen, että nuorilla on epärealistinen kuva maailmasta, elämästä ja omasta itsestään? Jokainen normaalin nuoruuden elänyt aikuinen on uneksinut kuuluisuudesta ja uskonut, että hänestä on siihen. Alkaako teini opettelemaan soittamista, kirjoittamista, koodaamista tai urheilua pelkästään sen itsensä takia? No, ei todellakaan. Rakkaus omaa harrastusta kohtaan tulee myöhemmin. Kun ymmärtää, että kuuluisaksi tulemisen sijaan sitä voi harrastaa ihan ilman tuota epärealistista päämäärääkin. Mutta Hännikäiselle ja Melenderille tämä aikakaudesta toiseen toistuva triviaali tosiasia on jotain meidän aikakaudellemme leimallista.

Jo pelkästään tuosta yhdesta lauseesta voimme nähdä asioiden todellisen laidan. Hännikäiselle ja Melenderille nuorten hömppä on jotain vastenmielistä ja jotain sellaista, joka tulee tukahduttaa pois. He pelkäävät, että realitysarjojen ja sosiaalisen median myötä alojensa suvereenit huiput eivät enää hallitse kulttuurielämää. Tässä päästäänkin paranoian ytimeen. Hännikäinen ja Melender samaistavat populaari- ja korkeakulttuurin keskenään. Onko televisiosta koskaan tullut pelkästään korkealentoista kulttuuriohjelmaa? Ei ole. Siellä on aina esitetty viihdettä ja asiaohjelmaa sekaisin. Nykyiset realitysarjat ja niiden kautta nousseet ”komeetat” eivät ole mitään uutta. Ainahan näitä tähdenlentoja on ollut. Me emme vain muista niitä, koska he olivat one hit wonder. Ei siis mitään uutta auringon alla.

Viihde ja korkeakulttuuri (sinänsä hirveä sana, mutta antaa mennä) ovat paikoitellen sekaantuneet, kuten ne ovat aina sekaantuneet. Kirjallisuuden klassikot ovat olleet omana aikanaan luettuja teoksia. Vasta myöhemmin ne on nostettu jalustalle klassikoiksi. Ja sitten meillä on vähemmän luettuja vaikeaselkoisia teoksia, jotka ovat sitten sitä ”vakavaa taidetta”. Omien alojensa huiput kyllä erottuvat keskinkertaisuuden massasta aikanaan. Niin on aina tapahtunut ja tulee tapahtumaan. Ei syytä huoleen…

Ihmisten jakaminen liberaaleihin ja konservatiiveihin on keinotekoinen ja tarkoitushakuinen. Hännikäisen ja Melenderin tapauksessa päämäärät ovat epämieluiset. Elämästä vieraantuneet kulttuuritollot haluaisivat kietoa kaiken oman paranoidisen pelon ympärille, jotta heillä olisi parempi olla. Heille vapaus näyttäytyy vapautena tehdä mitä tahansa ja vastuuttomuutena. Vain typerys näkee vapauden näin naiivisti. Jos me otamme vapauden ihmisen keskeisimmäksi arvoksi ja kyseenalaistamattomaksi lähtökohdaksi, jota ei saa loukata, niin siitä ei seuraa päätöntä juoksentelua vapauksien perässä. Tai no, vähäjärkiselle se varmaan sitä merkitsisi. Vapauden kunnioittaminen luo vapauden harjoittamiselle omat rajansa. Jos vapautta tulee kunnioittaa, niin olen vapaa tekemään kaikkea sitä, mikä ei rajoita toisen vapautta. Mutta tämä yksistäänselvyys näyttää olevan ylivoimaisen vaikeaa ymmärtää eräillä. Tämä tulee erinomaisesti esille suvaitsevaisuus-keskustelussa. Aina on näitä vähemmän älykkäitä vastaväittäjiä, että omassa suvaitsevaisuudessani minun tulisi suvaita heidän suvaitsemattomuutta. O sancta simplicitas! Jotkut ovat oikein ylpeitä siitä, että ovat keksineet antiikkisen valehtelijan paradoksin uudestaan.

Olen siinä mielessä marxilainen ajattelija, että filosofian ja ajattelun laajemminkin päämääränä tulee olla maailman muuttaminen. Ilman tätä päämäärää filosofiasta ja ajattelusta tulisi mukavaa pohdiskelua nojatuolissa ja turisemista baaripöydän äärellä. Ajattelun ja filosofian tulee olla vaikutuksia ympäröivään maailmaan ja elämään. Tätä vasten konservatismi (joka pyrkii säilyttämään) ei istu minuun kovinkaan hyvin. Tästä johtuen katson differenssifilosofian olevan minun filosofiaani. Mutta aidosti erilainen on jotain sellaista, joka herättää vastustusta ja kuvotusta. Mukava erilainen ei ole erilaista laisinkaan… erilaisuus vie epämukavuusalueelle. Kulttuurikonservatiivit ovat voimakkaasti minun epämukavuusalueella ja hyvä niin. Annan heidän vapaasti olla siellä eri mieltä kanssani.

Vaikka tunnen vahvaa vastenmielisyyttä ja kuvotusta Hännikäisen ja Melenderin teoksen äärellä, niin olen tyytyväinen, että se on kirjoitettu. Ja kehoitan teitäkin lukemaan miesten tuotantoa. Joskus on juostava rohkeasti vastatuuleen ja tunnettava vastustus. Tuolloin voi aistia voimakkaana veren ja elämän maun suussa. Valitettavasti konservatiivien paranoialla on ollut historian saatossa ollut paha tapa työntää lonkeronsa sinnekin, jonne heillä ei ole asiaa. Parantuminen paranoiasta alkaa oman pelkonsa tunnistamisena ja sen tosiasian ymmärtämisenä, että oma mieli tekee kepposia. Tähän Hännikäisellä ja Melenderillä ajattelulla on vielä pitkä matka.

Skitsokoulun oppitunti 5: Valmistujaispuhe

plasmatics

Koulumme opettajien keskuudessa oli sitten päätetty, että keväisen valmistujaispuheen saa pitää viimeisin assetti heidän miesvahvuudessa – eli teidän oma rakas opettajanne. Tämänkertainen tunti käytetään puheen kenraaliharjoitukseen. Saatte toimia koeyleisönä, jotta voin varmistaa ettei tätä kyseenalaista kunniaa enää koskaan saateta minun harteille.

Mutta älkää kantako huolta. Pyrin sisällyttämään tähän puheeseen ainakin rivien väleissä asiaa, joka koskettaa luentosarjamme aihetta. Hain inspiraatiota valmistujaispuheeseen lukemalla David Foster Wallacen puhetta ”Tämä on vettä” (teoksessa Hauskaa, mutta ei koskaan enää, Siltala, 2015). Aloittakaamme siis…

Valmistujaispuhe

Hyvät vastavalmistuneet. Haluaisin aloittaa tämän teille kirjoitetun puheen terminologisella selvennyksellä. Aiheena on ympäristötuho. Kun meitä kohtaa ympäristötuho, niin mediassa ja erityisesti päätöksentekijöiden piireissä puhutaan ”saastuneesta maasta” tai ”saastuneesta vesistöstä”… yleisesti puhutaan ”saastuneesta alueesta”. Se, mikä ympäristötuhon kohde on, ei ole merkityksellistä, vaan puhe ”saastuneesta”.

On täysin väärin sanoa jonkun alueen olevan saastunut. Mikään alue ei saastu itsestään, vaan se saastutetaan. Ainoa eläinkunnan edustaja, joka pystyy tähän saastuttamiseen on ihminen. Tästä pääsemme johtopäätökseen – ihminen saastuttaa luontoa. Tämä voi tuntua triviaalilta, mutta sitä se ei ole. Puhuttaessa ”saastuneesta alueesta” pyritään kohdistamaan katse pois ihmisen kiistattomasta syyllisyydestä luonnon saastuttamiseen. Eli oikeastaan meidän pitäisi puhua aina ”ihmisen saastuttamasta alueesta”.

Nyt kun olen selventänyt teille tätä terminologista epäselvyyttä, niin pääsemme puheen todelliseen aiheeseen. Tälläkin juhlallisella hetkellä on oma ihmisen saastuttama alue. Tämä pilattu tila sijaitsee teidän korvienne välissä. Ihminen on saastuttanut teidän ajattelun. Ja kun sanon ”ihminen”, niin tarkoita myös teitä.

On totta, että tällä hetkellä teidän päänne on täynnä jaloa oppineisuutta aiheesta kuin aiheesta. Te olette yleissivistyksen kyllästämiä ja aloittamassa sen kuuluisan elämänkoulun. Teille tarjottua oppineisuutta ja sivistystä en pidä saasteena. Saastuttaminen on tapahtunut oppiaineidenne opettamisen rivien väleissä. Salakavalana piilotettuna saastuttamisena. Tälle salakavaluus on ristitty kasvatustieteiden piirissä piilolukujärjestykseksi. Asian tiedostaminen mainitaan juhlapuheissa (kuten tässäkin…), mutta mitään konkreettista sille ei ole koskaan tehty. Teorioita on kehitetty ja kirjaimia asetettu tiettyyn järjestykseen. Siellä se kuitenkin on ja elää suojattua elämäänsä.

