Kunnes kuolema teidät erottaa…

Jatkan edellistä aihetta, koska se näytti herättävän paljon keskustelua ja palautetta. Niiden pohjalta ajatukseni ovat liikkuneet jo kertaalleen tallatuilla poluilla ja vähän muuallakin. Yläasteelta ja lukiosta tuttu ystävättäreni avautui Facebookin kommenteissa, että hän oli kieltänyt pappia sanomasta ”kunnes kuolema teidät erottaa” -lausetta liturgiassaan. En edes tiennyt, että papin liturgian voi muuttaa omien mieltymystensä mukaisesti. Mutta on rehellistä luvata jotain sellaista, jonka voi katsoa pitävänsä kuin tavan takia luvata jotain ihan muuta.

Ehkä kuolemaan saakka toiselle lupautuminen on yhtä luonnotonta kuin kirkko ja pappikin ovat. Koko elämän kestävä yksiavioisuus näyttää olevan hyvin monelle mahdotonta. Pettäminen parisuhteessa on tilastoja huomattavasti yleisempää. Emootioiden tasolla vielä tätäkin yleisempää. Voisin sanoa sen olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.

Miksi me sitten vaadimme itseltämme jotain sellaista, mitä kykenemme harvenevassa määrin toteuttamaan? Helpointa olisi sanoa, että se on perinne. ”Se nyt vaan kuuluu sanoa vihittäessä.” Mutta mielestäni se on enemmän.

”Kunnes kuolema teidät erottaa” on muinaisjäänne ajalta, jolloin uskottomuus johti huomattavasti kohtalokkaampiin seurauksiin kuin nykyään. Ennen ehkäisyn keksimistä seksuaalinen ”holtittomuus” johti ei-toivottuihin lapsiin. Ehkäisypillerien markkinoille tulo johti viiveellä dramaattiseen nuorisorikollisuuden vähenemiseen. Yksi keskeinen syy tähän oli, että maailmaan syntyi vähemmän ei-toivottuja lapsia. Promiskuiteetin kiellolta putosi pohja pois.

Ei kuitenkaan tarvitse olla näin ahdaskatseinen kirkkoa ja sen kaavoja kohtaan. Voimme aivan hyvin ajatella uudelleen, mitä ”kunnes kuolema teidät erottaa” merkitsee. Mikä on se ”kuolema”, joka parit erottaa? Miten jatkaa parisuhdetta ja yhteiseloa, kun rakkaus yksinkertaisesti kuolee? Tunneside, joka aikoinaan yhdisti kahta ihmistä, ei ole enää olemassa eikä se herää henkiin vaikka kuinka yrittäisi elvyttää. Eikö tämä ole sellainen kuolema, joka erottaa lopullisesti?

maxresdefault

Kaikkein pahinta tällainen kuolema on osapuolelle, jolla on vielä tunteita toista kohtaan. Toisen tunteiden kuolinilmoitus tulee vasten kasvoja yllätyksenä. Ei voi uskoa todeksi niitä sanoja, jotka toinen sanoo. Päästäkseen etenemään tästä shokista on aloitettava hidas ja kivulias tunteiden kuolettaminen. Vähän sama kuin yrittäisi hukuttaa itsensä kylpyammeeseen. Mitään syytä ei ole nostaa päätä pinnan yläpuolelle, mutta se nousee tahtomatta, koska elämä ei niin helpolla jätä rauhaan. Mutta lopulta sekin onnistuu. Tunteet kuolevat ja elämä voittaa. Joskus onnistunut itsemurha merkitsee elämässä selviytymistä…

Miten tällaisen kuoleman voi väistää? – On tietenkin ensin sanottava, että joskus rakkauden päättyminen on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin sen jatkuminen. Mutta hyvin usein tilanne on päinvastainen.

Marcel Proust on ehkä historiamme suurimpia pessimistejä romantiikan alueella, mutta hänen näkökulmaansa seuraten voimme ehkä oppia jotain aivan uutta itsestämme ja suhteestamme toisiin.

Monet eroon päättyneet pariskunnat jaksavat laulaa samaa virttä siitä kuinka kaikki muuttui rutiiniksi ja yhdeksi harmaaksi arjeksi. Toinen oli menettänyt sen salaisuuden, joka viehätti suhteen alussa. Hänestä oli tullut tuttu.

Proustilaisen näkemyksen mukaan tämä on itsepetosta. Kun me sanomme tuntevamme toisen läpikotaisin, niin tuona hetkenä me olemme menettäneet tahtomme oppia uutta toisesta. Samoin toinen on voinut menettää tahtonsa paljastaa itsestään mitään uutta. Hyvin usein toisesta ei ole tullut tuttua, vaan laiskuus ja saamattomuus on astunut taloksi parisuhteeseen. Tavalla tai toisella laiskuus ja saamattomuus tulee tappaa tieltä. Valitettavan usein tämä merkitsee suhteen päättymistä. Toisinkin voisi olla, mutta me emme siedä elämäämme pesiytynyttä tylsyyttä.

Miten toisen ”viehättävä salaisuus” voisi selviytyä tylsyyden valtameressä, jonka aallokoissa aika ajoin seilaamme? – Ehkä joidenkin pariskuntien tulisi elää jatkuvassa asumiserossa. Tuttuus ja tylsyys astuvat välittömästi välillemme, kun toisesta tulee selvyys. Kun me emme enää pelkää menettävämme toista, me alamme menettää hänet tietämättämme. Ristiriitaisesti voidaan mainita, että teoreettinen ja mahdollinen uskottomuus pitää meidät uskollisempina kuin varmuus toisesta. Mitään niin varmaa ei ole kuin, että me kaikki kuolemme. Mitään niin epävarmaa ei ole kuin, että milloin se tapahtuu. Epävarmuus on elämää. Varmuus kuuluu kuolemalle.

Näin ajatellen lause ”kunnes kuolema teidät erottaa” avautuu kokonaan uudessa valossa. Kun varmuus, tylsyys, saamattomuus ja laiskuus astuvat suhteeseen, niin se alkaa kuolemaan tai on jo kuollut. Elävä suhde perustuu epävarmuudelle, jossa toisen menettäminen on jokapäiväinen tosiasia. Yhdessä aamulla herääminen ei takaa sitä, että nukahdamme toistemme vieressä illalla. Ja joskus erillään nukkuminen merkitsee suurempaa yhteenkuuluvuutta aamulla… erikseen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s