Kukaan ei oo kenenkään

Jatkan edellisen postaukseni lopussa esille tullutta ajatusta. Se ei näytä jättävän minua rauhaan. Samalla jatkan sukellusta kotimaisen populaarikulttuurin syvänteisiin.

Ajatus pulpahti pinnalle työmatkalla kuunnellessani Iisan kappaletta ”Kukaan ei oo kenenkään” (saman nimiseltä albumilta). Kappaleen voi ohittaa perinteisenä ja yksinkertaisena erolauluna tai äidin tunnemaailmaa kuvaavana romanttisena lyyrisenä kuvaelmana suhteessa lapseen, mutta minulle se aiheutti huomattavasti monimutkaisemman ajatusketjun (yllätys, yllätys).

Jokaisesta pitäis voida vaan irrottaa
Niin et se palata voi jos se haluaa
Helppo sanoo mutta vaikeampi toteuttaa
Ketään ei milloinkaan pysty omistaa
Helppo vaan sanoo mutta ei niin helppo toteuttaa
Ei todellakaan
Ei todellakaan

Toisessa kiinni roikkuva rakkaus on tuomittu miltein poikkeuksetta epäonnistumaan. Se ei itse asiassa ole rakkautta laisinkaan, vaan omistamishalua ja toisen autonomisuuden kieltoa. Mutta mitä jos nämä sanat merkitsevät jotain suhteessa itseemme?

Meidän rakkain ja syvin omistussuhde on suhde meihin itseemme. Toitotamme itsellemme ja toisille kuinka meistä jokainen on vastuussa itse itselleen ja kuinka meillä on oikeus päättää itse meitä koskevissa asioissa. Mitä jos tämä kaikki onkin harhaa ja täysin väärin?

Elämä meissä ei ole meidän. Meillä ei ole omistussuhdetta elämäämme eikä toisten elämään. Kukaan ei todellakaan ole kenenkään… ei edes me itsellemme. Kukaan ihminen ei ole täysin toisista irrallinen. Minulla on useita suhteita toisiin ihmisiin, joista jokaisesta saan olla kiitollinen (vaikka joskus tulee toistakin emootiota heitä kohtaan tunnettua). Missä minun elämäni ja läheisimpieni elämän raja kulkee? Kielen kautta olen suhteessa vielä suurempaan populaatioon. Itse asiassa kielijärjestelmän kautta olen suhteessa koko ihmiskuntaan. En voi sanoutua siitä irti vaikka kuinka yrittäisin.

Yrittäkääpä ajatella ilman sanoja ja kieltä… Aivan! Ajattelu on kielellistä. Voin tietenki harjoittaa meditaatiota, jossa pyritään tyynnyttämään tämä mieli, joka on kiinni kielessä. Meditaatiossa saavutetut kokemukset tulee pukea kieleksi, jotta voisin ilmaista niitä toisille ja omalle mielelleni. Voidaan sanoa, että mieli kielii kielessä (tai jotain muuta heideggerilaista, mutta ei mennä siihen nyt). Tärkeintä on ymmärtää, että ajatus mielestämme tai elämästämme yksityisomaisuutena on jotain hyvin keinotekoista.

Sanoisin, että ajatus irrallisesta yksilöstä on suorastaan myrkyllinen. Tämä tulee erittäin hyvin esiin itsemurhan käsitteessä. Edellisessä postauksessani kirjoitin elämän asettavan meidän velvollisuudeksi tavoitella hyvää elämää. Kun elämä ei enää kykene täyttämään tätä velvoitetta, niin sillä on kaikki syyt sammua – kuolla pois. Mutta niin kauan kuin elämä kykenee tavoittelemaan hyvää elämää, niin sen sammuttaminen on rikos elämää vastaan. Itsemurhan julkeus ilmenee räikeimmin kuolleen omaisille. Riistäessään henkensä itsemurhaaja kiistää elämän sosiaalisen luonteen ja kieltää sen toisilta.

joutsen_2

Meidän ei kuitenkaan tarvitse mennä näin äärimmäisiin esimerkkeihin. Pysyttäydytään toisessa riippuvassa rakkaudessa ja sen sisältämässä omistushalussa. Usein katsomme kuinka mustasukkaisesti toisessa riippuva henkilö tukahduttaa toista toiminnallaan. Mutta samalla hän tukahduttaa hänessä itsessään olevan kyvyn rakastaa. Omistushalu toiseen ei itse asiassa ole toisen aitaamista, vaan rajojen vetämistä omalle itselleen.

Läheisyysriippuvainen ihminen ei kestä elämään sisältyvää ambivalenttia suhdetta itseen. Me tarvitsemme käsityksen itsestä, eli mielestä, toimiaksemme maailmassa, mutta se ei ole mitään todellista sinänsä. Minää ei ole. Se on vain tapa käsitellä asioita. Me tiedämme, että aurinko ei nouse eikä laske, mutta tavan takia me sanomme niin. Ihailemme auringonlaskua vaikka todellisuudessa me katsomme maapallon kääntymistä. Mutta läheisriippuvainen on kuin maapallon muodon kieltäjä, joka uskoo maan olevan litteä. Hänelle aurinko nousee ja laskee. Ihminen on maailmankaikkeuden keskipisteessä. Rakkauttaan tunnustaessaan läheisriippuvainen itse asiassa pönkittää omaa itseään. Hän pystyttää muurin itsen ja maailman väliin. Ja hän epäonnistuu aina, koska maailma ja minä ovat aina yksi ja sama.

Jokainen buddhalaisuuden perusteet omaksunut ymmärtää tämän. En kuitenkaan halua sukeltaa tässä länsimaiselle kulttuurille valitettavan vieraaseen perinteeseen. Tämä ei nimittäin ole mitään vierasta meidän kulttuurillemme. Suuri mielen ja maailman välisen dikotomian kaataja oli Marcel Proust (1871 – 1922). Hänen massiivinen Kadonnutta aikaa etsimässä romaanisarja perustui hyvin pitkälle näkemykselle, että yksilö murentuu ajan virrassa.

Tänään rakastunut mies kohtaa ajan, jolloin tuosta romantiikan sankarista ei ole enää mitään jäljellä. Elämä Proustille oli sarja erilaisia kausia, joiden välillä ei aina ollut mitään yhteistä. Jokainen kausi elämässä näytti sisältävän kokonaan toisen minän, joka sitä eli. Rakastunut minä ei voi edes kuvitella sitä minää, joka ei enää rakasta. Minä kohtaa elämänsä aikana lukuisia kuolemia. Aamulla herätessämme voimme olla hetken hämmentyneitä omasta itsestämme, mutta hetken kuluttua omaksi hämmästykseksemme jatkamme tavan takia elämäämme samana henkilönä, joka illalla meni nukkumaan. Minä rakentuu muistissamme ja muistoissamme. Minä on aina virtuaalista tässä hetkessä. Se on kuvitteellinen konstruktio. Meidän kehomme ja mielemme ovat ajan säiliöitä. Tämän takia Proust lähtee etsimään kadonnutta aikaa. Ja siihen ei muutama hassu sivu riitä.

joutsen_3

René Descartesin (1596 – 1650) suuri oivallus oli, että on yksi asia, jota ihminen ei voi epäillä. Ja se on hänen ajattelemisensa. ”Ajattelen, siis olen!” Descartesin ajattelu vaikutti voimakkaasti modernilla aikakaudella vallalla olleeseen dualismiin hengen ja materian välillä. Samoin kahtiajako ihmisyksilön ja ympäristön välillä jyrkkeni. Ajatus yksilöstä itsenäisenä yksikkönä valtasi kulttuurin. Individualismin ja dualismin ajatukset sopivat täydellisesti länsimaissa vallalla olleeseen kristilliseen ihmiskäsitykseen. Kärjistäen voisin sanoa, että kartesiolainen filosofia saavuttaa lakipisteensä protestanttisessa kristinuskossa. Yksilö on vastuussa omasta kohtalostaan ja omalla työllään hän lunastaa taivaspaikkansa.

Koska kaikki tämä perustuu kuvitteelliselle perustalle, niin ei ole mikään ihme, että se on päätynyt kriisiin. Tämä kriisi on jatkunut jo reilut sata vuotta. Ajatus oman itsemme kuvitteellisesta luonteesta on niin vieras länsimaiselle ihmiselle, että muutos ei tapahdu yhdessä yössä. Yksilöinä me voimme omaksua uuden käsityksen itsestämme, mutta kulttuurina ja yhteisönä se kestää pidempään.

”Kukaan ei oo kenenkään”. Ei niin. Sinä et myöskään ole sinun.

Kun sinä katsot mua se ei vaikeaa uskoa, ettei oo ollenkaan tulevaa
Tai menneisyyttäkään koska se on ongelma
Tai kasa muistoja vaan jotka voi romuttaa
Minä koitan oppia tajuumaan sen että niin tiukkaan kii susta pitää voi en
Etteikö tuuli vois temmata sua mukanaan
Ja musta kauaksi, kauaksi pois kuljettaa

Tuota raikasta tuulta meistä moni tarvitsisi elämään. Kepeä tuulahdus raitista ilmaa, joka kuljettaa minuuden hieman kauemmaksi, jotta siihen saisi kriittistä etäisyyttä. Hieman sitä mielettömyyttä keskelle elämää, jotta voisi taas päättömästi rakastua maailmaan ja ihmisiin sen päällä. Päästää irti edes hetkeksi minästä ja nähdä kuinka se on ainoastaan pinttynyt tapa, keino pärjätä pilvilinnojen kaupungissa.

Ehkä nyt saan hieman rauhaa tältä ajatukselta. Ja nyt sitten se Iisan biisi, niin voitte muodostaa näkemyksen ihan itse (voi tätä kielen mahdollistamaa ironiaa).

Mainokset

Syväsukellus prekaarimaailmaan osa 2 – Rakkautta niinku ja vähän muutakin

Jatketaan tätä eeppisiin mittoihin laajenevaa kirja-arvostelua, joka ei ole kirja-arvostelu. Perinteinen arvostelu katselisi kohdettaan jostain establisoituneesta näkökulmasta ja arvostelisi teosta suhteessa arvostelijan allekirjoittamaan instituutioon. Perinteinen arvostelu on aina oidipaalisessa suhteessa kirjaan, kirjailijaan ja kirjallisuuteen. Suuri diskurssi möllöttää taustalla isähahmona rankaisemaan diskurssista poikkeamia ja valmiina oidipaalistamaan kohteensa heti kun siihen tulee tilaisuus… ja sellainen tilaisuus aina tulee ennemmin tai myöhemmin.

Oma skitsoanalyyttinen projektini pyrkii väistämään tämän. On sanomattakin selvää, että tämä projekti on tuomittu epäonnistumaan. Mutta ei sillä väliä, koska prekaarikulttuuriin kuuluva kapitalismikritiikki on jo ymmärtänyt vastarinnan tehottomuuden. Vastarinnan pesäkkeet ovat aina potentiaalisia uusia markkinoita, kuten Ekholmin teoksessa todetaan.

Mitä radikaalimpaa vastarinnan muotoa esiintyy sitä suuremmat markkinat se mahdollistaa ajan myötä. Vuonna 1991 The Clash paljasti todelliset kasvonsa, kun Levi’s Jeans valjasti ”Should I Stay or Should I Go” -biisin mainokseensa.

Se siitä markkinatalouden vastustamisesta. Raha voittaa aina…

CARITAS: Kyllä säkin kohta saat taas tehä duunii! Mä oon ihan varma siitä!

JOONAS: Pelkään vaan että minkälaista. Kapitalismin toimivuuden yks perusedellytys on, että huomattava osa väestöstä pidetään työttöminä, ja näillä näkymin näiden työttömien ei jatkossa edes anneta olla rauhassa työttömiä, vaan niille keksitään väkisin kaikenlaista pakkotyötä rangaistukseks omasta huonoudestaan ku ne ei edes oo LinkedInissä. Samalla kun vaaditaan markkinoiden vapautta, lisätään valvontaa ja poliiseja, kaikkien pitäis olla niin vitun vapaata, mut oikeesti saa olla vapaa vaan tietyllä ennalta määrätyllä tavalla. Oman luovan hulluuden saa päästää valloilleen omassa ruokablogissa, mut kadut ja torit on yritysten omistuksessa. Roskasakki rajataan omille alueilleen, rikkaat omilleen.

