Pelkoa ja inhoa: manosfääri

Kehitys ei tapahdu mukavuusalueella. Edistyäkseen on mentävä sinne, minne ei muuten tulisi lähdettyä. Viimeisten kuukausien aikana olen yrittänyt kehittää itseäni tutustumalla itselleni vieraisiin maailmankatsomuksiin, filosofioihin ja poliittisiin suuntauksiin. Omaan poteroon kaivautuminen ei enää riitä.

Postauksen otsikko on tuttu kaikille Hunter S. Thompsonia lukeneille. Hänen ”fear and loathing” -kirjoitukset ja teokset  käsittelivät hänelle pelottavia ja inhoa herättäviä ilmiöitä. Yritän samaa, mutta en edes kuvittelekaan kirjoittavani kuin Thompson. Siihen ei kykene kukaan muu kuin Hunter S. Thompson.

Aloitan tämän kirjoitussarjan käsittelemällä manosfääriä. Käsiteltävä ilmiö on kuitenkin määriteltävä ja rajattava, jotta voitaisiin jostain kirjoittaa. Käsittelemäni manosfääri koostuu lähinnä amerikkalaisesta miesliikkeestä, joka sai alkunsa 1990-luvun loppupuolella lähinnä nuorten miesten kerhona, jossa opeteltiin iskemään naisia. Tämän liikkeen alkuna voidaan pitää virolaista julkaisua Tony’s Lay Guide

Tästä nuorten miesten naisten pokaamiskerhosta kasvoi internetin välityksellä kansainvälinen liike, joka ei enää rajoitu iskumetodien opettamiseen. Ensin tulivat suuret tähdet, jotka leveilivät naisten kaatamisillaan. Suurin näistä tähdistä on kiistattomasti Erik von Markovik, joka tunnetaan paremmin nimellä Mystery. Ja kyllä. Tuo on hänen iskuartistinimi (saa nauraa).

Jos manosfääri keskittyisi ainoastaan pääsemään naisten pöksyjen sisälle, niin liike olisi hyvin harmiton. Mikäs siinä, jos jotkut opettelevat lähestymään toista sukupuolta vaikkakin hyvin pinnallisesta lähtökohdasta. Uskoisin näin kaltaistensa löytävän toisensa yhteiskunnassamme. Mutta manosfääristä on kasvanut poikkeuksellisen laaja ja vaarallinen poliittinen liike (vaikka se ei itseään poliittiseksi liikkeeksi laske).

Tunnusomaista manosfääri-liikkeelle on, että länsimainen yhteiskunta ja kulttuuri katsotaan sairaaksi ja turmeltuneeksi. Tämä rappion alku ja juuri on naisten aseman nouseminen 1900-luvulla. Manosfäärin näkulmasta katsottuna miehet ovat jääneet alakynteen ja suoranaisesti ilman ihmisoikeuksia. Naisten oikeuksista puhuvat miehet nähdään itsekastroituina valittajina ja pettureina.

Naisten aseman nouseminen koetaan uhkaksi, koska miestä ei enää tarvita. Naiset eivät tarvitse miestä elättämään ja suojelemaan heitä. Miehestä on tullut pelkkä seksuaalisen tyydytyksen väline ja lisääntymiseen tarvittava ikävä instrumentti. Radikaaleimmat mansofäärin edustajat lietsovat suoranaista sotaa sukupuolien välille. Esimerkiksi yksi radikaaleimmista manosfäärin propagandisteista on Daryush Valizadeh eli Roosh V (miksi nämä miehet eivät vain esiinny omilla nimillään?).

Roosh V:n podcastin lähetys ”How The Manosphere Crushed Feminism” kertoo jo otsikossa mistä on kyse. Samoin tämä alla oleva tilitys naisten koulutuksesta (ja miksi se pitäisi kieltää) on hyvin surullista seurattavaa.

Ja Roosh V jää kokonaan toiseksi Roissyn rinnalla, jonka blogi on yhtä sodan julistusta naisia vastaan. Näille miehille on kauhistus, jos nainen ei välittömästi halua heidän kanssaan sänkyyn ja yli 30-vuotias nainen on täysin menetetty tapaus. Esimerkiksi Roosh V jaksaa kauhistella podcastinsa jaksossa ”The Death Of Night Game” nuoria naisia, jotka eivät enää anna edes katseita vaan tuijottelevat yökerhossa iPhonejansa. Näitä nuoria naisia ei voi enää pokata, koska pitää kilpailla huomiosta Tinderin, WhatsAppin ja Instagramin kanssa. Miehelle ei tule mieleen, että hän on jo 37-vuotias. Juuri ja juuri 20-vuotiaat tytöt eivät välttämättä enää syty melkein nelikymppisestä ikäraakista.

Nämä manosfäärin ärhentelijät voisi ohittaa pelkällä olan kohautuksella elleivät he olisi näytelleet merkittävää osaa Donald Trumpin kampanjassa. Nämä agitaattorit toimivat ruohonjuuritasolla levittäessään sanomaan Donald Trumpin suuresta johtajuudesta. He katsovat omaavansa totuuden, jonka feministinen vasemmisto haluaa peittää kansalta ja johtaa heitä harhaan.

red_and_blue_pill

Manosfäärin keskeinen symboli on ”punainen pilleri”, joka tulee elokuvasta Matrix (1999). Elokuvassahan Keanu Reevesin näyttelemä sankarihakkeri Neo joutuu valitsemaan Morpheuksen tarjoamista pillereistä joko sinisen tai punaisen. Sininen ei aiheuta mitään, mutta sen jälkeen Neo saa jatkaa elämäänsä kuten on siihenkin asti jatkanut. Punainen pilleri taas paljastaa totuuden. Totuuden, joka ei välttämättä ole mukavaa, mutta kuitenkin totuus. Ja tietenkin Neo valitsee punaisen pillerin.

Matrix on Hollywood elokuvaksi poikkeuksellisen moniulotteinen ja jopa filosofinen. Mutta tämä ei tarkoita, että se olisi kovinkaan syvällinen elokuva. Koko elokuvan perusajatus peilaa vanhaa Platonin luolavertausta ja Descartesin ajatusta ilkeästä demonista; todellisuus on jotain muuta kuin miltä päällepäin näyttää. Heijastusten takana sijaitsee todellinen todellisuus – perimmäinen totuus. Nykyajan filosofia on jo aikoja sitten osoittanut Platonin ja Descartesin ajatusten ongelmallisuuden ja suoranaisen virheellisyydenkin. Mutta tämä ei ole tavoittanut manosfäärin ”suuria ajattelijoita”. Eikä koskaan tule tavoittamaankaan, koska he ovat läpensä vanhoillisia.

Mitä taas Matrixin valintaan tulee, niin harvempi pohtija on tullut ajatelleeksi, että mitä väärää on jos vaikka eläisimmekin tietokonesimulaatiossa ja biologiset kehomme toimisivat energian lähteinä koneille. Mikä moraalinen korkeampi arvo ”todellisella todellisuudella” on keinotodellisuuteen nähden? Jos keinotodellisuudessa eläminen on moitteetonta, niin miksi ”herätä” todelliseen todellisuuteen? Nämä kysymykset jäävät usein vaille vastausta, koska todellisen todellisuuden harha on niin voimakas. Mitä jos todellisuus on sipuli, joka muodostuu lukemattomista kuorista ilman mitään ydintä? Olisi suoranaista hulluutta ottaa punainen pilleri. Vielä pahempaa hulluutta olisi asettaa kukaan tuon valinnan eteen. Koska mitään valintaa ei koskaan ole ollutkaan. Pinnan alla on uusi pinta.

Mutta tämä ei tietenkään kiinnosta manosfäärin sukupuoli-jihadisteja. Heidän agendalla on valkoisen rodun hengissä säilyminen. Erityisesti fallogosentrisen ja patriarkaalisen länsimaisen valkoisen kulttuurin säilyminen. Sen suuria vihollisia ovat feministit, vasemmisto ja älymystö. Etenkin sivistys nykyisessä muodossa nähdään petollisena. Kun ensimmäisen kerran törmäsi Return of Kings -sivustoon olin innostunut sen sisältämästä filosofisesta pohdinnasta. Mutta hyvin nopeasti kävi ilmi, että kyseessä oli patavanhoillisesta filosofoinnista, jossa ei ollut mitään sijaa nykyaikaiselle ajattelulle. Vain ne satoja vuosia vanhat ajatukset kelpasivat, jotka ajoivat sivuston edustamaa asiaa, joka oli hyvin pitkälle naisvihamielistä konservatismia.

Manosfäärin huoli valkoisen rodun ja länsimaisen kulttuurin puolesta on täynnä ylitsepääsemättömiä ristiriitaisuuksia. Samalla kun he haukkuvat islamilaista kulttuuria, niin he itse pyrkivät palauttamaan haukkumaansa kulttuuriin kuuluvaa sukupuolista eriarvoisuutta. Naisen tehtävä on synnyttää ja pitää yllä kotia. Mies tuo perheeseen elannon ja tämän takia naisen tulee olla siitä kiitollinen. On esitetty jopa osittaista luopumista teollisuudesta, koska naisten yhteiskunnallisen aseman nousun on mahdollistanut juuri teollisuus (teollinen kapitalismi tarvitsi naisetkin työhön ja täten he alkoivat ansaitsemaan palkkaa).

Manosfäärin patavanhoillinen aatemaailma on valitettavasti ajasta jälkeenjäänyttä. Maailma ei tarvitse heidän pelastusoperaatiota. Ei ole mitään todellista todellisuutta, joka tulee paljastaa ihmisille. Meillä on suuria ongelmia ja ihmiskunta on suoranaisen katastrofin partaalla, mutta paluu entiseen kulta-aikaan ei ole mikään vastaus. Varsinkin, kun mitään kulta-aikaa ei koskaan ole ollut olemassakaan.

Mutta onko manosfääri kaikessa täysin väärässä? Olisi älyllistä epärehellisyyttä kieltää heidän olevansa täysin väärässä. Suomessakin 39% solmituista uusista avioliitoista päätyy eroon. Avioero on henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen tragedia. Syntyvyys laskee maassamme hälyyttävästi vaikka ihmiskunta kokonaisuudessaan paisuu. Nämä samat ongelmat ovat myös Yhdysvalloissa ja muissa länsimaissa. Me olemme saavuttaneet paljon tasa-arvon saralla, mutta valitettavasti yhtä paljon on menetetty perheinstituution kehityksessä. Parisuhde ja perhe ovat edelleen samanlaisia kuin 1900-luvun alussa. Samoin sukupuolirooleissa miehen rooli on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Ei ole mikään ihme, että nämä manosfäärin puolestapuhujat kertovat itsestään hyvin samanlaista tarinaa. Nuorena oltiin arkoja ja ujoja. Saatiin rukkasia tytöiltä ja katseltiin kaukaa kun muilla oli hauskaa. Sitten eräänä päivänä saatiin tarpeeksi ja alettiin tekemään asioille jotain. Opittiin pokaamaan naisia ja sitten annettiin mennä elämän ohituskaistalla tuhatta ja sataa naisesta toiseen. Harvempi manosfäärin agitaattori kertoo suosittuna nuorena, jolle kaikki on loksahdellut paikoilleen vähän niin kuin itsestään. Aina on ollut seuraa ja sellaista löytyy. Elämä hymyilee jatkuvasti ja onnistumisista seuraa lisää onnistumisia.

