Miten me kohtelemme toisiamme? – jatko-osa

Palaan aikaisemmin käsiteltyyn aiheeseen. Toivottavasti kykenen sanomaan siitä jotain uutta… ja parempaa.

Luen harvoin lehtien mielipideosastojen antia, koska pyrin vapaa-aikanani välttämään mahdollisimman tehokkaasti kaikkea, mikä vituttaa. Aamulla törmäsin ystäväni Facebook wallilla pitkän naisen avautumiseen Helsingin sanomien mielipide-palstalla häneen kohdistuneesta kohtelusta. Koska olen keskivertoa lyhyempi, niin olen aina tuntenut sympatiaa kaikkia ”pituusvammaisia” kohtaan.

Kuten kuvaan kuuluu, niin kirjoituksen kommenttiosasto täyttyi nopeasti mitä värikkäimmistä kommenteista. Toivon, että kyseinen nainen ei ota niitä itseensä. En halua kommentoida sen enempää itse kirjoitusta. Se kuitenkin laittoi koko päivän ajaksi mieleni vaeltelemaan samanlaisten kokemusten parissa, joita olen saanut kohdata.

Meillä jokaisella on oma ristimme kannettavana elämän taipaleella. Toisilla se näyttää olevan raskaampi kuin toisilla, mutta se on pelkästään optinen harha. Niin helpolta kuin jonkun toisen elämä silmissämme vaikuttaakin; meillä ei ole mitään mahdollisuutta osallistua hänen elämänsä ”raskauteen”. Me tunnemme vain ja ainoastaan oman elämämme painon harteillamme. Täten voin puhua vain omasta puolestani.

Oma tragediani lyhyen varren lisäksi oli, että synnyin 1970-luvun Suomeen ja syntymälahjaksi sain luonnonkiharat hiukset. Nykyaikana mitättömältä tuntuva asia, mutta Kekkoslovakiassa se jaksoi herättää huomiota niin hyvässä kuin pahassakin. Äitini antoi minulle luvan sanoa kaikille tuijottajille: ”Etkö sä ole ennen ihmistä nähnyt?”. Muuten piti olla kohtelias.

Ei tarvitse sen enempää arvuutella kuka oli lastentarhassa ja ala-asteen ensimmäisillä luokilla kiusaamisen kohde numero yksi. Lapset eivät ole kognitiivisilta kyvyiltään kovin kummoisia, joten helpoin maalitaulu on heille ilmiselvin valinta.

Erään välitunnin aikana sain tarpeekseni kiusaamisesta ja tönimisestä. Seitsemänvuotiaan suurella käsityskyvyllä varustettuna reaktioni oli tarrata isoon kiveen ja humauttaa sillä pahinta kiusaajaani päin näköä. Seurauksena oli avautunut silmäkulma ja paljon verta… sekä ensimmäinen monista passituksistani rehtorin puheille.

Muistan erittäin hyvin Kallion ala-asteen rehtorin kanslian seinällä olleen taulun. Siinä luki isoin kirjaimin: ”Ajattele mitä sanot, ettet sano mitä ajattelet.” Opettajan ja rehtorin katsellessa minua tuimana yritin selittää tapahtunutta. Minua kiusattiin ja en saanut sitä loppumaan muulla tavalla kuin tappelemalla. Rehtori nousi seisomaan kertomukseni päätyttyä ja lausui: ”Ei haukku haavaa tee.” Sain jälki-istuntoa.

Toisin sanoen rehtori ja opettaja antoivat oman siunauksensa koulukiusaamiselle. Sellaista oli elämä 70-luvun Suomessa. Asialla tietenkin oli paljon tekemistä sen kanssa, että kivestä päähän saanut kiusaaja oli kotoisin porvarillisesta Kruunuhaasta ja minä tuolloin työväenluokan Kalliosta. Se oli ensimmäinen maistiaiseni luokkaeroista Suomessa.

Tämän johdosta minulla on hyvin matala kynnys epäreilulle kohtelulle. Varsikin henkilökohtaisuuksiin meneminen on aina epäreilu valinta. Sen kohteen on miltein mahdotonta vastata arvosteluun. Jo siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseessä ei ole arvostelu alkuunkaan. Arvostella ihmistä esimerkiksi pituuden suhteen on ainoastaan arvostelun muotoon verhottua tosiasioiden toteamista.