Valitettava tosiasia on, että kapitalismi kasvattaa tällä hetkellä hyvinvoinnin sijasta tuloeroja ja epäoikeudenmukaisuutta. Luonnonvarojen ja ruoan ehtyessä varallisuus keskittyy entistä pienemmälle vähemmistölle. Ja ennen kuin alamme tätä päivittelemään sen enempää, niin meidän tulee ymmärtää olevamme osa tätä pienenevää vähemmistöä. Mistä luulette nykyisen uhkaavan ulkopoliittisen tilanteen johtuvan? Maailmalla on käynnissä entistä verisempi taistelu elintilasta, joka pienenee päivä päivältä. Sodat ovat ainoastaan jäävuoren huippu.

Olisi epäreilua syyttää Johannes Ekholmia siitä, että hän ei ota kantaa tähän aikakautemme suurimpaan historialliseen kriisiin ja katastrofiin. Mutta hänen kuvaamiensa nuorten ajelehtijoiden elämä on arjessa ilmeneviä oireita tästä ”megatrendistä”. Sen aiheuttama juurettomuus kyseenalaistaa kapitalistista elämää yllättäviltäkin suunnilta.

Yksi keskeisistä kritiikin kohteista on palkkatyö. Toisaalta meillä on kansalaispalkkaa ajavat tahot ja toisaalla palkatonta työtä härskisti tarjoavat ”työnantajat”. Meilläkin laajalevikkiset lehdet tarjoavat verkkosivuillaan bloggaajan työtä näkyvyyttä vastaan. Ei siis rahapalkkaa, vaan näkyvyyttä. Jos meillä olisi toimiva järjestelmä, joka takaisi kaikille kansalaisille kansalaispalkan, niin tällainen ”työtilaisuus” voisi olla selitettävissä. Mutta meillä sellaista ei ole. Palkaton ”työ” ei ole työtä, vaan harrastus. Ja jokainen tietää, että harrastustoiminnan ammattilaiset kykenevät tarjoamaan harrastamiselle huomattavasti paremmat puitteet kuin työnantaja.

Vanha katulegenda tietää kertoa, että Kuubassa kaikki sikarinmyyjät saavat samaa palkkaa riippumatta siitä, että kuinka paljon he myyvät sikareita. Tämän takia heitä ei töissä suuremmin näy ja jokainen Havanan kaduilla myytävä sikari ei ole kuubalainen. Kaikki kuubalaiset sikarit menevät vientiin. Terve ja kaikille osallistujille reilu kilpailu johtaa kieltämättä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Mutta missä vallitsee terve ja reilu kilpailutilanne? Niinpä niin. – Ei missään. Terve, reilu ja vapaa kilpailu on samanlainen utopia kuin mitä oli kommunismi Neuvostoliitossa. Jo Leninin aikana nähtiin, että pystytetty järjestelmä ei tule toimimaan. Siitä asti Suuri ja mahtava eli tekohengityksellä.

Samaa tekohengitystä on taidettu antaa kapitalismille jo muutaman vuosikymmenen ajan. Viimeistään Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen huomattiin, että ilman arkkivihollista ei markkinataloudella näytä olevan sitä pohjaa jolle se oli perustunut. Piti keksiä nopeasti uusi vihollinen. Persianlahdensodat olivat helvetin hyviä tekosyitä, mutta Saddamin kuoleman jälkeen oltiin taas tyhjän päällä. Nyt meillä on uusia kriisejä uusine vihollisine, mutta mitään ratkaisua ei ole edelleenkään tehty. Tyhjäkäynti jatkuu katastrofaalisin seurauksin.

Mutta kouriintuntuvimman muutoksen prekaarikulttuuri on tuonut seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen. Painopiste tällä hetkellä on jälkimmäisessä, mutta sen seuraukset ensin mainittuun ovat ilmeiset. Aikaisempi seksuaalinen vallankumous, joka alkoi 1960-luvulla tyssähti omaan mahdottomuuteensa. Mitään vallankumousta ei tapahtunut, koska muutos tapahtui määrällisellä alueella. Oidipaalinen ja patriarkaalinen seksuaalisuus räjähti ihmisten kasvoille, mutta se oli sitä samaa seksuaalisuutta kuin aina aikaisemminkin. Seksuaalisesti vapautunut nainen vapautui fallogosentriseen seksuaalisuuteen.

Olen valkoinen CIS-mies (cis = se sukupuoli, johon on syntynyt ei ole ongelma). Keho johon olen syntynyt on turvallisin mahdollinen mitä maailmasta löytyy. Se on hyväksytty kaikkialla… paitsi viimeisimmän sukupuolivallankumouksellisten keskuudessa. Oikeutetusti on aktivisteja, jotka eivät halua edes puhua miehestä, vaan miesoletetusta. Biologinen sukupuoli (sex) on toisarvoista, kun huomio keskitetään sosiaaliseen sukupuoleen (gender). Naisesta ja miehestä puhutaan täysin erilaisin tavoin mediassa (kuten olympialaisten aikaan näimme iltapäivälehtien otsikoissa).

SAD91RL
nainen rakastaa liikaa se on hullu
mies rakastaa liikaa se on traaginen sankari
naisella on ahdistuskohtaus se on epävakaa
miehellä on ahdistuskohtaus se on eksistentialisti-nero
siks en nää itteeni naisena
ei kiinnosta kuukautiset/munasolut/raskaus/
parimuoto/vanheneminenyhdessä
”jag är varken kvinna ellen man, jag är lag i mej själv”

En tiedä kuinka yleistä tällainen ”sukupuolisuuteen” kyllästyminen on, mutta ainakin olen huomannut sen saavan vastakaikua nuoremmassa sukupolvessa. On ymmärrettävää, että voimakas hyökkäys patriarkaalista sukupuolidiskurssia vastaan herättää voimakkaan vastareaktion. En minäkään pidä siitä, että minut leimataan sukuelinteni johdosta, mutta samalla en lähde provosoitumaan. Meillä on nuoria naisia ja miehiä, joilla kulttuurimme muodostamat sukupuoliroolit ovat aito ongelma. Ja pahinta on, että näiden ongelmien käsittelemiseksi ei ole luotu mitään keinoja samaisen kulttuurin toimesta. Siksi toivotan tervetulleeksi tämän kritiikin. Järkyttäkää nyt tätä setä-miestä oikein kunnolla. Annetaan asioiden mennä todella hulluun suuntaan…

SAD91RL
nimenomaan, tollast possessive bullshittii…
ja yhe tutkimuxen mukaa poikii ala-asteella kosketetaan
vaa kuritusmielessä kun taas tyttöi halataan ja taputetaan
ja silitetään (ei-sexuaalisesmieles!) enemmän,
mikä osaltaa vaikuttaa siihen et tytöt opetetaan
responsiivisiks ja et niiden kehojen pitää olla jatkuvasti
available. toi on nii ”pervasiivista”, niin ainaista!

Touché SAD91RL! Ei ole mitenkään ihme, että osa naisista eivät pidä miehen rakkautta kaikkein tärkeimpänä päämääränä elämässään. Ja näen näiden naisten määrän kasvavan entisestään. Näen myös miesten olevan yhtä kyllästyneitä siihen, että mieheltä odotetaan sitä ja tätä, jotta voisi kutsua itseään mieheksi.

Rakkaus niinku päähenkilö Joona voidaan nähdä jonkinlaisena tyhjiöön pyörimään jääneenä miehenä. Hänen suhteensa vanhan koulukunnan edustajaan – isäänsä – on ongelmallinen, mutta samalla itse ongelma tuntuu jäävän peittoon. Se vaan nyt on ongelmallinen. Samoin hänen suhteensa ystäviinsä ja naisiin on ongelmallinen. Partiarkaalinen rakkaussuhde ei hänelle toimi ja siitä poikkeavan suhteen mallia hänellä ei ole. Joona lukee queer-teorioita, mutta ei näytä oppivan niistä keinoja päästä omasta itsekkyydestään ja alkeellisesta narsismista. Tartuntapinta maailmaan on kadoksissa ja keinot hyväksyä tämä osaksi omaa elämää loistavat poissaolollaan. Jäljelle on jäänyt ainoastaan päämäärätön haahuilu ja ahdistuminen.

Ainoa strategia tarjotaan ryyppyreissuun lyöttäytyneen Mikon toimesta.

MIKO: Älä ajattele. Älä edes yritä ajatella. Koska ajattelemalla sä vaan tajuut miten vitun perseestä kaikki on. Älä yritä pelastaa maailmaa. Koska sä et tuu ikinä tekemään mitään, mikä vois pelastaa mitään. Sä et tuu ikinä muuttamaan mitään. Ainoastaan sen ymmärtämällä sä voit vapautuu siit systeemistä, mikä muuten tulee hallitsee sun elämää ja tuhoamaan sut.

Prekaarikulttuurissa pärjäämisen strategia on jättää kyseenalaistaminen taakse ja keskittyä hiomaan työhakemuksia ja CV:tä. Jatkuvien nopeiden voittojen maailmassa ajatteleminen ei ole enää hyve, vaan este pärjäämiselle. Onko ajattelu koskaan ollut kovinkaan suuressa huudossa valtaa pitävien toimesta? – Ei hirveästi, mutta tässä aikakaudessa ajattelemattomuudesta on tullut edellytys. Kun ei ajattele juuri tällä hetkellä tapahtuvaa ekokatastrofia eikä monimutkaista omaa sukupuolisuutta, niin pärjää sen aikaa kun vielä voi pärjätä. Kohta tämä kaikki loppuu ja jäljelle ei jää mitään kaunista…

Olen käyttänyt tämän ”kirja-arvostelun” yhteydessä hyvin varomattomasti käsitettä ”prekaarikulttuuri”. Tällä olen yrittänyt kuvata sitä kaikkea mitä Johannes Ekholm teoksessaan Rakkautta niinku kuvaa. Aina voi kirjoittaa marginaaliin punakynällä ”väärin!”, mutta se kriitikoille suotakoot.

Ilahtuneena huomaan, että maassamme on uusia rohkeita kirjoittajia, jotka uskaltavat sukeltaa esitysmuodossa ja teemoissa uusiin altaisiin. Minusta ei saa kulttuurijäärää, joka ei tällaista ilmiötä tervehtisi ilolla. Olen seurannut maailmalla pari vuotta Alt Lit -ilmiötä ja on hienoa huomata, että kotimaisessa kirjoittamisen genressä kyseinen ilmiö ei ole jäänyt huomaamatta. Odotan jo innolla seuraavaa NaNoWriMoa. Jos vaikka tällä kertaa saisin puserrettua itsestäni ulos sen käsikirjoituksen, joka on muhinut harmaassa massassa pääkopan sisällä pari vuotta.

Mutta sitä ennen odotan seuraavaa kotimaista sensaatiota kirjallisuudessa, teatterissa, lyriikassa ja proosassa. Keep it coming – you write it, I read it!

Osa yksi

Syväsukellus prekaarimaailmaan osa 1 – Rakkautta niinku

Prekariaatti määritellään Wikipediassa seuraavasti:

Prekariaatti on termi, jolla tarkoitetaan tilapäisissä tai epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien ihmisten luokkaa. Myös tällä vuosisadalla syntyneen näennäis- tai pakkoyrittäjien luokan jäsenet lukeutuvat prekariaattiin.

