Jälkitotuudellisuudesta

Viime viikolla YLE julkaisi toimittaja Veli-Pekka Hämäläisen hienon artikkelin ”Ihmiskoe Facebookin vihakuplassa”. Tekaistulla profiililla toimittaja alkoi ”laikkaamaan” kaikkea maahanmuuttokriittistä uutista ja aihetta. Ei kestänyt kauaakaan, kun sosiaalisen median algoritmit alkoivat tarjota hänelle laikkausten mukaisia uutisia.

Lopulta toimittajan luoma profiili oli astunut kuplaan, jossa sisältövirta oli täynnä yhden asian ”uutisia”. Viimeinen pisara oli postaus, jossa kehoitettiin polttamaan suomalainen nainen elävältä. Postauksella oli yli 40 laikkia. Vähän aikaa sitten saimme lukea uutisista kuinka Isis oli polttanut lukuisia jesidi-tyttöjä elävältä, koska he eivät olleet suostuneet terroristijärjestön seksiorjiksi. Väistämättä alkaa miettimään, kuinka lyhyt matka on elävältä polttamiseen kehoittamisesta ja sen laikkaamisesta itse tekoon.

En nyt mene maahanmuutto-keskusteluun itsessään, mutta se on paradigmaattinen esimerkki ns. jälkitotuudellisuudesta. Ja tämä pätee kummallakin puolella aitaa. Jälkitotuudellisuudessa dialogi ei edes pyri perustumaan tosiasioihin tai todisteisiin, vaan kaikkialla päämäärä pyhittää keinot. Tässä pelissä ainoa käypä argumentti menee suurin piirtein näin – ”Aivan sama, miten tosiasiat ovat, mutta näin me sen koemme”.

Kun me olemme edistyneet teknologisesti huimaavaa vauhtia, niin samalla tunteet ovat kiihtyvällä intensiteetillä korvaamassa tosiasiat. Vanhat auktoriteetit ovat murentuneet ja heidän tilalle ollaan saatu omien tunteittensa vietäväksi joutunut yksilö. Internetistä on tullut tämän emootio-individuaalin kiihdyttämö. Ja tämä yksilö elää yksinäisempää elämää kuin kukaan aikaisemmin. Eristäytyneenä toisista internet toimii digitaalisena peilinä, josta ikivanha Narkissos jatkaa oman kuvansa ihailua.

Sosiaalisen median kuplassa ensimmäinen asia mikä menetetään on juuri sosiaalisuus. Omia näkemyksiä kyseenalaistava materiaali sulkeutuu pois ja vähenevässä määrin kykenemme sietämään meille toisen (toisuuden) olemassaoloa kliinisessä kuplassamme. Wachowski-veljesten/sisarusten ainoa kunnollinen elokuva The Matrix (1999) on mainio esimerkki jälkitotuudellisen aikakauden yksilön elämästä. Koettu elämä on keinotekoisesti luotua ja jokainen elää konkreettisesti kuplassa toimien suuren systeemin virtalähteenä.

Internetiä markkinoitiin aikoinaan kanavana, joka antaa meille kaikille ”äänen”. Muistan itse kuinka innostuneena katsoin dokumenttielokuvaa Home page, jossa internet-evankelista Justin Hall julisti internetin ilosanomaa sloganilla ”Publish yourself!”. Niinpä. Jokainen kykeni olemaan julkaisija. Valitettavasti tämä median demokratisoituminen johti ristiriitaiseen tilanteeseen; aivoton, turha ja jokapäiväinen mölinä peitti allensa kaikkein luovimpien, älykkäimpien ja alkuperäisimpien äänen. Internet on ihmiskunnan hienoin ja suurin keksintö, jonka se on pilannut lajimme alhaisimpien ja halpamaisimpien ominaisuuksien levittämisellä.

Jälkitotuudellisena aikakautena kandidaatti maailman vaikutusvaltaisimpaan virkaan voi sanoa pokkana: ”Belgia on kaunis kaupunki, jossa on mahtavia rakennuksia”. Donald Trump on osoittanut, että totuus ei enää omaa sitä arvoa, mikä sillä vielä jokin aika sitten oli. Tärkeintä on vedota tunteisiin. Näin se koetaan. Aivan sama, miten asiat oikeasti ovat.