Se, mitä me olemme on arvostelun ulkopuolella. Koska miten me muuten voisimme olla? Todellinen arvostelu kohdistuu siihen mitä ihminen on teoillaan luonut. Ja kun ajattelemme tätä vielä tarkemmin, niin nämä teot ovat aina valintojen seurausta. Todellinen arvostelu siis kohdistuu kahtaalle: meidän tekemiin valintoihin, jotka ilmentävät laajemmin meidän makua ja käden taitoihin, joilla me tätä makua toteutamme.

Kun arvostelemme miestä, niin hänen ulkoinen olemuksensa ei tulisi olla arvostelun kohteena, vaan hänen solmionsa ja se kuinka hän on osannut sen solmia. Mauttomalla kuviolla varustettu solmio, joka on solmittu huolimattomasti kertoo tästä miehestä enemmän kuin esimerkiksi hänen pituutensa tai jokin muu ulkoinen olemus. Tämä menee aivan liian monelta ihmiseltä yli hilseen.

Miksi me suomalaiset olemme sitten niin huonoja arvostelijoita? Helpointa olisi sanoa, että meillä on paska maku. Mutta se on ainoastaan osatotuus. Kulttuuriimme kuuluu maun kehitystä estäviä kurimatriiseja. En tiedä teistä kaikista, mutta ainakin minulle opetettiin koulussa heti alusta alkaen, että ”makuasioista ei voi kiistellä”. En nyt ihan heti keksi tyhmempää ja totuudelle vastaisempaa toteamusta. Makuasiat ovat ainoa asia, joista voi ja pitää kiistellä. Tosiasiat ovat kuten ne ovat ja eivät niistä miksikään muutu vaikka kuinka kiisteltäisiin. Ne ovat. Makuasiat luodaan.

Tässä tulee ilmi suomalainen orjamoraali. Luova teko katsotaan meidän herroille kuuluvaksi ja meidän tehtäväksi on jäänyt ainoastaan toteuttaa ylhäältä asetettuja käskyjä. Luova teko ja kaikki siitä muistuttava katsotaan tämän ”suuren järjestyksen” vastarinnaksi… jota se onkin. Luova teko tai ei, mutta kaikki tavallisuudesta poikkeava nähdään tästä näkökulmasta (vai pitäisikö sanoa mausta) katsoen uhaksi. On siis varsin rationaalista, että orjamoraalia seuraava pyrkii tukahduttamaan tämän uhan ympärillään. Sehän uhkaa orjan olemassaolon perustaa.

Valitettavasti tämä kaikki on ainoastaan paranoidista harhaa. Meille ollaan jatkuvasti asettamassa uusia järjestyksiä ”ylhäältä”, mutta niiden asema ei koskaan ole kyseenalaistamaton. Nousta tätä järjestystä vastaan on suoranainen velvollisuus. Missä piilee se ”jääkärihenki” ugrien keskuudessa, kun sitä todellakin kaivattaisiin.

Palatkaamme takaisin pituuskysymykseen. Nykyinen muotivaatteiden massatuotanto pyrkii optimoimaan oman tuotantonsa maksimiin. Tämä merkitsee, että minituoton muodostavat koot pudotetaan tuotannosta pois. Tässä mielessä poikkeuksellisen pitkät ja lyhyet ovat samassa veneessä. Eikö tämä ole samalla vallankäyttöä kehojemme yli? Kuka määrittää, mikä on normaalikoko? Poikkeuksellisen ulkomuodon omaava ihminen tulisi olla kapinan merkki. Mutta ei. Hän toimii oman alisteisen aseman uhrilahjana markkinatalouden alttarilla.

Huomauttaessamme ja arvostellessamme toisiamme muusta kuin mausta, me itse asiassa palvomme meitä alistavia voimia, jotka ovat ottaneet meidät haltuun. Tällainen ihminen ei ole luova, vaan hän tuottaa reaktioita maailmasta. Hän ei toimi, ole aktiivinen, vaan on reaktiivinen – eli ulkoiselle ärsykkeelle alisteinen orja. Hän voi pahoin ja kykenee ilmaisemaan omaa pahoinvointiaan sylkemällä sitä toisten kasvoille.

Älä ole orja, vaan kunnioita elämän monimuotoisuutta sen kaikessa rikkaudessa. Se muistuttaa sinua siitä, että elämälle ei aseteta ”ylhäältä” mitään lakeja ja sääntöä, joita sen tulee seurata. Meidän tulee antaa elämän elää meissä ja muissa. Jos ei muuta, niin istu alas, ota popcornit eteen ja nauti show’sta. Ei pilata toisten matkaa olemalla tyhjän orjia. Eihän?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s