Länsimaissa 1900-luku oli proletariaatin sosioekonomisen nousun aikaa. Joskus 80-luvulla unelmoitiin maailmasta, jossa proletariaatista päästäisiin eroon, koska siitä on tullut porvarillista keskiluokkaa. Tämä jäi unelmaksi. Vuosituhannen vaihteen aikakautemme on taas sosioekonomisen nousun proletariaatin jälkikasvusta muodostuneen prekariaatin aikakautta. Sosioekonominen nousu on menneen maailman kaikuja. Laskukaudesta on tullut uusi normaali.

Sukupolvikeskustelu tuli yleiseen tietoisuuteen joskus 1990-luvulla. Tuolloin puhuttiin x-sukupolvesta ja sitä tietenkin seurasivat johdonmukaisesti y- ja z-sukupolvet. Karkeasti voidaan sanoa, että x-sukupolven muodostaa 1980-luvulla nuoruutensa eläneet. Sen muodostavat 1964 – 1979 syntyneet. Y-sukupolven edustajat ovat syntyneet about 1980 – 1995 ja z-sukupolvi muodostuu 1995 jälkeen syntyneet. Z-sukupolvea leimaa se, että he eivät ole eläneet päivääkään aikaa ennen internetiä.

Winona Ryder, Ethan Hawke, Ben Stiller, Janeane Garofalo, Steve Zahn
Winona Ryder, Ethan Hawke, Ben Stiller, Janeane Garofalo, Steve Zahn

Näiden määritelmien mukaan kuulun x-sukupolveen vaikka en ole koskaan kokenut minkäänlaista yhteenkuuluvuutta Reality Bites -kulttuuriin. Niin sanotut ”sukupolvikokemukset” 1990-luvulla eivät koskettaneet minua millään tasolla. Nine Inch Nailsin esiintyminen Woodstockissa 1994 soi taustalla televisiosta, kun luin Henry Millerin ”Ruusuista ristiinnaulitsemista”. Vuoden 1999 Woodstockia ei kukaan voi hyvällä omalla tunnolla kutsua muuksi kuin pöhöttyneeksi tursaaksi.

Viimeiset 12 vuotta olen työskennellyt enemmän tai vähemmän y-sukupolven edustajien kanssa ja viimeiset pari vuotta z-sukupolvi on alkanut esiintymään työkavereiden keskuudessa. Sama vierauden tuntu on edelleen läsnä. Ja tätä ei tule ottaa minään kritiikkinä. En ollut kotona oman sukupolveni keskuudessa, niin ei ole ihme etteivät nykyisetkään sukupolvet tunnu tutuilta.

Tästä huolimatta en ole koskaan lakannut olemasta kiinnostunut näistä sukupolvista ja heidän luomasta kulttuurista. Vaikka minua hämmentää, että maailmassa on ihmisiä, jotka eivät lue sanomalehtiä vaan etsivät kaiken uutisensa Buzzfeedistä, niin en voi heitä arvostella tästä. Heille keskeisiä juttumuotoja ovat listiclet perinteisten uutisartikkeleiden sijaan. Pirstoutunut mediamaisema ja epävakaat työnäkymät eivät voi olla vaikuttamatta itsetuntoon ja ihmissuhteisiin.

Johannes Ekholmia on kutsuttu uuden prekariaatti-sukupolven ääneksi. Minulta jäi näkemättä näytelmä Kaspar HauserSamoin hänen toimittama ”esikoisteos” Graa­fi­nen suun­nit­te­lu: käy­tän­nöt, tek­nii­kat, stra­te­giat on edelleen lukulistalla. Uusin näytelmä Wunder Kinder näyttää jäävän katsomatta, koska en ymmärtänyt ostaa lippua ajoissa (jos joku haluaa ilahduttaa tässä lähipäivinä, niin tuossa erittäin vahva vinkki…). Mutta Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku ei päässyt karkuun.

Jo alusta käy selväksi, että romaanin päähenkilön suulla Ekholm ei halua heittäytyä miksikään sukupolvensa ääneksi. Tämä hänelle suotakoot. Mutta aikalaisromaani teos on hyvin vahvasti. Yksi ihminen ei voi puhua kokonaisen sukupolven suulla, mutta omasta ajastaan hän voi piirtää kuvan, jonka allekirjoittaa huomattavan moni. Eniten teoksessa minua kosketti päähenkilön kyvyttömyys tuntemaan sellaista rakkautta, jota häneltä odotetaan. Ja ehkä tässä piilee teoksen yksi monista keskeisistä sanomista.

Nettikeskustelut tuntemattomaksi jäävän SAD91RL:n kanssa ovat kuin keskusteluja päähenkilön lacanilaisen tiedostamattoman kanssa. Tiedostamaton ei ole pelkästään psyykeen pimento, vaan samalla koko kulttuurin varjoon jäävä tuntematon, joka tulee esille epäsuorasti kaikkialla. Koko sukupolvikeskustelu riisutaan aseista teoksen alkupuolella.

SAD91RL
mut oikeesti
toi on nii sairaan tylsä ajatus etten edes…
jokaisel ihmisel on vaan yks elämä
siks tuntuu jotenki nii hukkaanheittämiseltä
että nuorten pitäis jotenki
käyttää se edelllisen sukupolven juttujen
jatkamiseen tai käsittelemiseen tai edes kritisoimiseen.
niinku miks joku 80luvul syntyny tekee jotain
taistolaisuutta romantisoivii lauluesityksii
tai vittu talvisotaa tai jotain kalevalaa mä en tajuu.
voiks olla enemmän beta positio??
[…]
kerran käytetty muoto on kuollut
sen käyttäminen uudestaan on niinku human centipede
että tää sukupolvi syö sitä mitä edellinen sukupolvi paskoo ja
vuorostaan paskoo sitä eteenpäin seuraavalle syötäväx

Niinpä. Ehkä yksi vahvimmista nykykirjallisuutemme kritiikkejä vähään aikaan. Olen aikaisemminkin kritisoinut oman aikakautemme tervimpiä kynäilijöitä menneisyyteen takertumisesta. Kirjaili voi aina sanoa, että peilaa omaa aikakauttaan historian kautta, mutta samalla häntä voidaan kritisoida pakoilusta. ”Et uskalla sanoa mitään meidän aikaudestamme suoraan, koska pelkäät suututtavasi vääriä tahoja.” Sama pätee epämaailmoihin uppoutuneita haahuilijoita. Mutta jokainen tyylillään. Sanonpa nyt vaan, että ei tämä meidän aika niin köyhää ole, että siitä ei suurta aikalaisromaania saataisi aikaiseksi.

_R000006

Suurta sukupolvikeskustelua on astua koko keskustelusta ulos ja paljastaa sen taustalla vaikuttavat valtamekanismit. Jonkin sukupolven edustajaksi kutsuminen on samalla leimaamista. Samaa leimaamista harjoitetaan, kun toisia karsinoidaan rodun tai kansalaisuuden mukaan.

Mutta ei prekariaatti-sukupolvi täysin tyhjästä temmattua ole. Tyytymättömyys kapitalismia kohtaan näyttää olevan heidän keskuudessa vallalla. Tämä tulee esille niin kapitalismikritiikkinä kuin sen suoranaisena palvontana. Joillekin nämä pätkätyöt ja epätavalliset työsuhteet tuovat suuren voiton pöytään. Mainostoimistoissa 3 – 4 vuotta pidemmät työsuhteet katsotaan haitaksi. Onko toinen menettänyt nälkänsä, kun ei hae aktiivisesti parempaa paikkaa? Pitkäjänteinen työ ja sitoutuminen työnantajaan on epätavallista ja jopa työnantajien näkökulmasta katsottuna vältettävää.

SAD91RL:n suulla Ekholm kysyy, miksi tavoitella hyödyllisyyttä tässä yhteiskunnassa.

SAD91RL
koska liittyy laajemmin poliittiseen puhetapaan
esim tää hesburgermiehen kommentti on aika kylmäävä:
”Me ollaan kaikki osakkaita. Meillä ei ole mitään
erillistä vientiteollisuutta, on vain yksi Oy Suomi Ab,
joka yrittää viedä tavaraa ulkomaille. Jokainen
turha ja tehoton yksilö, joka on tässä paketissa, on
vientituotteen hinnassa, ja siksi meillä ei kauppa käy.”
sosiaaliturva heikentää työmotivaatiota.
suomi nousee talousahdingosta vain lisäämällä työntekoa.
jne jne
ihan vitun raivostuttavaa, en tiiä mitä voi tehä
vittu voisko noi miehet hiljentää??
turvapaikanhakijoilta tivataan mitä hyötyä niist on suomelle!
jos vaatii hyödyllisyyttä itteltään vaatii samalla kaikilta
muilta ja syyllistää niitä jotka ei syystä tai toisesta
pysty toimii näiden odotusten mukaisesti
must se kehitys on perseest et koko ajan ihmiset
kokee enemmän että niiden oma vika jos ei pysty
osallistuu paskaan ja epäreiluun työelämään,
niinku voiks olla enemmän ableistinen ajattelutapa smh
mä en oo tälle yhteiskunnalle velkaa
ihan tarpeeks rangaistusta että oon
syntyny rikkinäiseen ruumiiseen
enkä suostu kantaa siit syyllisyyttä

Kaikessa markkinataloudellisessa huumaassa aikakautemme näyttää unohtaneen hyödyttömyyden arvon. Meidän ei tarvitse mennä edes taiteeseen ja sen ”hyödyttömyyden arvokkuuteen”, vaan katsokaamme kuinka yliopistojamme kohdellaan. Yliopistomme toimivat keskisuuren yhdysvaltalaisen yliopiston budjetilla (siis kaikki yhteensä) ja siitä huolimatta ne ovat yliopistoja rankkaavien yliopistojen listojen top 100 -listalla (tai siis hyvin moni). Siitä huolimatta perustutkimuksen rahoituksesta halutaan leikata, koska se ei tuota välittömästi taloudellista voittoa. Ketään ei näytä kiinnostavan tulevaisuus kuutta kuukautta pidemmällä periodilla.

JOONA
mut eiks se oo niinkun investointi? että sä
voit myös mahdollisesti voittaa vitusti?
näin jossain sellasen pyramidikaavion, että
missä hierarkkisessa järjestyksessä eri luovat
ammatit on suhteessa toisiinsa, ja siin oli
niinku alimpana tyylii graafikko ja keskivaiheilla
arkkitehti ja ylimpänä kuvataiteilija…
eiks se että voi mahdollisesti
ansaita suurimman arvostuksen
oo syy valita taiteilijanura?

Siinä on aika hyvin kiteytetty se mentaliteetti, joka ei loista Sipilän-Suomessa. Kaikessa voiton tavoittelussa Suomessa panostetaan siihen kaikkein alimpaan kerrokseen ja toivotaan sen tuottavan voittoa. Veikataan aina hävinneen puolesta…

tohrya_2

Ekholmin teos voitaisiin ohittaa pelkkänä aikakautemme turhuuden kuvauksena, mutta se ei tekisi sille oikeutta. Pintatasolla teoksen esitysmuoto (kirjoitusasusta puhumattakaan) ei tyydytä perinteisen kirjallisuuden ystävää. Pitkät ja puuduttavat kuvaukset ympäristöstä ja henkilöiden psyykeistä loistavat poissaolollaan ja helvetin hyvä niin. Ekholmin teksti on tylyä. Se menee itse asiaan, mutta asia tulee raapia esille ilmaisun aikakausisidonnaisuuden taustalta.

Sanoisin Ekholmin olevan pohjimmiltaan eetikko. Eettinen ja myötätuntoinen suhde omaan aikaan ja siinä eläviä kohtaan paistaa kirkkaana. Romaanin päähenkilön ja hänen lapsuuden ystävän välinen kädenvääntö toisen suhteesta kehoon ja siitä huolehtimisesta on voimakkaampaa kuin terveyskirjallisuuden ”ihmedieetit”. Ja samassa hetkessä päähenkilö vaipuu oman kohtalonsa tylsään monologiin. Hän ei kykene kantamaan huolta ystävyydestä samalla intensiteetillä kuin ystävän terveydestä. Sekin kertoo omasta ajastamme paljon. Niin paljon on puhetta dieeteistä, treenausohjelmista ja elämän rytmityksestä, niin vähän meistä toisistamme ja siitä mitä me toisillemme merkitsemme.