Olisi epäreilua leimata manosfääri pelkäksi kaunaisten nörttien kostoksi, mutta kovin kaukana siitä ei olla. Älkäämme kuitenkaan sortuko samaan ansaan manosfäärin leukojen lonksuttelijoiden kanssa. Yhteiskuntamme ja kulttuurimme pitävät sisällään ulossulkemisen mekanismeja, joiden seurauksina osa yhteiskuntamme jäsenistä tuntevat itsensä äärimmäisen ulkopuolisiksi. Tämä ulkopuolisuus on suoranaista helvettiä. Näistä ulkopuolisista osa katkeroituu. Se on hyvin inhimillistä vaikkakin valitettavaa. Älkäämme tuomitko näitä ihmisiä, vaan yrittäkäämme ymmärtää. Samoin jokainen meistä voisi ajatella miten tätä ulossulkemista toteutamme itse omassa toiminnassamme ja miten sitä voisi muuttaa.

Olen aikaisemmin jo sanonut, että aikakautemme ongelman ydin on seksuaalinen. Tämä seksuaalinen ongelma on huomattavasti vaikeampi ja pahempi kuin repression aikakaudella. Repressiosta syntyi psykoanalyysi, mutta meidän aikakautemme seksuaalista ongelmaa ei voida enää ratkaista psykoanalyyttisin keinoin (ei vaikka psykoanalyysi on kehittynyt huomattavasti Freudin ajoista). Ongelmamme ratkaisu on yhteiskunnallinen, teknologinen ja henkilökohtainen. Mutta paluu entiseen ei ratkaise mitään. On mentävä eteenpäin.

En sano, että kaikkien tulisi tehdä kuten minä olen tehnyt, mutta tutustuminen itselleen vieraisiin ja suoranaista inhoa synnyttäviin ajatuksiin on rikastuttavaa. On vain varottava, että ei kadota itseään tällä matkalla. Sukellus manosfääriin muistutti mieleeni Peter Gabrielin biisin ”Digging in the dirt”:

The more I look, the more I find
As I close on in, I get so blind
I feel it in my head, I feel it in my toes
I feel it in my sex, that’s the place it goes

Omien kouluaikojen tuntemukset nousivat pintaan useaan otteeseen. Ja juuri tuohon infantiilisuuteen manosfääri näyttää iskevän. Nuorena tunnetut sydäntä riistävät kivut ovat painuneet syvälle alitajuntaamme ja sieltä nousseina ne ruokkivat irrationaalisuutta enemmän kuin liiaksi. Miten muuten voitaisiin selittää, että nelikymppinen mies jaksaa raivota podcastissaan, kun nuoret tytöt selaavat mieluummin Tinderiä ja Instagramia kuin antautuvat hänen iskuyrityksilleen?

Infantiilit emootiot ja nykyteknologia ovat vaarallinen yhdistelmä. Meissä kaikissa asuu edelleen se pieni lapsi, joka tuntuu puskevan esille vähän joka puolella. ”Vanhan” sanonnan mukaan ennen hullut huutelivat torien laidoilla, nyt heillä on internet. Yhdessä heistä muodostuu vaarallinen tekijä yhteiskunnassamme. Manosfääri ei ole harmiton liike, vaan länsimaiden vastine Isikselle. Jos sen leviämiseen ei osata vastata ajoissa, niin ei kestä kauaa, kun he lähtevät perustamaan omaa juutalais-kristillistä kalifaattia. Eli älkää ihmetelkö miten Isis pääsi valtaan. Meillä on samanlaisen liikkeen siemenet kylvetty keskuuteemme.

Myyntipuheesta ja sielunkumppanin löytämisestä

Viimeisten päivien aikana ajatukseni ovat liikkuneet enimmäkseen kahden aiheen ympärillä; myyntipuheen pitämisessä ja sielunkumppanin löytämisessä. Ensimmäinen on ollut mielessä työstä johtuvista syistä ja jälkimmäinen on noussut mieleen, koska Facebook jaksaa muistuttaa, että on kulunut viisi vuotta siitä kun jätin Lauttasaaren kämpän taakseni ja ymmärsin avioliittoni olevan lopullisesti ohi.

Aloitan myyntipuheesta. Yksi elämäni suurista ”raamatuista” on Roger Mavityn ja Stephen Bayleyn Life is a Pitch: How to Sell Yourself and Your Brilliant Ideas (2009). Teos alkaa määrittelemällä mitä kaikkea on myyminen ja myyntipuhe. Myyntipuheen keskeinen päämäärä on saada aikaan muutos kohteesta. Moni harjaantumaton puhuja ajattelee, että vahvat argumentit ja faktat ovat paras tapa saada aikaan tämä muutos. He kaikki ovat täysin väärässä. Kun me esimerkiksi pyydämme lainaa pankista, niin me pyrimme vakuuttamaan, että me kykenemme maksamaan lainan takaisin tulevaisuudessa. Mutta kukaan ei voi tietää mitään tulevasta.

Tätä ei tietenkään pankkisektorilla koskaan sanota ääneen. Nykyään pankkivirkailijat eivät suuremmin käytä omaa harkintaa lainaa käsiteltäessä, vaan asiakkaan luottokyky tarkistetaan luvuista. Lainan myöntäminen perustuu ”kalkyloituun arvaukseen”, mikä ei muuta asiaa miksikään. Arvaus, mikä arvaus. Ja tästä johtuen erittäin vakuuttavasti esiintyvä lainan hakija kykenee saamaan lainan helpommin kuin epävarmasti esiintyvä (olettaen, että kummallakin on yhtälaiset luottotiedot).

Varsinkin Suomessa on sosiaalisesti hyväksyttävää suhtautua negatiivisesti itsensä myymiseen ja markkinoimiseen. Ja siitä huolimatta me teemme sitä ja olemme sen kohteina päivittäin. Myyminen on jotain hyvin inhimillistä. Ja myyminen vetoaa aina ensiksi tunteisiin. Faktat ja argumentit ainoastaan tukevat emootioihin vetoamista. Sama pätee meidän ”ostopäätöksiin”; ne tehdään tunteella. Tietojen hakeminen ennen ostopäätöstä on enemmänkin jo alitajuisesti tehdyn päätöksen tueksi tehtävää vakuuttelua itselle kuin aitoa tietojen hakemista ja niiden pohjalta tehtävää päätöstä.

Ehkä kaikkein kovin ja yleisin myyntipuhe, mitä me teemme, on toisen vakuuttaminen parisuhteeseen. Tämän pitchin ultimaattinen kohokohta on kosinta. Yritämme vakuutta toisen (ja itsemme), että olemme hyvä partneri ja pystymme takaamaan onnellisen tulevaisuuden. Tulevaisuuden, josta kenelläkään ei voi olla mitään varmaa tietoa. Ja tässä jos jossain kaikki tehdään emootiot edellä.

Vaikka asia voi aluksi vaikuttaa vähän etäältä, niin ei ole mitenkään ihme, että myyntipuheen ajatteleminen vie ajatukset lähelle sielunkumppanin etsimistä ja löytämistä. Jos Mavityn ja Bayleyn teos on mainio teos myyntipuheesta, niin nykyaikaisesta rakkaudesta hilpein ja huimaavin teos on koomikko Aziz Ansarin ja yhteiskuntatieteilijä Eric Klinenbergin Modern Romance – An Investigation (2015). Suosittelen teosta kaikille, jotka ovat hämmentyneitä näinä Tinderin aikoina.

Jos jotain internet on muuttanut, niin se on ostaminen. Nykyään on helppo istuutua läppärin äärelle ja alkaa shoppailemaan. Halvimmat tarjoukset löytyvä muutamalla klikkauksella ja parhaat arvostelut ohjaavat meidän valintoja entistä enemmän. Tämä ei ole ristiriidassa aikaisemmin esitetyn kanssa, koska meidän päätös luottaa noihin arvosteluihin on edelleen tunnepohjainen. Meidän tekemämme valinnat vain voimistavat tuota valintaa.

Internet mahdollistaa valintojen yltäkylläisyyden ympärillämme. Ja toisin kuin heti tulisi luulleeksi, niin tämä ei välttämättä tuota onnellisuuden lisääntymistä. Tätä ilmiötä kutsutaan valintojen paradoksiksi. Kun lukemattomat vaihtoehdot ovat saatavilla, niin osa meistä ei kykene tekemään valintaa, vaan odottaa löytävänsä vielä paremman, kunhan vain jatkaa etsimistä. Tällaisia henkilöitä voidaan kutsua maksimoijiksi. Tarpeeksi hyvän vaihtoehdon löytäviä voidaan kutsua tyytyjiksi.

Se, onko ihminen tyytyjä vai maksimoija, riippuu myös tilanteesta. Minä voin etsiä päiviä ja viikkoja oikeaa objektiivia kameraani, mutta autooni otan lähimmän bensa-aseman bensaa tankkiin. Autoni bensan laatu ei minua kiinnosta. Mutta löytyy ihmisiä, joille ei ole täysin sama mitä bensaa autonsa tankkiin tankkaa.

Minulla ei ole tutkittua dataa esittää tämän tueksi, mutta omien kokemusteni pohjalta ihmissuhteissa maksimoijien määrä näyttää lisääntyneen yleisen maksimoinnin yleistyessä. Kukaan ei vaan yksinkertaisesti riitä. Ja pois se minusta, että lähtisin näitä henkilöitä tuomitsemaan. Itsekin olen elänyt ihan omasta tahdostani viisi vuotta sinkkuna, koska oma elämä on ollut sen verran solmussa ettei ihmissuhteelle ole ollut mahdollisuutta. Vaikka muutaman kerran turhaan on tullut ihastuttua. Mutta ei niistä sen enempää.

Sitoutua toiseen henkilöön on vakava paikka. Tai ainakin se sellaista tulisi olla. Varsinkin sitoutuminen loppuelämäksi on vielä tätäkin vakavampi paikka. Ei siis ihme, että sitä haluaisi löytää sen sielunkumppanin rinnalle elämän matkalla. Mutta onko tämä suuri etsintä lisännyt meidän onnellisuuttamme?

Rajoitettujen vaihtoehtojen muodostamassa kulttuurissa (syrjäseuduilla ja agraarisemmissa maissa) maksimoinnille ei jää tilaa. On oltava olosuhteiden pakosta tyytyjä. Kun ei paremmasta mitään tiedä, niin tyytyy vähempään. Meidän ääriurbaanista kulttuurista me emme voi siirtyä massoittain yksinkertaisempaan agraarikulttuuriin. Mutta tyytyjien määrä tulisi jollakin keinolla lisätä. Jo siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat tyytyväisempiä elämäänsä.

Maksimoijat ovat parisuhteissaan ja työelämässään onnettomampia kuin tyytyjät. Mistä tämä johtuu? Maksimoija etsiessään aina vain parempaa löytämisen sijaan rakentaa vaihtoehtojen viidakosta ideaalisen ja kuvitteellisen kohteen. Vaihtoehtoja hylkäämällä tästä idealisesta kohteesta tulee aina vain täydellisempi ja täydellisempi. Samalla se irtaantuu todellisuudesta kauemmaksi ja kauemmaksi. Sitä ei koskaan saavuta. Yksikään ihminen maailmassa ei kykene tyydyttämään mahdotonta vaatimusta, joka maksimoijan korvien välissä on kehittynyt.

Elämämme tärkein valinta jää tekemättä. Väärät valinnat sisältävät nimittäin erittäin positiivisen mahdollisuuden; niistä voi sanoutua irti. Vaatii tietenkin suurta taitoa sanoutua irti esimerkiksi avioliitosta. Mutta mahdottomaksi muodostunut tilanne kannattaa puhaltaa poikki… mutta sitä ennen kannattaa ottaa selvää tekeekö sen maksimoimisen vai tyytymättömyyden pohjalta.

Täydellinen myyntipuhe tulevalle sielunkumppanille? Jos vaikka aloittaisi puheen parantamisesta, jolla erottaa tyytyjät maksimoijista. Ensimmäinen puheeni kohde löytyy peilistä…

Kukaan ei oo kenenkään

Jatkan edellisen postaukseni lopussa esille tullutta ajatusta. Se ei näytä jättävän minua rauhaan. Samalla jatkan sukellusta kotimaisen populaarikulttuurin syvänteisiin.