Mistä tämä saastuttaminen muodostuu? Voimme aloittaa kysymällä, miksi oppitunnit alkavat aamuisin ja loppuvat iltapäivällä? Jo hyvin varhaisessa vaiheessa opetetaan, että aamulla on herättävä aikaisin, tehtävä aamutoimet ja reippaasti siirryttävä paikalle. Näin on tehtävä. Kukaan ei ole rankaissut teitä huonosta koetuloksesta, mutta myöhästyminen oppitunnilta johtaa ennemmin tai myöhemmin rangaistukseen. Miksi näin? Eikö koulussa käydä oppiaksemme siellä opetettuja aineita? Saat kokeesta hylätyn tai erittäin huonon numeron. Olet ansainnut rangaistuksen. Näinhän sen pitäisi mennä.

Mutta ei. Rangaistuksen sanoma on: ”Järjestelmälle ei vittuilla!”. Oppitunnille ajoissa ilmestyminen ja oppitunnin aikana hyvin käyttäytyminen mahdollistavat järjestelmän toteutumisen. Tämän häiritseminen on rangaistavaa. Huono menestyminen opetettavassa aiheessa voi johtaa tukitoimenpiteisiin (kuten tukiopetus), mutta lopulta järjestelmä ei ole kiinnostunut teidän menestymisestä opetettavissa aiheissa. Sen on ainoastaan kiinnostunut kurimatriisin sisäistämisestä. Sen käsky ei ole ”opi”, vaan ”tottele”. Oppiminen on ainoastaan sivutuote menestyksekkään tottelun sisäistämisessä. Jos oppineisuus tekee teistä sivistyneitä, niin totteleminen muokkaa teistä kuuliaita veronmaksajia. Teistä on tehty kapitalismin kontrolloimaa luonnonvaraa. Jos te katsotte elokuvaa Matrix (1999), niin ymmärrätte koneiden paristoina toimivien ihmisten olevan vain vertauskuva kapitalismissa elävästä ihmisestä… meistä kaikista.

Nuoruuteen kuuluu tunteikas palo sukeltaa maailmaan, yrittää muuttaa sitä ja kokeilla rajoja. Tai ainakin näin oli minun nuoruudessani. Olen hyvin huolestuneena lukenut uutisia tutkimuksista, joissa nuorten asenne-ilmasto mainitaan konservatiiviseksi. Teidän päihde- ja seksikokeilutkin ovat laskussa. Mitä!?! Te olette vain kerran nuoria ja teillä on lupa olla tyhmiä. Olkaa sitä. Taipukaa tottelemaan vasta myöhemmin… vasta paljon myöhemmin.

Olen laatinut teille viisi oppia, jotka haluan teidä ottavan mukaanne matkalle kohti tottelevaisuutta. Niiden tarkoitus on estää tämä tapahtuma mahdollisimman tehokkaasti. Koska erittäin suurella todennäköisyydellä kukaan teistä ei näitä oppeja kykene seuraamaan, niin jokaisesta teistä tulee ennemmin tai myöhemmin tottelevaisia. Mutta pidentäkää nuoruuden tottelemattomuutta mahdollsimman pitkälle, koska sen menettäminen lopettaa erottautumisen yhdenmukaistumisen eduksi. Kaikki elämä ei ole hengissä selviytymistä ja moni meidän joukoissa kävelevä on jo kuollut.

Sisältö ei ole merkityksellistä. Meille toistetaan mediassa ja työpaikoilla kuinka sisältö on kuningas. Ja niin se onkin. Sisältö on kuningas ilman vaatteita. Elämän muuttaminen tulisi olla meidän keskeisin päämäärä. Tämä ei tapahdu sisällön, vaan tyylin kautta. Elämä on jatkuvaa muutosta, jonka virtauksen patona toimii tuo suuri merkitysellinen sisältö. Tyyli luo virtausta. Tyyli muuttaa elämää ja siksi tyyli on merkityksellistä. Tutustukaa erilaisiin tyyleihin elää ja olla. Luokaa omia tyylejä. Jokainen, joka sanoo asettuvansa tyylin ulkopuolelle on valehtelija. Ja suurimmat valheet kerrotaan itselle. Sellaista ei olekaan kuin tyylittömyys. Mutta keskeisintä on luoda uusia tyylejä. Monia tyylejä.

Rakkaus kuolee. Sellaista kuin ikuinen rakkaus ei ole olemassakaan. Kuten elämä jossain vaiheessa, niin rakkauskin kuolee. Tämän takia tutustukaa rakastettuihinne ennen kuin rakkaus ehtii kuolemaan. Rakastelkaa kaikin mahdollisin tavoin. Oppikaa nauttimaan toistenne kehoista – jokaisesta millimetrin kymmenyksestäkin. Jutelkaa aamusta iltaan kahvipöydän äärellä. Juopukaa toisistanne samalla kun korkkaatte sen neljännen viinipullon. Sanokaa kaikki se, mitä tulee sanoa vielä kun rakastatte toisianne, koska eräänä päivänä saapuu se hetki, kun rakkaus on loppunut. Ja mikään ei ole kivuliaampaa kuin tajuta rakkauden loppuneen ennen kuin ehti oppia tuntemaan toisen. Rakkaus kuolee. Älkää heittäkö hetkeäkään hukkaan, niin kauan kuin sitä kestää. Se on rajallista. Joka toisin väittää, ei ole koskaan rakastanut ketään (ei edes itseään) ja luultavasti ei tule koskaan rakastamaankaan. Älkää kuunnelko häntä.

Matkiminen ei ole rikos. Aitouden ja omaperäisyyden saarnaajat ovat suuria matkijoita. He kaikki kuulostavat samalta ja saarnaavat samaa asiaa. Mutta vaikka kopio olisi kuinka taitava tahansa, niin se on aina kopio. Siinä on jotain sellaista, mitä ei ole alkuperäisessä ja täten siitä tulee alkuperäinen itsessään. Matkikaa, lainatkaa ja kopioikaa. Sillä tavalla tulette luoneeksi jotain uutta. Tulette luoneeksi edes pienen eron alkuperäiseen. Aitouden ja alkuperäisyyden saarnaajat keksivät pyörän uudestaan… kerran viikossa. Mitään ei synny tyhjästä. Ja jos vaikka syntyisikin, niin siihen teistä yksikään ei kykene. Matkikaa, lainatkaa ja kopioikaa. On teidän asianne annatteko kunniaa lähteelle. Jos kopionne on tarpeeksi hyvä, niin se ei ketään häiritse. Jos se on vain huono kopio, niin teidän kauttanne ihmiset löytävät lähteen. Kummassakin tapauksessa ei ole keksitty pyörää uudestaan…

Anger is an energy. Suomen kielemme on valitettavasti sen verran vajavainen, että se ei tunne kovinkaan hyvää käännöstä termille ”anger” tässä yhteydessä. Ehkä ”kiukku” tai ”vihaisuus” olisi täsmällinen termi. Mutta John Lydon oli erittäin oikeassa ”Rise” biisissään (alla video).

Aggressiivisuutta ei pidä säikähtää. Se on luonnollinen tunne siinä missä lempeys. Seksuaalisuuden vapausliike teki paljon seksiin liittyneiden tabujen pyörtämiseksi. Samanlaista vapautumista ei ole tapahtunut aggression kohdalla. Se on tukahdutettu ja kun katsomme niitä hirveyksiä, joihin ihminen kykenee edelleen, niin seksuaalisuuden tukahduttamisella ei välttämättä ole sen kanssa mitään tekemistä. Ja ohimennen pitää mainita, että rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Tutustukaa pimeään puoleenne. Ei se niin kauhea ole. Oikeastaan ihan hyvä tyyppi, kunhan sen kanssa oppii tulemaan toimeen. Helvetin hyvä vitsiniekka. Antakaa hänelle mahdollisuus.

Älkää pitäkö käsiä taskuissa rappusia kävellessänne. Älkää tehkö näin. Uskokaa minua. Ei kannata.

Näin. Eiköhän nämä viisi oppia riitä. Uskoisin näissä olevan tarpeeksi pureskeltavaa joksikin aikaa. Ja nyt poistukaa maailmaan. Toteuttakaa oppimaanne parhaaksi katsomallanne tavalla. Älkää totelko… älkää vielä. Ainakin tämä kesä vielä.

Skitsokoulun oppitunti 4: seksi, koodi ja kapitalismi

The-Rocky-Horror-Picture-Show_30482_4ea670fc34f8633bdc00991d_1320373138

Näin keväisen auringon laskeutuessa tuonne kaupungin silhuetin taustalle on varmaankin hyvä puhua vähän seksistä. Sehän meillä viilettää mielissä ainakin jossain määrin. Mutta ennen kuin alatte kostuttamaan huulianne suussanne erittyneellä syljellä sen enempää, niin mainitaan jo tässä aluksi, että tiedossa ei ole yksityiskohtaista opasta skitso-seksin harjoittamiseen… tai no, tavallaan on, mutta ei siinä mielessä kuin yleensä olette asian ehkä ymmärtäneet. Ja ei! Vaikka tunnin yhtenä aiheena on koodi, niin me emme ole opettelemassa uutta ohjelmointikieltä vaikka Skitso++ kuulostaakin mielenkiintoiselta projektilta… jatkokehittelyn paikka, mutta ei mahdu tämän luentosarjan aihealueen sisäpuolelle.

Jatkamme vielä hyväksi havaitulla linjalla ja emme suuremmin selvitä terminologiaa ja käsitteitä, vaan keskitymme avaamaan mitä käytännön sovellutuksia näillä asioilla on. Onhan tämä paikoitellen hieman vaikeaa, mutta pysytelkää mukana. Luvassa on villiä kyytiä tyrkyisässä virtauksessa. Vaikka voimme hieman kastua, niin elossa tässä selvitään. Ehkä pari kuhmua voi tulla… sellaista on elämä.