Tunteet ovat siinä mielessä ihanteellinen ”keino”, koska mikään retoriikka, spektaakkeli tai karnevaali ei voi niitä tyydyttää. Emootiot ovat kuin tuli; hyvä renki, mutta huono isäntä. Jälkitotuudellisella aikakaudella orja on ottanut herran aseman. Olemme astuneet orjamoraalin kammottavaan riemukulkueeseen. Asiantuntijuudesta on tullut pahe ja agitaatiosta korkein hyve. Miten muuten voimme selittää, että tänään äänestetään ”brexitistä”? – Tavallinen kansalainen katsoo olevansa pätevä päättämään koko mantereen kohtalosta. Varsinkin kun tämä meidän manner ei ole tunnettu sotia välttävänä ja rauhaa rakastavana alueena.

complains

Kirjoitetun historian aikakaudella Euroopan pohjanoteeraus nähtiin keski-ajalla, jolloin mantereen lukutaito laski alle promilleen. Pohjois-Afrikan muslimit säilyttivät länsimaisen kulttuurin klassikkoja kirjastoissaan, kun eurooppalaiset eivät ymmärtäneet perintönsä arvoa. Ja toisin kuin vuosisatoja vanha propaganda väittää, niin Aleksandrian kirjastoa eivät polttaneet muslimit, vaan juuri kristityt. Eurooppalainen kulttuuri on menossa kohti seuraavaa alennustilaa (ja tällä kertaa se merkitsee samalla länsimaisen kulttuurin tuhoutumista… Yhdysvallat mukaan lukien).

Ihminen ei ole edelleenkään valmis kohtaamaan sitä sivistystä, jonka olemme kyenneet luomaan. Koko ihmiskunnan historia on yhtä suurta todistustarinaa tästä. Ja me emme edelleenkään osaa oppia mitään historiastamme. Kulttuuri, teknologia ja yhteiskunta ajavat jatkuvasti ihmisen itsensä ohi. Tekniikat kehittää itseämme jäävät sokeaan pisteeseen, kun ihminen lähtee kehittymään – siinä ihmisen kulttuurihistorian sanoma pähkinänkuoressa.

Jälkitotuudellisuus on taas yksi jatkokappale tässä surullisessa kertomuksessa.  Mutta en suostu haikailemaan menneiden perään. Ajan armoton kulku ei anna mahdollisuutta palata takaisin pisteeseen, jossa kaikki alkoi lähteämään väärään suuntaan ja tehdä toisin. Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin skitsoanalyysin mukaisesti haluan antaa lisävauhtia jälkitotuudellisuudelle, jotta siitä päästäisiin eroon. Herran paras keino osoittaa oma paikkansa on antaa orjan ohjastaa kaikki päin persettä ja nousta ojan pohjalla takaisin ohjaisiin, koska ei siitä orjan ohjaamisesta edellenkään tullut yhtään mitään. Ei siitä koskaan ole tullut yhtään mitään eikä siitä koskaan tule mitään…

Ei ne koskaan opi™

Mainokset

Carpe diem ja muuta puutaheinää

Imagen blogissa Muistiin panot kirjoittaja Ceci Ferox avautui postauksella ”Elätkö sinäkin kinkykaapissa?”. Kirjoituksessa kaivattiin kinky-kansalle vapautta ilmaista omaa seksuaalisuuttaan avoimesti. Postauksessa ei käynyt hirveän selkeästi, että minkälaista avoimuutta asian ilmaisemiseksi kaivattiin, mutta se ei saisi jäädä ”suljettujen makuuhuoneen ovien taakse vaiettavana perversiona”.

Olen ehkä sen verran vaniljaa, että mielestäni seksielämän jättäminen makuuhuoneen ovien taakse ei tunnu hirveän rajoittavalta. Ja tietääkseni ainakin Helsingin yöelämästä löytyy paljon paikkoja, joissa voi harjoittaa omaa kinkyilyänsä samanhenkisten kanssa suhteellisen vapaasti. Ekshibitionististen mielihalujen toteuttaminen voi tietenkin olla hieman vaikeaa, koska muutkin ihmiset tulisi ottaa huomioon. Iltapäivän piknik Josafatin kallioilla ystävien kanssa voisi hieman häiriintyä, jos vieressä joukko ihmisiä antautuisi kiihkeään karnaalisten nautintojen aktiin.

Me valitettavasti elämme yhteiskunnassa, jossa kaikkia mielihaluja ei ole hyvä lähteä tyydyttämään välittömästi, kun impulssi aivojen syvemmistä osista  saavuttaa kuorikerroksen. Itsehillintä on taito, jota kannattaa harjoittaa edes paikoitellen. Mutta meidän ei tarvitse mennä seksuaalisen elämän synkille kujille haahuilemaan löytääksemme tämän taidon vastaisia tendenssejä kulttuurissamme.