Ajatus pulpahti pinnalle työmatkalla kuunnellessani Iisan kappaletta ”Kukaan ei oo kenenkään” (saman nimiseltä albumilta). Kappaleen voi ohittaa perinteisenä ja yksinkertaisena erolauluna tai äidin tunnemaailmaa kuvaavana romanttisena lyyrisenä kuvaelmana suhteessa lapseen, mutta minulle se aiheutti huomattavasti monimutkaisemman ajatusketjun (yllätys, yllätys).

Jokaisesta pitäis voida vaan irrottaa
Niin et se palata voi jos se haluaa
Helppo sanoo mutta vaikeampi toteuttaa
Ketään ei milloinkaan pysty omistaa
Helppo vaan sanoo mutta ei niin helppo toteuttaa
Ei todellakaan
Ei todellakaan

Toisessa kiinni roikkuva rakkaus on tuomittu miltein poikkeuksetta epäonnistumaan. Se ei itse asiassa ole rakkautta laisinkaan, vaan omistamishalua ja toisen autonomisuuden kieltoa. Mutta mitä jos nämä sanat merkitsevät jotain suhteessa itseemme?

Meidän rakkain ja syvin omistussuhde on suhde meihin itseemme. Toitotamme itsellemme ja toisille kuinka meistä jokainen on vastuussa itse itselleen ja kuinka meillä on oikeus päättää itse meitä koskevissa asioissa. Mitä jos tämä kaikki onkin harhaa ja täysin väärin?

Elämä meissä ei ole meidän. Meillä ei ole omistussuhdetta elämäämme eikä toisten elämään. Kukaan ei todellakaan ole kenenkään… ei edes me itsellemme. Kukaan ihminen ei ole täysin toisista irrallinen. Minulla on useita suhteita toisiin ihmisiin, joista jokaisesta saan olla kiitollinen (vaikka joskus tulee toistakin emootiota heitä kohtaan tunnettua). Missä minun elämäni ja läheisimpieni elämän raja kulkee? Kielen kautta olen suhteessa vielä suurempaan populaatioon. Itse asiassa kielijärjestelmän kautta olen suhteessa koko ihmiskuntaan. En voi sanoutua siitä irti vaikka kuinka yrittäisin.

Yrittäkääpä ajatella ilman sanoja ja kieltä… Aivan! Ajattelu on kielellistä. Voin tietenki harjoittaa meditaatiota, jossa pyritään tyynnyttämään tämä mieli, joka on kiinni kielessä. Meditaatiossa saavutetut kokemukset tulee pukea kieleksi, jotta voisin ilmaista niitä toisille ja omalle mielelleni. Voidaan sanoa, että mieli kielii kielessä (tai jotain muuta heideggerilaista, mutta ei mennä siihen nyt). Tärkeintä on ymmärtää, että ajatus mielestämme tai elämästämme yksityisomaisuutena on jotain hyvin keinotekoista.

Sanoisin, että ajatus irrallisesta yksilöstä on suorastaan myrkyllinen. Tämä tulee erittäin hyvin esiin itsemurhan käsitteessä. Edellisessä postauksessani kirjoitin elämän asettavan meidän velvollisuudeksi tavoitella hyvää elämää. Kun elämä ei enää kykene täyttämään tätä velvoitetta, niin sillä on kaikki syyt sammua – kuolla pois. Mutta niin kauan kuin elämä kykenee tavoittelemaan hyvää elämää, niin sen sammuttaminen on rikos elämää vastaan. Itsemurhan julkeus ilmenee räikeimmin kuolleen omaisille. Riistäessään henkensä itsemurhaaja kiistää elämän sosiaalisen luonteen ja kieltää sen toisilta.

joutsen_2

Meidän ei kuitenkaan tarvitse mennä näin äärimmäisiin esimerkkeihin. Pysyttäydytään toisessa riippuvassa rakkaudessa ja sen sisältämässä omistushalussa. Usein katsomme kuinka mustasukkaisesti toisessa riippuva henkilö tukahduttaa toista toiminnallaan. Mutta samalla hän tukahduttaa hänessä itsessään olevan kyvyn rakastaa. Omistushalu toiseen ei itse asiassa ole toisen aitaamista, vaan rajojen vetämistä omalle itselleen.

Läheisyysriippuvainen ihminen ei kestä elämään sisältyvää ambivalenttia suhdetta itseen. Me tarvitsemme käsityksen itsestä, eli mielestä, toimiaksemme maailmassa, mutta se ei ole mitään todellista sinänsä. Minää ei ole. Se on vain tapa käsitellä asioita. Me tiedämme, että aurinko ei nouse eikä laske, mutta tavan takia me sanomme niin. Ihailemme auringonlaskua vaikka todellisuudessa me katsomme maapallon kääntymistä. Mutta läheisriippuvainen on kuin maapallon muodon kieltäjä, joka uskoo maan olevan litteä. Hänelle aurinko nousee ja laskee. Ihminen on maailmankaikkeuden keskipisteessä. Rakkauttaan tunnustaessaan läheisriippuvainen itse asiassa pönkittää omaa itseään. Hän pystyttää muurin itsen ja maailman väliin. Ja hän epäonnistuu aina, koska maailma ja minä ovat aina yksi ja sama.

Jokainen buddhalaisuuden perusteet omaksunut ymmärtää tämän. En kuitenkaan halua sukeltaa tässä länsimaiselle kulttuurille valitettavan vieraaseen perinteeseen. Tämä ei nimittäin ole mitään vierasta meidän kulttuurillemme. Suuri mielen ja maailman välisen dikotomian kaataja oli Marcel Proust (1871 – 1922). Hänen massiivinen Kadonnutta aikaa etsimässä romaanisarja perustui hyvin pitkälle näkemykselle, että yksilö murentuu ajan virrassa.

Tänään rakastunut mies kohtaa ajan, jolloin tuosta romantiikan sankarista ei ole enää mitään jäljellä. Elämä Proustille oli sarja erilaisia kausia, joiden välillä ei aina ollut mitään yhteistä. Jokainen kausi elämässä näytti sisältävän kokonaan toisen minän, joka sitä eli. Rakastunut minä ei voi edes kuvitella sitä minää, joka ei enää rakasta. Minä kohtaa elämänsä aikana lukuisia kuolemia. Aamulla herätessämme voimme olla hetken hämmentyneitä omasta itsestämme, mutta hetken kuluttua omaksi hämmästykseksemme jatkamme tavan takia elämäämme samana henkilönä, joka illalla meni nukkumaan. Minä rakentuu muistissamme ja muistoissamme. Minä on aina virtuaalista tässä hetkessä. Se on kuvitteellinen konstruktio. Meidän kehomme ja mielemme ovat ajan säiliöitä. Tämän takia Proust lähtee etsimään kadonnutta aikaa. Ja siihen ei muutama hassu sivu riitä.

joutsen_3

René Descartesin (1596 – 1650) suuri oivallus oli, että on yksi asia, jota ihminen ei voi epäillä. Ja se on hänen ajattelemisensa. ”Ajattelen, siis olen!” Descartesin ajattelu vaikutti voimakkaasti modernilla aikakaudella vallalla olleeseen dualismiin hengen ja materian välillä. Samoin kahtiajako ihmisyksilön ja ympäristön välillä jyrkkeni. Ajatus yksilöstä itsenäisenä yksikkönä valtasi kulttuurin. Individualismin ja dualismin ajatukset sopivat täydellisesti länsimaissa vallalla olleeseen kristilliseen ihmiskäsitykseen. Kärjistäen voisin sanoa, että kartesiolainen filosofia saavuttaa lakipisteensä protestanttisessa kristinuskossa. Yksilö on vastuussa omasta kohtalostaan ja omalla työllään hän lunastaa taivaspaikkansa.

Koska kaikki tämä perustuu kuvitteelliselle perustalle, niin ei ole mikään ihme, että se on päätynyt kriisiin. Tämä kriisi on jatkunut jo reilut sata vuotta. Ajatus oman itsemme kuvitteellisesta luonteesta on niin vieras länsimaiselle ihmiselle, että muutos ei tapahdu yhdessä yössä. Yksilöinä me voimme omaksua uuden käsityksen itsestämme, mutta kulttuurina ja yhteisönä se kestää pidempään.

”Kukaan ei oo kenenkään”. Ei niin. Sinä et myöskään ole sinun.

Kun sinä katsot mua se ei vaikeaa uskoa, ettei oo ollenkaan tulevaa
Tai menneisyyttäkään koska se on ongelma
Tai kasa muistoja vaan jotka voi romuttaa
Minä koitan oppia tajuumaan sen että niin tiukkaan kii susta pitää voi en
Etteikö tuuli vois temmata sua mukanaan
Ja musta kauaksi, kauaksi pois kuljettaa

Tuota raikasta tuulta meistä moni tarvitsisi elämään. Kepeä tuulahdus raitista ilmaa, joka kuljettaa minuuden hieman kauemmaksi, jotta siihen saisi kriittistä etäisyyttä. Hieman sitä mielettömyyttä keskelle elämää, jotta voisi taas päättömästi rakastua maailmaan ja ihmisiin sen päällä. Päästää irti edes hetkeksi minästä ja nähdä kuinka se on ainoastaan pinttynyt tapa, keino pärjätä pilvilinnojen kaupungissa.

Ehkä nyt saan hieman rauhaa tältä ajatukselta. Ja nyt sitten se Iisan biisi, niin voitte muodostaa näkemyksen ihan itse (voi tätä kielen mahdollistamaa ironiaa).

Kauniiden ihmisten ongelmaton elämä

Jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus tehdä omasta elämästään mahdollisimman hyvä. Tämän toteaminen tuntuu niin triviaalilta, että sen ilmaisemiselle ei tulisi olla mitään syytä. Mutta näin ei tässä epätäydellisessä maailmassa ole.

Kun sanon, että jokaisella on tämä oikeus, niin se pitää sisällään velvoitteen huolehtia, ettei oma hyvän elämän tavoittelu estä toisten hyvän elämän tavoittelemista. Mutta haluan mennä tässä maksiimissa vielä pidemmälle. Sanon, että meillä on velvollisuus tehdä elämästämme mahdollisimman hyvä. Ja kuten kaikkien velvollisuuksien laiminlyömisestä, niin siitä seuraa sanktioita.

Meillä Suomessa on esimerkiksi oppivelvollisuus ja ainakin jokaista miestä koskee tämän lisäksi kansalaisvelvollisuus (johon naisetkin saavat ottaa osaa vapaaehtoisesti). Lain asettamat velvollisuudet ovat kontingentteja; ne eivät ole välttämättömiä. Meillä voisi olla toinen laki, joka asettaisi muita velvollisuuksia.

Mutta elämän asettama velvollisuus on välttämätön ja se ei voi toisin olla. Hyvän elämän velvollisuuden rikkominen on rikos itse elämää vastaan – tahtoa kuolemaan ja kaipuuta olemattomuuteen. Elämän velvollisuudesta irtisanoutuminen on elämän nihilointia, nihilismiä par exellence.

Nämä ajatukset nousivat mieleeni luettuani viikolla Kyösti Niemelän kolumnin ”Elokuvat ovat väärässä – kauniiden elämä on muita helpompaa”. On tietenkin epäreilua sanoa  mitään kolumnin kirjoittajasta pelkän tekstin pohjalta, mutta siitä huokui karvas nihilismin haju sieraimiini. Perussanoma Niemelän lyhyessä kolumnissa on, että ”kauniit kasvot tai luontainen karisma antavat runsaasti apua seksikumppanien löytämiseen, parisuhteen muodostamiseen ja rakkaudentäyteiseen elämään”. Tämä etumatka tulisi tiedostaa samoin, kuten me tiedostamme huonoista oloista lähtöisten vaikeudet elämässä. Hyvästä kodista, jossa arvostetaan koulutusta on helpompi nousta hyvään sosio-ekonomiseen asemaan kuin riitaisesta alkoholistiperheestä, jossa vanhemmat eivät tue lapsiensa koulunkäyntiä ja niin edespäin.