Viime kerralla puhuimme merkkien systeemistä, jonka kautta me määritymme mm. miehiksi ja naisiksi. Totesimme myös, että meidän ruumiimme alisteistetaan tämän systeemin merkityksellistämisen alle. Tätä voidaan kutsua koodaamiseksi. Totesimme ruumiimme kuvan muodostuvan intensiteeteistä. Rakkaus ja halu kohdistuvat näihin intensiteetteihin, jotka ruumiin kuvassa on koodattu. Tässä sinänsä ei ole mitään hyvää eikä pahaa. Ongelmat nousevat, kun alamme uskomaan koodauksen merkityksellisyyteen.

Otetaan käytännön esimerkki uskonnollisuudesta – ja koska meitä lähimpänä on kristinusko, niin esimerkki tulee olemaan kristillisestä uskonnosta. Kirkossa kokoonnutaan sunnuntaisin jumalanpalvelukseen. Tämä seremonia on täynnä koodattuja intensiteettejä – ristiinnaulitsemista kuvaava krusifiksi, tietyllä moodilla kulkevat sävelkuviot virsissä, papin puheen intonaatio, Raamatun lauseiden tyylilliset tehokeinot… nämä koodit muodostavat paikalle kokoontuneista ihmisistä seurakunnan. Irrallisista ihmisistä tulee ”me”. Heidän virtaavat halut yhtenäistetään yhdeksi virtaukseksi. Tämä tapahtuu halujen differenssin typistämisellä kollektiiviseksi haluksi. Ollaan astuttu yhteisten asioiden hoitamisen alueelle – eli politiikkaan.

Kysytte varmaan mielissänne: ”Seksistähän meidän piti puhua?” Kyllä siihen päästään. Ei kanneta siitä huolta. Mutta puhutaan sitä ennen vähän tästä poliittisuudesta. Alkukantaisissa yhteisöissä yhteisöllisyys upotettiin jäseniin tuonpuoleisuuteen vedoten; se oli milloin toteemi, milloin Jumala, milloin suuri heimopäällikkö. Voimme tällaiselle primitiiviselle hössötykselle naureskella, mutta menkääpäs rock-konserttiin, niin siellä toteemit ja poppamiehet elävät makeaa elämää… ja tätä ei taaskaan pidä ottaa arvosteluna – näin nyt vain on.

Kun pääsemme kapitalistiseen yhteisöllisyyteen, niin tämä kaikki saa aivan uuden muodon. Kapitalismissa yhteisöllisyyttä ei oikeuteta tuonpuoleisuuteen vedoten, vaan kaiken kyseenalaistamaton voima tulee tämänpuoleiseksi. Primitiivisessä yhteisössä intensiteetit koodattiin, mutta kapitalismissa ne dekodaataan pääomaan. Jos intiaaniheimo pystytti leirin keskelle toteemin merkitäkseen jäsenilleen yhteenkuuluvuuden, niin kapitalismissa intensiteetit dekoodataan rahaksi. Voidaan sanoa, että arvot muuttuvat hinnoiksi. Tärkeintä on löytää universaali kvantifioitava yksikkö, jolla arvotetaan kaikki. Halujen virtaus on korvattu pääoman virtauksella.

”No, mitä helvettiä tällä on tekemistä seksin kanssa?”, kysytte. Hyvä on. Mennään siihen seksiin. Katsokaa seksielämäänne. Kuinka paljon me puhumme partnerien määristä (ainakin me miehet) tai aktien määristä viikossa? Kuinka usein puhutaan naisten orgasmien määrästä? Alatte ymmärtämään varmaan, mitä tarkoitan. Voimme yksityisessä elämässämme olla monogamiassa eläviä ja emme suuremmin jaksa kiinnostua aktien tai orgasmien määristä, mutta yhteiskunta ei jätä meitä rauhaan kvantifikaatiolta.

Ihan heti sitä ei tule ajatelleeksi, mutta tämä kvantifikaatio tähtää kulutuksen lisäämiseen. Millä muulla te voitte selittää viisikymppisten äijien Porsche-villityksen? Miehellä voi olla uskollinen ja hyvä vaimo kotona, mutta kun työelämässä kerääntynyt pääoma ylittää tietyn rajan, niin Porsche ilmestyy pihalle. Ei hän sitä oikeasti tarvitse, mutta se on koodi viriliydestä vaikka sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Rekka-autolastillinen Viagraa takapihalla olisi kovemman ”mieskunnon” merkki. Mutta sekin palautuisi lopulta pääomaan – ainakaan viimeisimmän tiedon mukaan Viagrasta ei ole tullut ilmaista.

Kapitalismi kaikessa kehittyneisyydessään on aivan yhtä allerginen differenssille kuin kaikki sitä edeltäneetkin yhteisöt. Sen ansioksi on kuitenkin lueteltava ylimaallisen tuonpuoleisuuden kieltäminen. Ristiriitaisesti voidaan sanoa, että kapitalismi tuo tuonpuoleisuuden tämänpuoleisuuteen. Raha = valta. Ennen oli helppo osoittaa sormella hallitsijaa ja ottaa hänet hengiltä… vallankumous oli tapahtunut. Kapitalismissa todellinen valta on piiloutunut rahan systeemiin. Valta on aina toisaalla. Voimme syöstä vallasta hallitsijan, mutta emme systeemiä. Kuka tahansa valtaistuimelle perseensä painaa tulee toteuttamaan systeemiä… mikään ei muutu.

Onko tilanne näin pessimistinen? Ehkä meillä sittenkin on pakokeino. Meidän tulee ajatella differenssiä erilailla. Asioiden välinen ero ei ole aste-eroa (hinnoittelu), vaan luonne-eroa. Todellinen ero sijaitsee niiden asioiden välillä, joita ei voida mitata keskenään. Tämä edellyttää kokonaan toisenlaista tapaa ajatella… Olen niin ylpeä takarivin oppilaista. Aivan niin. Skitsoilua! Skitsoilu on kokonaan uusi tapa ajatella. Mutta se on huomattavan vaikea laji, koska ajattelumme on geneerisen kvantifikaation saastuttamaa. Ajattelun muuttaminen on samalla elämän muuttamista… koska tarkoituksenamme on ollut hypätä suoraan konkretiaan, niin tämä tietenkin tarkoittaa, että kotiläksyksi teidän tulee laajentaa seksuaalista repertuaarianne. Tulette varmaan epäonnistumaan aluksi, mutta älkää antako sen lannistaa, koska oikeita tai vääriä vastauksia ei ole.

Ja nyt kirmaamaan keväiseen atmosfääriin, aurinkokin on sopivasti laskeutunut… hus hus!!

Skitsokoulun oppitunti 3: tuhansia pieniä sukupuolia

WarholMarilynSet

No niin. Päästiin sitä viimeinkin tänne oppitunnille. Kerron teille miksi sitä ollaan näin pahasti myöhässä. Matkalla tänne (jo jokin aika sitten) satuin törmäämään näkemykseen, että uusi Mad Max -elokuva olisi feminististä propagandaa, koska Charlize Theronin näyttelemä naisrooli antaa Tom Hardyn näyttelemälle Mad Maxille käskyjä. Tästä ensimmäisenä tuli mieleen, että moni mies on hukkaan heitettyjä peniksiä. Tämän seurauksena eksyin omiin ajatuksiini sen verran pahasti, että en ihan heti löytänyt itseäni tutuille kulmille.

Asiaan ei auttanut yhtään se, että taas kerran oidipaalinen sukupuolikeskustelu on vallannut lehdissä palstatilaa ja yksi kognitiivisilta kyvyiltään vajavainen poliitikko (taas) on lähetellyt seksiviestejä naisille, joista yksikään ei ole hänen vaimonsa. Kaiken tämän voisi sivuuttaa turhana paranoidisena hössötyksenä (jota se lopulta on), mutta jotenkin tämä voisi toimia hyvänä johdantona differenssifilosofiaan.

Yleensä asioita esiteltäessä lähdetään muutamista perusasioista, joista edetään hieman monimutkaisempiin yksityiskohtiin. Vasta loppupäätelmien kohdalla paljastetaan, että mitä käytännöllisiä sovellutuksia opitulla asialla on tai voisi olla. Me näemme, että tämä ei välttämättä ole oikea lähestymistapa. Siksi sukellamme heti kättelyssä sukupuolieron ongelmaan ja alamme skitsoilla sen kanssa välittömästi. Palataan niihin alkeisiin sitten tuonnempana, jos se tuntuu tarpeelliselta.

Erojen typistämisen politiikka

Differenssifilosofian pohtiminen on hyvä aloittaa meille kaikille tutusta erosta – sukupuolierosta. Ymmärrys itsestä itsenäisenä subjektina lähtee muodostumaan eron huomaamisesta. Lapsi ymmärtää, että hän ei ole äiti. Äidin tissi ei tule välittömästi tyydyttämään nälän herättämää tarvetta. Syntyy ajatus/idea erillisyydestä. Hyvin nopeasti tämä erojen muodostuminen alkaa saamaan rikkaampia muotoja. Jossain vaiheessa lapsi huomaa edustavansa toista sukupuolta. Ja valitettavasti tähän tämä erojen tuottaminen monen kohdalla lakkaa.