Aikakautemme näyttää suorastaan janoavan elämänohjeita ja -filosofioita. Kirjakauppojen hyllyt notkuvat self-help -oppaista ja samaisia neuvoja tarjoavat nettisivut kylpevät visiittien määrässä. New York Timesin kirjoittaja Adam Grant avautuu tästä ilmiöstä kirjoituksessaan ”Unless You’re Oprah, ‘Be Yourself’ Is Terrible Advice.” Me elämme aikakautta, jossa kaiken tulisi olla autenttista; hanki autenttinen työ, nai autenttinen puoliso, elä autenttista elämää… ennen kaikkea – ole oma itsesi.

Olen kyyninen paska ja tämä ”autenttisuus” hirvittää minua. Ei sen takia, että en uskaltaisi olla itse oma itseni ja toisten avoin omana itsenä oleminen muistuttaisi liikaa minua tästä vajaasta olemassaolostani. Päinvastoin. Minua hirvittää tämä autenttisuuden trendi, koska ihmiset ollessaan ”omia itsejään” muistuttavat entistä enemmän toisiaan. Suurin osa meistä toteuttaa itseään keksimällä pyörän kerran viikossa. Niin helvetin samanlaisia me olemme.

Erityisesti siinä me olemme yhtä ja samaa massaa, että me haluamme kuulla menestyvien yksilöiden sanovan kuinka uskomalla itseemme mekin voimme saavuttaa omat unelmamme. On vain uskottava omaan näkemykseen ja hellittämättä toteutettava sitä.

1856731708

Hollywoodin tähtikoneisto elää tämän unelman viljelemisestä. Valitettavasti se on sitä samaa kuin muukin tuon koneiston tuotanto – pilvilinna ja mielikuvituksen tuotetta.

Eikö ihmisellä saisi olla unelmia? – Saa ja pitääkin olla. Mutta on unelmia, joita ei kannata lähteä toteuttamaan sellaisinaan ja on unelmia joista ei kannata edes mainita kuin kaikkein läheisimmille (ja joskus jopa ei heillekään). Minä en esimerkiksi todellakaan halua kuulla kaikkia ihmisten seksifantasioita ja -unelmia. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä saisin voimakkaita ahdistuskohtauksia myötähäpeän noustessa yli sietokykyni. Just keep it yourself… please!

Viime vuosien aikana meille on tuputettu vaikka mitä itsemme toteuttamisen oppeja. Pari vuotta sitten downshifting nähtiin kuumimpana hottina elämän hallinnassa. On tietenkin hyvin johdonmukaista, että jos elinympäristöä yksinkertaistaa, niin tunne elämän hallinnasta nousee. Ja älkää ymmärtäkö minua väärin. Joillekin varmasti yksinkertaistaminen ja materiaalisesta omaisuudesta luopuminen on helpottanut elämää. Mutta ei se mikään taikakeino elämän parantamiseksi ole.

Olen kuullut hyvin yksinkertaista toimistotyötä tekevien valittavan ylivoimaisesta oravanpyörästä, josta heidän tulee päästä vapaaksi toteuttamaan itseään. Heistä miltein jokainen on päätynyt vielä surkeampaan tilaan. Ja miksi näin? – No, elämä on rankkaa ja vaikeaa. Mutta meidän elämämme on huomattavasti helpompaa ja vaivattomampaa kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Meidän käsityksemme elämästä, työstä, parisuhteesta ja vanhemmuudesta vain on ollut helvetin paljon naiivimpaa kuin aikaisemmin. Piloille lellityt kakarat kitisevät, kun tikkari on keltainen vaikka tänään haluttiin punaista.

Kun katsoin uudestaan elokuvan Dead Poets Society (1989), niin en voinut olla peilaamatta Robin Williamsin esittämää opettajaa nykyaikaisiin self-help -guruihin. Kun elokuvan romanttista pintatasoa alkaa raaputtamaan, niin  sen alta paljastuu omaan erinomaisuuteensa rakastunut opettaja/guru, joka ajaa oppilaansa epärealistiseen hurmioon. Seurauksena yksi oppilaista tekee itsemurhan, kun hänen vanhempansa eivät lämmenneet uudelle tulevaisuuden suunnitelmalle.