Vaikka huonommista oloista lähtevien lasten asema tiedostetaan, niin se ei tarkoita että heitä arvosteltaisiin peruskoulussa ja myöhemmissä opinahjoissa löyhemmillä asteikoilla. Sehän tekisi heistä vähemmän osaavia ja rohkaisi laiskuuteen (Miksi tsempata, kun vähemmälläkin pärjää?). He kyllä tarvitsevat tukitoimia, jotta he pärjäisivät maailmassa aivan kuten kaikki muutkin.

kukkaaaAAA

Ja sama pätee elämässä yleensä. Maailmankaikkeuden sokea sattumanvaraisuus heittää meidät elämään ja antaa meille ne kortit, jotka meillä kädessä on. Tässä kohden on huomautettava, että elämä ei ole korttipeliä, mutta ymmärrätte varmaan vertauksen. Me olemme saaneet erilaiset kortit kuin toiset. En sano parempia tai huonompia, vaan erilaiset. On totta, että kauniiksi katsomamme henkilöt saavat jonkinlaista etumatkaa sosiaalisissa tilanteissa, mutta se ei anna vähemmän kauniille tai viehättäville mitään oikeutta alkaa protestoimaan kakaramaisesti tilanteen epäreiluutta.

Niemelä samaistaa infantiilisti kolumnissaan seksikumppanien määrän parisuhteiden solmimiseen ja rakkauteen. Jokainen vähänkin normaalia elämää elänyt tietää, että helposti seksisuhteita luovat ihmiset eivät automaattisesti päädy helpommin hyviin parisuhteisiin tai löydä rakkautta. Kauniiksi ja viehättäviksi tulkittujen ihmisten elämä ei ole mitenkään sen ihmeellisempää kuin kenenkään muun. Ja heidän elämä sisältää saman velvoitteen tehdä elämästä mahdollisimman hyvä kuin kaikilla muillakin.

Kauniiden ja viehättävien ihmisten demonisointi on heidän hyvän elämän tavoittelun eteenastumista. Mutta vielä enemmän se on tielle astuneen hyvän elämän tavoittelulle vastaista. Täten tämä rakkaudessa epäonnistunut katkeroitunut kaunainen protestoija syyllistyy elämän velvollisuuden kaksinkertaiseen kieltämiseen. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä tämä protestoija ei kuitenkaan onnistu sabotoimaan kauniin ja viehättävän hyvän elämän tavoittelua, vaan lähinnä ampuu itseään jalkaan.

Ja kuinka helppoa ja ongelmatonta tämä kauniiden ja viehättävien elämä oikeasti on? Elämässäni olen saanut kohdata monia ihmisiä monista lähtökohdista. Varsinkin poikkeuksellisen kauniit naiset eivät aina loista elämän auvoisaa ihanuutta. Päinvastoin. Olen kuullut itkuista avautumista hirveästä kohtelusta ja yksinäisyydestä, koska harvempi näkee muuta kuin kauniin ulkokuoren.

Mitään niin sallittua sylkykuppia meidän kulttuurissa ei ole kuin poikkeuksellisen kaunis nainen. Häntä saa (ja joidenkin näkemyksen mukaan suorastaan pitää) haukkua, painaa alas ja syrjiä. Koska hänellä on niin valtava etumatka muihin nähden. Jos kaunis ja viehättävä nainen ei satu olemaan poikkeuksellisen älykäs, niin siitä vasta riemu repeää. Tyhmä ja kaunis! Ei kun lyömään niin paljon kuin sielu sietää.

Uskoisin, että harvempi on tullut ajatelleeksi miksi kaunis ja vähän yksinkertainen on niin suuri rikos. Keskivertoälykkyydellä varustetut ihmiset ja siitä alaspäin edustavat aika laajaa osaa ihmiskunnasta (uskoisin, että se on enemmistö). Pitäisikö näitä kaikkia katsoa alaspäin ja solvata avoimesti heitä älykkäämpien toimesta? Kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat eivät kysy suurtakaan älyllistä pääomaa. Miksi ne näyttävät olevan suorastaan ylivoimaisia suurelle osalle älykkäitä ihmisiä? Ehkä siksi, että eivät he kovin älykkäitä oikeastaan olekaan.

diesel-smart-may-have-the-brains-but-stupid-has-the-balls-small-56141

Asettamaani hyvän elämän tavoittelun velvoitetta ei tule sekoittaa kristilliseen ”kaikki elämä on pyhää” höpinään. On tilanteita, jossa hyvän tavoittelu on lopullisesti estynyt elämässä. Se ei millään teolla muutu enää hyväksi. Terminaalivaiheessa eläville sairaille tulisi suoda oikeus elämän päättämiseen. Tuolloin yksittäisen ihmisen elämän ulkoiset tekijät ovat ottaneet vallan ja ihminen on niiden vietävänä. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta ottaa elämäänsä haltuunsa.

Mutta elämälle kaunainen ihminen ei tällaisessa tilanteessa ole. Hän vain ei ole oppinut elämään oikein omaa elämäänsä. Koska kauna on ottanut luovutusvoiton hänessä, niin kaunainen ihminen alkaa syyttämään maailmaa omasta huonosta kohtalostaan. Hänen tilanteensa tulisi tiedostaa. Mitä vielä hänen vuoksi pitäisi ihmiskunnan tehdä? Lopettaa oman hyvän elämän tavoittelu ja antaa hänelle kaikki valmiiksi pureskeltuna kultalusikassa? – Jokainen normaalilla älyllä ja jonkinlaisella elämän kokemuksella varustettu ihminen ymmärtää näiden vaatimusten mahdottomuuden ja lapsellisuuden.

Seksi, parisuhde ja rakkaus ovat suurimmalle osalle ihmiskuntaa elintärkeitä elämässä. On erakkoja, munkkeja ja muita poikkeusyksilöitä, jotka näyttävät kieltäytyvän ainakin seksistä ja parisuhteesta. Ja on totta, että ihminen kykenee elämään biologisesti täysin tervettä elämää ilman seksiä. Mentaaliseen elämään ei mennä tässä kohdassa. Kun meidän kehomme saa oikeaa ravintoa, puhdasta vettä ja ilmaa, niin se kykenee elämään.

Seksi, parisuhde ja rakkaus eivät kuitenkaan ole samanarvoisia kuin ravinto, vesi ja ilma. Sanokaamme, että ihminen on vaeltanut aavikolla päiväkausia ilman ravintoa ja vettä (ilmaa siellä riittää) ja on nääntymäisillään saapunut talon ovelle. Hänellä on suoranainen oikeus vaatia ainakin vettä juotavakseen. Muutoin hän kuolee. Jos talon asukkaat eivät hänelle tätä suo (olettaen, että heillä on ainakin vettä yli omien tarpeidensa), niin he syyllistyvät kuoleman tuottamukseen.

Jotkut meistä vaeltavat yhtä näännyksissä seksin, parisuhteen ja rakkauden puutteessa. Osa näistä nääntyvistä on suorastaan kuolemassa yksinäisyyteen ja rakkauden puutteeseen elämässään. Tästä huolimatta he eivät voi koputtaa ovelle ja vaatia: ”Seksiä! Parisuhde! Rakasta minua!”. Seksiä voidaan tietenkin järjestää ilman parisuhdetta ja rakkauttakin, mutta se ei ole kuin hetkellinen helpotus eikä siitä ole ratkaisuksi huomattavasti syvempiin ongelmiin. Todellinen ratkaisu on, että ihminen oppii tavoittelemaan mahdollisimman hyvää elämää omista lähtökohdistaan. Mitään oikotietä onneen ei ole… ei edes kauniilla ja viehättävillä.

Elämän asettama velvollisuus hyvän elämän tavoitteluun edellyttää vielä enemmän. Tämä ehkä voi kuulostaa aluksi aika räikeältä väitteeltä, mutta yritän avata ajatusta. Hyvän elämän tavoitteleminen ei kosketa ainoastaan meitä, vaan kaikkia elämiä. Oman elämänsä velvollisuuden laiminlyöminen on samalla toisten elämää vastaan lyömistä. Niin kauan kuin hyvän elämän tavoittelu on mahdollista, niin me emme ole vastuussa siitä itsellemme vaan kaikille. Koska yksinkertaisesti meidän elämä ei ole irrallista toisten elämistä. Jokainen erakko ja syrjään vetäytynyt on jossain vaiheessa elämäänsä ollut yhteydessä toisiin ja jakanut täten elämäänsä heidän kanssa. Erakko ei ainoastaan vetäydy yksinäisyyteen, vaan samalla kääntää selkänsä toisille. Se on julkean itsekäs teko. Sama pätee itsemurhaan, joka päättää elämän jolla olisi ollut vielä potentiaalia hyvään elämään.

Samoin, kun me puhumme tai kirjoitamme elämästämme, niin me emme pelkästään löpertele itseksemme niitä näitä, vaan levitämme omaa asennettamme elämää kohtaan. Tämän takia en voi olla puuttumatta Niemelän kolumniin. Se huokuu kaunaisuutta ja pahantahtoisuutta elämää kohtaan. Tavallaan se on merkityksetön ja voitaisiin ohittaa olan kohautuksella, mutta nykyisessä mediaympäristössä tällaiset elämälle vastenmieliset kirjoitukset alkavat olemaan enemmänkin maan tapa kuin poikkeus. Hyvän elämän tavoittelun velvollisuuden takia en voinut jättää tätä kirjoitusta kirjoittamatta.

Syväsukellus prekaarimaailmaan osa 2 – Rakkautta niinku ja vähän muutakin

Jatketaan tätä eeppisiin mittoihin laajenevaa kirja-arvostelua, joka ei ole kirja-arvostelu. Perinteinen arvostelu katselisi kohdettaan jostain establisoituneesta näkökulmasta ja arvostelisi teosta suhteessa arvostelijan allekirjoittamaan instituutioon. Perinteinen arvostelu on aina oidipaalisessa suhteessa kirjaan, kirjailijaan ja kirjallisuuteen. Suuri diskurssi möllöttää taustalla isähahmona rankaisemaan diskurssista poikkeamia ja valmiina oidipaalistamaan kohteensa heti kun siihen tulee tilaisuus… ja sellainen tilaisuus aina tulee ennemmin tai myöhemmin.

Oma skitsoanalyyttinen projektini pyrkii väistämään tämän. On sanomattakin selvää, että tämä projekti on tuomittu epäonnistumaan. Mutta ei sillä väliä, koska prekaarikulttuuriin kuuluva kapitalismikritiikki on jo ymmärtänyt vastarinnan tehottomuuden. Vastarinnan pesäkkeet ovat aina potentiaalisia uusia markkinoita, kuten Ekholmin teoksessa todetaan.

Mitä radikaalimpaa vastarinnan muotoa esiintyy sitä suuremmat markkinat se mahdollistaa ajan myötä. Vuonna 1991 The Clash paljasti todelliset kasvonsa, kun Levi’s Jeans valjasti ”Should I Stay or Should I Go” -biisin mainokseensa.

Se siitä markkinatalouden vastustamisesta. Raha voittaa aina…

CARITAS: Kyllä säkin kohta saat taas tehä duunii! Mä oon ihan varma siitä!