Jatkan tätä massiivista purkausta aiheesta ja teoksesta enemmmin kuin myöhemmin, mutta nyt… piste.

Osa kaksi

Variaatioita Aiheista

Päivällä luin, että Jouko Turkka on kuollut. Hän oli ollut kuolleena jo reilun viikon. Turkan perhe ilmoitti kuolemasta vasta nyt. Heillä on ollut myöhäiseen ilmoittamiseen varmasti omat painavat syynsä ja sitä on turha sen enempää pohtia. Samoin on täysin turha pohtia kuolemaan johtaneita syitä tai Turkan viimeisten vuosien vointia. Niillä millään ei ole mitään merkitystä.

En kuitenkaan aio kirjoittaa siitä, mitä Jouko Turkka minulle merkitsee tai mitä hän merkitsee Suomelle. Palaan hetkeksi Turkan teoksen Aiheita (1982) äärelle. Opiskelijaystäväni suositteli minulle teosta joskus 90-luvun puolivälissä. Lainasin teoksen kirjastosta ja luin sen yhdeltä istumalta. Aiheita on liioittelematta sanottuna douppia tavaraa.

Hankin teoksen itselleni divarista. Luin teoksen lukemattomia kertoja. Palasin pieniin palasiin kerta toisensa jälkeen. Turkan lauseet ovat vahvoja ja aiheet rankkoja. Merkitsin kynällä marginaaleihin omia huomioitani ja alleviivasin lauseen sieltä ja täältä. Lopulta pehmeäkantinen pokkari oli täysin lukukelvottomassa kunnossa. Mutta tämä ei ole minun kohdallani mitenkään poikkeuksellista. Lukeminen on minulle hyvin fyysinen tapahtuma. Sivuja sotataan, kirjoja heitetään kirjaimellisesti seinään, tallotaan… Olen jopa kerran purrut kirjaa. En enää muista mikä teos ja miksi, mutta tuo pureminen jäi mieleen.

Nykyinen kappaleeni Aiheista on kovakantinen ja hyvässä kunnossa. Onko tämä nyt sitä keski-ikäistymistä?… tai sitten en vain ole viettänyt ”laatuaikaa” teoksen kanssa vuosiin. Mutta nykyisestä versiosta en enää löydä niitä keskeisiä kohtia ja niiden herättämiä ajatuksia kuin siitä ”työstetystä” versiosta. Joudun hieman hakuampumaan näitä variaatioita.

Luova ajatus

Sanotaan, että hulluuden ja nerouden välillä kulkee hyvin ohut kalvo, joka on jatkuvasti vaarassa repeytyä. En ole hullu enkä nero. Siitä minulla todisteita mustaa valkoisella niin virallisissa papereissa kuin jättämissäni jäljissä maailmassa. Jouko Turkka taisi olla enemmän ja vähemmän kumpaakin… niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta luovuudesta hänellä oli harvinaisen selkeä ja kirkas näkemys. Sen voidaan sanoa olleen jopa häikäisevän rationaalinen.

Luominen on moraalista uhmaa ja harvoin se mikä ei ensin iljetä tai loukkaa makua on elinkelpoista. Luovaa tilaa en ainakaan minä koskaan koe nousemisena vaan suistumisena ja suostumisena; sitten sitä jo vähän kohoaakin kun maailma ensin kasvaa. Siksi kärsin, kun tässä kaikessa mitä keksin on kovin vähän suurta, suurta naurua ja suurta myöntämistä.
(Aiheita, s. 20)

Todellinen luova ajatus ajaa hyväksytyt moraaliset ajatukset ahtaalle. Se pakottaa ne nurkkaan. Ei tuhotakseen niitä, vaan pistääkseen ne koetukselle. Välillä käy niin, että tässä ahdistelussa jotkut arvot eivät enää kestä, vaan niiden pumppu sanoo sopimuksensa irti ja ne kuolevat pois. Tämä ei ole luovan ajatuksen päämäärä, vaan valitettava sivutuote. Todellinen luovuus luo aina arvoja. Uusi tieteellinen läpimurto on luova teko, mutta samalla se kyseenalaistaa vanhoja arvoja luomalla uusia. Darwinin aiheuttama myllerrys johti todelliseen maanjäristykseen arvomaailmassamme.

Vain ja ainoastaan uutta voidaan luoda. Pyörän keksiminen kerran viikossa ei ole luovaa toimintaa vaikka kyseessä olisi täysin identtinen sähkö-kemiallinen ilmiö aivoissamme. Ja niin moni meistä on olevinaan luovia vaikka todellisuudessa me vain kuljemme jo lukemattomia kertoja poljettuja polkuja. Tämän ei pidä lannistaa meitä. Se, että me emme keksi mitään omaperäistä, ei merkitse epäonnistumista. Todella ei-omaperäinen elämä merkitsee, että kaikkiin elämässä kohdattuihin ongelmiin on jo keksitty takuuvarma ratkaisu. Tällaisen ihmisen ei tarvitse kuin uppoutua kaunokirjallisuuden klassikkoihin ja kaikkiin häntä vaivaaviin kysymyksiin ja ongelmiin löytyy sieltä vastaus. Miten helpottavaa.

Kirjallisuudesta

Jouko Turkka oli ennen kaikkea näkijä. Vuonna 1982 hän näki harvinaisen selkeästi vuoteen 2016. Etenkin kirjojen kirjoittamisesta hän omasi jo tuolloin selkeän näkemyksen syksyn 2016 kirjallisuuden tilasta:

Tosin kirjat eivät enää ole kirjoja niin kuin ennen. Ei niiden takia voi enää valvoa ja olla huomenna poikki mutta onnellinen. Ei kirjoja kirjoiteta enää siksi että tultaisiin kuuluisaksi, vaan jollakin tapaa täytyy olla kuuluisa saadakseen kirjoittaa. Ne ovat muuttuneet kovakantisiksi haastatteluiksi.
(Aiheita, s. 30)

Näinä pienten painosten aikana kirja tulee myydä mahdollisimman nopeasti pois seuraavan pienen painoksen alta. Tätä varten kirjailijan tulee olla hahmo jo ennen kirjan painattamista. Sofi Oksanen on yksi maamme parhaita kirjailijoita, mutta samalla hän osaa pelata tätä uutta julkisuuspeliä kirjallisuuden ulkopuolella. Hän ottaa osaa markkinointikoneistoon ja se hänelle suotakoon. Mutta samaan aikaan on kirjailijan oltava ensin ”joku” ennen kuin hänen kanssaan kannattaa solmia julkaisusopimuksen.

Valitettavan usein nykykirjallisuudesta on tullut kirjan kirjoittaneen henkilön imagon jatke tai sitten kirja on kirjoitettu jo valmiiksi tunnetusta henkilöstä. Haamukirjoittajat ovat nykyään hyvin kiireisiä. Ja tämä ei ole pelkästään suomalainen ilmiö. Se näkyy kaikkialla.

Vielä valitettavampaa on, että kirjallisuutemme kirkkaimmat tähdet ja terävimmät kirjoittajat kirjoittavat harvoin meidän ajastamme ja meidän aikakautemme ongelmista (jotta ei vahingossakaan sohaisisi ketään ”merkittävää” silmään kynällään). Kjell Westö on suuri suomalainen nykykirjailija, mutta hänen teoksensa pakenevat toistuvasti ottamasta kantaa meidän aikakauteemme. Minä en jaksa lukea enää yhtään kotimaista romaania sota-ajasta tai jälleenrakentamisen uurastuksesta… lähiöromanttiset löperrykset 70- ja 80-luvun elämästä reunahuomatuksineen populaarikulttuuriin voisi jättää julkaisematta kategorisesti.

Meidän aikakautemme kommentointi ja kritisoiminen on jätetty teatterille. Sinänsä hyvä niin, mutta valitettavasti me suomalaiset olemme helvetin laiskaa teatterikansaa. Ja vaikka me istuisimme puhki kaikki teatteripenkit maassamme, niin niiden tavoittama yleisö jää jälkeen kirjallisuuden potentiaalisesta yleisöstä. Jouko Turkka heitti kotimaiselle kirjallisuudelle hyvin merkittävän haasteen, joka on jäänyt hävettävän vähäiselle vastakaiulle.

Naisista

Jouko Turkan suhde naisiin on aina ollut kontroversiaalinen. Mutta sanoa hänen halveksineen tai väheksyneen naisia on väärä tulkinta. Pinnallisesti katsottuna Turkan voidaan katsoa olleen jonkin  asteinen misogyyni, mutta hieman tuota pintaa raaputtamalla alta paljastuu huomattavasti enemmän.

Turkan tekstissä keskiössä on pikemminkin miehen suhde naiseen. Siitä hän kirjoittaa, ei itse asiassa naisista itsessään. Tämä on nykyisen ”sukupuolihygienisen” aikakauden aikana vaikea hahmottaa (ja ymmärtää).

Järkytyksekseni olen minäkin katsellut nuoria naisia, enkä vain katsellut. Siihen en olisikaan koskaan uskonut voivani vajota: tarjoutua vapaaehtoisesti häpäistäväksi. Mitä se on? Tuhlatun elämän katumista. Koko nuorempaa ja nuorempaa -logiikka on katumusta. Se on yritystä saada aika takaisin. Naisen mysteeri ei löydy heräävästä likasta. Se on kypsän naisen vimma. Siitä taide tehdään. Katujat likkoja kyttäävät.
(Aiheita, s. 46)

Yllä olevia riviä kirjoittaessaan Turkka oli minua viisi vuotta nuorempi, mutta vuosikymmeniä kypsempi. Nuo lauseet uudelleen lukiessani alan tuntemaan voimakasta, mutta samalla rehtiä kutsua nostaa selkäni suoraksi. Ennen kaikkea suoraksi suhteessani naisiin. Luen, että Turkan kirjoittaessa ”likoista” hän ei puhu pelkästään nuorista naisista, vaan epäkypsistä persoonista. Pitää tuntea elämänsä olleen tuhlausta tuhlatakseen lisää aikaa tällaisiin ”likkoihin”. Voiko enää puhtaammin neuroottista toistoa kuvata?

Jouko Turkka. En koskaan sinua tavannut. Muutaman kerran kävelit kadulla vastaan ja joka kerralla olisin halunnut sinut pysäyttää ja kiittää kaikesta siitä, mitä työsi on minulle merkinnyt. Minulla on ollut ilo ja kunnia tavata muutamia oppilaitasi ja kenelläkään heistä ei ole ollut sinusta mitään pahaa sanottavaa. Kritisoitavaa kylläkin, mutta ei pahaa sanaa.

Olet nyt rajan tuolla puolen, mutta onneksi meillä on sinun tuotantosi. Ainakin minulle se loistaa edelleen kirkkaana tähtenä, jonka avulla navigoida tässä likaisessa valtameressä, jota elämäksi kutsutaan. Katselen omaa divarista ostettua kovakantista Aiheita teosta. Ehkä tällä kertaa jätän marginaalit tuhertelematta. Joka kerta, kun palaan teoksen äärelle minulla ei ole karttaa, jonka mukaan seilata teoksessa. On aloitettava aina ”puhtaalta pöydältä” ja löydettävä uusi tie ulos sokkelikosta. Ehkä se antaa luovan ajatuksen uudestaan ja uudestaan…

Mätää ja halpamaista: elämän tarkoitusta etsimässä aikakaudessamme

Hunter S. Thompson on yksi merkittävimmistä 1900-luvun lopun kirjoittajista. Ehkä merkittävämpi kuin hän antoi meidän olettaa. Valitettavasti hänen kirjoituksensa ovat jääneet hänen imagonsa varjoon. Elokuva Fear and Loathing in Las Vegas (1998) on yhtä sekopäinen ja sairas kuin kirjakin, mutta samalla se jättää uppoutumatta niihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, joiden äärelle Hunter S. Thompson lukijansa asettaa. Elokuva esittelee meille pinnan raapaisematta sen syvemmälle. Ja tätä ei tule ottaa kritiikkinä. Fear and Loathing in Las Vegas on sairaan inhorealistinen sukellus huumeiden sekoittaman pään elämään. Sitä ei voi katsoa 10 minuuttia kauempaa humaltuneena (yritetty on ja epäonnistuttu).