En nyt mene sen syvemmälle elokuvan teemaan, mutta oman intohimon seuraaminen voi olla jopa katastrofaalista ihmiselle. Suhtautua johonkin intohimoisesti on arvokasta, mutta harvemmalle meille siitä aukeaa toimeentulo. Noita intohimoja varten meillä on harrastukset ja vapaa-aika. Ja kyllä – palkkatyö, jota tehdään toimeentulon takia, on ihan hyväksyttävää. Niin ovat tehneet sukupolvet ennen meitä. Tehdastyössä ahertaneet vanhemmat eivät välttämättä ole toteuttaneet itseään tehtaan melussa ja pölyssä, mutta siitä saadulla palkalla he ovat tuoneet leivän perheensä pöytään, maksaneet asunnon ja aika pitkälle kustantaneet jälkikasvun elämän varhaisaikuisuuteen saakka (ja joissakin tapauksissa sitäkin pidemmälle).

Nyt samassa tilanteessa elävät vanhemmat musertuvat paineen alle. Ei pääsekään joka toinen viikonloppu bailaamaan, kaupunkilomalle Berliiniin kaksi kertaa vuodessa ja seksi avioliitossa on muuttunut tylsäksi (ja sille itse ei haluta tehdä yhtään mitään, koska se on toisen velvollisuus). Oma elämä tuntuu tyhjältä ja ei tunne yhtään mitään. On siis saatava aikaiseksi muutos elämään. Näin hyvin toimeentuleva mainosmies alkaa itujen luomuviljelijäksi tai hyvässä (vaikkakin suvantovaiheeseen ajautuneessa) parisuhteessa elävä sanoutuu irti suhteesta ja lähtee maailmalle etsimään itseään.

En sano, että irtiotolla entisestä ei voisi saavuttaa onnellisuutta ja uutta merkitystä elämään. Valitettavasti suurella osalla nämä teot kumpuavat äärimmäisestä itsekkyydestä (eikä yhtään mistään muusta). Työstä irtisanoutunut ei suuremmin näe vaivaa valmistaa työyhteisöä irtiottoon (koska eihän se hänelle kuulu) ja parisuhteessa maailmalle kirmaava ei sen enempää ajattele toista osapuolta (koska jokainen on oman elämänsä herra). Pitää olla niin oma itsensä, että siinä samassa unohtuu toinen. Se toinen, jota pakoon ei pääse edes autioimmalle saarelle eristäytymällä. Ennemmin tai myöhemmin yksinäisyyden keskelle ilmestyy Perjantai.

Jos se elämä tuntuu niin tyhjältä, niin ennen kuin jätät kaiken taaksesi ja kaasutat kohti auringonlaskua, niin harkitse seuraavia vaihtoehtoja:

  • Lue kirja (jotain muuta kuin se viimeisin dekkari)
  • Opi nauttimaan kuvataiteesta – käy näyttelyissä
  • Kuuntele jotain sellaista musiikkia, jota et ole koskaan aikaisemmin kuunnellut
  • Juo 10 kuppia kahvia päivässä ja tunnustele, miltä se kehossa tuntuu
  • Osta sormivärejä ja tee niillä taulu itsellesi (ei välttämättä kannata laittaa seinälle)
  • Käy kävelyllä luonnossa, kaupungissa, lähiössä tai jossain muualla
  • Opettele jokin uusi taito (ruoanlaitto, shakki, kitara, piano…)

Tai jotain tuollaista. Se elämä ei muutu miksikään vaikka muuttaisit maapallon toiselle puolelle. Kaikki muu jää taakse, mutta ne samat ongelmat tulevat mukana, koska ne ovat korviesi välissä. Ei missään muualla. Tottakai paskasta duunista kannattaa lähteä vetelemään ja huono parisuhde kannattaa jättää taakse, jos mikään muu ei auta. Mutta mitään salamaratkaisua harvemmin on olemassa.

Samoin meditaatiota voi harrastaa ryhtymättä munkiksi tai joksikin evankelistaksi. Maailma tarvitsee sinun parantavaa kättäsi vähemmän kuin sinä itse. Paranna ensin itsesi ja lähimmäisesi, palaa sen jälkeen maailman kimppuun jos siltä tuntuu. Tällä hetkellä liian moni sokea taluttaa toista sokeaa tässä maailmassa.

Hanki harrastus itsellesi. But don’t quit your day job… really!!