JOONAS: Pelkään vaan että minkälaista. Kapitalismin toimivuuden yks perusedellytys on, että huomattava osa väestöstä pidetään työttöminä, ja näillä näkymin näiden työttömien ei jatkossa edes anneta olla rauhassa työttömiä, vaan niille keksitään väkisin kaikenlaista pakkotyötä rangaistukseks omasta huonoudestaan ku ne ei edes oo LinkedInissä. Samalla kun vaaditaan markkinoiden vapautta, lisätään valvontaa ja poliiseja, kaikkien pitäis olla niin vitun vapaata, mut oikeesti saa olla vapaa vaan tietyllä ennalta määrätyllä tavalla. Oman luovan hulluuden saa päästää valloilleen omassa ruokablogissa, mut kadut ja torit on yritysten omistuksessa. Roskasakki rajataan omille alueilleen, rikkaat omilleen.

Valitettava tosiasia on, että kapitalismi kasvattaa tällä hetkellä hyvinvoinnin sijasta tuloeroja ja epäoikeudenmukaisuutta. Luonnonvarojen ja ruoan ehtyessä varallisuus keskittyy entistä pienemmälle vähemmistölle. Ja ennen kuin alamme tätä päivittelemään sen enempää, niin meidän tulee ymmärtää olevamme osa tätä pienenevää vähemmistöä. Mistä luulette nykyisen uhkaavan ulkopoliittisen tilanteen johtuvan? Maailmalla on käynnissä entistä verisempi taistelu elintilasta, joka pienenee päivä päivältä. Sodat ovat ainoastaan jäävuoren huippu.

Olisi epäreilua syyttää Johannes Ekholmia siitä, että hän ei ota kantaa tähän aikakautemme suurimpaan historialliseen kriisiin ja katastrofiin. Mutta hänen kuvaamiensa nuorten ajelehtijoiden elämä on arjessa ilmeneviä oireita tästä ”megatrendistä”. Sen aiheuttama juurettomuus kyseenalaistaa kapitalistista elämää yllättäviltäkin suunnilta.

Yksi keskeisistä kritiikin kohteista on palkkatyö. Toisaalta meillä on kansalaispalkkaa ajavat tahot ja toisaalla palkatonta työtä härskisti tarjoavat ”työnantajat”. Meilläkin laajalevikkiset lehdet tarjoavat verkkosivuillaan bloggaajan työtä näkyvyyttä vastaan. Ei siis rahapalkkaa, vaan näkyvyyttä. Jos meillä olisi toimiva järjestelmä, joka takaisi kaikille kansalaisille kansalaispalkan, niin tällainen ”työtilaisuus” voisi olla selitettävissä. Mutta meillä sellaista ei ole. Palkaton ”työ” ei ole työtä, vaan harrastus. Ja jokainen tietää, että harrastustoiminnan ammattilaiset kykenevät tarjoamaan harrastamiselle huomattavasti paremmat puitteet kuin työnantaja.

Vanha katulegenda tietää kertoa, että Kuubassa kaikki sikarinmyyjät saavat samaa palkkaa riippumatta siitä, että kuinka paljon he myyvät sikareita. Tämän takia heitä ei töissä suuremmin näy ja jokainen Havanan kaduilla myytävä sikari ei ole kuubalainen. Kaikki kuubalaiset sikarit menevät vientiin. Terve ja kaikille osallistujille reilu kilpailu johtaa kieltämättä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Mutta missä vallitsee terve ja reilu kilpailutilanne? Niinpä niin. – Ei missään. Terve, reilu ja vapaa kilpailu on samanlainen utopia kuin mitä oli kommunismi Neuvostoliitossa. Jo Leninin aikana nähtiin, että pystytetty järjestelmä ei tule toimimaan. Siitä asti Suuri ja mahtava eli tekohengityksellä.

Samaa tekohengitystä on taidettu antaa kapitalismille jo muutaman vuosikymmenen ajan. Viimeistään Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen huomattiin, että ilman arkkivihollista ei markkinataloudella näytä olevan sitä pohjaa jolle se oli perustunut. Piti keksiä nopeasti uusi vihollinen. Persianlahdensodat olivat helvetin hyviä tekosyitä, mutta Saddamin kuoleman jälkeen oltiin taas tyhjän päällä. Nyt meillä on uusia kriisejä uusine vihollisine, mutta mitään ratkaisua ei ole edelleenkään tehty. Tyhjäkäynti jatkuu katastrofaalisin seurauksin.

Mutta kouriintuntuvimman muutoksen prekaarikulttuuri on tuonut seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen. Painopiste tällä hetkellä on jälkimmäisessä, mutta sen seuraukset ensin mainittuun ovat ilmeiset. Aikaisempi seksuaalinen vallankumous, joka alkoi 1960-luvulla tyssähti omaan mahdottomuuteensa. Mitään vallankumousta ei tapahtunut, koska muutos tapahtui määrällisellä alueella. Oidipaalinen ja patriarkaalinen seksuaalisuus räjähti ihmisten kasvoille, mutta se oli sitä samaa seksuaalisuutta kuin aina aikaisemminkin. Seksuaalisesti vapautunut nainen vapautui fallogosentriseen seksuaalisuuteen.

Olen valkoinen CIS-mies (cis = se sukupuoli, johon on syntynyt ei ole ongelma). Keho johon olen syntynyt on turvallisin mahdollinen mitä maailmasta löytyy. Se on hyväksytty kaikkialla… paitsi viimeisimmän sukupuolivallankumouksellisten keskuudessa. Oikeutetusti on aktivisteja, jotka eivät halua edes puhua miehestä, vaan miesoletetusta. Biologinen sukupuoli (sex) on toisarvoista, kun huomio keskitetään sosiaaliseen sukupuoleen (gender). Naisesta ja miehestä puhutaan täysin erilaisin tavoin mediassa (kuten olympialaisten aikaan näimme iltapäivälehtien otsikoissa).

SAD91RL
nainen rakastaa liikaa se on hullu
mies rakastaa liikaa se on traaginen sankari
naisella on ahdistuskohtaus se on epävakaa
miehellä on ahdistuskohtaus se on eksistentialisti-nero
siks en nää itteeni naisena
ei kiinnosta kuukautiset/munasolut/raskaus/
parimuoto/vanheneminenyhdessä
”jag är varken kvinna ellen man, jag är lag i mej själv”

En tiedä kuinka yleistä tällainen ”sukupuolisuuteen” kyllästyminen on, mutta ainakin olen huomannut sen saavan vastakaikua nuoremmassa sukupolvessa. On ymmärrettävää, että voimakas hyökkäys patriarkaalista sukupuolidiskurssia vastaan herättää voimakkaan vastareaktion. En minäkään pidä siitä, että minut leimataan sukuelinteni johdosta, mutta samalla en lähde provosoitumaan. Meillä on nuoria naisia ja miehiä, joilla kulttuurimme muodostamat sukupuoliroolit ovat aito ongelma. Ja pahinta on, että näiden ongelmien käsittelemiseksi ei ole luotu mitään keinoja samaisen kulttuurin toimesta. Siksi toivotan tervetulleeksi tämän kritiikin. Järkyttäkää nyt tätä setä-miestä oikein kunnolla. Annetaan asioiden mennä todella hulluun suuntaan…

SAD91RL
nimenomaan, tollast possessive bullshittii…
ja yhe tutkimuxen mukaa poikii ala-asteella kosketetaan
vaa kuritusmielessä kun taas tyttöi halataan ja taputetaan
ja silitetään (ei-sexuaalisesmieles!) enemmän,
mikä osaltaa vaikuttaa siihen et tytöt opetetaan
responsiivisiks ja et niiden kehojen pitää olla jatkuvasti
available. toi on nii ”pervasiivista”, niin ainaista!

Touché SAD91RL! Ei ole mitenkään ihme, että osa naisista eivät pidä miehen rakkautta kaikkein tärkeimpänä päämääränä elämässään. Ja näen näiden naisten määrän kasvavan entisestään. Näen myös miesten olevan yhtä kyllästyneitä siihen, että mieheltä odotetaan sitä ja tätä, jotta voisi kutsua itseään mieheksi.

Rakkaus niinku päähenkilö Joona voidaan nähdä jonkinlaisena tyhjiöön pyörimään jääneenä miehenä. Hänen suhteensa vanhan koulukunnan edustajaan – isäänsä – on ongelmallinen, mutta samalla itse ongelma tuntuu jäävän peittoon. Se vaan nyt on ongelmallinen. Samoin hänen suhteensa ystäviinsä ja naisiin on ongelmallinen. Partiarkaalinen rakkaussuhde ei hänelle toimi ja siitä poikkeavan suhteen mallia hänellä ei ole. Joona lukee queer-teorioita, mutta ei näytä oppivan niistä keinoja päästä omasta itsekkyydestään ja alkeellisesta narsismista. Tartuntapinta maailmaan on kadoksissa ja keinot hyväksyä tämä osaksi omaa elämää loistavat poissaolollaan. Jäljelle on jäänyt ainoastaan päämäärätön haahuilu ja ahdistuminen.

Ainoa strategia tarjotaan ryyppyreissuun lyöttäytyneen Mikon toimesta.

MIKO: Älä ajattele. Älä edes yritä ajatella. Koska ajattelemalla sä vaan tajuut miten vitun perseestä kaikki on. Älä yritä pelastaa maailmaa. Koska sä et tuu ikinä tekemään mitään, mikä vois pelastaa mitään. Sä et tuu ikinä muuttamaan mitään. Ainoastaan sen ymmärtämällä sä voit vapautuu siit systeemistä, mikä muuten tulee hallitsee sun elämää ja tuhoamaan sut.

Prekaarikulttuurissa pärjäämisen strategia on jättää kyseenalaistaminen taakse ja keskittyä hiomaan työhakemuksia ja CV:tä. Jatkuvien nopeiden voittojen maailmassa ajatteleminen ei ole enää hyve, vaan este pärjäämiselle. Onko ajattelu koskaan ollut kovinkaan suuressa huudossa valtaa pitävien toimesta? – Ei hirveästi, mutta tässä aikakaudessa ajattelemattomuudesta on tullut edellytys. Kun ei ajattele juuri tällä hetkellä tapahtuvaa ekokatastrofia eikä monimutkaista omaa sukupuolisuutta, niin pärjää sen aikaa kun vielä voi pärjätä. Kohta tämä kaikki loppuu ja jäljelle ei jää mitään kaunista…

Olen käyttänyt tämän ”kirja-arvostelun” yhteydessä hyvin varomattomasti käsitettä ”prekaarikulttuuri”. Tällä olen yrittänyt kuvata sitä kaikkea mitä Johannes Ekholm teoksessaan Rakkautta niinku kuvaa. Aina voi kirjoittaa marginaaliin punakynällä ”väärin!”, mutta se kriitikoille suotakoot.

Ilahtuneena huomaan, että maassamme on uusia rohkeita kirjoittajia, jotka uskaltavat sukeltaa esitysmuodossa ja teemoissa uusiin altaisiin. Minusta ei saa kulttuurijäärää, joka ei tällaista ilmiötä tervehtisi ilolla. Olen seurannut maailmalla pari vuotta Alt Lit -ilmiötä ja on hienoa huomata, että kotimaisessa kirjoittamisen genressä kyseinen ilmiö ei ole jäänyt huomaamatta. Odotan jo innolla seuraavaa NaNoWriMoa. Jos vaikka tällä kertaa saisin puserrettua itsestäni ulos sen käsikirjoituksen, joka on muhinut harmaassa massassa pääkopan sisällä pari vuotta.

Mutta sitä ennen odotan seuraavaa kotimaista sensaatiota kirjallisuudessa, teatterissa, lyriikassa ja proosassa. Keep it coming – you write it, I read it!