Monet Gilles Deleuzea kritisoineet feministit kohdistavat huomionsa tähän perustavanlaatuiseen sukupuolieron kokemukseen. Sen nihilointi johtaa samalla eron kautta muodostetun subjektiivisuuden nihilointiin. Hieman yksinkertaistaen voidaan katsoa, että feminismin ”ensimmäisessä aallossa” naiseuden muodostaminen haluttiin määritellä itsenäisenä. Naiseutta ei haluttu nähdä miehen vastakohtana, koska tälloin naiseus määrittyisi miehen kautta ja olisi tälle alisteinen (määritelmällisesti). Nainen on tämän näkökulman mukaan ollut aina tukahdutettu miehisen määrittelyn (diskurssi voisi olla parempi termi) alle. ”Oikea nainen” ei koskaan ole päässyt esille.

Naisille ei ole jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin toteuttaa patriarkaalista systeemiä. Heillä ei ole ollut ”naiseuden systeemiä”. Myöhemmin alettiin kohdistamaan huomiota siihen systeemiin, jonka kautta me määritymme naisiksi ja miehiksi. Sivumennen pitää mainita, että suurin osa nykykeskustelusta mediassa ei pääse edes tälle tasolle sukupuolikeskustelussa vaikka nämä ajatukset on esitelty jo 1960-luvun alkupuoliskolla. Tämä ei välttämättä kerro pelkästään median edustajien sivistymättömyydestä, vaan myös kotimaisen akateemisen maailman kyvyttömyydestä avautua itsensä ulkopuolelle.

Mutta siis meillä on merkkien systeemi, jonka kautta me määritymme eri sukupuolien edustajiksi. Tämä merkkien systeemi pitää ymmärtää mahdollisimman laajana. Yksi tämän systeemin keskeisimmistä ilmenemismuodoista on puhuttu ja kirjoitettu kielemme. Sukupuolisuus on siis merkitystä; se merkitsee merkkien kautta jotain. Ja vielä laajemmin voimme sanoa meidän identiteettimme muodostuvan käyttäessämme tätä systeemiä. Ilmaistaksemme itseämme meidän on noudatettava systeemin sääntöjä. Muuten me emme olisi ymmärrettäviä.

Sukupuolisuus määrittyy merkkien systeemin sääntöjen kautta. Muuttamalla systeemin sääntöjä muutamme samalla sukupuolieroa, mutta sukupuolierosta me emme pääse minnekään. Suunta sukupuolieron määrityksessä kulkee ylhäältä alas. Tämä ei muutu mihinkään vaikka vaihtaisimme systeemiä ja sen sääntöjä. Morris Mini ei muutu muuksi vaikka se käännettäisiin katolleen. Se olisi edelleen Morris Mini – katollaan. Tarvitaan siis jotain aivan muuta.

Meidän ruumiimme eivät ole neutraaleja yksiköitä, joita merkkien systeemi ”merkityksellistää” muodostamalla siihen eroja. Päinvastoin! Merkkien systeemi (jonka olemassaloa on turha kieltää) typistää meidän ruumiimme eron binaariseen minimiin. On vain kaksi sukupuolta. Ruumiimme mahdollisuudet on tukahdutettu olemattomiksi. Mitä jos sukupuolia olisikin enemmän kuin kaksi? Kuulostaa järjettömältä. Mutta ajatellaanpa asiaa sukupuolieromme outsidereihin näkökulmasta. Me kaikki olemme kuulleet transsukupuolisista – mies naisen ruumiissa ja nainen miehen ruumiissa. Toteuttaakseen itseään sukupuolisena tekijänä meidän binaarisessa sukupuolidiskurssissa (ai juma, mikä termi!) heidän on käytävä äärimmäisessä tapauksessa vaikea kirurginen toimenpide.

Mitä jos meillä olisi miehen ja naisen lisäksi sukupuolet mies-nainen ja nainen-mies? En voi tietenkään tietää miltä transsukupuolisen situaatiossa eläminen on, mutta voin kuvitella, että laajempi sukupuolieron käsitys voisi tuoda ainakin osalle heille enemmän tilaa hengittää. Olisi siis ”luonnollista” ja sosiaalisesti täysin hyväksyttävää, että Matti leikkii mieluummin Barbeilla kuin kuormurilla ja Heidi tykkää vasaroida ja syljeskellä raksalla eikä virkata kotona. Kulttuurissamme olisi valmis malli näille henkilöille osallistua siihen. Olisiko tällainen kulttuuri ylivoimaisen vaikea kuvitella ja jopa toteuttaa? En voi vastata teidän puolesta, mutta omasta puolestani tuollaisen kuvitteleminen ei tuota suuriakaan vaikeuksia. Ja kun kerran on alettu skitsoilemaan, niin nostetaan niiden sukupuolien määrä samantien vaikka… sanotaan nyt… tuhanteen! Tuhat sukupuolta. Ei voi olla ylivoimaista kuvitella. Eihän?

Intensiteettejä

Sukupuoliero siis ylittäisi dikotomian mieheen ja naiseen. Mutta miten ihmeessä me määrittelisimme itsemme ja toisemme? Tässä tullaan skitsoilun vaikeasti ymmärrettävään kohtaan, jos käytetään ”arkijärkeä”. Mutta pysytelkää mukana. Yritän olla mahdollisimman selkeä. Otetaan konkreettinen esimerkki – Marilyn Monroe (kuva alla).

AP_Marilyn_Monroe_0_1

Marilyn on nähty yhtenä 1900-luvun keskeisimmistä naishamoista. Hänen kuvansa voidaan nähdä olevan keskeinen naiskuvan muokkaaja aikanamme (ja tämä ei ole arvoarvostelma, vaan faktan toteaminen). Sanoin tarkoituksella ”kuva”. Kuva on aina merkki ja osallistuu täten merkkien systeemiin (puhuttu ja kirjoitettu kieli on merkittävä, mutta ei koko merkkien systeemi). Mutta kuvana me voimme nähdä sen olevan täynnä intensiteettejä – blondius, kehon kurvit, kävelytyyli, ääni (kuva pitää nyt ymmärtää ikonisena)… etc. Nämä intensiteetit nousevat halun kohteiksi –  eivät se mitä ne symbolisoivat. Tässä on kyse pornografian vetovoimassa. Se ei symbolisoi mitään, vaan näyttää kaiken.

Me kaikki olemme muodostuneet intensiteeteistä. Voimme typistää näiden intensiteettien erot binaariseen minimiin, mutta tälloin me emme ota intensiteettejä sellaisina kuin ne ovat. Blondiudessa, kuvikkaassa kehossa, Marilynin kävelytyylissä tai äänessä sinänsä ei ole mitään naisellista tai miehekästä. Sinä hetkenä, kun me alamme pitämään näiden intensiteettien sommitelmaa muuna kuin intensiteettien sommitelmana, me alamme kieltämään ja typistämään eroa eli differenssiä. Alamme vieraantumaan differenssistä.

Aikamme sukupuolinen pahoinvointi ulottaa juurensa differenssin kieltoon. Se on samalla elämän kieltoa. Koska elämä on differenssiä. Elämä luo differenssiä. Aloitetaan siitä tuhannesta pienestä sukupuolesta, jotta saisimme edes jonkinlaista esimakua elämästä. Kun on tuo maistiainen saatu, niin siirrytään vahvempiin aineisiin. Mutta kuten kunnon diileri tekee, niin tämä ensimmäinen on ilmainen. Olkaa hyvä.

Suomalainen mies 2.0?

epaihmisen

Jatkan hieman eilistä aihetta, mutta vaihdetaan näkökulmaa. Lueskelin Esa Saarisen Epäihmisen ääni teosta vuodelta 1984. Sen sisältämä essee ”Suomalainen mies” on mehukasta luettavaa edelleen.

Suomalaismiehen filosofia on: ”Ota minut sellaisena kuin olen”. Hän alleviivaa omaa ”aitouttaan”. Ulkomaisia keimailijoista ja teeskentelijöistä poiketen suomalaismiehemme vakuuttaa olevansa ”rehellisesti” sitä mitä sisimmissään on.

[…]

Suomalaismiehen nk. aitous liittyy kiinteästi hänen perushimoonsa olla tavallinen. Maailmassa ei liene toista kansaa, jonka miespuoliset kansalaiset valtavasta hyvinvoinnistaan huolimatta yhtä hullunkiihkeästi vaalisivat omaa kasvotonta tavallisuuttaan.

Näin siis Saarinen 31 vuotta sitten. Onneksi paljon on tuon tekstin ja nykyisyyden välissä tapahtunut. Mutta ”tavallinen suomalainen mies” on tekemässä comebackia. Epävarmojen aikojen kohdatessa ihmisellä on tapa etsiä lohdutusta ja tukea menneistä ajoista ”jolloin kaikki oli paremmin”.

Kansan kahtiajakautuminen ei ole ainoastaan kotimainen ilmiö. Kaikkialla maailmalla suurkaupunkien asukkaat ja periferisemmissä paikkakunnilla asuvien kulttuurillinen ero kasvaa kiihtyvällä vauhdilla. Kalliolainen hipsteri löytää netin kautta parilla klikkauksella omia arvojaan läheisempää seuraa New Yorkin Brooklynistä tai Lontoosta kuin Itäkeskuksesta. Ja tämä ei ole arvostelma ihmisistä, vaan tosiasioiden toteamista.

