Variaatioita Aiheista

Päivällä luin, että Jouko Turkka on kuollut. Hän oli ollut kuolleena jo reilun viikon. Turkan perhe ilmoitti kuolemasta vasta nyt. Heillä on ollut myöhäiseen ilmoittamiseen varmasti omat painavat syynsä ja sitä on turha sen enempää pohtia. Samoin on täysin turha pohtia kuolemaan johtaneita syitä tai Turkan viimeisten vuosien vointia. Niillä millään ei ole mitään merkitystä.

En kuitenkaan aio kirjoittaa siitä, mitä Jouko Turkka minulle merkitsee tai mitä hän merkitsee Suomelle. Palaan hetkeksi Turkan teoksen Aiheita (1982) äärelle. Opiskelijaystäväni suositteli minulle teosta joskus 90-luvun puolivälissä. Lainasin teoksen kirjastosta ja luin sen yhdeltä istumalta. Aiheita on liioittelematta sanottuna douppia tavaraa.

Hankin teoksen itselleni divarista. Luin teoksen lukemattomia kertoja. Palasin pieniin palasiin kerta toisensa jälkeen. Turkan lauseet ovat vahvoja ja aiheet rankkoja. Merkitsin kynällä marginaaleihin omia huomioitani ja alleviivasin lauseen sieltä ja täältä. Lopulta pehmeäkantinen pokkari oli täysin lukukelvottomassa kunnossa. Mutta tämä ei ole minun kohdallani mitenkään poikkeuksellista. Lukeminen on minulle hyvin fyysinen tapahtuma. Sivuja sotataan, kirjoja heitetään kirjaimellisesti seinään, tallotaan… Olen jopa kerran purrut kirjaa. En enää muista mikä teos ja miksi, mutta tuo pureminen jäi mieleen.

Nykyinen kappaleeni Aiheista on kovakantinen ja hyvässä kunnossa. Onko tämä nyt sitä keski-ikäistymistä?… tai sitten en vain ole viettänyt ”laatuaikaa” teoksen kanssa vuosiin. Mutta nykyisestä versiosta en enää löydä niitä keskeisiä kohtia ja niiden herättämiä ajatuksia kuin siitä ”työstetystä” versiosta. Joudun hieman hakuampumaan näitä variaatioita.

Luova ajatus

Sanotaan, että hulluuden ja nerouden välillä kulkee hyvin ohut kalvo, joka on jatkuvasti vaarassa repeytyä. En ole hullu enkä nero. Siitä minulla todisteita mustaa valkoisella niin virallisissa papereissa kuin jättämissäni jäljissä maailmassa. Jouko Turkka taisi olla enemmän ja vähemmän kumpaakin… niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta luovuudesta hänellä oli harvinaisen selkeä ja kirkas näkemys. Sen voidaan sanoa olleen jopa häikäisevän rationaalinen.

Luominen on moraalista uhmaa ja harvoin se mikä ei ensin iljetä tai loukkaa makua on elinkelpoista. Luovaa tilaa en ainakaan minä koskaan koe nousemisena vaan suistumisena ja suostumisena; sitten sitä jo vähän kohoaakin kun maailma ensin kasvaa. Siksi kärsin, kun tässä kaikessa mitä keksin on kovin vähän suurta, suurta naurua ja suurta myöntämistä.
(Aiheita, s. 20)

Todellinen luova ajatus ajaa hyväksytyt moraaliset ajatukset ahtaalle. Se pakottaa ne nurkkaan. Ei tuhotakseen niitä, vaan pistääkseen ne koetukselle. Välillä käy niin, että tässä ahdistelussa jotkut arvot eivät enää kestä, vaan niiden pumppu sanoo sopimuksensa irti ja ne kuolevat pois. Tämä ei ole luovan ajatuksen päämäärä, vaan valitettava sivutuote. Todellinen luovuus luo aina arvoja. Uusi tieteellinen läpimurto on luova teko, mutta samalla se kyseenalaistaa vanhoja arvoja luomalla uusia. Darwinin aiheuttama myllerrys johti todelliseen maanjäristykseen arvomaailmassamme.

Vain ja ainoastaan uutta voidaan luoda. Pyörän keksiminen kerran viikossa ei ole luovaa toimintaa vaikka kyseessä olisi täysin identtinen sähkö-kemiallinen ilmiö aivoissamme. Ja niin moni meistä on olevinaan luovia vaikka todellisuudessa me vain kuljemme jo lukemattomia kertoja poljettuja polkuja. Tämän ei pidä lannistaa meitä. Se, että me emme keksi mitään omaperäistä, ei merkitse epäonnistumista. Todella ei-omaperäinen elämä merkitsee, että kaikkiin elämässä kohdattuihin ongelmiin on jo keksitty takuuvarma ratkaisu. Tällaisen ihmisen ei tarvitse kuin uppoutua kaunokirjallisuuden klassikkoihin ja kaikkiin häntä vaivaaviin kysymyksiin ja ongelmiin löytyy sieltä vastaus. Miten helpottavaa.

