Takaisin pimeydestä

Katsotaas kuinka kauan kestää ennen kuin tämä löydetään uudestaan. Kahden vuoden hiljaisuus saa loppua. Syy? Sama syy kuin vuonna 2002, kun aloitin SchizoBlogin ensimmäisen kerran… kirjoittamisen tarve. En ole vuosiin kirjoittanut muuta kuin lyhyitä päivityksiä Facebookiin ja erittäin satunnaisesti Twitteriin. Ehkä olen sittenkin vanhan koulukunnan kasvatteja, jotka tarvitsevat laveampaa esitysmuotoa.

Viimeiset kuusi kuukautta ovat olleen elämässäni hyvin vaikeita. Ongelmia on putkahdellut elämään joka suunnalta. Välillä olen tuntenut musertuvani niiden alle ja välillä ”fake it until you make it” -asenne on ottanut kuristusotteen ongelmista. Asiaa tietenkään ei ole helpottanut se, että kaiken tämän olen joutunut kohtaamaan yksin. Ehdin jo tottua jakamaan elämäni toisen kanssa, mutta tällä hetkellä tuota toista ei ole elämässä. Eikä siitä sen enempää.

Olen kuitenkin onnekas. Minulla on rakkaita ja läheisiä ystäviä. He ovat uusiutuva luonnonvara. Niitä tuntuu tulevan jatkuvasti lisää. Ainoana lapsena ystävät ovat olleet aina jatkettua perhettä. Samoin kuin Kuikka on yksiöni jatke. Ehdottomasti paras paikka Kalliossa (sehän on juuri ja juuri Kalliossa) istua alas kirjan ja oluen kanssa omaan rauhaan. Enää baarissa lukemista ei ihmetellä kuin vielä reilut kymmenen vuotta sitten (jaahas – arkisto ei näytä enää löytävän kyseistä postausta ja siihen maailman urpåimman kommentin kirjoittanutta idioottia). Ystävät ja itäinen kantakaupunki –  kaksi kiintopistettä elämässäni tällä hetkellä. Huonomminkin voisi mennä.

Niin. Ongelmistanihan minun piti avautua. Kaiken bilettämisen, riehumisen ja sekoilun taustalla sykkii raskautettu ja särkynyt sydän. Eihän kukaan voi olla yhtä jatkuvaa juhlakulkuetta (vaikka yritetty on – myönnetään). Reippaas 43 vuoden iässä elämään on saapunut muutakin. Onneksi oma terveyteni on (tietääkseni) kohdillaan. Mielenterveydestä en ole täysin satavarma. Melankolia saapuu synkkien pilvien kanssa pään sisälle muulloinkin kuin sunnuntaisin. ”Eihän tässä näin pitänyt käydä”, herään ajattelemassa pääni sisällä. Mutta niin vain sattui käymään. 

Sattuu sitä paremmissakin piireissä. En valita enkä vaivu masennuksen syövereihin. Se ei ollut alunperinkään tarkoitus SchizoBlogssa. Eikä ole edelleenkään. Valittaminen on elämästä energiaa imevä loinen. Sille ei ole hyviä tekosyitä. Ei koskaan. Samoin kun pyrin istumaan kaksi kertaa päivässä 20 minuutin ajan hiljaa silmät kiinni ja tarkkailevani omia ajatuksiani, on kirjoituksen oltava valituksesta ja masennuksesta vapaata luovaa toimintaa – aktiota, ei reaktiota.