Helsinki ei ole millään mittapuilla suurkaupunki, mutta siitä huolimatta me olemme kykeneet luomaan sen sisälle suuria kulttuurillisia eroja. Toisin kuin tavallisuutta, aitoutta ja rehellisyyttä korostavat Kekkoslovakian propagandistit, niin minä kannatan kulttuurierojen vielä suurempaa korostamista. Ei olla vielä tarpeeksi hullussa tilanteessa. Mutta tämä erojen korostaminen ei tarkoita kenenkään epäkunnioittamista. Päin vastoin. Vive la différence!

Jos toinen haluaa sulautua massaan ja olla mahdollisimman vähän erottuva, niin siitä vain. Antaa palaa. Tietenkin, jos massa ympärillä on yhtä sateenkaaren väriä, niin tuo sulautuminen massaan tarkoittaa aika värikästä pukeutumista. Vuonna 1984 asiat olivat hieman toisin.

Yleinen käsitys on, että milloin joku valitsee uudentyyppiset silmälasit, on tämä oire vakavasta kriisistä – avioerosta, tulevasta työpaikan vaihdoksesta, mormooniuskoon kääntymisestä; ratkaisevasti uudenlainen kampaus osoittaa vähintäinkin asianomaisen kyseenalaisesta halusta tehdä numero itsestään, tavasta tehdä itsensä tykö, eli yrityksestä olla joku.

Valitettavana varjopuolena kotimaiseen tavallisuuteen kuuluu väkivaltainen pakottaminen toisetkin osallistumaan samaan tavallisuuden paradigmaan. Jos siihen ei suostu, niin on vihollinen ja hänet on pakotettava ruotuun tai tuhottava. Kuten olen aikaisemminkin sanonut, niin suomalaiset eivät edelleenkään ole kovin hyviä olemaan erimieltä. Toisen erilaisuuden kunnioittaminen kovin vaikeaa meille. Erilaisuus nähdään aina uhkana itselle (pieni vinkki: maailma ei pyöri kenenkään ympärillä – varsinkaan sinun!).

Erityisen uhkaavaa on erilaisuus, joka häpeilemättä tuodaan esille. Se on välittömästi merkki siitä, että ”tuo pitää minua jonakin sellaisena”. Itsensä ilmaiseminen on itseilmaisua. Se ei välttämättä sano mitään toisesta. Siinä ilmaistaan omaa itseä. Sen pitäisi olla meidän jokaisen kyseenalaistamaton ihmisoikeus. Minä ilmaisen itseäni näin ja sinä noin. Siinä kaksi erilaista, mutta tasa-arvoista yksilöä ilmaisevat itseään (mikä sitten onkaan se tapa).

Mutta sillä hetkellä, kun astutaan aluelle, jossa aletaan vaatimaan toisen itseilmaisulle rajoituksia, niin minä riisun hanskat ja alan paukuttamaan paljailla nyrkeillä. Ihmisoikeudet eivät ole mitään sellaista, jotka saadaan. Ne ovat jotain sellaista, jotka tulee ottaa ja jatkuvati muistuttaa, että niiden loukkaamisella on seurauksensa.

Kuitenkin muuttumattomuus on myös valinta. Sama ilme ja ilmiasu, samat puheet ja tylsät seksivitsit, itseilmaisuahan sekin on, jatkuvaa ja koko ajan toistuvaa valintaa, jonka asianomainen tylsimys tekee.

Eli se kaikkein kovin ”kuka se luulee olevansa” -kysyjä luulee itse kaikkein koviten olevansa ”joku”. Tavallisuus on valinta siinä missä kaikki muutkin tyylivalinnat. Mitään rehellistä, aitoa tai todellista siinä ei ole verrattuna muihin valintoihin. Se on ainoastaan valinta muiden joukossa. Ei yhtään sen enempää eikä vähempää.

Kun siis seuraavan kerran kysyt ”kuka tuo yrittää olla?” kysy mieluummin itseltäsi ”mikä minussa yrittää olla joku?”. Näin päästään oikeasti tärkeiden kysymysten äärelle. Mikä voima minussa haluaa toisten sortoa ja erilaisuuden kieltämistä? Mikä voima minussa ei voi sietää toista? Mikä voima minussa haluaa tehdä kaikesta samanlaista?

Ehkä näin me saisimme aikaiseksi sen Suomalainen mies 2.0:n jota maailma kaipaa. Miehen, joka rehellisesti ilmaisee itseään ja ei yritä peitellä etteikö se olisi valinta, jonka hän on tehnyt. Ja juuri tuon valinnan takia häntä saa myös arvostella. Se on hänen oman henkilökohtaisen makunsa ilmaisu ja jos siitä ei pidä, niin antaa tulla kritiikkiä. Kaikkia ei voi miellyttää, mutta eri mieltä olevia ei tarvitse uhkailla väkivallalla. Heillä on samanlainen oikeus mielipiteeseensä kuin kaikilla meilla muillakin… ja kukaan ei yritä olla yhtään mitään. Meistä jokainen on.

Keskisormi paremmalta puolta rataa

bentley2

Kirjoitan näitä rivejä yksiöni jatkeessa Oluthuone Kuikassa juoden kotimaisen pienpanimon Plevnan Pispalan Porteria. Edessäni hohtaa siro Applen Macbook Air (11′ tuumainen näyttö). Jalassani ovat Adidaksen Superstarin ”Year of The Snake” erikoiseditiot ja T-paitani maksoi melkein 50 €. Toukokuinen kylmä sade piiskaa Kuikan ikkunaan epätasaista naputusta. Sen ulkopuolella lojuu Helsinginkatu, kuten se on siinä sijainnut ties kuinka kauan. Kadussa kulkee myös Kallion ja Alppilan raja. Olen punavihreän kuplan reunalla. Onko tuo ikkuna sen kuplan ulkopinta?

Itse asiassa olen alkanut vihaamaan koko ”kuplakeskustelua”, joka maassamme leihahti kepun ja persujen vaalivoiton jälkeen. Koko termihän on persulaisen agitaattorin Marko Hamilon käsialaa. Sen mukaan tässä kuplassa elävät ihmiset ovat oman lajinsa, jotka poikkeavat muusta kansasta. ”Kupla” terminä antaa olettaa, että minäkin olisin yksi niistä, jotka elävät jossain keinotodellisuudessa irtaantuneena siitä, missä oikea elämä tapahtuu.

Mitä on oikea elämä? Pääsisinkö jotenkin lähemmäksi aidompaa elämää, jos mädättäisin kehoani ABC-ketjun antimien ja Virossa pullotetun ”kotimaisen” keskioluen yhdistelmällä jossain haja-asutusalueen ärsykeköyhässä miljöössä? Tulisiko minun pohtia tuossa perusmultaisessa pellossa asuvan uusalkuasukkaan elämää heti ensimmäisenä asiana aamuisin? Olen asunut suurimman osan elämästäni Kalliossa tai sen läheisyydessä. Koska satuin elämään ensimmäiset kymmenen ikävuotta myös täällä, niin se tekee minusta tavallaan syntyperäisen kalliolaisen. Tästä tietenkin voidaan kiistellä, mutta tämä alue on aina tuntunut kodilta. Nyt minun asuminen täällä on tullut joillekin ”ulkopaikkakuntalaisille” ongelmaksi. Tästä johtuen sanon tunteen olevan molemmin puolista.

Sieltä periferiasta on aivan turha huudella tänne urbaaniin kehtoon. VATT:n viimeisimmän tutkimuksen mukaan minunkin maksamilla veroilla kannustetaan lappilaista perhettä tuhansilla euroilla vuodessa olemaan muuttamatta pääkaupunkiseudulle (kts. YLEn uutinen aiheesta). Aivan niin – tuhansilla euroilla vuodessa. Pitäisiköhän minun muuttaa sinne Lappiin tekemään etätöitä ja nauttimaan noista tuhansien eurojen piilotuista verohelpotuksina? Ai niin… siellä Lapissa ei ole kunnollisia 4G -yhteyksiä. Mutta ymmärrätte varmaan pointtini…

Markkinoinnin ammattilaisena minun on kuitenkin annettava tunnustus persujen propagandaosastolle. He kehittävät uskomattoman hyvin kansaan uppoavia leiskautuksia (soinismeja) ja termejä. Valitettavasti sisältöä ne eivät näytä sisältävän senkään vertaa. Ja kun heidän perseily esimerkiksi ”postmodernin tekotaiteen” kanssa käy liian noloksi, niin sen sanotaan olleen vitsi ja heitto… kännissä ja läpällä. Kun puolue alkaa vaaliohjelmaan upottamaan vitsejä ja heittoja, niin ei ole mikään ihme, että heidän yksi äänikuninkaista on alkoholiongelmainen idiootti. Mutta puolueen tehtävä vaaleissa on kerätä mahdollisimman paljon ääniä. Kansaa tässä voidaan osoittaa syyttävällä sormella, koska Viitasaarella asuu ainakin 5557 todistetusti vähä-älyisiä loista.

Persujen sisällyksettömien latteuksien upotessa ABC-kansaan kuin kuuma veitsi voihin, niin ihmettelen sitä ärtymystä, mikä ammattini harjoittaminen (mobiilipelien markkinointi) herättää tässä samaisessa kansassa. Ehkä minunkin pitäisi tehdä duunini lantsarit ja verkkarit jalassa pellon reunalla piereskellen, niin olisin aito ja rehellinen. Nyt olen suurelle osalle kansaa vain turhaa työtä tekevä tyhjänpuhuja… se, että minunkin työni ansiosta palkataan aika monta, jotka eivät rasita työttömyyskassaa, ei näytä painavan vaa’assa. Mites siellä haja-asutusalueella pellon reunalla? Paljonko minunkin veroeuroja pitää teidän taskuun kaataa, että ette menisi konkurssiin?