Miten me kohtelemme toisiamme? – jatko-osa

Palaan aikaisemmin käsiteltyyn aiheeseen. Toivottavasti kykenen sanomaan siitä jotain uutta… ja parempaa.

Luen harvoin lehtien mielipideosastojen antia, koska pyrin vapaa-aikanani välttämään mahdollisimman tehokkaasti kaikkea, mikä vituttaa. Aamulla törmäsin ystäväni Facebook wallilla pitkän naisen avautumiseen Helsingin sanomien mielipide-palstalla häneen kohdistuneesta kohtelusta. Koska olen keskivertoa lyhyempi, niin olen aina tuntenut sympatiaa kaikkia ”pituusvammaisia” kohtaan.

Kuten kuvaan kuuluu, niin kirjoituksen kommenttiosasto täyttyi nopeasti mitä värikkäimmistä kommenteista. Toivon, että kyseinen nainen ei ota niitä itseensä. En halua kommentoida sen enempää itse kirjoitusta. Se kuitenkin laittoi koko päivän ajaksi mieleni vaeltelemaan samanlaisten kokemusten parissa, joita olen saanut kohdata.

Meillä jokaisella on oma ristimme kannettavana elämän taipaleella. Toisilla se näyttää olevan raskaampi kuin toisilla, mutta se on pelkästään optinen harha. Niin helpolta kuin jonkun toisen elämä silmissämme vaikuttaakin; meillä ei ole mitään mahdollisuutta osallistua hänen elämänsä ”raskauteen”. Me tunnemme vain ja ainoastaan oman elämämme painon harteillamme. Täten voin puhua vain omasta puolestani.

Oma tragediani lyhyen varren lisäksi oli, että synnyin 1970-luvun Suomeen ja syntymälahjaksi sain luonnonkiharat hiukset. Nykyaikana mitättömältä tuntuva asia, mutta Kekkoslovakiassa se jaksoi herättää huomiota niin hyvässä kuin pahassakin. Äitini antoi minulle luvan sanoa kaikille tuijottajille: ”Etkö sä ole ennen ihmistä nähnyt?”. Muuten piti olla kohtelias.

Ei tarvitse sen enempää arvuutella kuka oli lastentarhassa ja ala-asteen ensimmäisillä luokilla kiusaamisen kohde numero yksi. Lapset eivät ole kognitiivisilta kyvyiltään kovin kummoisia, joten helpoin maalitaulu on heille ilmiselvin valinta.

Erään välitunnin aikana sain tarpeekseni kiusaamisesta ja tönimisestä. Seitsemänvuotiaan suurella käsityskyvyllä varustettuna reaktioni oli tarrata isoon kiveen ja humauttaa sillä pahinta kiusaajaani päin näköä. Seurauksena oli avautunut silmäkulma ja paljon verta… sekä ensimmäinen monista passituksistani rehtorin puheille.

Muistan erittäin hyvin Kallion ala-asteen rehtorin kanslian seinällä olleen taulun. Siinä luki isoin kirjaimin: ”Ajattele mitä sanot, ettet sano mitä ajattelet.” Opettajan ja rehtorin katsellessa minua tuimana yritin selittää tapahtunutta. Minua kiusattiin ja en saanut sitä loppumaan muulla tavalla kuin tappelemalla. Rehtori nousi seisomaan kertomukseni päätyttyä ja lausui: ”Ei haukku haavaa tee.” Sain jälki-istuntoa.

Toisin sanoen rehtori ja opettaja antoivat oman siunauksensa koulukiusaamiselle. Sellaista oli elämä 70-luvun Suomessa. Asialla tietenkin oli paljon tekemistä sen kanssa, että kivestä päähän saanut kiusaaja oli kotoisin porvarillisesta Kruunuhaasta ja minä tuolloin työväenluokan Kalliosta. Se oli ensimmäinen maistiaiseni luokkaeroista Suomessa.

Tämän johdosta minulla on hyvin matala kynnys epäreilulle kohtelulle. Varsikin henkilökohtaisuuksiin meneminen on aina epäreilu valinta. Sen kohteen on miltein mahdotonta vastata arvosteluun. Jo siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseessä ei ole arvostelu alkuunkaan. Arvostella ihmistä esimerkiksi pituuden suhteen on ainoastaan arvostelun muotoon verhottua tosiasioiden toteamista.