Viikolla törmäsin Tranquil Monkeyn artikkeliin ”On Finding Your Purpose: An Extraordinary Letter by Hunter S. Thompson”. Siinä lainataan kokonaisuudessaan 22-vuotiaan Hunter S. Thompsonin kirje ystävälleen, joka on kysynyt häneltä neuvoa löytääkseen elämälleen tarkoituksen. Thompsonin vastaus on edelleen validi ja tavallaan ajaton. Samalla se sai aikaan korvieni välissä ketjureaktion, jonka johdosta alan ymmärtämään meidän kieroutuneen ajan ydintä, sydäntä; se on mätä ja halpamainen.

Kun sanon aikakautemme sydämen olevan mätä ja halpamainen, niin en tarkoita jonkin toisen aikakauden olleen parempi. Me vain ihmisinä (siis ihan jokainen meistä) olemme asettaneet itsellemme ongelmia, jotka vaativat meiltä enemmän. Mainitaan nyt esimerkiksi jatkuvasti kiihtyvä ekokatastrofi, ihmisten liikakansoitus ja globalisaatio. Meillä on muitakin ongelmia, mutta nuo kolme ovat ehkä suurimmat. Aikakautemme ongelmien ratkaisemiseksi ”good enough is not enough”. Jo pelkästään digitalisaatio edellyttää ”digikansalaiselta” kognitiivisia taitoja, joita ei kyetä toimittamaan ”peruskoulutuksen” tarjoamin keinoin. On myös turha huhuilla milleniaalien (Y-sukupolvi) synnynnäisten digitaitojen perään. Yksinkertainen Google-haku boolen operaattoreita käyttäen on heille ylivoimainen kognitiivinen toimitus.

Mitä tällä kaikella on tekemistä elämän tarkoituksen etsimisellä? – Hyvinkin paljon. Mutta sitä ennen meidän tulee ymmärtää, mitä elämän tarkoituksella tarkoitetaan. Suomen kielessä elämän tarkoitus ilmaistaan yhdellä sanalla, joka vastaa englannin kielen sanoja ”meaning” ja ”purpose”. Hunter S. Thompsonin kirje pyrkii vastaamaan jälkimmäiseen muotoon, joka voidaan ”tarkoituksen” lisäksi kääntää ”päämääräksi” tai ”tarkoitusperäksi”. Keskeinen ero näiden kahden välillä on, että ”meaning” pyrkii kuvaamaan elämän sisäistä tarkoitusta eli merkitystä, kun taas ”purpose” on aina suuntautunut jotain päämäärää tai maalia kohti. Kummatkin kannat yrittävät esittää syyn elämälle; eli siinä mielessä ne ovat saman kolikon kaksi eri puolta.

Hunter S. Thompson (1937 - 2005)
Hunter S. Thompson (1937 – 2005)

Seuratkaamme lyhyesti (yritän olla tiivis esityksessäni) Hunter S. Thompsonin vastausta ystävälleen. Nuori Thompson aloittaa kliseisesti lainaamalla Shakespearen Hamletin kuuluisinta kohtaa.

Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk’ inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan…

Mutta kliseinen lainaus pitää sisällään kuvauksen elämän ihmiselle heittämästä haasteesta. Kelluako virtauksen vietävänä vai uida aallokoita vastaan kohti päämäärää. Tämä on perimmäinen valinta, jonka jokaisen ihmisen on tehtävä aina uudelleen ja uudelleen; kelluako vai uida? Mutta ihminen ei voi uida ilman päämäärää, jonne uida. Ilman tarkoitusta ihmisestä tulee elämän aallokkojen matkusta. Vain tarkoitus antaa ihmiselle syyn uida aallokkojen suuntaa vastaan. Tässä kohden on lainattava Spinozaa:

Kukaan ei voi haluta olla onnellinen, toimia hyvin ja elää hyvin, jos ei samalla halua olla, toimia ja elää, toisin sanoen olla aktuaalisesti olemassa.
(E IV, prop. 21)

Ja kyllä. Samaistaa Hunter S. Thompson ja Spinoza on provokaatio. Mutta kummatkin edellyttävät toiminnalle (tai aktuaaliselle olemiselle) tarkoituksen/päämäärän, jota kohti suunnata toiminta. Mutta Hunter S. Thompson ei ole idiootti kuten ei Spinozakaan ollut. Lapsina miltein jokainen poika haluaa olla palomies tai poliisi. Harvempi heistä enää aikuisena haluaa näihin ammatteihin. Miksi näin? – Koska perspektiivi elämään on muuttunut. Pikkupojasta on tullut mies ja hän ei ole enää sama henkilö.

Ja tämä muutos tapahtuu pienemmässä mittakaavassa päivittäin. Koska meidän perspektiivimme elämään muuttuu jatkuvasti, niin miksi asettaa minkäänlaisia päämääriä, koska ne menettävät merkityksensä ajan myötä?

Meidän ei tule asettaa itsellemme aineellisia ja konkreettisia (englannin kielessä on hieno sana ”tangible”, jota vastaavaa meillä ei ole suomen kielessä) tavoitteita. Ainoastaan elämän muuttumattomuuteen uskova asettaa itselleen liian konkreettisia tavoitteita. Ja koska elämä muuttuu jatkuvasti, on tällainen henkilö idiootti. Hänestä tulee yhden asian ihminen ja ärsyttävästi samasta asiasta kitisevä valittaja (koska hän ei koskaan saavuta päämääräänsä… mikä ei ole konkreettista).

In every man, heredity and environment have combined to produce a creature of certain abilities and desires — including a deeply ingrained need to function in such a way that his life will be MEANINGFUL. A man has to BE something; he has to matter.

As I see it then, the formula runs something like this: a man must choose a path which will let his ABILITIES function at maximum efficiency toward the gratification of his DESIRES.

Yhteydet Spinozaan ovat ilmeisiä. Kaikki se, mikä rikastaa meidän elämän tahdon (conatusta) toteutumista on hyväksi ihmiselle. Ja tuon elämän tahdon rikastuttaminen tulisi olla meidän päämäärä. Se voi toteutua olemalla palomies, pankkiiri tai kerjäläinen. Mutta mikään noista ”ammateista” ei tulisi olla kenenkään päämäärää sinänsä.

In short, he has not dedicated his life to reaching a pre-defined goal, but he has rather chosen a way of life he KNOWS he will enjoy. The goal is absolutely secondary: it is the functioning toward the goal which is important.

Ihminen on elänyt liian kauan kulttuurissa, jossa toisarvoinen päämäärä on ollut ensiarvoisella sijalla. Ja vielä kauheampaa on ollut se, että liian monelle ihmiselle hänelle asetettu päämäärä ei ole ollut hänen valintansa. Ja tässä kohdassa sijaitsee meidän aikakautemme sisimmän aineksen mätä ja halpamainen sydän.

Haasteellisen aikakauden aikana populistiset ja irrationaaliset keinot voittavat järkevän ja harkitsevan politiikan. Poliitikkojen valtapeli nousee kansan edun tavoittelun yläpuolelle – lopputuloksena on brexit! Meillä ”Pertti Perussuomalainen” ei lajittele roskiaan tai vähennä yksityisautoilua, koska ne uhkaavat hänen 1900-luvulle jäänyttä identiteettiä. Yhteiskuntatieteet tyytyvät kuvaamaan ”Pertin” valintojen syitä ja seurauksia, mutta kukaan ei häneltä vaadi muutosta… koska joku voisi siitä pahoittaa mielensä.

Suomessa kansa elää yhdessä maailman tasa-arvoisimmassa yhteiskunnassa, jota keskeinen kuvaava termi on ”hyvinvointi”. Siitä huolimatta raja-aitoja rakennetaan ryhmien ja paikkakuntien välille, koska siitä saatava fiilis voittaa rationaalisen politiikan harjoittamisen. Ja sillä ei ole mitään väliä, että ”hyvinvointi” kohta ollaan menetetty ja sen tilalle luotu uusi luokkayhteiskunta… koska se fiilis!

Politiikassa valehtelemisesta on tullut hyve ja mitä enemmän syvennetään kansan jakautumista, sitä enemmän ääniä kilahtaa luukusta sisään. Toisella puolella toisten jokainen lausuma tulee leimata rasistiseksi vaikka millä tahansa kieromielisyydellä ja toisella puolella keksitään kuplia joiden sisällä kaikki muut paitsi itse eletään.

Ja tämä sinänsä ei ole mitään uutta. Näin tuntuu aina olleen. Palataan hetkeksi Hunter S. Thompsoniin. Etenkin 70-luvun alkupuoliskon tuotantoa leimasivat seuraavat teemat:

  • Amerikkalaisen unelman kuoleminen
  • Miksi 60-luvun radikalismi kuoli?
  • Miten Nixonista (hikisestä pikkurikollisesta) kykeni tulemaan Yhdysvaltojen presidentti?

Valitettavasti nämä teemat jäävät Thompsonin huumehöyryisten kirjoitusten ilmiasun peittoon. Mutta sama elämän tarkoituksen (päämäärän) kadottaminen paljastuu Thompsonin teemojen taustalta. Amerikkalainen unelma kuoli, koska keinoista tuli itse päämäärää tärkeämpiä. Tavallinen amerikkalainen ihminen ei ollut enää keskiössä vaan raha. Tämä tapahtuma voidaan tarkentaa hetkeen, jolloin Dollari irroitettiin kultakannasta lopullisesti (ja se tapahtui juuri Nixonin ollessa presidentti – Nixon Shock).

Kukkaisvallankumous jäi tapahtumatta, koska mitään uutta henkisyyttä ei koskaan syntynyt. Sitäkin enemmän se paljastui pelkäksi muotioikuksi. Rakkauden kesä (1967) vaihtui nopeasti nistien joukkovaellukseksi Haight-Ashburyyn. Lopulta ketään ei kiinnostanut kehittää itseään laiskaa hippiä paremmaksi ihmiseksi.

Me olemme samanlaisten kysymysten äärellä Suomessa näin 2010-luvulla. Ongelmat ovat monimutkaisempia ja meiltä vaaditaan enemmän. On turha valittaa elämän raskautta tai ongelmien vaikeutta. Aikakautemme haasteet eivät niillä ratkea. Ne eivät ratkea soinismeja lurittelemalla eikä pienpanimo-oluita litkimällä. Kaikesta huolimatta me suomalaiset olemme vähälukuinen kansa, jonka on pärjättävä suurempien seassa. Ja uskokaa minua – pienikokoisena miehenä tiedän, mistä puhun. Meillä ei ole varaa fixitiin, koska… no, lukekaa edellinen argumentti.

Globalisaatio ja siihen voimakkaasti liittyvä digitalisaatio tulevat mullistamaan meidän taloutta ja yhteiskuntaa maahanmuuttoa enemmän. Miksi näistä puhutaan tällä hetkellä niin vähän vaikka ainoastaan niistä meidän tulisi puhua juuri tällä hetkellä? Olen nojatuoli-gonzoilija ja tältä istuimelta tätä maisemaa katsellessa näen tuolla kaukana meitä lähestyvän meteoriitin, joka näyttää erehdyttävästi hikiseltä pikkurikolliselta… nilkiltä nimeltä Nixon.