Antakaas kun avaudun siitä, miten minä ajattelen. Jos siellä haja-asutusalueella haluaa asua, niin ihan saa itse maksaa kaikki asumiskustannukset. Ja niihin kuuluvat myös joukkoliikennevälineiden, teiden, autojen, bensan ja muun sen sellaisen kustannukset. Jos se kauppa ei ole kävely- tai pyöräilymatkan etäisyydellä, niin on otettava auto. Tiet tarvitsevat kunnossapitoa. Mitäpä, jos ihan itse kustantaisitte ne tiet, koska minulla tulee olemaan hyvin pienellä todennäköisyydellä asiaa ajaa juuri sitä teidän kotitietänne. Yksityisautoilu on ongelma, mutta se ei ole oikeudenmukaista, että minä maksan saman määrän veroa autoilusta, jota te harjoitatte kymmeniä kertoja enemmän kuin minä. Pyöritelkää sitä vaikka kuinka, niin ei se muutu mihinkään. Se, joka kuluttaa eniten maksaa eniten. Piste!

Tehdään pari asiaa selväksi. Maahanmuuttokriittisyys on rasisimia. Siitä ei ole poikkeustapauksia. Se on rasismia. Alueellistaminen on rakenteellista korruptiota. Vaikka kuinka huudetaan, että kaiken ei pidä olla Helsingissä, niin se ei poista sitä tosiasiaa, että kaiken itse asiassa pitäisi olla Helsingissä. Muiden alueiden tekohengittäminen on autonomisten elintoimintojen keinotekoista ylläpitoa. Hetkellisesti voidaan jotain aluetta tukea, että se pääsee omille jaloilleen, mutta jos aluetta on jouduttu tukemaan reilut 40 vuotta, niin ei se koskaan tule pääsemään jaloilleen. On oikein kytkeä elintoiminnot ylläpitävät koneet pois päältä ja antaa ne niiden käyttöön, jotka niitä ihan oikeasti tarvitsevat. Vihanneksen tasolle taantuneen ihmisen hengissäpitäminen on rikos ihmisyyttä kohtaan. Sama pätee paikkakuntiin.

Kansamme vanhenee kiihtyvällä vauhdilla. Tämän ilmiön syypäät löytyvät suurten ikäluokkien edustajista… siis meidän vanhemmista, jotka mukavuussyistä hankkivat keskiarvona alle 2 lasta perheeseen. He saavuttivat huimat eläke-edut, jotka heidän jälkeensä jättämät sukupolvet on sitoutettu maksamaan. Vähemmän maksajia ja isommat summat. Tähän yhtälöön kun lisätään perussuomalaisten ”maahanmuuttokriittinen” (lue: rasistinen) politiikka, niin ei tarvitse olla mikään einstein ymmärtääkseen, että kusessa ollaan. Jos muutama musta mies nai suomalaisen valkoisen naisen, niin eivät ne ole täällä viemässä meidän naisia. Kyllä se saamattomuus johtuu ihan muista syistä. Voisiko olla, että kaupungissa olisi paremmat apajat, kun siellä on enemmän populaatiota?

Minä pelkään ja kannan huolta tästä paskasta, jota meille on alettu syötää kepun, persujen ja kokkareiden tulevan hallituksen suunnalta. Vaalipiireittäin määräytyvä suhteelinen vaalitapa ei välttämättä edusta kansaa, vaan alueellisuutta. Sen takia en kykene nielemättä sanomaan meidän elävän demokratiassa. Alueiden väestöllistä epäsuhtaa tasoitetaan demokratian kustannuksella. Saiko oikeasti kansan enemmistö äänensä kuuluviin? Alueellinen ääni sai äänensä kuuluviin, mutta oliko se kansan oikea tahto? Esimerkiksi Veronika Honkasalo sai 5371 ääntä ja ei päässyt Eduskuntaan, mutta moni muu huomattavasti vähemmän ääniä saanut pääsi. Saiko kansa tahtonsa läpi?

On tosiasia, että tämän ”kuplan” sisällä ja sen läheisyydessä (sanotaan nyt 200 kilometrin säteellä) asuu suurin osa Suomen kansasta. Ja niin pitääkin olla. Helsinki on ainoa suomalainen kaupunki, joka täyttää eurooppalaisen urbaanin alueen mitat. Se, että kansaa hajasijoitetaan keinotekoisesti alueille, joilla ei ole mitään edellytyksiä elättää itseään, on todellista harhaa. Eli missäs se kupla oikeasti sijaitsekaan? Minun 1200 €:n fiksipyörälle voidaan naureskella vaikka kuinka ja paljon, mutta minä en sen ostamiseen saanut mitää tukea toisten verorahoista. Mites on teidän puimurin tai lannotteiden laita?

Terveisiä Takapajulandian reuna-alueelta

siat

Keskustan Mauri Pekkarinen aloitti puhumaan A-Studio: Talk ohjelmassa leikkauksista, mutta vaihtoi lennossa termin ”sopeuttamiseksi”, koska se vaikuttaa paremmalta. Kun politiikan ykkösdivisioonan edustajat alkavat harjoittamaan terminologista hygieniaa peittelemättä, niin ollaan astuttu poliittisen keplottelun alueella aivan uudelle ulottuvuudelle. On siis aika puhua asioista niiden omilla nimillä.

Mihin meitä ollaan sopeuttamassa? Sipilä-Soini-Stubb -akselilla halutaan luoda kuvaa, että maahamme ollaan muodostamassa porvarihallitusta. Tämä on täysi vitsi, koska maassamme ei ole koskaan ollut porvaristoa. Edustavatko perussuomalaiset edes oikeistoa? Ja vitsi vain paranee, kun persujen perusäänestäjä hymistelee nojatuolissaan, koska hän on osa ”porvaristoa”. Pyrkyreiden ja nousukkaiden Suomi on saamassa konservatiivisen hallituksen. Ja tähän konservatiiviseen ilmapiiriin meitä ollaan sopeuttamassa.

Jos britit valitsevat tänään itsellensä konservatiivisen hallituksen, niin Sipilän vehkeily tulee ratsastamaan kuuman trendin aallonharjalla. Valitettavasti tämä trendi ei ole mikään harmiton hairahdus, vaan tulee muuttamaan maatamme huolestuttavalla tavalla. Aateveljien mukaisesti Suomen konservatiivit tulevat suhtautumaan ”kriittisesti” EU:n yhdentymiseen ja laittamaan tälle prosessille kapuloita rattaisiin sen minkä ehtivät. Ja Soini nauraa matkalla pankkiin.

Kun Suomi lähtee etääntymään Euroopasta, niin sille jää ainoastaan yksi vaihtoehto. Tämä vaihtoehto on rakas itänaapurimme Venäjä. Asiaa voidaan pyöritellä ja jaaritella miten päin tahansa, mutta täysin autonomisena valtiona Suomi ei tule pärjäämään – ei ole koskaan pärjännytkään. Kääntyminen itään päin merkitsee vain ja ainoastaan yhtä asiaa – suomettumista. Veikkaan, että tämä kehitys tullaan ristimään jollakin vähemmän neuvostoaikaisella termillä… miten olisi finlandisaatio? Brežnevin aikaiseen rähmällään oloon tuskin palataan, mutta ei siitä mitään kaunistakaan kehitystä tule.

Uussuomettuminen tulee suurella todennäköisyydellä olemaan taloudellisesti erittäin kannattavaa Suomelle. Venäjän keskeinen agenda on osoittaa, että sen ystävänä oleminen on kannattavaa. Ja Suomi on osoittanut hedelmällisyytensä tällaisen toiminnan laboratoriona. Sotilaallisen uhkan vaihtoehtona tarjotaan porkkanana taloudellista yhteistyötä. Mutta ennen kuin aletaan korkkaamaan niitä venäläisiä Sovetskoje šampanskoje -pulloja, niin pohditaanpas hetki, mitä tämä uusi YYA-sopimus tulee meiltä edellyttämään.

  • Ihmisoikeuskysymykset: – Niin mitkä ihmisoikeuskysymykset? Aivan niin. Se, mitä Venäjällä tapahtuu poliittisille toisinajattelijoille, vähemmistön edustajille ja muille hegemonian aseman kyseenalaistaville tahoille ei tule kuulumaan muille. Ei varsinkaan ”hyvien kauppasuhteiden” toisille osapuolille.
  • Lehdistön vapaus: Maassa, jossa on yksi totuus, ei lehdistön vapautta tarvita. Eihän kukaan voi yhtä ja ainoaa totuutta vastaan tiedottaa kuin propagandistisissa tarkoituksissa. Ja propagandahan ei kuulu lehdistön tehtäviin.
  • Uusiutuva energia: – Mikäs se semmoinen on? Samoin amerikkalaisten touhottama akkuteknologia on pelkkä salajuoni, jolla pyritään tuhoamaan turvallinen, puhdas ja luonnollinen ydinvoimateollisuus. Pitää muistaa, että Tšernobyl oli ukrainalainen ongelma, ei liity Venäjään mitenkään.
  • Ukraina: – Ei ole mikään ongelma. Se on jo ratkaistu ja yhdysvaltalaiset separatistiagentit on karkoitettu maasta. Rakas veljeskansa venäläisille.