Osa yksi

Syväsukellus prekaarimaailmaan osa 1 – Rakkautta niinku

Prekariaatti määritellään Wikipediassa seuraavasti:

Prekariaatti on termi, jolla tarkoitetaan tilapäisissä tai epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien ihmisten luokkaa. Myös tällä vuosisadalla syntyneen näennäis- tai pakkoyrittäjien luokan jäsenet lukeutuvat prekariaattiin.

Länsimaissa 1900-luku oli proletariaatin sosioekonomisen nousun aikaa. Joskus 80-luvulla unelmoitiin maailmasta, jossa proletariaatista päästäisiin eroon, koska siitä on tullut porvarillista keskiluokkaa. Tämä jäi unelmaksi. Vuosituhannen vaihteen aikakautemme on taas sosioekonomisen nousun proletariaatin jälkikasvusta muodostuneen prekariaatin aikakautta. Sosioekonominen nousu on menneen maailman kaikuja. Laskukaudesta on tullut uusi normaali.

Sukupolvikeskustelu tuli yleiseen tietoisuuteen joskus 1990-luvulla. Tuolloin puhuttiin x-sukupolvesta ja sitä tietenkin seurasivat johdonmukaisesti y- ja z-sukupolvet. Karkeasti voidaan sanoa, että x-sukupolven muodostaa 1980-luvulla nuoruutensa eläneet. Sen muodostavat 1964 – 1979 syntyneet. Y-sukupolven edustajat ovat syntyneet about 1980 – 1995 ja z-sukupolvi muodostuu 1995 jälkeen syntyneet. Z-sukupolvea leimaa se, että he eivät ole eläneet päivääkään aikaa ennen internetiä.

Winona Ryder, Ethan Hawke, Ben Stiller, Janeane Garofalo, Steve Zahn
Winona Ryder, Ethan Hawke, Ben Stiller, Janeane Garofalo, Steve Zahn

Näiden määritelmien mukaan kuulun x-sukupolveen vaikka en ole koskaan kokenut minkäänlaista yhteenkuuluvuutta Reality Bites -kulttuuriin. Niin sanotut ”sukupolvikokemukset” 1990-luvulla eivät koskettaneet minua millään tasolla. Nine Inch Nailsin esiintyminen Woodstockissa 1994 soi taustalla televisiosta, kun luin Henry Millerin ”Ruusuista ristiinnaulitsemista”. Vuoden 1999 Woodstockia ei kukaan voi hyvällä omalla tunnolla kutsua muuksi kuin pöhöttyneeksi tursaaksi.

Viimeiset 12 vuotta olen työskennellyt enemmän tai vähemmän y-sukupolven edustajien kanssa ja viimeiset pari vuotta z-sukupolvi on alkanut esiintymään työkavereiden keskuudessa. Sama vierauden tuntu on edelleen läsnä. Ja tätä ei tule ottaa minään kritiikkinä. En ollut kotona oman sukupolveni keskuudessa, niin ei ole ihme etteivät nykyisetkään sukupolvet tunnu tutuilta.

Tästä huolimatta en ole koskaan lakannut olemasta kiinnostunut näistä sukupolvista ja heidän luomasta kulttuurista. Vaikka minua hämmentää, että maailmassa on ihmisiä, jotka eivät lue sanomalehtiä vaan etsivät kaiken uutisensa Buzzfeedistä, niin en voi heitä arvostella tästä. Heille keskeisiä juttumuotoja ovat listiclet perinteisten uutisartikkeleiden sijaan. Pirstoutunut mediamaisema ja epävakaat työnäkymät eivät voi olla vaikuttamatta itsetuntoon ja ihmissuhteisiin.

Johannes Ekholmia on kutsuttu uuden prekariaatti-sukupolven ääneksi. Minulta jäi näkemättä näytelmä Kaspar HauserSamoin hänen toimittama ”esikoisteos” Graa­fi­nen suun­nit­te­lu: käy­tän­nöt, tek­nii­kat, stra­te­giat on edelleen lukulistalla. Uusin näytelmä Wunder Kinder näyttää jäävän katsomatta, koska en ymmärtänyt ostaa lippua ajoissa (jos joku haluaa ilahduttaa tässä lähipäivinä, niin tuossa erittäin vahva vinkki…). Mutta Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku ei päässyt karkuun.

Jo alusta käy selväksi, että romaanin päähenkilön suulla Ekholm ei halua heittäytyä miksikään sukupolvensa ääneksi. Tämä hänelle suotakoot. Mutta aikalaisromaani teos on hyvin vahvasti. Yksi ihminen ei voi puhua kokonaisen sukupolven suulla, mutta omasta ajastaan hän voi piirtää kuvan, jonka allekirjoittaa huomattavan moni. Eniten teoksessa minua kosketti päähenkilön kyvyttömyys tuntemaan sellaista rakkautta, jota häneltä odotetaan. Ja ehkä tässä piilee teoksen yksi monista keskeisistä sanomista.

Nettikeskustelut tuntemattomaksi jäävän SAD91RL:n kanssa ovat kuin keskusteluja päähenkilön lacanilaisen tiedostamattoman kanssa. Tiedostamaton ei ole pelkästään psyykeen pimento, vaan samalla koko kulttuurin varjoon jäävä tuntematon, joka tulee esille epäsuorasti kaikkialla. Koko sukupolvikeskustelu riisutaan aseista teoksen alkupuolella.

SAD91RL
mut oikeesti
toi on nii sairaan tylsä ajatus etten edes…
jokaisel ihmisel on vaan yks elämä
siks tuntuu jotenki nii hukkaanheittämiseltä
että nuorten pitäis jotenki
käyttää se edelllisen sukupolven juttujen
jatkamiseen tai käsittelemiseen tai edes kritisoimiseen.
niinku miks joku 80luvul syntyny tekee jotain
taistolaisuutta romantisoivii lauluesityksii
tai vittu talvisotaa tai jotain kalevalaa mä en tajuu.
voiks olla enemmän beta positio??
[…]
kerran käytetty muoto on kuollut
sen käyttäminen uudestaan on niinku human centipede
että tää sukupolvi syö sitä mitä edellinen sukupolvi paskoo ja
vuorostaan paskoo sitä eteenpäin seuraavalle syötäväx

Niinpä. Ehkä yksi vahvimmista nykykirjallisuutemme kritiikkejä vähään aikaan. Olen aikaisemminkin kritisoinut oman aikakautemme tervimpiä kynäilijöitä menneisyyteen takertumisesta. Kirjaili voi aina sanoa, että peilaa omaa aikakauttaan historian kautta, mutta samalla häntä voidaan kritisoida pakoilusta. ”Et uskalla sanoa mitään meidän aikaudestamme suoraan, koska pelkäät suututtavasi vääriä tahoja.” Sama pätee epämaailmoihin uppoutuneita haahuilijoita. Mutta jokainen tyylillään. Sanonpa nyt vaan, että ei tämä meidän aika niin köyhää ole, että siitä ei suurta aikalaisromaania saataisi aikaiseksi.

_R000006

Suurta sukupolvikeskustelua on astua koko keskustelusta ulos ja paljastaa sen taustalla vaikuttavat valtamekanismit. Jonkin sukupolven edustajaksi kutsuminen on samalla leimaamista. Samaa leimaamista harjoitetaan, kun toisia karsinoidaan rodun tai kansalaisuuden mukaan.

Mutta ei prekariaatti-sukupolvi täysin tyhjästä temmattua ole. Tyytymättömyys kapitalismia kohtaan näyttää olevan heidän keskuudessa vallalla. Tämä tulee esille niin kapitalismikritiikkinä kuin sen suoranaisena palvontana. Joillekin nämä pätkätyöt ja epätavalliset työsuhteet tuovat suuren voiton pöytään. Mainostoimistoissa 3 – 4 vuotta pidemmät työsuhteet katsotaan haitaksi. Onko toinen menettänyt nälkänsä, kun ei hae aktiivisesti parempaa paikkaa? Pitkäjänteinen työ ja sitoutuminen työnantajaan on epätavallista ja jopa työnantajien näkökulmasta katsottuna vältettävää.

SAD91RL:n suulla Ekholm kysyy, miksi tavoitella hyödyllisyyttä tässä yhteiskunnassa.

SAD91RL
koska liittyy laajemmin poliittiseen puhetapaan
esim tää hesburgermiehen kommentti on aika kylmäävä:
”Me ollaan kaikki osakkaita. Meillä ei ole mitään
erillistä vientiteollisuutta, on vain yksi Oy Suomi Ab,
joka yrittää viedä tavaraa ulkomaille. Jokainen
turha ja tehoton yksilö, joka on tässä paketissa, on
vientituotteen hinnassa, ja siksi meillä ei kauppa käy.”
sosiaaliturva heikentää työmotivaatiota.
suomi nousee talousahdingosta vain lisäämällä työntekoa.
jne jne
ihan vitun raivostuttavaa, en tiiä mitä voi tehä
vittu voisko noi miehet hiljentää??
turvapaikanhakijoilta tivataan mitä hyötyä niist on suomelle!
jos vaatii hyödyllisyyttä itteltään vaatii samalla kaikilta
muilta ja syyllistää niitä jotka ei syystä tai toisesta
pysty toimii näiden odotusten mukaisesti
must se kehitys on perseest et koko ajan ihmiset
kokee enemmän että niiden oma vika jos ei pysty
osallistuu paskaan ja epäreiluun työelämään,
niinku voiks olla enemmän ableistinen ajattelutapa smh
mä en oo tälle yhteiskunnalle velkaa
ihan tarpeeks rangaistusta että oon
syntyny rikkinäiseen ruumiiseen
enkä suostu kantaa siit syyllisyyttä

Kaikessa markkinataloudellisessa huumaassa aikakautemme näyttää unohtaneen hyödyttömyyden arvon. Meidän ei tarvitse mennä edes taiteeseen ja sen ”hyödyttömyyden arvokkuuteen”, vaan katsokaamme kuinka yliopistojamme kohdellaan. Yliopistomme toimivat keskisuuren yhdysvaltalaisen yliopiston budjetilla (siis kaikki yhteensä) ja siitä huolimatta ne ovat yliopistoja rankkaavien yliopistojen listojen top 100 -listalla (tai siis hyvin moni). Siitä huolimatta perustutkimuksen rahoituksesta halutaan leikata, koska se ei tuota välittömästi taloudellista voittoa. Ketään ei näytä kiinnostavan tulevaisuus kuutta kuukautta pidemmällä periodilla.

JOONA
mut eiks se oo niinkun investointi? että sä
voit myös mahdollisesti voittaa vitusti?
näin jossain sellasen pyramidikaavion, että
missä hierarkkisessa järjestyksessä eri luovat
ammatit on suhteessa toisiinsa, ja siin oli
niinku alimpana tyylii graafikko ja keskivaiheilla
arkkitehti ja ylimpänä kuvataiteilija…
eiks se että voi mahdollisesti
ansaita suurimman arvostuksen
oo syy valita taiteilijanura?

Siinä on aika hyvin kiteytetty se mentaliteetti, joka ei loista Sipilän-Suomessa. Kaikessa voiton tavoittelussa Suomessa panostetaan siihen kaikkein alimpaan kerrokseen ja toivotaan sen tuottavan voittoa. Veikataan aina hävinneen puolesta…

tohrya_2

Ekholmin teos voitaisiin ohittaa pelkkänä aikakautemme turhuuden kuvauksena, mutta se ei tekisi sille oikeutta. Pintatasolla teoksen esitysmuoto (kirjoitusasusta puhumattakaan) ei tyydytä perinteisen kirjallisuuden ystävää. Pitkät ja puuduttavat kuvaukset ympäristöstä ja henkilöiden psyykeistä loistavat poissaolollaan ja helvetin hyvä niin. Ekholmin teksti on tylyä. Se menee itse asiaan, mutta asia tulee raapia esille ilmaisun aikakausisidonnaisuuden taustalta.