Pahoin pelkään, että Suomen historian synkin aika on edessämme… ja meillä ei edelleenkään ole tarkoitusta tai suuntaa. Antaa aaltojen tulla, koska täällä on viisi miljoonaa kalja-kellujaa odottamassa tsunamia…

Nuoli yli-ihmiseen osa 3: Ilo ja tieto

Pyyhin terän farkkujani vasten ja kävelin sisälle baariin. Oli keskipäivä, hyvin kuuma ja tyyni. Baari oli tyhjillään. Tilasin viskin. Baarimikko katseli verta ja kysyi:
”Jumala?”
”Jeps.”
”Oli jo aikakin, että joku pistää sen tekopyhän nulikan pois päiviltä. Aina leveilemässä faijansa vallalla…”
(Nick Land: The Thirst For Annihilation, s. 75)

Jumalan kuolema on Nietzschelle suuri ilon hetki. Tämä ilo ei ole mielentyyneyttä tai tasaista onnellisuutta, vaan riemua, juhlaa ja tanssia. Nietzschen iloon kuuluu tiettyä väkivaltaisuutta ja aggressiota. Iloista tuhoa. Kyseessä ei ole jumalan kielto, vaan hänen murhaaminen.

Vaikka jumala tulee murhatuksi, niin kristitty moraali jatkaa elämäänsä tieteellisessä maailmankatsomuksessa. Tämä Nietzschen tiede-kritiikki on yksi vaikeimmista asioista ymmärtää. Samoin se on keskeisin syy, minkä takia Nietzsche jää suurelta osalta tiedemiehiltä lukematta. Mutta Nietzschen kritiikkiä ei voida verrata esimerkiksi aikakautemme ”rokotekriittisyyteen”. Nietzschen tarkoituksena on kritisoida kohdettaan, jotta se saavuttaisi uuden kypsyyden… meissä on ihan liikaa kristittyä saastetta.

Ja tästä tiede- ja tietokritiikissä on kyse; kokonaan uuden henkisen kypsyyden saavuttaminen. Tieteelliseen tietoon sisältyy vielä paljon kaunaa elämää kohtaan. Ehkä nykypäivänä ekokatastrofin aikakaudella on helpompi nähdä, että tiede ja teknologia eivät ole lunastaneet lupausta luonnon herruudesta. Ja juuri tuo herruuden tavoitteleminen muodostaa ongelman ytimen.

Kuten näemme, tiedekin pohjautuu uskoon, ei ole mitään ”edellyksetöntä” tiedettä. Kysymys tarvitaanko totuutta, täytyy olla jo ennakolta ratkaistu myönteisesti, vieläpä siinä määrässä, että siinä tulee ilmi tämä väite, usko, vakaumus: ”mikään ei ole tarpeellisempaa kuin totuus, ja siihen verrattuna on kaikki muu vain toisarvoista”.
(Iloinen tiede, 344)

Nietzschen mukaan ei ole olemassa mitään ”pyyteetöntä tiedettä”, vaan kuten kaikki muukin maailmassa, niin se on pyyteellistä. Tieteellä ja tiedolla on omat intressinsä. Niiden taustalla vaikuttaa ”totuudentahto”, joka kumpuaa ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Luonto nähdään viekkaana huijarina ja erehdyksen tyyssijana. Totuus tarjoaa keinon ottaa haltuun luonto ja välttää erhe ja petos.

Tämä ”totuudentahto” on suoraan verrannollinen kristittyyn moraaliin, jonka mukaan tämä maailma on puutteellinen. Tosi maailma on kuoleman tuolla puolen. Kuuliaisen kristityn tulee laittaa kaikki toivo tuonpuoleiseen ja kääntyä pois maailmasta. Samoin tiede ja tieto kääntävät selkänsä maailmalle ja keskittyvät tekemään siitä mahdollisimman tarkkaa mallia.

Nietzschen mukaan erhe, virhe ja epätäydellisyys kuuluvat maailmaan ja niitä ei tulisi välttää. Tieteen välineellinen arvo pyrkii helpottamaan meidän elämäämme (rokote laittaa kehomme muodostamaan immuniteetin vaaralista sairautta kohtaan). Mutta elämä ja etenkin ajatteleminen syntyvät kivusta ja vaikeuksista. Meidän tulisi oppia rakastamaan ongelmiamme eikä päästä niistä eroon. Liian helppo elämä vieraannuttaa meidät ajattelusta ja elämästä itsestään.

Olemme historiallisessa vaiheessa, jossa emme enää kykene ummistamaan silmiämme niiltä toimilta, joihin me ihmiskuntana olemme syyllistyneet luonnon tuhoamisessa. Ekokatastrofi ei ole Nietzschen iloista destruktiota, vaan suoranaista idiotismia, jossa ihminen sahaa omaa oksaansa poikki. Tieteen piiristä voidaan aina mainita, että se ei ole syyllinen tähän, koska sen tarjoamia löydöksiä on käytetty väärin ja tutkimusta ei ole tehty tarpeeksi. Nietzschelle tämä ei riittäisi, vaan koko meidän suhteemme luontoon ja maailmaan pitää muuttua.

Tieteellinen tieto tulee ajatella uusiksi. Ja tässä on kritiikissä kyse; se ei ole vastaisuutta, vaan aito pyrkimys parantaa ja syventää kritiikin kohdetta tutkimalla kaikkia sen ulottuvuuksia. Esimerkiksi maassamme harjoitettu ”maahanmuuttokriittisyys” ei ole mitään kriittisyyttä. Se on vain ja ainoastaan maahanmuuttovastaisuutta. Olemme päätyneet tuhoamaan miltein koko biosfäärin ja vaikka kuinka pyörittelemme asiaa, niin me olemme sen osa eli samalla olemme tuhoamassa itseämme. Ihminen on kuin itsemurhapommittaja tai kouluampuja, joka tappaessaan itsensä ottaa mukanaan mahdollisimman monta viatonta ja sivullista uhria. Niin paljon me vihaamme elämää…

Erheen tunnustaminen elämän edellytykseksi: se tosin merkitsee tavanomaisten arvontunteiden vastustamista vaarallisella tavalla: ja filosofia, joka uskaltaa sen tehdä, sijoittuu jo yksin siten hyvän ja pahan tuolle puolen.
(Hyvän ja pahan tuolla puolen, 4)

Nietzschelle elämä on prosessi. Hahmoton, rajaton ja epämääräinen elämä. Tieto taas edellyttää tämän prosessin pysäyttämistä. Se on kuin maailman ylle laskettu koordinaatisto; tiheä ja hyvin tarkka, mutta siitäkin huolimatta se ei ole itse maailma. ”Totuudentahto” ei voi sietää erhettä. Se pyrkii tarkentamaan tietoa jatkuvasti, mutta itse suhde totuuteen pysyy kyseenalaistamattomana.

”Hyvän ja pahan tuolla puolen” voidaan myös ymmärtää toden ja erheen tuolla puolen. Mitä on ajattelu, joka ei enää ole palautettavissa totuuteen ja erheeseen. Ajattelu, joka on tuon kysymysen tuolla puolen. Samoin kuin jumalan murha asettuu teismin ja ateismin väliin kummankin ulkopuolelta, tulee totuuden ja erheen ulkopuolelta asettua kokonaan uudenlainen ajattelu.

Tämä uusi ajattelun kuva kyseenalaistaa meidän käsityksemme itsestämme ja tietoisuudestamme. Samoin kuin maailma sinänsä, niin me olemme prosessi. Yhtenäinen identiteetti on kristillisen moraalin viimeisiä linnakkeita keskuudessamme. Me luulemme tietävämme keitä me olemme, mutta olemme itsellemme suuria vieraita. Nietzsche ei pyri tekemään itseämme meille tutuksi, vaan iloitsee tuosta suuresta tuntemattomasta meissä. Me emme edes tiedä, mihin me kykenemme. Olemme muutoksen tila ja altistumme jatkuvasti uusille kytkennöille maailman kanssa.

On siis väärin sanoa Nietzschen olleen tiedevastainen. Hän olisi lähinnä halveksinut aikamme rokotekriittisiä idiootteja. Samoin lujuuslaskelmat kannattaa taloa rakentaessa osata laskea. Nietzsche peräänkuulutti toisenlaista suhdetta maailman kanssa. Hän näki jo 1800-luvun loppupuolella, että moderni tiede ei tarjoa tietä parempaan maailmaan, vaan sen sydämessä sykkii vanha ja likainen elämän kielto. Meidän on helpompi nykyään ymmärtää Nietzschen osuneen jo tuolloin johonkin hyvin perustavaan ongelmaan. Ja kyseessä ei ole ainoastaan meidän suhteestamme tietoon, vaan kyse on meistä itsestämme. Meidän tulee kasvaa ja kypsyä joksi muuksi kuin ihmisiksi… kurottaa ihmisen tuolle puolen.

Nuoli yli-ihmiseen osa 2: ”Jumala on kuollut”

Lause: ”Jumala on kuollut.” on yksi Nietzchen tunnetuimpia lauseita, mutta samalla se on yksi väärinymmärretyimpiä. Nietzsche ei ole akateeminen ateisti, joka palauttaa kysymyksen jumalan olemassaolosta loogiseen ristiriitaan tai kielelliseen sekaannukseen. ”Jumala on kuollut” tuo jumalan ajattomuudesta ajan tälle puolen ja tekee jumalasta maallisen. Se ei sano, että jumalaa ei ole olemassa, vaan julistaa elävän jumalan kuolleeksi. Jumala oli olemassa.

Ensimmäisen kerran ajatus jumalan kuolemasta esiintyy Nietzschellä Iloisen tieteessä (108).

Hullu ihminen hyppäsi heidän keskelleen ja lävisti heidät katseellaan. ”Minne Jumala on joutunut?” hän huusi, ”minä sanon sen teille! Me olemme tappaneet hänet – te ja minä! Me kaikki olemme hänen murhaajiansa!
(Iloinen tiede, 125)

Ihminen on murhannut luojansa. Seilaamme siis hyvin erilaisilla vesillä kuin peruskuiva akateeminen ateismi, joka kieltäytyy edes puhumasta jumalan olemassaolosta. Itse asiassa Nietzsche pilkkaa ateisteja. He eivät mene tarpeeksi pitkälle jumalan kiellossaan. Tätä on Nietzschen ”iloinen tiede” (”La gaya scienza”) ; uusien ajatusmuotojen kokeilua, jotka eivät mahdu perinteisten totuuden ja tieteen raamien sisäpuolelle. Ajattelua perinteisen moraalin ja konventioiden tuolla puolen.

Tämän ”iloisen tieteen” sydämen muodostaa ajatus jumalan kuolemasta. Jumalasta on tullut ihminen ja tappaessaan jumalan, on ihminen kohottanut itsensä Jumalaksi.  ”Iloinen tiede” ei etsi vastauksia, vaan kehittää uusien vapainen henkien ajattelua. Vapaiden henkien, jotka ovat jättäneet taakseen vanhan maailman moraalisen taakan ja suuntaa matkansa kohti uusia kartoittamattomia seutuja.

Miten iloisuutemme laita on? –Suurin uudempi tapahtuma – että ”Jumala on kuollut”, että usko kristilliseen Jumalaan on menettänyt uskottavuutensa – alkaa jo luoda ensimmäistä varjoaan Euroopan ylle. Ainakin niille harvoille, joiden silmät, joiden silmien epäluulo on kyllin voimakas ja hieno tätä näytelmää varten, näyttää juuri jokin aurinko menneen mailleen, jokin vanha syvä luottamus vaihtuneen epäilykseksi: heistä täytyy vanhan maailmamme näyttää päivä päivältä iltaisemmalta, epäluuloisemmalta, vieraammalta, ”vanhemmalta”.
(Iloinen tiede, 343)

kristus_hajalla

Nietzsche puhuu erityisesti Euroopasta ja eurooppalaisesta ihmisestä. Hän katsoo, että juutalais-kristillinen moraali ja jumala on pilannut eurooppalaisen kulttuurin. Jumalan kuolema on uuden eurooppalaisen ihmisen aamurusko. Hän tanssii humaltunutta tanssiaan, jolla ilmaisee sitä iloa, joka jumalan murha hänelle on tuonut. Hän on lopulta vapaa eurooppalaiselle kulttuurille vieraasta moraalista… Dionysos on tehnyt comebackin.