Taloudellinen voitto saavutetaan arvojen inflaation kautta. Sipilän, Soinin ja Stubbin konservatiivihallituksen sopeuttaminen tarkoittaa sopeutumista ummistaa silmät kaikelta siltä, mistä meidän taloudellinen hyvinvointi revitään irti. Ei siis hirveästi eroa nykyiseen menoon. Emme me nykyäänkään osaa nähdä ongelmia muualla kuin itärajan itäpuolella. Kuinka moni meistä oikeasti haluaa tietää minkälaisissa oloissa meidän merkkifarkkumme on ommeltu? Kuinka moni oikeasti edes haluaa välittää asiasta? Oikeasti. Käsi pystyyn…

Jos siis nykyinen tila kuvottaa ja oksettaa, niin eipä ole juuri mitään muutakaan tarjolla vastaisuudessa. Mauripekkariset, alexanderstubbit, timosoinit ja juhasipilät voivat tarjota maireaa hymyään televisioruuduilla ja lehtien sivuilla, mutta mitään vaihtoehtoa he eivät meille tarjoa. On käynnissä valtakunnallinen ”sopeuttamisohjelma”, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, että kansaa valmistetaan suureen muutokseen ulko- ja talouspolitiikassa. Rikas vähemmistö tulee saamaan talouden kakusta entistä suuremman palan. Amerikkalainen valeunelma kaikille yhtäläisestä mahdollisuudesta rikkauteen vaihtuu julkeaan oligarkiaan. Tai mitä luultammin sille keksitään jokin suomalainen termi… jotain yhtä oidipaalista kuin ”kunnanisät”. Koska kuka meistä voisi oikeasti vihata ”isää”?

Maamme sisäiset asiat eivät tule välttymään konservatiivien paranoidis-fasistiselta sorrolta. Ennen kuin tuleva hallitus on edes saatu nimettyä, alkaa keskustan piiristä kuulua kummia kaikuja kaupungistumisen jarruttamiseksi. Heidän talousmaantieteellinen työryhmä haluaa lamauttaa asuntojen tuotannon Helsingissä. Mitä sillä on väliä, että asumiskustannukset kasvavat. Ihmisiä on ajettava asumaan haja-asutusalueille… koska yksityisautoilu ja lintukoto. Hyi helvetti, jos joutuu istumaan tuntemattoman viereen bussissa tai elämään talossa, jossa on seinänaapureita.

Suomalaisesta oligarkiasta saatiin jo maistiainen, kun Hesari paljasti EK:n editoinnit Sipilän yhteiskuntasopimukseen. Ei ollut kovin nättiä luettavaa. Voin yhtyä demaripiirien kommentteihin, että tulevalta hallitukselta on luvassa ”kylmää kyytiä”. Valitettavasti pelkään, että tämä kyyti tulee olemaan ihan toisenlaista kylmää kuin mihin on aikaisemmin totuttu. Annan tämän ennustuksen teille kaikille – me olemme saaneet oman Richard Nixonimme ja hänen nimensä on Juha Sipilä. Pukekaa yllenne laskuvarjot, koska kohta lähdetään jyrkkään syöksyyn…

Skitsokoulun oppitunti 2: Halu

Francis-Bacon-Three-Studies-for-a-Portrait-of-Lucian-Freud-2

Elämä on halua. Halu virtaa meissä ja kaikkialla muualla. Deleuzelle halun käsite on hyvin samanlainen kuin Spinozalla oli conatus. Halu vaikuttaa kaikkialla olevaisessa. Vaikka Deleuze ei palauta halun käsitettään ihmisen ongelmaan, niin hänen ajattelunsa taustalla voidaan aistia ihmisen olemassaolossa kohtaavat ongelmat. Ymmärtääksemme maailman ilmiöitä, on meidän ymmärrettävä se ongelma, johon se pyrkii vastaamaan. Silmän evoluutio voidaan nähdä (pun itended) vastauksena valon asettamaan ongelmaan.

Minkälaiseen ongelmaan tämä ja tuo pyrkii vastaamaan? Emme ota tässä kohdassa kantaa onko vastaus hyvä tai huono, vaan toteamme sen olevan pyrkimys vastata ongelmaan. Tärkeintä on paljastaa vastauksen taustalla vaikuttava ongelma…

… Matti perkele!! Lopetat nyt sen Antin lyömisen. Tämä on vanha koulurakennus ja kuten huomaatte niin täällä käytetään liitutaulua. Mitä se merkitsee? – No, se tietenkin merkitsee sitä, että luokkahuoneessa on pesusieni. Aivan niin. Nyt Matti ottaa tuon kuivan pesusienen ja käy kastelemassa sen lavuaarissa märäksi. Noin. Erittäin hyvä. Ja sitten Matti heittää Anttia päin pläsiä sillä. Varsin onnistunut heitto. Ja sitten Antti ottaa pesusienen ja heittää sillä Mattia. Bravo! Ja pojat voivatkin sitten mennä käytävään heittelemään toisiansa sienellä. Teillä on selkeästi tärkeämpää tekemistä kuin olla lukittuna tässä huoneessa Hus, hus…

… Missäs me olimmekaan? Aivan niin. Maailma asettaa meille ongelmia jatkuvasti. Se pakottaa meidät olemaan luovia. Tai ainakin sitä meissä virtaava halu meiltä edellyttää. Me olemme vastauksia ongelmiin. Valitettavan moni meistä pysähtyy koko elämänsä ajaksi jonkun tietyn ongelman äärelle saavuttamatta mitään vastausta. Halun jatkuva virtaus pysähtyy… Se jähmettyy paikoilleen ja liike on pysähtynyt. Neuroosi on klassinen esimerkki halun virtauksen patoutumisesta. Kerta toisensa jälkeen neurootikko asettuu saman ongelman äärelle luomatta uutta ratkaisua. Hän ei edes pyri vastaamaan ongelmaan, koska on niin kadoksissa jo olemassaolevien ratkaisujen viidakossa.

Elämäni muodostuu heteromiehenä olemisen halun virtauksista, mutta mikään ei minussa ja noissa virtauksissa edellytä eikö nuo virtaukset voisi asettua homoseksuaalin, transvestiitin tai transseksuaalin puroihin. Olisin vastaus toisiin ongelmiin. Ja tätähän luova toiminta on – uusien ongelmien asettamista ja niihin vastausten etsimistä.

Perinteinen psykoanalyysi katsoi, että meidän tulee tukahduttaa eläimelliset ja arkaaiset viettimme, jotta yhteiselo tulisi mahdolliseksi. Räikein tämän prosessin kuvaus on oidipuskompleksi, jossa lapsen tulee jättää äidin syli ja hyväksyä isä osana ”perhejärjestystä”. Deleuze (ja Guattari) katsoo, että mitään halun repressiota ei tarvita, koska meidän yhteisöllisyytemme syntyy tuota jatkuvasta halun virtauksesta. Ero on merkittävä verratessamme sitä psykoanalyysin projektiin.

Antakaamme siitä huolimatta Freudille kaikki se kunnia, mikä hänelle kuuluukin. Mutta traditionaalinen psykoanalyysi näyttäytyy uutta luovan prosessin jarruna ja keskeyttäjänä. Se ei tähtää uuden luomiseen, vaan jo olemassaolevan rakenteen toistamiseen. Psyykkinen kehitys tulee palauttaa tutuille ja turvallisille urille. Neuroottisen toiston taustalla nähdään keskeneräiseksi jäänyt oidipuskompleksi. Ihmisen taustalla vaikuttava ongelma on jo päätetty etukäteen. ”Isän haamu siellä kummittelee…”

Skitsoilu ja filosofia kulkevat käsi kädessä. On paljastettava vastauksen taustalla lymyilevä ongelma. Tämä on aina luovaa toimintaa. Ongelman löytäminen ei ole apteekin hylly, josta vaivaan kuin vaivaan löytyy lääke. Mikään jo luotu ei kelpaa vastaukseksi uuteen ongelmaan. Halun asettama ongelma on aina väkivaltaa jo löydetyille vastauksille. Halun jatkuva virtaus eroaa kaikesta aikaisemmin olleesta. Ottaessamme siitä kiinni, on se jo toisaalla. Näin halu ja differenssi kietoutuvat toistensa ympärille. Differenssi vaikuttaa ontologian alueella ja halu psyykeen. Ne ovat kuin Spinozan yhden ja saman substanssin kaksi eri attribuuttia. Ja tavallaan eivät ole.

Mitä siis haluan teille tässä sanoa? – Jos ette muuta mukaanne tältä tunnilta ota, niin se on tämä. Ei ole täysin sama, mitä teoriaa tai poliittista suuntausta kannatatte. Kysykää tuolta kandidaatilta, mihin ongelmaan se yrittää vastata. Me olemme halujen kohtaamisissa muodostuneita yksiköitä. Sanoa meitä yksiköiksi on jo vähän väärin. Me olemme useiden suhteiden muodostama moneus. Asettuessamme yhteyteen toisten henkilöiden kanssa, muodostamme uuden ”kehon”. Emme ole enää se ”vanha minä”, vaan jotain uutta. Yhteiskunta pyrkii latistamaan tämän, koska kansalaisuus tulee hieman ongelmalliseksi, jos tunnustettaisiin meidän heräävän joka aamu toisena henkilönä kuin menimme nukkumaan. Oidipaalistettu ja kapitalistinen yhteiskunta ei oikein tykkää halusta tai differenssistä.