Se, mitä me olemme on arvostelun ulkopuolella. Koska miten me muuten voisimme olla? Todellinen arvostelu kohdistuu siihen mitä ihminen on teoillaan luonut. Ja kun ajattelemme tätä vielä tarkemmin, niin nämä teot ovat aina valintojen seurausta. Todellinen arvostelu siis kohdistuu kahtaalle: meidän tekemiin valintoihin, jotka ilmentävät laajemmin meidän makua ja käden taitoihin, joilla me tätä makua toteutamme.

Kun arvostelemme miestä, niin hänen ulkoinen olemuksensa ei tulisi olla arvostelun kohteena, vaan hänen solmionsa ja se kuinka hän on osannut sen solmia. Mauttomalla kuviolla varustettu solmio, joka on solmittu huolimattomasti kertoo tästä miehestä enemmän kuin esimerkiksi hänen pituutensa tai jokin muu ulkoinen olemus. Tämä menee aivan liian monelta ihmiseltä yli hilseen.

Miksi me suomalaiset olemme sitten niin huonoja arvostelijoita? Helpointa olisi sanoa, että meillä on paska maku. Mutta se on ainoastaan osatotuus. Kulttuuriimme kuuluu maun kehitystä estäviä kurimatriiseja. En tiedä teistä kaikista, mutta ainakin minulle opetettiin koulussa heti alusta alkaen, että ”makuasioista ei voi kiistellä”. En nyt ihan heti keksi tyhmempää ja totuudelle vastaisempaa toteamusta. Makuasiat ovat ainoa asia, joista voi ja pitää kiistellä. Tosiasiat ovat kuten ne ovat ja eivät niistä miksikään muutu vaikka kuinka kiisteltäisiin. Ne ovat. Makuasiat luodaan.

Tässä tulee ilmi suomalainen orjamoraali. Luova teko katsotaan meidän herroille kuuluvaksi ja meidän tehtäväksi on jäänyt ainoastaan toteuttaa ylhäältä asetettuja käskyjä. Luova teko ja kaikki siitä muistuttava katsotaan tämän ”suuren järjestyksen” vastarinnaksi… jota se onkin. Luova teko tai ei, mutta kaikki tavallisuudesta poikkeava nähdään tästä näkökulmasta (vai pitäisikö sanoa mausta) katsoen uhaksi. On siis varsin rationaalista, että orjamoraalia seuraava pyrkii tukahduttamaan tämän uhan ympärillään. Sehän uhkaa orjan olemassaolon perustaa.

Valitettavasti tämä kaikki on ainoastaan paranoidista harhaa. Meille ollaan jatkuvasti asettamassa uusia järjestyksiä ”ylhäältä”, mutta niiden asema ei koskaan ole kyseenalaistamaton. Nousta tätä järjestystä vastaan on suoranainen velvollisuus. Missä piilee se ”jääkärihenki” ugrien keskuudessa, kun sitä todellakin kaivattaisiin.

Palatkaamme takaisin pituuskysymykseen. Nykyinen muotivaatteiden massatuotanto pyrkii optimoimaan oman tuotantonsa maksimiin. Tämä merkitsee, että minituoton muodostavat koot pudotetaan tuotannosta pois. Tässä mielessä poikkeuksellisen pitkät ja lyhyet ovat samassa veneessä. Eikö tämä ole samalla vallankäyttöä kehojemme yli? Kuka määrittää, mikä on normaalikoko? Poikkeuksellisen ulkomuodon omaava ihminen tulisi olla kapinan merkki. Mutta ei. Hän toimii oman alisteisen aseman uhrilahjana markkinatalouden alttarilla.

Huomauttaessamme ja arvostellessamme toisiamme muusta kuin mausta, me itse asiassa palvomme meitä alistavia voimia, jotka ovat ottaneet meidät haltuun. Tällainen ihminen ei ole luova, vaan hän tuottaa reaktioita maailmasta. Hän ei toimi, ole aktiivinen, vaan on reaktiivinen – eli ulkoiselle ärsykkeelle alisteinen orja. Hän voi pahoin ja kykenee ilmaisemaan omaa pahoinvointiaan sylkemällä sitä toisten kasvoille.

Älä ole orja, vaan kunnioita elämän monimuotoisuutta sen kaikessa rikkaudessa. Se muistuttaa sinua siitä, että elämälle ei aseteta ”ylhäältä” mitään lakeja ja sääntöä, joita sen tulee seurata. Meidän tulee antaa elämän elää meissä ja muissa. Jos ei muuta, niin istu alas, ota popcornit eteen ja nauti show’sta. Ei pilata toisten matkaa olemalla tyhjän orjia. Eihän?