Mutta Nietzsche ei haikaile vanhan kreikkalais-roomalaisen kulttuurin perään. Hän ymmärtää erittäin hyvin, että eurooppalaisen kulttuurin kulta-aikaa ei koskaan saada takaisin. Tämän takia Euroopan on löydettävä itsensä uudestaan. Sen on palattava uudistuneena, toisena. Meille on tätä uudistusta tuputettu usealta suunnalta ja monia kertoja, mutta jokainen näistä yrityksistä on paljastunut juutalais-kristilliseksi moraaliksi.

absinthe

Erityisesti 1900-luvun alkupuoli tuotti suuria ”vaihtoehtoja” uudelle eurooppalaisuudelle. Amerikkalainen kulttuuri mainosti itseään ”uuden mantereen” vaihtoehtona, joka oli irtaantunut ”vanhan mantereen” tunkkaisesta ilmapiiristä. Kerta toisensa jälkeen amerikkalainen kulttuuri on paljastunut vanhaksi kunnon konservatismiksi. Neuvostoliiton ”kommunistinen vaihtoehto” ei puhunut enää jumalasta, mutta johtajiensa palvontakultti paljasti senkin kynnet ja hampaat. Kansallissosialistinen Saksa pyrki vain toistamaan vanhan Rooman valtakunnan kulissit ilman sen syvempää muutosta. Eurooppa on kärsinyt kaksi maailmansotaa ja kylmän sodan näiden ”pseudo-vaihtoehtojen” kamppaillessa sieluistamme. Nykyinen ”itäinen vaihtoehto” näyttää johtavan kolmanteen suursotaan. Vapaiden henkien ilo ja tanssi moraalin haudalla ovat edelleen kaukaisia haaveita. Jumalan murhanneen ihmisen tulee vielä murhata itsensä luovuttaakseen maailman vapaille hengille.

nauravat

Jumalan kuoleman monet kasvot

Jumala kuolee Nietzchen teoksissa useita kuolemia. Gilles Deleuze on kiinnittänyt huomionsa tähän jumalan useisiin kuolemiin teoksessaan Nietzsche et la philosophie (1962). Juutalais-kristillinen käsitys jumalasta pitää sisällään tahdon ei-mihinkään. Jumala on elämän tuolla puolen, ei-missään. Jumala on ihmisen ekspressio elämän vihasta. Jumalan kautta ihminen laittaa kaiken toivonsa elämän jälkeiseen elämään, eli ei-mihinkään. Hän raukkamaisesti luopuu ainoan omistamastaan asiasta. Sama raukkamainen luopuminen tehdään amerikkalaisen konsumerismin nimiin tai ”suuren johtajan” edessä.

Nietzschen teosten sivuilla jumalat kuolevat tukehtumalla sääliin; nauruun, koska yksi heistä väitti olevansa ainoa; ihmisen murhaamana… Jokainen näistä kuolemista kohottaa vapaiden henkien iloa ja nautintoa elämästä. Mutta vaikka ihminen murhaa jumalan, on hänen siitä huolimatta väistyttävä, koska hän on viimeinen jumala, jonka on kohdattava kuolemansa.

”Ketään en ole vielä kohdannut, joka olisi syvemmin itseään halveksunut: sekin on korkeutta. Oi, oliko hän ehkä se korkeampi ihminen, jonka huudon kuulin?
Minä rakastan suuria halveksuvia. Mutta ihminen on jotain, mikä täytyy voittaa.”–
(Näin puhui Zarathusta IV, ”Rumin ihminen”)

Uusi henkinen kypsyys lunastetaan ihmisen kuoleman kautta. Mutta mikä on tämä kuolema? Samoin kuin jumalan kuoleman kohdalla, niin Nietzsche ei puhu biologisesta kuolemasta. ”Ihminen täytyy voittaa.” On siis menossa taistelu ja kilvoitus ihmisen sisällä. Meidän perinteinen ajatus ihmisestä juutalais-kristillisen moraalin kantajana on vastustaja, joka meidän tulee voittaa. Ja tämä moraali ei tule nujerretuksi vain kieltämällä jumalan olemassaolo. Tämän takia Nietzsche ei voi asettua samaan rintamaan perinteisen ateistien rinnalle. Heidän ajattelussaan on liian paljon  jumalan saastuttamaa ainesta ja rakennetta.

Vanha teistien vasta-argumentti ateisteille on, että he palvovat aina jotain vaikka eivät sitä kutsu jumalaksi, on täysin oikea ja osuva. Nietzschen näkökulmasta katsottuna ateismi on vain saman kolikon toinen puoli teismin kanssa. Se ei pääse irti jumalan ajatuksesta, koska on siihen liimaantunut kiellon kautta. Jumalan murha taas astuu tähän keskusteluun ulkopuolelta. Se ei kiellä jumalan olemassaoloa, mutta laskee keskustelun olemassaolon tälle puolen. Tähän eivät kykene teismi eikä ateismi.

Vain jumalan murha kykenee kohottamaan Nietzschen peräämien vapaiden henkien iloa. Iloa, joka ei ole palautettavissa onneen ja riemuun. On uskomatonta, että suurillakin Nietzsche-skolaareilla on ollut vaikeuksia ymmärtää Nietzschen ja Spinozan välistä yhteyttä (tästä on poikkeuksena Gilles Deleuze). Nietzschen vapaiden henkisen ilo on suoraan verrannollinen Spinozan vapaan ihmisen iloon. Spinozan Etiikka on myös jumalan murha. Spinozan jumala on maailmankaikkeus tässä ja nyt; itse aika par exellence. Mitään ei ole olemisen ”tuolla puolen”.

Nietzschen lause ”Jumala on kuollut” on hyvä esimerkki siitä kuinka Nietzscheä tulee lukea. Pintapuolinen selailu tuottaa banaaleja tulkintoja, jotka valitettavasti ovat voitolla. Mutta Nietzsche ei kirjoitakaan ihmiselle, vaan hänen ylimenolleen. Hänen kirjoituksensa on ihmisen tuolla puolen ja aina meidän saavuttamattomissa. Eurooppalainen ihmisen paluu uutena ja parempana… jumalan murhasta syntyneenä.

dionysos

Nuoli yli-ihmiseen osa 1: Miksi luen Nietzscheä?

Olen huomannut, että minulla on kummallinen tapa kiintyä filosofeihin, joiden nimessä on kirjain ”z” – Spinoza, Deleuze ja Nietzsche. Olen aloittanut kahdesta ensin mainitusta kirjoitussarjan, jotka kummatkin ovat edelleen kesken (valmistuvat sitten joskus). On siis syy aloittaa kolmas sarja Nietzschestä.

Friedrich Nietzsche (1844 – 1900) on vaarallinen kohde kirjoitukselle. Vaara ei piile Nietzschen ajattelussa tai sen akateemisessa väärin ilmaisemisessa. Todellinen vaara piilee lukiopoikamaisuudessa, johon Nietzsche vetoaa. Ja tunnustan lukeneeni ensimmäisen kerran Nietzscheä juuri lukiossa. Siitä saakka hänen teoksensa ja ajattelunsa ovat kulkeneet mukana enemmän tai vähemmän elämään vaikuttavina voimina.

Kuten aikaisempienkin kirjoitussarjojen kohdalla on mainittava, että näistä on turha etsiä akateemisen tarkkaa luentaa. Näissä postauksissa tullaan oikomaan polkuja ja kulkemaan omia teitä aina kun siltä tuntuu. Kuitenkin jokainen lainaus, viite ja esitetty fakta tulevat olemaan oikeita. Mahdolliset virheet tulevat olemaan näppäilyvirheitä tai muusta huolimattomuudesta johtuvia virheitä, mutta eivät tarkoituksellisia. Tulkinta on minun ja edustaa enemmän omaa ajatteluani kuin kenenkään muun.

nietzsche_biitse

Nuoli yli-ihmiseen

Alusta asti minua on kiehtonut Nietzchen ajatus yli-ihmisestä (saks. übermench). Vasta myöhemmin ajatus ikuisesta paluusta alkoi kiehtomaan. Senkin kohdalla minulle on tutumpi differenssifilosofian näkökulmaa korostava ranskalainen tulkinta. Mutta yli-ihmisen käsite näyttää sisältävän kaiken keskeisen Nietzschen ajattelussa. Se pitää sisällään arvojen uudelleen arvioinnin, genealogian, jumalan kuoleman, tiedon ja totuuden perspektiivioptiikan ja vitalismin.

Ihminen on jotain, mikä täytyy voittaa: ja sentähden sinun pitää rakastaa hyveitäsi -: sillä niihin sinä hukut. –
(Näin puhui Zarathusta I, ”Ilo- ja intohimoista”)

”Ihminen on jotain, mikä täytyy voittaa”… Tämän voiton toisella puolella häämöttää yli-ihminen. Staattiseksi minuudeksi ymmärretty ihminen on tästä taistelusta kieltäytymistä; koska voittoa ei voi olla ilman kilvoittelua ja taistoa. Minuus prosessina on vastaus Nietzschen esittämään matkakutsuun. Ihminen on matka tai silta yli-ihmiseen.

Nietzsche ei pyri ajattelullaan tekemään meistä parempia ihmisiä, vaan ymmärtämään meinä-olemassaoloa perusteellisimmin; mihin ihmisenä oleminen perustuu. Mitkä ovat ne arvot, joista meidän olemassaolomme saa oman arvonsa. Ihminen erinomaisuutensa keskellä harvemmin tulee näitä kysymyksiä kysyneeksi. Näiden asioiden pohtiminen ei kuulu ihmisenä olemisen arvoihin.

Me emme tunne toisiamme, me tietävät, emme tunne itseämmekään: siihen on täysi syy. Me emme ole etsineet itseämme, – kuinka voisikaan sattua, että me jonakin päivänä löytäisimme itsemme?
(Moraalin alkuperästä, ”Alkulause”, 1)

Olemme jopa itsellemme vieraita. Ei siis ole mikään ihme, että meillä on ylittämättömiä vaikeuksia ymmärtää toisiamme, elämää ja maailmaa. Ihminen yrittäessä ymmärtää ihmisen positiosta itseään on kuin kuuro taluttaisi sokeaa.

Me olemme kuuroja olemassaolon äänille ympärillämme ja sokeita elämän kauneudelle. Ihminen pyrkii korvaamaan tämän tiedolla ja totuudella, mutta ne vain upottavat hänet syvemmälle vierauden suonsilmään. Tieto ja totuus ovat ihmisen määrittelemiä arvoja, jotka nostetaan maailmaa ja elämää vastaan. Jos ne eivät vastaa niitä, niin niitä ei ole olemassa. Missään vaiheessa näiden ihmisten instrumenttien tehtävänä ei ole kyseenalaistaa itse ihmisen positiota, vaan löytää sille entistä vahvempia perusteita. Tämän takia Nietzsche ei voi olla ”tieteellinen” tai ”totuudellinen”.

Kun Nietzscheä syytetään natsi-ideologian filosofiksi, niin ollaan astuttu samaan ansaan natsien kanssa. Nietzschen yli-ihminen ei koskaan tarkoittanut ”ylintä ihmistä”, vaan hän puhui siitä, mikä ylitää ihmisen ja menee sen tuolle puolen. Ihminen täytyy voittaa, ei voittaa ihmisenä.