Sanoisin Ekholmin olevan pohjimmiltaan eetikko. Eettinen ja myötätuntoinen suhde omaan aikaan ja siinä eläviä kohtaan paistaa kirkkaana. Romaanin päähenkilön ja hänen lapsuuden ystävän välinen kädenvääntö toisen suhteesta kehoon ja siitä huolehtimisesta on voimakkaampaa kuin terveyskirjallisuuden ”ihmedieetit”. Ja samassa hetkessä päähenkilö vaipuu oman kohtalonsa tylsään monologiin. Hän ei kykene kantamaan huolta ystävyydestä samalla intensiteetillä kuin ystävän terveydestä. Sekin kertoo omasta ajastamme paljon. Niin paljon on puhetta dieeteistä, treenausohjelmista ja elämän rytmityksestä, niin vähän meistä toisistamme ja siitä mitä me toisillemme merkitsemme.

Jatkan tätä massiivista purkausta aiheesta ja teoksesta enemmmin kuin myöhemmin, mutta nyt… piste.

Osa kaksi

Kunnes kuolema teidät erottaa…

Jatkan edellistä aihetta, koska se näytti herättävän paljon keskustelua ja palautetta. Niiden pohjalta ajatukseni ovat liikkuneet jo kertaalleen tallatuilla poluilla ja vähän muuallakin. Yläasteelta ja lukiosta tuttu ystävättäreni avautui Facebookin kommenteissa, että hän oli kieltänyt pappia sanomasta ”kunnes kuolema teidät erottaa” -lausetta liturgiassaan. En edes tiennyt, että papin liturgian voi muuttaa omien mieltymystensä mukaisesti. Mutta on rehellistä luvata jotain sellaista, jonka voi katsoa pitävänsä kuin tavan takia luvata jotain ihan muuta.

Ehkä kuolemaan saakka toiselle lupautuminen on yhtä luonnotonta kuin kirkko ja pappikin ovat. Koko elämän kestävä yksiavioisuus näyttää olevan hyvin monelle mahdotonta. Pettäminen parisuhteessa on tilastoja huomattavasti yleisempää. Emootioiden tasolla vielä tätäkin yleisempää. Voisin sanoa sen olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.

Miksi me sitten vaadimme itseltämme jotain sellaista, mitä kykenemme harvenevassa määrin toteuttamaan? Helpointa olisi sanoa, että se on perinne. ”Se nyt vaan kuuluu sanoa vihittäessä.” Mutta mielestäni se on enemmän.

”Kunnes kuolema teidät erottaa” on muinaisjäänne ajalta, jolloin uskottomuus johti huomattavasti kohtalokkaampiin seurauksiin kuin nykyään. Ennen ehkäisyn keksimistä seksuaalinen ”holtittomuus” johti ei-toivottuihin lapsiin. Ehkäisypillerien markkinoille tulo johti viiveellä dramaattiseen nuorisorikollisuuden vähenemiseen. Yksi keskeinen syy tähän oli, että maailmaan syntyi vähemmän ei-toivottuja lapsia. Promiskuiteetin kiellolta putosi pohja pois.

Ei kuitenkaan tarvitse olla näin ahdaskatseinen kirkkoa ja sen kaavoja kohtaan. Voimme aivan hyvin ajatella uudelleen, mitä ”kunnes kuolema teidät erottaa” merkitsee. Mikä on se ”kuolema”, joka parit erottaa? Miten jatkaa parisuhdetta ja yhteiseloa, kun rakkaus yksinkertaisesti kuolee? Tunneside, joka aikoinaan yhdisti kahta ihmistä, ei ole enää olemassa eikä se herää henkiin vaikka kuinka yrittäisi elvyttää. Eikö tämä ole sellainen kuolema, joka erottaa lopullisesti?

maxresdefault

Kaikkein pahinta tällainen kuolema on osapuolelle, jolla on vielä tunteita toista kohtaan. Toisen tunteiden kuolinilmoitus tulee vasten kasvoja yllätyksenä. Ei voi uskoa todeksi niitä sanoja, jotka toinen sanoo. Päästäkseen etenemään tästä shokista on aloitettava hidas ja kivulias tunteiden kuolettaminen. Vähän sama kuin yrittäisi hukuttaa itsensä kylpyammeeseen. Mitään syytä ei ole nostaa päätä pinnan yläpuolelle, mutta se nousee tahtomatta, koska elämä ei niin helpolla jätä rauhaan. Mutta lopulta sekin onnistuu. Tunteet kuolevat ja elämä voittaa. Joskus onnistunut itsemurha merkitsee elämässä selviytymistä…

Miten tällaisen kuoleman voi väistää? – On tietenkin ensin sanottava, että joskus rakkauden päättyminen on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin sen jatkuminen. Mutta hyvin usein tilanne on päinvastainen.

Marcel Proust on ehkä historiamme suurimpia pessimistejä romantiikan alueella, mutta hänen näkökulmaansa seuraten voimme ehkä oppia jotain aivan uutta itsestämme ja suhteestamme toisiin.

Monet eroon päättyneet pariskunnat jaksavat laulaa samaa virttä siitä kuinka kaikki muuttui rutiiniksi ja yhdeksi harmaaksi arjeksi. Toinen oli menettänyt sen salaisuuden, joka viehätti suhteen alussa. Hänestä oli tullut tuttu.

Proustilaisen näkemyksen mukaan tämä on itsepetosta. Kun me sanomme tuntevamme toisen läpikotaisin, niin tuona hetkenä me olemme menettäneet tahtomme oppia uutta toisesta. Samoin toinen on voinut menettää tahtonsa paljastaa itsestään mitään uutta. Hyvin usein toisesta ei ole tullut tuttua, vaan laiskuus ja saamattomuus on astunut taloksi parisuhteeseen. Tavalla tai toisella laiskuus ja saamattomuus tulee tappaa tieltä. Valitettavan usein tämä merkitsee suhteen päättymistä. Toisinkin voisi olla, mutta me emme siedä elämäämme pesiytynyttä tylsyyttä.

Miten toisen ”viehättävä salaisuus” voisi selviytyä tylsyyden valtameressä, jonka aallokoissa aika ajoin seilaamme? – Ehkä joidenkin pariskuntien tulisi elää jatkuvassa asumiserossa. Tuttuus ja tylsyys astuvat välittömästi välillemme, kun toisesta tulee selvyys. Kun me emme enää pelkää menettävämme toista, me alamme menettää hänet tietämättämme. Ristiriitaisesti voidaan mainita, että teoreettinen ja mahdollinen uskottomuus pitää meidät uskollisempina kuin varmuus toisesta. Mitään niin varmaa ei ole kuin, että me kaikki kuolemme. Mitään niin epävarmaa ei ole kuin, että milloin se tapahtuu. Epävarmuus on elämää. Varmuus kuuluu kuolemalle.

Näin ajatellen lause ”kunnes kuolema teidät erottaa” avautuu kokonaan uudessa valossa. Kun varmuus, tylsyys, saamattomuus ja laiskuus astuvat suhteeseen, niin se alkaa kuolemaan tai on jo kuollut. Elävä suhde perustuu epävarmuudelle, jossa toisen menettäminen on jokapäiväinen tosiasia. Yhdessä aamulla herääminen ei takaa sitä, että nukahdamme toistemme vieressä illalla. Ja joskus erillään nukkuminen merkitsee suurempaa yhteenkuuluvuutta aamulla… erikseen.

Miksi elää sinkkuna?

Olen ollut sinkku nyt aika tarkkaan viisi vuotta. Tänä aikana olen käynyt monilla treffeillä, tavannut hyvin erilaisia naisia, ollut ihastunut, juossut pakoon (kirjaimellisesti), tullut torjutuksi ja tullut torjuneeksi. Monet ystäväni ja tuttavani ovat järjestäneet minut sokkotreffeille ”potentiaalisten” tyttöystäväkandidaattien kanssa. Deittisivustoilta ja Tinderistä on tullut vastaan onnistuneita ja vähemmän onnistuneita deittejä, joista jokaisesta olen kiitollinen. Tämä on kaikki rikastuttanut elämääni omilla tavoillaan.

Miksi sitten olen edelleenkin sinkku, kun kerran kaikkea on tullut vastaan? – Kun katson takaisin, niin nämä viisi vuotta ovat olleet mielenkiintoisinta aikaa elämässäni. En sano parasta tai iloisinta aikaa, vaan juuri mielenkiintoisinta. Mielenkiintoista myös sen takia, että olen saanut jakaa elämän iloja ja suruja ystävieni kanssa.

Tämä mielenkiintoisuus ei kuitenkaan ole syy, miksi elän edelleen sinkkuna. Syy on ennemminkin se kuristava tunne, joka valtaa mielen ja kehon, kun toisen kanssa alkaa ”synkkaamaan”. Jotkut voisivat tätä kutsua sitoutumiskammoksi, mutta se on jotain huomattavasti syvempää ja perustavampaa.

Kun on käynyt läpi onnettoman suhteen ja vielä onnettomamman eron, niin tulee hyvin herkäksi onnettomuudelle ympärillä. Tai ainakin niin minulle on käynyt. Mitä pidempään ihmiset suhteissaan elävät, niin sitä onnettomampia niistä näyttää tulevan. Lapset, joiden piti olla parisuhteen perimmäinen syy, muuttuvat ylivoimaiseksi rasitteeksi. Lapsettomuus taas vie kaiken syyn jatkaa elämää paria ensimmäistä kriisiä pidemmälle.

Eronneet puhuvat usein kuinka he kasvoivat erilleen suhteessa. Voi hyvinkin näin olla, mutta hyvin usein tämä ”kasvu” on ollut aktiivista eristäytymistä toisista. Omasta tilasta tulee kuori, jonka sisälle käpertyä… umpisolmuun. Jotkut parisuhteissa elävät ovat yksinäisempiä kuin minä, joka elän omaa elämääni yksin.

Ei siis ihme, että kuristava tunne valtaa, kun tämä tasapainoinen sinkkuelämä on vaarassa loppua. Pahimmillaan parisuhde näyttäytyy kauhukuvana, jota tulisi ennemminkin juosta karkuun kuin pyrkiä kohti. Tämä näyttää olevan hyvin usean naisen mielessä nykyään. Kuten eräs tuttavani asian ilmaitsi: ”Mitä helvettiä mä miehellä teen kotona? Baarista saa seuraa aina, kun haluaa ja ei tarvitse pyykätä toisen likaisia kalsareita.”

Niinpä. Kun katselen ympärilleni, niin parisuhteilta näyttää pudonneen pohja pois. Siis se pohja, johon ne ovat perustuneet aikaisempien sukupolvien aikana. Vielä miehiä ja naisia tarvitaan lisääntymiseen, mutta ekologisesti katsottuna olisi parempi, että länsimainen ihminen ei suuremmin lisääntyisi. Lapsen tuoma ekologinen jalanjälki on valtava (ja kun nyt olen tuon kirjoittanut, niin en missään tapauksessa tuomitse ketään, joka on lapsen tähän maailmaan hankkinut – se ei olisi reilua). En tiedä tilastoja, mutta avioero- ja uusperhelapset tuntuvat olevan aika lähellä normia nykyään.

Tämän ajan merkki on, että televisiossa mainostetaan eroasuntoa, jossa eronneet voivat elää lapsiensa kanssa paritalossa, jossa ex-kumppanien tilat eristetään siirrettävällä seinällä. Lapset siirtyvät paritalosta toiseen ja kaikki tavarat pysyvät aina tavoitettavissa. Kätevää!

