Suomalainen mies 2.0?

epaihmisen

Jatkan hieman eilistä aihetta, mutta vaihdetaan näkökulmaa. Lueskelin Esa Saarisen Epäihmisen ääni teosta vuodelta 1984. Sen sisältämä essee “Suomalainen mies” on mehukasta luettavaa edelleen.

Suomalaismiehen filosofia on: “Ota minut sellaisena kuin olen”. Hän alleviivaa omaa “aitouttaan”. Ulkomaisia keimailijoista ja teeskentelijöistä poiketen suomalaismiehemme vakuuttaa olevansa “rehellisesti” sitä mitä sisimmissään on.

[…]

Suomalaismiehen nk. aitous liittyy kiinteästi hänen perushimoonsa olla tavallinen. Maailmassa ei liene toista kansaa, jonka miespuoliset kansalaiset valtavasta hyvinvoinnistaan huolimatta yhtä hullunkiihkeästi vaalisivat omaa kasvotonta tavallisuuttaan.

Näin siis Saarinen 31 vuotta sitten. Onneksi paljon on tuon tekstin ja nykyisyyden välissä tapahtunut. Mutta “tavallinen suomalainen mies” on tekemässä comebackia. Epävarmojen aikojen kohdatessa ihmisellä on tapa etsiä lohdutusta ja tukea menneistä ajoista “jolloin kaikki oli paremmin”.

Kansan kahtiajakautuminen ei ole ainoastaan kotimainen ilmiö. Kaikkialla maailmalla suurkaupunkien asukkaat ja periferisemmissä paikkakunnilla asuvien kulttuurillinen ero kasvaa kiihtyvällä vauhdilla. Kalliolainen hipsteri löytää netin kautta parilla klikkauksella omia arvojaan läheisempää seuraa New Yorkin Brooklynistä tai Lontoosta kuin Itäkeskuksesta. Ja tämä ei ole arvostelma ihmisistä, vaan tosiasioiden toteamista.

Helsinki ei ole millään mittapuilla suurkaupunki, mutta siitä huolimatta me olemme kykeneet luomaan sen sisälle suuria kulttuurillisia eroja. Toisin kuin tavallisuutta, aitoutta ja rehellisyyttä korostavat Kekkoslovakian propagandistit, niin minä kannatan kulttuurierojen vielä suurempaa korostamista. Ei olla vielä tarpeeksi hullussa tilanteessa. Mutta tämä erojen korostaminen ei tarkoita kenenkään epäkunnioittamista. Päin vastoin. Vive la différence!

Jos toinen haluaa sulautua massaan ja olla mahdollisimman vähän erottuva, niin siitä vain. Antaa palaa. Tietenkin, jos massa ympärillä on yhtä sateenkaaren väriä, niin tuo sulautuminen massaan tarkoittaa aika värikästä pukeutumista. Vuonna 1984 asiat olivat hieman toisin.

Yleinen käsitys on, että milloin joku valitsee uudentyyppiset silmälasit, on tämä oire vakavasta kriisistä – avioerosta, tulevasta työpaikan vaihdoksesta, mormooniuskoon kääntymisestä; ratkaisevasti uudenlainen kampaus osoittaa vähintäinkin asianomaisen kyseenalaisesta halusta tehdä numero itsestään, tavasta tehdä itsensä tykö, eli yrityksestä olla joku.

Valitettavana varjopuolena kotimaiseen tavallisuuteen kuuluu väkivaltainen pakottaminen toisetkin osallistumaan samaan tavallisuuden paradigmaan. Jos siihen ei suostu, niin on vihollinen ja hänet on pakotettava ruotuun tai tuhottava. Kuten olen aikaisemminkin sanonut, niin suomalaiset eivät edelleenkään ole kovin hyviä olemaan erimieltä. Toisen erilaisuuden kunnioittaminen kovin vaikeaa meille. Erilaisuus nähdään aina uhkana itselle (pieni vinkki: maailma ei pyöri kenenkään ympärillä – varsinkaan sinun!).

Erityisen uhkaavaa on erilaisuus, joka häpeilemättä tuodaan esille. Se on välittömästi merkki siitä, että “tuo pitää minua jonakin sellaisena“. Itsensä ilmaiseminen on itseilmaisua. Se ei välttämättä sano mitään toisesta. Siinä ilmaistaan omaa itseä. Sen pitäisi olla meidän jokaisen kyseenalaistamaton ihmisoikeus. Minä ilmaisen itseäni näin ja sinä noin. Siinä kaksi erilaista, mutta tasa-arvoista yksilöä ilmaisevat itseään (mikä sitten onkaan se tapa).

Mutta sillä hetkellä, kun astutaan aluelle, jossa aletaan vaatimaan toisen itseilmaisulle rajoituksia, niin minä riisun hanskat ja alan paukuttamaan paljailla nyrkeillä. Ihmisoikeudet eivät ole mitään sellaista, jotka saadaan. Ne ovat jotain sellaista, jotka tulee ottaa ja jatkuvati muistuttaa, että niiden loukkaamisella on seurauksensa.

Kuitenkin muuttumattomuus on myös valinta. Sama ilme ja ilmiasu, samat puheet ja tylsät seksivitsit, itseilmaisuahan sekin on, jatkuvaa ja koko ajan toistuvaa valintaa, jonka asianomainen tylsimys tekee.

Eli se kaikkein kovin “kuka se luulee olevansa” -kysyjä luulee itse kaikkein koviten olevansa “joku”. Tavallisuus on valinta siinä missä kaikki muutkin tyylivalinnat. Mitään rehellistä, aitoa tai todellista siinä ei ole verrattuna muihin valintoihin. Se on ainoastaan valinta muiden joukossa. Ei yhtään sen enempää eikä vähempää.

Kun siis seuraavan kerran kysyt “kuka tuo yrittää olla?” kysy mieluummin itseltäsi “mikä minussa yrittää olla joku?”. Näin päästään oikeasti tärkeiden kysymysten äärelle. Mikä voima minussa haluaa toisten sortoa ja erilaisuuden kieltämistä? Mikä voima minussa ei voi sietää toista? Mikä voima minussa haluaa tehdä kaikesta samanlaista?

Ehkä näin me saisimme aikaiseksi sen Suomalainen mies 2.0:n jota maailma kaipaa. Miehen, joka rehellisesti ilmaisee itseään ja ei yritä peitellä etteikö se olisi valinta, jonka hän on tehnyt. Ja juuri tuon valinnan takia häntä saa myös arvostella. Se on hänen oman henkilökohtaisen makunsa ilmaisu ja jos siitä ei pidä, niin antaa tulla kritiikkiä. Kaikkia ei voi miellyttää, mutta eri mieltä olevia ei tarvitse uhkailla väkivallalla. Heillä on samanlainen oikeus mielipiteeseensä kuin kaikilla meilla muillakin… ja kukaan ei yritä olla yhtään mitään. Meistä jokainen on.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s