Ihminen on nuora, eläimen ja yli-ihmisen välille jännitetty, – nuora kuilun yllä.
Vaarallinen ylimeno, vaarallinen matkallaolo, vaarallinen taaksekatsahdus, vaarallinen väristys ja pysähdys.
Suurta ihmisessä on se, että hän on silta eikä mikään tarkoitus: rakastaa voidaan ihmistä siksi, että hän on ylimeno ja mailleenmeno.
(Näin puhui Zarathustra, ”Zarathustran esipuhe”, 4)

Kun katsoo ihmisen ”saavutuksia” niin tämän ekokatastrofin keskellä ei voi tuntea suurtakaan ylpeyttä. Meidän suuret saavutuksemme luonnon orjuuttamiseksi ovat kostautuneet pahemman kerran. Herrasta on tullut orja, koska hän ei ole ymmärtänyt oman asemansa edellyttämää vakavaa iloa. Ihminen ei ole tarkoitus tai päämäärä, vaan prosessi kohti ihmisen tuolle puolen.

nietzshe_pop

Miksi lukea Nietzscheä?

Nietzschen teokset ovat jo lähtökohdiltaan ansoja väärinymmärrykselle. Tämän takia hänen teoksensa ovat olleet suoranaista bensaa niille liekeille, joiden äärellä on juhlittu ihmisen riemuvoittoa luonnosta… tai toisista ihmisistä. Hänen ajatustensa liekkien lämmössä on juhlittu alhaisen ihmisen voittoa, jota Nietzsche kutsui meitä voittamaan ja pääsemään eroon.

On siis ymmärrettävä, että Nietzsche ei puhu biologisesta ihmisestä. Ja uskokaa pois, mutta tämän ilmiselvän asian ymmärtäminen on ollut eräille akateemisen maailman edustajille poikkeuksellisen vaikea asia ymmärtää. Piirilevyn upottaminen aivoihin ei ole askel kohti Nietzschen übermenchia. Samoin geneettinen modifikaatio ei suuremmin auta, jos ajattelu pysyy edelleen ihmisen ymmärryksen piirissä. Tämän takia tieteellis-teknologisesti ei voida saavuttaa yli-ihmistä. Jo ajatus ”saavuttamisesta” on inhimillistä, liian inhimillistä. Nietzschen nuoli kohti yli-ihmistä on jotain hyvän buddhalaista ja samalla ei sinnepäinkään. Nietzscheä on vaikea kategorioida. Hän on Nietzsche ja that’s it.

Ja juuri tämän takia Nietzschen lukeminen on niin antoisaa. Aforistinen tyyli ei päästä helpolla. Aforismi on kuin hampurilainen. Pikaruokaketju tai nakkikioski tarjoavat meille helpon ratkaisun, joka on hampurilaisen irvikuva, mutta todellinen paneutuminen kaikkien osa-alueiden täydelliseen hallintaan edellyttää parhaat ainekset ja vuosien hioman taidon käyttää grilliä. Onneksi paskaa tekstiä ei voi korjata teollisen majoneesin maulla.

Hampaiden upottaminen Nietzschen teoksiin ja ajatteluun on kuin puraisisi todellista gourmet-hampurilaista, mutta niiden pintapuolista tarkastelua voidaan verrata Hesessä ruokailuun. Pahimmassa krapulassa sen antaa itselle anteeksi, mutta ei siellä ole syönyt hampurilaista; jotain sämpylän, pakastetun jauhelihapihvin ja teollisesti tuotetun majoneesin sekaista sössöä tuli syötyä.

Siksi luen Nietzscheä ja en asioi Hesessä…

Tapaus Lindstedt

Viime viikon torstaina jaettiin taas vuotuinen Finlandia-palkinto. Vuoden 2015 voittaja oli Laura Lindstedt teoksellaan Oneiron. En ole vielä teostaan lukenut (seuraavana vuorossa lukulistalla), joten en mene siihen. Eikä ole edes tarve, koska Lindstedtin kiitospuhe palkintotilaisuudessa nosti sellaisen myrskyn, jota ei ainakaan Finlandia-palkintojen yhteydessä ole totuttu kokemaan.

Mikä tässä puheessa sitten oli niin kontroversiaalista? – Itse asiassa ei juuri mikään. Se oli hyvä ja lyhyt puhe maamme henkisestä, poliittisesta ja taloudellisesta tilanteesta, mikä ei ole meille kenellekään vieras. Ristiriitaisia tuntemuksia herätti puheen konteksti. Se pidettiin kirjallisuuspalkintojen jakamisen yhteydessä. Sen oli kirjoittanut ja lausui kirjailija. Ja ennen kaikkea, puheen pitäjä oli vaalea hiuksinen kaunis nainen.

12311260_10156264859860402_4938419635065635706_n

Tämä menee jossitteluksi, mutta väitän, että jos palkinnon olisi voittanut Kari Hotakainen, Pertti Lassila, Markku Pääskynen tai Panu Rajala (kaikki tämän vuoden miesehdokkaita) ja kiitospuheen sisältö olisi ollut identtinen, niin mitään some-raivoa tai media-närkästystä ei olisi nähty. ”Nainen vaietkoon seurakunnassa” -mentaliteetti elää voimakkaana maallistuneessa kulttuurissamme… edelleen.

Me elämme yhteiskunnassa, jossa tyhjä tsemppihenki on ottanut sivistyksen paikan, jossa solvaaminen ja väkivallalla uhkailu ovat normaalia kommunikaatiota. Ajattelun tilalla ovat selkäydinreaktiot, argumenttien sijaan lentävät polttopullot.

Lindstedtin huomio ”tsemppihengestä” ja ”selkäydinreaktioista” ovat meille kaikille tuttuja. Ne lyövät vasten kasvoja työpaikoilla, kahviloissa ja erityisesti sosiaalisen median ”keskustelufoorumeilla”. Keskustelijat ovat jakaantuneet suvakkeihin ja rasisteihin jo ennen kuin kenelläkään on kunnon tajua siitä, mistä oikeastaan ollaan puhumassa. Ja tämän dikotomian johdosta ei mitään ymmärrystä käytävästä keskustelusta tulla saavuttamaankaan. Sivistys ja kommunikaatio loistavat poissaolollaan.

Mediassa käydyssä keskustelussa alimman riman alitti Ilkan pääkirjoitus perjantaina 29. 10., jossa kirjailija Lindstedtiä muistutettiin 114 000 euron verottomista apurahoista, joita hän on saanut parjaamiltaan tahoilta vuodesta 2009 saakka. On totta, että viisas koira ei pure ruokkivaa kättä, mutta me ihmiset emme ole koiria. Omatunnolle ei voida asettaa hintalappua. Pelkästään rahoituksen menettämisen pelossa vaikeneminen on pelkuruutta, ei suoraselkäisyyttä. Tietääkseni Ilkan edustamaan etelä-pohjanmaalaisuuteen ei kuulu rahan edessä kumartelu, rintamakarkuruus ja nöyristely.

Tarvitseeko minun ääneen sanoa, mitä meidän johtavat poliitikkomme ovat tunkeneet koulutuksen, sivistyksen, tieteen ja totuuden ideaalien paikalle? Sieltä löytyvät huiputus, sumutus, kulutus ja kuristus – kaikki nämä lyhyen tähtäimen näennäisratkaisut, joiden seurauksista myös tulevat sukupolvet joutuvat kärsimään, elleivät päättäjät pian havahdu hereille innovaatiounistaan.

Nämä Lindstedtin sanat osuvat Ilkan pääkirjoitukseen, koska siinä esitetyt luvut olivat täysin tuulesta temmattuja. Apurahat eivät ole verovapaata tuloa ja Valtion osuus Lindstedtin apurahoista on ollut vuodesta 2008 saakka noin 19 000 euroa. Suurin osa kirjailijan saamista apurahoista on tullut yksityisistä rahastoista, joita hän tuskin puheessaan arvosteli.

Lehden pääkirjoitus on yleensä mielipidekirjoitus, jonka päätoimittaja on hyväksynyt. Vaikka kyseessä on mielipidekirjoitus, niin mikään ei anna lehdille lupaa rikkoa hyvää journalistista tapaa pääkirjoitusten kohdalla. Pitäisi faktat nyt ainakin olla hallussa, jotta lehdistön ansaitsema arvostus säilyisi. Näin ei tällä kertaa päässyt käymään. Ehkä etelä-pohjalaiselle mentaliteetille oli liikaa, että naiskirjailija uskalsi sanoa suunsa puhtaaksi.

Olen sen verran freudilainen, että palautan miltein kaiken ihmisen elämässä seksuaalisuuteen. Katson siis naisvihamielisen hengen syyksi ongelmat miehisessä seksuaalisuudessa. Sivistynyt, sanavalmis ja rohkea nainen koetaan uhkaksi fallogosentrisessä seksidiskurssissa. Kastraatiokammo nostaa päänsä esille setä-ihmisten jengissä, jonka keskeisin tehtävä näyttää olevan feministi-leimojen nakkelu mielipideosastoilla ja keskutelupalstoilla.

En kuitenkaan heittäydy kaikkea feminismin nimissä lausuttua syleileväksi nöyristelijäksi. Kyllä minuakin vituttaa seksuaalisesta pettymyksestä juontuvan miesvihan sylkeminen kasvoille ja sen kutsuminen feminismiksi tai tasa-arvokeskusteluksi. Paskat siitä. Misogyyni-sedät ja miesviha-raivottaret ovat ansainneet toisensa. Pyrin suuntaamaan muualle, jossa on vastassa mahdollisuuksia vastoinkäymisten sijaan. Valitettavasti median karvahattu-sedille Lindstedtin kiitospuhe oli taas yksi uhka mahdollisuuden sijaan.

Blondin kosto

Mutta Lindstedtin todellinen nerokkuus piilee kiitospuheen markkina-arvossa. Markkinoinnin ammattilaisena en voinut kuin ihastella sitä taidokasta sanojen asettelua kontekstiin, jonka kirjailija meidän eteemme laski. Samaan ei olisi kyennyt kovapalkkaisinkaan copywriter Punavuoden mainostoimistoista.

Ja tätä ihailuani ei tule ymmärtää piilotettuna vittuiluna. Vaikka Lindstedtin puhe peräänkuulutti katoavaa sivistystä takaisin kulttuuriimme, niin ilman onnistunutta markkinointia sitä ei saada koskaan takaisin. Markkinointia ei tulisi koskaan nähdä välttämättömänä pahana, vaan taitona nostaa asia sen ansaitsemalle paikalle valokeilassa.

Laura Lindstedtin kiitospuhe osoittaa, että Hector valitsi oikean palkinnon saajan. Parhaimmillaan kirjailija ei ole ainoastaan sanojen parissa pakertava työmyyrä, vaan kokonaisuuksien hallitsija, jossa sanat elävät elämäänsä kirjan sivujen ulkopuolella. Kirja pelkkänä kirjana on tylsä esine, jolla ei suuremmin ole arvoa muuna kuin kirjahyllyn painona. Sen välittämä kieli ja taide eivät mahdu kirjan kansien väliin… Tästä syystä myös Lindstedtin kiitospuhe ei ollut vain puhe muiden joukossa.

Valitettavasti naiskirjailijan rohkea ulostulo näyttää olevan edelleen liikaa Suomessa vuonna 2015. Suomi ja koko Eurooppa rämpii syvässä sonnassa, jonka me olemme itse luoneet. Eiköhän historia meille opeta, että tällaisina aikoina vaikeneminen ei ole kultaa. Valitettavasti tämän ymmärtäminen edellyttää historian tuntemista ja sitä ei ainakaan lisätä koulutuksesta leikkaamalla.

Suomea ollaan rakentamassa aivan tietoisesti luokkayhteiskunnaksi. Isoisäni oli torpan poika. Isoisoäitini oli kiertävä sairaanhoitaja. Isoäitini oli puhelinkeskuksen sentraalisantra. Oma äitini oli jo luokanopettaja. Suvussamme uskottiin, ja uskotaan yhä, koulutukseen.

Jos maassa on kontroversiaalista sanoa näin, niin ollaan huomattavati syvemmissä ongelmissa kuin näyttääkään. Ja juuri sen takia me tarvitsemme sanavalmiita ajattelijoita yhteiskunnassamme juuri nyt. Yksi sellainen on Laura Lindstedt.