Ei siis tunnu olevan paljoakaan syitä olla olematta sinkku. Vastaan itsestäni ainoastaan itselleni ja annan toisten vastata itsestään miten itse haluavat. En puutu toisten valintoihin ja saan valita juuri siten, kuten itse haluan. Ja tästä kaikesta huolimatta iloitsen jokaisesta uudesta suhteesta, avioliitosta ja perheen lisäyksestä lähipiirissäni. En aina sitä näytä, mutta tunnen aitoa iloa kaikesta tästä. Miksi näin?

Koska en ole kyyninen paska. Eräät kutsuvat itseään pessimisteiksi tai realisteiksi, kun kulkevat samanlaisissa ajatuksissa kuin minä omassa sinkkuudessaan. Mutta hyvin usein he ovat kyynisiä paskoja. Kyyninen paska ei näe mitään hyvää ympärillään ja koko hänen olemassaolonsa on keskittynyt pönkittämään omaa epärealistista erinomaisuuttaan negaation kautta. Hän on loinen, joka pyrkii minimoimaan toisten ilon elämästä, koska todellisuudessa kyyninen paska haluaisi sen kaiken omaan elämäänsä. Ja juuri tästä syystä hän ei löydä onnea mistään.

Lähipiirissäni on myös onnellisia ja iloisia suhteita, jotka ovat jatkuneet vuosikausia. Ongelmia on ollut, mutta niistä on päästy yli yhdessä ja mikään ei osoita etteikö näin tulisi käymään vastaisuudessakin. Lähipiirissäni on myös onnistuneita eroja. Alun vaikeuksien jälkeen on päästy harmoniseen yhteisymmärrykseen ja kummatkin ovat jatkaneet omilla teillään. Lapsetkin tuntuvat erittäin tasapainoisilta ja rakastetuilta.

Kaikkein voimakkain kyynisyyden karkote elämässäni ovat omat vanhempani ja heidän rakkaus toisiaan kohtaan. Vanhuus ei ole kohdellut heitä hellällä kädellä, mutta lämpöä heidän väliltä ei puutu. Olosuhteiden pakosta he eivät voi enää elää saman katon alla, mutta jokainen tapaaminen on täynnä lämpöä ja hellyyttä. Jotain sellaista, jonka edessä ei ole tilaa sinkkuelämän kyynisyydelle.

Onnellisuus elämässä ei ole mikään oikeus, joka meille kaikille suodaan. Se on tulos, joka saavutetaan työllä. Onnellisuutta ei löydetä etsimällä. Onnellisuus rakennetaan. Kuristava tunne mielessä ja kehossa sanoo minulle: ”Rakenna, älä etsi!” En edes leiki parisuhdeneuvojaa, mutta ehkä meidän jokaisen tulisi kuunnella tuota kuristavaa tunnetta, ahdistusta ja masennusta… parisuhteessa tai ei. Onnellisuus rakennetaan yksin tai yhdessä. Kummatkin omaavat omat vaikeutensa. Mutta ilman noita vaikeuksia ei rakenneta mitään.

Ehkä nämä viisi vuotta sinkkuna ovat vaatineet kaiken nämä ilot, kivut, naurut ja kyyneleet, että vihdoinkin alan ymmärtämään mikä meni aikoinaan vikaan…

Itserakkaus revisited

Maaret Kallion HS-blogi Lujasti lempeä edustaa miltein poikkeuksetta kaikkea sitä, mitä psykoterapeuttinen löpinä pahimmillaan voi olla. Mutta tässäkin näyttää olevan poikkeuksensa. Postaus ”Ensin on opittava rakastamaan itseään – ja muut paikkansa pitämättömät ohjeet” näyttäisi sisältävän näkemyksen, jonka minäkin voin allekirjoittaa.

Sanoa ihmiselle, että hänen tulee oppia rakastamaan itseään ennen kuin häntä voidaan rakastaa, on jotain sellaista johon olen itsekin syyllistynyt. Kuvaan kuuluu, että noita sanoja viljellessäni elin onnellisessa parisuhteessa.

Ajatus on ankara ja kestämätön. Ihmisen on helpointa osata sitä, mitä on saanut kokea toisen ihmisen antamana. Sitä, mitä ei ole saanut, on vaikeaa antaa eteenpäin – itselleen tai toisille.

Boom! Osui ja upposi. Kun elää ”saamapuolella”, näkökulma aidan toiselle puolelle hämärtyy kummasti.

Samoin tänään saimme lukea kuinka kansanedustaja Teuvo Hakkarainen (ps) on huolissaan kantasuomalaisista maaseudun miehistä, kun heille ei riitä naisia paikkakunnalla. Tämä huoli tietenkin nähtiin maatamme ”uhkaavan” islamisaation valossa. Muslimimiehet tulevat maahamme ja vievät naiset maaseudun yksinäisiltä pirttien miehiltä.

Tämä avorasistinen umpikela on tarkoituksellisesti asian vierestä puhuva kusetusyritys, kuten lähes kaikki mitä kansanedustaja Hakkarainen suustaan ulos suoltaa. Islamisaation uhalla poliittisten irtopisteiden kerääminen auttaa näitä yksinäisiä miehiä yhtä vähän kuin self-help -oppaiden ”rakasta itseäsi ja rakkaus löytää luoksesi” -hokemat. Seuraavaksi varmaan Hakkarainen ehdottaa naisten pakkosiirtoja muuttotappiollisille paikkakunnille.

Harvempi meistä oikeasti ajattelee näitä naimattomia miehiä maaseudun yksinäisyydessä. En yhtäkään heistä tunne, mutta jos maalta kaupunkiin muuttaminen olisi heille helppoa, niin tuskinpa he sinne maaseudulle olisivat jääneet elämään. Jokaisella heillä on omat syynsä, miksi ovat paikkakunnalleen jääneet. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa tästä maailmasta, että elämänkumppanin löytäminen sieltä maaseudulta on vaikeampaa kuin kaupungista, ja joissakin tapauksissa jopa mahdotonta. Muualle on lähdettävä ellei yksin halua elämäänsä viettää.

Tätä tosiasiaa harvempi uskaltaa heille sanoa ääneen. Me kyllä uskallamme sanoa itsensä rakastamisen olevan edellytys rakkauden kohteena olemiselle. Allekirjoitan Kallion kanssa ajatuksen ankaruuden ja kestämättömyyden, mutta sellaista elämä on. Tai sellaista ainakin minun elämäni on: ankaraa ja kestämätöntä. Mutta samalla ymmärrän myös toisten elämän olevan yhtä ankaraa ja kestämätöntä.

Meille tuputetaan romanttista kuvaa yksilöllisyydestä, mutta se on pelkkää illuusiota. Todellisuudessa me ihmiset olemme hyvin samankaltaisia. Ne ainutkertaisilta tuntuvat tunteet on tunnettu lukemattomia kertoja aikaisemmin. Niistä jokainen on tallennettu muodossa tai toisessa kulttuurimme koodistoon. Pelkästään kirjallisuus pitää sisällään kuvauksen jokaisesta mahdollisesta tunne-elämän koukerosta, jota ihminen voi tuntea. Ja siitä huolimatta harva meistä on näihin teoksiin tutustunut. Elämän vaikeudesta valittaminen tuntuu vähemmän uuvuttavammalta vaihtoehdolta. Samankaltaisuuden lisäksi me ihmiset olemme itsepäisen laiskoja olentoja.

Kun sanotaan, että: ”Ihmisen on ensin rakastettava itseään, jotta kykenee rakastamaan jotakuta toista tai olemaan rakkauden kohteena.”, niin me itse asiassa olemme oikeassa. Me vain olemme väärässä sanonnan kohteesta. Vaikka me sanomme sen rakkaudessa epäonnistuneelle, niin meidän tulisi sanoa se ennen kaikkea itsellemme. Ja tämän jälkeen ymmärtää, että me toiset olemme avainasemassa toisen itserakkauden kehityksessä. Ei ole olemassa mitään mystistä rakkauden tukahdutettua kipinää sisällämme, joka syttyisi liekkiin sisäänpäin kääntyneen rakkauden puhalluksesta.

Päinvastoin. Me toiset olemme toistemme rakkauden tulukset, joilla liekki saadaan syttymään. Se ei tapahdu yksin pimeässä istuen. Vaikka istuisin kuinka kauan pimeydessä odottaen, niin koskaan eteeni ei ilmestyisi Jumalan kättä ja taivaasta kuuluisi ääntä: ”Tässä lapseni. Ota rakkauden tuli sisääsi.” Tietenkin väsymyksen aiheuttama hallusinaatio voisi tämän kokemuksen aivoissani tuottaa, mutta mitään todellista se ei olisi. Ja siitä huolimatta me näytämme ostavan tämän kusetuksen kuin Hakkaraisen islamisaatio-propagandan.

Ehkä tämä johtuu siitä, että vain hyvin harvoilla meistä on selkeä ja kirkas näkemys siitä, mitä rakkaus oikeasti on. Spinozalaisen näkemykseni mukaisesti ihminen, joka on tällaisella sekavalla ja hämärällä ajatuksella varustettu, elää orjuudessa. Eli siis suurin osa meistä.

Vuorovaikutus on sanana viisas ja kuvaava: olla vuoroin vaikutuksessa, vaikuttuneena ja vaikuttaa. Oikealle vuorovaikutukselle suostuminen on sitä, että ymmärtää ja antaa toisen vaikuttaa itseensä ja havainnoi myös sitä, miten itse vaikuttaa toiseen ihmiseen. Rakkautta on saatava opiskella läpi elämän. Mutta ennen kaikkea yhdessä räpiköiden, etsien, mokaillen ja oppien. Ei yksinäisyydessä tietäen.

Koska elämä on ankaraa ja kestämätöntä sekä suurin osa meistä ihmisistä tekee toistemme elämästä epäoikeudenmukaista, niin vähintä mitä voimme tehdä, on olla hyväntahtoinen toisiamme kohtaan. Rakkaudettomuuden kierre voidaan katkaista, mutta ei kehoittaen menemään itseen, vaan asettumalla tuohon vuorovaikutukseen.

Ja juuri tässä päästäänkin siihen suureen elämän ristiriitaan. Asettua vuorovaikutukseen toisen kanssa vaatii meiltä vaivaa ja sitoutumista. Harvempi meistä tähän kykenee, kun pitää pyykit pestä, tiskit tiskata, uusin Game of Thronesin jaksokin on katsomatta ja mitä kaikkea tätä nyt onkaan. Mutta sillä välin kun etsin aikaa kiireisestä kalenteristani, niin voit opetella rakastamaan itseäsi, koska…

Elämä on ankaraa ja kestämätöntä. Sen kestämiseksi meillä olisi toisemme, mutta omaa laiskuuttamme ja saamattomuuttamme jätämme tämän option käyttämättä. On niin paljon helpompaa kehoittaa jokaista etsimään omaa onneansa. Ja on niin helppoa kauhistua, kun seuraava kouluampumistapaus ilmestyy uutisfeediimme. Helvetin paljon vaikeampaa olisi yrittää ymmärtää kuinka meistä jokainen on vastuussa tästä maailmasta, jossa kaikkea tällaista tapahtuu. Se on vaikeaa, koska meidän tulisi kiemurrella oman itsekkyytemme orjuudesta vapauteen.

don’t open your eyes you won’t like what you see
the blind have been blessed with security
don’t open your eyes take it from me
I have found
you can find
happiness in slavery

Kriteereistä

Pari päivää sitten törmäsin netissä surffaillessani puolitoista vuotta vanhaan artikkeliin ”Short Men Make Better Boyfriends and Husbands”. Sen inspiroimana aloin päivittämään omia kokemuksiani. Kuten olen aikaisemmin maininnut, niin aihe on minulle hyvin henkilökohtainen ja juuri siksi jopa vältän sen käsittelemistä. (lisää…)