Kirjallisuudesta

Jouko Turkka oli ennen kaikkea näkijä. Vuonna 1982 hän näki harvinaisen selkeästi vuoteen 2016. Etenkin kirjojen kirjoittamisesta hän omasi jo tuolloin selkeän näkemyksen syksyn 2016 kirjallisuuden tilasta:

Tosin kirjat eivät enää ole kirjoja niin kuin ennen. Ei niiden takia voi enää valvoa ja olla huomenna poikki mutta onnellinen. Ei kirjoja kirjoiteta enää siksi että tultaisiin kuuluisaksi, vaan jollakin tapaa täytyy olla kuuluisa saadakseen kirjoittaa. Ne ovat muuttuneet kovakantisiksi haastatteluiksi.
(Aiheita, s. 30)

Näinä pienten painosten aikana kirja tulee myydä mahdollisimman nopeasti pois seuraavan pienen painoksen alta. Tätä varten kirjailijan tulee olla hahmo jo ennen kirjan painattamista. Sofi Oksanen on yksi maamme parhaita kirjailijoita, mutta samalla hän osaa pelata tätä uutta julkisuuspeliä kirjallisuuden ulkopuolella. Hän ottaa osaa markkinointikoneistoon ja se hänelle suotakoon. Mutta samaan aikaan on kirjailijan oltava ensin ”joku” ennen kuin hänen kanssaan kannattaa solmia julkaisusopimuksen.

Valitettavan usein nykykirjallisuudesta on tullut kirjan kirjoittaneen henkilön imagon jatke tai sitten kirja on kirjoitettu jo valmiiksi tunnetusta henkilöstä. Haamukirjoittajat ovat nykyään hyvin kiireisiä. Ja tämä ei ole pelkästään suomalainen ilmiö. Se näkyy kaikkialla.

Vielä valitettavampaa on, että kirjallisuutemme kirkkaimmat tähdet ja terävimmät kirjoittajat kirjoittavat harvoin meidän ajastamme ja meidän aikakautemme ongelmista (jotta ei vahingossakaan sohaisisi ketään ”merkittävää” silmään kynällään). Kjell Westö on suuri suomalainen nykykirjailija, mutta hänen teoksensa pakenevat toistuvasti ottamasta kantaa meidän aikakauteemme. Minä en jaksa lukea enää yhtään kotimaista romaania sota-ajasta tai jälleenrakentamisen uurastuksesta… lähiöromanttiset löperrykset 70- ja 80-luvun elämästä reunahuomatuksineen populaarikulttuuriin voisi jättää julkaisematta kategorisesti.

Meidän aikakautemme kommentointi ja kritisoiminen on jätetty teatterille. Sinänsä hyvä niin, mutta valitettavasti me suomalaiset olemme helvetin laiskaa teatterikansaa. Ja vaikka me istuisimme puhki kaikki teatteripenkit maassamme, niin niiden tavoittama yleisö jää jälkeen kirjallisuuden potentiaalisesta yleisöstä. Jouko Turkka heitti kotimaiselle kirjallisuudelle hyvin merkittävän haasteen, joka on jäänyt hävettävän vähäiselle vastakaiulle.

Naisista

Jouko Turkan suhde naisiin on aina ollut kontroversiaalinen. Mutta sanoa hänen halveksineen tai väheksyneen naisia on väärä tulkinta. Pinnallisesti katsottuna Turkan voidaan katsoa olleen jonkin  asteinen misogyyni, mutta hieman tuota pintaa raaputtamalla alta paljastuu huomattavasti enemmän.

Turkan tekstissä keskiössä on pikemminkin miehen suhde naiseen. Siitä hän kirjoittaa, ei itse asiassa naisista itsessään. Tämä on nykyisen ”sukupuolihygienisen” aikakauden aikana vaikea hahmottaa (ja ymmärtää).

Järkytyksekseni olen minäkin katsellut nuoria naisia, enkä vain katsellut. Siihen en olisikaan koskaan uskonut voivani vajota: tarjoutua vapaaehtoisesti häpäistäväksi. Mitä se on? Tuhlatun elämän katumista. Koko nuorempaa ja nuorempaa -logiikka on katumusta. Se on yritystä saada aika takaisin. Naisen mysteeri ei löydy heräävästä likasta. Se on kypsän naisen vimma. Siitä taide tehdään. Katujat likkoja kyttäävät.
(Aiheita, s. 46)

Yllä olevia riviä kirjoittaessaan Turkka oli minua viisi vuotta nuorempi, mutta vuosikymmeniä kypsempi. Nuo lauseet uudelleen lukiessani alan tuntemaan voimakasta, mutta samalla rehtiä kutsua nostaa selkäni suoraksi. Ennen kaikkea suoraksi suhteessani naisiin. Luen, että Turkan kirjoittaessa ”likoista” hän ei puhu pelkästään nuorista naisista, vaan epäkypsistä persoonista. Pitää tuntea elämänsä olleen tuhlausta tuhlatakseen lisää aikaa tällaisiin ”likkoihin”. Voiko enää puhtaammin neuroottista toistoa kuvata?

Jouko Turkka. En koskaan sinua tavannut. Muutaman kerran kävelit kadulla vastaan ja joka kerralla olisin halunnut sinut pysäyttää ja kiittää kaikesta siitä, mitä työsi on minulle merkinnyt. Minulla on ollut ilo ja kunnia tavata muutamia oppilaitasi ja kenelläkään heistä ei ole ollut sinusta mitään pahaa sanottavaa. Kritisoitavaa kylläkin, mutta ei pahaa sanaa.

Olet nyt rajan tuolla puolen, mutta onneksi meillä on sinun tuotantosi. Ainakin minulle se loistaa edelleen kirkkaana tähtenä, jonka avulla navigoida tässä likaisessa valtameressä, jota elämäksi kutsutaan. Katselen omaa divarista ostettua kovakantista Aiheita teosta. Ehkä tällä kertaa jätän marginaalit tuhertelematta. Joka kerta, kun palaan teoksen äärelle minulla ei ole karttaa, jonka mukaan seilata teoksessa. On aloitettava aina ”puhtaalta pöydältä” ja löydettävä uusi tie ulos sokkelikosta. Ehkä se antaa luovan ajatuksen uudestaan ja uudestaan…

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s