… No niin. Matti ja Antti haluavat viihdyttää meitä uudella läsnäolollaan. Oli varmasti antoisa hetki käytävässä. Pesusieni ei ole vielä ihan kuiva, mutta poikien paidat ja tukat näyttävät kadehdittavan kosteilta. Hyvä. Hyvä. Jäämme odottamaan vahtimestarin paranoidis-fasistisen diskurssin laskeutumista luokkahuoneemme atmosfääriin. Mutta ei anneta sen tulehduttaa tilannetta… koska halu.

Skitsokoulun oppitunti 1: ”Miten voisi elää?”

deleuze-lamennais-4-a

Rakkaat oppilaat. On tullut aika ottaa aikalisä arkielämän askareista, joissa te heräätte kellon pirinään, keitätte kahvin, mutustatte sitä vaaleaa leipää kevytlevitteen ja juuston kera, juotte sen Pauligin kahvinne, käytte suihkussa, pesette hampaanne, puette päällenne arjen univormunne, kiirehditte päivän rutiineihinne, tulette takaisin sieltä kotiinne, suutelette rakastanne, syötte illallista ja päivittäisen viihdeannoksenne jälkeen painatte päänne tyynyyn aloittaaksenne kehän uudestaan. Otetaan myös hieman lomaa siitä illuusiosta, jonka henkilöasiakirjanne (ajokortti, KELA-kortti, passi… mitä näitä nyt on) teidän silmienne eteen on luonut jo liian kauan. Ette te mitään samana pysyviä persoonallisuuksia ole. Identiteettinne on satunnaista vaihtelua, joka pyritään pitäämään samantuntuisena, koska eihän elämästä muuten tulisi yhtään mitään. Pitääkö elämästä yleensäkään tulla yhtään mitään?

Noin. Hengitetään hitaasti ja syvään. Suljetaan silmät hetkeksi. Ja näin avataan ne. Eikö olekin kirkas ja kevyt olotila? Ja me emme ole edes vielä tehneet mitään. Niin. On siis tullut aika alkaa vähän skitsoilemaan. Ei tarvitse jännittää yhtään. Tämä on ihan kiva juttu. Sitä ennen meidän pitää omaksua pari asiaa, jotka voivat tuntua vähän vaikeilta aluksi. Mutta olkaa huoleti. Pidän huolen siitä, että kaikki tullaan esittämään pienissä, helposti omaksuttavissa, paloissa. Jätetään myös se akateeminen raskassoutuisuus ja ryppyotsaisuus tuonne eteisen naulakkoon. Ollaan tässä luokkahuoneessa ihan kivassa hengessä oppimassa vähän erilaisempia elämäntaitoja kuin mitä teille siellä rippileireillä, gurujen opeissa tai muissa self-help -kirjallisuuden seminaareissa on opetettu.

Mutta ennen kuin menemme eteenpäin siinä suunnassa, niin otetaan yksi harharetki ja kerron teille sedästä nimeltä Gilles Deleuze.

Nomadi nojatuolissa

Ranskalainen filosofi Gilles Deleuze syntyi tammikuun 18. päivänä vuonna 1925. Hän vietti miltein koko elämänsä synnyinkaupungissaan Pariisissa. Hieno ja suuri kaupunki, josta ei välttämättä tarvinnut poistua elääkseen rikasta elämää. Vaikka fyysisesti Deleuze ei matkustellut suuremmin, niin ajatusmatkoja hän teki sitäkin enemmän. Jo nuorena poikana hän tunsi suurta intohimoa filosofiaa kohtaan. Jean-Paul Sartre olikin teini-ikäisen Deleuzen suuri suosikki.

Deleuze tuli tunnetuksi hyvin omalaatuisesta filosofian historian luennastaan. Hän ei niinkään keskittynyt kertomaan meille esimerkiksi mitä Nietzsche oikeasti sanoi, vaan hän pyrki ajattelemaan heidät toisin. Deleuzen filosofian historialliset teokset ovat enemmänkin yhteistyöprojekteja kuin uskollisia tulkintoja. Siitä huolimatta ne ovat samalla uskollisia sille filosofiselle eetokselle, joka filosofien ajattelun taustalla on vaikuttanut.

Keskivaiheessa uraansa Deleuze aloitti yhteistyön psykoanalyytikko Félix Guattarin kanssa. Tämän yhteistyön tuloksena syntyi omalaatuinen skitsoanalyysi, jota ei tule ymmärtää vaihtoehtoisena psykiatrisena metodina psykoanalyysille. Skitsoanalyysi on filosofinen metodi, jossa pyritään skitsofrenisoimaan merkityksiä ja koodistoja (tästä enemmän tuonnempana).

Deleuzen uran loppupään tuotanto käsitteli laajasti kuvataidetta, elokuvaa ja kirjallisuutta. Hän jäi eläkkeelle 1987 ja sairastui viimeisinä vuosinaan keuhkosyöpään. Toistuvien leikkausten ja hengityskoneeseen kahlittu Deleuze teki itsemurhan marraskuun 4. päivänä 1995.

Koska monilla on suuria vaikeuksia elää ilman luokitteluja niin Deleuze on lueteltu usein sekä jälkistrukturalistisen että postmodernistisen perinteen edustajaksi. Kummatkaan luokittelut eivät tee suuremmin oikeutta Deleuzen filosofiselle työlle. Hän eroaa muista samoihin perinteisiin lueteltavien ajattelijoiden periaatteista miltein jokaisessa kohdassa. Mutta ei anneta tämän hämätä meitä. Nämä luokittelijat ja kategorioijat voivat ahertaa oman näpertelynsä parissa. Se nautinto heille suotakoot. Edetään me mielenkiintoisempien aiheiden äärelle.

Toisin eläminen

Ennen kuin lähdetään melomaan pidemmälle näitä virtoja pitkin, niin mainitsen seuraavat pikkuseikat:

  • Koska ei ole tarkoitus leikkiä akateemista tutkijaa, niin näillä oppitunneilla tullaan käyttämään mahdollisimman paljon jo suomennettua kirjallisuutta. Kulttuurikielien osaaminen ei ole välttämättömyys.
  • Virheiden vaara on suuri. Aina voidaan merkata punakynällä marginaaliin: ”väärin!” Jos jollakin on suuria intohimoja leikkiä opettajaa, niin siitä vaan. Mutta me voimme lyödä takaisin ja jopa rankaista rankaisemisesta.
  • Kaikki vastuu on lukijalla.
  • Skitsofrenia on vakava sairaus, jonka romantisoiminen on typerää. Ympäristön skitsofrenisoiminen ei tähtää skitsofrenian levittämiseen sairautena, vaan haastaa arkiajattelu muuttamaan muotoaan.

Eli sillä tavalla. Aloitetaan kysymällä: ”Miten voisi elää?”

Perinteisesti filosofiassa on kysytty: ”Miten elää hyvä elämä?” tai ”Mikä on elämän tarkoitus?”. Kysymykset olettavat jonkin alkuperäisen elämän ideaalin olemassaolon. Kysymyksten esittäjät pyrkivät löytämään jonkin oikean elämän kuvan ja siten sovittamaan tekemisensä sen mukaisesti. Suunnistaa kohti tuota oikeata elämää.

Miten voisi elää? Enää ei oleteta mitään oikeaa elämää tuolla jossain meidän ulkopuolella. Kysytään uusien ja toisenlaisten elämän toteuttamistapojen perään. Millä kaikilla mahdollisilla tavoilla minä voisin elämäni elää? Miten minä voisin elää toisin? Mitä olisi elää toisin? Mitä jos…?

Kysymykset hyvästä elämästä ja sen tarkoituksesta eivät vaivaa meitä. Kun ajatellaan toisenlaista elämää, mitä voisimme elää, nousee keskiöön kysymys: ”Miten se toimii?”. Meidän ei tarvitse edes kysyä: ”Miten meidän tulisi elää?”. Ei ole mitään ultimaattista mallia, jonka mukaan sovittaa oma elämä. On erilaisia vaihtoehtoja ja ymmärtääksemme kunkin vaihtoehdon, meidän tulee kysyä miten se toimii. Miten tulla joksikin toiseksi?

Emme siis enää kysy olemisen perään. Keskitymme tulemiseen. Jatkuvaan liikkeellä olemiseen. Mitä jos elämä ei ole mitään olemista, vaan jatkuvaa tulemista… toiseksi tulemista. Tulemista joksikin siksi, joka ei aikaisemmin ole vallinnut. Tämä jokin on erottautumista kaikesta aikaisemmasta. Meillä suomen kielessä sana ”ero” ei oikein taivu tähän kaikkeen. Jos olisimme Juhani Tamminen, niin sanoisimme sulavasti ”differenssi”. Tullaan siis Juhani Tammiseksi (juhanitammiseksi-tuleminen) ainakin paikoitellen ja puhutaan tuosta olevaiseen piiloutuvasta jatkuvasta erosta ”differenssinä”. Joskus vaan on tehtävä konventioita, jotta meillä olisi edes jotain jota vastustaa. Jota vastaan tuntea kitkaa.

Näin. Emme ole päässeet päätökseen, mutta lopetamme kesken. Keskeneräisyydessä piilee jotain, jonka kautta me voimme tunnustella tuota differenssiä. Voimme aistia sen epäsuorasti. Silti se ei jätä meitä rauhaan. Keskellä yötä hetkeä ennen nukahtamista olemme ehkä saamassa siitä otteen, mutta aina se lipsahtaa näpeistämme jonnekin muualle. Ehkä seuraavalla kerralla saamme edes yhden viittauksen tai lainauksen eikä vain opettajan omaa alustusta aiheeseen… ehkä.